lauantai 13. joulukuuta 2014

Luukku 13: Jouluyö

Tämä teksti on oma henk. koht. suosikkini, sillä aivan kuten Lapsuuden jouluissa, ensin oli todella vahva kuva pään sisällä ja sitten vasta teksti. Tämä kuitenkin onnistui paremmin. Mikäli teksti tuntuu tutulta, et välttämättä erehdy, sillä novelli on julkaistu Risingin joulukalenterissa viime vuonna. 

(Mietin hetken, että poistaisinko viimeisen kappaleen, mutta annan sen nyt jäädä ihan vaan teidän iloksenne :D)

***
Jouluyö


Se talvi oli kylmin miesmuistiin. Metsän eläimet kärsivät nälkää ja palelivat paksuista turkeistaan huolimatta. Linnut olivat kaikki pesissään toisiaan vasten painautuneena ja oravat kyhjöttivät puukoloissa. Kettuemo oli menettänyt poikasensa pakkaselle ja vaelteli yksinään metsässä vain tuulen ujellus seuranaan.

Metsäaukiolla, lumen keskellä istui tyttö. Tyttö oli mustatukkainen ja ruskeasilmäinen ja pukeutunut vain ohueen pitsileninkiin. Kettu hiiviskeli puiden välissä. Se ei koskaan ollut nähnyt ihmislasta metsässä. Se ei tiennyt mitä tehdä. Juostako karkuun vai mennäkö lähemmäs tutkimaan ilmestystä? Kettu astui epähuomiossa oksan päälle ja se napsahti rikki. Tyttö nosti katseensa ja katsoi metsän suuntaan. 
– Kuka siellä? hän kysyi epävarmalla, käheällä äänellä. Kettu astui lähemmäksi kadottaneena kokonaan vaistonsa. Tyttö katseli pelokkaana sinne, mistä kettu hiipi hiljaa hänen luoksensa. Tyttö ojensi epävarmana kätensä. Kettu kumartui haistamaan sitä ja vilkaisi sitten tytön hätääntyneisiin, ruskeisiin silmiin. Kettu heilautti arasti häntäänsä ja tuli lähemmäs tyttöä. Se näki ihmislapsen poskille jäätyneet kyyneleet. Kettuemo aisti tytön surun ja muisteli omia kuolleista poikasiaan. Se asetti etutassunsa tytön reidelle ja nuoli tämän kasvoja. Tyttö henkäisi ensiksi kauhuissaan, mutta rauhoittui pian. Hän silitti varovasti ketun punaruskeaa turkkia ja kettu köyristi selkäänsä. 

Muutkin metsän asukkaat olivat huomanneet tytön. Kun eläimet huomasivat, ettei tyttö tee pahaa, ne tulivat varovasti lähemmäksi. Tyttö katseli ympärilleen ja näki eläinten hiipivän pensaikosta luokseen. Kettu asettui tytön syliin kerälle ja vahti valppaana ympärille kerääntyviä luontokappaleita. Tyttö silitti ketun turkkia ja alkoi hiljaa laulaa laulua, jota hänelle oli lapsena laulettu, aina joulun aikaan. Peura asteli lähemmäs tyttöä ja haisteli varovasti tämän hiuksia. Tyttö kohotti kätensä ja rapsutti sen kuonoa. Linnut lehahtivat tytön eteen ja pieni, valkoinen metsäjänis saapui haistelemaan tytön paljaita varpaita. Eläimet vaistosivat tytön yksinäisyyden ja surun ja tiesivät kysymättäkin, että tytöllä ei ollut enää paikkaa tässä maailmassa. Ne tulivat myötätuntoisesti lähemmäksi ja lämmittivät palelevaa lasta, vaikka niillä itselläänkin oli kylmä. Kuunsirppi ja tähdet valaisivat aukion ja lumi kimalsi tuhansina timantteina maassa. 

Näky oli kuin kuvakirjasta: lumisen metsän sydämessä istui mustatukkainen pitsipukuinen tyttö, joka silitteli sylissään nukkuvaa kettua ympärillään koko metsän väki. Tummien kuusten yllä sädehti kirkas tähti, juuri syttynyt pimeälle taivaalle. 
– Kunpa olisin samanlainen kuin te, tyttö kuiskasi. Kettu nosti päätään ja nuoli tytön kasvoja. Se loikkasi pois lämpimästi sylistä ja katsoi tyttöä vetoavasti. Tyttö nousi ja käveli hitaasti ja epäröiden ketun perään. Muut metsän eläimet seurasivat häntä, mutta varoivat sotkemasta jälkiä. Jos joku olisi tullut paikalle silloin hän olisi nähnyt maassa ketun jälkivanan, joka kulki syvälle metsän uumeniin. Jos tämä joku olisi uskaltanut seurata vieläkin pidemmälle, hän olisi nähnyt lumella pitsimekon ja ihmislapsen jalanjäljet, jotka päättyivät kuin seinään. Niiden tilalle oli tullut toiset ketunjäljet. 


Siitä lähtien, joka ikinen jouluyö on sama mustatukkainen tyttö istunut metsässä kettuemo sylissään. Jos joku on hänet nähnyt ja mennyt lähemmäs, on näky haihtunut kuin tuhka tuuleen. Samalla kerrotaan lapsesta, joka katosi sata vuotta sitten eikä palannut enää sen jälkeen. Uskotaan, että lapsi on joutunut metsään, petojen syömäksi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että oikeasti lapsi sai onnen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.