Joulukalenteri 2021: luukku 14

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

14. luukku: Pikku naisia (Louisa May Alcott)

Olin kolmannen luokan aikana lukenut ahmimalla erään kuuluisan velhokoulusta kertovan kirjasarjan, ja sen jälkeen olo oli hieman tyhjä: mitäs nyt? Onko maailmassa enää mitään toista kirjasarjaa, joka ilmaisisi minut samalla tavalla mukaansa ja jonka lukeminen olisi yhtä kivaa? Perheessäni on ollut tapana, että aina kouluvuoden päätteeksi minä ja sisarukseni saimme vanhemmiltamme ikään kuin "stipendinä" jonkin kirjan, ja kolmannen luokan päätteeksi minun saamani kirjani oli Louisa M. Alcottin Pikku naisia. 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, kauniista ja turhamaisuuteen taipuvasta Megista, kirjoittavasta ja kipinöivästä Josta, hiljaisesta ja lempeästä Bethistä ja taiteellisesta ja hienostelevasta Amysta. Heidän isänsä taistelee Yhdysvaltain sisällissodassa, ja sillä aikaa tytöt pyrkivät eroon luonteidensa huonoista puolista, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Marchin perheen vuoteen liittyy niin suuria onnen hetkiä, romantiikkaa, surua ja huolta sekä siskosten välistä riitelyä ja kiintymystä. 

Pikku naisia ei ollut ensimmäinen tyttökirja, jonka luin, olin vähän nuorempana lukenut esimerkiksi Muriel Denisonin Susanna-kirjoja ja Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäisiä osia. Itse asiassa silloin, kun tämän kirjan sain, olin juuri aloittanut lukemaan Annan nuoruusvuosia! (Olisin voinut ihan hyvin ottaa sen tai jonkun muun Montgomeryn mukaan tähän kalenteriin, mutta Pikku naisia oli ehkä loppupeleissä  kuitenkin tärkeämpi käännekohta elämässäni.) Pikku naisia oli kuitenkin se kirja, joka minut varsinaisesti rakastutti tyttökirjoihin. Kuten kalenterissa on jo aikaisemmin mainittu, olen lapsesta asti rakastanut historiaa ja historiallisia romaaneja, joten oli ehkä vain ajan kysymys, milloin hurahdin tyttökirjoihin lopullisesti. Jotenkin kirjan kuvaukset menneisyyden elämästä, ihanista vaatteista, neljästä erilaisesta tyttöhahmosta ja heidän pyrkimyksistään parempiin luonteenpiirteisiin ja tietty dramaattiset tapahtumat iskivät minuun aivan todella voimakkaasti, ja niinpä kirjan luettuani tahdoin samankaltaista lisää. Sen kesän aikana päädyin ahmimaan Anna-sarjan kokonaisuudessaan, ja syksyn koitettua jatkoin niin Runotyttöihin kuin Pikku naisten jatko-osiin, Alcottin muihin teoksiin, Anni Swanin tyttökirjoihin, oikeastaan kaikkiin mahdollisiin tyttökirjoihin, joita käsiini sain :D Vaikka en erityisemmin välitä Pikku naisien jatko-osista, tätä ensimmäistä osaa rakastan tosissani. Näin vanhempana lukiessa arvostan todella paljon sitä, miten Pikku naisia kirja keskittyy juuri sisarussuhteisiin, ja romanttiset juonet ovat vasta toissijaisia. Tämä on tyttökirjoissa aika harvinaista, kun sankarittarina yleensä esiintyy vain orpotyttöjä, joilla ei ole sisaruksia. Aikuislukija kiinnittää huomionsa myös hyvin vahvaan moralisointiin, jota kirjassa paikka paikoin esiintyy. Voi kuitenkin olla, että omat nostalgialasini auttavat jonkin verran katsomaan sen ohitse, koska minua se ei kauheasti häiritse. Se kuitenkin kuvaa kirjan kirjoitusajan ihanteita. Täytyy vielä sanoa pari sanaa kirjan elokuvaversioista, vaikka se ei periaatteessa tämän vuoden kalenteriin liitykään. Omistamani painoksen kansikuva on vuoden 1994 elokuvasta, jonka olen nähnyt ehkä kymmenisen vuotta sitten. Muistan, että elokuva oli 13-vuotiaan mielestä aivan tyrmistyttävän huono: kuinka ne olivat kehdanneet leikellä tapahtumia uuteen järjestykseen ja jättää jotakin pois??!! Olin niin järkyttynyt, että kirjoitin aiheesta tulikivenkatkuisen tekstin jopa päiväkirjaani, mikä on jo jotain: olen nimittäin ollut aina todella laiska päiväkirjankirjoittaja :D Ehkä pitäisi antaa elokuvalle uusi mahdollisuus, kun olen oppinut hyväksymään sen, että adaptaatioissa tehdään muutoksia :D Vuoden 2019 elokuvaversiosta pidin kuitenkin kovasti sen ongelmista huolimatta. Itkin melkein koko kaksituntisen elokuvan ajan, mikä kertoo paitsi sitä, että elokuva onnistui herättämään tunteita, mutta myös siitä, että tämä on minulle hyvin rakas ja tärkeä tarina yhä edelleen.

"'Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotain kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!'

'Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.'

'Sinun, äiti? Mutta ethän sinä koskaan suutu.'

Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

'Minä olen neljäkymmentä vuotta yrittänyt parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä  ja toivon pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.'

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen luonnettaan – vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä." (s. 86-87)