lauantai 31. joulukuuta 2016

2016 (1/2)

Hyvää uutta vuotta! Vaikka vanhassa sananlaskussa vanhojen muistelijaa uhataan tökätä tikulla silmään, päätän silläkin uhalla hieman katsella taaksepäin ja muistella, mitä vuonna 2016 oikein tapahtuikaan.

Kun ajattelen kulunutta vuotta, en osaa oikein sanoa, oliko se hyvä vai huono. Tuntuu, että 2015 oli paljon helpommin hahmotettavissa (tuskainen kevät yläasteella, upea kesä ja helpotus lukion alkaessa, vaikka rankkaa olikin), mutta 2016 oli vuosi, josta oli vaikea saada otetta. Tätä vuotta ajatellessa saattaa tulla mieleen ne hetket, jolloin itkin milloin mitäkin ahdistuksen aihetta, vannoin lopettavani lukion kesken ja ryhtyväni rekkakuskiksi, kieltäydyin poistumasta kotoa ihmisten ilmoille enää ikinä (vain raahautuakseni seuraavana päivänä taas kouluun), ikävöin kaukana asuvia rakkaita tai olin kiireinen ja stressaantunut. Toisaalta muistan kaikki ne ihanat hetket vuoden varrelta, jolloin juoksin juna-asemalla halaamaan ystävää, nauroin mahan kipeäksi, keräsin metsässä mustikoita täydellisessä hiljaisuudessa ja rauhassa, uppouduin hyvään kirjaan, kävin syvällisiä keskusteluja, kuuntelin rakastamaani musiikkia ja lopulta tajusin olevani onnellisempi kuin koskaan juuri siinä nimenomaisessa paikassa sillä nimenomaisella hetkellä. Ehkä sitten vanhana ja kärttyisenä tätinä osaan sanoa mielipiteeni tästä vuodesta, mutta nyt se on hieman vaikeaa. 

Mutta mitä minä sitten tänä vuonna tein? 
Vuonna 2016 minä

• aloitin ranskan opiskelun, josta olin haaveillut ala-asteelta asti. Vaikka monet hetket olenkin viettänyt hampaita tuskaisena kiristellen passé composen, epäsäännöllisten verbien ja täysin epäloogisten kielioppisääntöjen parissa, olen kuitenkin pitänyt kielen opiskelusta. (Vähän tosin kammottaa pitkä tauko kurssien välillä: seuraavan kerran palaan kielen pariin vasta maaliskuussa.)



• kävin pohjoisempana kuin koskaan ennen elämässäni, Rovaniemellä. Matkustin myös ensi kertaa yöjunalla samaisen reissun aikana ja koin elämäni ensimmäiset kirjajulkkarit. 

• lauloin koulun kuorossa ja esiinnyinkin muutaman kerran. Loppuvuoden kiireiden takia kuorossa käyminen jäi pois, mikä oli harmillista, mutta onneksi ensi vuonna pääsen taas takaisin kuvioihin. 

• olin musertua koulutöiden alle. Milloin logaritmit ja derivaatat aiheuttivat epätoivoa, milloin deadlinet puskivat päälle, milloin piti jatkuvasti lukea sanakokeisiin, milloin oli koeviikko. Vaikka kouluarkea olikin tasoittamassa koulun tapahtumat, hyppytunnit, kevyemmät kurssit ja lomat, lukio on silti raskasta. Pelkkä ajatuskin siitä, että ensi vuonna alkaa kirjoitukset ahdistaa vähän. 

• vietin ihanan keväisen viikonlopun Helsingissä. Lempikaupungissani oli kaunis toukokuu, Kruununhaassa ihania jugend-linnoja (joihin muuttaa rikkaan aviomiehen rahoilla) ja Aleksanterinkadulla oli valoisaa.



• koin ystävällisiä kasoja. Eräs yökyläily, kasautuminen ja kyyneleitäkin kirvoittanut keskustelu puoleen neljään asti on yksi parhaista asioista, joita tänä vuonna on tapahtunut. 

• olin parhaiden ihmisten kanssa hauskalla piknikillä, jolla leikittiin murhaajaa ja syötiin ihan hirveästi viinirypäleitä. 

• vietin varsin vauhdikkaan kesän. Milloin olin Satakunnan kiertoajelulla, milloin Tampereella syömässä jäätelöä koskea katsellen, milloin matka vei sukujuhliin. Tuntui, että olin koko ajan menossa johonkin. On aina mukava päästä edes hetkeksi pois kotikaupungista, mutta matkailu on pidemmän päälle tpdella uuvuttavaa. Oma sänky on paras sänky, tuli kesän aikana todettua useampaan kertaan. Yksi kesäreissujen hienoimmista saavutuksista oli se, kun päädyin paikkaan nimeltä Pöljä. 

• kiertelin heinäkuussa pitkin ja poikin Etelä-Englantia. Brighton, Bath ja Winchester tulivat matkan aikana tutuiksi, sampin kuin lukuiset pikkukylät ja kauhua takapenkkimatkustajissa aiheuttaneet moottoritiet. Vaikutuin Stonehengestä, fangirlailin Austen-kohteissa, päätn ryhtyä isona kartanonrouvaksi ja opin siihen tulokseen, että jo muinaiset roomalaiset osasivat saunoa, ainakin jotenkuten.



