Kärsimätön unelmoija

Vähän vajaat seitsemän vuotta sitten (!) julkaisin blogissa tekstin nimeltä Unelmista ja odottamisesta. Kyseisessä postauksessa pohdin muun muassa sitä, miksi en tuolloin vielä kokenut olevani valmis lähettämään tekstejäni kustantamoon. Totesin esimerkiksi, että minulla on vielä kehityttävää kirjoittamisessa, haluan hoitaa lukion loppuun ilman, että pitää samaan aikaan miettiä kustannusasioita, ja että olen vielä sen verran nuori, että minulla ei ole mikään kiire allekirjoitella kustannussopimusta. 

Sinäsä monet 16-vuotiaan Celestinen ajatukset pätevät edelleen. Olen kehittynyt kirjoittajana viimeisen seitsemän vuoden aikana, mutta tässä(kään) lajissa ei voi olla koskaan täysin valmis. Olen kevään aikana käynyt jonkin verran (esi)teini-ikäisenä kirjoitettuja tekstejä, ja olen oikeastaan vain tyytyväinen siihen, että monet niistä eivät ole päätyneet suuremman yleisön luettavaksi :D Enkä minä ole edelleenkään mikään ikäloppu (vaikka välillä siltä tuntuukin, esimerkiksi silloin, kun puhuu fuksien kanssa...), eli varsinaista kiirettä ei ole vieläkään. 

Ongelmana on se, että alan olla todella kärsimätön. Olen tehnyt vuosien ajan töitä unelmani toteutumisen eteen, enkä kerrassaan jaksaisi odottaa enää yhtään. Lukemattomia kertoja olen ehtinyt kuvittelemaan hetken, jolloin saan tietää kässärini ylittäneen kustannuskynnyksen, jolloin näen kansikuvan, takakansitekstin ja kustantamon katalogin, ja sen hetken, jolloin avaan kirjalaatikon ja näen teokseni ensimmäistä kertaa. Toisaalta nämä kuvitelmat ajavat minua eteenpäin, mutta toisaalta ne myös turhauttavat ja suututtavat. Miksi en ole vielä päässyt kokemaan näitä hetkiä? 

Pitäisi kuitenkin muistaa se, että olen lähettänyt vain yhden käsikirjoituksen kustantamoon. Kyllä, olen tehnyt vuosien ajan todella paljon töitä kässäreideni eteen, mutta ei niitä tulla kotoa hakemaan. Jos vertaan tilannettani seitsemän vuoden takaiseen, olen kuitenkin edistynyt todella paljon, vaikka en olekaan Pusun jälkeen kässäreitäni maailmalle lähettänytkään. Jos vertaan kirjoittajaelämääni seitsemän vuoden takaiseen, muutoksia on tapahtunut. Ensinäkin kässäreitä on tuplasti enemmän kuin silloin, vaikka Pusu onkin siirretty ainakin jonkinasteiselle eläkkeelle. Lisäksi vuosiin on mahtunut niin onnistumisia kuin pettymyksiäkin kirjoituskilpailuissa, sekä julkaisukynnyksen ylittämissä niin isommissa kuin pienemmissä julkaisuissa, sellaisissakin, joista 16-vuotias Celestine tuskin osasi edes haaveilla. Se on jo todella iso juttu! On siis turhaa väittää, että en olisi edennyt mitenkään. 

Samaan aikaan, kun itse hikoilen raakatekstin ja editoinnin suossa, törmäilen somessa kustannussopimusuutisiin. Rationaalisesti ajatellen tiedostan kyllä, että eivät kustannussopimukset putoile kenenkään syliin taivaasta, ilman kovaa työtä ja harjoittelua, joka on saattanut kestää jopa vuosikymmeniä. Silti jokaisen tällaisen uutisen kohdalla ensimmäinen reaktio on kateus. Miksi hän, miksi en minä? Kateudesta kihisten mietin, että niin vain tuokin sai sopparin ihan tuosta noin vain, eikä takuulla ole tehnyt niin paljon töitä sen eteen kuin itse olisin tehnyt, vaikka tiedän, ettei se ole totuus. Näiden ihmisten kohdalla pätevät aivan samat, häviävän pienet todennäköisyydet kuin omalla kohdallani. Joka vuosi kuitenkin julkaistaan läjä esikoisteoksia. Miksi jonain vuonna en olisi niiden joukossa?

