Kirjamessut lähestyvät!

Monien kirjatoukkien, minunkin, syksyn kohokohta lähestyy: Helsingin kirjamessut alkavat huomenna torstaina! Itse olen paikalla perjantaista sunnuntaihin, kun sain bloggaajapassin messuille. Kiitos siis siitä messuorganisaatiolle! 

Luvassa on siis perinteinen tärppipostaus. Nämä ainakin kiinnostavat! 

Perjantai 28.10.

11.00-11.30 Läslust, skrivlust, livslust (Fiskehamnen)

12.00-12.30 Tunteiden palo & Palavan kaupungin lapset (Hakaniemi)

12.30-13.00 Rakkaudella, Tove. (Suomenlinna)

13.00-13.30 Sang (Kallio)

13.30-14.00 Historier från Österbotten (Fiskehamnen)

14.00-14.30 Helsinki 1952 – Olympialaiset sekä muut tapahtumat tekstein ja kartoin (Suomenlinna)

16.00-16.30 Sysi (Kallio)

17.00-17.30 Hoitava lukeminen (Vallisaari)

17.30-18.00 Leevi and the Leavings (Esplanadi)

17.30-18.00 Suomalainen mytologia herää henkiin historiallisissa romaaneissa (Suomenlinna)

18.00-18.30 Luokkayhteiskunnan tiukat säännöt historiallisessa romantiikassa (Suomenlinna)

18.30-19.00 Liiat hiuxet – miesten muodin kulttuurihistoria (Suomenlinna)

19.00-19.30 Me halusimme kaiken – 1980-luvun historiaa (Suomenlinna)

Lauantai 29.10.

10.30-11.00 Suomen kirjailijaliitto: Kenestä saa kirjoittaa? (Töölö)

10.30-11.00 Lapsuuden historiaa ja parhaita leikkejä (Kruununhaka)

11.00-11.30 Miten kirjan maailma rakentuu? (Hakaniemi)

11.00-11.30 Suomen kirjailijaliitto: Kirjailijan elämää 1980-, 2000- ja 2020-luvuilla (Töölö)

11.00-11.30 Tyttöjen vuosisadat, lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle (Kallio)

11.30-12.00 Suomen kirjailijaliitto: Kouluväkivallan kuvaajat (Töölö)

13.00-13.45 Suomen kirjailijaliitto: Onko Suomea ilman kulttuuria? (Töölö)

13.00-13.30 Mustan kissan kirja – Miten välttää epäonni? (Töölönlahti)

13.45-14.00 Suomen kirjailijaliitto: Ketä kirjailija kiittää? (Töölö)

13.30-14.00 Historiska och virala recept (Blåbärslandet)

14.00-14.30 Helsingin sanomat: Pimeät kuut (Senaatintori)

14.00-14.30 Suomen kirjailijaliitto: Rakkautta ja ihmiskohtaloita (Töölö)

15.00-15.30 Suomen kirjailijaliitto: Onko kirjallisuudella sukupuolta? (Töölö)

16.00-16.30 Suomen kirjailijaliitto: Suuret rakkauskertomukset (Töölö)

16.30-17.00 Voiko äänikirjaa julkaista printtinä? (Töölönlahti)

17.00-17.30 Kärsimyskukkauuteaddiktio (Kallio)

18.00-18.30 Tähtivaeltaja-podcast live! Mikä on spefissä in ja ja out vuonna 2022? (Töölönlahti)

18.00-18.30 Kvinnornas 1900-tal (Blåbärslandet)

19.00-19.30 Turun ja Helsingin kirjamessut: Mistä nyt ei puhuta ja kirjoiteta? (Kallio)

19.00-19.30 Naisia valtaistuimella (Suomenlinna)

Sunnuntai 30.10. 

10.30-11.00 Tarinankertoja – Anni Swanin elämä (Töölö)

12.30-13.00 Digiajan ystävyys (Kruununhaka)

13.00-13.30 Sofi Oksasen romaanitaide (Kruununhaka)

14.00-14.30 Veden vartija – Teemestarin kirjasta elokuvaksi (Esplanadi)

14.00-14.30 Ystävyys (Kallio)

14.30-15.00 Kerberos (Kallio)

15.30-16.00 Kongon Akseli – Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Suomenlinna)

16.30-17.00 Puuvillatehtaan perijä (Töölö)

17.00-17.30 Vuoteni Finlandia-voittajana (Töölö)

Jälleen ollaan tilanteessa, jolloin pitäisi olla useammalla lavalla samaan aikaan :D Katsotaan, millaisiksi messupäiväni loppujen lopuksi muotoutuvat. Jos törmäätte minuun jossain, tulkaa ihmeessä nykäisemään hihasta! Minulla on silmälasit, tumma tukka ja bloggaajapassi roikkunee jossain näkyvällä paikalla. :) 

Oletteko tulossa messuille? Mitä ohjelmia teidän ohjelmassanne on? 

Syyskuun luetut 2022

Syyskuussa 2022 luin viisi kirjaa (722 sivua, 12 h 5 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi äänikirjaa ja yksi uusinta.

Kukkonen, Janne: Jumalten hauta (Voro #3) 463 s. 

Jansson, Tove: Kunniallinen petkuttaja 5 h 11 min [K]

Koivisto, Tarmo: Kiinalainen juttu (Mämmilä #5) 72 s. 

Lewis, C. S.: Prinssi Kaspian (Narnia #2) 187 s. [U]

Venho, Johanna: Syyskirja 6 h 55 min [K]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 2

muualta: 2

Janne Kukkosen Voro-sarjakuvan viimeinen osa Jumalten hauta oli hyvin odotettu kirja. Eeppisen fantasiatrilogian päätös on yli 400-sivuisena melkoinen järkäle, eteenkin edellisiin osiin verrattuna. Eeppiset on toki tarinan mittasuhteetkin: koko maailman kohtalo lepää pikkuisen Lilja-voron harteilla. Hän onnistuu tekemään sopimuksen Kuoleman kanssa ja pääsee nousemaan takaisin elävien joukkoon sillä ehdolla, että hän surmaa voittamatonta armeijaa johtavan Ithiel-jumalan. Isoimpia ongelma kirjan parissa oli se, että olin lukenut edellisen osan keväällä 2019, ja sarjan avaavan Kolmen kuninkaan aarteen lukemisesta oli kulunut jo kuusi (!) vuotta. Oli siis hyvin vaikea päästä tarinaan mukaan, kun muistikuvat tapahtumista olivat hyvin hämärät. Tämä ei tietenkään ollut kirjan vika, mutta vaikutti vahvasti lukukokemukseen. Sen sijaan kirjan massiivisuus tuntui välillä turhalta. Vaikka tähän genreen kuuluu eeppisyys, olisi tässä useammalle kohdalle voinut näyttää vähän saksia. Emotionaalinen latauskin jäi vähän laimeaksi. Liljan menneisyydestä paljastuu järisyttäviä asioita, eikä nykyhetkessäkään ole helppoa, mutta tunteille ei anneta niin paljoa painoarvoa kuin olisin toivonut. Näistä moitteista huolimatta viihdyin kirjan parissa. Vaikka tarina nojaa voimakkaasti ennalta-arvattaviin fantasiagenren juonikuvioihin, onnistuu se silti yllättämään: asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin ensiksi voisi ajatella. Liljaan ja Seamusiin on myös sarjan aikana ehtinyt kiintyä voimakkaasti, ja heidän edesottamuksiaan seuraa mielellään. Tässäkin osassa ihastelin Kukkosen toisaalta yksinkertaista mutta toisaalta jopa elokuvallisen näyttävää piirrustustyyliä. On hienoa, että tämän luokan fantasiasarjakuvaa julkaistaan Suomessa, vaikka loppuhuipennus ei täysin mieleeni ollutkaan. 

