Näytetään tekstit, joissa on tunniste inspiroivaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste inspiroivaa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. joulukuuta 2023

Joulukalenteri 2023: luukku 2

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!
 
Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 2: Prinsessa Mononoke (1997)


(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

En ole koskaan ollut animea katsova ihminen, mutta Studio Ghiblin elokuvat ovat poikkeus. Osa elokuvista (kuten Naapurini Totoro) soveltuu nuorillekin lapsille, mutta monet sopivat nimenomaan aikuisempaan makuun. Ihan kaikkia Ghibli-leffoja en ole nähnyt, mutta hyvin suuren osan, ja pidän lähes kaikista. Ehkä joitain elokuvia olen nähnyt hieman liian nuorena (Henkien kätkemän alku aiheutti seitsemänvuotiaalle niin suurta kauhua, että elokuva piti jättää kesken), mutta ne ovat vaikuttaneet minuun hyvin syvästi.

Prinsessa Mononoke alkaa, kun nuori prinssi Ashitaka kohtaa demonin riivaaman villisikajumalan, joka on hyökkäämässä hänen hänen kotikyläänsä. Puolustautuessaan hyökkäykseltä Ashitaka saa osuman kirouksesta, ja päästäkseen siitä eroon hän matkustaa itään. Legendat kertovat, että metsässä asuva peurajumala voisi kumota kirouksen. Metsää ja sen olentoja kuitenkin uhkaa viereinen rautasulatto ja sen hallitsija lady Eboshi, jonka johdolla metsän antimia käytetään rautasulatossa ja aseiden valmistuksessa. Eboshin vieraana Ashitaka kohtaa myös sudella ratsastavan Prinsessa Mononoken, ihmistytön, jonka metsän jumalat ovat kasvattaneet. 

Lumouduin elokuvasta heti ensimmäisellä katselukerralla. Se on hyvin raaka ja verinen, useassa kohdassa pelottavakin, mutta kaiken kauhean vastapainona on todella seesteisiä ja kauniita hetkiä. Ghibli-elokuvissa animaatio on suorastaan itkettävän kaunista, eikä Prinsessa Mononoke ole poikkeus. Myös Joe Hisaishin musiikki on upeaa. En aina jaksa kuunnella elokuvasoundtrackeja, mutta Hisaishin musiikki jaksaa kiehtoa myös ilman visuaalista puolta. Minuun vetoaa myös elokuvan mytologia. En voi sanoa tuntevani japanilaista mytologiaa kovinkaan hyvin, mutta erilaiset jumalolennot ja niiden eri muodot kiehtovat minua mielettömästi. Elokuvan luonnonsuojelusanoma tuntuu edelleen ajankohtaiselta, ehkä jopa ajankohtaisemmalta kuin elokuvan ilmestyessä 26 vuotta sitten. Vaikka teemaa käsitellään pitkälti ihmisten ahneuden, itsekkyyden ja julmuuden kautta, armoa tai toivoa ei ole unohdettu. Pelkkä elokuvan viimeisen kuvan ajatteleminen itkettää: raunioistakin voi kasvaa jotain kaunista.

Tämän kaiken lisäksi Prinsessa Mononoke on toiminut suurena inspiraationlähteenä useammallekin kässärilleni jo vuosien ajan! Studio Ghiblin elokuvista sain myös oivalluksen jo hyvin nuorena. Verrattuna länsimaalaisiin (lapsille suunnattuihin) piirrettyihin niiden hahmojen hyvyys ja pahuus ei koskaan ole mustavalkoista. Ashitaka on tarinan sankari, mutta hän on valmis tappamaan. Lady Eboshi käyttää metsää häikäilemättä hyväkseen eikä kaihda väkivaltaa, mutta hänen kylänsä tarjoaa turvapaikan monille yhteiskunnan syrjimille, kuten naisille ja spitaalisille. Tällaiset harmaasävyt kiehtovat, ja olenkin pyrkinyt tuomaan sellaisia omiin teksteihini vuosien ajan.

perjantai 15. syyskuuta 2023

Paluureittejä metsään ja parantajan taloon

P:n kakkosversio valmistui maaliskuussa, ja siitä asti se on ollut lepovuorossa. Ensiksi ajattelin jatkavani editointia elokuussa, mutta esilukijapalaute vaatikin hieman enemmän sulateltavaa. Syyskuussakaan en välttämättä vielä pääse editoinnin pariin, koska suunnittelu vie aikaa. Jospa lokakuussa pääsisin varsinaiseen kirjoitustyöhön! Sitä ennen yritän löytää vanhan paluureitin metsään ja parantajan taloon ja etsiä myös uusia polkuja. 

