Ilonaiheita

Välillä huijaan itseäni ja muita tolkuttamalla, että olen perusluonteeltani positiivinen ja optimistinen. Ja pyh, suurimman osan ajasta olen kiukkuinen, angstaava ja jokaisesta asiasta kitisevä vastarannankiiski, joka käy useimpien kanssaeläjien ja varsinkin itsensä hermoille. (Olen minä iloinenkin joskus, mutta vaarallisen usein mariseva mytty.) Totesin, että ehkä minun kannattaisi ajatella elämää positiiviselta kannalta, vaikka uudet kengät vähän hiertävät ja saamattomuus ärsyttää, koska tällä hetkellä kaikki on periaatteessa erittäin hyvin. 

Joten, tämän hetken ilonaiheita: 

Kirjat. Vaikka kolme keskeneräistä kirjaa hieman stressaakin (yleensä luen max kahta kerrallaan), ne ovat erittäin hyviä kirjoja kaikki: Victor Hugon Pariisin Notre-Dame, jota luen koulua varten, Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä ja J. K. Rowlingin Harry Potter ja Kuoleman varjelukset. Lukeminen on kivaa. 

Huone. Huoneeni järjestys pistettiin lomalla ihan uusiksi. Pidän siitä kovasti. Sinne muodostui ihana pesä, jossa on mukava olla. Huoneeni on kiva.

Musiikki. Ziggy Stardust on kiva, uudelleenlöytämäni Passengerin All the little lights on kiva, Kate Bush on kiva, Ultra bra on kiva, Greasen soundtrack on kiva, laulaminen on kivaa. Beatlesin tuottajan George Martinin keskiviikkoinen kuolema ei ole kiva, vaan itselle melkoinen järkytys, mutta ehtihän sir Martin jo yhdeksänkymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään ja ehti tehdä musiikkia monen eri artistin kanssa. Musiikki jää hänestä muistuttamaan, tässä In my life, jossa on Martinin ideoima ja soittama välisoitto. 

Ihmiset. Ihania tyyppejä, lähellä ja kaukana. Teistä tulee hyvä mieli. Olette kivoja. 

Kirjoittaminen. Hiihtoloma oli ja meni, eikä tavoitteeni ihanasta kirjoittamisajasta mennyt ihan putkeen: kirjoitin koko viikon aikana huimat 0 sanaa. Nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jatkaa JL:n kirjoittamista. Etenen aika hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Pari seuraavaa lukua ovat valtavia infodumppeja, mutta se on editointivaiheen ongelma. Kirjoittaminen on kivaa. 

Lisään loppuun vielä kyseisestä tekstistä katkelman, jota pidän kovasti. 

"He pyörivät taivaan yli, hypähdellen ja pyörien. Joskus he leijuivat vähän matkaa alas lumihiutaleiden lailla, sitten ponnahtivat takaisin ylös. Välistä olento vei hänet kauemmas, hivutti kättään pois M:n kädestä niin, että vain sormet koskettivat toisiaan, antoi M:n liukua poispäin, sitten kiskaisi tytön taas lähemmäksi ennen kuin hän ehti pudota. Tuo pelon ja helpotuksen välillä tasapainottelu sai M:n sydämen jyskyttämään entistä lujempaa. Se oli oudolla tavalla lumoavaa. Olento ei puhunut, mutta heidän ei toisaalta edes tarvinnut puhua, he vain kulkivat jäisen pakkastaivaan yli.

Keskiyö oli värjännyt taivaan siniseksi, tähdet loistivat kirkkaina ja kuu kahta kirkkaampana, lumihiutaleet takertuivat heidän hiuksiinsa ja silmäripsiin. Kaikki oli niin unenomaista, kaunista. Entä jos M näkikin unta? Ei, ei se voinut olla niin. Kaikki oli aitoa. Hän tunsi olennon sydämenlyönnit painautuessaan tätä vasten, hän kuuli tuulen viheltävän korvissaan. Hetki olisi saanut kestää ikuisesti."

