Pusu-ikävä

Olen viime aikoina havahtunut yllättävän monta kertaa ikävän tunteeseen, ja tajunnut, että minulla on ikävä Pusua. 

 

Aloitin Suudelma-nimisen käsikirjoituksen alkuvuodesta 2015, ja viimeisimmät muutokset tiedostoon tein vuonna 2021. Pusuna tunnettu teksti oli siis hyvin suuri osa elämääni yläasteen viimeisinä kuukausina, koko lukiourani ajan ja vielä yliopistossakin. Vaikka kirjoitin ja editoin välillä kaikkea muutakin, palasin aina Pusuun. Minä ja kässäri kasvoimme yhtä matkaa.

Kaikki romaanikässärini ovat minulle eri syistä tärkeitä, mutta Pusu on kuitenkin käsikirjoitus, jonka kanssa olen kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Se on ensimmäinen kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus, editointikouluni, ensimmäinen kustantamokierrokselle lähtenyt tekstini. Onko siis mikään ihmekään, että se on minulle mielettömän rakas ja tärkeä teksti!

Vuosien 2020-2021 aikana Pusu lähti 19 eri kustantamoon ja yhteen kirjoituskilpailuun. Kustantamokierrokseltaan se keräsi pelkkiä hylsyjä tai radiohiljaisuutta. Tiedän, että ensimmäisen kierroksen jälkeen ei välttämättä pitäisi luovuttaa, mutta hylsysade, varsinkin korona-aikaan yhdistettynä, jätti olon sen verran mankeloiduksi, että totesin, että en välttämättä halua tässä hetkessä enää palata Pusuun. En sano, etten koskaan aio palata Pusun pariin tai lähettää sitä muokattuna uudelle kierrokselle, mutta en pidä sitä kovin todennäköisenä. 

Pusu ei ole välttämättä ole sellainen kirja, joka tällä hetkellä olisi kirjamaailman trendien aallonharjalla. Kirjoittaessa ei ole mitään järkeä seurata trendejä, koska ne muuttuvat niin nopeasti, ja kirjoittaminen on kuitenkin hidas prosessi. Silti Pusu tuntuu representaatioltaan ja joidenkin teemojen käsittelyn puolesta vanhentuneelta. Siinä näkyy se, millaisia YA-kirjoja luin yläasteella, ja miten niissä käsiteltiin näitä asioilta. Olen sitä mieltä, että jotkut käsikirjoituksen asioita ovat uniikkeja ja toimivia, mutta kokonaisuus ei ehkä ole 2020-lukua, enkä koe, että voin täysin rehellisesti enää seistä niiden takana. Näiden asioiden korjaaminen vaatisi kuitenkin käsikirjoituksen räjäyttämistä melko lailla palasiksi, enkä tiedä, olenko siihen valmis. 

 

Luopuminen on ollut vaikeaa, vaikka se onkin tuntunut ajan myötä aina vain oikeammalta päätökseltä. Vuosia haaveilin, että esikoisteokseni olisi juuri Pusu, joten olihan se kipeää siirtää teksti pois aktiivisesta työstöstä. Yritän kuitenkin muistaa, että vaikka olen siirtänyt kässärin "eläkkeelle", sen ei tarvitse kadota minnekään. Se saa olla olemassa, ja se saa yhä olla minulle tärkeä, vaikka se ei koskaan suuren yleisön silmien eteen pääsisikään.

Välillä palaan Pusun maailmaan joko lueskelemalla käsikirjoitusta sieltä täältä, kuuntelemalla tekstin soittolistaa, lisäämällä kuvia sen Pinterest-tauluun tai lähettelemällä tekstin mieleen tuovia meemejä esilukijakavereille. Kässärin maailman ja hahmojen ajattelemisesta tai tekstin lukemisesta tulee aina lämmin olo. Pusu on minulle ehkä tärkein turvapaikkani kaikesta kirjoittamastani. Se on tähänastisista kässäreistäni kaikkein onnellisin, ja sen maailmaan on aina ollut ihanaa palata. En väitä, että muut kässärini olisivat pelkkää synkeyttä ja ankeutta, tai että Pusu olisi pelkkää höttöä ilman julmiakin sävyjä, mutta Pusussa on silti jotain aivan omanlaistaan lohdullisuutta. Olen monesti blogissakin puhunut siitä, miten kirjoittaminen on minulle pakopaikka arjesta. Pusu on tarjonnut pakoreitin sellaisina hetkinä, jolloin elämä on syystä tai toisesta ollut erityisen ikävää. Olen kirjoittanut hahmoille omia luonteenpiirteitäni, tuntemuksiani ja haaveitani, ja sen takia heidän tarinakaarissaan on minulle suurta lohtua ja turvaa. Samaa olen toki tehnyt muissakin kässäreissäni, mutta edelleen, Pusu oli ensimmäinen, ja ensimmäisellä kerralla on aina oma merkityksensä.

Eräänä iltana Pusun soittolistaa kuunnellessa mietin sitä, miten tärkeä ja rakas tarina minulle on. Voi olla, että joskus, kun en enää (toivottavasti) elä opiskelijabudjetilla, voisin teettää Pususta omakustanteen. Silloin saisin kirjan kansien väliin ja omaan hyllyyni. En välttämättä kaipaa sitä, että kirja pääsisi maailmalle ja lukijajoukkojen käsiin, mutta koen, että jotain olen velkaa nuoremmalle Celestinelle, joka antoi Pusulle kaikkensa ja toivoi todella voimakkaasti sen siipien kantavan. Mahdollisesti siis riittäisi parin kappaleen tarvepainatus (luulen nimittäin, että jotkut esilukijatkin tahtoisivat oman kappaleensa). Tämä tuskin on kuitenkaan vielä mikään lähivuosien juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jäin pohdiskelemaan myös muita vaihtoehtoja, mutta ne ovat vielä sen verran kevyellä ajatustasolla, että ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää. Ajatus kuitenkin lämmittää sydäntäni todella paljon. 

Ehkä viestini itselleni onkin se, että vaikka jostain haaveesta luovunkin, ei sitä tarvitse kokonaan hylätä. Kun tulee ikävä, voi aina palata takaisin, vaikka vain nopealle vierailulle. 