(Metsä ja parantajan talo ovat todella keskeisiä paikkoja tekstissä, mutta täytyy myöntää, että näin ilmaistuna ainakin itse saan hyvin erilaisen kuvan kässäristä kuin mitä se oikeasti on :D mutta se lienee sivuseikka.) 

Eniten uudelleenrakennusta vaatinee iso sivujuoni. Sain siihen liittyen palautetta, joka inspiroi laittamaan koko rakenteen uusiksi. Tällä hetkellä sivujuoni on ehkä enemmänkin "juoni" (rakkaita terveisiä esilukijalleni, joka aina moittii jänniteongelmiani :D), mutta luulen, että suunnittelemillani muutoksilla se luo tarinaan uutta potkua. Tämä vaatii hyvää suunnittelua, ja voi olla että tälläkin kertaa aloitan editoinnin sivujuonen rakentamisesta. Lisäksi päätarinaan täytyy hieman lisätä panoksia, että jännite pysyy sielläkin kasassa. Juonen takia tämä on ehkä hieman haastavaa, mutta uskon, ettei kuitenkaan mahdotonta. Myös kielivirheitä ja huolimattomuuksia teksti suorastaan vilisee, joten niitäkin täytyy korjailla. 

Kuvakaappaus P:n Pinterest-taulusta

Editoinnin aikataulusta minulla ei ole vielä täyttä varmuutta. Vähän itsellenikin yllätyksenä aloitin harjoittelun tässä kuussa, ja se tulee viemään elämästäni suuren osan syksyllä. Lisäksi minun täytyy suorittaa joitain kursseja (ei kauhean montaa kuitenkaan, onneksi!) ja noh, ehkä graduakin jonkin verran. Jos saisin aloitettua editoinnin syyskuun lopussa tai lokakuun alussa, saattaisin saada kässärin seuraavan version valmiiksi alkuvuodesta 2024. Sitten täytyy vielä käydä teksti ainakin kerran läpi kirjoitusvirheiden vuoksi. Kustantamoon P lähtisi ehkä siis kevään korvalla. Kärsimättömyys vaivaa, mutta aikataulussakin täytyy olla valmis olemaan joustava ja armollinen. 

Paris Paloman kappale labour on ollut ahkerassa kuuntelussa koko kesän ajan. Eräs P:n tärkeimmistä teemoista on sukupuolten väliset valtasuhteet, joten biisin sanat osuvat kässärin teemaan kuin nyrkki silmään. Vaikka kukaan päähenkilöistä ei ole täsmälleen laulun kuvaamassa tilanteessa, kyseinen tilanne ei valitettavasti tässä fiktiivisessäkään maailmassa ole ennenkuulumaton. "Miksi naisten pitää aina kannatella miehiä?" kysyy eräs päähenkilöni, ja se tiivistää melko hyvin myös labourin tunnelman. Liitän tähän pätkän sanoituksista, samoin kuin kappaleen musiikkivideon, jonka suosittelen ehdottomasti katsomaan! 

"All day, every day, therapist, mother, maid
Nymph then a virgin, nurse then a servant
Just an appendage, live to attend him
So that he never lifts a finger
24-7, baby machine
So he can live out his picket fence dreams
It's not an act of love if you make her
You make me do too much labour"


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

lauantai 24. kesäkuuta 2023

Virginien katse

Graduprosessiin liittyy omalla kohdallani hyvin voimakasta fiilisten aaltoilua, ja sama tilanne on varmasti lähes kaikilla. Välillä tuntuu siltä, että eihän gradu ole niin kauhea kuin mitä pelotellaan, sen kun ottaa niskasta kiinni ja lukee ja kirjoittaa. Seuraavana päivänä saattaakin sitten löytää itsensä pyörimästä epätoivon alhosta: en tajua mitään, en ymmärrä omasta alastanikaan mitään, ei tästä tule yhtään mitään. 