Viime kuussa luetun Haru, eräs saari -kirjan jälkeen jäi nälkä lukea lisää Janssonia, joten otin kuunteluun Kunniallisen petkuttajan äänikirjana. Kunniallinen petkuttaja sijoittuu pieneen merenrantakylään. Kaupan yläkerrassa asuva Katri välittää ainoastaan hieman yksinkertaisesta veljestään Matsista. Kylän lapset haukkuvat Katria noidaksi, ja aikuisetkin karsastavat suuren koiransa kanssa liikkuvaa, hiljaista, älykästä ja tylyä naista. Kanitaloksi kutsutussa perintökartanossa asuu taidemaalari Anna Aemelin, joka ei osaa sanoa ihmisille vastaan. Osittain sattumalta, osittain oman lujan päättäväisyytensä ohjaamana Katri keplottelee itsensä ja veljensä asumaan Annan luo Kanitaloon. Kiltin ja sopeutuvan Annan ja terävän ja tiukan Katrin yhteiselo ei suju ilman yhteentörmäyksiä, mutta erimielisyyksistä huolimatta he alkavat oppia asioita toisiltaan. Kunniallinen petkuttaja on ehdottomasti eräitä parhaita vuoden aikana luettuja kirjoja! Anna ja Katri ovat molemmat hyvin erilaisia henkilöitä. Kumpikaan ei ole ihmisenä ehkä erityisen miellyttävä, mutta molempien mielenliikkeet on kuvattu uskottavasti, ja on helppoa ymmärtää, miksi he toimivat kuten toimivat. Kirjan suurimmat tapahtumat ja muutokset tapahtuvat tunnetasolla, ja päältä päin voisikin näyttää, että teoksessa ei tapahdu mitään. Teos kuitenkin pitää lukijaansa tiukasti otteessaan loppuun asti. 

Erityismaininta Tytti Paavolaiselle, joka lukee äänikirjan: hänen luentansa ihastutti suuresti! 

(Kävi myös ilmi, että hän on lukenut Oudon vieraan Muumitalossa äänikirjaksi! Olen jo vuosia miettinyt, että olenko vain kuvitellut kuunnelleeni teosta äänikirjana joskus lapsena, mutta Bookbeatissa seikkaillessani sain varmistuksen sille, että kyseessä ei ole valemuisto, vaan oikeasti Paavolaisen lukema äänikirja!)  

Mämmilä-sarjan viimeistä (vai viimeisintä?) osaa Kiinalainen juttu ei löytynyt enää kotikodin hyllystä, joten lainasin sen kirjastosta. Tarina jatkuu jälleen siitä, mihin edellinen osa jäi. Kansainväliset tuulet puhaltavat jälleen Mämmilän kylään, sillä tällä kertaa Roboprogin toiminnasta ovat kiinnostuneet kiinalaiset yrittäjät. Seuraa melkoisen vauhdikasta pyöritystä, johon mahtuu osakekauppaa, epäilyttäviä yrityskuvioita, perhesuhteita ja vanhoja heiloja. Tarina toimi ihan hyvin, vaikka vauhti olikin melkoisen hengästyttävä. Kuitenkin tässä osassa oli niin paljon misogyniaa, rasismia ja muita vastaavia herkkuja, että lukeminen oli melkoisen kiusallista. Viimeisen sivun ajatteleminenkin saa kiemurtelemaan kiusaantuneisuudesta. 

Alkukesästä luin uudelleen Narnia-sarjan avaavan Velhon ja leijonan, ja syksyn tultua olikin sitten aika jatkaa sarjaa Prinssi Kaspianin parissa. Prinssi Kaspian alkaa hetkestä, jolloin sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy odottavat juna-asemalla lähtöä sisäoppilaitokseen, kun heidät nykäistään Narniaan. He huomaavat pian, että vaikka on kulunut vain vuosi siitä, kun he palasivat edelliseltä seikkailulta, Narniassa on kulunut tuhat vuotta. Heille selviää, että Narniaa hallitsee vääryydellä vallan anastanut kuningas Miraz, ja Narnian oikea kruununperillinen prinssi Kaspian on kutsunut heidät, muinaiset kuninkaat ja kuningattaret apuun. Muistelin, että en lapsena pitänyt tästä niin paljon kuin Velhosta ja leijonasta, joten yllätyin, miten hyvin tämän kanssa viihdyinkin! Kirjassa on paljon ihania, sympaattisia henkilöitä, kuten urhea hiiri Riipitsiip. Lisäksi on kiehtovaa lukea, miten Narnia on muuttunut Velhon ja leijonan tapahtumista: sadut ja mytologia ovat kiellettyjä, puhuvia eläimiä ei virallisen totuuden mukaan ole. Loppupuolen sotavalmistelut jäivät jonkin verran junnaamaan paikoilleen, mutta viimeinen luku oli kuitenkin kaunis ja hieno. Sukupuoliroolitkin olivat ärsyttävän vanhanaikaiset: Susan ja Lucy ovat poissa valokeilasta usean luvun ajan, kun pojat valmistautuvat sotaan. Vaikka se on ajankuvaa, se on silti ankeaa, tympeää ja tunkkaista! Viihdyttävinä lasten fantasiaseikkailuina nämä ovat kuitenkin edelleen toimivia, vaikka ajan hammas onkin niitä hieman nakertanut. Innolla odotan seuraavan osan lukemista, muistelen, että Kaspianin matka maailman ääriin on ollut suosikkiosiani koko sarjasta. Rakastan muuten tämän painoksen kantta, se on ihanan dramaattinen ja tyylikäs! 

