kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 3
Olin lukenut Virpi Hämeen-Anttilalta aiemmin vain
yhden osan 1920-luvulle sijoittuvaa
Karl Axel Björkin tutkimuksia -sarjaa, kun bongasin
Suden vuoden kirjaston vaihtohyllystä. Kirjan nimi kiehtoi, joten luin takakannen, joka ei tässä elokuvakansiversiossa kertonut oikeastaan mitään, joten luin ensimmäisen sivun. Se kiehtoi välittömästi: samaan aikaan sanottiin paljon, mutta jätettiin paljon sanomatta. Kirja lähti vaihtohyllystä matkaani, ja kun lopulta pääsin lukemaan sitä, luin sen neljässä päivässä.
Suden vuosi sijoittuu 1990-luvun Helsinkiin, yliopistopiireihin. Pääosissa ovat Sari, kirjallisuudenopiskelija, ja Mikko, kirjallisuuden yliopisto-opettaja. Sari kokee itsensä ulkopuoliseksi, eikä halua tai uskalla antaa itsensä rakastua sairautensa takia. Mikko puolestaan joutuu avioeron melskeissä ulosheitetyksi omasta kodistaan, ja on kaikin puolin elämässään hukassa. Pian luentosalissa Mikon ja Sarin välillä vaihdetuissa katseissa on jotain muutakin kuin pelkkää opiskelijan kunnioitusta opettajaansa kohtaan. Ryhtyessäni lukemaan kirjaa en tiennyt sen sisällöstä oikeastaan mitään, enkä kirjan lukemisenkaan jälkeen ollut aivan varma, mitä ajattelen. Ehkä jos olisin tiennyt, että kirja kertoo keski-ikäisten aviokriisistä ja opettajan ja opiskelijan suhteesta, olisin jättänyt sen kokonaan lukematta, koska tällaiset tarinat eivät yleensä jaksa kiinnostaa minua. Toisaalta luin kirjan päätähuimaavan nopeasti, koska tarina imaisi mukaansa ja kirjaan oli helppo upota. Hahmoista kukaan ei ollut erityisen pidettävä, mutta kaikki olivat kuitenkin kiinnostavia ja harmaita, mitä arvostin: tällaisessa tarinassa olisi ollut helppoa vetää kaikki mustavalkoiseksi. Kieli ja kirjoitustyyli kompuroivat välillä, ja toisinaan olin hukassa esimerkiksi dialogeja lukiessani. Loppuratkaisu tuntui mielestäni vähän liian helpolta kaikkiin alkupuolen kriiseihin ja ongelmiin nähden, mutta pidin kuitenkin siitä, ettei loppupuolelle yritetty tunkea mitään väärinkäsityskriisiä tai vastaavaa. Sairauden värittämän rakkaustarinan lisäksi
Suden vuosi on ylistyslaulu kirjallisuudelle, koulutukselle ja sivistykselle. Tämä meni välillä omaan makuuni ärsyttävän nysvääväksi ja elitistiseksi, mutta toisaalta pystyin samaistumaan joihinkin hahmojen tuntemuksiin kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyen. Hämeen-Anttila nostaa kirjassaan esiin humanististen tieteiden yhteiskunnassa ja toisinaan jopa yliopiston sisällä kohtaaman vähättelyn, ja tämä näkökulma oli myös valitettavan tuore, vaikka kirjalla on ikää melkein 20 vuotta: viimeksi tänä keväänä olen joutunut seuraamaan keskustelua siitä, miten oma opinahjoni on valmis leikkaamaan nimenomaan humanististen aineiden tutkimuksesta.
Suden vuosi oli minulle tarpeeksi viihdyttävä ja koukuttava lukuromaani, mutta ei herättänyt välttämättä mitään suurta intohimoa tarttua Hämeen-Anttilan muuhun tuotantoon. En kuitenkaan sulje sitä poiskaan.