Runoa ja kirjoittamista

Istun vanhan matkalaukun päällä

Vihreät tennarit jalassa, punaisessa takissa, hiukset poninhännällä

Laukussa kirjoja ja kamera

Kädessä junalippu Pariisiin

Minä aion matkustaa yksin

Pyyhin kyyneleitä takin hihaan

Mutta minua hymyilyttää

Sinulle jätän muistoja,

Vihon täynnä runoja

Ja sen vanhan valokuvan

jossa hymyilen

***

Runon käsinkirjoitettua versiota. Muuttelin vähän sanajärjestystä ja matkakohdetta ;)

Mulla on vihdoin idea Noviisiin. Kypsyttelen sitä vielä, mutta pääasia että se on olemassa :) Sen sijaan Pusun kirjoittaminen ei etene. Ideoita on, kirjoitusmotivaatiota ei. 

Lainasin eilen kirjastosta Seita Vuorelan Karikon ja kotona sain kuulla Vuorelan kuolleen edellisenä päivänä. Olin (ja olen edelleen) järkyttynyt. Yksi Suomen hienoimmista kirjailijoista on nyt poissa. 

Olen lukenut kolme lukua Clockwork angelia ja olen kärryillä. Olen tyytyväinen itseeni. 

Saatte vielä viikon biisin, olkaa hyvä. 

Red shoes enkunkirjassa. Ai miten niin tylsää tunnilla :D

Näillä kaduilla

Arkistojen kätköistä löytyi tämä vuoden vanha novelli. Olen tähän erittäin tyytyväinen, vaikka tarina onkin erittäin surullinen. Inspiraatio tähän tekstiin tuli kahdesta omistamastani nukesta, jotka jo lapsuuden leikeissä olivat aina rakastavaisia. Inspiroiduin lopulta niin paljon, että kuvasin novelliin perustuvan elokuvankin, jonka sitten editoin :) 

Toivottavasti tekin tykkäätte :)

***

Näillä kaduilla

Minä näin hänet ensi kerran vain varjokuvana ikkunassa. Ilta oli tummunut jo aikoja sitten ja minua paleli. Kirjava pukuni, vaikka olikin koreaa silkkiä ja kirjailuja, ei lämmittänyt minua juurikaan. Kävelin kapeilla kaduilla ja katsoin, kun ihmiset sammuttelivat valojaan ikkunoistaan mennessään nukkumaan. Minä en halunnut nukkua, minä tiesin että kodiksi kutsutussa vaunussa odottaisi vain haukkuja.  Mieleni oli kovin synkkä enkä pystynyt hymyilemään. En ennen kuin näin hänet, enkelin.

Hänen siro kuvansa piirtyi valoisaan ikkunaan vahvana mutta kauniina. Hän nojasi ikkunalautaan ja katseli kadulle. Astuin esiin varjoista nähdäkseni hänet paremmin. Hän hätkähti hieman ja kumartui lähemmäs ikkunaa. Minä en nähnyt hänen kasvojaan. Siinä me katsoimme toisiamme, minä kylmällä kadulla, hän lämpimässä huoneessaan. Jonkin ajan kuluttua ikkunaan ilmestyi kumaraisen naisen varjo, joka selvästikin pyysi enkelini pois ikkunasta. Enkeli nousi ja vanha nainen veti verhot ikkunan eteen.  Jäin yksin pimeälle kadulle, joten katsoin parhaaksi lähteä takaisin sirkukseen, yksinäiseen vankkurivaunuuni.

Seuraavana aamuna minä kysyin enkelistäni Jacobilta, veitsenheittäjältä, ainoalta ystävältäni. ”Tarkoitat kai Margaret Savvinia? Hän on sen rikkaan tehtaanomistajan ainoa tytär, he asuvat juuri siinä harmaassa kivitalossa aukion laidalla. Tyttö on ujo ja yksinäinen, mutta kaunis kuin mikä”, Jacob sanoi minulle ja virnisti. ”Onko hän kihloissa? Tai naimisissa?” kysyin hiljaa ja Jacob pudisti päätään. Nojasin päätäni teltan seinää vasten ja kuvittelin kaunista enkeliäni, Margaretia liihottelemassa luokseni.