Tove Jansson -teema jatkui seuraavankin äänikirjan parissa, kun kuuntelin Johanna Venhon Syyskirjan. Viime vuonna ilmestynyt teos on biofiktiota, fiktiivinen teos Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän viimeisistä yhteisistä päivistä Klovharun saaressa ennen kuin he jättävät saaren lopullisesti taakseen. Luopuminen on vaikeaa, mutta pakollista, ja Tove pohdiskelee elämäänsä ja historiaansa. Toisena näkökulmahahmona on nuori biologian opiskelija Maria, joka saapuu opiskeluiden varjolla Klovharun ympäristöön, toiveenaan tavata Tove ja kysyä häneltä sydäntään painavat kysymykset. Odotukseni olivat todella korkealla, mutta ne eivät oikein täyttyneet. Nautin kirjasta silloin, kun niissä oltiin ikään kuin Toven pään sisällä: silloin kirjassa oli paljon hyvää pohdintaa naiseudesta, taiteilijuudesta, rakkaudesta ja vanhuudesta. Kuitenkin nämäkin osuudet kompuroivat jonkin verran. Huomaa, että Venho on tehnyt todella paljon taustatyötä, mutta sen kääntöpuolena on se, että välillä kirja kuulostaa aivan non-fictionilta. Useamman kerran tuntui siltä, että olisin yhtäkkiä hypännyt kuuntelemaan esimerkiksi Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta -elämäkertaa. En erityisesti toivo tätä tunnetta fiktioltani! Kaikkea taustatyötä ei tarvitsisi välttämättä kaataa kirjaan... Tootin hahmo jäi hämmästyttävän etäiseksi ja kaukaiseksi hahmoksi, varsinkin, kun ottaa huomioon, kuinka voimakkaasti hän on läsnä teoksessa. Maria oli myös hieman haastava hahmo. Hänessä olisi ehkä ollut potentiaalia toimia kiinnostavana vastavoimana Tovelle, mutta stalkkerihenkinen meininki ei oikein jaksanut kiinnostaa. Potentiaalien käyttämättä jättäminen harmitti todella! Kirjan kieli toimi äänikirjamuodossa hyvin ja nautin sen luontokuvauksesta, mutta muuten tämä jäi melkoiseksi meh-kokemukseksi. 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan: Prinssi Kaspian (sopii myös kohtiin 11. Kirjan tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä, 21. Kirja liittyy lapsuuteesi ja 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa)

Syyskuussa alkoivat taas opinnot, ja kalenteri täyttyi tehokkaasti opiskelusta, erilaisista riennoista, kuoroharjoituksista ja kokouksista. Aloitin maisteriopinnot virallisesti, ja yhtäkkiä ja yllättäen minulla on graduaihekin! Aika tuntuu kyllä liukuvan käsistä melko tehokkaasti, yhtäkkiä on jo lokakuun puoliväli, vaikka syyslukukausi vasta alkoi. Lukeminen on taas ollut nihkeää, mutta ainakin editointi sujuu tällä hetkellä vallan mainiosti. 

Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Pupu. Kuuntelin Uusivirran uuden albumin Pieni kuolema pian sen ilmestymisen jälkeen, enkä kauheasti lämmennyt, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden, ja toisella kuuntelukerralla se upposikin kuin kuuma veitsi voihin, enkä sitten hetkeen muuta kuunnellutkaan. Mielestäni parempi levy kuin edellinen Skorpioni, vaikka siitäkin pidin todella paljon! Pieni kuolema on sanoituksiltaan melkoisen synkkä albumi, Pupukin on surullinen tarina, mutta jotenkin tästä biisistä tulee kuitenkin hyvälle mielelle. Synkkyydestä huolimatta ei kuitenkaan vajota toivottomuuteen, mikä on ehkä ihan hyvä elämänasenne. 

Mitä löytyi ämpäristä

Alkukesästä tein perinteisen ämpärilistan, ja niin ikään perinteiden mukaan näin syyskuun puolella on tilaisuus tarkistaa, miten listan kohdat toteutuivat. 

Kesällä 2022

☀ käyn uimassa jossain uudessa paikassa 

Tehty! Yhden kerran kävin virallisesti uimassa uudella rannalla, toisella kerralla suppailemassa toisella rannalla, jossa en ollut ennen käynyt. Toisaalta suppailunkin lasken uimiseksi, molskahdin nimittäin pari kertaa laudalta järveen... :D

☀ luen joka kuussa vähintään kolme kirjaa

Tehty! Vaikka lukeminen olikin kesän aikana välillä vähän nihkeää, ylitin tavoitteeni: kesäkuussa luin yhdeksän, heinäkuussa neljä ja elokuussa seitsemän kirjaa. 

☀ lähden (päivä)reissulle jonnekin

Tehty! Tein yhden päiväretken heinäkuussa mummolaan ja toisen elokuussa Kuopioon. Kuopion matkan tein ihan itsekseni, ja se oli ihanaa, vaikka lähes koko päivän satoi aivan kaatamalla ja sukkani olivat likomärät suurin piirtein siitä lähtien, kun astuin asemalta ulos. Kävin Kuopion museossa kohtaamassa lapsuustraumojeni mammutin (tällä kertaa en alkanut itkemään, eikä minua tarvinnut kantaa pois huoneesta toisin kuin edellisellä vierailulla noin 17 vuotta sitten). Pikaisesti kipaisin myös Kanttilan läpi, ja toivon kovasti, että se saataisiin kuntoon! Olisi ollut kivaa tehdä retkiä enemmänkin, tai pidempiä reissuja, mutta tällä kertaa töiden takia hommat menivät näin. 

Kuopion mammutti.

☀ saan varmuutta autolla ajamiseen

Ehkä? Työmatkan ajaminen ei aiheuta enää pelkoreaktiota pelkkänä ajatuksenakin, mutta en ehkä siltikään kovin mielelläni lähtisi millekään Suomi päästä päähän -roadtripille kuskiksi :D Loppujen lopuksi työmatkani oli suurimmaksi osaksi pelkkää moottoritietä suoraan pätkyttämistä, joten siinä pääsi melko helpolla. (Paitsi silloin, kun maakunnan suurin kesätapahtuma tukki koko moottoritien ja jouduin matelemaan ruuhkassa kymmenisen kilometriä...) Toisaalta ajoin kesällä muutaman kerran paikkoihin, joihin en ollut niin tottunut ajamaan, ja toimin pari kertaa kuskinakin muille, ja se sujui hyvin ilman sen suurempia ongelmia. Joten en tiedä, ehkä sain jonkinlaista varmuutta? Faktahan on kuitenkin se, että ajamaan oppii vain ajamalla. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että sain kesällä elämäni ensimmäisen parkkisakon :D tosin syytän siitä osittain huonoa ohjeistusta, vaikka se olikin loppujen lopuksi omasta toheloinnistani kiinni. 

☀ tutustun yhteen uuteen musikaaliin

Tehty, vaikka en päätynytkään niihin musikaaleihin, joita listaa kirjoittaessani ajattelin :D Alkukesästä katsoin Oklahoma!-musikaalin, josta kirjoitinkin suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun uusimmassa osassa. Elokuvissa kävin katsomassa Elvis-elokuvan, mutta en tiedä, lasketaanko sitä välttämättä musikaaliksi vai onko se enemmänkin musiikkielokuva (raja on häilyvä, tiedän). Meemimielessä katsoin veljeni kanssa Mulan II -elokuvan, joka oli niin huono, ettei sitä oikein voi suositella kenellekään :D Loppukesästä katsoin vielä ystäväni kanssa Beatles-parodian The Rutles: All you need is cash, joka oli todella onnistunut parodia, nauratti monta kertaa. Sen laulupastissit ovat suorastaan pelottavan onnistuneita!

