lauantai 20. joulukuuta 2014

Luukku 20: Kohtaaminen

Kohtaaminen ei ole suosikkinovellejani, mutta tunnelmasta pidän. Se pohjautuu erääseen runoon, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten. Runossa oli jotain, mikä tekstistä jäi puuttumaan. 

***
Kohtaaminen


Lumi putoili pyörien alas maahan. Istuin lumisilla rappusilla katsellen aukiota ympärilläni. Se oli valtavien, pakkasen värjäämien puidenrunkojen rajaama ja sen keskellä oli vanhan temppelin rauniot, joiden portailla minäkin istuin. Maassa oli, ihme kyllä, purppuraisia kukkia. Minä en kuitenkaan ollut yksin. 

Aukealla ei ollut vuosisatoihin ollut ketään. Temppeli oli kuulunut Ekholle, kaiulle. Se oli avoin, pyöreä, ehkä joskus vihertävä, mutta nyt se oli huurteen kuorruttama ja hopeanhohtoinen. Täällä ei ollut eläimiä, minä ainoana ihmisenä. Katselin keskittyneenä puiden väliin. Tule, tule, tule. 

Vitivalkea yksisarvinen ilmestyi kuin kutsuttuna puiden välistä. Sillä oli kultaiset kengät ja sen sarvi oli hopean ja kullan värinen, kierteinen ja terävä kuin miekka. Se katsoi minuun hopeisilla silmillään ja kallisti epäluuloisena päätään. Ojensin käteni ja se käveli minua kohti jääden metrin päähän. En tee sinulle pahaa, vakuuttelin hiljaa ja istuin aivan hiljaa ja hievahtamatta paikoillani. Yksisarvinen käveli epäröiden lähemmäksi ja painoi päänsä syliini. Kyhnytin sen otsaa ja kuiskuttelin sille kauniita sanoja. 

Hetken aikaa tunsin olennon ajatukset. Se olisi halunnut jäädä, mutta vaisto käski sitä pakenemaan. Se ei viihtynyt vangittuna. Se halusi juosta. Painoin kasvoni sen kultaiseen harjaan ja hengitin siitä lähtevää piparmintun tuoksua. Irrotin otteeni ja nostin pääni. Yksisarvinenkin nosti päänsä ja katseli minua kuin kysyen. Nousin ylös ja silitin sen selkää. Kysyin siltä saisinko nousta sen selkään. Se ei kieltänyt tai vastustellut hypätessäni sen lumenvalkeaan selkään. Se hirnahti kuuluvasti ja kuopaisi maata. Piikkipaatsaman oksat taipuivat aukiolle ja katsoin viimeisen kerran temppelin raunioita. Nyt oli mentävä. 

Kannustin yksisarvisen hurjaan laukkaan läpi metsien, kohti tuntematonta. Meitä yhdisti rakkaus vauhtiin ja vapauden kaipuu. Lumi pöllysi yksisarvisen kavioiden alla ja tunsin sen nauttivan. Niin nopeasti yhdistyimme, pysymmekö aina yhdessä? Pudistin ajatukset mielestäni. Ikuisuus ei välttämättä kestä kauan, pitää juosta kun vielä voi! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.