"Kuulin korvissani hänen naurunsa, muistin silkkiset, kultaiset kiharat, jotka kulkivat käsieni läpi harjanvetojen myötä, vinon hymyn, jonka hän loi minulle tuon tuostakin. Muistin orvokkisilmien katseet, niissä kuohuvat tunteet: lapsellisen kiukun, kuplivan riemun, huonosti peitellyn hätäännytyksen, lempeän ja kujeilevan silmäyksen.

'Olet minulle tärkeä. Älä koskaan unohda sitä.'"

 

(Suudelma, luku 19)

 

 

Kansikuvan olen tehnyt Canvalla, kuvat Pixabaysta.

Let's make some löytös — Helsingin kirjamessut 2019

Taas pukkaa messuraporttia, jo viidettä kertaa! Tätä voi varmaan sanoa jo perinteiseksi?

Perjantai 25.10.

Perjantaina karautin junalla pääkaupungin sykkeeseen heti aamutuimaan ja aloitin messuseikkailuni vahvasti eksymällä heti (naurettavasti nimettyyn) Mall of Triplaan. Luulin päätyväni liukuportaisiin astuessani Pasilan asemarakennukseen, mutta toisin kävi. Hetkellisen hätäpaniikin uloskäyntien sijainnista jälkeen pääsin lopulta ulos kauppakeskuksesta, mutta kohtasin uuden ongelman: minulla ei ollut aavistustakaan, missä Messukeskus sijaitsi omaan sijaintiini nähden. Hahmotin kyllä, mihin suuntaan minun piti lähteä, mutta sokkeloisessa Pasilassa meinasi silti iskeä pienoinen epätoivo. Onneksi bongasin kaksi kulttuuritädin näköistä henkilöä, joita seuraamalla löysin oikeaan paikkaan! Näiden seikkailujen jälkeen pääsin kuin pääsinkin lopulta pressitiloihin hakemaan bloggaajapassin ja kirjallinen viikonloppu saattoi alkaa!

Ohjelma:

Naiset esiin – Kirjallisuudessa ja historiassa (Tiina Piilola, Anne Helttunen, Tuula Uusi-Hallila, haastattelija Minna Lindgren)

Ensimmäinen kokonaan kuuntelemani ohjelma käsitteli kahta kirjaa: Kalevalan naiset (Tiina Piilola) ja Naisia nimittäin (Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila). Nämä kirjat sopivat teemoiltaan hyvin yhteen, ja molemmat tuntuivat myös melko kiinnostavilta. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en muista keskustelun sisällöstä näin kuukautta myöhemmin enää juuri mitään, paitsi keskustelun siitä, minkä nimisiä Kalevalan nimeämättömät naiset (kuten Lemminkäisen äiti) voisivat olla. Keskustelu oli kuitenkin todella mielenkiintoinen!

Homopojan opas (Eino Nurmisto, haastattelija Kallion lukiolaiset)

Olen lukenut Eino Nurmiston kirjoittamaa Tämän kylän homopoika -blogia jo monta vuotta ja pidän kovasti hänen kirjoitustyylistään. Sen takia minua kiinnosti myös hänen esikoiskirjansa Homopojan opas, joka on juuri sitä, mitä nimestä voi päätellä: isovelimäinen opaskirja homoille. Tällaista kirjaa ei ole Suomessa aiemmin julkaistu, ja haastattelussa pohdittiin, että ei vastaavia löydy maailmanlaajuisestikaan ainakaan kovin montaa. Tätä postausta kirjoittaessani olen jo kirjan lukenut, ja yhdyn haastattelijoiden ajatuksiin kirjan tärkeydestä. Haastattelijoiden kysyessä Nurmiston kirjoittamistaustasta, Nurmisto totesi hauskasti, että nuorena, pikkukylän ainoana homona, hänen oli päätettävä, menisikö hän terapiaan vai alkaisiko kirjoittaa. Hän valitsi kirjoittamisen, koska se oli halvempaa. Nykyään hän tosin käy myös terapiassa. (Täytyy tosin myöntää, että haastattelu oli vähän itseään toistava ja paikallaan junnaava, mutta ehkä sen voi laittaa jännityksen piikkiin.)

Yle Kioski: Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus (Salla Simukka, Siri Kolu, Eino Nurmisto, haastattelijana Emmi Nuorgam)

Päivän viimeinen paneeli käsitteli seksistä kirjoittamista. Simukka tosin totesi heti paneelin alkuun, että hän ei ymmärrä, miksi paneelin nimessä seksistä kirjoittamisen mainitaan olevan sietämättömän vaikeaa, sillä hänen mielestään se on todella helppoa. Kolu oli samoilla linjoilla, mutta Nurmisto totesi, että hänelle hänen kirjansa seksiaiheisen luvun kirjoittaminen oli kaikista vaikeinta. Hän kertoi, kuinka oli kirjoittanut lukua kahvilassa ja oli ollut todella häpeissään ja hermostunut siitä, mitä kirjoitti, vaikka oli kuvitellut pystyvänsä puhumaan aiheesta avoimesti ja ilman häpeää. Tärkeä pointti paneelissa oli kuitenkin se, että kirjallisuudessa keskitytään yhä harmittavan paljon penetraatiokeskeiseen seksiin, kun aiheeseen sisältyy niin paljon kaikkea muutakin.

Ajatuksia:

- Vaikka tämä oli viides kertani messuilla, pressitiloihin meno on silti joka kerta aivan yhtä jännittävää.

- Lavojen paikkojen siirto hämmensi, varsinkin Senaatintorin, jota oli siirretty hieman syrjään edellisvuoden paikasta. Silti olen tyytyväinen, että löysin lähes aina ajoissa oikeaan paikkaan.

Harmituksia:

- Ruokamessuilla oli paljon vähemmän ruokakojuja kuin viime vuosina! Harmitti. Vaikka ruokamessut oli kaikin puolin parammalla sijainnilla tänä vuonna, ja ruokailupaikkoja oli runsaasti, ruokakojuja oli niin vähän.