Omakustanne on tietysti myös aina vaihtoehto. Jos kuitenkin haluaisin, että teokseni pääsisi omakustanteena oikeuksiinsa, pitäisi minun käyttää rahaa esimerkiksi kustannustoimitukseen, koska en luota siihen, että pystyisin täysin omin voimin rakentamaan tekstistäni toimivan romaanin. Opiskelijan taloustilanne on mitä on, joten ainakaan tällä hetkellä en näe omakustannetta sen realistisempana vaihtoehtona kuin perinteistä kustannussopimusta. 

Kirjoittaminen on intohimoni, ja se on loppujen lopuksi kaiken pohjalla. En kirjoita saadakseni mainetta ja kunniaa, rahasta puhumattakaan. Kirjoittaminen on oma tilani, jota tarvitsen elämästä selviytymiseen. Kirjoitan paljon sellaisiakin tekstejä, joita ei ole tarkoitettu julkiseen jakoon. Minut tekee onnelliseksi pelkkä kirjoittamisen teko. Minua ei niinkään motivoi ulkoinen validiaatio, vaan kaikki se, mitä kirjoittaminen omalle hyvinvoinnilleni tekee. 

Kustannuskynnyksen ylittäminen on kuitenkin kaikkein suurin unelmani. Olen unelmoinut siitä lapsesta asti, ja sen unelman myös haluan toteutuvan. Tiedän, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin tehdä töitä ja odottaa, vaikka se onkin turhauttavan vaikeaa. Tie alppipolulla ei ole helppo, sen tiesi runotyttö-Emiliakin. Jokainen askel vaatii paljon työtä taakseen, mutta juuri siksi voitot tuntuvat niin suloiselta. 

Ostin loppuvuodesta vesivärit ja talvella pääsin niitä kokeilemaankin! Kuvassa on hahmoja eräästä jo lapsena suunnittelmastani tarinasta, jonka haluaisin ehdottomasti kirjoittaa joskus tulevaisuudessa. Olen ajatellut heitä tänä vuonna todella paljon, ja he ovat tarjonneet minulle todella paljon iloa ja lohtua <3

Musikaalitohtori auttaa, osa 5

Pitkästä aikaa musikaalitohtori availee jälleen musikaalilaatikkoa ja kaivelee esiin musikaalin vaivaan kuin vaivaan. Vaivaako stressi tai kevätväsymys? Ei hätää, musikaalitohtori auttaa! 

Mikäli et löydä oireisiisi sopivaa musikaalia, voit kurkata, löytyisikö apua osista 1, 2, 3, tai 4. 

Oireet: Kaipaat rakkautta ja rauhaa maailmaan. 
Ratkaisu: Hair (1979)

Hippiestetiikkaa ja 1960-luvun musiikkia, mikäpä sen parempaa! (Ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään.) Hair sijoittuu hippiaatteen kuumempiin aikoihin. Nuori Claude saapuu New Yorkiin ja kohtaa Bergerin johtaman hippijoukon. Ennen pitkää joukkoon liittyy myös Clauden ihastus, hienostoperheen tytär Sheila. Joukko pakoilee Vietnamiin joutumista, käyttää huumeita ja näyttää keskisormea yhteiskunnan konservatiivisille rakenteille. Hairin musikaalikohtaukset ovat kauniita ja värikkäitä. Hippiestetiikka vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja Hair luo uskottavan kuvan 1960-luvun lopun Yhdysvalloista (vaikka elokuva onkin tehty 1980-luvun kynnyksellä, kun hippiaate oli suurimmaksi osaksi kuopattu). Elokuvassa on ehjempi rakenne kuin alkuperäisessä lavaversiossa, vaikka sen tekemistä muutoksista hahmoihin en oikein pidäkään. Elokuvan lopetus on hieman epäuskottavampi kuin alkuperäisessä versiossa, mutta tuo sodan mielettömyyden ja epäreiluuden niin voimakkaasti iholle, ettei sitä voi edes ajatella itkemättä. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Haluat elämääsi hieman enemmän vaaraa ja viettelystä. 

Ratkaisu: Chigaco (2002)