Minä vihasin esiintymistä. Vihasin klovnin naamiota, jonka maalasin joka ilta kasvoilleni. Vihasin nauravaa yleisöä ja sitä iloa, jota minun oli pakko teeskennellä. Kerran, kun en ollut tarpeeksi hauska, tirehtööri oli antanut minulle näytöksen jälkeen sata ruoskaniskua. Silloin opin pakottamaan itsestäni sen kaiken hauskuuden, jota ei oikeasti ollut.

Seisoin saman aukion laidalla kuin eilen illallakin, mutta nyt Savvinien ikkunoihin oli vedetty verhot. Odotin vuoroani ja katsoin, kun Carl nieli tulta ja Sabrina tanssi nuoralla. Äkkiä näin väkijoukossa Margaretin, enkelini. Hän oli yhtä kaunis kuin olin kuvitellutkin. Hänen pukunsa oli sinistä silkkiä ja kultakirjailuja ja hänen päässään oli pyöreä, litteä hattu. Hänen valkealle kaulalleen oli sidottu kultainen, siro kaulanauha. Hänen suuret, lemmikinsiniset silmänsä laajenivat, kun hän näki minut ja ruusuiset huulet muodostivat sanat: ”Oletko se oikeasti sinä?” Nyökkäsin ja hymyilin hiljaa. Ensimmäinen aito hymyni kuukausiin. Tyttö puikkelehti väkijoukon läpi lähelleni. Värähdin onnesta, kun hän kosketti minua. ”Kuka sinä olet?” hän kuiskasi korvaani hennolla äänellä, joka oli kuin tuulen henkäys hopeapajujen lehvissä. Silloin kuulin trumpettien soivan ja pyysin häntä odottamaan esitykseni ajan. Minä tein sen, minkä osasin mutten voinut lakata ajattelemasta enkeliäni väkijoukossa. Kun palasin, tyttö tarttui käteeni ja hymyili. Me seisoimme niin esityksen loppuun asti ja kun hän ajautui väkijoukon mukana pois, hän lupasi tulla aukiolle illalla.

Hän piti lupauksensa ja me seisoimme poissa katulamppujen loisteesta, ettei vanha palvelijatar olisi nähnyt meitä. Margaret oli lumoava tyttö.  Hän kuunteli puheitani oikeasti kiinnostuneena ja minä kuuntelin häntä.  Me tapasimme joka ikinen ilta ja kerran otin kitarani mukaan soittaakseni Margaretille balladin, jota äitini oli laulanut kun olin lapsi. ”Näillä kaduilla/ei osata rakastaa/päivät ovat harmaita/ja yöt pikimustia/mutta ehkä joskus joku ymmärtää/että ilman rakkautta täällä ei selviä yksikään.”  Margaret sanoi sen olevan aivan totta ja minäkin tiesin sen. Tällä harmaalla, kivitalojen reunustamalla aukiolla ei koskaan oltu nähty muuta rakkautta kuin meidän välisemme. Me olisimme voineet jatkaa sitä kuukausia, vuosia. Me olimme kuitenkin liian onnellisia ja onni on tässä maailmassa haurasta.

Minun olisi pitänyt arvata se jo silloin, kun Margaret jätti eräänä iltana tulematta. Minä palelin paikallani puoleenyöhön asti ja lähdin sitten takaisin sirkukseen vain palatakseni seuraavana iltana uudelleen. Mutta enkeli ei saapunut. Olin jo vaipua epätoivoon, kunnes kolmantena iltana hän vihdoin tuli. Hän itki ja ymmärsin syyn nähdessäni sormuksen vasemman käden nimettömässä. Olin murtua itsekin, mutta yritin parhaani mukaan lohdutella tyttöä. Hän ei pystynyt kertomaan kihlattunsa nimeä, hän oli liian järkyttynyt. Me molemmat tiesimme, ettei tapaamisemme voisi enää jatkua. Erosimme surullisina.

Seuraavana iltana ehdotin, että voisimme karata yhdessä. Margaret epäröi, mutta suostui lopulta. Seuraavana iltana kiipesin hänen ikkunaansa. Vanha palvelijatar kampasi hänen pitkiä, tummanruskeita kiharoitaan. Koputin ikkunaan. Molemmat naiset säikähtivät. Margaret pelkäsi, että palvelijatar ei antaisi hänen lähteä mutta tämä sanoi, että olisin Margaretille parempi mies kuin tämän kihlattu ja antoi tytön paeta. Margaret suuteli kyynelsilmin kumaraisen vanhuksen hopeaisia hiuksia ja käski minun odottaa kadulla. Tottelin.