- Adlibrikseltä ei saanut karkkeja :(


Tähtihetkiä:

- messuystävät! Mikäs sen parempaa <3
- Bongasin antikvariaattiosastolta huvittavasti yhteen niputetut aiheet:

- Ei varsinaisesti messujuttu, mutta kuitenkin: yöpaikassani oli oikein ihanaa ja lokoisaa. Oli hyvää ruokaa, mainiota seuraa ja yhdessä katsotut Sohvaperunat. (Olin ehtinyt jo pelätä, että en messujen takia pääsisi katsomaan viikon jaksoa, joka on kuitenkin aina viikkoni paras asia.)

Lauantai 26.10.

Ohjelma:

Suomen kirjailijaliitto esittää: Käännöksen äärellä (Pasi Ilmari Jääskeläinen, Leena Lehtolainen, haastattelija Tommi Melender)

Laauantai alkoi käännöskeskustelulla. Sekä Lehtolainen että Jääskeläinen ovat lukuisille eri kielille käännettyjä kirjailijoita, joten he tiesivät, mistä puhuivat ja keskustelua oli antoisaa seurata. Mieleen jäi erityisesti se, miten Lehtolaisen romaaneissa englanninkielinen kääntäjä oli tehnyt päätöksen jättää sanan pulla kääntämättä, sillä se oli hänen mielestään niin suomalainen leivonnainen, ettei sille löydy käännöstä. Jääskeläinen puolestaan kertoi pohtineensa kääntäjän kanssa sitä, miten Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin vuotaminen kääntyisi englanniksi luonnollisesti. Alkuperäisessä teoksessa sanalla on kaksoismerkitys sekä puheen vuodattamisessa että veren vuodattamisessa, jolloin kääntäjä oli pohtinut, olisiko sopiva sana bleed vai spill. En muista, kertoiko Jääskeläinen, kumpaan ratkaisuun hän oli päätynyt. Keskusteluissa puhuttiin myös sellaisten kielen käännöksistä, joita ei itse osaa: Jääskeläisen teoksia on käännetty esimerkiksi tshekiksi, mutta hän sanoi, että silloin täytyy vain luottaa siihen, että kääntäjä osaa hommansa.

Suomen kirjailijaliitto esittää: Minne menet kirjallisuus? (Riikka Pelo, Juha Siro, haastattelija Marissa Mehr)

Jäimme suoraan edellisestä paneelista kuuntelemaan seuraavaa. Jotenkin tämä keskustelu meni minulta aivan ohi, mutta se ei johtunut keskustelusta itsestään vaan omasta keskittymiskyvyn puutteesta.

Nuori Aleksis - ja Pikku-Finlandia -palkintojen jako

Tänä vuonna lukiolaisten myöntämän Nuori Aleksis -palkinnon sai Annamari Marttinen teoksestaan Korsetti. En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta transvesteettimiehen elämästä kertova kirja kyllä kiinnostaa.

Pikku Finlandia -kirjallisuusesseekilpailun puolestaan voitti tamperelainen Pyry Vaismaa esseellään Mieletön pudotus.

Bolla (Pajtim Statovci)

Ajattelin jo, että en ehdi kuuntelemaan Statovcia, sillä ruokamessujen jonojen pituus pääsi vähän yllättämään, mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä huomasinkin ehtiväni kuuntelemaan. Paikalla oli muutama muukin, kuten kuvasta ehkä näkyy, ja onnistuin löytämään paikan, josta näki lavalle vasta noin ohjelman puolivälissä, kun jotkut yleisöstä kyllästyivät seisomaan ja lähtivät pois, jolloin pääsin pujahtamaan vähän paremmalle paikalle. En ole lukenut mitään Statovcin tuotannosta, mutta Bollaan liittyvän uutisoinnin myötä olen kiinnostunut hänestä kirjailijana. Hän on myös miellyttävä esiintyjä, keskustelua kuunteli mielellään.
Haastattelijan nimeä en saanut ylös, joten jos joku asiasta tietää, kertokoon, niin lisään sen tuohon :)

Suomen kirjailijaliitto esittää: Kaunokirjalliset ilmastodystopiat (Markku Rönkkö, Maarit Verronen, haastattelija Ville-Juhani Sutinen)

Tähän tulin vähän kesken kaiken, joten en koko keskustelua ehtinyt kuulla. Mieleen jäi lähinnä se, miten haastattelija yritti ohjailla keskustelua haluamaansa suuntaan esittäen todella ohjailevia kysymyksiä, mikä ärsytti.

Suomen kirjailijaliitto esittää: Hylkäyskirjeen jälkeen (Harri V. Hietikko, Salla Simukka, haastattelija Anna-Kaari Hakkarainen)

Jos hengentuotteitani joskus kustantamoihin aion lähettää, täytyy osata valmistautua myös hylkäyskirjeisiin, siksi tämä paneeli. Sekä Simukalla että Hietikolla oli helppo tie esikoisromaaninsa kanssa, mutta myöhemmällä kirjailijanurallaan he ovat saaneet kokea hylkäyskirjeitä. Simukka esimerkiksi kertoi siitä, miten hänen aiemmat kirjansa kustantanut WSOY ei suostunutkaan julkaisemaan hänen Jäljellä-romaaniaan, vaan hänen piti etsiä kokonaan uusi kustantamo. Odotin paneelilta ehkä enemmän juuri esikoiskirjaan liittyviä hylkäyskirjekokemuksia, mutta tämä oli ehkä kuitenkin mielenkiintoisempaa: tästä näkökulmasta asiasta ei nimittäin puhuta niin paljon! Hylkäyskokemus on raskas, vaikka olisikin julkaistuja kirjoja jo takana. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta Simukka sanoi jotain sen suuntaista kuin "onnistukaa epäonnistumisessa". Se oli mielestäni hauskasti sanottu ja mielenkiintoinen ajatus. Äärimmäisen nolosti tosin torkahdin kesken tämän paneelin. Ei olisi ehkä pitänyt juoruta edellisenä yönä pikkutunneille...

Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (Viv Groskop, haastattelija Lotta Backlund)

Silmäilimme hauskalta vaikuttanutta kirjaa nimeltään Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista jo perjantaina ja päätimme vähän extemporesti (ainakin omalta kohdaltani) mennä kuuntelemaan kirjan kirjoittajaa Viv Groskopia. Haastattelu oli todella hauska: Groskop kertoi suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin värikkäästi ja yleisön huomion vangiten. Hän puhui myös todella selkeää englantia, jota oli helppo seurata. Tämä oli minulle helpottavaa, sillä jännitin etukäteen, ymmärränkö haastattelusta mitään. Tämän kirjan haluaisin lukea, tosin en tiedä, pitäisikö minun lukea venäläisiä klassikoita ennen sitä, en ole nimittäin lukenut Fedja-sedän ja Krokotiili Genan lisäksi mitään :D

Lyriikkakeskustelu: Terhi Kokkonen (Terhi Kokkonen, haastattelija Ronja Salmi)

Tämä oli varmaan messulauantaini odotetuin hetki. Ronja Salmi haastatteli joka päivä messuilla jotakuta suomalaista musiikintekijää. Olavi Uusivirtaa haastateltiin jo torstaina, jolloin en vielä Helsingissä ollut, mutta Terhi Kokkosen haastattelu oli messujeni ainoa pakollinen ohjelmanumero. Scandinavian music groupin sanoittaja ja laulaja on yksi suurimpia idoleitani. Ihailen Kokkosen sanoituksia suunnattomasti (vaikka myönnänkin toisinaan naureskelevani kolibreille ja muille eläimille, joita ilmestyy sanoituksiin yllättäen), joten minua kiinnosti todella paljon kuulla, mitä Kokkonen kertoi kirjoittamisesta. Hän sanoi pitävänsä lyhyestä muodosta, joita laulutekstit ovat. Yleensä Kokkonen tekee ensin tekstin, jonka hänen bändikaverinsa Joel Melasniemi säveltää, mutta nykyään prosessi saattaa kulkea toisinkin päin, jolloin kirjoittamiseen tulee oma haasteensa. Salmi kysyi, mitkä ovat Kokkosen omia sanoitussuosikkeja, ja Kokkonen kertoi pitävänsä erityisen paljon vaivattomasti syntyneestä Lopulta olemme kuitenkin yksin -tekstistä ja tarkkaan muotoon kirjoitetusta kokeilusta Jos olen rehellinen. Varsinkin Jos olen rehellinen on eräs omista suosikeistani SMG:ltä <3 Oli aivan ihanaa kuunnella tällaista haastattelua, jossa sekä haastateltava että haastattelija olivat valmistautuneet todella hyvin, mutta keskustelu säilyi silti luontevana. Kokkonen on melko pidättyväinen esiintyjä, mutta siinä ei ole mitään väärää.

Ajatuksia:

- Ostin aamupäivällä suhteellisen painavan kirjan, jota piti sitten raahata koko päivä mukana. Olisiko ollut fiksumpaa tehdä tämä hankinta vähän myöhemmin päivällä?

Harmituksia: 

- Tungokset olivat melkoisia, mutta niin se on aina messulauantaina.

Tähtihetkiä:

- Söin ruokamessuilla niin hyvää falafel-rullaa, että teki mieli itkeä. Vaikka sotkinkin itseni ja ympäristöni kiitettävästi valuvalla kastikkeella, ruoka oli silti niin hyvää, että vesi herahtaa kielelle vain sitä ajatellessakin.
- Havahduin lauantaina pieniin logistisiin ongelmiin, ja ehdin jo hätäillä, täytyykö minun tosiaan raahata koko messusaalistani sunnuntaina mukanani, kun kassit uhkasivat loppua kesken. Onneksi Sanasto jakoi ilmaisia kangaskasseja, joka on paitsi suuri, myös lujaa tekoa, ja täydellinen ratkaisu tähän ongelmaan. Vaikka minulla on paljon kangaskasseja, Sanasto-kassi on aivan omaa luokkaansa.
- Osasin kulkea bussilla takaisin yöpaikkaani! Ja käyttää HSL-sovellusta!


Sunnuntai 27.10.

Ohjelma:

Timo Parvela: 30 vuotta kirjailijana (Timo Parvela)
Sunnuntai alkoi Timo Parvelan haastattelulla. Suomesta löytyy tuskin kovin montaa lasta, joka ei olisi Parvelan kirjoja joskus lukenut, ja itsekin ahmin Ella-kirjoja ala-asteella minkä ehdin. Arvostan Parvelaa kirjailijana todella paljon: hän on tosissaan lastenkirjallisuuden asialla, on ollut jo 30 vuotta. Hän on luonteva esiintyjä, joka onnistui sivulauseessa houkuttelemaan yleisöä lukeamaan jopa ensimmäistä Ella-kirjaa yleisölle, vaikka kirjan ilmestymisestä on jo yli 20 vuotta aikaa. Haastattelussa pohdittiin niin lasten lukemisen nykytilannetta kuin Parvelan huiman pitkää uraa.
Tähän ohjelmaan saavuin hieman myöhässä, joten en kuullut tämänkään haastattelijan nimeä, mutta kertokaa, jos te tiedätte!

Kirjakallion paneeli: Onko tämä tarina totta? (Saara Turunen, Tuomas Kokko, Anssi Hemmilä, Päivi Koivisto, haastattelija Kallion lukiolaiset)
Parvelan haastattelu oli lopulta ainoa, jonka kuuntelin loppuun asti: Kirjakallion paneelistakin kuuntelin lopulta vain puolet. Paneelissa käsiteltiin autofiktiota ja faktan ja fiktion rajoja. Saara Turunen kiteytti mielestäni asian hyvin toteamalla, että fiktio voi olla yhtä totta kuin faktakin: jos hän uskoo henkilöihin ja heidän tekoihinsa, eeppinen fantasia on hänelle yhtä todellista kuin täysin faktoihin nojaava kirjallisuus. (Sanasta sanaan en hänen muotoiluaan muista, mutta ajatus oli tämä!)

Sodan kuningattaret – Amatsoneista valkyrioihin (Karolina Kouvola, haastattelijana Kallion lukiolaiset)
Vähän aikaa kuuntelin vielä tätä keskustelua kirjasta, jonka tahtoisin kovasti lukea, mutta keskittymiskyky uhkasi pettää, minkä lisäksi yritin löytää samaan aikaan messuvilinään kadonneita ystäviäni.

Harmituksia: 

- Minulla oli pientä taisteluväsymystä, mutta se oli täysin ymmärrettävää tässä vaiheessa viikonloppua.
- Silti taas harmitti, että messut loppuivat.

