torstai 18. joulukuuta 2014

Luukku 17: Viimeisen kerran

Viimeisen kerran kuuluu suosikkeihini, koska pidän sen tunnelmasta ja kuvailusta. Vanhimman miehen kertomalle tarinalle oli useampikin lopetus, mutta päädyin nykyiseen, johon en kylläkään ole tyytyväinen. Syksyllä kirjoittamani Syyslaulu muistuttaa tätä hieman, mikä häiritsee minua vähän.

Viimeinen luukku tulee illalla :)

***

Viimeisen kerran


Pakkanen helisi puissa. Tähtiä ei näkynyt. Metsän ainoa valopilkku oli nuotion valtava oranssinkeltainen roihu. Nuotion äärellä istui kolme miestä. Vanhimman kasvot olivat ahavoituneet ja pakkasenpuremat, hänen hartiansa olivat leveät ja ruumis valtava. Hän istui kaatuneella puunrungolla ja hänen uskollinen pikimusta verikoiransa makasi rungon vieressä pää etutassujen välissä. Häntä vastapäätä istui pieni ja hento mies, joka näytti jatkuvasti hermostuneelta eikä oikein koskaan tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Hän oli hiljainen ja tuijotti nuotiota. Hänen vieressään istui vieläkin pienempi mies, melkein poika vielä. Hän oli normaalisti elämäniloinen, reipas, eloisa ja puhelias, mutta nyt hänkin oli vaiennut. Vaalea, kihara tukka roikkui silmillä. He olivat viimeistä kertaa näin kolmisin: vanhimman oli aika jatkaa matkaa pian. Tässä mainittakoon, että he olivat vain ystäviä, eivät lainkaan sukua. 

Vanhin, joka normaalisti oli vähäpuheinen, avasi suunsa ja sanoi hiljaisella, käheällä äänellään: 
– Minäpä kerron teille erään tarinan, jonka minä kuulin ollessani lapsi. Nuorin nosti päänsä ja hymyili innokkaasti. Keskimmäinenkin näytti piristyneen. Vanhin katseli liekkejä ennen kuin aloitti. Hänen koiransa nosti päätään ja murahti hiljaa. Mies silitti sen sileää turkkia ennen kuin aloitti jälleen. 
– Olipa kerran eräs seikkailija. Hän oli lähtenyt kotoaan vuosikausia sitten ja jäänyt sille tielleen. Hän oli kulkuri, rakasti tietä, rakasti seikkailuja. Hän kulki pitkin maailmaa ja keräili muistoja matkaltaan. Monet pitivät hänestä ja jotkut halusivat hänen mukaansakin. Hän kuitenkin halusi vaeltaa yksin, ilman riippakiviä. 
– Puhutko meistä? nuorin kysyi haastavasti. Vanhin katsoi häneen lempeästi ennen kuin jatkoi. 
– Niin nuorukainen vaelsi yksin, ilman seuraa monta vuotta. Hän kuitenkin huomasi, että hänen matkansa vei yhä useammin pieneen kylään, jossa asui eräs tyttö, josta hän piti kovasti. 
– Ahaa, nyt taidan tietää! Oletko sinä rakastunut? nuorin kysyi nyt innokkaasti, vähän kiusoitellen. Keskimmäinen punastui myötähäpeästä. Vanhin tuijotti ainoastaan liekkejä välittämättä kommentista. 
– Tyttö olisi halunnut mennä kulkurin kanssa naimisiin, mutta kulkuri ei tahtonut menettää vapauttaan. Hän kieltäytyi ja jatkoi matkaansa. Tyttö ei kuitenkaan pitänyt siitä, vaan sanoi, että jos nuorukainen kieltäytyisi kolmesti, tapahtui jotain kauheaa. Mies vain nauroi ja jatkoi matkaansa. 
– Kauhea ihminen! nuorin huudahti. Keskimmäinen potkaisi tätä jalkaan, mutta vanhin mulkaisi heitä lopettaen alkamattoman tappelun. 

