lauantai 16. lokakuuta 2021

Dystopian kirjoittamista pandemia-aikana ja tuskasuossa möyrimistä, eli ajatuksia DVR:n ensimmäisestä versiosta

Kuten jo syyskuun koostepostauksessa ohimennen mainitsin, Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio on nyt VALMIS!! Kässäri on nyt peitelty hellästi pöytälaatikkoon ja lähetetty esilukijoille (ovatko nämä jotenkin ristiriidassa keskenään? Voi olla :D), mutta totesin, että haluan kirjoittaa hieman enemmän tuntemuksistani projektin kanssa, koska voi pojat, niitä tunteita on koettu!

Olen välillä nimittänyt DVR:aa tuskaprojektiksi (rakkaalla lapsella on monta nimeä :D), mikä kuvaa ehkä hyvin painiskeluani tekstin kanssa. Kun kirjoittaa yleensä jotain, jonka tapahtumapaikka ei ole meidän maailmassamme, olen melko epämukavuusalueella, kun joudun kirjoittamaan jotain, mikä sijoittuu johonkin nimettyyn paikkaan ja moderniin aikaan (vieläpä tulevaisuuteen!). Tämän takia DVR:n kanssa työskentely on ollut välillä hyvinkin haastavaa, ja tuntuu varsinkin, että niissä kohdissa, joissa minun pitäisi kuvata miljöötä tai kuvitella, millaista teknologiaa 30 vuoden päästä käytetään, olen ollut aivan jumissa. Nykyajasta kirjoittaminen on kuitenkin ollut kivaa niissä kohdissa, kun olen voinut mainita esimerkiksi musiikkikappaleita tai elokuvia nimeltä tai muuten viitata niihin! Tai mainita vetoketjut! Tai säästyä kiertoilmausten keksimiseltä, kun haluan jonkun vetävän puoleensa kuin magneetti! Toisaalta epämukavuusalueella oleminen on johtanut välillä siihen, että kirjoittaminen on tuntunut pelkästä suolla rämpimiseltä. On tuntunut, että kaikki kirjoittamani on ollut typerää ja kelpaa korkeintaan takansytykkeeksi, että en ole tarpeeksi älykäs kirjoittamaan aiheista, joita teksti käsittelee. "On tarina, joka yrittää olla jotenkin ajankohtainen ja tiedostava, mut koska mä en ole ajankohtainen enkä tarpeeksi tiedostava, nii eipä se sitten oo kumpaakaan", puhisin kerran ystävällenikin. Minulla on ollut vähän ongelmia kirjoittajaitsetuntoni kanssa, ja luulen, että yksi syy sille on ollut DVR, joka ei ole aina edennyt sillä tavalla ja sillä tahdilla kuin olisin halunnut. (Vaikka yksi kässäri ei tietenkään ole ainoa syy, tässä on ollut kaikenlaista muutakin!) 

Tuskaprojektin nimen DVR on ansainnut paitsi tekstiin liittyvien yksityiskohtien takia, myös siksi, että sen ensimmäisen version kirjoittamisessa kesti niin kauan. Sekä Pusun että JL:n ensimmäiset versiot kirjoitin alle vuodessa, P:n ensimmäiseen versioon meni hieman vajaa kaksi vuotta (tosin sen tekoprosessikin oli hieman erilainen kuin edellisten kässäreiden), mutta DVR oli keskeneräinen lähes kolme vuotta. (Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että vuoden 2019 vietin niin tiukasti Pusun kanssa, että sen voisi oikeastaan miinustaa tuosta.) Tuntui, että jokainen itselleni asettamani deadline luisui ohitse, ja se turhautti kovasti. Toisaalta DVR on ehdottomasti pisin kässärini: pituus on järkyttävät 130k sanaa ja lähes 400 liuskaa.  

– Pahoittelen, hän sanoi, – olen viime viikot kaitsenut erästä vastasyntynyttä vampyyriä, ja se on ympärivuorokautinen homma. On kuin hoivaisi ylivilkasta koiranpentua, joka tosin huonekalujen järsimisen sijaan haluaa järsiä kaikkia, joilla on toimiva verenkiertoelimistö.  

(DVR, luku 25)

NaNoWriMoni kaatui DVR:n osalta vuonna 2018 suurimmaksi osaksi henkilökohtaisen elämän myllerryksiin, joihin meni niin paljon energiaa, ettei epämukavuusalueelle vievän tekstin kirjoittamiseen enää riittänyt voimia. Kun palasin varovasti kässärin pariin alkuvuodesta 2020, olin täynnä intoa, mutta en osannut aavistaa, mitä muutaman kuukauden kuluttua tapahtuisi. 

Kun aloitin DVR:n kirjoittamisen NaNoWriMossa 2018, en tietenkään voinut aavistaakaan, millaista elämä olisi pandemia-aikana, kun arkielämä on yhtä dystopiaa. Sanotaanko näin, että ei ole erityisen mieltäylentävää kirjoittaa dystopiatunnelmista, kun uutiskuvat näyttävät tyhjentyneitä katuja ja vessapaperirullista tappelevia ihmisiä. Kun lisäksi jotkut kirjoittamani asiat näyttivät käyvän toteen (huhtikuussa 2020 kirjoitin mellakoista kaduilla ja poliisiväkivallasta ja kesäkuussa 2020 ne eivät olleetkaan enää fiktiota, kun black lives matter -liike sai ihmiset kaduille), välillä tuntui, että fiktion kirjoittaminen oli turhaa maailman ollessa yhtä suurta dystopiaa itsessään. Kirjoittaminen on ollut minulle usein todellisuuspakoa, ja DVR ei sitä monestikaan tarjonnut :D Toisaalta keskityin sitten kirjoittamaan sellaisista asioista, joita pandemia rajoitti: tarinan aikana ollaan usein kahvilassa, ja ihmiset halaavat toisiaan ja ovat lähekkäin. 