Tähtihetkiä:

- Oli väljää! Mahtui kävelemään ja hengittämään!
- Timo Parvela oli aivan ihana! Kävimme ystävän kanssa pyytämässä häneltä nimikirjoitukset, ja juttelimme hetken. Puhuin Parvelan kanssa vähän yllättävästikin kaupungista, jossa olemme molemmat asuneet, sekä Ansasta ja Oivasta, joka on mielestäni Parvelan tuotannosta rikollisen aliarvostettu. Lapsuuteni kirjailijasankarin kohtaaminen oli ehdottomasti messujeni parasta antia. <3
- Karsin lopulta aika paljon messuohjelmaani, jolloin aikaa jäi kierrellä rauhallisesti antikvariaatteja. "Let's make some löytös" totesi ystäväni syöksyessään kohti antikvariaattiosastoa, ja se tiivistää kyllä mainiosti kiertelymme. Väljentyneessä messuhallissa sai myös kierrellä ilman, että joku koko ajan tuuppi tai töni, tai että olisi itse ollut se tuuppija tai tönijä.
- Samanlainen falafel-rulla kuin edellisenä päivänä. Yhtä hyvää, yhtä sotkuista syötävää.
- Ostin hienon Kuinkas sitten kävikään -magneetin Förlagetilta ja hoidin koko kauppatilanteen på svenska. Tokikaan kauheasti ei tarvinnut puhua, mutta silti! Olin ylpeä itsestäni.
- Tosi kiva kotimatka. Lähes koko messujengi tuli samalla junalla kotiin, ja meillä oli ihanaa. Ennen junan saapumista organisoimme minuuttitarkan aikataulun eväidenostoon, jonka toteutimme täydellisesti. Yleensä matkat messuilta kotiin ovat olleet enemmän tai vähemmän itkuisia ja yksinäisiä, mutta nyt ei tarvinnut itkeä, kun ensimmäistä kertaa ystävät olivat samassa junassa <3


Ostokset: 

Pahoittelen näkyvää liukuestettä ja rullalle mennyttä päiväpeittoa. Ei tämä bloggaajan elämä aina yhtä glamouria ole ;)

P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves (Jeeves-yhteisnide #1) 
Jeeves & Wooster -tv-sarja on suosikkejani, mutta sarjan pohjalla olevia kirjoja en ole koskaan lukenut. Olen tosin kuullut, että kirjat eivät ihan yllä sarjan tasolle, mutta kun tämä yhteisnide maksoi vain kolme euroa, ajattelin, että en kauheasti häviä, jos en Jeevesin ja Woosterin seikkailuista kirjamuodossa innostu.

Tara Westover: Opintiellä
Moni on kehunut Westoverin muistelmateosta, joten se lähti Adlibriksen pokkaritarjouksesta mukaan.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Niin ikään Adlibrikseltä.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina
Tämänkin kirjan olen jo pitkään halunnut lukea! Pokkariversio löytyi antikvariaatista hyvin huokeaan hintaan (4,50€!), joten minun ei kauaa tarvinnut harkita tämän kanssa.

Tove Jansson: Reilua peliä
Tove Janssonin aikuisille suunnatusta tuotannosta en ole lukenut kuin Kesäkirjan, mutta Reilua peliä on monen ihmisen minulle kehuma, joten tämäkin antikvariaattilöytö lähti matkaani.

Rainbow Rowell: Wayward son (Simon Snow #2)
Jatko-osa Rowellin Carry on -romaanille, jonka luin kolmisen vuotta sitten. Nyt vain pohdin, haluanko lukea ensiksi Carry onin uudestaan ja virkistää muistia sen tapahtumista, vai haluanko syöksyä suoraan Simonin ja Bazin (<3) mukana uusiin seikkailuihin.

Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija
Bongasin erään lempikirjailijani esikoisteoksen, jonka luin neljä (!?) vuotta sitten, Robustoksen pöydästä kympillä. Hetken harkitsin, mutta vain hetken: pidin tästä suunnattomasti, ja haluaisinkin lukea sen joskus uudelleen!

C. S. Lewis: Hopeinen tuoli (Narnia #4)
C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika (Narnia #6) 
Bongasin ensin Taikurin sisarenpojan havittelemanani painoksena eräästä antikvariaatissa, jossa se oli mielestäni hieman ylihinnoiteltu. Asiaa ystävälleni puhkuessani, satuin bongaamaan seuraavan antikvariaatin hyllystä juuri ne minulta puuttuvat sarjan osat, juuri oikeaa painostakin kaiken lisäksi, joiden yhteishinta oli maltillinen. Kirjat tarttuivat mukaan sen enempää harkitsematta, ja nyt minulla on hyllyssäni täydellinen sarja <3 Nämä ovat kaiken lisäksi ensipainoksia, joiden kannet ovat mattapintaiset (muissa omistamissani saman painoksen kirjoissa kannet ovat kiiltävät) ja takakannessa lukee vain siihen mennessä ilmestyneet osat.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Kahden euron pöydästä löysin suomenkielisen Eleanor & Parkin, jonka otin täydentämään Rowell-kokoelmaani.

Mikko Vienonen & Juha Niemi: "Yeah! Yeah! Tässä tulemme!" Beatles Suomessa
Tämä oli meillä kotona kirjastosta lainassa pian ilmestymisensä jälkeen, mutta en ehtinyt edes aloittaa sitä ennen eräpäivää. Jospa nyt saisin sen luettua! Aihe ainakin kiinnostaa.

Nils Erik Villstrand & Petri Karonen: Kulkemattomat polut. Mahdollinen Suomen historia
Eräs lukion historianopettaja suositteli tätä meille abivuonna, ja vaihtoehtohistoria on kiinnostava aihe.

Yhteenveto:

Viidennet (!) messuni olivat melko raskaat, mutta erittäin antoisat. Kiitos messuystäville seurasta, majoittajille yhteisestä ajasta, yöpaikasta ja ruuasta ja Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista. Tämä oli ihana viikonloppu, ensi vuonna sitten uudelleen <3

Marina: Love + Fear

Neljä vuotta tätä saatiin odottaa, mutta oli sen arvoista!