Olin tovi sitten Helsingissä, vierailin jälleen arkistossa alkuperäisaineistoni parissa. Olin varannut arkistotyöskentelyyn kaksi päivää, mutta jälkimmäisenä päivänä sain hommat niin nopeasti pakettiin, että minulle jäi monta tuntia aikaa ennen junan lähtöä. Menin siis Ateneumiin, jossa kuljin ensin kokoelmanäyttelyn läpi ja sitten vielä ylimmän kerroksen laajan Albert Edelfelt -näyttelyn. Molemmissa näyttelyissä oli paljon kiinnostavia teoksia, niin tuttuja kuin tuntemattomia. 

Ja tietenkin kohtasin Edelfelt-näyttelyssä Virginien. 


Pariisitar (Virginie) (1883) on maalaus, johon Edelfelt on maalannut pariisilaisen naisen, joka oli hänen mallinsa ja rakastajattarensa, myös todennäköisesti taiteilijan aviottomien lasten äiti, josta käytetään nimeä Virginie. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on selvittänyt taulun naisen taustoja kirjassaan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Luin kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi: käsittelihän se useita minua kiinnostavia teemoja, taidehistoriaa, 1800-lukua, naisten asemaa, arkistojen hiljaisuuksia, mikrohistoriaa. Se on saanut minut myös näkemään Edelfeltin Virginie-aiheiset taulut aivan uudessa valossa. 

Vaikka olin ollut tyytyväinen arkistopäivieni aikaansaannoksiin, minulla oli silti vähän epävarma olo moniin kysymyksiin liittyen. En ehkä ollut graduepätoivon syvimmässä kuopassa, mutta varovasti matkalla sinne. Toivoin Ateneum-käynnin vievän ajatuksiani muualle, ja pääseväni ainakin pieneksi hetkeksi eroon epävarmoista ajatuksistani. Jossain taustalla ne möyrivät silti, kunnes pysähdyin Virginien eteen. 

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Pariisitar-taulun livenä, mutta ensimmäistä kertaa koin sen äärellä yhtä järisyttäviä tunteita. Totta kai taulu on kaunis, ja ihailen sitä aina: miten kaunis Virginie onkaan, miten hänen katseensa on täynnä iloa ja rakkautta, miten taitavasti valo heijastuu hänen rannerenkaastaan. Nyt kuitenkin Virgineä silmiin katsoessani yhdistyi mielessäni paitsi Kortelaisen kirjaan, myös omaan graduuni, ja hetken kaikki oli kirkasta ja selkeää. En tee samankaltaista tutkimusta kuin Anna Kortelainen kirjassaan, eikä minun tarvitse etsiä jotakin henkilöä kuin neulaa heinäsuovasta. Kuitenkin käsittelen itsekin gradussani tavallisia naisia, joille ei välttämättä pystytetä patsaita. Pohdin arkistojen hiljaisuuksia ja sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen ei. Siihen, että olen päässyt tähän pisteeseen ja valinnut juuri tämän tietyn aiheen graduuni, on johtanut lapsesta asti palanut kiinnostus historiaan, teini-iässä herännyt innostus naisten historiaan ja feminismiin ja yliopistoaikoina löydetty vallan näkökulma. Nämä aiheet inspiroivat ja innostavat minua, mikä on gradun kaltaista pitkää projektia tehdessä tärkeää. Ja vaikka gradun kanssa kokisikin välillä epätoivoa, olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan tehdä tutkimusta juuri sillä alalla, juuri siitä aiheesta, jota rakastan. 

Kiitos Virginie, ajattelen, kun kävelen näyttelyn seuraavaan huoneeseen. Kiitos, kun muistutit minua siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Kokemusta on vaikea sanoittaa, mutta epätoivon kuilu on jäänyt jälleen hetkeksi taakse. 

Ostin Pariisitar-taulun itselleni museokaupasta postikorttina ja kiinnitin sen vaatekaappini oveen. Toivon, että se muistuttaisi minua tästä kohtaamisesta Ateneumissa ja toisi uskoa ja luottamusta omaan tekemiseeni. 

torstai 16. maaliskuuta 2023

Kaikenkarvaisia kuulumisia kirjoittamisesta, gradusta ja lempikynästä

Vaihteeksi taas kuulumiskimaran aika! 