Chigaco sijoittuu 1920-luvulle, nimensä mukaisesti Chigacoon. Nuori ja sinisilmäinen Roxie Hart haaveilee kuuluisuudesta, ja päätyy sen vuoksi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Murhattuaan valehtelevan rakastajansa Roxien tie vie vankilaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus. Vankilassa hän tutustuu myös muihin naisiin, jotka ovat tappaneet miehensä ("they had it coming!"). Tässä joukossa on myös Velma Kelly, kuuluisa laulajatar. Alkaa valtavan suuret keplottelut hieman kieron lakimiehen kanssa: auttaisiko julkisuus ja suuren yleisön suosio pelastamaan naisten hengen ja toteuttamaan Roxien unelman? Totuuden rajoja voidaan venyttää, jos sillä saadaan ajettua omaa etua. Chigaco on todella kiehtova tarina siitä, miten suuri yleisö janoaa mediassa tarinoita ja on valmis nielemään hyvän tarinan kyseenalaistamatta sen totuudenmukaisuutta. Varsinkin nykyään, kun true crime on suosiossaan, tuntuu tarina kylmäävän ajankohtaiselta. Rikolliset ovat olleet aina taitavia hyödyntämään mediaspektaakkeleita. Elokuvamusikaalina Chigaco on erittäin onnistunut. Musikaalikohtaukset tuntuvat luontevilta, koska niiden annetaan ymmärtää tapahtuvan Roxien pään sisällä. Tällöin katsojan on helpompi hyväksyä tietynlaiset fantasiaelementit, joita äkkiseltään lauluun ja tanssiin puhkeavat hahmot loppujen lopuksi ovat. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun musikaali kääntyy lavalta valkokankaalle. Biisit ovat mainiota ja koreografia on upea: ehdottomasti eräs suosikkimusikaaleistani! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Haluat kokea taiteellista rappionuoruutta turvallisesti kotisohvalta. 

Ratkaisu: Rent (2005)

Rent kertoo nuorista, yhteiskunnan marginaalissa elävistä ihmisistä ja heidän yrityksistään selviytyä kovassa maailmassa. On Mark, aloitteliva elokuvantekijä, Roger, muusikko ja entinen addikti, Collins, filosofian professori, Angel, drag queen, Mimi, strippari ja addikti, Maureen, biseksuaali performanssitaiteilija ja Joanne, nuori juristi, joka kiskaistaan boheemien maailmaan Maureenin vanavedessä. Rentin aikana ehditään esimerkiksi rakastua, erota, pelätä kuolemaa, palella, sytytellä kynttilöitä, järjestää performansseja, etsiä töitä, ottaa lopputilit töistä ja käydä HIV-positiivisten tukiryhmissä. Elämä ei ole aina helppoa tai kaunista, mutta tärkeintä on vapaus tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi, ja rakkaus, joka kantaa vaikeiden aikojen yli. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät pidä Rentistä. Täytyy myöntää, ettei se kuulu omiinkaan suosikkeihini, vaikka joistain asioista ja biiseistä siinä pidänkin. Elokuva ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut versiointi tarinasta. Alkuperäinen musikaali on läpilaulettu, ja vaikka elokuvan käsikirjoituksessa on säilytetty jotain poisjätetyistä lauluista, teoksen rytmi menee väkisinkin sekaisin. Näyttelijät ovat (Joannea esittävää Tracie Thomsia lukuun ottamatta) samat kuin alkuperäisessä off-Broadwayn roolituksessa. Heidän ongelmakseen kuitenkin koituu se, että he ovat kymmenisen vuotta vanhempia kuin musikaalin ensi-illan aikaan. Parikymppisten ajelehtiminen ja harhailu on ymmärrettävämpää ja samaistuttavampaa, mutta esimerkiksi elokuva-Markin kriisi luovuuden ja työelämän suhteesta tuntuu jokseenkin lapselliselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Kaipaat arkeen ripauksen taikaa, mutta et jaksa överiä tykitystä. 
Ratkaisu: Once (2007)

Tarina on kerrottu moneen kertaan: poika kohtaa tytön ja ilmassa on rakkautta. Once ei ole musikaaleista räiskyvin, oikeastaan päinvastoin. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä harmaata musikaalia! Irlantiin sijoittuva musikaali ei keksi pyörää uudelleen, mutta ei sen ehkä tarvitsekaan. Tarina on kaihoisa ja haikea, kun kaksi muusikkoa kohtaavat, kaipaavat ja kulkevat pienen hetken yhtä matkaa. Ei musikaaliin välttämättä tarvita muuta kuin ripaus arjen ihanuutta ja musiikkia.  

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kiireisessä arjessa ei meinaa olla aikaa nautiskella musikaaleista. 

Ratkaisu: 21 chump street (2014)

21 chump street on listan lyhin musikaali: se kestää vain parikymmentä minuuttia. Musikaali kertoo nuoresta high school -opiskelija Justinista, joka ihastuu koulun uuteen oppilaaseen Naomiin. Naomi tosin ei ole tavallinen opiskelija, vaan peitetehtävässä oleva huumepoliisi. Rakastunut ja sinisilmäinen Justin tekisi mitä tahansa Naomin vuoksi, mikä johtaa hänet vaarallisille poluille. Vaikka teos on lyhyt, se kertoo kokonaisen ja eheän tarinan. Biisit ovat vallan mainioita, ja tarina riipaisee joka kerralla, kun sen kokee. 21 chump street löytyy kokonaan Youtubesta, joten sen ehtii katsoa, vaikka olisikin kiireinen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Koet ikä- tai taidekriisiä elämässäsi. 

