Joulukalenteri 2023: luukku 24

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku. 

Luukku 24: Tonttu Toljanterin joulumieli (2003)

 

Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu jouluelokuva, nimittäin televisioelokuva Tonttu Toljanterin joulumieli vuodelta 2003!

 

On enää kaksi yötä jouluun, ja Korvatunturilla on ymmärrettävästi kova kuhina päällä. Tonttu Toljanterillakin riittää puuhaa, mutta kieroileva Korvanen aikoo laittaa kapuloita rattaisiin. Kun Korvatunturin uuden pikaposteljoonin hyväksymiskirje ja huonopolvisen partiotontun eläkeilmoitus menevät sekaisin, on melkoinen soppa valmis. Lisähämmennystä tuovat kuitenkin mystinen Salaatti-tonttu, joka ilmestyy Toljanterin apulaiseksi, ja huhut joulupukin eläkkeelle jäämisestä. Mitä kummaa Tonttulassa tapahtuu? Miten käy joulun, ja onko lopulta kenelläkään joulumieltä?

 

Tämä elokuva on vuosien mittaan katsottu niin monta kertaa, että minä ja sisarukseni osaamme sen suurin piirtein etu- ja takaperin ulkoa. Edelleen katsomme sen joka joulu. Monet sen repliikit ovat jääneet elämään arkikäyttöönkin, kuten "Leolle tekohampaat" ja "Käsisirkkeli!", noin muutamia mainitakseni. Yhä edelleen katsomme tämän joka joulu, ja se on varma merkki siitä, että joululoma on alkanut, ja muutaman päivän saa oikein luvan kanssa pötkötellä sohvalla herkuttelemassa, lukemassa ja katsomassa elokuvia. 

Lisäksi Tonttu Toljanterin joulumieli liittyy vahvasti lapsuuteni ja aikoihin, jotka ovat olleet itselleni merkittäviä. Elokuvan ilmestyessä vuonna 2003 olen ollut vielä aika pieni, mutta muistan silti elävästi elokuvan mainokset telkkarissa pitkin joulukuuta. Jotenkin elokuva linkittyy mielessäni myös muihin noihin aikoihin tapahtuneisiin isoihin asioihin, joiden mittakaavaa en ehkä vielä silloin ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin muuttivat elämääni perusteellisesti. Näiden (hämärien) muistojen päälle kerrostuu vielä monia, monia muitakin muistoja, ajatuksia ja tunteita, joita olen tuntenut elokuvaa eri aikoina katsoessani. Kun katson elokuvaa, katson myös menneisyyteen. Joulu lienee juuri oikea aika hellitellä sisäistä lasta, ja tämän elokuvan katsominen on loistava tapa siihen.

 

Harmikseni en löytänyt elokuvasta pätkiä Youtubesta, joita olisin voinut upottaa tähän postaukseen, mutta Elävässä Arkistossa on siitä muutamia klippejä. 

 

Tämän luukun myötä Lasisipulissa hiljenee pyhiksi ja toivottaa hyvää joulua tai muuta valitsemaasi talven juhlaa (tai sitten vain hyvää sunnuntaita) jokaiselle lukijalle ja satunnaiselle ohikulkijalle! ❤

Joulukalenteri 2023: luukku 22

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 22: Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Luulen, että Amélieta rakastaa eräs tietty ihmistyyppi, ja minä todellakin kuulun siihen ihmistyyppiin. Ehkä siitä pitäminen on jopa klisee, mutta siinä tapauksessa tahdon ehdottomasti olla osa tätä klisettä!

 

Amélie Poulain on nuori nainen, josta on omituisen, ankaran ja surullisen lapsuuden seurauksena kasvanut arka ja hiljainen aikuinen. Hän ei kuitenkaan ole onneton: hän saa iloa elämän pienistä asioista, kuten crème brûléen kuoren rikkomisesta ja käden työntämisestä jyväsäkkiin. Lisäksi hänen iloinaan ovat vilkas mielikuvitus ja taito katsoa maailmaa lapsen silmin. Eräänä iltana hän löytää asunnostaan rasian, jonka sisältö innottaa häntä etsimään rasian omistajan. Tämän tehtävän seurauksena hän päättää ryhtyä tuottamaan ihmisille iloa. Mutta salliiko hän onnen myös itselleen?

Amélie on mielettömän maaginen ja ihastuttava elokuva! Se on satu, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Minua viehättää myös elokuvan tietty ranskalaisuus: tunteet ovat isoja, mutta tapa esittää ne on uniikilla tavalla kepeä. Vanhana ranskanlukijana ilostuttaa sekin, että kieli on suhteellisen helppoa, ja hahmojen puheesta ymmärtää jotain jopa tekstitystä katsomatta. Elokuvan vinksahtanut ja voimakas värimaailma ja erikoiset leikkaukset luovat unenomaista ja satumaista tunnelmaa. Jotkut erikoistehosteet näyttävät nykykatsojan silmään vähän kömpelöiltä, mutta sen voi antaa anteeksi, onhan elokuvalla jo parikymmentä vuotta ikää. Myös musiikki on upeaa ja luo tunnelmaa ihanasti. Siinä on vauhtia ja riemua elämästä, kuten Améliella itsellään, herkkyyttä kuitenkaan unohtamatta.

 

Amélie itse on hahmo, johon samaistun voimakkaasti. Ujossa, mielikuvitusmaailmassaan elävässä nuoressa naisessa on paljon asioita, joita tunnistan myös itsessäni. Minulle on todella tärkeää se, miten lempeästi elokuva päähenkilöään kohtelee. Hän on erilainen kuin monet muut ihmiset ympärillään, ja se tekee hänen elämästään välillä vaikeaa. Muutos kuitenkin lähtee hänestä itsestään, hänen omasta tahdostaan. Hän saattaa tarvita siihen pientä tönäisyä, mutta häntä ei pakoteta väkisin epämukavuusalueelle. Eikä muutoksen tarvitse olla kokonaisvaltainen: hellästä tavasta katsoa maailmaa ei tarvitse luopua, vaikka uskaltaisikin astua ulos suojakuorestaan.

"Voilà, ma petite Amélie, vous n'avez pas des os en verre. Vous pouvez vous cogner à la vie. Si vous laissez passer cette chance, alors avec le temps, c'est votre cœur qui va devenir aussi sec et cassant que mon squelette. Alors, allez y, nom d'un chien!"

(vapaa suomennos: Niinpä, pieni Amélieni, sinun luusi eivät ole lasia. Pystyt ottamaan elämän iskut vastaan. Jos annat tämän tilaisuuden mennä ohitse, ajan myötä sydämestäsi tulee yhtä kuiva ja hauras kuin minun luurangostani. Joten, mene jo, luojan tähden!)

Joulukalenteri 2023: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 20: Yellow submarine (1968)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tämän päivän luukussa matkustetaan ajassa kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen muistaakseni kertonut joskus aiemminkin blogissa tarinan siitä, miten The Beatles tuli elämääni, mutta kerronpa uudelleen! Tai no, oikeastaan bändi on ollut elämässäni ihan aina, mutta muistan silti kirkkaasti sen hetken, kun tulin tietoiseksi bändin olemassaolosta. 

Pippurimaa on idyllinen, utopinen mailma, jossa ihmisten keskuudessa vallitsee rauha ja ihana musiikki soi. Tämä kaikki keskeytyy, kun eräänä päivänä siniset ilkimykset hyökkäävät maahan. Heidän intohimonaan on tuhota kaikki musiikki ja onni, ja hyvin tehokkaasti he siinä onnistuvatkin. Ainoastaan yksi ihminen pääsee tuholta pakoon: hän hyppää keltaiseen sukellusveneeseen, joka vie hänet Liverpooliin. Harmaassa, yksinäisten ihmisten kaupungissa hän kohtaa Ringon, Johnin, Georgen ja Paulin (tässä järjestyksessä!), jotka hän ylipuhuu pelastamaan Pippurimaan. Ja tästä seikkailu vasta alkaa! 

Olin kolmevuotias, kun satuin eräänä päivänä leikkieni lomassa tepastelemaan olohuoneeseen, jossa sattumalta pyöri Yellow submarine. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katsomaan elokuvan loppuun. Mitään en tietenkään elokuvasta tajunnut, kun en osannut englantia tai lukea tekstityksiä, mutta se oli värikäs ja siinä oli menevää musiikkia, joten elokuva vetosi pieneenkin lapseen. Katsoin elokuvan lapsena vhs-kasetilta niin monta kertaa, että osasin lopulta elokuvan välissä olevat mainoskatkotkin ulkoa. Lopulta kasetin nauhakin katkesi! Lasken, että varsinainen Beatles-fanitukseni alkoi siitä, kun 11-vuotiaana kuuntelin Sgt. Pepper's lonely hearts club band -albumin ensimmäisen kerran itsekseni, mutta pohjatyö oli tehty jo varhaisessa lapsuudessa, kun näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran. (Ja toki sekin, että vanhempieni tahdosta Beatles oli soinut kotona koko lapsuuteni...) Sitä paitsi, Sgt. Pepper -albumilta on paljon biisejä elokuvassa, joten ehkä siksi se tuntui luontevalta vaihtoehdolta nuoren Celestinen kuunneltavaksi: moni biisi oli tuttu ennestään. Ja siitähän sitten heilahdettiin sellaiseen fanituksen suohon, josta ei olla päästy ylös vielä tänäkään päivänä. Ei sillä, että sitä edes haluaisin!