JP Ahosen sarjakuvista olen aiemminkin pitänyt kovasti, ja Ahosen ja KP Alaren yhdessä tekemä Perkeros oli ollut pitkään lukulistallani. Perkeros on metallibändi, joka ei menesty ihan niin hyvin kuin sen kitaristi Aleksi toivoisi: oikeastaan menestys on hyvinkin heikkoa. Bändi koostuu esiintymiskammoisen ja perfektionistisen Aleksin lisäksi taideopiskelija Liljasta, suunnilleen kaikkien 1960-luvun bändien riveissä (ainakin kertomansa mukaan) soittaneesta hippi-Kervisestä sekä Karhusta, joka on karhu. Joukkoa tulee täydentämään vielä kebabinleikkaaja Aydin, ja pikkuhiljaa menestyksen valo alkaa langeta Perkeroksen ylle. Mutta kestääkö Aleksin ihmissuhteet bändin menestyksen? Entä mitä pahaa voikaan musiikin voimassa vaania? Ai että, miten tykkäsinkin tästä, vaikka metallimusiikki ei kiinnostakaan minua lainkaan! Eteenkin Perkeroksen absurdi huumori uppoaa minuun: esimerkiksi Karhun edesottamukset naurattivat kauheasti. Bänditouhua joutuu suunnittelemaan ihan eri tavalla, kun rumpalin täytyy vetäytyä talviunille! Tarina ottaa loppua kohden aika kovia kierroksia, ja juonen suunta on melko odottamaton. Vaikka tämä ei ihan puskista tulekaan, olisin silti ehkä kaivannut vähän parempaa pohjustusta. Myös loppuhäivytys olisi mielestäni saanut olla hieman pidempi. Perkeroksen vahvuus on ehdottomasti sen hahmoissa, joista varsinkin Kervinen ja Karhu olivat omia suosikkejani. Visuaalisesti sarjakuva on taattua laatua: piirrosjälki on laadukasta, ja ruutuja jää monesti tutkimaan pidemmäksikin aikaa.
Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä tulevaisuus ahdisti melkoisesti (vähän ahdistaa edelleen), joten tarvitsin hetkeksi jotain lohtuluettavaa. Onneli ja Anneli -kirjat ovat eräitä lapsuuteni rakkaimpia kirjoja, joita minulle on luettu paljon ääneen, joten niihin palaaminen on aina yhtä turvallista ja ihanaa. Sarjan ensimmäinen osa, Onnelin ja Annelin talo, kertoo nimensä mukaisesti Onnelista ja Annelista, seitsemänvuotiaista tytöistä, jotka ovat parhaita ystäviä keskenään. He molemmat kokevat olonsa kotonaan ulkopuolisiksi, mutta sattumalta he päätyvät Ruusukujalle, josta he löytävät kirjekuorellisen rahaa, jonka rehelliset löytäjät saavat pitää. Kuin ihmeen kaupalla Ruusukujalla onkin kaupan kahdelle pienelle tytölle tarkoitettu talo, jonka ystävykset päätyvät ostamaan. Tytöille on luvassa ihana, jännittävä kesä. Täytyy myöntää, etten muistanut kirjan juonen olevan aivan niin yksinkertainen, kun se lopulta oli. Lapsilukijaa se ei haitannut, eikä minua nostalgialaseineni, mutta luulen, että kirjaa ensimmäistä kertaa lukevalle aikuiselle se saattaisi olla liian kepoinen. En myöskään ollut tajunnut ennen, miten kirja antaa rivien välistä ymmärtää, että äitien on parempi olla kotirouvina kuin tehdä uraa, mikä oli vähän ikävä sävy muuten ihastuttavassa kirjassa. Koska kuitenkin rakastan näitä kirjoja, katson kritisoitaviakin asioita läpi sormieni. Onnelin ja Annelin maailmassa (tässä ensimmäisessä kirjassa ainakin) kaikki on sievää ja kaunista, taianomaista ja hieman jännittävää, mutta ei missään nimessä ahdistavaa. Turvakirjan lukeminen saavutti tavoitteensa: se muistutti, että maailmassa tapahtuu yhä ihania asioita, eikä kaikkea toivoa ole vielä menetetty.