Ratkaisu: tick, tick...BOOM! (2021)

Jon on täyttämässä 30, eikä hän ole vieläkään tehnyt läpimurtomusikaaliaan. Tämä on syössyt hänet ikäkriisin partaalle. Hänestä tuntuu, että aika tikittää liian lujaa eteenpäin, eikä kukaan, ystävät tai tyttöystävä Susan, ymmärrä häntä. Listan toinen Jonathan Larson -musikaali on syntynyt ennen Rentiä, ja elokuvaversiokin on huomattavasti Rentiä parempi. Tick, tick...BOOM! on ehdottomasti eräs lempimusikaaleistani. Sen musiikki on upeaa, visuaalisuus hengästyttävää ja tarina koskettava. Tosielämä tekee tarinasta vielä riipivämmän: Larson kuoli äkillisesti Rentin ensi-iltaa edeltävänä päivänä, eikä koskaan nähnyt musikaalinsa suurmenestystä. Sen valossa aikansa loppumista stressaava Jon tuntuu suorastaan ennustukselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oliko listalla tuttuja musikaaleja? Menikö jokin katselulistalle? 

Maaliskuun luetut 2023

Maaliskuussa 2023 luin seitsemän kirjaa (1440 sivua, 9h 52 min), joista neljä oli spefiä, kaksi sarjakuvia, yksi uusinta, kaksi äänikirjoja ja yksi e-kirja.

Rouhiainen, Elina: Tuntematon taivas 196 s. (e-kirja)

Pitkäkangas, Elina: Sang (Sang #1) 496 s. 

Nykänen, Anni: Mummo 2 103 s. 

Meresmaa, J.S.: Kunnes tapamme taas (Kenties tapan sinut vielä #2) 4 h 4 min [K]

Green, Hank: Loistavan hullu hanke (Carlit #2) 541 s. 

Nykänen, Anni: Mummo 3 104 s. 

LeGuin, Ursula K.: Atuanin hovihaudat (Maameren tarinat #2) 5 h 48 min [K] [U]

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 3

muualta: 3

Elina Rouhiaisen Tuntematon taivas on hurjalla tavalla ajankohtainen. Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun, kun Venäjä käy sotaa Tšetšeniassa. Nuori Dima pakenee armeijaan joutumista, kun hänet heitetään junasta ulos keskellä Siperiaa. Hänen onnekseen asemalle sattuu nuori Aljona isovanhempineen, jotka tarjoavat hänelle paikan kotoaan. Dima päätyykin jäämään pieneen kylään Aljonan luo. Elämä kylässä on yksinkertaista, mutta Dima viihtyy siellä. Pois on kuitenkin lähdettävä ennen kuin Aljonan upseeri-isä palaa komennukseltaan kotiin. Kun Dima huomaa tunteidensa Aljonaa kohtaan heräävän, on hän vaikean valinnan edessä: valitako tuttu helvetti vai tuntematon taivas? Tuntematon taivas on Rouhiaisen ensimmäinen realistinen romaani, ja osoittaa, että hän taitaa senkin lajin hyvin. On kiehtovaa huomata, miten kirjailija kehittyy kirja kirjalta: tämä saattaa ehkä jopa olla Rouhiaisen paras kirja. Nuorten rakkaustarinan ja lähihistorian tapahtumien lisäksi se käsittelee monia muitakin kiinnostavia teemoja, kuten evenki-vähemmistön elämää, tapoja ja heihin kohdistuvia asenteita. Tätä (ja paria muutakin teemaa) olisi mielestäni voinut syventää vielä entisestään! Loppu tuntui rytmiltään hieman liian nopealta, mikä oli myös yksi syy siihen, että täyttä viittä tähteä en tälle antanut. Kirjassa on paljon kuvastoa, joka on Ukrainan sodan myötä jälleen täyttänyt median. On sota, jonka hyökkääjä kieltää olevan sota. On aktivisteja, jotka yritetään vaientaa. On laumoittain nuoria miehiä, jotka yrittävät paeta rintamalle joutumista. Olen itse ollut Tšetšenian sodan aikana niin nuori, etten ole seurannut uutisia (tai tajunnut maailmanmenosta paljon muutenkaan mitään), joten kirja myös opetti minulle lähihistorian tapahtumia. Välillä piti kuitenkin muistuttaa itseään, että kirja sijoittuu 20 vuoden taakse, eikä tapahdu tässä ja nyt. Ajankohtaisuus on jopa ahdistavaa ja muistuttaa karulla tavalla siitä, miten historia toistaa itseään, jopa näin nopeassa syklissä. Eikö menneisyyden virheistä ole tosiaan opittu mitään? Miksi tämän annetaan tapahtua uudelleen? Tuntematon taivas on kirja, joka jää karuudessaan ja katkeransuloisuudessaan elämään mieleen pitkään. (Tämä taisi myös olla ensimmäinen kerta, kun törmäsin suomalaisessa kirjassa sisältövaroituksiin! E-kirjaa lukiessa ne pääsi lukemaan suhteellisen helposti, mutta painetussa kirjassa maininta viimeisillä sivuilla olevasta sisältövaroitusten listasta on ilmeisesti mennyt monelta helposti ohi.) 