Eräänä työpäivänä melko viralliselta toimistolta löytyi kirjahyllyyn teipattu runo. 

☀ pidän venäjän kielitaitoa jotenkin yllä

No jaa, en välttämättä. Suunnitelmissa oli esimerkiksi katsoa jotain venäjänkielistä elokuvaa tai sarjaa, tai edes vähän kuunnellut jotain vanhaa Ylen sivulta löytyneistä venäjän kielioppikursseja, mutta enpä tehnyt mitään noista. Sentään Regina Spektorin venäjänkielinen versio Ne me quitte pas-biisistä (eli Не покидай меня) on kesän aikana soinut paljon. 

☀ luen (ainakin yhden) kirjan kotikodin hyllystä

Tehty! Luin kaksi kirjaa porukoiden hyllystä: Tarmo Koiviston www.mammila.fi ja Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru – eräs saari. Kumpikaan ei ollut kirja, jonka suunnittelin etukäteen lukevani, mutta se riitti tämän kohdan täyttämiseen. 

☀ editoin P:n vähintään puoleenväliin

En editoinut. Editointi oli koko kesän vähän paussilla. Ajatukset kyllä pyörivät, minkä ehtivät, mutta varsinainen työnteko jäi aika vähäiseksi. Kun olin suunnitellut pääseväni lukuun 17, elokuussa valmistui luku 10. Vaikka en päässytkään tavoitteeseeni, en ole mitenkään erityisen tyytymätön. Valehtelisin, jos sanoisin että minua ei harmita, mutta editointiprosessi kuitenkin eteni tavoitteen alle jäämisestä huolimatta. Se on kaikken tärkeintä. Kesä toi kuitenkin uusia tuulia kirjoittamiseen ihan konkreettisestikin: tarinaan ilmestyi kissahahmo, joka muistuttaa täsmälleen kesätyöpaikan pihalla lähes päivittäin pyörinyttä naapurin kissaa <3 

Lempityökaverini <3

Kesä 2022 oli hyvin työpainotteinen, ihan vain siksikin, että työpäivät venähtivät helposti melkein kymmenen tunnin pituisiksi pitkän työmatkan takia. Toisaalta oli ihanaa päästä tekemään oman alan töitä, se motivoi ihan eri tavalla kuin esimerkiksi viime kesän siivoushommat! (Enkä siis todellakaan vähättele millään muotoa siivoustyötä, se on äärimmäisen tärkeää ja kovaa työtä, mutta ei mikään oma intohimoammattini.) Työntäyteisyyden takia ehkä muut kesähommat jäivät vähemmälle, mutta ei mennyt kesä mikään ikävin mahdollinen ollut siltikään: sen todistaa jo se, miten hyvin tämän listan asioita sain suoritettua. 

Miten teidän kesänne sujui? 

Elokuun luetut 2022

Elokuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (651 sivua, 11 h 22 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi kuvakirja, yksi non-fictionia ja kaksi äänikirjaa.

Jansson, Tove & Pietilä, Tuulikki: Haru, eräs saari 102 s. 

Takalo, Tiitu: Tyhmä tyttö 87 s. 

Kunnas, Mauri: Kesä Koiramäessä (Koiramäki #8) 43 s. 

Clayton, Dhonielle, Jackson, Tiffany D., Stone, Nic, Thomas, Angie, Woodfolk, Ashley, Yoon, Nicola: Blackout 7 h 21 min [K]

Noronen, Paula: Paha saa palkkansa (Tarja Kulho #3) 4 h 1 min [K]

Itäranta, Emmi: Kuunpäivän kirjeet 382 s. 

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 3

muualta: 3

(Ja ei, en taaskaan ole laskenut kirjoja tai sivumääriä väärin. Luin näiden lisäksi asuinalueeni historiasta kertovan kirjan, jota en halua anonyymiteetin takia blogissa jakaa.) 

Tove Janssonin syntymäpäivän kunniaksi päätin taas lukea jotakin hänen tuotannostaan. Vanhempien kirjahyllystä löytyi Haru, eräs saari, jossa Jansson muistelee hänen ja Tuulikki Pietilän kesäasuntoa Klovharun saarella. Jansson oli jo lapsesta alkaen haaveillut saaressa asumisesta, ja vastoinkäymisten jälkeen hän löysi Klovharun, johon hän aloitti Pietilän kanssa rakentamaan mökkiä hieman luvattomasti. Kirja kuvaa elämää Klovharulla rakennushetkestä alkaen siihen, kun Jansson ja Pietilä jättävät saaren taakseen 1990-luvun alussa. Melkein kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu iloja ja suruja, kauneutta ja haikeutta. Rakastin tätä kirjaa koko sydämestäni! Jansson kuvailee niin elävästi ja sympaattisesti saarielämää, että lukija pääsee saarelle itsekin Toven, Tootin ja Psipsina-kissan kanssa. Kirjan alkupuolella ääneen pääsee myös Brunström, joka auttaa "tyttöjä" rakentamaan mökkiään. Nämä muistiinpanot ovat ehkä hieman kuivakkoja, mutta toisaalta niissäkin on huumoria, kun vaitelias ja vakava mies kuvailee kahta kummallista taiteilijanaista, joilla on oma pieni maailmansa. Teoksen kuvituksena on Pietilän tunnelmallista taidetta, jossa aallot kuohuvat ja usva laskeutuu meren ylle. Aivan ihastutava kirja kokonaisuudessaan! <3

Tyhmä tyttö kokoaa yhteen Tiitu Takalon varhaisimpia sarjakuvia, joita on julkaistu erilaisissa pienlehdissä. Sarjakuvien lisäksi teoksessa on myös Takalon itsensä kommentteja vanhoista töistään. Lyhyet sarjakuvat käsittelevät lähes pelkästään feministisiä teemoja, kuten monet muutkin Takalon teoksista, ja nämä teemat ovat valitettavan ajankohtaisia edelleen. Vaikka sarjakuvissa onkin ansionsa, huomasi kyllä, että nämä olivat nimenomaan varhaisia töitä. Piirrosjälki oli monessa sarjakuvassa omaan makuuni hieman liian karkeaa ja yksinkertaista, ja tarinoiden juonikaaret olisivat välillä voineet olla hieman paremmin rakennettuja (tosin parhaat teokset toimivat ihan vain sellaisena kuin ovat). Taiteilijan alkuvaiheiden dokumentointina tämä on kuitenkin erittäin arvokas teos! Tavalla tai toisella minua puhuttelivat sarjakuvat Vaarallinen lauantai, Sadepäivä, Statisti, Se yksi nainen, Tulipalo Sankt Paulossa, Kuudet kuukautiset, Viisas nainen viehättää, Jos olisin kaunis, Säärikarvat, Pelon kiertokulku, Sinkut saa ja Avara luonto.