Beatles-elokuvia on monenlaisia, parempia ja huonompia, mutta mielestäni Yellow submarine on ehdottomasti paras. Beatles itse ei ihmeemmin ollut elokuvan teossa mukana, mukana ei ollut ennen esittämättömiä biisejäkään kuin muutama, eivätkä ne edusta yleisen mielipiteen mukaan mitään bändin huipputuotantoa. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että esimerkiksi Hey Bulldog on aivan mahtava kappale! Lisäksi lopputeksteissä kuultava It's all too much on suorastaan rikollisen unohdettu biisi.) Beatleja itseään näyttelevät ääninäyttelijät, jotka suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Hippiaikakauden huumehöyryinen tunnelma näkyy elokuvan välillä hyvinkin psykedeelisissä jaksoissa, mutta silti teos pysyy kasassa. Animaatio on huimaa ja mielikuvituksellista: esimerkiksi Eleanor Rigbyn rotoskooppianomaatio ja Nowhere manin värikkäät, graafiset pinnat ihastuttavat edelleen. Lisäksi huumori uppoaa, varsinkin nyt aikuisemmalla iällä, kun siitä jotain ymmärtääkin! Katsoin elokuvan viime keväänä niin ikään Beatlesia fanittavan ystäväni kanssa, ja kikattelimme useaan kertaan ääneen. Katson Yellow submarinea todellakin nostalgialasien läpi, mutta se on mielestäni silti aidosti hyvä elokuva. Lisäksi sen paikka sydämessäni on valtavan suuri, koska se oli ensimmäinen tienviitta minulle kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän bändin tuotannon pariin.

Joulukalenteri 2023: luukku 18

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 18: Lady Bird (2017)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Yleensä Youtuben mainokset ärsyttävät, mutta toisinaan niistä on jotain iloakin: esimerkiksi Lady Bird -elokuvan olemassaolosta sain tietää juuri sieltä. Ja onneksi sain, sillä päädyin katsomaan sen ihan elokuvateatterissa asti, ja se oli unohtumaton kokemus.

Lady Bird sijoittuu vuoteen 2002, Sacramentoon. Nuori Christine kipuilee elämänsä kanssa. Hän haaveilee itäisen rannikon yliopistoista, joissa olisi kulttuuria ja taidetta ja vaikka mitä ihanaa. Hän on kuitenkin toistaiseksi jumissa epäinspiroivassa kaupungissa, katolisessa lukiossa, vähävaraisessa perheessä. Christine haluaa ottaa elämän omiin käsiinsä, ja alkaa käyttää nimeä Lady Bird. Viimeinen kouluvuosi sisältää niin ongelmia kuin ihania hetkiä niin ystävyys-, rakkaus- ja perhesuhteissa.

 

Näin Lady Birdin juuri oikeassa hetkessä elämääni: ylioppilaskirjoitusten keskellä, lähellä tietynlaista taitekohtaa. Samaistuin päähenkilöön todella voimakkaasti. Lady Bird kaipaa kauas pois, jonnekin, missä on kulttuuria ja taidetta, ja tämä jos joku resonoi minussa, jonka kotikaupungissa on uusi pesäpallostadion mutta ei kiinnostusta tukea kulttuuria. Lisäksi monet hänen ihmissuhteensa koskettivat minua kovasti. Vaikka elokuva on tunnelmaltaan surumielinen ja haikea, siinä on myös yllättäviä huumorin pilkahduksia. Näyttelijävalinnatkin ovat mainioita: Saorisie Ronan pääosassa on ihanan aito ja energia, ja Laurie Metcalf Marion-äidin roolissa on myös todella liikuttava. Heidän kemiansa toimii täydellisesti.

 

Vaikka en ole nähnyt elokuvaa kuin vain kerran, ja edellisestä kerrasta on vuosia, mietin sitä edelleen toisinaan. Se jätti minuun syvän jäljen, enkä varmaan unohda sitä koskaan. Kaikessa kipeydessään Lady Bird oli jollain tapaa äärimmäisen puhdistava kokemus.

Joulukalenteri 2023: luukku 16

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 16: The Red shoes (1948)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Mielestäni on kiehtovaa, miten eri taideteokset voivat johtaa tutustumaan toisiin taideteoksiin. Minua kiehtoo myös intertekstuaalisuus sen eri muodoissaan, ja Red shoes on hyvä esimerkki molemmista tapauksista.

 

Jo ala-asteikäisenä lapsena muistan lukeneeni H. C. Andersenin sadun Punaiset kengät, jossa tyttö haluaa tanssia punaisissa kengissään, mutta kengät eivät enää pysähdy, kun kerran ovat vauhtiin päässeet. Satu jäi mieleen surullisuudessaan ja pelottavuudessaan, ja onkin eräs lempisaduistani Andersenilta yhä edelleen. Seuraavan kerran törmäsin kirottuihin kenkiin Kate Bushin Red shoes -albumin kautta. Nimibiisissä kertoja saa mystiseltä naiselta punaiset kengät, jotka eivät lopeta tanssimista. Samaa juonta kierrättää myös albumin kumppanina julkaistu lyhytelokuva The line, the cross, the curve, jossa Bushin esittämä nainen yrittää vapautua punaisten balettitossujen kirouksesta. Mutta miksi balettitossut, kun alkuperäisessä sadussa on kuitenkin kyse kengistä? Luettuani Rob Jovanovicin kirjoittaman Kate Bushin elämäkerran minulle selvisi, että Bushia inspiroi sekä biisiin että elokuvaan 1940-luvulla tehty elokuva, joka niin ikään kantaa nimeä The Red shoes. Lainasin elokuvan kirjastosta ihan vain kiinnostuksesta Bushin inspiraatiota kohtaan, mutta sainkin yllättyä positiivisesti! 

The Red shoes kertoo Victoria Pagesta, nuoresta balettilupauksesta, joka päätyy tanssimaan kuuluisan Boris Lermontovin balettiin. Samaan aikaan Julian Craster, nuori ja lupaava säveltäjä, saapuu Lermontoville töihin. Vickyn läpimurto tapahtuu Andersenin satuun perustuvassa baletissa, jonka Julian on säveltänyt. Vickyn ja Julianin välille alkaa kehkeytyä romanssi, mutta myös Lermontov on kiinnostunut Vickystä. Sekä Vicky että Julian joutuvat tekemään valintoja rakkauden ja taiteen välillä. Jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää? Tanssitko punaisissa kengissä itse vai tanssittavatko ne sinua oman mielensä mukaan?

The Red shoes on mielettömän kaunis elokuva! Technicolor-värit hehkuvat, ja kohtaukset ovat ajatuksella rakennettuja. Puvustus on upeaa, ja tanssikohtaukset kauniita. Varsinainen kruununjalokivi on kuitenkin itse Punaiset kengät -balettikohtaus, joka on suorastaan maaginen. Sitä katsoessaan suorastaan unohtaa, että katsoo tarinaa elokuvan sisällä, koska sen kauniiseen, pelottavaan fantasiaan imeytyy voimakkaasti sisään. Lisäksi elokuvan teemat pakkomielteistä ja taiteen ja oikean elämän rajapinnoista kiehtovat.

Vaikka elokuvalla on ikää melkein 80 vuotta, se on edelleen vaikuttava kokemus. Vaikka se ottaa inspiraationsa Andersenin sadusta, se on oma, mieleenjäävä tarinansa. Niin paljon kuin Kate Bushia rakastankin, hänen elokuvateoksensa ei kyllä valitettavasti tämän inspiraationsa tasolle pääse. Sen sijaan Bushin Red shoes on mainettaan parempi albumi!

Joulukalenteri 2023: luukku 14

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 14: The Children's hour (1961)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Kaikki Audrey Hepburnin elokuvat eivät ole mestariteoksia, mutta Audrey itse toimii aina! Olisin voinut nostaa tähän Aamiaisen Tiffanylla, mutta kaikki blogiani pidempään lukeneet tietävät sen merkityksen minulle, joten valitsin hieman tuntemattomamman Audrey-leffan. 

The Children's hour kertoo kahden naisen, Karenin ja Marthan, omistamasta tyttökoulusta. Eräs koulun oppilaista, tottelematon ja hemmoteltu Mary, päättää kostaa saamansa rangaistuksen ja laskee liikkeelle huhun siitä, että Karen ja Martha olisivat rakastavaisia. Huhu leviää laajalle ja aiheuttaa skandaalin tyttöjen ja heidän vanhempiensa keskuudessa. Kaiken tämän keskellä Martha huomaa, ettei olekaan aivan varma siitä, millaiset hänen tunteensa Karenia kohtaan ovat. 

Luulenpa, ettei monikaan tiedä Audrey Hepburnin näytelleen myös queer-teemoja käsittelevässä elokuvassa! Vaikka elokuvassa on suurimmaksi osaksi kyse huhusta, se ei kuitenkaan pelkää käsitellä naisten välistä suhdetta oikeana, olemassaolevana asiana. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys 1960-luvun alun elokuvassa! Elokuva perustuu Lillian Hellmanin samannimiseen näytelmään vuodelta 1934, ja siitä tehtiin elokuvaversio jo vuonna 1936 nimellä These three. Elokuvan ohjasi William Wyler, kuten myös itse asiassa tämän 60-luvun version, mutta siinä pääjuoni oli Hollywoodin siveyssäännösten vuoksi muutettu heterokolmiodraamaksi. Vaikka Hollywoodin moraaliset koodit alkoivatkin 60-luvulla murtua, yllätyin silti positiivisesti, kun näin, miten tässä elokuvassa aihetta käsiteltiin! Ei se näkykatsojan silmin välttämättä täydellinen ole, mutta aikansa tuotteeksi yllättävän toimiva.

 

Elokuva jätti minut melko sanattomaksi. Olin erään Hepburnin elämäkerran kautta spoilaantunut loppuratkaisusta, mutta tarina meni silti ihoni alle hyvin voimakkaasti. Vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen hengittäminen tuntui vähän vaikealta. Miten yhden, ilkeämielisen lapsen valhe voi tehdä niin paljon pahaa? Ja kuinka paljon helpommin aikuiset uskovat lapsen kuin aikuisen sanaa? Audrey ja Marthaa näyttelevä Shirley McLaine tekevät uskomattoman hienot roolityöt. He ovat luonnollisia ja herkkiä, ja varsinkin McLaine teki minuun hyvin suuren vaikutuksen sisäistä myrskyään läpikäyvänä Marthana.

