Luukku 18: Kellonsoittaja

Kellonsoittaja lähti musiikista ja sen "kellonlyönneistä". Kuuluu kategoriaan Vähän kömpelömmät tekeleet, mutta ajatus on kiinnostava. Hoitan epäloogisuuksia tekstiin jäi, mutta tässä vaiheessa mulla alkoi olla jo aika kova kiire tekstien kirjoittamisessa, joten yrittäkää kestää.

***

Kellonsoittaja

(One Toy Soldier) 

Jäseniäni kolotti noustessani ylös lämpimästä sängystäni ja vetäessäni ikivanhan villakangastakin päälleni. Pistin päähäni ikivanhan karvareuhkan ja vedin jalkaani mustat saappaat. Otin kävelykeppini ja köpötin ulos.

Jouluaamuna ei ketään ollut liikkeellä, tietenkään. Ainoat elolliset olennot itseni lisäksi olivat varpuset torin laidalla. Annoin niille taskustani joululimpun murusia ja jäin katselemaan hymyillen niiden hyppelyä. Ne olivat yhtä iloisia kuin minäkin, olkoonkin, ettei niillä ollut huolta huomisesta. Minulla on, ja olen ainoa, joka voi sanoa niin.

Ihmiset pitävät minua vähän höppänänä vanhana ukkona, mutta eivät tiedä oikeaa henkilöllisyyttäni. Minä olen älykkäämpi kuin he arvaavat. Istun keinutuolissa takan edessä, mutta ajattelen jatkuvasti kirkkaasti.

Jatkoin matkaani kohti kirkkoa. Kävelin hautausmaan kautta ja sytytin kynttilän pikkuiseen lyhtyyn vaimoni haudalle. Seisoin sen vieressä hetken ja muistelin häntä. Vaikka minulla olikin ajan avain, kaikkeen en voinut vaikuttaa. Meidän tyttäremme istui kai tälläkin hetkellä kellotornissa ja tuijotti kellon viisareita. Hänen pöydällään oli varmaankin muistilehtiö, jossa luki päivämäärä ja päivän sää. Hänelle ei kannattanut valittaa työajoista, sillä hän oli töissä jatkuvasti. Ei, siltä ei vain tuntunut, vaan niin oli. Tänään hän istuisi pöytänsä ääressä turhaan, kukaan ei koskaan kaivannut häntä jouluaamuna.

Nousin kirkon portaat ylös ja hätistelin pulut pois tieltäni. Avasin oven, enkä tarvinnut avainta. Hyppelin vanhoista jaloistani huolimatta iloisesti kaikki 150 porrasta ylös ja hengähdin päästyäni kellotorniin. Kopautin kelloa kävelykeppini kultaisella kädensijalla ja aika jatkoi taas kulkuaan. Aika pysähtyi aina jouluaattoyönä, enkä ole koskaan keksinyt sille selitystä. Näin torilla kumaraisen hahmon: hän oli vanha vuosi, tyttäreni kasvatti. Kun hän kuolisi, tyttäreni saisi uuden kasvatin, aivan pienen vauvan. Vuoden kuluttua hänkin olisi tuossa tilassa. Surullista, mutta totta: aika kului aina niin kovin nopeaan.

Sitten vasta muistin tehtäväni ja kävelin kellonarujen luo. Kiskaisin pienimpien kellojen naruista ensin ja lopuksi keinuin suurimman kellon ranteenpaksuisessa köydessä. PingpingdingpingpongdindDONGDONG. Jatkoin tätä niin kauan, että kellojen kaiut soivat itsekseen. Pudistelin pölyt käsistäni ja jatkoin matkaani alas. Ihmiset heräilivät ja toivottelivat toisilleen hyvää joulua. Joku mainitsi jotain tyttärestäni, neiti Ajasta. Hymyilin itsekseni.

Nyt huomaan: taisin unohtaa esitellä itseni? Minä olen herra Aika.