torstai 18. joulukuuta 2014

Luukku 16: Tähden lailla

Tänään tulee triplaluukku, mistä voitte syyttää muistiani. 

Tähden lailla kuuluu niihin novelleihin, joista pidän jonkin verran, mutta jotka ovat vähän kömpelöitä. Toivottavasti te pidätte :)

***

Tähden lailla


Satoi lunta. Emmylou käveli kadulla yksin. Hänen kätensä oli puuskassa ja hän lämmitti itseään. Lumihiutaleet muuttivat hänen vaaleat hiuksensa valkoisiksi ja hänen silmäripsiinsä takertui pieniä huurrekukkia. Kadulla ei ollut ketään muuta kuin Em. 

Emin kengistä ei jäänyt jälkiä katuun. Hän nousi vanhan talon rappuset ylös ja avasi oven. Kukaan ei kuullut oven aukeamista. Em riisui vaatteensa ja käveli talon takkahuoneeseen, missä paloi iloinen valkea. Takan edessä istui vanha nainen, jolla oli neule käsissään. Em käveli vanhuksen luo. 
– Isoäiti? Em sanoi käheällä äänellä. Nainen käännähti kauhuissaan ja kiljaisi hauraalla, pienellä äänellään nähdessään Emin. 
– Emmylou! Miten tämä on mahdollista? Näenkö minä unta? hän kuiskasi kauhun vallassa. Emin silmiin tulvivat kyyneleet. 
– Voi isoäiti! Kukaan ei ole vielä nähnyt minua. Sinä olet ensimmäinen. Mitä on tapahtunut? Em sanoi itkuisesti. Isoäiti pudisteli päätään. 
– Tule tänne, pikku tyttöni. Tule minun syliini. Em teki työtä käskettyä ja sulki silmänsä hengittäen vanhan naisen saippuaista tuoksua. 

– Siitä on nyt vuosi, isoäiti aloitti. – Sinä olit vakavasti sairaana. Sinulla oli kuumetta ja tohtori sanoi, ettet elä enää pitkään. Hän oli oikeassa. Sinä lähdit luotamme jouluaamuna ja me kaikki olimme murheen murtamia. Miksi palasit? Miksi palasit vasta nyt? 
– Minä muistan, kun olin sairas, mutten muista kuolleeni. Minä muistan, kun makasin vuoteessani eräänä aamuna ja valkea kyyhkynen laskeutui ikkunalleni. Kiipesin vuoteestani ja nousin ikkunalle. Sitten minä lensin, enkä minä pudonnut maahan. Lensin kauas ja sitten… pimeys. Muuta en muista. Luulin nähneeni unta. Heräsin aamulla ja tulin luoksesi. Sinä näet minut, mutta kukaan muu ei. Kuinka se on mahdollista? Minun olisi pitänyt arvata, että unessani oli jotain väärää. Unethan ovat vain harhaa. Ne kiiltävät, mutta eivät ole kultaa, Em huokaisi ja painautui tiukemmin rakastamaansa hahmon syliin. Isoäiti silitti pojantyttärensä hiuksia. 

– Unet ovat kalliimpia kuin todellisuus. Se maailma, jonka näkee unessa on todellisempi kuin se, missä elät. Minä olen nähnyt molemmat maailmat, ja sinä olet ollut kummassakin. Ehkä näen sinut nyt siksi, että olen unennäkijä. Sinä et voi kuitenkaan jäädä. Kun jouluyö vaihtuu taas aamuksi, sinun on oltava takaisin haudassasi tai muuten olet tuomittu vaeltamaan ikuisesti rauhaa saamatta. 
– Mutta isoäiti! Minä en tahdo jättää sinua! Em huudahti. 
– Voi Emmylou, kunpa voisinkin tulla mukaasi. Minulla ei ole enää mitään jäljellä. Olen menettänyt puolisoni ja perheesi on muuttanut toiseen kaupunkiin, isoäiti huokaisi. 

Em istui pitkään hiljaa ja katseli tulta. Hän halusi olla tässä ikuisesti ja ikuisesti, lähellä isoäitiä. Kellon viisarit siirtyivät hitaasti kohti keskiyötä. 
– Isoäiti! Kyllä sinä voit tulla minun kanssani. Lähdetään yhdessä, hän sanoi äkkiä ja nosti siniset silmänsä isoäitiin. Vanha nainen katsoi häntä lempeillä, ruskeilla silmillään. Hän kallisti päätään leikkisästi ja laski neuleensa neulekoriin. 
– Mennään, Emmylou. Mennään yhdessä. 

He astuivat kadulle ja hengittivät kylmää pakkasilmaa. He kulkivat tähtitaivaan alla käsikkäin ja vanha ja raihnainen isoäitikin jaksoi juosta kevyesti kuin pikkutyttö. Emmylou pysähtyi hautausmaan portille. 
– Oletko varma, että haluat tulla? hän kysyi ja puristi epävarmasti isoäidin kättä. Isoäiti nyökkäsi hymyillen, eikä katsonut taakseen. Em suuteli häntä poskelle ja sillä samalla hetkellä heidän jalkansa irtosivat maanpinnasta. Kukaan ei nähnyt, kuinka Em isoäiteineen kohosi hitaasti kohti tähtiä ja haihtuivat kuin savu ilmaan. 

Jouluaamuna isoäidin palvelustyttö löysi vanhan naisen ruumiin takan ääreltä. Tämän kasvoilla oli onnellinen hymy ja kädet olivat jääneet kuin halaukseen. Hänet haudattiin hautausmaan ainoalle vapaalle paikalle: pienen kuurankukkien peittämän haudan viereen. Uteliaisuuttaan pappi raaputti suurimman osan huurteesta pois ja katsoi haudassa nukkuvan nimen: Emmylou Waters 23.3.1890-25.12.1901.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)