tiistai 23. joulukuuta 2014

Luukku 23: Pimeän yön valssi

Enää yksi yö, joko jännittää?

Eilen tosiaan loppuivat Enya-tekstit, ja tänään saatte vielä perinteisen novellin, huomenna jotain ihan muuta :) 

Pimeän yön valssi on viimevuotiseen Risingin jouluprojektiin kirjoitettu teksti. 

***
Pimeän yön valssi

- Olen pahoillani, Katy kuiskasi ja syleili Dania. Dan itki katkerasti, ei hän voinut muutakaan. Evelynin kalpeat kasvot olivat näyttäneet niin rauhallisilta ja niin kauniilta ja niin… kuolleilta? Jos Dan ei vain olisi riidellyt tytön kanssa, näin ei olisi käynyt.
- Se oli kaikki minun syytäni, Dan nyyhkäisi. Katy silitti veljensä hiuksia.
- Ei se ollut. Niin olisi voinut tapahtua kelle vain. Evelyn sattui vain olemaan se onneton, hän sanoi lohduttavasti, mutta Dan vain pudisti päätään.
- Ei. Hän teki sen minun takiani! Hän hukuttautui, koska minä olin sellainen, Dan huusi ja purskahti entistä katkerampaan itkuun. Hän tiesi, ettei koskaan voisi päästä asian yli.

Vuotta myöhemmin

Kotona oli liiankin hiljaista nyt, kun Katy oli mennyt naimisiin. Dan odotti tapaavansa sisarensa aina tullessaan kotiin ja suuttui itselleen aina kun muisti, ettei Kat enää koskaan istuisi tämän talon takan ääressä. Dan ei erityisemmin pitänyt Katin aviomiehestä, joten hän oli kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta tulla sisarensa kotiin viettämään joulua. Viime talvena oli näyttänyt siltä, että sekä Dan että Kat olisivat saaneet viettää tämän joulun puolisonsa kanssa: Rewe oli piirittänyt Katia selvästikin avioliitto mielessään ja Dan oli juuri mennyt kihloihin Evelynin kanssa. Danin sydäntä vihlaisi ajatuskin Evelynistä. Rewe oli onnistunut, Dan ei.

Danin silmien eteen piirtyi kuva Evelynistä, tämän kiiltävänmustista hiuksista ja vaaleista, sinisistä silmistä. Evelyn oli kaikin puolin täydellinen tyttö, kiltti, kaunis ja viisaskin. Hänessä oli vain yksi huono puoli: mustasukkaisuus. Jos tyttö vain kuvittelikin Danin edes kävelemässä toisen tytön ohi, hän alkoi mököttää ja tiuskia Danille. Dan itse oli sen verran kiivasluonteinen, että Evelynin mykkäkoulu oli kuin kipinä ruutiin. Evelyn sieti ainoastaan kahden tytön oleilevan Danin kanssa: Katyn ja Rosannan, Evelynin vanhemman sisaren, joka oli jo naimisissa. Danin ja Evelynin riidat olivat kovaäänisiä ja hurjia, ilmassa lenteli niin kovat sanat kuin tavaratkin. Herkkähermoinen Kat otti tavakseen paeta huoneeseensa räiskyviä riitoja ja olikin osasyy sovintoon, Dan ei nimittäin kestänyt ajatella siskonsa kärsimystä. Onneksi Evelyn ei ollut pitkävihainen, vaan mökötettyään aikansa oli taas kiltti ja lempeä ja katui syvästi riitaa.