 

The Children's hour on vakava draama ja osoittaa sen, miten monipuolinen näyttelijä Audrey todella olikaan: hän on tässä yhtä vakuuttava kuin komedioissaankin. Tämän elokuvan soisi olevan tunnetumpi hänen filmografiassaan, ja siksi suosittelenkin sitä ehdottomasti! Se on jäänyt mieleeni yhtenä vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani. Järisyttävä elokuvakokemus ei vaadi suurta valkokangasta ja elokuvateatterin penkkejä, sellaisen voi kokea myös syödessä voileipää ja katsoessa elokuvaa läppärin ruudulta. Toki varoituksen sanana pitää mainita, että elokuvan loppu ei ole onnellinen, joten sellaista queer-elokuvaa kaipaavan ei välttämättä kannata tähän tarttua.

Joulukalenteri 2023: luukku 12

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 12: Aurora (2019)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Suomalaisia elokuvia tulee katsottua vähemmän kuin ulkomaisia. Pakko myöntää, että niihin suhtautuu lähtökohtaisesti ennakkoluuloisemmin, vaikka ei pitäisi: ennakkoluulojen takia jotkin helmet saattavat jäädä näkemättä! Auroran katsoin jompana kumpana koronakeväänä (se aika on kyllä tehokkaasti sekoittunut päässä yhdeksi mössöksi), ja se osoittautui juuri tällaiseksi helmeksi.

Aurora kertoo nimensä mukaan parikymppisestä Aurorasta, joka asuu Rovaniemellä, työskentelee kynsistudiossa parhaan ystävänsä kanssa ja on todella hukassa elämässään. Päihteitä kuluu, ja hän tuntuu ajelehtivan päivästä toiseen. Eräänä iltana hän sattuu törmäämään nakkikioskilla iranilaiseen Darianiin, joka on tullut pienen tyttärensä kanssa hakemaan turvapaikkaa. Sitä on kuitenkin lähes mahdotonta saada, ja rahapulassaan Aurora päätyy tekemään sopimuksen miehen kanssa: hän järjestää tämän naimisiin, jotta turvapaikkakin järjestyy.

En oikeastaan edes osaa sanallistaa, miksi Aurora iski minuun niin voimakkaasti. En koe samaistuvani oikein keneenkään elokuvan hahmoista, eikä tarinakaan mikään maata mullistava ollut, vaikka tarjosikin joitain yllättäviä käänteitä. Tietyllä tavalla viehätyin elokuvan arkisuudesta ja tavallisuudesta. Periaatteessa kaikki, mitä elokuvassa tapahtuu, voisi tapahtua myös oikeassa elämässä. Tästä huolimatta siinä on ripaus elokuvan taikaa, joka tekee siitä ihmeellisen kokemuksen, nostaa sen tiskirätin värisen arjen yläpuolelle. Lisäksi minuun vetosi todella paljon elokuvan huumori. Se on yllättävää ja mustaakin, ja nauratti minua kovasti. Huumorista huolimatta elokuvassa käsitellään todella vakaviakin asioita, ja elokuva onnistuu liikuttamaankin. Vakavuuden ja huumorin välinen raja voi olla vaikea ylittää samassa elokuvassa, mutta Aurora onnistuu siinä. Auroraa näyttelevä Mimosa Willamo on myös aivan ihana!

Vinkki viitonen: huomasin, että Aurora ilmestyy Yle areenaan tiistaina 19.12.! Jos ei tästä postauksesta vielä käynyt ilmi, suosittelen lämpimästi katsomaan sen.

Joulukalenteri 2023: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 10: Heathers (1989)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heathersiin tutustuin alun perin sen pohjalta tehdyn musikaalin kautta. Ihastuin abivuoden kynnyksellä musikaaliin ikihyviksi, joten halusin ehdottomasti nähdä alkuteoksenkin, 1980-luvun kulttiklassikon.

Heathers sijoittuu ohiolaiseen Westerburgin high schooliin, jota hallitsee kolmen kauniin, ilkeän ja rikkaan Heather-nimisen tytön klikki. Veronica Sawyer on entinen hyljksitty oppilas, joka on kuitenkin onnistunut saavuttamaan sosiaalista valtaa Heathereiden jengiin päästyään. Hän ei kuitenkaan ole varma, haluaako hän olla enää osa suorastaan julmasti käyttäytyvää joukkoa, mutta samaan aikaan hän pelkää sosiaalista kuolemaa. Koulun uusi oppilas, nuori ja kapinallinen JD, aiheuttaa Veronicalle perhosia vastaan. Karmeasti epäonnistuneiden bileiden seurauksena JD houkuttelee Veronican kostamaan Heather Chandlerille, koko koulun kuningattarelle. Viaton kepponen menee kuitenkin karmaisevasti pieleen, ja pian Westerburgia riivaa teini-itsemurhien aalto, joka ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä päällepäin näyttää. 

Heathers vaikuttaa ensisilmäyksellä melko tavalliselta high school -elokuvalta, mutta sitten se ottaa rajumman käänteen ja onkin melkoista vuoristorataa loppuun asti. Vaikka elokuva on tummasävyinen ja julmakin, se on kuitenkin tyylilajiltaan komedia. Huumori on todella mustaa ja synkkää, ja flirttailee välillä jopa kauhun tai trillerin kanssa. Dialogi on hauskaa ja terävää, ja jopa yksittäiset repliikit ovat jääneet eläviksi legendoiksi. Estetiikka on todella kasari valtavan leveine olkatoppauksineen, ja värien käyttö ja symboliikka on tarkasti mietittyä. Musiikki on uskomattoman ihanaa kasarisynatilutusta. Kaikki on vähän vinksallaan ja omituista, mutta hahmot eivät itse sitä tunnu havainnoivan. Silti sen kuvaamat tunteet ovat tunnistettavia. Kukapa ei olisi teininä kaivannut yhteisönsä hyväksyntää ja haaveillut vallan tunteesta? Kun lukee uutisointia nuorten pahoinvoinnista, ei voi olla miettimättä, miten Heathers puhuttelee edelleen. Aikuiset ehkä näkevät nuorten hädän, mutta eivät osaa toimia niin, että se auttaisi heitä. Kaikki jää nuorten itsensä selvitettäväksi.

Mielestäni Heathers toimii erittäin hyvin parina musikaaliversion kanssa. Musikaali täydentää sellaisia aukkoja, joita elokuva jättää. Paremmuusjärjestykseen ei elokuvaa ja musikaalia voi mielestäni laittaa. Elokuva on tummasävyisempi ja sarkastisempi, musikaali on ehkä hieman eheämpi kokonaisuus mahtavilla lauluilla.

 

Heathers tarjoaa jokaisella katsomiskerralla jotain uutta, ja se on yksi syy siihen, miksi katson elokuvaa uudelleen ja uudelleen enemmän kuin mielelläni. Olen huomannut, että elokuvaa joko rakastaa tai sitten se ei uppoa ollenkaan. Se selviää vain kokeilemalla! Suosittelen kuitenkin kurkkaamaan sisältövaroitukset, ennen kuin elokuvaan tarttuu, sen verran synkkää settiä tarinassa on.

Joulukalenteri 2023: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 8: Labyrinth (1986)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tässä luukussa rikotaan musikaalisääntöä, mutta jos luukusta kurkistaa peikkokuningas, ei säännöillä ole mitään väliä!

Teini-ikäinen Sarah elää mielikuvitusmaailmoissaan, koska arki on melkoisen harmaata ja ikävää. Hän ei tule toimeen äitipuolensa kanssa, ja ilta on pilalla, kun hän joutuu vahtimaan vielä vauvaikäistä pikkuveljeään vanhempien ollessa poissa. Ääneenlausuttu varomaton toive johtaa siihen, että peikkokuningas Jareth ilmestyy lastenhuoneen ikkunasta sisään ja kaappaa Sarahin Toby-veljen. Sarahin on seurattava veljeään labyrinttiin ja ehdittävä pelastamaan tämä ajoissa, muuten Toby jää ikuiseksi ajoiksi peikkokuninkaan hoviin. 

Labyrinth on perinteinen fantasiaseikkailuelokuva, jossa nuori tyttö seikkailee erilaisten erikoisten tuttavuuksien kanssa maagisessa maailmassa. Vaikka olen lukenut ja nähnyt hyvin monta vastaavaa tarinaa, se vetosi minuun mielettömän paljon aikuisenakin. Luulen, että esiteini-ikäinen Celestine olisi ollut aivan riemuissaan elokuvasta myös. Toisaalta nuorempana en olisi ehkä osannut lukea elokuvasta teemaa siitä, miten nuori tyttö ottaa vallan omiin käsiinsä ja osaa sanoa ei. Vaikka sukupuoliroolit ovat hieman vanhentuneet (Sarah on käytännössä ainoa naishahmo, joka saa hahmona lihaa luiden ympärille), voimakas ja neuvokas teinityttö on ihana päähenkilö tällaisessa elokuvassa.

 

Visuaalisesti elokuva on myös huima. Monet erikoistehosteet ovat tehty käytännön efekteillä, eivätkä ne ole vanhentuneet (ainakaan niin pahasti kuin tietokoneella tehdyillä tehosteilla on tapana). Labyrintin jokaisen kulman takaa paljastuu erikoisia maisemia ja otuksia, eikä koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Erityisen voimakkaasti mieleeni jäi tanssiaiskohtaus, joka oli suorastaan taianomainen, ja unenomainen portaikkokohtaus loppupuolella.

