Marraskuun luetut 2021

Marraskuussa 2021 luin yhdeksän kirjaa (1286 sivua, 5 h 13 min), joista yksi oli spefiä, yksi uusinta, yksi sarjakuva, yksi äänikirja, yksi e-kirja, kaksi säeromaania ja kaksi non-fictionia.

Teräs, Mila: Amiraali 172 s. 

Vähäpesola, Aino: Onnenkissa 5 h 13 min [K]

Lacey, Robert: The Crown 1947-1955: Todellinen tarina 309 s. 

Kuronen, Kirsti: Pönttö 86 s. 

Jansson, Tove: Muumilaakson marraskuu (Muumit #9) 171 s. [U]

Honkasalo, Minna (toim.): Kuinkas sitten kävikään? Muumikirjojen tarina 216 s. 

Ahonen, J.P.: Villimpi Pohjola 2 (Villimpi Pohjola #2) 98 s. 

Liksom, Rosa: Hytti nro 6 188 s. 

Terentjeva, Dess: Ihana 46 s. (e-kirja)

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 4

muualta: 3

Amiraali oli tullut vastaan useamman kerran kirjablogeissa. Joskus ala-asteella (tai yläasteen alussa?) luin Teräksen kirjan Tyttö tulevaisuudesta, mutta muuten Teräs on minulle vieras kirjailija. Amiraali kiinnosti kuitenkin sukupuolen moninaisuutta käsittevillä teemoillaan, joten se lähti kerran kirjastoreissulta mukaani. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Niilosta, joka ei ole ikinä kokenut oloaan mukavaksi perinteisessä miehen muotissa. Kotikylässä pitää olla aina joko-tai, eikä välimuodoille ole tilaa. Pitääkö Niilon pitää oma itsensä piilossa, vai saako hän olla oma itsensä? Tämä oli varsin nopealukuinen kirja, mutta sympaattinen ja lempeä, voimakas ja runollinen. Pidin erityisen paljon päähenkilö Niilosta, joka on sympaattinen ja rikkoo rajoja, mutta kirjan erityinen vahvuus on sen viesti siitä, että aina ei tarvitse olla joko-tai, voi olla myös sekä-että. Monesti nuortenkirjallisuudessa, erityisesti silloin, kun käsitellään LGBT+ -teemoja, hahmot etsivät sopivia lokeroita itselleen, ja ovat onnellisia, kun ne löytyvät. En tietenkään vähättele lokeroiden merkitystä ihmisille, mutta on tärkeää muistaa, että joillekin on vapauttavaa olla lokeroiden ulkopuolella, ja sen vuoksi on tärkeää näyttää päähenkilö, joka on onnellinen, kun hänen ei tarvitse määritellä itseään. Amiraalin ongelmana on kuitenkin hyvin ohuiksi jäävät sivuhenkilöt. Niilo on monitahtoinen ja kiinnostava, mutta kaikki muut ovat melkoisia paperinukkeja, vaikka heistä olisi saanut vaikka mitä irti. Myös kirjan luonnonsuojeluteema jäi aika päälleliimatuksi sivujuonteeksi.