Kun Dan kuuli onnettomuudesta, hän oli juuri lähtenyt läheiseen kylään asioille. Hän oli riidellyt Evelynin kanssa rajusti edellisenä päivänä. Hän kuuli takaansa tulevan reen äänen ja kuuli jonkun huutavan nimeään… Rosannan aviomies Peter… Evelyn hukkunut… Dan ei muistanut kuin välähdyksiä tilanteesta, miten hän oli tullut Evelynin kotiin, nähnyt tämän itkevät vanhemmat, rauhallisena pysyttelevän Rosannan ja lopulta Evelynin, hänen kauniin, ihanan Evelyninsä vuoteella, kalmankalpeana, kuolleena. Hän muisti syöksyneensä ulos ja oksentaneensa kotipihalle. Katy oli kuullut tapahtuneesta ja tuli lohduttamaan Dania. Sisko tarkoitti hyvää, mutta se ei auttanut mitään. Myöhemmin Rosanna kertoi Evelynin kävelleen joen partaalla etsien rautatammen lehviä kodin koristukseksi, liukastuneen ja pudonneen joen päällä olleen ohuen jääkuoren läpi, lyöneen päänsä pohjan kiviin ja hukkuneen. Traaginen tapaus, mutta täysin sattumaa, Rosanna vakuutteli. Kyläläiset kuitenkin alkoivat pian juoruta riidoista ja Evelynin itsemurhasta ja Dan joutui epäsuosioon. Juorut saivat vastiketta, kun kevään koittaessa eräs kalastaja löysi matoja kaivaessaan Evelynin kihlasormuksen, joka oli haudattu syvälle maahan. Vaikka Evelynin perhe kiisti kaiken, he muuttivat pois kylästä parin viikon sisään sormuksen löytymisestä.

Dan vilkaisi ikkunoiden takana tummuvaa iltaa ja laittoi käden taskuunsa, missä tunsi tutun sormuksen pyöreän muodon. Hän ei tiennyt, miksi kantoi onnetonta muistoa jatkuvasti mukanaan, mutta hän ei voinut luopuakaan siitä. Varsinainen joulu, hän tuhahti itsekseen, kun katsoi turhaan keittiöön, jossa Kat oli aina näihin aikoihin puuhaillut. Tämä oli ensimmäinen joulu vanhempien kuoleman jälkeen, jolloin hän oli ihan yksin. Dan istahti murahtaen tuolille ja muisti samassa unohtaneensa Katin lainaksi antaman maitoastian ulos aiemmin päivällä. Yöstä oli tulossa hyvin kylmä, ja astia oli täynnä vettä, joka jäätyessään rikkoisi kauniin, posliinisen astian ja vaikka Kat kuinka vakuuttelisi, ettei se haittaisi, Rewe tappaisi Danin. Dan puki mieli mustana vaatteet ylleen ja lähti ulos.

Ulkona oli sen verran pimeää, että kesti aikansa, että Danin silmät tottuivat pimeään. Hänellä ei ollut aavistustakaan astian sijainnista. Hän etsi etsimistään, muttei löytänyt mitään. Hän oli juuri menossa hakemaan myrskylyhdyn ulkoa, kun huomasi pihan perällä seisovan hahmon.

Dan vei käden suulleen, ettei olisi huutanut. Hahmo näytti jäästä veistetty ja kaunis kuin kuu. Dan astui lähemmäs ja näki, että hahmo oli nainen. Valkeat hiukset oli nostettu ylös ja puku kimalsi kuin pehmyt lumi. Asu jätti käsivarret ja olkapäät paljaiksi ja Dan näki, että iho (jos sitä ihoksi saattoi sanoa) oli samannäköinen, kun ikkunat talvipakkasten jälkeen, täynnä kuurankukkia. Hahmon kasvonpiirteitä ei erottanut kunnolla, mutta Dan näki vaaleat, siniset silmät, joissa oli kylmä, pistävä ilme. Sitten hahmo avasi suunsa ja puhui.
- Tanssi kanssani. Ääni oli kova kuin teräs ja nämä kaksi sanaa lävistivät Danin kuin miekat. Hahmo ojensi vasemman kätensä ja toisti sanat, eikä Dan voinut kieltäytyä. Tuuli nousi ja muodosti selvän rytmin: yks-kaks-kol-kaks-kaks-kaks-kol. Dan, joka kyllä oli harjoitellut häävalssia tunnisti rytmin, sai sävelestä kiinni ja vei hahmon tanssiin.