✽ P:n kakkosversio valmistui! Yllätin itsenikin, että sain kässärin näin nopeasti valmiiksi, alle vuodessa! Olin ollut aivan varma, että kakkosversio valmistuisi vasta kesän korvalla, mutta parempi toki näin. Suunnitelmissani oli alun perinkin jatkaa kässärin viilaamista elokuussa, joten nyt esilukijoilla on enemmän aikaa tekstin parissa. Kässärin lopetus koki pienen muutoksen. Loppuratkaisu itsessään pysyi pitkälti samana, mutta kirjoitin siihen erään lisäkäänteen, joka herätti minussa paljon tunteita, ja niin vain löysin itseni nyyhkyttämästä tarinalle ja sen hahmoille. Pidän tästä ratkaisusta kovasti, mutta teksti on vielä sen verran raakaa, että se vaatii kyllä kunnolla viilaamista. 

Tällä hetkellä elän pientä eroahdistusvaihetta kässärin kanssa: kaikki muistuttaa minua kässäristä, ja tekisi mieli lukea sitä uudelleen. Nyt pitäisi vain ottaa etäisyyttä tekstiin, että elokuussa pääsen katselemaan sitä tuorein silmin. Kokemuksesta tiedän, että aika kyllä auttaa, ja tällaisetkin vaiheet kuuluvat kirjoitusprosessiin. Koska päässäni pyörii lähinnä P, niin jaan oheisen Kirsi Kunnaksen runon, josta minulle tulee mieleen useampikin P:n henkilö! 

Pieni tytön lillukka

Oli kerran tyttö, pieni tytön lillukka
jolla oli otsalla
pienen pieni kihara. 
Kun hän oli kiltti, 
hän oli ihan ihmeen kiltti. 
Kun hän oli paha,
hän oli kamala!

(Kirsi Kunnas: Hanhiemon iloinen lipas)

✽ Graduhommia pitäisi painaa, mutta tuntuu, että muut opiskelut uhkaavat tulla tielle. Kuten kuukausikoosteessa mainitsin, kävin helmikuussa arkistossa alkuperäisaineistoni parissa. Reissu ei mennyt ehkä ihan niin kuin olisin toivonut, sillä lähdin lähestymään ainestoani ehkä vähän tyhmästi, mutta ainakin sain valtavan suurta aineistoa rajattua ja osan siitä skannattuakin. Täytyy kuitenkin tehdä vielä uusi reissu arkistoon tässä kevään aikana. Kevätlukukauden aikana pitäisi vielä palauttaa dispositio ja tutkielman synopsis. Kesän aikana ajattelin keskittyä lukemaan paitsi aineistoa, myös tutkimuskirjallisuutta, jotta syksyllä pääsen sitten aloittamaan varsinaista kirjoittamista. 

Arkistoreissun suurimpia iloja oli arkisto itse. Miten voikaan olla niin kaunis rakennus!

✽ Gradun lisäksi pitäisi tosiaan opiskella muutenkin. Kevään opiskelut ovat tuntuneet todella rankoilta, mutta se oli toisaalta odotettavissa. Jotenkin vuodesta riippumatta kevätlukukauden puoliväli on aina kauhean kiireinen ja stressaava! Loppukeväästä työmäärä onneksi vähän kevenee sillä, että läsnäoloja vaativia luentoja ei enää juurikaan ole. Toki itsenäisesti suoritettavat kurssit ovat oma työmaansa, mutta ainakin aikataulut ovat vähän joustavammat. Oman lisänsä loppukevään opiskeluihin tekee toukokuussa alkava harjoittelu, mutta odotan sitä silti todella paljon! (Enkä vähiten siksi, että saan olla opiskelukaupungissa koko kesän <3) Pääsiäislomaa kuitenkin odotan todella suurella innolla, koska todellakin kaipaan rehellistä lomaa, edes lyhyttä sellaista. 

✽ Lukeminen sujuu tällä kivasti! Vuosi sitten lukeminen oli todella tahmeaa ja hankalaa, mutta nyt minulla on hyvä meininki lukemisen kanssa. Toki lukeminen painottuu tällä hetkellä hieman äänikirjoihin, mutta eipä se haittaa, kirja kuin kirja. Se, että ylipäätään tekee mieli lukea, ei ole itsestäänselvyys! 