Luimme venäjäntunnilla Anton Tšehovin Naista ja sylikoiraa eli Дама с собачкой -novellia alkuperäiskielellä. Koko novellia emme ehtineet lukemaan, mutta minua kiinnosti tietää, miten tarina loppui, joten tartuin pääsiäislomalla novellin sisältämään kokoelmaan, kun sellainen kotikodin hyllystä löytyi, suomeksi tosin. Naisen ja sylikoiran lisäksi kokoelma sisältää kaksi muutakin novellia: Elämäni ja Rotkossa. Naisessa ja sylikoirassa rytmitys tuntui epäuskottavan nopealta, mutta se saattoi johtua siitä, että novelli oli melko lyhyt. Sen avoimeksi jääneestä lopusta pidin kuitenkin kovasti! Elämäni oli jokseenkin raskassoutuinen ja tylsä novelli, ja siinä missä Nainen ja sylikoira oli lyhyt, Elämäni tuntui kestävän järjettömän pitkään. (Sen lukeminen oli oma pitkäperjantain kärsimysnäytelmäni :D) Sen sijaan kokoelman päättävä Rotkossa yllätti positiivisesti. Vaikka tarina on todella synkkä, pidin siitä silti. Realismi ei ole mikään lempiaikakauteni kirjallisuushistoriassa, mistä johtuen en mitenkään hullaantunut Tšehoviin, mutta en pidä mahdottomana, että lukisin esimerkiksi hänen näytelmiään joskus tulevaisuudessa. (Venäjänkurssin yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa jonkinlainen aine Tšehovista inspiroituneena, ja itse kirjoitin runon. Jos kiinnostaa, voisin senkin julkaista blogissa!)
Minun on jo pitkään pitänyt lukea Anna minun rakastaa enemmän, koska lähes kaikki perheenjäseneni ovat ylistäneet kyseistä kirjaa. Sen voisi määritellä vaihtoehtohistoriaksi, tarinaksi maailmasta, jossa suomalainen Suvi Vaahtera on noussut kansainvälisen musiikkimaailman huipulle nimellä Summer Maple. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Summer Maple on kadonnut jäljettömiin hyväntekeväisyysmatkallaan Afrikassa. Katoaminen nostaa tunteet pintaan Summerin entisellä poikaystävällä Antilla, joka oli paikalla, kun artisti aloitteli uraansa. Myös Suvin äiti Leena pääsee ääneen: miltä tuntuu, kun vasta äsken perhosia pyydystänyt tytär pyörii yhtäkkiä kaikkien lehtien kansissa ja New Yorkin muusikkopiireissä? Kuka Summer Maple, Suvi Vaahterasta puhumattakaan, edes loppujen lopuksi on? Ja missä hän on? Anna minun rakastaa enemmän jäi mieleeni kiehtovalla, kauniilla kielellään ja kiinnostavalla tarinallaan. Luin tätäkin pääsiäislomalla, eikä minun olisi muuta tehnytkään mieli tehdä kuin ahmia tarinaa eteenpäin! Itkonen on rakentanut vaihtoehtoisen todellisuutensa todella uskottavasti: välillä löysin itseni hapuilemasta puhelintani googlettaakseni jonkun Summer Maplen biisin tai levynkannen, kunnes muistin, että koko artisti on pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Myös kertojaratkaisu oli nerokas. Vaikka osasin aavistella siihen liittyvää loppuratkaisua, sen paljastuminen oli silti erittäin tehokas kohtaus, joka jätti minut hetkeksi tuijottamaan seinää edessäni. Pidin kirjan nimestäkin, vaikka aluksi se tuntui vähän oudolta. Ainakin luulen, että olen löytänyt sen merkityksen. Ihan täydellinen kirja ei kylläkään ollut: kertojanäänet sekoittuivat välillä toisiinsa, koska kirjoitustyyli oli liian samanlainen molemmilla. Tämä tyyli istui hyvin Antille, mutta Leenan suuhun se ei mielestäni sopinut. Parissa kohdassa olisi voinut myös hieman tiivistää kerronnasta löysää tekstiä pois. Oli miten oli, Anna minun rakastaa enemmän on todella mieleenjäävä kirja, ehdottomasti yksi vuoteni tähtihetkistä jo nyt. Se herätti myös kiinnostuksen tutustua muihinkin Itkosen kirjoihin. Ainakin teoksen jatko-osa Palatkaa perhoset on ehdottomasti lukulistalleni.