Tuntuu, että omassa kuplassani Onnenkissaa rakastavat kaikki, ja niinpä päädyin sen itsekin lukemaan, vaikka autofiktiota vierastankin. Kirja käsittelee Edith Södergrania, parisuhdetta, joogaa ja nuoren naisen elämää setämiesten maailmassa. Teoriassa minun olisi varmaan pitänyt ihastua tähän kirjaan: sen päähenkilö on kaksikymppinen, humanistista alaa (hän tosin opiskelee kirjallisuutta, minä historiaa) opiskeleva nainen, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja feminismistä. Pidin kyllä monista Onnenkissan tarjoamista ajatuksista. Eteenkin feminismiin ja kirjallisuudentutkimukseen liittyvät mietinnät olivat kiinnostavia ja inspiroiviakin, mutta kokonaisuudessaan, kaunokirjallisena teoksena kirja oli melkoinen meh-kokemus. Tuli sellainen olo, että enkö minä ole tarpeeksi fiksu tälle kirjalle? Tästä kirjasta kuitenkin pitävät monet lähipiirissäni olevat, hyvin älykkäät ihmiset, onko minussa siis jotain vikaa? Kirjassa ei tuntunut olevan alkua eikä loppua, eikä mitään muutosta vaikuttanut tapahtuvan. Toisinaan ärsytti myös se, miten etuoikeutettu päähenkilö valitti asioista. Välillä tuhahtelin ääneenkin, että eikö hänellä ole oikeita ongelmia? (Totta kai rehellisyyden nimissä on sanottava, että itsekin olen hyvin etuoikeutettu monessa suhteessa ja valitan monesti turhasta, mutta on eri asia, jaksanko kuunnella sitä koko kirjan ajan.) Ehkä on vain todettava, että autofiktio ei vain ole minun genreni. Södergrania sen sijaan pitäisi lukea. 

Viime vuoden joululomalla katsoimme perheeni kanssa koko The Crown -sarjan, joka kertoo kuningatar Elisabethin elämästä ja vastoinkäymisistä. Löysin  The Crown: todellinen tarina -kirjan sattumalta elämäkertoja kirjastossa selaillessani, ja koska kirja vaikutti kiinnostavalta, se tarttui matkaani. Kirjan idea on todella mielenkiintoinen: miten tv-sarja eroaa todellisista historiallisista tapahtumista? Kirjassa käy läpi ensimmäisen kauden jaksojen tapahtumat. Kiinnostavasta ideastaan huolimatta kirja oli pienoinen pettymys. Olin odottanut, että kirja olisi listannut selkeämmin yhtäläisyyksiä ja eroja, mutta se lähinnä selosti tapahtumat. Tiedän, että taustoittaminen ja kontekstin tarjoaminen on tärkeää, mutta tällaisen kirjan olisi voinut totetuttaa toisellakin tavalla. Parhaimmillaan kirja oli mielestäni esitellessään sellaisia tapahtumia ja henkilöitä, joita ei joko sarjassa käsitelty tai jotka olivat todella pienessä roolissa. Kirjan kieli oli myös jotenkin haastavaa. En tiedä, oliko vika alkuteoksessa vai käännöksessä, mutta useaan kertaan piti lukea samoja virkkeitä uudelleen, että ymmärsin sisällön täysin. Se teki lukemisesta ärsyttävän raskasta ja hidasta. Historianopiskelijana kiinnitin huomiota myös siihen, miten teoksessa käytettiin valokuvia. Kuvituksena oli nimittäin sekä still-kuvia tv-sarjasta että oikeita, historiallisia valokuvia. Ymmärrän hyvin still-kuvien käytön, kun kyseessä on rinnakkaisteos tv-sarjalle, mutta minua häiritsi todella paljon se, että kuvateksteissä ei läheskään aina tehty eroa tv-sarjasta otetun kuvan ja aidon historiallisen dokumentin välillä. Vaikka monissa tapauksissa ero oli itsestäänselvä, mutta se oli silti mielestäni turhan harhaanjohtavaa. Kuvien määrä sinänsä oli ilahduttavaa, ja pidin kuvaliitteessä siitä, että siinä vertailtiin todellisia tapahtumia ja aitoja valokuvia. Jotain tällaista olisin kaivannut myös tekstiosuuteen. Kirjaan on julkaistu myös jatko-osa, mutta sitä ei ole suomennettu. Se ei kuitenkaan ehkä kauheasti jaksa kiinnostaa, joten en jaksa selvittää, löytyisikö sitä meidän kirjastosta.