✽ En muista, olenko maininnut tästä blogissa, mutta uusi versio Kaikenkarvaiset ystäväni -tv-sarjasta on aivan ihana ja eräs uusi lempisarjani! James Herriotin eläinlääkärimuistelmiin perustuva sarja on tehty samalla nimellä jo 1970-luvulla, ja se oli Herrioitin kirjojen ohella minulle tärkeä ollessani yläasteikäinen (mainitsin sarjan joulukalenterissakin pari vuotta sitten). Kun sarjan uusi versio alkoi pari vuotta sitten, vierastin aluksi todella paljon sen ratkaisuja: varsinkin se, että näyttelijät ovat paljon nuorempia kuin vanhassa sarjassa tuntui oudolta. (Oikeastaan hieman nuorempi roolitus on uskottavampi kuin vanhemman sarjan!) Juonessa on otettu jotain vapauksia, mutta niistäkin olen oppinut pitämään kovasti. Rakastan sarjan hahmoja yli kaiken, ja vaikka sarjassa tapahtuu myös ikäviä asioita, perustunnelma on todella lämminhenkinen ja ihana. Voinkin suositella Kaikenkarvaisia ystäviäni, jos kaipaa laadukasta ja hyväntuulista periodidraamaa elämäänsä! Täytyy tosin myöntää, että kolmannen kauden viimeinen jakso on vielä katsomatta. Kolmannella kaudella sarjassa alkaa toinen maailmansota, ja monet juonikuviot ovat rikkoneet minut aivan murusiksi. Olen vältellyt viimeisen jakson katsomista, koska tiedän, että itken sitä katsoessani itseni aivan märäksi läntiksi. Sarjan kaikki kolme kautta ovat tällä hetkellä Areenassa, kipin kapin katsomaan! 

✽ Vaikka P on nyt lepovuorossa, kaikki muu kirjoittaminen kiinnostaa ja innostaa. Pieniä novellinraakileita on odottelemassa vuoroaan, mutta ajattelin ottaa nyt hieman taukoa (proosan) kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on antaa aivojen levätä ja ajatusten liikkua vapaasti. Luotan siihen, että jossain vaiheessa luovuuskihinä nousee päässä niin suureksi, että on pakko alkaa näpytellä taas. Elokuuhun on vielä aikaa, joten luulen, että ainakin yksi novelli valmistuu ennen sitä. JL:n läpiluku olisi myös tarkoitus aloitella tässä editointitauon aikana. Ajattelin käydä ostamassa kynääni punaisen mustepatruunan ja kokeilla, miltä tuntuu tehdä oikeita punakynämerkintöjä käsikirjoitukseen! 

(Sivuraide: Pilotin Frixion -kynä on muuten aivan lempikynäni maailmassa! Sain tällaisen kynän aikoinaan ylioppilaslahjaksi, enkä ole parina viime vuonna enää oikeastaan muita (muste)kyniä käyttänytkään! Kirjoittaminen sillä on ihanan soljuvaa, ja mahdollisuus vaihtaa mustepatruuna uuteen varmistaa sen, että kynä kestää pidempään. Huono ominaisuus ei ole myöskään se, että kynän jälkeä pystyy kumittamaan. Vahva suositus! Tämä ei muuten sitten ollut maksettu mainos, vaan ihan vilpitöntä hehkutusta :D) 

✽ Postauksen loppuun vielä musiikkivinkki! Olen viime aikoina kuunnellut todella paljon pienen tauon jälkeen Seminaarinmäen mieslaulajia, kuten jo kuukausikoosteessa tuli ilmi. Parin viime viikon aikana olen kuunnellut todella paljon C/O-kappaletta. Siinä on hauskoja sanaleikkejä, joista nautin Semmareiden biiseissä muutenkin. 



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Mitä teille ruudun toisella puolella kuuluu? 

torstai 23. heinäkuuta 2020

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Sanoja tällä hetkellä kasassa 8820, eli olen aika lailla tasan aikataulussa.

