Joulukalenteri 2021: luukku 12

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

12. luukku: Coraline varjojen talossa (Neil Gaiman)

Muistan elävästi, missä yhteydessä törmäsiin Coralineen ensimmäisen kerran. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla, kirjastoauto oli alakoulullamme käymässä, kuten joka viikko, ja siellä hyllyjä tutkaillessani kuulin parin minua vähä vanhemman tytön juttelevan kirjoista. Yksi heistä veti hyllystä Coralinen varjojen talossa ja julisti ystävälleen, että kyseessä on aivan todella pelottava kirja, ja kun sen kerran lukee, ei palaa enää entiselleen. En ole koskaan ollut mikään kauhun ystävä (en uskaltanut ala-asteella lukea monien muiden luokkalaisteni lukemia Goosebumbs-kirjojakaan, koska niiden kannet pelottivat liikaa :D), mutta kyllähän tuollaisesta varoituksesta uteliaisuus heräsi! Kirjan päädyin lukemaan kuitenkin vasta vähän myöhemmin, kun kirja oli kuudennen luokan lukudiplomilistalla, ja päätin kokeilla, uskallanko sen lukea. 

Coraline muuttaa vanhempiensa kanssa suureen vanhaan taloon, jossa on melko tylsää, ja naapuritkin todella kummallisia. Eräänä päivänä uudessa kodissaan seikkaillessa Coraline löytää salaperäisen oven, jonka takana on pelkkä tiiliseinä. Yöllä oven takana on kuitenkin käytävä, ja uteliaana Coraline astuu sisään. Toiselta puolelta löytyy toinen maailma, joka muistuttaa kovasti hänen oikeaa kotiaan, ja toinen äiti ja toinen isä, jotka ovat melkein kuin Coralinen oikeat vanhemmat... joskin heillä on napit silmien tilalla. Pian Coraline saa huomata, että oven takaisessa maailmassa häntä vaanivat suuret vaarat, jotka uhkaavat seurata häntä myös todelliseen elämään. 

Luin Coralinen ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran yhdeltä istumalta! Karmiva, kummallinen tunnelma imaisi minut heti mukaansa, ja minun oli pakko saada tietää, miten tarina päättyy. Vaikka kirjastoautossa kuulemani kommentti olikin ehkä hieman liioittelua, pelkäsin kirjaa lukiessa kyllä ihan oikeasti, vaikka luinkin sitä keskellä kirkasta kesäpäivää. Coraline on myös ainoa kirja, joka on päässyt tähdittämään painajaisiani vuosien ajan: olen kirjan lukemisen jälkeen nimittäin nähnyt säännöllisen epäsäännöllisesti painajaisia, joissa löydän epämääräisiä ovia tai nappisilmäiset ja hämähäkkimäiset hahmot piinaavat minua, ja näitä painajaisia olen nähnyt vielä näin kaksikymppisenäkin. (Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikka olen lukenut kirjan vain kerran, olen nähnyt siihen pohjautuvan elokuvan monta kertaa. Elokuvassa on kuitenkin hyvin omanlaisensa estetiikka ja tunnelma, ja minun painajaiseni ovat enemmänkin kirjan tunnelmaa noudatteleva, joten olen sitä mieltä, että kirjan lukemisesta ne ovat peräisin :D) Coraline varjojen talossa vaikutti minuun kahdella eri tavalla. Ensinäkin sen avulla tajusin, että vaikka kirjassa on pelottaviakin asioita, sen lukemisesta voi nauttia. Ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä lukevat kauhukirjallisuutta! Kuitenkin, ehkä hieman ristiriitaisestikin, tajusin myös sen, että kauhu ei todellakaan ole oma genreni. Vaikka olen Coralinen jälkeen lukenut joitain pelottavia, jopa kauhuksi luokiteltavia kirjoja (esimerkiksi Stephen Kingin Carrie), minulla on aina ollut todella vilkas mielikuvitus, enkä tahdo kuvitella yhtään enempää mörköjä vaanimaan sänkyni alle, puhumattakaan siitä, että samat möröt tähdittäisivät painajaisuniani. Minulle riittää ihan hyvin sellaiset painajaiset, joissa olen myöhässä luennolta tai rikon teekuppeja :D En kadu, että luin Coralinen silloin aikoinaan, se on kiinnostava ja mukavan karmiva tarina neuvokkaasta tytöstä, ja sellaisen lukeminen on harvoin huono vaihto. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti lukea Coralinen uudelleen, silläkin uhalla, että kymmenen vuoden aikana harventuneet nappisilmäpainajaiset lähtevät uusintakierrokselle :D 

"Coraline katseli silmiä tarkasti ja yirtti saada selville, mikä niissä oli niin erilaista.

Hän oli melkein onnistunut keksimään sen, kun joku sanoi: 'Coraline?'

Se kuulosti aivan hänen äitinsä ääneltä. Coraline meni keittiöön, jonka suunnasta ääni oli kuulunut. Keittiössä seisoi nainen, jonka selkä oli käännetty Coralineen päin. Nainen näytti hieman Coralinen äidiltä. Paitsi että...

Paitsi että hänen ihonsa oli paperinvalkoinen. 

Paitsi että hän oli pidempi ja laihempi. 

Paitsi että hänen sormensa olivat liian pitkät, eivätkä lakanneet hetkeksikään liikkumasta ja hänen pitkät kyntensä olivat käyrät terävät. 

'Coraline?' nainen kysyi. 'Sinäkö se olet?'

Sitten nainen kääntyi. Hänen silmänsä olivat isot, mustat napit." (s. 40-41)