Kesä Koiramäessä lykättiin käteeni saatesanoilla "auttaisiko tämä sua töissä". Koiramäen lasten ystävä Aukusti saapuu kaupungista viettämään kesää maalle, ja Kille, Elsa ja Martta esittelevät hänelle 1800-lukulaista maaseudun kesää. Täytyy myöntää, että en ole enää moniin vuosiin ollut mitenkään lastenkirjojen aallonharjalla, mutta silti tämä vuonna 2015 ilmestynyt Koiramäki-kirja oli mennyt minulta aivan ohi. Toisaalta kirjan luettuani olin sitä mieltä, että ei ehkä olisi haitannut, vaikka en olisi koskaan lukenut tätä kirjaa: kyseessä on nimittäin melkoisen köykäinen teos. Ensinäkin kirja on kummallinen yhdistelmä "tietokirjamaista" (esim. alkuperäinen Koiramäen talossa) ja tarinallista (esim. Koiramäen Martta ja Ruuneperi) Koiramäki-kirjaa, eikä ehkä siksi oikein toimi kumpanakaan. Historian ja perinteiden esittely on Kunnakselle tyypillisesti yksityiskohtaista ja kiinnostavaa, mutta se tuntuu jäävän hieman juonen varjoon, joka puolestaan ontuu ja pahasti. Erityisen ikävä mielestäni oli Jussi-renki: on inhottavaa, kun aikuinen kiusaa lapsia jatkuvasti. Kunnaksen kuvitus tietysti oli jälleen ihastuttavaa, ja herra Hakkaraisen bongailu jaksoi innostaa aikuistakin. Pidin myös siitä, että Martta sai hieman toiminnallisemman roolin isosisarustensa rinnalla! Auttoiko tämä sitten minua töissä? No jaa, ei ehkä tämä nimenomainen teos, mutta kesän aikana tuli kyllä todettua, että Mauri Kunnas on kyllä teoksillaan tehnyt valtavan suuren kulttuuriteon kaikille Suomen lapsille opettamalla historiaa useille sukupolville! 

Novellikokoelma Blackout oli minulla kesken melkein koko kesän. Kuuden kirjoittajan teos kertoo yhdestä kesäpäivästä, kun sähkökatko pimentää koko New Yorkin. Pimeässä kaupungissa rakastutaan, suututaan, pohditaan sydänsuruja, perhedraamoja ja ystävyyttä. Erityisen kiinnostavan teoksesta tekee se, että kaikki novellit linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Representaation puolesta Blackout on ihana ja tarpeellinen kirja: kaikki päähenkilöt ovat POC-ihmisiä ja monet heistä myös queer. Valitettavasti itselleni tämä jäi jotenkin etäiseksi. Olisin varmasti pitänyt tästä enemmän, jos lukemisen keskellä ei olisi ollut yli kuukauden mittaista taukoa. Tämän olisi myös ehkä voinut lukea mieluummin fyysisenä kirjana, koska äänikirjassa erityisesti hahmojen suhteet toisiinsa oli hieman hankalia hahmottaa (toki tähänkin todennäköisesti vaikuttaa pitkä tauko lukemisessa). Toisaalta novellien linkittyminen toisiinsa oli mielestäni hauska idea, se on yleensä aina todella kiinnostavaa! (Hyvänä esimerkkinä tyylikeinon suuri klassikko Spoon river antologia.) Novellit myös sekoittuivat päässäni jonkin verran, ja välillä niiden ennalta-arvattavuus vähän ärsytti. Luulen, että jos olisin lukenut tämän hieman nuorempana, tarinoiden ennalta-arvattavuus ei olisi haitannut niin paljoa. Toisaalta suuri osa valituksistani johtuu oman lukukokemukseni olosuhteista, eikä välttämättä kirjasta itsestään. Kevyinä välipaloina novellit olivat paikallaan! Suosikkinovellejani Tiffany D. Jacksonin Pitkä marssi, Nic Stonen Naamiot pois, Ashley Woodfolkin Yhteensopivat, Angie Thomasin No sleep 'til Brooklyn ja Nicola Yoonin Seymor ja Grace. 

Tarja Kulho -sarjan edellinen osa oli melkoinen pohjanoteeraus, mutta kaipasin jotain kevyttä kuunneltavaa, joten uskaltaiduin kuuntelemaan sarjan uusimman osan. Kolmannessa osassa Tarja Kulho hyllytetään Räkkärimarketin kassalta toistaiseksi ikävän sattumuksen vuoksi. Päästäkseen takaisin rakastamaansa työhön hän joutuu käymään työpsykologin vastaanotolla ja tekemään hänen määräämiään tehtäviä. Lisääntynyttä vapaa-aikaansa Tarja käyttää toimimalla salaperäisenä Karja Tulhona, joka pyrkii ratkaisemaan kaikki maailman (tai vähintäänkin Korson) epäoikeudenmukaisuudet, oli kyseessä sitten kaapin ovien auki jättäminen, juuston leikkaaminen väärin tai julkisille paikoille virtsaaminen. Ei tämäkään ensimmäisen osan tasolle pääse, mutta kyllä tämä hymähdytti useammin kuin edellinen osa. Paljon näissä on myös hauskaksi tarkoitettuja vitsejä, jotka eivät oikein jaksa naurattaa, mutta välipalakirjoina nämä toimivat kyllä, ja nimenomaan äänikirjamuodossa! 

Olen pitänyt todella paljon Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta ja Kudottujen kujien kaupungista, joten uusin kirja Kuunpäivän kirjeet oli tietenkin lukulistalla. Kuunpäivän kirjeet sijoittuu tulevaisuuteen, jossa osa ihmiskunnasta on paennut saastuneelta maapallolta ja perustanut siirtokuntia Marsiin ja kaivoksia kuuhun. Teoksen päähenkilö on parantaja Lumi, joka on muuttanut Maasta Marsiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Hänen puolisonsa Sol, kasvitieteilijä, ei eräänä päivänä saavukaan sovittuun tapaamiseen. Lumi luonnollisesti huolestuu, ja pian hän alkaakin epäillä, että Solille on sattunut jotain pahaa, vaikka Sol viesteissään väittää kaiken olevan hyvin. Lumi alkaa selvittää ekoterrorijärjestön toimintaa, jonka epäilee liittyvän Soliin, ja joutuu samalla kohtaamaan oman menneisyytensä ja sen vaikeatkin hetket. Avaruusscifi ei ole genre, jota kauhean mielelläni luen, ja minun olikin todella vaikeaa päästä teokseen sisään. Toisaalta minusta oli aivan ihanaa, miten tässä yhdistettiin ns. "kovaa", teknistä scifiä hieman pehmeämpään, mystisempään kansanperinteeseen kansanparannuksen kautta. Ei tämä mielestäni ihan Itärannan muiden teosten tasolle päässyt, mutta tässä oli paljon sellaista, mistä pidin. Kun tähän lopulta pääsi sisään, pystyin nauttimaan maailmanrakennuksesta ja tulevaisuudenvisioista. Oli kiinnostavaa lukea, miten siirtokunta käytännössä Marsissa toimisi. Lisäksi Itäranta kuvaa uskottavasti kulttuurishokkeja ja koti-ikävää, jota Lumi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajana Marsissa kokee. Kirjan kieli on myös äärimmäisen nautinnollista luettavaa. Se punoo hienosti kudelman muistoista, todellisuuden ja henkimaailman rajoista, rakkaudesta ja ikävästä. Alkukankeuksien jälkeen Kuunpäivän kirjeet oli vetävä ja kiinnostava, jopa liikuttavakin. 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: Kesä Koiramäessä