Eikä tästä elokuvasta voi tietenkään puhua ilman, että mainitsee David Bowien. Hänen roolinsa peikkokuninkaana on maaginen ja upea. Pelottava ja salaperäinen pahis on kuitenkin niin lumoava, että häntä ei voi olla kuin ihailematta. Peikkokuninkaan ja Sarahin välinen jännite on kiehtova, ja tuo tarinaan mielenkiintoisia harmaan sävyjä. Lisäksi elokuvan musiikki, joka on myös Bowien käsialaa, hivelee korviani. Magic dance saa aina omankin tanssijalan vipattamaan! 

Jos peikkokuninkaalla sattuu olemaan tylsää, hän on aina tervetullut pölähtämään glitterpilvessä ja naurettavan tiukoissa housuissa luokseni! Lähden mukanasi labyrinttiin sekuntiakaan harkitsematta.

Joulukalenteri 2023: luukku 6

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 6: Käpy selän alla (1966)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

1960-luvun nuorisokulttuuri ei lakkaa kiehtomasta minua. Toki nuori sukupolvi on aina toiminut enemmän tai vähemmän vanhempaa vastaan, mutta tuntuu, että 1960-luvulla yhteiskunnallinen murros ja sen tiimellyksessä myös nuorison kapina oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Lisäksi sydäntäni lähellä on 60-luvun musiikki, vaatteet ja yleinen estetiikka, mikä lisää ennestään kiinnostustani vuosikymmenen tapahtumiin. Maailman melskeet ylettivät 60-luvullakin myös Suomeen, ja Käpy selän alla on yksi esimerkki siitä, millainen murros tuolloin olikaan käynnissä.

 

Neljä helsinkiläistä opiskelijanuorta, Riitta, Leena, Timppa ja Santtu viettävät kesäänsä maalla telttaillen. Riitta ja Santtu ovat avoimesti yhdessä, Leena välttelee Timpan hellittely-yrityksiä. Nelikko viettää päällepäin huoletonta lomaa, mutta pinnan alla jännitteet kytevät. Nuoruuden, rakkauden ja seksuaalisuuden kipuilut kärjistyvät lopulta väkisinkin. Millaisina ystävykset palaavat takaisin kaupunkiin?

 

Käpy selän alla on kuva ajastaan. Se ei ole yhtä poliittinen kuin esimerkiksi niin ikään Mikko Niskasen ohjaama Lapualaismorsian (jossa muuten myös näyttelee pitkälti sama pääosakaarti), mutta ajankuva näkyy siinä silti. Siinä kohtaavat mennyt maailma kesäisen maalaismaiseman ja tanssilavojen muodossa, mutta samaan aikaan siinä on paljon puhetta vanhojen, pölyisten auktoriteettien kaatamisesta ja avoimia seksikohtauksia. Jotkut asiat, esimerkiksi puheet siitä, miten arka Leena pitäisi seksuaalisesti "vapauttaa", ovat joutuneet hieman ajan hampaan nakertamaksi, mutta mielestäni kyseessä on yllättävän toimiva teos edelleen. Näyttelijäntyökin tuntuu aidolta ja viehättävän hiomattomalta. Elokuvassa soivat Kaj Chydeniuksen säveltämät ja Marja-Leena Mikkolan sanoittamat kappaleet ovat muodostuneet klassikoiksi. Laulu rakastamisen vaikeudesta sopii elokuvaan kuin nenä päähän, ja Laulu kuolleesta rakastetusta on myös symbolisesti merkittävä. Käpy selän alla vetoaa niin moneen kiinnostuksenkohteeseeni, että en kerrassaan voi olla pitämättä siitä!

Harmikseni en löytänyt Youtubesta parempaa klippiä elokuvasta, mutta elokuva on postauksen kirjoitushetkellä katsottavissa Yle Areenassa.

 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Joulukalenteri 2023: luukku 4

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 4: Orlando (1992)

 

 Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Heti toisessa luukussa rikotaan sääntöjä ja käsitellään kirjaan perustuvaa elokuvaa :D Mutta ihan sama, mun kalenteri, mun säännöt!

 

Virginia Woolfin samannimiseen romaaniin perustuva Orlando on elokuva, joka on jäänyt ikuisesti mieleeni erittäin positiivisena yllätyksenä. Eräällä perheenjäsenelläni on suuri kiinnostus vähän omituisiin taide-elokuviin, joten hänen ehdotettuaan katsottavaksi Orlandoa, olin hyvin skeptinen siitä tajuanko elokuvasta yhtään mitään. 

Juoni on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen. Orlando on nuori, rikas ja häkellyttävän kaunis mies 1500-luvun lopun Englannissa. Kuningatar Elizabeth I kieltää häntä vanhenemasta, ja Orlando tottelee: tarina kuljettaa hänet nykypäivään asti, eikä hän vanhene päivääkään. Aikakausien läpi kulkiessaan hän yrittää lyödä läpi kirjailijana, etsiä onnea rakkaudessa ja osallistua sotaan. Eräänä aamuna hän sattuu heräämään naisena, mutta jatkaa elämäänsä sen kummempia kompuroimatta. 

Minuun vetoaa Orlandossa sen outos ja selittelemättömyys. Siinä tapahtuu paljon outoja, mahdottomia asioita, mutta se ei selitä, miten ne ovat mahdollisia. Esimerkiksi Orlandon sukupuolen muutos tapahtuu niin, ettei sitä perustella katsojalle juurikaan. Todetaan vain, että näin tapahtui! (Toki jotain taustoitusta tapahtumalle annetaan, mutta sekään ei tarjoa selitystä, miten yhdessä yössä tapahtuva muutos on mahdollinen.) Tällainen tapa kertoa tarinaa voisi ärsyttää, mutta jotenkin se toimii tässä täydellisesti. Lisäksi siinä on sukupuolen ja sen vaikutuksien tematiikkaa, jossa on vakavia sävyjä, mutta kuitenkin leikkisyyttä, ja sekin ilahduttaa minua valtavan paljon. Orlando on visuaalisestikin kaunis, puvut ja miljööt ovat upeita. Pieni unenomaisuus tunnelmassa ei haittaa myöskään, se on kuin kirsikka kakun päällä. Elokuvassa on myös huumoria: esimerkiksi tämä kohtaus naurattaa minua jo pelkkänä ajatuksena. Ja totta kai on pakko mainita upean roolisuorituksen tekevä, ihastuttavan androgyyni Tilda Swinton! Hänen Orlandonsa on sydäntälämmittävän herkkä ja elävä. 

Alkuperäisteos on minulla vielä lukematta, shame on me, mutta ehkä jonakin päivänä senkin aika koittaa. Orlandon tarina, visuaalisuus ja tietyt kohtaukset muuten inspiroivat minua, kun kirjoitin runon Vuosisadat. Elokuvan katsoneet saattavat tunnistaa nämä intertekstuaaliset viitteet!

Joulukalenteri 2023: luukku 2

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 2: Prinsessa Mononoke (1997)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

En ole koskaan ollut animea katsova ihminen, mutta Studio Ghiblin elokuvat ovat poikkeus. Osa elokuvista (kuten Naapurini Totoro) soveltuu nuorillekin lapsille, mutta monet sopivat nimenomaan aikuisempaan makuun. Ihan kaikkia Ghibli-leffoja en ole nähnyt, mutta hyvin suuren osan, ja pidän lähes kaikista. Ehkä joitain elokuvia olen nähnyt hieman liian nuorena (Henkien kätkemän alku aiheutti seitsemänvuotiaalle niin suurta kauhua, että elokuva piti jättää kesken), mutta ne ovat vaikuttaneet minuun hyvin syvästi.

Prinsessa Mononoke alkaa, kun nuori prinssi Ashitaka kohtaa demonin riivaaman villisikajumalan, joka on hyökkäämässä hänen hänen kotikyläänsä. Puolustautuessaan hyökkäykseltä Ashitaka saa osuman kirouksesta, ja päästäkseen siitä eroon hän matkustaa itään. Legendat kertovat, että metsässä asuva peurajumala voisi kumota kirouksen. Metsää ja sen olentoja kuitenkin uhkaa viereinen rautasulatto ja sen hallitsija lady Eboshi, jonka johdolla metsän antimia käytetään rautasulatossa ja aseiden valmistuksessa. Eboshin vieraana Ashitaka kohtaa myös sudella ratsastavan Prinsessa Mononoken, ihmistytön, jonka metsän jumalat ovat kasvattaneet. 

Lumouduin elokuvasta heti ensimmäisellä katselukerralla. Se on hyvin raaka ja verinen, useassa kohdassa pelottavakin, mutta kaiken kauhean vastapainona on todella seesteisiä ja kauniita hetkiä. Ghibli-elokuvissa animaatio on suorastaan itkettävän kaunista, eikä Prinsessa Mononoke ole poikkeus. Myös Joe Hisaishin musiikki on upeaa. En aina jaksa kuunnella elokuvasoundtrackeja, mutta Hisaishin musiikki jaksaa kiehtoa myös ilman visuaalista puolta. Minuun vetoaa myös elokuvan mytologia. En voi sanoa tuntevani japanilaista mytologiaa kovinkaan hyvin, mutta erilaiset jumalolennot ja niiden eri muodot kiehtovat minua mielettömästi. Elokuvan luonnonsuojelusanoma tuntuu edelleen ajankohtaiselta, ehkä jopa ajankohtaisemmalta kuin elokuvan ilmestyessä 26 vuotta sitten. Vaikka teemaa käsitellään pitkälti ihmisten ahneuden, itsekkyyden ja julmuuden kautta, armoa tai toivoa ei ole unohdettu. Pelkkä elokuvan viimeisen kuvan ajatteleminen itkettää: raunioistakin voi kasvaa jotain kaunista.