Viime kesänä luin E. Lockhartin teoksen
Me olimme valehtelijoita, ja kirjastoreissulla käteeni tarttui kirjan esiosa
Valehtelijoiden saari. (Vaikka kirja onkin tavallaan esiosa, se kuitenkin spoilaa
Me olimme valehtelijoita -kirjan lopun, mikä kannattaa huomioida, jos viimeksi mainittu on vielä lukematta!!) Kirja sijoittuu 1980-luvulle, kesään, jolloin ensimmäisen kirjan päähenkilöiden äidit olivat teini-ikäisiä ja oppivat valehtelemaan. Kuten
Me olimme valehtelijoita, myös
Valehtelijoiden saari on parhaimmillaan, kun juonesta ei tiedä etukäteen juuri mitään. Viihdyin kirjan parissa. Sitä oli helppoa ahmia eteenpäin monenkymmenen sivun pätkissä, ja tarina pyöri päässäni silloinkin, kun en sitä lukenut. Se tarjosi teemoja, joista pidin, ja sukusalaisuuksia, joita juoruja rakastava sieluni janoaa, vaikka nämä salaisuudet ovatkin fiktiivisiä. Kuitenkaan tämä ei onnistunut samalla tavalla yllättämään ja vetämään mattoa jalkojen alta kuin sarjan ensimmäinen osa. Muutamaan otteeseen tarina tuntuikin vanhan kierrättämiseltä, mikä on aina vähän halju fiilis. Eräs melko tärkeä osanen tarinaa vei mielestäni myös pohjan pois ensimmäisen osan tulkinnanvaraisuudesta, mikä oli eräs suosikkiasioistani siinä. Joten en sitten oikein lopulta tiedä, mitä tästä pidin. Välipalakirjana menetteli, mutta en välttämättä suosittelisi sitä
Me olimme valehtelijoita -kirjan suurimmille faneille, koska se saattaa nakertaa edellisen osan vaikuttavuutta, ja toisteisuus tarinassa saattaa tuntua turhauttavalta. Toisaalta se tarjoaa kurkistuksen Sinclairin klaanin varhaisempiin vuosiin, ja paljastaa lukijalle useita asioita, joita
Me olimme valehtelijoita -kirjan päähenkilöt eivät tiedä. Tämä suku tosiaan osaa lakaista ikävät ja epäsuotuisat asiat tehokkaasti maton alle! (Epäilen muuten suurta salaliittoa! Kun viime kesänä luin
Me olimme valehtelijoita, minulle iski flunssa, kuumekin nousi. Entä mitä tapahtui nyt, kaksi päivää sen jälkeen, kun sain luettua
Valehtelijoiden saaren? Kuume nousi!! Eihän tämä voi olla pelkkää sattumaa? :D)
Narnian tarinoiden uusintaluku jatkuu hitaasti mutta varmasti: tällä kertaa vuorossa oli jo viime syksyn puolella aloitettu
Kaspianin matka maailman ääriin. Vaati kuitenkin sänkyyn pakottavan flunssan ja 39 asteen kuumeen, että luin kirjan loppuun :D (Sinänsä tämäkin on toistumaa viime kesältä: silloin luin sairasvuoteellani
Velhon ja leijonan!) Kirja alkaa tilanteesta, jossa edellisistä kirjoista tutut Edmund ja Lucy joutuvat viettämään kesäänsä tätinsä ja setänsä luona. Ikävä kyllä samassa talossa asuu myös heidän serkkunsa Eustace, joka on kerrassaan raivostuttava ja näsäviisas kakara. Eräänä päivänä seikkailu nappaa koko kolmikon mukaansa, kun heidät nykäistään laivaa esittävän maalauksen sisään. Kyseistä laivaa ohjaa Narnian kuningas Kaspian, joka on lähtenyt suurelle matkalle etsiäkseen isänsä liittolaisina olleet seitsemän lordia, jotka Kaspianin ilkeä setä Miraz aikoinaan karkotti pois Narniasta. Alkaa huima seikkailu Narnian kartoittamattomille vesille, jotka ovat täynnä uhkia. Tämä osa oli lapsena ehdottomasti eräs suosikeistani! Siinä missä