Marina and the diamonds julkaisi edellisen albuminsa FROOT keväällä 2015, minkä jälkeen hän ei julkaisutkaan mitään pitkään aikaan. Vuonna 2017 hän oli mukana Clean Banditin Disconnect-kappaleessa, mutta sen jälkeen hiljaiselo jatkui. Viime vuoden lopussa hän julkaisi uutisen, joka oli monelle fanille, myös minulle, pieni shokki: hän pudotti nimestään pois "and the Diamonds" -osan ja on nyt artistinimeltään pelkkä Marina (tai no, MARINA, mutta käytän tässä pieniä kirjaimia). Tässä vaiheessa on selvennettävä faktaa, että the Diamonds ei missään vaiheessa viitannut taustabändiin, vaan Marinan faneihin. Alkujärkytyksen jälkeen ymmärsin Marinan valinnan: jossain haastattelussa hän sanoi, ettei halua olla enää "tuote", vaan oma itsensä.

Love + Fear koostuu kahdesta kahdeksan kappaleen mittaisesta albumista. Marina itse on kertonut saaneensa inspiraationsa psykologi Elisabeth Kübler-Rossin teoriasta, jonka mukaan on olemassa vain kaksi tunnetta: rakkaus ja pelko. Kaikki muut tunteet kumpuavat niistä. Ensimmäinen singlejulkaisu tuli jo marraskuussa, kun Clean banditin ja Luis Fonsin kanssa yhteistyössä tehty Baby ilmestyi. Sitä seurasivat helmikuinen Handmade heaven ja maaliskuun Superstar ja Orange trees. Sen jälkeen Marina tarjosi faneilleen melkoisen yllätyksen: Love julkaistiin jo huhtikuun ensimmäisellä viikolla, vaikka albumin julkaisupäivä oli vasta 26.4. Fear ilmestyi puolestaan ajallaan, ilman singlejulkaisuja.

Millainen tämä albumi sitten on? Arvostelen Love- ja Fear-puolet erikseen, koska ne ovat kuitenkin erilliset albumit, vaikka ne muodostavatkin yhteisen kokonaisuuden.

LOVE

Marina on sanonut, että rakkaus ja pelko eivät ole pelkästään positiivisia tai negatiivisia: rakkaudessa on negatiivisiakin puolia ja pelossa positiivisia. Tämä ajatus näkyy albumin molemmilla puolilla. Love sisältää nimensäkin mukaan rakkautta eri kulmista pohtivia lauluja. Siinä missä esimerkiksi Superstar on todella perinteinen rakkauslaulu, To be human pohtii siitä, miten kaikkien maailman ihmisten täytyy osata rakastaa toisiaan, koska olemme kuitenkin pohjiltamme samanlaisia. Handmade heaven ja Orange trees puolestaan julistavat rakkautta ympäristöön ja luontoon, minkä lisäksi Orange trees -kappaleen voi katsoa myös kertovan rakkaudesta omiin juuriinsa, kertoohan se Kreikan saaresta, jolta Marinan isä on kotoisin. Marina ei unohda myöskään itsensä rakastamisen tärkeyttä: Enjoy your life lupaa, että pahimmat päivät ovat jo takana päin, eikä kaikkia ongelmia tarvitse yrittää ratkaista, kun taas True muistuttaa, että jokainen meistä pelkää, ja juuri se tekee meistä ihmisiä.

Rakkauden synkempää puolta kuvailee puolestaan espanjalaistyyppinen Baby. Ensikuuntelulla kappale saattaa vaikuttaa suhteellisen yksinkertaiselta, tanssittavalta kappaleelta, mutta sanoituksien tarkempi kuuntelu paljastaa melko surullisen tarinan, jossa kertoja on jo "someone else's baby", vaikka haikailee edelleen entisensä perään. End of the Earth on niin ikään hieman surumielinen tunnelmaltaan, vaikka tunnustaakin todella vahvaa ja järkähtämätöntä rakkautta toista ihmistä kohtaan. Rakkaus ei ole yksiselitteinen tunne, ja Love vain vahvistaa tätä kuvaa. 

Marinan kehitystä artistina on kiehtovaa seurata. Vaikka Lovekin käsittelee välillä synkkiä aiheita, jonkinlainen toivo paremmasta leimaa koko albumia. Superstar on todennäköisesti positiivisin ja hempein rakkauslaulu, jonka hän on koskaan levylleen päästänyt: siinä ei ole lainkaan kyynisyyttä tai uhkaa rakkauden loppumisesta, pelkkää lempeyttä toista ihmistä kohtaan. To be human muistuttaa sanoituksiltaan todella paljon Savages-raitaa FROOTilta, tosin siinä missä Savages leimaa koko ihmiskunnan itsekkäisiksi raakalaisiksi, To be human suhtautuu aiheeseen lempeämmin: "We're united by our love/we're united by our pain". Myöskin True-kappaleelta löytyvä kohta "Don't need to wear nothing on your skin, skin, skin/be happy with the body that you're in, in in" on selkeästi ajatusmaailman kehittymistä: Electra Heart -albumi ja varsinkin kappale Teen idle kertoo todella vahvasta itsevihasta ja syömishäiriöajatuksista. Lovea kuunnellessa tulee sellainen olo, että Marinalla on asiat hyvin: hän on kasvanut hyväksymään itsensä ja kokee olevansa elämäänsä tyytyväinen juuri nyt.

FEAR

Fear tuo kuulijalle heti alussa Marinan tuotannosta hyvin tutun teeman: rakkauteen liittyvän pelon. Believe in love on kappaleena tavanomainen ja ehkä hieman tylsäkin, mutta toisaalta sanoituksen viesti on vahva. Samaa aihetta käsittelee myös Emotional Machine, joka tuo heti mieleen Family Jewelsilta tutun I am not a robot -kappaleen. Vaikka teema on hyvin tuttu esimerkiksi Electra Heartin ajoilta, tässäkin huomaa Marinan (tai laulujen puhujan) kehittyneen: hän tiedostaa, että pelkää rakkauteen liittyviä asioita, mutta tietää, että hänen täytyy tehdä työtä pelkonsa kumoamiseksi. Life is strangekin muistuttaa sanoituksiltaan jonkin verran aiempia levyjä, mutta siinäkin on tapahtunut kasvua ja kehitystä.