Tämän kaiken lisäksi Prinsessa Mononoke on toiminut suurena inspiraationlähteenä useammallekin kässärilleni jo vuosien ajan! Studio Ghiblin elokuvista sain myös oivalluksen jo hyvin nuorena. Verrattuna länsimaalaisiin (lapsille suunnattuihin) piirrettyihin niiden hahmojen hyvyys ja pahuus ei koskaan ole mustavalkoista. Ashitaka on tarinan sankari, mutta hän on valmis tappamaan. Lady Eboshi käyttää metsää häikäilemättä hyväkseen eikä kaihda väkivaltaa, mutta hänen kylänsä tarjoaa turvapaikan monille yhteiskunnan syrjimille, kuten naisille ja spitaalisille. Tällaiset harmaasävyt kiehtovat, ja olenkin pyrkinyt tuomaan sellaisia omiin teksteihini vuosien ajan.

2022 (1/2)

Vuoden viimeistä päivää viedään, mikä tarkoittaa perinteistä vuosikatsausta! Vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen vuottani yleisesti, ensi vuoden puolella ilmestyvässä jatko-osassa kerron kirjavuodesta 2022. 

Vuosi 2022 tuntui monessa kohdassa raskaalta, opiskeluja oli paljon. Toisaalta vuosi vilahti ohi hetkessä, toisaalta se tuntui niin pitkältä, että alkuvuosi tuntuu olleen aivan eri elämää kuin nykyhetki. Kuten ennenkin, postauksen kuvituskuvat liittyvät tilanteisiin tai sitten ovat liittymättä. 

Vuonna 2022 minä

Useamman kerran on käynyt niin, että olen unohtanut vaihtaa läppärillä kyrillisen näppäimistön latinalaiseen venäjäntehtävien jälkeen. Tässä yritin ryhtyä katsomaan Sohvaperunoita, mutta jostain syystä Google ei tarjonnut tuloksia. 

⦁ aloitin vuoden etäopetuksessa. Tuntui todella epätoivoiselta palata takaisin Zoomin äärelle, kun syksy oli kuitenkin ollut pitkälti lähiopetusta. Muistot viime vuoden onnettomasta ja ahdistavasta koronakeväästä palasivat todella voimakkaasti mieleen. Onneksi viimeisessä periodissa päästiin taas lähiopetukseen, mutta itselläni oli siellä niin vähän opintoja, että se oli laiha lohtu. Olin ajatellut, että kevät olisi opintojen puolesta kevyt, mutta olin väärässä. Jo se, että opiskelin sekä venäjää että ranskaa teki keväästä hankalan. Venäjä oli hankalaa muuten vain, ja ranska, josta olin varmuuden vuoksi valinnut alkeiskurssin (huolimatta siitä, että opiskelin kieltä koko lukion läpi), oli välillä jopa turhauttavan helppoa. Vaikka lukiossa oli normaalia, että lukujärjestyksessä oli vähintään kahta, usein jopa kolmea kieltä, huomasin, että yliopistossa kieltenkurssien vaatima työmäärä on kaiken muun ohella niin suuri, että kaksi kieltä yhtä aikaa on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi keväälle osui muutama muukin työläs kurssi, ja vaikka luentoni loppuivat jo ennen vappua, kirjallisten töiden viimeiset rutistukset puristivat mehut melkoisen tarhokkaasti. Lisäksi kevättä hallinnoi koronastressin lisäksi stressi harjoitteluhausta, joka oli melkoinen epätoivon taival. Kesäloma tuli siis todella tarpeeseen! 

⦁ toimin ainejärjestölehden päätoimittajana. Olen ollut mukana ainejärjestömme lehden toimituksessa lähes koko opiskelija-aikani, ja jossain vaiheessa aloin (hieman yllätykseksi itsellenikin) haaveilla päätoimittajuudesta, ja niinpä sitten päädyinkin lopulta siihen hommaan. Vuoteni päätoimittajana oli antoisa, vaikka monenlaista vastoinkäymistä siihenkin mahtui aina temppuilevasta taitto-ohjelmasta painojälkipainajaisiin. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen kaikkeen, mitä toimitus sai tänä vuonna aikaan. Lehti oli vaipunut jonkinasteiseen koronakoomaan, mutta tänä vuonna se palasi menneisiin loiston päiviinsä. Tämä ei tietenkään ole vain oma ansioni, mutta silti olen tästä erittäin ylpeä. Järjestössämme on tapana, että päätoimittajan pesti kestää vuoden, joten luovutan soihtuni seuraajalleni. Vaikka olen iloinen siitä, että minun ei tarvitse tehdä enää yhtäkään talousarviota tai stressata painoaikatauluista, koen silti pientä haikeutta: onhan tämä melkein kuin luopuisi lapsestaan! 

Päätoimittajan puolisalaisia (ja -sensuroituja) muistiinpanoja taiton viimeistelyyn. Ei, en anna näille kontekstia.  

⦁ pääsin taas pitkästä aikaa laulamaan kuorossa. Koronan takia oman kuoroni toiminta oli pari vuotta täysin paussilla, mutta keväällä käynnisteltiin toimintaa varovasti uudelleen. Keväällä laulettiin vielä maskien kanssa (yllättävän hankalaa! En ollut tajunnutkaan, miten paljon nopeammin ääni väsyy maskin kanssa) ja melko pienellä kokoonpanolla, mutta syksyllä päästiin kunnolla asiaan ja jopa esiintymään! Yhdessä laulaminen on todella kivaa, sen olen taas päässyt huomaamaan. Miten ihanaa onkin, kun pari-kolmekymmentä ihmistä laulaa kuin yhdestä suusta, ja äänet soivat yhdessä <3

⦁ kuuntelin hyvin paljon musiikkia. Pääosin tänäkin vuonna levylautastani hallinnoivat vanhat tutut, mutta esimerkiksi Hectoriin tutustuin tänä vuonna paremmin (joskin tutustuttavaa miehen tuotannossa vieläkin riittää). Uutta musiikkia ilmestyi esimerkiksi Olavi Uusivirralta ja Scandinavian music groupilta, jonka Ikuinen ystävä -albumi on ehdottomasti vuoden isoimpia tapauksia (edellinen levy oli nimittäin ilmestynyt vuonna 2015). Päädyin ennakkotilaamaan Ikuisen ystävän itselleni synttärilahjaksi, ja olihan se ihanaa, kun levy kolahti ilmestymispäivänä postiluukusta mukanaan bändin jäsenten nimmaroima valokuva. 

⦁ seurasin ihmetellen koronarajoitusten purkua. Kun on kaksi vuotta elänyt pandemia-arkea, rajoitusten höllentäminen tuntui ihmeelliseltä ja jopa vähän kielletyltä. Vaikka inhosin maskien käyttöä, oli silti outoa olla käyttämättä niitä. Muistan miettineeni esimerkiksi lähikauppani ovella, laittaako maskin päähän vai ei, koska leivän hakeminen ilman tuntui jopa rikolliselta :D mutta kyllä siihenkin sitten tottui, ja suurimmaksi osaksi rajoitusten purku on tuottanut vain suurta iloa. (En ole muuten vieläkään sairastanut koronaa, vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset ovat, jopa useampaan kertaan. Jossain takaraivossani pelkään, että tähän asti selviäminen tarkoittaa jotain kauheaa ruttokurimusta tulevaisuudessa...) 

⦁ vietin pitkästä aikaa normaalivappua! Viimeksi pääsin viettämään opiskelijavappua fuksivuotenani, ja olinkin miettinyt, onko aika kullannut vappumuistot, ja onko vappu sittenkään yhtä huima ja maaginen juhla kuin sen muistelin olevan. Mutta kyllä oli! <3 Vappuviikkoon ja itse juhlaan mahtui useita unohtumattomia hetkiä, ja vaikka olin juhlinnan jäljiltä erittäin väsynyt, olin myös onnellinen.  

Ainoa ottamani kuva vapulta, jossa ei ole tunnistettavia ihmiskasvoja. Vapunpäivän piknikillä oltiin kirjaimellisesti yhdessä läjässä. 

⦁ matkustin katsomaan Euroviisuja. En sentään Torinoon, mutta Tampereelle (sama alkukirjain kuitenkin!) ystäväni luo. Olemme kyseisen ystävän kanssa katsoneet viisuja pandemia-aikana Zoomin välityksellä etänä, joten oli ihanaa, että pääsimme katsomaan tämän lempimusiikkikilpailuni finaalin yhdessä. Viikonloppu oli muutenkin ihana: siinä oli museoita, hyvää ruokaa, ratikka ja tärkeitä tyyppejä <3

⦁ novellini julkaistiin kansien välissä. Päädyin kirjoittamaan novellin vähän sattumalta, mutta niin vain se valittiin julkaistavaksi erääseen kokoelmaan, ja se oli ihana ja iso juttu! Teos, jossa novellini julkaistiin on käytännössä omakustanne, joten mitään suurta yleisöä en odota sen koskaan saavan. Kuitenkin minulle on valtavan suuri asia jo se, että tekstini on teoksessa, jolla on oma ISBN-numero :D  Novellissani oli jonkin verran minulle epätyypillisiä tyylikikkailuja, joiden onnistumista vähän epäröin, mutta näköjään kannatti kikkailla! Harmikseni en sairastumisen takia päässyt teoksen julkkareihin, mikä vähän kaivelee edelleen: olisihan kyseessä ollut ensimmäiset julkkarit, jossa itse olisin ollut juhlakaluna (tosin monen muun rinnalla, mutta kuitenkin). Tärkeä askel alppipolullani joka tapauksessa. 