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana: Haru, eräs saari

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa: Blackout

Elokuu oli ehkä tapahtumarikkain kesäkuukausi. Alkukuusta olin vielä töissä, ensin ihan paikan päällä ja sitten vielä jonkin aikaa etätöissä. Töiden loppumisen jälkeen vietin synttäreitäni kahteenkin otteeseen ja nautin lomapäivistä kotikotona. Sitten olikin jo aika lähteä opiskelukaupunkiin, ja koska sain kyydin, matkalla vierailtiin esimerkiksi museoissa ja kirkoissa. Kesäloma opiskelukaupungissa oli vähän lyhyt, mutta siihen mahtui pyöräretki, museovierailu, yökyläläily, keikalla käymistä ja lepäilyä. Lukuvuoden alkukin osui vielä elokuun puolelle. Pientä akateemista ikäkriisiä on ehkä ilmassa, olen viidennen vuoden opiskelija! Tässähän pitäisi gradua alkaa tosissaan miettimään... Hieman hämmentävää on myös se, että blogikin täytti kahdeksan vuotta. Totta kai vuosi 2014 tuntuu hyvin kaukaiselta, mutta ajatus siitä, että olen naputellut näitä kuukausikoosteitakin jo niin monta vuotta, on vaikea hahmottaa. 

Kuukauden biisi on Kerkko Koskisen Olen heittänyt verkon. Muutamaan minuuttiin mahtuu tarina, joka jättää rivien väliin kiehtovan paljon. Millainen onkaan pohjimmilltaan puhujan ja Kallen suhde? Lisäksi biisin sovitus on Koskiselle tyypillisesti mahtipontinen ja melkoinen jyrä, joten mikäs sitä on kuunnellessa!

Omenoidentäyteistä syyskuuta itse kullekin! 

Lempeä lumisade ja valoja pimeyksien reunoilla – hajanaisia ajatuksia kirjallisista lopputeksteistä

Olen blogissakin useamman kerran puhunut musiikista ja kirjoittamisesta ja jakanut romaanikässäreideni soittolistoja. Olen myös järjestellyt Pusun, JL:n ja P:n soittolistat niin, että jokaista lukua kohden on (vähintään) yksi biisi per luku, jolloin soittolistaa voi kuunnella ns. tarinan kannalta kronologisesti. (Tosin soittolistoilla on reilusti enemmän biisejä kuin tekstissä lukuja...) Kun olen jakanut näitä "remontoituja" soittolistoja blogissa (kuten viime kevään Campin aikaan), olen maininnut myös "lopputekstibiisin". Tajusin jokin aika sitten, että vaikka sen merkitys minulle itselleni on erittäin selkeä ja biisivalinta yleensä hyvin tarkan ja pitkän ajatusketjun tulos, voi se hämmentää jotakuta, tekstimuotoisissa kulttuurituotteissa nyt kun harvemmin konkreettisia lopputekstejä on. 

Itse miellän lopputekstibiisin merkityksen hieman samankaltaiseksi kuin ihan kirjaimellisetkin lopputekstit elokuvissa. Ruutu pimenee, katsoja palaa elokuvasta oikeaan elämään, mutta ihan vielä ei tarvitse päästää irti, istui sitten elokuvateatterin hämärässä tai kotisohvalla. Lopputekstien ajan saa olla hiljaa ja miettiä, mitä juuri äsken näki ja koki. Monesti koen itse samaa kirjojenkin kanssa, varsinkin, jos kirja on tavalla tai toisella tehnyt vaikutuksen. Useamman kerran viimeisen sivun jälkeen on pitänyt istua hetken aikaa tuijottamassa tyhjyyteen, prosessoimmassa loppuratkaisua ja samalla pientä surua siitä, että tarina on päättynyt, ja hahmot ja sanat jäävät kansien väliin. 

Omiin kässäreihini valitsemani lopputekstibiisit ovat tarkoitettu juuri siihen hetkeen, kun viimeiset rivit on luettu, ja lukijan täytyy päästää tarinasta irti. Suurin osa kässäreiden loppuratkaisuista eivät ole yksiselitteisen onnellisia tai surullisia, vaan enemmän tai vähemmän katkeransuloisia, joten luulen, että lukija tarvitsee pienen hetken palautumiseen. Ehkä joku loppuratkaisu saattaa tuntua märältä rätiltä naamaan, jolloin lukija tarvitsee vähän lohtua, tai sitten ihan vain johdatusta kuvitteellisesta maailmasta takaisin todellisuuteen. On ehkä hieman nurinkurista esitellä näitä "lopputekstibiisejä" ja yrittää olla puhumatta liikaa loppuratkaisuista, mutta koska nämä ovat (minulle ainakin) äärimmäisen tärkeä osa tarinaa, haluan sanoa jokaisesta muutaman sanasen. 

Pusu: You'll be mine (The Pierces)

Ystäväni ja esilukijani vinkkasi muutamia vuosia sitten tämän biisin, koska a) se on hyvä biisi, josta minäkin voisin pitää ja b) se muistutti häntä Pususta. Ja niinpä tosiaan näissäkin sanoituksissa viljellään satuviittauksia, ja kertosäkeessä mainitaan jopa koko tekstin kaikkein tärkein motiivi! Oli siis hyvin selvää, että tämä on Pusun lopputekstibiisi. Tunnelma osuu kohdalleen täydellisesti, ja vaikka sanoituksissa onkin hieman erilainen sävy kuin tekstissä, niin monet asiat loksahtavat paikoilleen, ettei muita vaihtoehtoja kuin You'll be mine oikeastaan edes ole. 

"Prick your finger on a spinning wheel

But don't make a sound

A drop of blood and now you're taken for all time

With a kiss you will awaken and you'll be mine"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

JL: Stars and midnight blue (Enya)

Enyan And winter came... on tunnelmaltaan hyvin pitkälti sitä, mitä JL:kin monessa kohdassa on: kylmää, kaunista, kuulasta. Lunta sataa pehmeästi ja lempeästi, oikeastaan koko tarina päättyy kohtaukseen, jossa sataa lunta. Luulen, että P:n loppuratkaisun ohella JL:n lopetus on jakanut eniten esilukijoiden mielipiteitä. Vaikka tarinassa on paljon kauneutta, siinä on myös julmuutta. Kun lukija jättää päähenkilöt, Stars and midnight blue maalaa kuvan idyllisistä, hellistä hetkistä, joita on ollut ollut ja tulee vielä olemaankin, vaikka tarina päättyy. Tarinan loppu ei ole kaiken loppu, ei päähenkilöille, eikä lukijalle. 