Aiempi kirimiseni osoittautui hyödylliseksi, kun viime viikolla oli useampi päivä, jolloin olin aika poikki, enkä jaksanut keskittyä kirjoittamiseen niin paljon kuin ehkä olisin halunnut. Voin siis hyvällä omallatunnolla hieman taputella itseäni selkään! Sain 12. luvun lopultakin valmiiksi. Se oli työn ja tuskan takana, koska siinä kerrottiin paljon isoja ja tärkeitä asioita. Se tuntuu kyllä olevan yksi iso sotku, jossa infodumpit vaanivat jokaisen kulman takana. Asiat tulevat ehkä selväksi, mutta tunnetasolla se on ehkä vähän köyhä. Tällaisia ongelmia varten on onneksi editointi, joten pitäisi päästä nyt irti omasta turhautumisesta tuohon lukuun ja jatkaa vain eteenpäin.

Edellisessä postauksessa jaoin kappaleen DVR:n soittolistalta, mutta tällä kertaa ajattelin tarjoilla hieman tekstimuotoista inspiraatiotani. Tommy Tabermannin runo Paikka jota ei ole sopii nimittäin DVR:n tunnelmiin, miljööseen ja henkilöihin kuin nyrkki silmään. En tiedä, milloin runo on alun perin julkaistu, mutta itse olen löytänyt sen Tabermannin kokoelmasta Ilma vuodelta 1987.

Paikka jota ei ole

Tapahtukoon mitä tahansa. 

Vaikka eksyisimme
toistemme syrjäkujille
missä huorat vinguttavat
hampaattomia viulujaan
ja likaiset kadut päättyvät seiniin. 
Vaikka ajelehtisimme 
reiteille missä 
majakat sammuvat
ja murheen sutenöörit 
ovat luotseja. 

Tapahtukoon mitä tahansa. 

Olemme nähneet
toistemme silmissä
paikan jota ei ole
ja asuneet siellä. 

Tapahtukoon mitä tahansa. 
Vaikka eksyisimme. 
Vaikka emme löytäisi. 

Tapahtukoon mitä tahansa. 

Tämän jälkeen voimme
sanoa: "Olen ollut
olemassa."

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Olen eksynyt Latviassa (Riika, osa 1)

(No siis en oikeasti ole. Otsikko on Ultra Bran biisistä Minä suojelen sinua kaikelta ja käytin sitä, koska se sopii tilanteeseen.)

Kuulen jo ihastuneet huutonne, kun ilmoitan ilosanoman: sitä on taas kierretty maailmaa ja on matkapostauksen aika! Aika tsiljoonien tärähtäneiden kuvien ja mukahauskojen tekstien!

Ja kuvissa ei ole vesileimoja oman laiskuuden takia, mutta kaikki ne ovat minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. Siis oikeesti varastin naapurin Jormaperan kameran ja siirsin ne kaikki omaan blogiini.  Ethän siis vie niitä.

Riika 10.10.-13.10.2015

Lauantai 10.10.


Hei hei Helsinki!

Matka kohti Latvian pääkaupunkia alkoi lauantaina autoon pakkautumisella ja Helsinki-Vantaalle ajelimisella. Matkalla tuli kuitenkin tieto, ettei jostain syystä päästäkään varaamaamme asuntoon, mutta että ensimmäisen asunnon omistaja hankkisi meille toisen asunnon. Siinä sitten jännäiltiin, että päästäänkö mihinkään nukkumaan, mutta onneksi meillä oli saavuttuamme Riikassa asunto, joka oli iso ja melko mukava. (Mitä nyt hanoista ei tullut kunnolla lämmintä vettä ja koko kämppä oli kylmä kuin jääkaappi.)
Pikkuinen lentokone
Lento kesti vain päälle tunnin, joten se meni mukavasti Humisevaa harjua lueskellessa ja maisemia katsellessa. Perillä Riikassa ajoimme lentokentältä bussilla keskustaan (paljon kauniisti rapistunieta taloja, rujonkaunista♥) heitimme kamat asunnolle ja kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa nimeltä Il patio. Herkullista pizzaa, suosittelen lämpöisesti♥ Sitten raahauduimme asunnolle takaisin ja painuimme nukkumaan.

Asunnosta löytyi tällainen ihana uuni. Puita ei tosin ollut, ne olisivar kyllä tulleet tarpeeseen. 

Keittiö

Eteisen prameanpuoleinen vaatekaappi. 
Sunnuntai 11.10. 
Raitiovaunu

Aamiaiset syötyämme lähdimme kävelemään bussipysäkkiä kohti. Samalla ihastelimme kaupunkia päivänvalossa. Törmäsimme myös erääseen tavarataloon, johon emme uskoneet törmäävämme.



