maanantai 22. joulukuuta 2014

Luukku 22: Ja joskus

Viimeisiä viedään... Ja jos tarkkoja ollaan, tämä on omassa sarjassaan viimeinen, tämä nimittäin päättää And Winter Camen kappaleisiin perustuvien novellien sarjan, mutta ei hätää! Saatte nautiskella luomuksistani (miten tuo kuulostaa jotenkin Frankenstainmaiselta?) aattoon asti :) Mitä sieltä on tulossa, jääköön yllätykseksi.

***

Ja joskus


Kulkue kulki kynttilät käsissään lumihankien läpi. Oli niin myöhäinen ilta, että pienimmät lapset olivat melkein unessa. Vanhemmat lauloivat ja tuijottivat eteensä, kynttilöiden täplittämää metsämaisemaa. Jossain soivat kellot, yksin pimeydessä. 

Doler vilkaisi vieressään kulkevaa hahmoa. Siskon silmissä oli kynttilästä heijastuva loiste. Oljenväriset letit valuivat myssyn alta ja saappaat marssivat edellä kulkevien jalanjäljissä. Sisko oli odottanut tätä päivää koko vuoden. Vaikea uskoa, että sisko oli heikko ja makasi suurimman osan ajastaan vuoteessa tuijotellen ulos. Vanhemmat olivat epäröineet: päästääkö tyttö kulkueeseen vai ei? Doler oli kuitenkin rukoillut heitä, siskon onnellisuuden vuoksi. Nytkin hänen kasvoiltaan kajasti onnellinen hohde, kuin pienellä lapsella. 

– Eikö olekin kaunista? sisko kuiskasi nostamatta katsetta kynttilästään. Doler nyökkäsi. 
– Onko tämä sellaista kuin odotit? hän kysyi matalalla äänellä. Sisko hymyili ja painoi päätään hiukan. 
– Minä jään kivipaasille, sisko sanoi äkisti vaihtaen puheenaihetta. Doler pysähtyi. 
– Et sinä saa! hän huudahti hiljaa. Kivipaasille jääminen tarkoitti vain yhtä asiaa: sisko ei jaksaisi enää tulla takaisin kotiin. Doler katsoi järkyttyneenä pientä hahmoa. Sisko puhui kuin maailman itsestään selvimmästä asiasta. Ei, sisko ei voinut jäädä. Doler kantaisi hänet kotiin, jos ei mitään muuta. Sisko pudisti päätään kuin arvaten veljensä mietteet. 
– Ei, minä jään. Haaveeni toteutuu, se on pääasia. Tämän halusin kokea edes kerran, sisko sanoi ja puristi vapaalla kädellään Dolerin omaa ja yhtyi kulkueen laulamaan lauluun: 

Nyt on aika, nyt on aika
kohdata pimeyden voittaja
Valo saapuu jälleen
ja sen vartija vie minut kotiin.
Läpi pimeän, ikuisen yön 
kulkee valo kohti päämäärää
ja joskus, joskus sinne jään

Sisko oli niin rauhallinen ja niin valmis. Doler puristi tytön kättä vielä viimeisen kerran. Hän ei enää pelännyt, oli aika päästää irti ja kääntyä kohti tulevaa. 


Ja joskus, joskus sinne jään

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.