Olen blogissa maininnutkin useaan otteeseen, miten paljon olen odottanut Elina Pitkäkankaan Sangia. Aloitin kirjaa jo joululomalla, mutta lukemisessa kestikin kauan (tosin kirjaan liittymättömistä syistä). Sang sijoittuu itä-Aasiasta inspiroituneeseen dystopiamiljööseen. Päähenkilönä on pienessä vuoristokylässä elävä nuori Dawei, joka yrittää maksaa omaa ja perheenjäsentensä kansalaisvelkaa pois salakuljetustehtävillä. Mikäli velkaa ei ole maksettu tiettyyn ikävuoteen mennessä, lähetetään kansalainen pakkotyöleirille. Ikävän tapahtumaketjun seurauksena Dawei joutuu pois kotoaan, valtakunnan eteläiseen maakuntaan Fusangiin. Siellä hän päätyy Valkoisen tiikerin klaanin sotilaaksi, eikä hänelle anneta toivoa päästä enää koskaan kotiin. Voiko Dawei pitää kiinni periaatteistaan ympäristössä, jossa niitä ei kunnioiteta? Ja tapaako hän enää koskaan rakkaitaan? Minulla oli alussa omat kankeuteni päästä tarinaan mukaan. Normaalistikin uuteen fantasiamaailmaan sukeltaminen vaatii hieman totuttelua, ja kun itä-Aasian kulttuuripiiri ei ole erityisen tuttu, oli miljööseen solahtaminen jokseenkin hidasta. Kun lopulta pääsin vauhtiin, kirja imaisi mukaansa. Juoni on vetävä, ja erilaisia käänteitä riittää. Pidin siitä, ettei näitä käänteitä voinut arvata etukäteen! Vaikka tarinassa tapahtuu koko ajan, tunnepuolta ei unohdeta. Hahmot ovat eläviä, kolmiuloitteisia ja harmaasävyisiä, ja lukija välittää heidän kohtaloistaan. Maailmanrakennus on kiehtovaa: en tosiaankaan ollut aiemmin lukenut tällaisesta maailmasta! Pitkäkankaan tekemän taustatutkimuksen määrän huomaa, ja arvostan sitä todella paljon. Sang on hieno esimerkki siitä, miten monipuolista ja laadasta YA-kirjallisuutta Suomessa kirjoitetaan! Maltan tuskin odottaa kakkososaa, sen verran jännittävään kohtaan viimeinen luku jäi. 

Luin viime syksynä Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan ensimmäisen osan, ja maaliskuussa luin kaksi seuraavaa Mummoa. Mummo on aina yhtä sympaattinen ja samaistuttavakin tyyppi, joka ei jää keinutuoliinsa istuskelemaan, vaan puuhastelee milloin mitäkin. Oli kyseessä sitten bloggaaminen, leipominen, liftaaminen, Amerikan-matka tai elämänohjeiden jakeleminen lapsenlapselle, mummo hoitaa asian huivi hulmuten. Näissä albumeissa päästään tutustumaan paremmin myös Sulo-pappaan ja Kissi-kissaan, jotka ovat myös hurmaavia persoonalisuuksia. Mummo-albumeiden ainoa ongelma on se, että niitä pitäisi maltaa lukea osissa, eikä koko kirjaa kerralla, koska vitsit alkavat nopeasti hieman toistamaan itseään. Kuitenkin näitä on niin kiva lukea, etten pysty hillitsemään itseäni! :D 