⦁ olin oman alan kesätöissä! Suoritin museologian harjoittelua, ja pääsin siten ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään oman alan töitä, kun sain harjoittelupaikan eräästä pienehköstä museosta. Kyseinen museo ei ollut paristakaan syystä ehkä optimaalisin valinta, esimerkiksi sen sijainti oli minulle hankala (edestakaisten matkojen kanssa työpäiväni olivat helposti melkein 10 tunnin mittaisia). Tästä huolimatta nautin työstä: kyllä kummasti motivoi töiden tekemistä, kun saa olla omien kiinnostuksenkohteiden kanssa tekemisissä! Yllätyin siitä, kuinka paljon loppujen lopuksi pidin opastusten pitämisestä. Vähän esiintymiskammoisena introverttinä opastukset pelottivat minua ehkä kaikista eniten, mutta hyvin ne loppujen lopuksi menivät, ja huomasin kehittyväni siinä. 

Kokoelmatöitä museolla. (Mikäli joku oikea museoihminen tätä lukee: ei, olosuhteet eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta sillä oli mentävä, mitä oli annettu!)

⦁ ajoin autolla enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka pääosin kuljinkin töihin bussilla, viikonloppuisin piti turvautua omaan autoon. En ollut koskaan aiemmin ajanut yhtä pitkää matkaa ilman jonkinasteista henkistä tukea. Ajaminen sujui kuitenkin hyvin, kertaakaan en kolaroinut, eikä kukaan tai mikään vahingoittunut tai kuollut minun takiani! Ensimmäinen työmatka oli täynnä kuolemanpelkoa, mutta sekin helpotti kesän kuluessa. Välillä oli suorastaan kivaa vain ajaa pätkyttää moottoritietä ja kuunnella kivaa musiikkia! Jonkin verran ajelin kesän aikana töiden ulkopuolellakin, ja vaikka en ajamisesta eritysesti nautikaan, on ihan kiva, ettei ole pelkästään hankalien bussiaikataulujen varassa kotikotona ollessani. (Mainitsemisen arvoista lienee sekin, että sain kesällä elämäni ensimmäisen ja ainakin toistaiseksi myös viimeisen pysäköintisakkoni...)

⦁ vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Vietin kesää tosiaan kotikotona, enkä hankalien työaikojeni vuoksi päässyt koko kesänä opiskelukaupunkiin käymään. Kivoja juttuja pääsin tekemään työnteonkin ohella: pari päiväreissua, ystävien näkemistä, hauskat juhannusjuhlat ja hetkiä riippumatossa. Siivosin myös huoneeni kaappeja, mikä oli melkoinen työmaa, koska säilytän aivan kaiken, mutta samasta syystä myös ilahduttavaa ja yllättävääkin hommaa. 

Kesän pehmein työkaveri <3

⦁ täytin 23 vuotta. Leivoin kakun, jonka on ehkä kaikkien aikojen vaikein leipomani, mutta äärimmäisen herkullinen (joskin myös melkoisen tukuinen :D) Synttärilahjaksi sain vanhemmiltani kastelukannun, mikä ilahdutti todella paljon: olenhan nämä kaikki omillani asutut vuodet kastellut huonekasvini pesupallolla :D 

⦁ palasin opiskelukaupunkiin viettämään kesäloman viimeisiä viikkoja. Vaikka tämä lyhyt loma ei ehkä ihan sisältänyt kaikkea, mistä haaveilin, pääsin esimerkiksi käymään museoissa ja viettämään aikaa ystävieni kanssa. Lisäksi toteutin erään retken, josta olin haaveillut todella pitkään! 

⦁ katsoin elokuvia ja sarjoja. Sarjoista mieleeni jäivät parhaiten The Office, Unorthodox, Milkshake ja Aikuisten kolmas kausi. Vuoden aikana katsotuista elokuvista suosikkejani olivat mm. Encanto, Emma, ...tick...tick...BOOM!, Fight club, Orlando, The Rutles: All you need cash ja Glass onion (jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä :D). 

Yhtenä viikonloppuna tein ruuaksi intialaistyyppistä kastiketta ja päätin panostaa ja leipoa kaveriksi naan-leipiä.  

⦁ aloitin viidennen vuoteni yliopistossa. Jos viime vuonna oli akateemista ikäkriisiä ilmassa, nyt varsinkin oli! Syksyyni mahtui maisteriopintojen aloittamista sekä omassa pääaineessani että eräässä maisteriohjelmassa, johon pääsemisestä olin haaveillut fuksista lähtien. Siihen kuului myös kriiseilyä graduaiheen kanssa, venäjän läksyjä ja vielä vähän lisää venäjän läksyjä ja oppimispäiväkirjoja, jotka aloitettiin liian myöhään. Opinnot tuntuivat syksyllä turhankin raskailta, ja valitettavasti ensi kevätkin näyttää täydeltä. Jospa oppisin aikatauluttamaan kevään aikana paremmin? 

⦁ kävin livekeikoilla. Koska en ole koskaan ollut mikään suuri keikoilla kävijä, se, että näin viisi artistia tämän vuoden aikana livenä, on iso juttu. Keväällä ja kesällä olin katsomassa Kalevauvaa, Arppaa, J. Karjalaista ja Prinssi Rohkeaa ja Erämaan rottia, syksyllä Scandinavian music groupia. Kevään ja kesän keikat nautin ulkoilmassa, pääosin hyvässä säässä (yhden tosin niin karmeassa kaatosateessa, että olin aivan läpimärkä sadevarusteistani huolimatta!). Lemppariksini näistä nousee ehkä J. Karjalainen, jonka lavakarisma on uskomaton! Smg:n keikan sain nauttia eturivistä käsin, ja Ikuinen ystävä -albumi aukeni jotenkin paljon paremmin. Löysin itseni esimerkiksi kyynelehtimästä Kukaan ei ole virheetön -kappaleelle. Livekeikoissa on jotain maagista. 

Smg <3

⦁ seikkailin. Vuoteen mahtui parikin seikkailuja, joihin liittyi jännittäviä kulkuneuvoja, pieniä eksymisiä ja tietenkin eväitä. Hyvät eväät ovat retkeilyn pääasia! 

⦁ kirjamessuilin. Perinteiseen tapaan kävin kaksilla kirjamessuilla, ensin Turussa ja sitten Helsingissä. Helsingin messuista tein myös oman postauksensa. 

⦁ katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin musikaalit Encanto, ...tick...tick...BOOM!, West side story (vuoden 2021 versio), Oklahoma!, Elvis, Mulan II ja The Rutles: All you need is cash. Lisäksi kuuntelin Frozenin Broadway-version. Musikaalien kuuntelua toivon petraavani ensi vuonna! Lempimusikaalini tänä vuonna on ehdottomasti ...tick...tick...BOOM!, jota katsoessani itkin itseni märäksi rätiksi. 

⦁ taideintoilin. Vierailin useamman kerran taidemuseoissa, ja muistin taas, kuinka paljon pidän taiteesta eri muodoissa. Kirjallisuus ja musiikki ovat vahvasti läsnä arjessani, mutta muut taiteen muodot jäävät helposti paitsioon. Osittain tästä oivalluksesta inspiroituneena toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin itselleni vesivärit! Toivon pääseväni ensi vuonna maalaamaan pitkästä aikaa. Toin kotikotoakin hieman vanhoja öljypastelliliituja siinä toivossa, että niitäkin tulisi käytettyä enemmän. Kävin myös opiskelukaupunkini teatterissa, ensimmäistä kertaa ikinä! (Eihän siihen mennytkään kuin viisi vuotta...) Teatterissakin pitäisi käydä useammin. 

Käydessäni Turun taidemuseossa pääsin katsomaan Heleneä silmästä silmään. Tämä on yksi lempitauluistani häneltä. 

⦁ pääsin joululomalle ja matkustin kotikotiin sitä viettämään. Raskaan syksyn jälkeen oli ihanaa vain maata sohvalla ja syödä konvehteja. 

⦁ kirjoitin. Sen jälkeen, kun sain DVR:n ykkösversion valmiiksi syksyllä 2021, en kirjoittanut säännöllisesti moneen kuukauteen. Vaikka alkuvuodesta kirjoitinkin tuon julkaistavaksikin päätyneen novellin, ei kirjoittamisessa ollut samanlaista rutiinia kuin ennen. Kirjoitusrutiiniin pääsin kiinni vasta huhtikuussa, kun osallistuin Camp NaNoWriMoon ja aloitin P:n editointia. Campin hävisin tällä kertaa, mutta P:n editointi on edennyt hyvin mukavasti: olen editoinut arviolta n. 2/3 koko kässäristä. Välillä on ollut tahmeampaa, välillä helpompaa, mutta sellaista kirjoittaminen yleensä onkin, ylä- ja alamäkiä. Pari viime vuotta ovat olleet vähän hankalia kirjoittajaitsetunnon kannalta, mutta tänä vuonna olen luottanut itseeni kirjoittajana vähän enemmän. Minulla on ääni, ja se ääni, sen kertomat tarinat ovat tärkeitä. Alkukesän novellijulkaisun lisäksi sain loppuvuodesta tietää, että myös eräs toinenkin novellini tullaan julkaisemaan ensi vuoden aikana. Vaikka tämä(kin) julkaisu on Suomenkin mittakaavassa pieni, eikä varmaan pääse minkään suuren yleisön tietoisuuteen, olen erittäin onnellinen ja otettu tästä tilaisuudesta. Julkaisu kuin julkaisu, ja tietyissä piireissä tällainen julkaisu on melko arvostettu! Mutta se ensi vuoden suunnitelmista tässä kohtaa, palaan näihin vielä vähän myöhemmin. 

"E ei tykkää muistella menneitä, mutta ei hän halua ajatella liikaa tulevaakaan, hän sanoi hiljaa ja pudisti päätään. – Hän haluaa olla aina vain tässä ja nyt. Enkä minä voi syyttää häntä siitä. Menneisyydessämme ei ole juurikaan hyviä asioita, ja tulevaisuudensuunnitelmat voivat kaatua milloin tahansa. Mutta kai minä silti haluan katsoa tulevaan, ottaa riskin. Menneeseen ei ole mitään järkeä jäädä vellomaan, sitä ei voi enää muuttaa."