(Tätä kappaletta ei koskaan mainita käsikirjoituksessa nimeltä, mutta siinä on eräs kohtaus, jossa kolme päähenkilöä tanssivat yhdessä tämän tahtiin. Se on eräs viimeisistä huolettomista hetkistä ennen kuin kaikki menee enemmän tai vähemmän pieleen, vaikka hahmot eivät sitä tiedäkään, ja sen takia Move on up aiheuttaa aina haikeansuloisen olon :D)

DVR on eronnut aikaisemmista kirjoittamisprojekteistani myös esiluvun näkökulmasta. Olen yleensä  ennen jakanut tekstiä esilukijoille luku kerrallaan, mutta tällä kertaa laitoin vasta kokonaisen kässärin eteenpäin. Oli erikoista, kun ei saanut minkäänlaista välipalautetta, eikä kukaan luottolukijoista tiennyt hahmoista tai tarinasta juuri mitään. Toisaalta se on ollut kiehtovaa: olen kokenut välillä jopa vallan tunnetta siitä, että kukaan muu kuin minä ei tiedä tarinasta mitään :D (Viihdyn vähällä, kuten huomaatte...) Kolikon kääntöpuolella onkin sitten ollut se, että olen kihissyt tuskaisena, kun olen halunnut puhua tarinan käänteistä, mutta en ole halunnut spoilata yhtään mitään, ja siksi olen joutunut juonenkäänteitä ääneen pohtiessani kiertelemään ja kaartelemaan melkoisesti. ("Miten henkilö A voi olla paikassa X, vaikka henkilö B ei ole paikalla? Ja miten henkilö C voi myös olla paikassa X, vaikka hänelle on tapahtunut asia Y ja henkilö D katsoo siksi hänen peräänsä?") Odotankin innolla, vaikkakin myös vähän peloissani, mitä esilukijat tekstistä sanovat. Onko matkani epämukavuusalueelle ollut onnistunut, vai sisältääkö kässäri aivan liian paljon passiivis-aggressiivista vedenjuontia ja itseään toistavia kahvilakohtauksia? Minulla on luottolukijoideni lisäksi myös pari uutta esilukijaa, sekin on hyvin jännittävää! 

Summa summarum, vaikka Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version kirjoitusprojekti on ollut välillä melkoinen tuskamatka, olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että se on nyt valmis, enkä vain siksi, että pääsen viimeinkin taas keskittymään toisiin projekteihin :D Kaikesta angstaamisesta ja suossa möyrimisestä huolimatta kirjoittamisessa on ollut hetkiä, jolloin inspiraatio ja flow ovat olleet suotuisia, ja kirjoittaminen on ollut nautinnollista. Kässärissä on monia kohtauksia, joista pidän kovasti, ja hahmot ovat muodostuneet minulle läheisiksi. Juonenkehittely, foreshadowing ja jopa lukujen nimien keksiminen on ollut hauskaa ja innostavaa! Uskon myös, että välillä tekee tosiaan hyvää kokeilla jotain uutta ja käydä epämukavuusalueella. Vaikka editointisuo on vielä edessä, ja tiedän jo nyt, että minun pitää tehdä paljon asioita tekstin eteen, haluaisin uskoa, että se on hieman helpompi taival, kun tarinan peruspalikat ovat kasassa. 

Leikin joskus tuossa keväällä Picrewlla ja tein "muotokuvat" kaikkien kirjoitusprojektieni keskeisistä henkilöistä, tässä DVR:n kolmikko! (Aavistuksen verran ärsyttävää, kun käyttämässäni generaattorissa naiskeholle oli tasan kaksi vaihtoehtoa: hoikka ja vähän kurvikkaampi, eikä jälkimmäinen ollut monessakaan tilanteessa tarpeeksi. Vai mitä sanotte, näettekö muka eron vasemmalla ja oikealla olevan naisen kehon kooissa?) 

Tämän järjettömän pitkän maratonpostauksen loppuun vielä runo kahdesta DVR:n henkilöstä, jonka olen kirjoittanut elokuussa 2017 (tekstin kirjoittaminen alkoi tosiaan vasta marraskuussa 2018, vaikka jonkinlainen idea tekstistä minulla oli ollut vuodesta 2012 alkaen). En muista, mitä varten olen tämän runon alun perin kirjoittanut, ehkä jäsentääkseni ajatuksiani idean suhteen? Hauskaa kuitenkin huomata, että vaikka monet suunnitelmat muuttuivat kirjoitusprosessin aikana, näiden kahden suhde pysyi hyvin samankaltaisena kuin runossa on kuvattu. 

Kuivia vitsejä kahvilassa
paljastuksia hämärässä
suudelmia kaatosateessa
aamukahvit ilman paitaa
yö palovammoja hoitaen
lähtö, luvaton lähtö
maailman pisimmät kolme sekuntia
pysähtynyt syke?

(25.8.2017)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)