Prinssi Kaspian on melko lailla
Velhon ja leijonan toistoa niin teemallisesti kuin juonellisestikin,
Kaspianin matka maailman ääriin on matkustusfantasiaa, ja siksi ehkä myös mielenkiintoisempi. Vaikka ymmärrän, miksi lapsena viehätyin tästä kovasti, aikuisena seikkailun käänteet selviävät omaan makuuni liian helposti: esimerkiksi eräällä saarella vallitseva tyrannia ja orjakauppa lopetetaan melko lailla käden käänteessä :D Seikkailu on kuitenkin sen verran vauhdikas ja mielenkiintoinen, etten edes tajunnut kiinnittää huomiota (ihmis)hahmojen persoonattomuuteen ennen kuin katsoin
tämän videon. Siihen nähden, miten hahmovetoinen lukija olen, tämä yllätti minut itsenikin :D Ehkä
Kaspianin matka maailman ääriin ei uponnut minuun enää yhtä hyvin kuin lapsena, mutta viihdyin sen parissa yhä. Jännityksellä jatkankin
Hopeisen tuolin pariin, sillä siitä en muista juuri mitään! Pakko muuten vähän nillittää tästä nimenomaisesta pokkaripainoksesta, tarkemmin sanottuna sen kuvituksesta! Pidän Pauline Baynesin kuvituksista todella paljon, ja siksi minua harmittaakin, että tässä painoksessa on tehty ratkaisu laittaa vain yksi kuva jokaisen luvun alkuun, eikä ripotella kuvia ympäri tekstiä, kuten ne on tarkoitettu. Vaikka nämä luvun aloittavat sivut ovat mielestäni hienoja, siihen on syynsä, miksi halusin kerätä minulta puuttuvat sarjan osat eri painoksena :D
Myös
Sisaret 1918 -sarjakuva-antologia oli ollut lukulistallani pitkään. Teos on koottu Suomen sisällissodan 100-vuotismuistoksi, ja se kertoo sodassa mukana olleiden naisten tarinoita. Naisia on eri-ikäisiä ja molemmilla puolilla mukana olleita. He ovat sekä sotilaita että sellaisia, jotka eivät tarttuneet aseisiin. Odotukseni tätä teosta kohtaan olivat todella korkealla: onhan naisten historia erityinen kiinnostuksenkohteeni historiantutkimuksessa, ja tarinoiden lähteinä käytetty muistelma-aineisto liippaa läheltä omaa graduanikin. Valitettavasti jouduin hieman pettymään. Parin sivun mittaiset tarinat jäivät väkisinkin vähän etäisiksi. Useista sarjakuvista tulikin sellainen olo, että haluaisin lukea kyseisen naisen elämästä pidemminkin! Faktaosuudet tarjoavat hyvää kontekstia sarjakuviin, minkä vuoksi tämä voisi olla hyvää oppimateriaalia yläasteelle tai lukioon. Tästä tuli oikeastaan aika paljonkin mieleen Pauli Kallion ja Tiitu Takalon
Orpopoikia ja työläistyttöjä -sarjakuva, jonka luin pari vuotta sitten, jossa oli samankaltaisia ansioita ja ongelmia. Olen näköjään ehdottanut bloggauksessa sitäkin mahdolliseksi opetusmateriaaliksi :D Eri tekijöiden sarjakuvia sisältävässä antologiassa on väkisinkin teoksia, jotka eivät uppoa, ja niin tässäkin oli pari, joiden piirrostyyliä vierastin, mutta kokonaisuudessaan teos oli mieleenjäävä. Nillityksistäni huolimatta
Sisaret 1918 on tärkeä teos. Tätä historiaa ei saa unohtaa. Näitä naisia ei saa unohtaa.
*********
Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