J.S. Meresmaan vampyyrisarjan toinen osa Kunnes tapamme taas on jatkoa kirjalle Kenties tapan sinut vielä. Kirjan päähenkilö, Roope, muutettiin vampyyriksi yllättäen ja vasten hänen tahtoaan viimeisen kirjan lopussa. Nykyään hän elää Noran ja tämän veljen Casparin kanssa hylätyssä talossa ja yrittää opetella uuteen elämäänsä. Ikävä perhettä kohtaan raastaa, entistä parasta ystävää Aleksia kohtaan on runsaasti ristiriitaisia tunteita ja kaiken huippuna on Roopen verikammo, joka tekee syömisestä ja ruuan hankkimisesta äärimmäisen vaikeaa. Tarinassa oli todella paljon mielenkiintoisia elementtejä, mutta suureksi harmikseni mihinkään ei oikein keskitytty. Teemoja lihansyönnistä, identiteetistä ja vasta alkaaneen vampyyrielämän haasteista heiteltiin esiin, mutta tuntuu, että juonessa säntäiltiin jatkuvasti johonkin, eikä mihinkään keskitytty. Myös lopun tapahtumat tulivat melkoisella rytinällä, ja jotkut ongelmat ratkesivat mielestäni liian helposti. Toki voi olla, että en ole ihan kirjan kohderyhmää, ja tämä kohderyhmä ei kaipaa syventymistä tällaisiin asioihin. Roope on kiinnostavampi päähenkilö kuin ensimmäisen osan Aleksi, joka muuten kävi tässä kirjassa todella pahasti hermoilleni! Kirjan kieli oli sujuvaa, ja tarinankin parissa viihdyin nurinoistani huolimatta. Tähän sarjaan mahtuisi hyvin vielä kolmaskin osa, Noran näkökulma kiinnostaisi kovasti. Mikäli kolmas osa ilmestyy, luen sen kyllä. 

Luin Hank Greenin esikoisteoksen Ihan mieletön juttu muutama vuosi sitten. Vaikka en scifistä välitäkään, Greenin kirja oli kiinnostava ja vetävä, ja pidin siitä kovasti. Loistavan hullu hanke ehti olla muistaakseni pariinkin otteeseen lainassa kirjastosta, mutta aina eräpäivät tulivat vastaan, joten pääsin tarttumaan siihen vasta nyt. Kirjassa vauhtiin pääsemistä hidastikin se, etten muistanut Ihan mielettömästä jutusta kuin pääpiirteet. Loistavan hullu hanke nimittäin alkaa suurin piirtein siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. April May on kuollut, ja Carl-robotit kadonneet maan päältä. Aprilin ystävät Andy ja Miranda sekä ex-tyttöystävä Maya yrittävät jatkaa elämää traagisten tapahtumien jälkeen. Heidän kaikkien elämäänsä alkaa ohjailla mystinen kirja, joka tuntuu tietävän epäilyttävän paljon asioita tulevaisuudesta. Andy sotkeutuu sijoittamismaailmaan ja videoesseitä takovaan salaperäiseen Youtube-kanavaan ja yrittää siinä sivussa hoitaa rakkauselämäänsä, Maya yrittää löytää todisteita siitä, mitä Aprilille oikeasti tapahtui, ja Miranda pestautuu mystiseen laboratorioon töihin. Onko April sittenkään kuollut? Kuka tai mikä Carl oikeasti oli? Entä mitä kummaa tapahtuu Avaruudeksi kutsutussa virtuaalitodellisuudessa? Selvää on vain se, että ihmiskunta on suuressa vaarassa. Loistavan hullu hanke on ensimmäisen osan tavoin melkoisen vauhdikasta scifi-rymistelyä. Vaikka viihdyinkin kirjan parissa, toisinaan minusta tuntui siltä, ettei tämä onnistu pääsemään ensimmäisen osan tasolle. Ihan mieletön juttu oli kuitenkin ollut ihan mielettömän (hehe) hyvä kirja, jonka mysteeri jäi kutkuttamaan. Välillä pelkäsin, että Green ei onnistu täyttämään lukijoiden odotuksia ja tarjoaa mysteerille jonkun todella laimean selityksen. Eteenkin loppua kohden tarina alkoi kuitenkin ottaa sen verran kovia kierroksia, että luin viimeiset 200 sivua yhden viikonlopun aikana. Lopulta olin kuin olinkin tyytyväinen tarinaan ja sen juonenkäänteisiin. Suurin osa teknologiaselityksestä ja Carlin tietoisuuden tasoista menivät vauhdikkaasti yli hilseen, mutta ei se oikeastaan edes loppupeleissä haitannut. Greenin tarinankerronta on sujuvaa ja kiinnostavaa, ja hahmot ovat mielenkiintoisia, jolloin humanistikin pysyi tarpeeksi hyvin kyydissä, vaikka ei ihan kaikkea tajunnutkaan. Ajankohtainen teos on yhä, vaikka onkin muutaman vuoden vanha. Ajankohtaisuus ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä valitettavasti teknologian kehityssuunnat eivät ole aina pelkästään hyviä, ja ihmisten ahneus saa vain uusia kierroksia kehityksen myötä. Pohdin jo ensimmäisen osan kohdalla, miten kuvaus somekäyttäytymisestä tulee vanhenemaan, mutta ainakin juuri nyt kirja tarjoaa todella uskottavaa kuvastoa siitä, miten Internet on sekä hyöty että haitta ihmiskunnan tarinan käänteissä. 