Seisoin kadulla, oven edessä. Näin Margaretin varjon häilähtävän ikkunassa mutten ehtinyt ajatella sen enempää enkeliäni, kun minua iskettiin takaapäin veitsellä. Käännähdin kivusta huudahtaen ja näin sirkustirehtöörin vertavaluva tikari kädessään. ”Minä tiesin tämän”, hän sähähti. ”Minä tiesin, että tulevalla vaimollani oli jotain juonia minua vastaan. Mutta se olitkin sinä”, hän huusi kovaan ääneen ja iski minua uudelleen. Kipu yltyi niin sietämättömäksi, että jalkani pettivät ja putosin voihkaisten mukulakiville. Minä en osannut arvata mitään tällaista, ajattelin, kun tirehtööri nosti tikarinsa ilmaan tappaakseen minut lopullisesti. Silloin kuulin Margaretin kauhunkiljaisun talon rappusilta. Hän huusi minua nimeltä itkuisena ja ryntäsi kihlattunsa kimppuun. Näin vain sinisen taivaan ja kuulin kiljuntaa ja huutoa. Tunsin valuvani nopeasti kuiviin. Näin silmänurkastani, kun tirehtöörin ruumis kaatui maahan viereeni ja näin sumein silmin, kun Margaret, rakas enkelini, polvistui viereeni tikari kädessään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, ettei pelastusta enää ollut.

Tunsin Margaretin lämpimät kyyneleet kasvoillani. Hän kuiskasi korvaani rakastavansa minua ja minä hymyilin hänelle. Margaret kohotti kihlattunsa tikaria, joka oli yhä hänen kädessään. Hän katsoi sitä ja katsoi minua, kuin lupaa kysyäkseen. ”Jos tahdot”, sanoin viimeisillä voimillani. ”Sinä saat päättää.” Margaret kumartui suutelemaan kasvojani, iski tikarin omaan rintaansa ja veti sen henkäisen irti. Huojuttuaan hetken paikallaan hän kaatui rintani päälle. Juuri ja juuri sain vedettyä käteni hänen hiuksilleen ennen viimeistä hengenvetoani. Sulkiessani silmäni kuulin tuulen kantavan säveltä mukanaan, kuin vuosien takaa:

”Näillä kaduilla/ei osata rakastaa…/ mutta ilman rakkautta täällä ei selviä yksikään.”

Andrei ja Margaret

Luukku 19: Keskiyön sininen taivas

Luukutus!

Tämä kuuluu suosikkeihini. Syytä en oikein osaa sanoa, mutta pidän siitä erittäin paljon. 

***

Keskiyön sininen taivas

(Stars and midnight blue)

Seisoit katulampun valokeilassa vanha, sininen myssysi silmille vedettynä. Lumi pyörteili hiljaa alas taivaalta ja uskalsin tuskin hengittää. Näytit jopa vihaiselta tummien kulmiesi alla. Minua hävettää myöntää, että pelkäsin. Miksei elämä mennyt kuin kirjoissa?

– Onhan kaikki hyvin? kysyin arasti. Sinä vain murahdit. Toivoin, että sanoisit jotain.

– Minun täytyy lähteä, sanoit ykskantaan ja käännyit kannoillasi. Juoksin perääsi ja huusin nimeäsi. Tähdet tuikkivat keskiyön sinisellä taivaalla. Pysähdyit äkisti.

– Ruby, me puhuimme tästä, sanoit ja käännyit. Purin huultani ja tärisin kylmästä. – Et voi roikkua perässäni kuin pikkulapsi äitinsä helmoissa. Minä ymmärrän, että tämä on vaikeaa sinulle, mutta minä olen tehnyt päätökseni, sanoit kasvoillasi päättäväinen, vakava ilme. Räpyttelin silmiäni, etten alkaisi itkeä. Sinun kasvoillasi ei ollut häivääkään myötätuntoa, vaikka näit kuinka kärsin. Käänsit kasvosi tähtitaivaalle ja suljit silmäsi. Minä niiskaisin.