Latvian kieli on todella vaikeaa, eikä meistä kukaan osannut puhua sitä. Englannilla pärjäsi kuitenkin hyvin. Latvia kuitenkin kuulostaa todella kivalta.

Hupaisaahan oli, että näköjään kaikki nimetkin käännetään. Nauroimme aika kauan Ozijis Osbornsille.

Bussiin päästyämme ajelimme päivän ensimmäiseen kohteeseen.



Latvialaisen Laima-suklaatehtaan museo on ehkä erikoisin museo, jossa olen koskaan käynyt. Museo käsitteli siis suklaata. Ajatelkaa nyt, suklaamuseo! Mikä loistava idea. Voitte kuvitella, että kaltaiseni sokerihiiri oli ihan onnesta soikeana.


Museo oli melko pieni, siellä oli vain kaksi huonetta. Ensimmäisessä huoneessa oli kuvan suklaaputous, josta museo-opas antoi kupilliset kuumaa, sulaa, tummaa suklaata jokaiselle. Suklaa oli herkullista, mutta myös hyvin täyttävää. (Ottaen huomioon, että kuppi oli aika pieni, eikä sitä täytetty kuin puoliksi.) Huoneessa oli myös putouksen takana näkyvä tehtaan aikajana sekä vitriinejä, joissa oli mm. vanhoja suklaarasioita.

Tuo kivi vain häiritsee. "Ennen syötiin kiviä, sitten keksittiin suklaa", vai?
Suklaasta valmistettuja koruja(?!), joista löytyi tuttuja.
Lisäksi huoneessa saattoi katsella videoita kaakaopapujen keräämisestä tehtaan kuuluisimman suklaasekoituksen valmistamiseen. Siellä saattoi myös valmistaa oman suklaapatukan kääreen. Asiakas kirjoitti jonkun tekstin, jonka halusi painaa kuoreen ja museokierroksen päätyttyä asiakas saa Laiman suklaapatukan uniikilla kääreellä. Tosin kääreessä oli pakko lukea jokin teksti "minä rakastan" jollain kielellä (vaihtoehdot olivat venäjä, latvia ja englanti). Se rajoitti harmittavasti tekstivaihtoehtoja, mutta kyllä siitäkin selvittiin.

Seurueemme suklaat. Arvaatteko, mikä on mun?

Heh, ei ollut Beatles. Ärsyttää vaan, kun en tajunnut laittaa sitä itse. Mutta rakastanhan minä kirjojakin. 
Toisessa huoneessa pyöri tehtaasta kertova video, joka oli kiinnostava. Videolla kerrottiin muun muassa, että legendan mukaan Laiman Serenade-karkki olisi syntynyt ujon suklaavalmistajamiehen rakkaudentunnustuksena rakastetulleen. Romantikko huokaili onnesta. Huoneessa oli myös valokuvauslaitteita, joissa saattoi kuvauttaa itsensä esimerkiksi valtavan (pehmo)karkin kanssa. Sieltä löytyi myös muutama vitriini.

Tuo iso rasiassa ei ole ruumis, vaan kyynärvarren mittainen suklaajänis.


Lasienkeli lahjoitettiin tehtaalle vuonna 2013 (ainakin näin muistelen) ja se totetuttaa tarinan mukaan toiveita. Lasienkeli on yli metrin mittainen,  

Yhdessä vitriinissä oli suklaanukke 1800-luvun lopulta, mutta siitä en saanut kuvaa. Voitte vain kuvitella, miltä 200-vuotias suklaa näyttää.

Naisten vessan seinä oli päällystetty kokonaan punaisten käärepapereiden kuvilla, miesten vessa sinisillä. Lisäksi vessassa oli kauniit, soikeat peilit, joiden edessä oli hyvä ottaa tärähtäneitä teinipeilikuvia,  

Luonnollisesti museon yhteydessä oli myös Laiman suklaamyymälä.




Kassit suklaata täynnä hyppäsimme bussiin ja ajoimme keskustan alueelle. Kävelimme kauniin vihreän puiston läpi.