Olen pitänyt Kirsti Kurosen säeromaaneista, ja Pönttö on kiinnostanut minua sen ilmestymisestä asti, vaikka sain aikaiseksi lainata sen vasta nyt. Pönttö kertoo Lunasta, joka on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Hän tarkkailee videokuvaa linnunpöntöstä ja sen asukkaista ja miettii aikuistumista, rakkautta ja pelkojaan. Pidän Kurosen säeromaaneissa niiden ilmavuudesta ja aukkoisuudesta, kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Esimerkiksi kesällä lukemassani Kuunnousussa ei tätä säeromaanin hienoa piirrettä osattu käyttää... Pöntön kansi ei erityisesti hivele silmää, mutta sisällöstä pidin. Se oli kaunis ja kipeä, joiltain osin samaistuttavakin. Ehkä kirja olisi iskenyt minuun enemmän, jos olisin lukenut sen vähän nuorempana, mutta viihdyin sen parissa kuitenkin. Erityisesti pidin teoksen intertekstuaalisuudesta (ja kohtaus, jossa mainitaan Olavi Uusivirran Tanssit vaikka et osaa sai minut melkein hihkaisemaan ääneen!) Loppuratkaisu oli kuitenkin mielestäni hieman liian kiirehditty ja helppo, se rokotti kirjan pisteitä kohdallani. Näin lyhyessä kirjassa olisi ollut varaa hieman pidentää lopetustakin. 

Muumi-projektini saapui marrakuussa päätökseensä, kun luin sarjan viimeisen osan, Muumilaakson marraskuun. Kirjan nimen mukaisesti se sijoittuu marraskuuhun, ja kertoo kuudesta yksinäisestä olennosta. Nuuskamuikkunen lähtee kohti etelää, mutta tajuaa, että hänen laulustaan puuttuvat sävelet jäivät Muumilaaksoon. Vilijonkka joutuu melkein onnettomuuteen siivotessaan, ja alkaa siksi pelätä koko puuhaa. Hemuli on kovin tylsistynyt ja kaipaa vaihtelua. Pieni homssu Tuhto haaveilee perheestä. Ikivanha Ruttuvaari on kyllästynyt siihen, että häntä paapotaan kuin hän ei ymmärtäisi enää mistään mitään. Huoleton Mymmeli puolestaan tahtoo tavata pikkusiskonsa Myyn. Niinpä tämä sekalainen joukko vaeltaa Muumilaaksoon, mutta vain huomatakseen, että muumiperhe ei ole kotona. Nuuskamuikkunen, Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Ruttuvaari ja Mymmeli asettuvat Muumitaloon odottamaan, että perhe palaisi. Minulle on joskus kauan sitten luettu tämä kirja ääneen, mutta en ollut aivan varma, oliko kuullu tätä ihan loppuun asti, olin nimittäin aikoinani nukahtanut viimeisen luvun kohdalla. Sen kuitenkin muistin, että en ehkä erityisen paljon välittänyt tästä kirjasta silloin. Vuodet ovat kuitenkin tässä tapauksessa tehneet tehtävänsä, sillä, pidin kirjasta erittäin paljon! Uskallan jopa sanoa, että kyseessä on ehdottomasti eräs lempi-Muumeistani. Erityisen hienosti kirjassa kuvattiin mielestäni hyvin erilaisten persoonallisuuksien kolahtelua yhteen ja sitä, miten he lopulta oppivat tuleman toistensa kanssa toimeen ja elämään yhdessä. Tuhdon kuvittelemalla/luomalla eläimellä oli todennäköisesti jokin symbolinen merkitys, mutta minulle itselleni se jäi hieman epäselväksi. Se voi myös johtua siitä, etten oikein edes jaksanut lukuhetkellä asiaa miettiä :D Surumielisyydessään ja kaihoisuudessaan kirja on tosiaankin enemmän aikuisen kuin lapsen makuun, ainakin näin oman kokemukseni perusteella. Haikeudessaan ja lempeydessän tämä on todella hyvä lopetus sarjalle!  Vihaan ja inhoan marraskuuta, mutta Muumilaakson marraskuuhun käperryin mielelläni jatkossakin. 