 (P, luku 9)

Editointimuistiinpanojen tekemistä.

2022 oli varsin kiireinen ja usein myös stressaava vuosi, mutta siihen mahtui paljon mieleenjääneitä ja sydäntä lämmittäneitä hetkiä. Ensi vuosi tulee olemaan niin ikään hyvin opiskeluntäyteinen, mutta toivon, että siellä odottaisi myös hyviä hetkiä, joiden voimalla jaksaa arkisen puurtamisen. Vuodelta 2023 toivon myös, että kirjoittaisin enemmän blogiin! Tämä on kuitenkin mukavaa hommaa, ja luonnoksissa odottelisi vaikka mitä kivaa, joka on kirjoittamista vaille valmista. Jos edes kahdesti kuukaudessa kirjoittaisin, se olisi jo voitto! 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tavataan vuonna 2023! 

Joulukalenteri 2022: luukku 22

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

22. luukku: Dominic Noble

Kalenterin toisiksi viimeisestä luukusta paljastuu Dominic Noble, joka tekee pääosin Lost in adaptation -nimistä sarjaa. Kyseisessä sarjassa hän vertailee kirjoja ja niistä tehtyjä elokuva- ja televisiosovituksia. Kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien vertailu on itsellänikin lähellä sydäntä, ja olenkin harrastanut sitä esimerkiksi vuoden 2019 joulukalenterissa. Minusta on ihanaa, että joku muukin suhtautuu asiaan yhtä intohimoisesti! Vaikka yleensä näissäkin videoissa tullaan siihen tulokseen, että kirja on parempi, Dom on valmis myös myöntämään adaptaatioiden hyvät puolet. Videoihin on selvästi nähty aikaa ja vaivaa, mitä arvostan todella paljon. Lisäksi minua ilahduttaa hänen miellyttävä äänensä, jota kuuntelee ilokseen :D Jokin näissä videoissa rauhoittaa minua tavattomasti, ja ne ovatkin eräs ratkaisu tilanteisiin, joissa koen oloni syystä tahi toisesta liian levottomaksi. 

Esimerkkivideossa käsitellään Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja siihen pohjautuvaa vuonna 1995 ilmestymättä BBC:n minisarjaa. Kyseessä on hyvin uskollinen adaptaatio, mutta siitäkin löytyy eroja alkuteokseen. Hieman aina pelottaa, kun joku puhuu teoksesta (tai teoksista), jo(i)ta rakastan raivokkaasti, mutta onneksi tällä videolla sekä kirjaa että tv-sarjaa käsitellään hellästi (ansaitusta) kritiikistä huolimatta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä. 

Joulukalenteri 2022: luukku 12

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

12. luukku: The Princess and the Scrivener

Olemme saapuneet joulukalenterin puoliväliin, ja tänään luukusta paljastuu The Princess and the Scrivener -kanava! Tällä kanavalla ystävykset Paige ja Sarah käsittelevät erilaisia populaarikulttuurin ilmiöitä, ja näkökulma on yleensä intersektionaalisessa feminismissä. Kaksikko tekee videoita niin yhdessä kuin erikseen, ja puhuvat pääosin kirjoista ja elokuvista. Joskus kyseessä on suosikkiteosten esittely, arvio jostain uudesta (tai vähän vanhemmastakin) kulttuurituotteista, toisinaan videoessee. Kanavalta löytyy myös muutama pidempi videoesseekokonaisuus, esimerkiksi vuoden 2017 live action -versiosta Kaunotar ja hirviö -elokuvasta ja siitä, mikä siinä meni pieleen. 

Mielestäni The Princess and the Scrivenerin vahvuus on ehdottomasti kiehtovat näkökulmat aiheisiin. Omasta etuoikeutetusta asemasta ei välttämättä osaa nähdä populaarikulttuurin syvälle juurtuneita rasistisia ja ableistisia rakenteita, ja esimerkiksi niiden paremmassa hahmottamisessa heidän videonsa ovat olleet avuksi. Vaikka aiheet ovat monesti vakavia, videot eivät ole ryppyotsaisia. Paige ja Sarah ovat selvästi todella intohimoisia populaarikulttuurin rakastajia, ja rakkaus myös näkyy. Huumoriakaan ei unohdeta. Erityismainita sille, että videot on suurimmaksi osaksi tekstitetty! Se helpottaa välillä perässä pysymistä, kun englanti ei ole oma äidinkieli. 

Esimerkkivideoksi valitsin joulun kunniaksi vähän vanhemman videon. Video on osa P&S watch -sarjaa, jossa Paige ja Sarah katsovat elokuvia yhdessä, ja tällä kertaa he katsovat The Muppet Christmas Carol -elokuvan. Kyseessä on eräs ehdottomista lempijouluelokuvistani, joten valinta oli sinänsä helppo. Videolla näkyy hyvin Paigen ja Sarahin keskinäinen kemia ja huumorintaju, ja on hyvä esimerkki siitä, että tiukan asian lisäksi kanavalta löytyy myös kevyempää sisältöä. Nauran tälle videolle aina ääneen huolimatta siitä, kuinka monta kertaa tämän katson. "Nobody is safe from the industrial revolution!"

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä. 

Joulukalenteri 2022: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

8. luukku: PES

Tutustuin yhdysvaltalaisen animaattori PESin tuotantoon ala-asteen viimeisillä luokilla, kun käsittelimme kuvistunnilla animaatiota, ja opettaja näytti muutamia esimerkkejä stop motion -animaatiosta. Osa näistä animaatioista oli PESin käsialaa, ja ne jäivät luovuudellaan hyvin mieleen. (Eräs muista esimerkeistä oli tämä musiikkivideo, joka ei ole PESin tekemä, mutta niin hieno, etten voi olla mainitsematta sitä!) En katso nykyisin kanavaa enää kovin aktiivisesti, mutta aina välillä löydän itseni ihastelemasta näitä lyhyitä videoita. Miten joku voi ollakin niin taitava ja katsoa maailmaa niin luovalla tavalla! Ihailen myös työmäärää, joka lyhyenkin videon taakse kätkeytyy: stop-motion -animaatio on todella hidasta hommaa, sen tiedän ihan omastakin kokemuksesta. 

Esimerkkivideona toimii Fresh Guacamole, joka oli vuonna 2012 ehdolla parhaan animoidun lyhytelokuvan Oscariin. (Ja on muuten historian lyhin Oscar-ehdokkaana ollut elokuva!) Tässä on juuri sitä luovuutta, jota PESin töissä ihailen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä. 

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Oklahoma! (1955)

 

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinneman

Perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs

Päärooleissa Gordon McRae (Curly McLain), Shirley Jones (Laurey Williams), Rod Steiger (Jud Fry), Gene Nelson (Will Parker), Gloria Grahame (Ado Annie Carnes), Charlotte Greenwood (Aunt Eller) 

Pitkästä aikaa jatkamme Suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua! Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on musikaali Oklahoma! vuodelta 1955. Oklahoma! perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs vuodelta 1931. Musikaalin Broadwayn ensi-ilta oli vuonna 1943, ja kyseessä on Rodgers & Hammerstein -tiimin ensimmäinen yhteinen musikaali. (Molemmat tekijät olivat tosin tehneet useampia musikaaleja muiden tekijöiden kanssa aikaisemminkin.) Wikipedian mukaan Oklahoma! on R&H-kaksikon musikaalien elokuvaversioista kaikkein uskollisin alkuteokselle. Teoksen musiikkia on tallennettu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -tietokantaan, johon tallennetaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä. 

(Lähde: Wikipedia) 

Oklahoma! oli minulle ainoastaan nimeltä tuttu teos. Nimi ja dvd:n kansikuva auttoivat päättelemään, että kyseessä on cowboy-teemainen seikkailu, joka ei kauheasti herättänyt kiinnostusta (niissä kun on monesti melko ikävän yli-isänmaallinen tunnelma). Toisaalta esimerkiksi teoksen musiikin saama arvostus houkutteli teoksen pariin, ja pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kuinkas sitten kävikään? 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne ovat ruutukaappauksia elokuvasta, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin heikko.) 

Tästä eteenpäin tekstissä on pieniä juonipaljastuksia. 

Juoni

Oklahoma! sijoittuu nimensä mukaisesti Oklahoman osavaltioon 1900-luvun alussa. (Tosin tuolloin kyseessä oli pelkkä terrotorio, ja osavaltio perustettiin myöhemmin, mutta tätä historiaa ei kauheasti elokuvassa avata, vaikka se mainitaankin pariin otteeseen. Ehkä tämä on yhdysvaltalaiselle yleisölle ihan selvää pässinlihaa, mutta minun piti vähän lueskella Wikipediasta aiheesta myöhemmin.) Iloinen ja huoleton cowboy Curly McRae on ihastunut tätinsä Ellerin suojattiin Laurey Williamsiin, ja Laureyllakin on lämpimiä tunteita Curlya kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen jääräpäisiä ja ylpeitä henkilöitä, ja Laurey ei niin vain suostukaan Curlyn seuraksi tanssiaisiin, vaan suostuu mustasukkaisuutta herättääkseen tilan työmiehen Jud Fryn seuralaiseksi. Saavatko nuoret toisensa? Entä kuinka helposti Jud antaa periksi tälle tähtiin kirjoitetulle rakkaudelle? Sivujuonteena kulkee Laureyn ystävän Ado Annien kolmiodraama kulkukauppias Ali Hakimin ja pitkäaikaisen ihastuksensa Will Parkerin kanssa. 