– Tuli kesä, tuli syksy, talvi. Keväällä kulkuri saapui jälleen kylään ja tyttö pyysi tätä miettimään uudelleen. Kulkuri kieltäytyi ja tyttö muistutti tätä, että vielä ensi kevät olisi aikaa korjata virheet. Kulkuri ei välittänyt ja seuraavana keväänä hän kieltäytyi jälleen. Tuli kesä, tuli syksy, talvi. Talvella kulkuri menetti ruokansa nälkäiselle susilaumalle ja pelastautui itse täpärästi juoksemalla kylään, jossa tyttö asui. Hän hakkasi ovea ja rukoili tyttöä avaamaan oven, mutta kukaan ei tullut. Kulkuri kiersi jokaisen oven ja pyysi apua, mutta koskaan ei kukaan tullut avaamaan. 
– Ei kai tyttö sentään niin vihainen ollut? nuorimmainen kysyi ja nyt myös tarinankertoja suuttui. 
– Jos et nyt vaikene, niin syötän sinut koiralleni! hän ärähti. Nuorin kalpeni ja hiljeni. Sekä keskimmäinen että vanhin hymyilivät tyytyväisinä ja tarina sai jatkua. 
– Kulkuri kuuli takaansa äänen. Siellä seisoi vanha mies, joka oli pukeutunut vain ohueen kaapuun jäätävässä pakkasessa. ”Täällä ei ole enää ketään. Tauti vei heidät kaikki, surma ei säästänyt ketään”, vanhus sanoi vakavasti. Nyt kulkuri ymmärsi, että tyttö oli ollut tosissaan uhkailussaan. Hän polvistui itkien vanhuksen eteen ja kysyi mitä voisi tehdä. ”Sinun täytyy ensin kerätä ympärillesi rakkaita ystäviä ja sitten jättää heidät. Vain niin saat tietää, miltä sydämen särkyminen tuntuu”, vanhus sanoi vakavasti. Ja niin kulkuri otti hoiviinsa seuraavasta kylästä kaksi seikkailuun halajavaa nuorukaista. He kulkivat yhdessä vuosikymmenen verran, kunnes vanhus ilmestyi jälleen kulkurille. ”Sinun on nyt aika lähteä”, hän ilmoitti ja kulkuri joutui jättämään sydän särkyneenä ystävänsä. Sydän murskana hän kulki vanhuksen perässä läpi pimeän maailman, eikä enää nauttinut kulkemisesta. Mutta silloin, aivan äkkiä kulkuri näki tytön, joka oli kysynyt häntä vihille. Tyttö oli siinä, yhtä elävänä ja todellisena kuin aina ennenkin. Kulkuri kosi tyttöä ja tyttö suostui. Vanhus otti heitä molempia kädestä ja vei heidät kuin tyhjästä ilmestyneeseen, kirkkaasta valosta tehdyn portin toiselle puolelle. Sen jälkeen kukaan ei enää koskaan nähnyt kulkuria, saatikka tyttöä tai vanhusta, vanhin mies lopetti puheensa. 
– Oliko tässä tarinassa jokin opetus? keskimmäinen kysyi kirkkaalla äänellä avaten nyt suunsa ensimmäistä kertaa. Vanhin hymyili. 
– Joskus sydän täytyy särkeä, että voisi saada onnen, hän sanoi salaperäisesti ja käski nuorempia käymään nukkumaan. Kaikki paneutuivat lämpimään hiilloksen ympärille ja nukahtivat turkistensa alle hiljaisesta lumisateesta huolimatta. 

Aamulla miehet heräsivät, mutta heitä oli enää vain kaksi: vanhin oli kadonnut koirineen. Lumisade oli peittänyt suuret jalanjäljet ja miehet ymmärsivät, että he eivät näkisi vanhinta enää koskaan. Kun nuorin alkoi nyyhkyttää lohduttomasti, keskimmäinen lohdutti häntä vanhimman edellisiltaisilla sanoilla: Joskus sydän täytyy särkeä, että voisi saada onnen. Se oli totta. Miehet keräsivät tavaransa ja lähtivät kaksistaan kohti itää, kohti auringonnousua, kohti seikkailuja, kohti onnea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.