Muumien uusintalukuprojektiin liittyi myös Kuinkas sitten kävikään? Sain kirjan aikoinani ylioppilaslahjaksi, mutta päätin jo silloin lukea sen sitten, kun luen Muumit uudelleen.  Kyseinen kirja on Tampereen Muumimuseon julkaisema teos, jossa käydään hieman läpi Muumimuseon historian vaiheita, mutta pääosin se keskittyy kuvaamaan jokaisen Muumi-kirjan taustoja. Kirjaan on valittu varsinaisten Muumi-romaanien lisäksi myös Tove Janssonin tekemät kuvakirjat (Outo vieras Muumitalossa -kirjaa lukuun ottamatta). Jokaisesta kirjasta esitellään myös hieman sen taidetta, niin lopullisia kuvituksia kuin luonnoksia tai konseptitaidettakin. Kuvituksen määrä olikin mielestäni kirjan parasta antia. Tekstit olivat myös mielenkiintoisia, mutta melko pintapuolisia. Esimerkiksi Näkymätön lapsi -kirjasta puhuttaessa mainitaan, että sen novelleja oli julkaistu jo aikaisemmin toisaalla, mutta ei kerrota, missä, mitä novelleja, tai milloin. Toisaalta tämän kirjan pointti on kuitenkin toimia lähinnä esittelynä museolle ja sen kokoelmille, joten ymmärrän, miksi kauhean syvälle taustoituksessa ei mennä. Luin kirjaa siten, että aina saatuani yhden Muumi-kirjan luettua luin sitä käsittelevän tekstiosuuden kirjasta, ja se oli ainakin omalla kohdallani hyvä tapa tutustua tähän kirjaan. 

Luin elokuussa ensimmäisen kokoelman J.P. Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvasta, ja nyt oli sitten toisen osan vuoro. Se jatkaa ensimmäisen osan tapaan kaveriporukan arkisen kummallisen opiskelijaelämän käänteiden kuvausta, mutta tällä kertaa yksittäisten vitsistrippien sijaan mukana on enemmän jatkuvia juonia. Tästä elementistä pidin kovasti! Sen sijaan hahmot meinasivat mennä sekaisin edelleen. Edellisessä osassa oli myös enemmän juttuja, jotka hymähdyttivät ääneen (vaikka tätä lukiessa esimerkiksi jääkaappirunot siavat minut hihittämään), mutta sen sijaan tämä osa menikin yllättävällä tavalla tunteisiin :D Erilaiset lähtemiseen ja muutoksen liittyvät juonikuviot itkettävät minua tosi usein, niin tälläkin kerralla :D Tämä ei oikein noussut kuitenkaan ensimmäisen osan tasolle, mutta olen ymmärtänyt, että sarja paranee edetessään, joten olen jo lainannut seuraavan osan kirjastosta. 