Sinänsä juonessa ei ole mitään vikaa: se on yksinkertainen ja vähän ennalta-arvattava, mutta se ei välttämättä ole paha asia. Silti elokuvaa katsoessani minun teki mieli lyödä päätäni useamman kerran seinään. Juonen konfliktit syntyvät pääosin siitä, että hahmot eivät suostu keskustelemaan keskenään tai tulemaan senttiäkään toisiaan vastaan, ja varsinkin ensimmäinen on suuria inhokkijuonikuvioitani. Lähes kaikki tarinan konfliktit olisi voinut ratkaista sillä, että hahmot olisivat istuneet noin kymmeneksi minuutiksi alas ja puhuneet asiat halki. Toinen inhokkitrooppini, kolmiodraama, on myös melkoisen päälleliimatun oloinen, vaikka onkin tärkeä osa tarinaa. Katsojalle on alusta asti selvää, kuka Laureyn sydämen valittu on, ja siksi kaikki draamailu sen ympärillä tuntuu turhalta. 

Juonenkuljetuskin tökkii ja pahasti. Loppupuolella elokuva alkaa laahata ja pahasti, ja mietin monessa kohdassa, että koko homma voisi loppua tähän ja kaikki olisi hyvin. Sitten viimeisen 10 minuutin aikana tapahtuukin monta todella isoa asiaa, jotka sitten kuitenkin ratkeavat sormia napsauttamalla. Kun Oklahoma! lopulta loppui, olin sekä helpottunut sen loppumisesta että turhautunut liian helposti ratkeavasta lopusta. Tarinan alkuasetelmassa olisi ollut potentiaalia ihan hyvään teokseen, mutta koko homma lässähti kuin pannukakku. 

Virallinen arvosana juonelle on 2/5. 

Laurey ja Curly, rakastavaiset. 

Laulut

Oklahoma! sisältää yhteensä 11 laulua (plus repriisit): Oh what a beautiful mornin, The surrey with the fringe on top, Kansas city, I cain't say no, Many a new day, People will say we're in love, Pore Jud is daid, Out of my dreams, The farmer and the cowman, All er nuthin ja Oklahoma. Lauluja on siis hyvin runsaasti, mutta niistä yksikään ei jäänyt elokuvan jälkeen mieleen. Jos ajattelen esimerkiksi sarjan edellisessä osassa käsiteltyä State fairia, pystyisin tältä istumalta hyräilemään pariakin laulua siitä, vaikka en ole kuunnellut niitäkään sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta postauksen. Huomaa kyllä, että R&H-tiimi on ollut vasta yhteistyönsä alussa: tämä ei tosiaankaan ole heidän parasta työtään. 

Eniten pidän musikaalin lauluista The surrey with the fringe on top, Many a new day ja People will say we're in love. Ehdottomia inhokkibiisejäni ovat puolestaan Pore Jud is daid ja I cain't say no. Muut kappaleet eivät herätä oikeastaan mitään tunteita. 

Tanssikohtauksille annan kuitenkin pisteitä. Esimerkiksi Kansas city, jossa kaupungista palaavat cowboyt tanssivat rautatieasemalla, ja Many a new day, jossa Laurey ja lähiseudun tytöt tanssivat valmistautuessaan juhliin ovat molemmat kivasti koreografioituja, ja niissä on ihanasti vanhan Hollywoodin musikaaliglamouria. Myös unikohtaus, jossa Laurey pohtii tunteitaan Curlyn ja Judin välillä, oli mielestäni hienosti toteutettu. Ehkä kohtaus oli hieman alleviivaava, mutta se toimi ja oli tehokas. Sanattomasta kerronnasta tuli hieman mieleen The Red shoes -elokuva vuodelta 1948, josta pidin kovasti. 

Virallinen arvosana lauluille on 2/5. 

Lähiseudun tytöt tanssivat alusvaatteissaan ennen juhliin lähtöä. 

Hahmot

Suoraan sanottuna: 99% musikaalin hahmoista on täysin ääliöitä. Curly ja Laurey ovat rasittavia jääräpäitä, ja kuten jo aiemmin sanoin, kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat, jos he puhuisivat asioista keskenään. Jatkuvat yritykset tehdä toinen mustasukkaiseksi on ärsyttävää. Kumpikaan hahmo ei herätä sympatioita. Judiakaan on vaikea nähdä uskottavana kolmiodraaman osapuolena, koska hän on uhkaava ja väkivaltainen jo alusta alkaen, eikä sitä salata katsojilta (tai muilta hahmoiltakaan). Tarpeetonta lienee sanoa, että Judinkaan puolella olisin katsoessa ollut. 

Ado Annie on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, tyhjäpäinen ja hölmö, joka ei osaa ajatella puolta tuntia pidemmälle. Hän on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, eikä hänen pitkäaikainen ihastuksensa Will ole kovinkaan paljon parempi. Heidän kolmiodraamansa kolmatta osapuolta, kulkukauppias Ali Hakimia käsikirjoitus kohtelee kummallisesti. Koska Ado Annie esitetään tyhjäpäisenä hupakkona, Ali Hakimin sitoutumiskammo häneen nähdään oikeutettuna. Kuitenkin Ali Hakim saa "rangaistuksen" hylättyään Ado Annien (joka on kuitenkin tässä vaiheessa jo päätynyt onnellisesti yhteen Willin kanssa) joutuessaan puolipakolla naimisiin vielä Ado Annietakin ärsyttävämmän tytön kanssa. Kenen puolella tässä nyt sitten pitäisi olla? 

Oikeastaan koko musikaalin ainoa kiva hahmo on Aunt Eller, jolla on ehkä koko musikaalin ainoa aivosolu. Hän on napakka järjen ääni, ja sellaiselle tässä teoksessa on todellakin tarvetta. Toisaalta hänkin antaa Laureyn pelata peliään Judin kanssa, vaikka aavisteleekin, että Jud voi olla mustasukkaisena vaarallinen. Ehkä Aunt Eller haluaa antaa suojatilleen jonkinlaisen opetuksen, mutta voisiko sen järjestää niin, että kenenkään henki ei joutuisi vaaraan? 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikki hahmot olivat niin typeriä, että teki mieli hakata päätä seinään lähes koko musikaalin ajan. 

Virallinen arvosana hahmoille on 1/5. 

Laurey ja Ado Annie lammella. 

Onko teos kestänyt aikaa?

Ei erityisen hyvin. Vaikka teoksessa ei olekaan mitään erityisen räikeää epäkorrektiutta (kauhulla odotan muutamaa seikkailussa edessä olevaa musikaalia), tarina tuntuu vanhanaikaiselta, eikä erityisen hyvällä tavalla. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan, jos sanon, että tyyli on ehkä sopinut 1950-luvulle, mutta ei oikein enää toimi 2020-luvulla? En tietenkään odottanut tältä musikaalilta mitään kauhean syvällistä, mutta tarina on mielestäni jopa turhauttavan kepoinen. 

Suuresta inhostani musikaalin hahmoja kohtaan puhuin jo, mutta puhun siitä vielä hieman lisää. Ado Annie on paitsi ärsyttävä hahmo, myös melkoisen huonosti aikaa kestänyt. Kun hän laulaa, että ei vain kerrassaan mitenkään pysty sanomaan miehille ei, nousevat feministin niskakarvat pystyyn. Me too -ajassa tällainen (miesten kirjoittama!) laulu herättää erittäin ikäviä mielleyhtymiä, varsinkin, kun tämä Ado Annien ominaisuus nähdään lähinnä humoristisena. Kun Ado Annie on vieläpä niin tyhjäpäinen hahmo, esimerkiksi Ali Hakim käyttää häntä melko suruttomasti hyväkseen. Ali Hakimista puheenollen, hänenkin hahmonsa on melkoisen ongelmallinen. Hahmo on kotoisin Persiasta, mutta näyttelijä on valkoihoinen, mikä tekee hahmosta melkoisen kiusallisen (joskaan tämä valinta ei yllätä yhtään...). Hahmo on muutenkin melkoisen stereotyyppinen. Tällainen ei (toivottavasti!) menisi enää nykyaikana läpi. 

Eivät kaikki laulutkaan ole selvinneet ajan hampaasta. Esimerkiksi Pore Jud is daid -kohtaus, jossa Curly yrittää houkutella Judia itsemurhaan oli melkoisen järkyttävä, varsinkin, kun se esitettiin koomisena. Toki vakavilla ja synkilläkin aiheilla voidaan vitsailla musikaaleissakin (hyvänä esimerkkinä Heathers), mutta tässä koko kohtauksen sävy tuntuu vain erittäin epäsopivalta ja inhottavalta. 

Virallinen arvosana Oklahoman! kestävyydestä on 2/5. 

Aunt Eller huutokauppaa eväskoreja. 

Viimeinen tuomio

Mikäli edellisistä kohdista asia ei jo käynyt selväksi: minä en pitänyt Oklahomasta!

Juoni ei jaksa kiinnostaa, hahmot ovat sietämättömiä ja musiikki loppujen lopuksi melko tylsää. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että katsoin elokuvan olleessani kuumeessa, ja oloni oli siksi melko hirveä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta en usko, että terveenä katsottaessa se olisi saanut sen kummempia pisteitä. 

Edellisessä osassa käsiteltu State fair ei myöskään ollut mikään lempimusikaalini, mutta sitä katsoessa ei sentään tehnyt mieli lyödä päätä seinään. State fairista muistan edelleen paljon asioita, vaikka katsoin sen melkein vuosi sitten. Oklahoman! katsomisesta on reilu kuukausi aikaa, ja siltikin olen unohtanut siitä jo melkoisesti asioita. Lienee sanomattakin selvää, että tätä musikaalia tuskin tulen katsomaan uudelleen, vaikka ei tämä mikään maailmankaikkeuden huonoin musikaali ollutkaan. 

Oklahoma! saa yhteensä seitsemän pistettä kahdestakymmenestä. 

Laureyn uni hetkeä ennen kuin kaikki menee karmaisevasti pieleen. 

***
Sarjan aikaisemmat osat: 

Mistä on kyse? 
State fair (1945)