You ja Karma muistuttavat minua melko paljon edellisten levyjen teemoista: molemmissa kommentoidaan jonkun ihmisen (huonoa) käytöstä terävästi, jopa hieman nenäkkäästi. Vaikka en tiedäkään, kenestä näissä kappaleissa puhutaan, minusta on silti hauska kuunnella, miten heitä piikitellään. No more suckers sivuaa samaa aihetta, mutta se puhuu enemmänkin yleisesti ihmisistä, jotka imevät energiaa itseensä. Nautin kaikista kolmesta kappaleesta todella paljon. Ne ovat virkistävän röyhkeitä, varsinkin kun yhä edelleen naisartistien kappaleet tuppaavat helposti olemaan melko kilttejä. No more suckersin sanoitus on huima. Tärkeä aihe! Fear-puolen riipaisivimmat raidat ovat ehdottomasti Too afraid ja Soft to be strong. Too afraid kertoo tilanteesta, jossa olisi itselle kaikista parasta siirtyä eteenpäin, mutta muutos pelottaa. Soft to be strong puolestaan kertoo siitä oivalluksesta, että vahvimmat ihmiset ovat pehmeitä. 

Vaikka Fear käsittelee pelkoa useammasta näkökulmasta, se tuntuu silti aihepiiriltään suppeammalta kuin Love. Sanoitusten tyyli muistuttaa enemmän "vanhaa", pisteliästä ja kyynistä Marinaa, mistä toki pidän, mutta tavallaan se on myös yllätyksetöntä. Onko tämä sitten hyvä vai huono juttu, en tiedä. Pidän kuitenkin siitä, että Fear ei käsittele yksistään negatiivisia asioita: se keskittyy todella paljon itsetutkiskeluun liittyviin oivalluksiin, ja esimerkiksi Soft to be strong on todella lempeä ja jollain tapaa turvallinen laulu. On ihanaa, että albumikokonaisuus päättyy tällaiseen, omalla tavallaan toiveikkaaseen ja itsensä hyväksymistä kannustavaan lauluun. "And I guess I've known it all along/the truth is you have to be soft to be strong/finally I feel the fear is gone"

LOVE + FEAR

Marinan aiemmilla levyillä, varsinkin Family Jewelsilla ja Electra Heartilla maailma on näyttäytynyt melko mustavalkoisena paikkana, mutta Love + Fear osoittaa, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Mielestäni kokonaisuus on todella mielenkiintoinen ja saa miettimään kaikille tuttuja tunteita eri kulmista. Rakkaus ja pelko eivät ole toistensa vastakohtia, vaikka niin voisi äkkiseltään ajatella. 

Love + Fear tarjoaa sekä uudentyyppistä että vanhaa tuttua Marinaa: mukana on sekä tuttuja teräviä huomioita että uudenlaisia, itsensä hyväksymisen ja lempeyden ajatuksia, jotka tulivat tutuiksi jo FROOTilla, mutta ovat nyt jalostuneet. Marinan musiikkityyli on muuttunut jokaisella albumilla: Kun Family Jewels oli melko raakaa ja tietyllä tavalla hiomatonta musiikkia, ja Electra Heart purkkapoppia, FROOT oli tietyllä tavalla maanläheisempää ja hiottua. Love + Fear on FROOTiin verrattuna elektronisempaa ja koneellisempaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että ero olisi jotenkin huomattava. Ehkä tämä oli pieni pettymys albumin kanssa: se ei musiikillisesti eroa valtavirtapopista kauhean paljon, oikeastaan vain Life is strange jousineen oli yllättävä veto. 

Upean äänen lisäksi Marinan valttikortti ovat fiksut ja valtavirrasta hieman poikkeavat sanoitukset. Helmiä löytyy myös tältä kaksoisalbumilta, kuten Superstarin "My love is a planet revolving your heart". Jollain konstilla Marina onnistuu aina sanoituksillaan osumaan juuri sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Kun yläasteella kuuntelin paljon vihaista Family Jewelsia ja epävarmuuttaan peittelevää Electra Heartia, ysiluokalla FROOT toi minulle lupauksen siitä, että asiat järjestyvät. Love + Fear puolestaan puhui aiheista, joita olen lähiaikoina pyöritellyt päässäni paljon: esimerkiksi True ja Soft to ne strong iskivät niin lujaa, että ensikuuntelulla vain itkin.

Kaikesta hehkuttamisesta huolimatta Love + Fear ei ole lempialbumini Marinalta. Tulen varmasti kuuntelemaan sitä todella paljon, mutta ykkössuosikin paikalla säilyy huikea FROOT. 

Ultra bra 17.12.2017 (Hartwall Arena)

Heinäkuu. Läpitunkeva kitara tunkee auringon kirkkauden kanssa auton takapenkille asti. Suuntana on Helsinki. Olen kuullut tämän aiemminkin, mutta vasta nyt sanat iskevät syvemmälle kuin muut. Sävel ja laulu saa vapisemaan. Miten biisi, joka on julkaistu syntymävuonnani, voi sanoittaa elämääni niin tarkasti? Liikutaan huuliani sanojen tahtiin: "itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista."

Elokuu. Istun uuden lukioni rappusissa, ihmisvilinässä. Hyräilen hiljaa tuttua, päässä soivaa sävelmää. Katselen ihmisiä, toivon sopivani joukkoon ja tuntevani heidät paremmin. Toivon, että uskaltaisin puhua heille muustakin kuin sähköjohdoista. Kotona kuuntelen Kaliforniaa lähes päivittäin, haaveillen siitä, että  minäkin saisin joskus odottaa raitiovaunua. 

Toukokuu. Kesä-Helsinki. Aleksanterinkadulla on valoisaa, ja mulla on laukussa yhden tytön kirjoituksia, omiani. 

Huhtikuu. Edellisenä päivänä on satanut lunta vaakasuoraan. Jäinen ilma puskee läpi keltaisen takin, eikä lavaa suojaava teltta hirveästi lämmitä. Pohdin ääneen, kenen idea oli siirtää keikka ulos. Lupasin hanskani puhallinsoittajalle. Stressaan helppoa stemmaa. Esiintymisjännityksestä huolimatta pystyn laulamaan ne minulle niin rakkaat sanat, tarkoittaen jokaista. Vaikka oma elämä on sekaisin, jokin pysyy: rakkaudet ja skandaalit. Stemman mokaan. 