Aloitin tänä syksynä venäjän opiskelun kielikeskuksella, ja opettajani suositteli meille katsottavaksi syksyllä ilmestynyttä Hytti nro 6 -elokuvaa, joka perustuu Rosa Liksomin samannimiseen kirjaan. Koska periaatteeni on se, että kirja luetaan aina ennen elokuvaa, kotikotona käydessäni päätin kirjan lukaista, kun se kerta sieltä hyllystä löytyi. Hytti nro 6 kertoo nuoresta, nimettömäksi jäävästä suomalaistytöstä, joka matkustaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin 1980-luvun loppupuolella. Hänen hyttitoverikseen tulee Vadim-niminen mies, joka on kokenut elämänsä aikana monenlaista. Miehessä henkilöityy kaikki kurjuus ja rosoisuus, jotta Neuvostoliittoon liittyy. Tyttö pakenee Moskovaan jäänyttä ihmissuhdesoppaansa, ja vaikka junamatkan aikana ei sinänsä tapahdu mitään suurta, loppupeleissä se kuitenkin tarjoaa hänelle vastauksia. En oikein tiedä, mitä mieltä tästä kirjasta loppujen lopuksi olin. Toisaalta pidin Liksomin kielenkäytöstä, se on kiehtovaa ja kuvailevaa (vaikka joissain Goodreads-arvioissa se on koettu överiksi ja liian täyteen ahdetuksi). Olen syntynyt vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, enkä ole koskaan käynyt edes Venäjällä, mutta silti tätä kirjaa lukiessani näin selkeästi junan, sen matkalla olevat pienet siperialaiskaupungit ja niiden ihmiset, maisemat, teelasit, likaiset ja rapistuneet rakennukset. Eikä kuvailu jäänyt vain visuaaliseen kuvailuun: Liksom loihtii esiin myös ääniä, tuntoja ja hajuja. Sen sijaan hahmoista en oikein pystynyt pitämään. Mies on todella karkea ja puhuu erityisesti naisista todella rumasti. Hän on aikansa ja kulttuurinsa lapsi, eikä välttämättä aina tarkoita pahaa, mutta silti hänen puheensa ahdistivat välillä todella paljon. Tyttö puolestaan on hiljaa, hänellä ei ole juuri ollenkaan repliikkejä. Turhauduin ja vähän ahdistuinkin hänen hiljaisuudestaan. Se toimii kyllä kontrastina miehelle, mutta silti minun olisi tehnyt mieli välillä ravistella häntä ja huutaa, että miksi tämä ei koskaan sano mitään, miksi hän pistä miehelle vastaan!! Hänen ihmissuhdeasiansa kiinnostavat, mutta nykyhetkessä hän jää monesti persoonottamaksi tarkkailijaksi. Ja vaikka kielenkäytöstä pidinkin, pitkiin virkkeisiin ja maalaileviin kuvauksiin oli toisinaan vaikea keskittyä. En ollut aikaisemmin lukenut Liksomilta kuin joitain yksittäisiä novelleja, joten en tiedä, kuinka tyypillinen tämä teos oli hänelle. Jonkinlainen mielikiinto hänne teoksiinsa kuitenkin jäi, joten ehkä tulevaisuudessa niihin tartun. Elokuva kiinnostaa kyllä (vaikka en tiedä, ehdinkö sitä ennen joulua katsomaan). 

Dess Terentjevan yhdessä Susanna Hynysen kanssa kirjoittamat Neonkaupunki-kirjat ovat olleet todella hyvää, synkkää spefirymistelyä, joten myös Terentjevan yksin kirjoittama säeromaani Ihana kiinnosti, eikä vain siksi, että kirja on tänä syksynä lasten ja nuorten Finlandia -ehdokkaana. Ihana kertoo 15-vuotiaasta jyväskyläläistyttö Liljasta, joka on krooninen ihastuja. Sama taipumus on hänen yksinhuoltajaisällään, jolla on jälleen uusi naisystävä. Liljakin on ihastunut somessa tapaamaansa tyyppiin, jonka on ristinyt Ihanaksi. Kun isän naisystävä tulee käymään, Liljalle selviää, että Ihana on tämän lapsi. Somessaan Ihana on itsevarma ja ylpeästi muunsukupuolinen, mutta suomenvenäläiselle äidilleen hän on hyvin syvällä kaapissa. Lilja joutuukin vaikean paikan eteen. Ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että ihastuminen laittaa pään sekaisin, hän joutuu miettimään, saako hän vetää Ihanan pois kaapista väkisin. Ihana on täysin nimensä mukainen kirja! Se on todella sympaattinen ja lämminhenkinen, ja Lilja pohdintoineen ja sisäisine monologeineen on uskottava toisaalta valveutuneisuudessaan, toisaalta teinimäisessä ehdottomuudessaan. Myös Liljan isä on aivan todella ihana hahmo, ehkä suosikkini koko kirjassa. Loppuratkaisu oli mielestäni vähän liian nopea ja äkillinen, hieman pidempi tarinan kaaren rakennus sitä ennen ei olisi tehnyt pahaa. Pidin kuitenkin siitä, että Ihanan vanhaa nimeä ei missään vaiheessa paljastettu (koska ei se tosiaankaan olisi ollut relevantti tarinan kannalta!), ja oikea nimikin kerrottiin vasta hyvin myöhään. Rakastin myös sitä, miten kirjassa leikitellään fonteilla ja typografialla, sitä toivoisi näkevän säeromaaneissa enemmänkin! Lisäpisteitä kirja saa myös siitä, että se sijoittuu Jyväskylään. Kyseinen kaupunki on melko persoonaton paikka, mikä johtaa todennäköisesti siihen, ettei sinne sijoittuvaa kirjallisuutta ole ruuhkaksi asti, mutta erityisesti teininä olisin kaivannut sinne sijoittuvaa nuortenkirjallisuutta luettavakseni. Muutenkin on kivaa lukea kirjoja, jotka eivät sijoitu Helsinkiin tai muihin etelän isoihin kaupunkeihin! 