"Time goes by, and the snow is drifting

Slowly in the sky

Cold, cold night as you lie beside me

I can hear your heartbeat"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

P: Valloittamaton (PMMP)

P:n lopputekstibiisin päättäminen oli tuskallisen vaikeaa! Siinä on niin paljon teemoja ja hahmoja, joiden kaaret halusin vetää yhteen, eikä sopivaa kappaletta vain tuntunut löytyvän. Missään ei ollut tarpeeksi paikoilleen loksahtavia osia. Ensin ajattelin, että PMMP:n Valloittamaton oli päätynyt melko löyhin perustein soittolistalle, mutta mitä enemmän sitä kuuntelin, sitä sopivammalta sen sanat alkoivatkin kuulostaa, ja loppujen lopuksi tajusin, että täydellisempää kappaletta ei P:n loppuun voisi laittaa. Tiedän, että monet esilukijat ovat toivoneet, että tarina päättyisi toisin, mutta kenties Valloittamaton auttaa ymmärtämään, että juuri tällä tavoin tarinan kuuluukin päättyä.

"Kuinka väkivaltainen

Tekosyy on rakkauden

Mitä tehty on nimissä sen

Näytä, kuinka lähdetään

Pelastutaan, hymyillään

Naurulokin sielu jätetään"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

DVR: Valot pimeyksien reunoilla (Apulanta) 

En ole ikinä ihmeemmin pitänyt Apulannasta, enkä välttämättä tässäkään biisissä erityisesti pidä Toni Wirtasen laulutyylistä, mutta sanoitus sopii DVR:n lopputunnelmiin kuin nyrkki silmään! Sanat sopivat kolmen keskeisimmän henkilön suuhun ja onnistuvat jopa kuvaamaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Pimeyden ja valon suhde ja ristiriita on yksi käsikirjoituksen tärkeimpiä teemoja, niin fyysisesti tarinan maailmassa kuin hahmojen päiden sisällä. Dystopiamiljöössä myös muistutus siitä, että lauluihin ei pidä uskoa, on tärkeä, tulkitsi sen sitten tarkoittavan mitä tahansa. Ja onpa tekstissä jopa ihan konkreettisia valoja pimeyksien reunoilla! 

"Tää on pelkkä tyhjä kuori

Joka sun pitää täyttää

Tää on valoista kirkkain

Tää on loputon yö

Tää on sydämen lyönti

Tää on ajattomuus"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

Tämä postaus on taas sarjaa "olen tämän blogin diktaattori ja saan kirjoittaa tänne mitä hyvänsä, eikä kenelläkään ole siihen mitään sanottavaa" :D En tiedä, saako kukaan kiinni kirjallisesta lopputekstiajatuksestani, mutta tämä vaivasi omaa päätäni niin paljon, että täytyi vähän kirjoittaa omia ajatuksiani auki. 

(Kirjoitus)soittolistojani pääsee kuuntelemaan joko blogin sivupalkin Spotify-kuvakkeesta tai sitten tästä. 

Ikkunan läpi

Ikkunassa ei ole lasia

ja siitä voisi 

kiivetä ulos

astua kuin Lucy vaatekaappiin

tai Alice peilin läpi

varoa sirpaleita

ja olla toisella puolella

toinen

nähdä vihreämmät niityt

punaisen linnun koivun latvassa

kallion lämpö paljaiden jalkojen alla

ja olisiko ikkunan takana

maailma vinksallaan vai oikein

haluaisinko herätä tarinan lopussa

vai sulkea Päivärinteen oven kiinni asti

olisitko sinä kirjava käärme

puiden oksistoissa odottamassa

ja upottaisitko myrkkyhampaasi pehmeään lihaani

jos pyytäisin

siellä ulkona

ikkunan toisella puolella

(21.7.2022)

***

Näköjään kun tarpeeksi monena aamuna seisoskelee odottamassa bussia rikotulla bussipysäkillä, alkaa päässä kehkeytymään runontynkää :D Olen tähän yllättävän tyytyväinen, vaikka lopputulos ei ollutkaan ihan sitä, mitä ajattelin. 

Heinäkuun luetut 2022

Heinäkuussa 2022 luin neljä kirjaa (754 sivua), joista kolme oli sarjakuvaa ja yksi non-fiction.

Nabokov, Vladimir: Lolita 384 s. 

Takalo, Tiitu: Kehä 60 s. 

Koivisto, Tarmo: www.mammila.fi (Mämmilä #4) 72 s. 

Bechdel, Alison: Hautuukoti: tragikoominen perheeni 238 s. 

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 3

muualta: 1

Lolitan luin Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, siitä oma postauksensa tässä. 

Viime joulukuun kirjakatsauksessa tein epävirallisen lupauksen lukea kaikki loputkin lukemattomat Tiitu Takalon teokset tämän vuoden aikana, mutta vasta nyt pääsin astumaan lähemmäksi tavoitetta, kun luin Kehän. Sarjakuva kertoo 16-vuotiaasta Juliasta, joka harrastaa nyrkkeilyä ja kapinoi äitiään vastaan. Treenisalilla hän kohtaa uuden tytön, Alexandran, ja ystävystyy tämän kanssa. Mutta ovatko tunteet sittenkin jotain muuta kuin ystävyyttä? Sanon tämän joka kerta, kun käsittelen Tiitu Takalon teoksia, mutta sanon sen taas: rakastan hänen piirrustustyyliään ja ilmeikkäitä hahmojaan! Valitettavasti itse tarina jätti tällä kertaa kylmäksi. Siinä oli paljon potentiaalia niin aiheidensa, kuten teinirakkauden, identiteetin, feminismin ja nyrkkeilyn, puolesta, mutta jotenkin sekä tarina että hahmot jäivät etäisiksi. Yksi syy tälle oli teoksen lyhyys: tuntui, että tarina vasta alkoi, kun se jo loppuikin. Sekä juoni että hahmot olisivat kaivanneet lihaa luiden päälle, että tämä olisi ihastuttanut. Huomasin, että moni muukin Goodreads-arvioija oli lisännyt arvioonsa Julian mietteen, joka jäi itsellenikin tästä teoksesta hyvin mieleen: "Miten voi olla pahempi rakastella jonkun kanssa kuin hakata joku?" 

Mämmilän lukeminen jatkui taas, tällä kertaa 2000-luvun alussa ilmestyneellä www.mammila.fi -teoksella, joka jatkuu suurin piirtein suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Mämmilän kylään saapuu internet ja Anja Koskisen masinoima EU-hanke, joista seuraa paljon hämmennystä ja outoja käänteitä. Toisin kuin aikaisemmissa albumeissa, johon oli koottu lehdissä ilmestyneitä sarjakuvia, tämä osa on piirretty suoraan yhtenäiseksi albumiksi. En tiedä, johtuiko siitä, että jokainen sivu ei ns. päättänyt tarinaa, mutta edellisiin albumeihin verrattuna www.mammila.fi:ssa on koko ajan järjettömän kova vauhti päällä! Toki edellisissäkin osissa sattui ja tapahtui, mutta nyt hengähdystaukoja ei juuri 70 sivuun mahtunut. Edelleen kiinnostuin sarjassa vähemmän politiikasta ja enemmän henkilökemioihin syventymisestä. Esimerkiksi eräiden hahmojen suhde yllätti todella paljon, mutta pidin siitä, että heidän queeriydestään ei tehty minkäänlaista numeroa. Heille olisin ehkä kaivannut enemmän sivutilaa, vaikka se erottamattomasti EU-juoneen liittyikin. Edellisen albumin perusteella odotin Koskisen perheen draaman saavan huomiota, mutta se jäikin melkoisen epätyydyttävään tilaan: elementtejä tilanteen jonkinlaisesta ratkeamisesta oli, mutta minusta sitä käsiteltiin liian kevyesti. Koivisto on palannut Mämmilän pariin vielä yhden albumin verran, mutta sitä ei meiltä kotikotoa löydy. Onhan sarja kuitenkin luettava loppuun, joten varmaan lainaan sen syssymmällä kirjastosta. 