Joulukuu. Huudan ääntäni käheäksi koko illan. Tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mihin katsoisin. Laulan ja tärisen. Tiedän odottaa sitä yhtä, tärkeintä, mutta silti kiljaisen, kun tuttu alkusoitto alkaa. "Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista" ei mene omasta suustani ilmoille kahahtaessaan läheltäkään nuottia, mutta se ei edes haittaa. Ehkä nykyään uskallan, ehkä nykyään kerron surullisia juttuja hieman useammin. Kun viimeinen nuotti jää soimaan, poskillani näkyy kyynelten jättämät jäljet. Sydämessä asuu rakkaus. 

(18.12.2017)

Ultra bra oli käsittämätön. Tajuton. Upea. Parasta ikinä. 

Ultra bra lopetti toimintansa, kun olin kaksivuotias. Olen kuitenkin niitä lapsia, joiden lapsuusajan soundtrackissa soi koko UB:n tuotanto, mutta syystä tai toisesta aloitin tarkemman kuuntelun vasta silloin, kun olin lopettelemassa peruskoulua. Parin vuoden aikana olen ehtinyt faniutua todella pahasti ja kuunnella koko tuotannon läpi sata kertaa, mutta en edes osannut kuvitella, että jonain päivänä näkisin bändin lavalla. Ehdin menettää toivoni myös jäähallikeikasta, kunnes kolmas lisäkeikka ilmoitettiin pidettäväksi. Syysaamuna heräsin aikaisin, kävelin hermostunutta ympyrää ympäri taloa, puhelinta kädessäni puristaen, kunnes lopulta tulee ystävän ilmoitus siitä, että olemme saaneet liput. Syksy menikin siinä, että lähes joka kohtaamisellamme päädyimme jossain vaiheessa hakkamaan pöytää ja hokemaan rytmikkäästi Ultra brata. 

Hartwall Arenalla puristin vieressä istuvan ystävän käsivartta: "Ollaanko me oikeasti täällä? Tuleeko ne tohon lavalle? Nähdäänkö me ne nyt ihan oikeasti?" Tunkiessani korvatulppia korviin kädet vapisivat ja sydän hakkasi niin paljon, että pelkäsin sen halkeavan. Paikkamme olivat yläkatsomossa, mutta sieltä näki tosi hyvin kaiken, mitä lavalla tapahtui. En edes tiennyt, mihin olisin katsonut, kun kaikkialla tapahtui niin paljon. 

Ultra bra soitti kaikki lempparit ja kaksi kolmesta kaikista tärkeimmästä laulusta. Jokaisen alkusoiton kohdalla hihkaisin: "Ihanaa, tää on mun lemppari!!" Tai jos en hihkaissut, ainakin vedin haltioituneena henkeä, mikä on käytännössä ihan sama asia. Edes inhokkini Kuiskaus ei ollut ihan niin kamala kuin levyllä. Tommi Saarikiven hymyillessä ujosti kesken laulun tuli todella huono omatunto siitä, että olen haukkunut kyseisen kappaleen lyttyyn. Mukana oli myös biisejä, joita en osannut odottaa tai joista en uskaltanut edes haaveilla, kuten Ken-Saro Wiva on kuollut, Tel aviv, Tel aviv ja Lähettäkää minulle kirjoja. 

Maailman parhaita asioita: 

• Alun video ja taustalla pyörivä lyriikkojen luku. Kaunista, viritti tunnelmaan. 

• Ne visuaaliset jutut, jotka pyörivät taustalla! Oikeasti, hienointa ikinä. 

• Joel Melasniemi. 

• Soolot. Oli soittimena mikä tahansa, ne olivat ihan hullun mahtavia! 

• Kerkko Koskinen. 

• Okei, kaikki bändin jäsenet tasapuolisesti. Tämä postaus ei lopu ikinä, jos luettelen nimeltä jokaisen.

• Haikaran acappella-osa. 

• Vähän kököt välispiikit. 

• Bändin karisma ja asenne. 

• SE KUORO.

• Terhi Kokkosen silmänisku. 

• Katsomoon syttyvät kännyköiden taskulamppujen valot, varsinkin Vesireittien kohdalla. Tunnelma oli maaginen. 

• Se, että huudettuamme aikamme toivettamme Pärnusta ensimmäisen encoren jälkeen bändi tuli kuin tulikin lavalle ja soitti minkäs muunkaan kuin Pärnun. 

• Hyvin nopea ja pikainen keikanjälkeinen keskustelu ventovieraan henkilön kanssa siitä, kuinka olisimme voineet kuunnella vielä toisen samanmoisen keikan suoraan putkeen ja kuinka monet hyvät biisit, esimerkiksi Heppa, jäivät soittamatta. Toisaalta ei pitäisi valittaa, koska niin monia suosikkeja soitettiin. 

Valuimme ystäväni kanssa ulos ihmismassan mukana konsertin jälkeen. Puhuimme koko matkan hotellille pelkästään Ultra brasta. Tai no, ketä yritän huijata: puhuimme hotellillakin. Ja silloinkin, kun olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Aamupalalla. Bussissa kotimatkalla. "Me ihan oikeesti nähtiin Ultra bra!!" Tuntui uskomattomalta. Automatkalla asemalta kotiin ehdin sanoa sanan käsittämätön varmaan sata kertaa, enkä edes kuvannut kuin muutaman hetken illasta. 

17.12.2017 tulee olemaan päivämäärä, jonka muistan ikuisesti. Muistan, koska UB:n näkeminen livenä oli asia, jota en koskaan uskonut kokevani, koska tämä oli hienoin koskaan näkemäni konsertti. Saan vieläkin pienen fangirling-kohtauksen, kun muistelen iltaa. 

Kiitos Ultra bra. Te olette upeita, suuria ja mahtavia. Kiitos paluusta, kiitos kolmannesta lisäkeikasta, kiitos siitä, että soititte Kirjoituksia. (Ja kiitos toki myös vanhemmilleni, jotka altistivat minut tälle musiikille jo ihan pienenä.) Me olemme teidän, aina ja ikuisesti. 

Pikaisella googlaamisella löydätte ehkä tarkempia tietoja keikasta, jos sellaisia toivotte. Minä en kykene muuhun kuin järkyttävään fangirlaukseen. Arvostelukykyni ei ole kirkkaimmillaan tästä konsertista puhuttaessa.