*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan: The Crown 1947-1955: Todellinen tarina

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki: Kuinkas sitten kävikään? Muumikirjojen tarina

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä: Hytti nro 6

Tämä vuosi (tai varsinkin syksy) on mennyt järjettömän nopeasti, eikä marraskuu ollut säännön poikkeus! Marraskuussa oli kauheasti opiskeltavaa ja kiireisiä viikkoja: oli museologian iltaluentoja, sukupuolentutkimuksen verkkokurssin tehtäviä, venäjän läksyjä sekä esseiden kirjoittamista ja deadlineja. Vapaa-ajalla puolestaan esimerkiksi majoitin yövieraita ja käytin heitä esimerkiksi taidemuseossa, osallistuin ainejärjestöni syyskokoukseen ja fuksisitseille (ihme ja kumma, oikeat sitsit! Edellisen kerran olin sitseillä helmikuussa 2020!), tapasin erään ystävän ensimmäistä kertaa vuosiin sekä kahvittelin niin perheenjäsenten syntymäpäivien että oman kandiksi valmistumisen merkeissä. Aina yhtä ankean marraskuun läpi rämpiminen ei ollut helppoa tänäkään vuonna, mutta siitä selvittiin, nyt on joulukuu! <3 Kiire ei kyllä hellitä vielä joulukuussakaan: tätä kirjoittaessani minulla on takanani todella pitkä ja raskas viikko, johon on mahtunut niin museologian työpajaa, pikkujouluja, tarkkaan aikataulutettuja kauppareissuja ja juhlavalmisteluja. Vielä olisi edessä kaksi tenttiä, ennen kuin joululoma viimein koittaa, ja voin hypätä junaan ja matkustaa kotikotiin makaamaan sohvalla ja lepäämään :D Tulee aivan sataprosenttisesti tarpeeseen!

Kuukauden biisi on Autoheartin Time machine. Autoheartin uusin levy Hellbent on jäänyt harmittavan vähälle kuuntelulle, vaikka sitä olenkin kovasti odottanut. Ehkä albumiin on vähän vaikeampi päästä sisään kuin Punchiin tai I can build a fireen? Singlejulkaisu I know that he loves me on kuitenkin ollut syksyn mittaan kovassa kuuntelussa, ja marraskuussa kuuntelin hyvin monta kertaa myös Time machinen (välillä hyvin myöhään illalla ja pienet itkut tirauttaen). Kaihoisassa ja surumielisessä kappaleessa on reipas rytmi, se tekee siihen kiinnostavan ristiriidan. Ja koska pääni on yksi "nostalgic time machine", sanoituksestakin löytyy tarttumapintaa.