Dan tunsi tanssiparinsa hohkaavan kylmää ja mietti, näkikö unta. Jos tämä oli totta, niin kuka nainen oli? Häntä paleli ja hän ummisti silmänsä. Hän tunsi kohoavansa maasta ja jatkavansa tanssia ilmassa. Hän tärisi kylmästä ja puristi huulensa yhteen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli silmät kiinni, mutta hän tunsi vauhdin hidastuvan ja jalkansa koskettavan maanpintaa. Hän avasi silmänsä ja näki joen ja sen partaalla kasvavan rautatammen… hän tunsi paikan. Jäätyttö katsoi häntä sinisillä silmillään ja nauroi kylmää, kimeää, kovaa naurua.
- Arvasin, että tiedät, missä olemme. Muistatko tämän paikan? Kun kihlasit erään tytön täällä? Muistat kai senkin, että tämä tyttö hukkui jokeen tällä samalla paikalla? Sinun takiasi! Sinä, joka et koskaan voinut olla flirttailematta toisten naisten kanssa, aiheutit tuskallisen kuoleman! tyttö hihkui voitonriemuisena. Dan näki nyt tytön kasvot paremmin. Evelyn. Häntä heikotti, mutta hän yritti ajatella järkevästi.
- Evelyn, kerro totuus. Teitkö sinä itsemurhan? Minun takiani?
- Minun nimeni ei ole enää Evelyn. Minä olen nyt Jääkuningatar! Mutta vielä kun olin Evelyn, tein itsemurhan, koska en voinut rakastaa valepukkia! Valepukkia, jolla oli joku toinen! tytön ääni kohosi kiljunnaksi.
- Evelyn-kiltti! Minä lupaan, että ainoa, jota rakastin sinun lisäksesi oli sisareni! Sinua minä rakastin! En koskaan edes ajatellut muita tyttöjä. Sinä kehittelit kuvitelmat uskottomuudestani, Dan huudahti. Jäätyttö nauroi pilkallisesti.
- Niinhän sinä sanot! Mutta nyt lörpöttelyt ovat ohi! Minä olen tullut tänne näyttämään sinulle, miltä tuntuu hukkua, Evelyn, Jääkuningatar, huudahti ja nauroi kimeästi. Hän tarttui Danin olkapäihin ja alkoi työntää Dania kohti joen mustana virtaavaa vettä. Dan harasi kaikin voimin vastaan, mutta Evelyn oli vahvempi. Hän huusi Evelynin nimeä.
- Minä en ole enää Evelyn! tyttö raivosi ja työnsi kovempaa. Tytön kasvot olivat yhä lähempänä Danin omia ja Dan tunnisti joka ikisen piirteen.

Dan takertui viimeiseen oljenkorteensa ja painoi kiireesti suudelman Evelynin kylmille, hennonsinisille huulille. Suudelma oli kylmä, mutta Dan rakasti sitä. Evelyn räpiköi irti Danin otteesta ja kiljaisi vertahyytävästi. Hänen huolitellut hiuksensa räjähtivät auki nutturalta ja tyttö levitti kätensä ja Dan näki veitsenterävät kynnet paiskautuessaan maahan.
- Minä sulan! Minä sulan! Evelyn kiljui. – Miksi sinä kurja teit noin?! Miksi? Tämä ei jää tähän! hän huusi ja kiljaisi kivusta tarttuen sydämeensä, joka hehkui punaisena sulavan rintakehän läpi. Dan syöksyi tytön luo ja repi tämän sydämen irti rinnasta. Kuului vaimea humahdus ja kova läiskähdys, kun Evelyn lysähti kasaan vesilätäköksi. Hän huusi vielä kerran hiljaa ja imeytyi sitten maahan. Dan vaipui alas maahan puristaen sydäntä yhä kädessään.

Kun hän havahtui, hän nousi istumaan ja avasi nyrkkinsä. Hänen kämmenellään lepäsi lasinen sydän, joka hehkui aamuauringossa vaaleanpunaisena. Jostain kauempaa, järven takaa, kuuli kirkonkellojen sointi. Oli joulupäivän aamu. Pimeä yö oli väistynyt, valo oli palannut. Dan käänsi sydäntä kädessään ja näki siihen kaiverretun tekstin:


Jääkuningattaren voiman voi murtaa ainoastaan lämmin rakkaus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)