Helmikuussa kuuntelin Maameren tarinoiden ensimmäisen osan uudelleen, ja maaliskuussa oli aika jatkaa sarjan parissa ja kuunnella kakkososa Atuanin holvihaudat. Se sijoittuu noin vuosikymmen Maameren velhon tapahtumien jälkeen. Pääosassa on tällä kertaa nuori tyttö, Tenar, joka on lapsena päätynyt Atuanin hovihautojen esipapittareksi. Naisten luostariyhteisö palvoo Nimettömiksi kutsuttuja olentoja, ja yhteisön säännöt ovat hyvin tiukat. Miehet eivät ole tervetulleita maan alla sijaitseviin holvihautoihin tai labyrinttiin, ja oikeastaan vain esipapittarella on lupa kulkea kaikkialle, mutta hänkään ei saa tuoda labyrinttiin mukanaan minkäänlaista valoa. Tenar elää hyvin suojattua elämää, eikä tiedä ulkomaailmasta paljon mitään. Eräänä päivänä hän kuitenkin kohtaa labyrintissä miehen, vieläpä velhon. Varpushaukan kohtaamisen myötä Tenar alkaa pikkuhiljaa kyseenalaistaa asioita, joita hänelle on opetettu. Keneen hänen loppujen lopuksi pitäisi uskoa? Onko luostari sittenkään niin turvallinen paikka kuin hän on uskonut? Pidin Atuanin holvihaudoista lapsena ehkä kaikista eniten koko Maameri-sarjasta, ja se oli mielestäni edelleen parempi kuin Maameren velho. Pidän kovasti tarinoista, joissa ollaan erilaisissa pienissä, enemmän tai vähemmän suljetuissa yhteisöissä, kuten luostareissa. (Tämä on ehkä syy myös siihen, miksi pidän niin paljon esimerkiksi sisäoppilaitoksiin sijoittuvista (tyttö)kirjoista...) Lisäksi siinä oli minua kovasti kiehtova valtateema: kenellä on oikeasti valtaa ja miten valtaa käytetään väärin. Tenar on ihastuttava päähenkilö, ja hänen kasvutarinansa kiinnosti paljon enemmän kuin Varpushaukan kasvutarina sarjan ensimmäisessä osassa. Tenarin ja Varpushaukan välinen dynamiikka toimi myös todella hyvin, ja pidin esimerkiksi dialogeista heidän välillään kovasti. (Odotan myös innolla sitä, että pääsen lukemaan uudelleen Tehanun, sillä muistelen heidän väliensä olevan siinä erityisen kutkuttavat!) Miljöökuvaus oli todella tunnelmallista, ja kerrontakin toimi jotenkin paljon paremmin kuin ensimmäisessä osassa. Jos kaikki Maameren tarinoiden kirjat olisivat kuin Atuanin holvihaudat, olisin varmasti pitänyt sarjasta jo lapsena enemmän! Seuraavaksi kuuntelulistalla onkin sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, josta en muista kerrassaan mitään... (Sivuhuomiona sellainen, että aikoinaan lukemani fyysisen kirjan kannessa Varpushaukka on kuvattu valkoihoisena. Oikeasti valkoihoiset hahmot ovat Maameren maailmassa hyvin pieni vähemmistö, johon Tenar kuuluu. Varpushaukan ihonvärin kuitenkin mainitaan useaan kertaan olevan tumma. Hahmojen valkopesu on aina inhottavaa, varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun haastetaan fantasiakirjallisuuden kuvastoa.)

*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta: Loistavan hullu hanke

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas: Tuntematon taivas

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Mummo 2

34. Kirjassa hylätään jotain: Sang

45. Kirja sopii kohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: Atuanin hovihaudat (tämä olisi sujunut täydellisesti kohtaan 5: Kirjassa ollaan maan alla!)