– Älä pakota minua unohtamaan! kuiskasin kiihkeästi. – En voi jättää sinua!

– Sinulla ei ole vaihtoehtoja! karjaisit ja astuin askeleen kauemmaksi. – Alan pian itsekin itkeä, sanoit häpeillen. Seisoimme pitkään hiljaa. Sitten sinä avasit sylisi ja vedit minut lähellesi.

– Anteeksi, Ruby, anteeksi. Minä olen pahoillani, mutisit ja tunsin kyyneliesi valuvan otsalleni. Me seisoimme syleilyssä katulampun keltaisessa valokeilassa lumen kimallellessa ympärillä.

Siitä lähtien, kun katosit, olen pelännyt puolestasi. Kun katosit, olin suunniltani huolesta. Menetin sinut unelle. Sinä sanoit olevasi kunnossa, mutta minä näin totuuden. Uni vei voimasi ja melkein tuhosi sinut, mutta sain sinut takaisin ajoissa. Nyt muutkin ymmärsivät ja alkoivat vahtia sinua. Halusit häkistä vapauteen ja karkasit, saadaksesi nähdä lisää unta. Tällä kertaa et välttämättä palaisi.

– Et voi tulla mukaani, Ruby. Se paikka, mihin menen,  ei ole sopiva sinun ikäisellesi tytölle, sanoit hiljaa. Pudistin päätäni.

– En ole enää lapsi. Olen yhtä vanha kuin sinäkin, sanoin tiukasti. Hymyilit ilottomasti.

– Ruby, usko minua. Jos he näkevät sinut, en voi enää maksaa unestani rahalla. Haluan suojella sinua.

– Haluat untasi enemmän kuin minun turvaani, tiuskaisin ja ravistelin kätesi ympäriltäni. Avasit suusi ja suljit sen taas. Käännyin kannollani ja lähdin marssimaan tieheni, mutta kuulin huudon takaani. Osat olivat vaihtuneet. Sydämeni hakkasi, kun kuulin sinun juoksevan perääni.

Otit kasvoni käsiesi väliin ja itkit. Panssarisi oli vihdoin murtunut, olin saanut sinut ymmärtämään oman kipuni. Kuiskailit nimeäni ja lumi satoi olkapäillesi. Kyyneleet kastelivat omatkin poskeni. Et voisi enää kääntyä takaisin ja tiesin sen. En vain halunnut uskoa…

Olit lähelläni ja mietin, miten kertoisin asiani. Kasvosi oli itku vääristänyt ja ryhtisi oli olematon. Et ollut lainkaan sellainen kuin silloin, kun näin sinut ensi kerran. Et naura, et edes hymyillyt. Tätäkö sinä haluat elämältäsi? Oletko aivan varma, että uni on sinulle kaikkein tärkein?

Hyväilin kasvojasi ja yllättäen huulesi koskettivat omiani. En voinut iloita, vaikka haaveeni oli toteutunut. Sinä irrotit kätesi, pyyhkäisit hiukset kasvoiltasi ja hymyilit surullisesti. Pyyhin kyyneleen poskeltasi ja astuin taaksepäin.

– Minun täytyy nyt mennä, kuiskasit ja nyökkäsin.

– Ethän unohda? kysyin paksulla äänellä. Pudistit päätäsi.

– En, en edes unessa. Minun on nyt pakko mennä. Siis…

– Nämäkö ovat hyvästit? Nyökkäsit. Painoin pääni alas ja sanoin sen, mitä olin halunnut sanoa jo pitkään:

– Sinä olet kadottanut itsesi uniin, minä kadotin itseni sinuun.

Näytit siltä, kun alkaisit jälleen itkeä ja käännyit pois minusta.

– Hyvästi, Ruby…

– Seuraavaan elämään, kuiskasin selällesi, joka alkoi hitaasti loitota luotani. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. 

Sinä palaisit vielä, minä näkisin sinut. Lumeen oli hajonnut satojatuhansia timantteja miljooniksi pieniksi paloiksi. 

Onnea John

Mikäli John Lennon eläisi, hän täyttäisi tänään 74 vuotta.

If you want to be a hero then just follow me (Lennon: Working Class Hero)