Hautuukotia ovat monet kirjablogeissa ja Goodreadsissa kehuneet, joten se lähti herätelainauksena kirjastosta mukaan. Teos on Alison Bechdelin muistelmateos, jossa hän käsittelee perhettään ja menneisyyttään, erityisesti kasvamista omaan lesbouteensa ja suhdetta isäänsä. Bechdelin isä kuoli tämän ollessa nuori aikuinen, eikä hänellä ole täyttä selvyyttä, oliko isän kuolema itsemurha vai onnettomuus. Alisonin aikuistumisen kynnyksellä isästä selviää myös jotain muuta, nimittäin tämän avioliiton ulkopuoliset suhteet miesten kanssa. Kirjan alaotsikko Tragikoominen perheeni kuvaa mielestäni erittäin hyvin kirjan tunnelmaa. Ikivanhassa talossa asuvan perheen elämä on oudolla tavalla vinksahtanutta, eikä kukaan sano syitä ääneen. Koko perhe pyörii jollain tavalla jokseenkin neuroottisen isän ympärillä, mutta perheenjäsenet ovat silti kaukana toisistaan. Alisonissa ja isässä on hyvin paljon samaa, mutta he eivät koskaan täysin kohtaa ennen isän ennenaikaista kuolemaa. Se onkin yksi syy, miksi tarina tuntuu niin traagiselta: jos asioista olisi puhuttu, olisiko molempien ollut helpompaa olla olemassa saman katon alla? (Toisaalta jäin hieman miettimään sitä, että Bechdel käsittelee kirjassaan lähinnä suhteita vanhempiinsa, erityisesti isäänsä. Alaotsikko kuitenkin ottaa huomioon koko perheen, mutta hänen veljensä jäävät aika pieneen rooliin. Ehkä keskittyminen veljiin olisi vienyt tilaa isän ja tyttären suhteen käsittelyltä, mutta olisi kiinnostanut lukea siitä, miten maskuliinisiin sukupuolirooleihin vetoa tunteva Alison kokee veljensä, tai miten veljet itse näkevät feminiinisimmistä asioista kiinnostuneen isänsä.) Tärkeä osa Hautuukotia on myös kirjallisuusviittaukset. Alisonin isä opettaa kirjallisuutta ja suhtautuu intohimoisesti moniin klassikkoteoksiin, ja hän siirtää rakkautensa kirjallisuuteen myös tyttärelleen. Kirjallisuusviittauksia tosin oli omasta mielestäni sen verran paljon, että ne alkoivat jossain vaiheessa tuntua raskailta. Ymmärrän kyllä niiden funktion, ja toisaalta pidinkin siitä, miten klassikkokirjallisuuden hahmot ja teemat vertautuvat Bechdelien omaan elämään. Minua kiehtoi myös kerroksellisuus ja kertautuvuus, se toi hieman mieleeni Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian. Kirjan symboliikkakin oli mielestäni kiinnostavaa. Koska teosta on kehuttu todella paljon, odotukseni olivat hyvin korkealla, mutta ne eivät kuitenkaan aivan täyttyneet. En osaa oikein sanallistaa, mikä kirjasta tai lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Ehkä sarjakuvassa oli liikaa tekstiä omaan makuuni, ja ilmavuus jäi puuttumaan? Ymmärrän, miksi tämä on monille tärkeä teos, mutta minua tämä ei puhutellut ihan niin vahvasti. Pidin Hautuukodista kuitenkin sen verran, että en pidä mahdottomana tutustua muihinkin Bechdelin teoksiin. 

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

35. Kirjassa on oikeudenkäynti: Hautuukoti

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: www.mammila.fi

Heinäkuu kului pääosin samoissa merkeissä kuin suurin osa kesäkuustakin, eli töissä. Varsinkin kuun loppua kohden kiirettä riitti, ja olo oli kyllä päivien jälkeen melkoisen kaikkensa antanut. Vapaapäivinä lähinnä sukuloin ja siivosin kaappeja (kaikenlaista voikin ihminen säilyttää, olin säästänyt esimerkiksi suunnilleen kaikki postikortit, joita viimeisen 23 vuoden aikana saanut...), mutta muutamia ystäviäkin ehdin nähdä ja käydä esimerkiksi sup-lautailemassa ja teellä. Kävin jopa mustikassa pitkästä aikaa, ja kesäteatterikin tuli koettua muutaman vuoden tauon jälkeen. Sen sijaan luin turhauttavan vähän: kolme neljästä luetuista oli sarjakuvaa, ja proosan lukemiseen on tullut naurettava kynnys. Toivoin, että minua koko kevään vaivannut lukujumi olisi kesällä hellittänyt, mutta näköjään samoissa tunnelmissa jatketaan edelleen. Työmatkoilla nukahdan bussiin lähes poikkeuksetta, yritä siinä sitten lukea jotain... Edes kirjoittamista ei voi syyttää lukuajan viemisestä, sillä en heinäkuussa tehnyt oikein sitäkään. 

Onneksi kesälomani odottaa aivan nurkan takana! Elokuulle on siis luvassa (toivottavasti) mukavaa kiireettömyyttä ja pieniä kesäkirmailuja. Jospa silloin saisi aikaiseksi myös tarttua kirjaan? Palaan pian opiskelukaupunkiin, odotan sitäkin innolla. 

Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Ikuinen ystävä. Viimeinen singlelohkaisu elokuussa ilmestyvältä, samannimiseltä albumilta ei ehkä ole ihan yhtä hyvä kuin aiemmin julkaistut Elämä on edessä ja Clemensia, mutta ihastuttava kuitenkin. Ikuinen ystävä on kaunis, kuulas ja lempeä, kuin ystävä, tosiaankin. Ensimmäisellä kuuntelukerralla säkeet "luen kaiken minkä kirjoitat/luen kaiken minkä lähetät" iskivät niin syvälle, että melkein itketti. En vain saa tarpeekseni siitä ihanasta ajatuksesta, että SMG julkaisee uuden albumin seitsemän vuoden jälkeen! Lisäksi singlet ovat antaneet osviittaa siitä, että tyylissä palattaisiin folk-tunnelmiin parin koneellisemman albumin jälkeen, mistä pidän kovastu. 

Ihania, hämäriä elokuun iltoja!