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kunnes tapamme taas

Maaliskuu, mihin menit? Taidan päivitellä ajan kulumista jokaisessa kuukausikoosteessa, mutta tuntuu, että kevät on kulkenut pikakelauksella! Maaliskuu koostui lähinnä opiskelusta. Jotenkin aina kevätlukukauden puolivälissä on kauhea kiire, deadlinesuma, stressi ja epätoivo, mutta siitä selvittiin tänäkin vuonna. Olen useamman kerran sanonut, että opintojen puolesta kevätlukukauteni on tosi raskas, ja vaikka lukkari vähän kevenee huhtikuussa, hommien määrä ei radikaalisti vähene. Maaliskuu oli kuitenkin siitä kiva kuukausi, että pääsin jälleen kunnolla lukemisen makuun! Alkuvuodesta lukeminen on ollut taas vähän tahmeaa, mutta nyt se sujuu jälleen, ja se on ihanaa. Ongelmana tosin on se, ettei nyt tekisi mieli tehdä mitään muuta kuin lukea... 

Kuukauden biisi on Diana Ross & The Supremesin Forever came today. Biisi on tuttu minulle jo lapsuudestani, mutta löysin sen ikään kuin uudelleen taannoin. Siinä on ihanan täyteläinen melodia ja sovitus, ja laulu on kirsikkana kakun päällä. Tunne tulee täydellisesti esiin, ja tämä yhdistelmä on niin herkullinen, että suorastaan pakahduttaa kuunnella tätä! 

Pääsiäisen lukumaraton + kooste

Päätin osallistua pääsiäisen lukumaratonille! Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat. 

Kuva: Yöpöydän kirjat

Minulla on tällä hetkellä menossa lukuintoinen kausi, ja pääsiäinen on perinteisesti joulun ohella ollut siitä ihana juhla, että vietän sitä pääosin sohvalla pötköttäen ja kirjaa lukien. Näiden yhdistelmä on sen verran toimiva, että lukumaratonille osallistuminen ei ole mitenkään huono idea. 

Tällä kertaa ajattelin maratoonata hieman pidemmän kaavan mukaisesti, kun pääsiäisloma sen sallii. Aloitan siis jo tänään perjantaina ja jatkan sunnuntaihin asti. Toki viikonloppuun mahtuu jonkin verran ohjelmaa, kuten sukulointia, mutta onneksi mm. automatkoilla ehtii hyvin lukea. Edellä mainitusta syystä blogi ei välttämättä päivity kovin usein tämän maratonin aikana, mutta jotain väliaikatietoja pyrin tännekin saamaan. 

Maratonpinossani on tällä hetkellä (mukanani olevat) keskeneräiset kirjat, eli Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän ja Anton Tsehovin Nainen ja sylikoira. Klassikkolinjalla lähdetään siis liikkeelle, katsotaan, mihin maraton meidät vie! 

Tsemppiä muillekin maratoniin osallistuville :) 

Perjantai 7.4. 

Luin koko päivän Naista ja sylikoiraa, sivuja kertyi 174. 

Lauantai 8.4.

9.05 Naisen ja sylikoiran lukeminen loppuun venyi puolenyön yli, sivuja on nyt yhteensä kasassa 206. Siirryn lukemaan suunnitelmieni ulkopuolelta Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. 

17.30 Anna minun rakastaa enemmän ehti päivän automatkojen aikana edetä sivulle 106, eli luettuja sivuja yhteensä tällä hetkellä 212. 

23.55 Illalla käytin aikaa lähinnä kuorobiisien treenailuun, mutta ehdin lukea Anna minun rakastaa enemmäniä (että onkin mahdotonta taivuttaa tuota nimeä!) vielä 72 sivua. Kokonaisuudessaan sivuja on kertynyt siis 284 sivua. Jatkan kirjan parissa vielä iltasatuilun merkeissä, palataan asiaan aamulla! 

Sunnuntai 9.4. 

11.50 En saanut illalla luettua kuin 30 sivua ennen kuin uni vei voiton, mutta sivuja on luettuna tällä hetkellä yhteensä 314. Viimeisen maratonpäivän tavoitteena on lukea Itkosen kirja loppuun. 

Loppuyhteenveto

Loppujen lopuksi sunnuntai oli sen verran vauhdikas päivä, etten saanut luettua kirja loppuun asti, mutta 27 sivua sentään. Maratonin lopputulema oli siis 341 sivua. Ei ehkä kaikkein onnistunein maratonini, mutta ihan hyvä saavutus kaiken muun pääsiäislomaohjelman sivussa. Yhtään ei kyllä tekisi mieli palata arkeen lukemaan opintoihin liittyvää kirjallisuutta...

Luettu loppuun: 

Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira

Luettu eteenpäin: 

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Kiitos vielä Niinalle maratonin järjestämisestä!