Runoilijan valtava patsas


Saavuimme ortodoksikirkon eteen ja päätimme mennä sisään. Kirkon sisällä ei saanut kuvata, mutta se oli hyvin kaunis. Valo siivilöityi ikkunoista tajuttoman ihanasti.




Kirkossa kiertelyn jälkeen menimme teelle ja kahville Double coffee-nimiseen kahvilaan.
Kahvilan vieressä oli melkoisen komea talo. 

♥
Kahvit/teet/kaakaot kurkkuihimme kipattuna lähdimme kohti Riian jugend-kaupunginosaa. Jugend ja art noveau ovat hyvin paljon sydäntäni lähellä, joten kiertely aiheutti ihastuksen huokailuja ja kameran muistikortin täytyymistä.





Kaupunginosasta löytyi myös art noveau-museo. Se oli kotimuseo ja hyvin pieni kooltaan, mutta lumoavan kaunis ja ihana niin sisältä kuin ulkoakin.

Museo ulkoa

Museon portaikko


Sisällä museossa kuvaamisesta olisi pitänyt maksaa lisämaksu, joten sieltä ei ole kuvia. Upea se oli silti, ihania huonekaluja, kauniita esineitä ja muutenkin kaikin puolin ihanaihanaihana.










Tässä vaiheessa nälkä kaihersi vatsaa jo sen verran, että suuntasimme takaisin keskustan alueelle syömään Dada-nimiseen ravintolaan. Ihanaa ruokaa ja hauska sisustus, suosittelen!

Ruuan jälkeen tulimme asunnolle lepäilemään, mutta lähdimme vielä illemmalla kiertelemään kaupunkia.






Tämän jälkeen palasimme asunnolle nukkumaan ja kirjoittamaan postikortteja.

Jatkuu osassa kaksi.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Rakkautta pääkaupungissa

Helsinki on ihana kaupunki, tiedättekös sen.

Helsingissä on paljon ihania museoita. Helsingissä on paljon ihania ravintoloita. Helsingissä on ihania teekauppoja. Helsingissä on ratikoita. Helsinkiin sujahtaa helposti hippihousuissa ja lierihatussa, Stockalla on hyvä tanssia hissien edssä sambaa. (Miksi kummassa ne hissit ajoivat ohi? :D)

Ateneumissa on tällä hetkellä ihana näyttely, Tarujen kansat, jossa on suomalaisia ja norjalaisia maalauksia satuolennoista. Suosittelen tutustumaan, oli inspiroiva ja ihastuttava :3


Hankin näyttelyn kauneimman taulun postikorttina itselleni. (Theodor Kittelsen: Valkokarhukuningas Valemon, 1912)

Linnanmäellä uskaltauduin puuvuoristoradan kyytiin, jopa kahdesti. En todellakaan ole hurjapäinen ihminen ja kierrän kaikki kovaa, korkealle ja ylösalaisin menevät laitteet kaukaa, mutta puuvuoristoradasta pidin kovasti. Maailmanpyörä on toinen suosikkini. 


Akateemisesta kirjakaupasta ostin Infernal Deviciesin seuraavan osan, Clockwork princen, jota etsin viime viikolla kotikaupunkini kirjakaupasta. Tuo pokkaripainos oli kuitenkin täältä loppunut ja olin jo valmistautunut odottamaan syyskuuta ja uutta painosta. Mutta mitä Akateemisen hyllystä löytyikään? Mikäpä muukaan kuin Clockwork prince, tuli iloinen mieli :) 

Helsinki vaikutti positiivisesti inspiraatiokanaviin, olisi tehnyt mieli vain istua alas keskellä kaupungin vilinää ja kirjoittaa. Lisäksi Pusussa hiertänyt ja ärsyttänyt kohta selkeni ja keksin uuden version. Ei huono kaupunki, ei suinkaan. 


Monta rakkaudenkohdetta samassa kuvassa: hippipöksyt, niihin maastoutuva Musteloitsu uusintaluvussa, Sukulakupatukka, Novellen hyvää vissyvettä ja (vaikkei sitä kuvasta voikaan aistia) Ultra bra. Ei hullumpi automatka. 

Yhteenvetona ihana reissu ja ihana kaupunki, vaikkei sää juuri sallinutkaan. 

Muistinko jo mainita, että tahdon asua Helsingissä? Kruunuhaka kävisi mulle varsin hyvin.