• olin toista kesää isosena riparilla. Leiri oli kaikin puolin paljon parempi kuin viime vuoden vastaava, vaikka sinne lähteminen vähän jännittikin. (Omaa riparia ei tietenkään voita mikään, mutta tämä pääsi hyvin lähelle sitä tunnelmaa, joka omasta leiristä teki niin mahtavan!) Mahtavat isoset, ihanat pikkuiset ja monet upeat hetket tekivät viikosta ikimuistoisen, vaikka vastoinkäymisiäkin koettiin. Jos ensi vuonnakin pääsisin vielä leirille, toivoisin kuitenkin parempaa säätä: olen viettänyt kolme leiriä kylmässä ja sateisessa säässä. 

• täytin elokuussa 17 vuotta. Blogi täytti saman kuun lopussa kaksi vuotta! Molemmat luvut hämmentävät hiukan: välillä olen aivan varma, että olen yhä 15-vuotias ja pidän blogiani edelleen ihan vastasyntyneenä. Jokin osa alitajunnastani on näköjään jumittunut vuoteen 2014. 

• koin tulevaisuusahdistusta useaan otteeseen. Ehkä ryhdyn rekkakuskiksi. (Vaikka minulle huomautettiinkin, että pääsen todennäköisemmin ylioppilaaksi kuin opin ajamaan rekkaa.) 

• jatkoin sanataidekoulun harrastamista. Vuoden aikana varastoihin kertyi paljon tekstejä, tärkeitä oppeja ja hauskoja hetkia upeiden ihmisten kanssa. Loppuvuoden itsenäisen kirjoittamisen jaksoilla järjestimme porukalla ihania kirjoitusmiittejä, joissa tosin kirjoittamisen tai luovuuden tuskan purkamisen sijaan keskityttiin enemmän puhumaan mm. vegaanisesta ruuasta ja ala-astekokemuksista. 

• neuloin seitsemän pari tossuja. Allekirjoittaneelta loppuu pian tossuttomat kaverit.


•  en katsonut niin paljon musikaaleja kuin olisin halunnut. Musikaalien katsomista estivät paitsi kiireet, myös kirjaston suppeat valikoimat ja se, ettei kaikista musikaaleista ole tehty elokuvaa. Koen nimittäin vaikeaksi kuunnella ja keskittyä pelkkään musiikkiin, jos en tiedä, mitä lavalla tapahtuu. Mutta ehkä kokeilen sitä ensi vuonna! Teatterilavalla näin kolme eri musikaalia, joista kaikista pidin kovasti! 

• kävin Helsingin kirjamessuilla toista kertaa. Toinen kerta oli tietyssä mielessä parempi kuin ensimmäinen, nyt kun tiesin, miten messukeskuksessa toimitaan. Viikonloppu oli yksi syksyn ja koko vuoden parhaista, täynnä ihania ihmisiä, kirjoja, älykkäitä ja aikuisia bloggaajia ja ihailemiani kirjailijoita.



• olin ensimmäistä kertaa kuumeessa sitten viidennen luokan. Sairastuminen sattui juuri keskelle pahinta kiirettä ja stressiä, joten voitte uskoa, kuinka ärsyyntynyt olin huonosta tuuristani. 

• olin mukana koulun näytelmäprojektissa. Se oli yksi isoimmista syksyn stressin ja ahdistuksen aiheuttajista, mutta toisaalta se tarjosi myös tähän mennessä lukion hauskimman kurssin. Näytelmä oli valtavan suuri projekti, jonka vuoksi hermot rupesivat varsinkin loppupuolella olemaan aika kireällä ja pienetkin vastoinkäymiset aiheuttivat hermoromahduksen. Esitysilta oli kuitenkin yksi elämäni parhaista, kaikki meni mahtavasti ja kehuja sateli. Lisäksi tutustuin kurssilla niin moniin upeisiin ihmisiin, että en kadu yhtään mukaanlähtöä! 

• vietin joulun, joka oli ihanan rauhallinen ja kiireetön.



• katsoin hyviä elokuvia. Lempileffojani tältä vuodelta olivat How to steal a million, Sunset Boulevard, Amelie ja Fantastic beasts and where to find them. 

• järjestin kaveriporukan kanssa useita lautapeli-iltoja, jotka sisälsivät juttelua, ihan liikaa herkkuja, enemmän tai vähemmän verisen Alias-pelin ja muita vähemmän verisiä lautapeliotteluita ja hyvin usein myös Macarenan tanssimista. 

• kirjoitin. JL:n ensimmäinen versio valmistui kesäkuun alussa, Suudelman ensimmäinen editointikierros on jatkunut vaihtelevalla tahdilla koko vuoden. Sanisprojekti P:a on kirjoitettu kolme lukua, jotka myt odottavat palautetta. Lisäksi saniksessa syntyi useampia pikkutekstejä ja vähän joka välissä läjä ajankohdasta riippuen enemmän tai vähemmän angstisia runoja (niillä on niinkin iloisia nimiä kuin esimerkiksi Ahistaa ja Väsymystä). Novelleja on yhä työn alla pari, prequel-osa P:lle ja goottinovelli, jota harkitsin Vaskikirjojen antologiaan, mutta joka ei ehtinyt valmistua ennen deadlinea eikä sitten valmistunut ollenkaan. Jospa ensi vuonna molemmista tulisi valmista? Vaikka paljon kuluneen vuoden aikana kirjoitinkin, tuntuu kuin olisin kirjoittanut vähemmän kuin viime vuonna. Hassua. 



• kuuntelin musiikkia. Loin blogille omat Spotify-tunnukset (niitä pääsee tutkimaan vasemmasta sivupalkista), tanssin pitkin taloa milloin minkäkin laulun tahdissa, makasin huoneeni lattialla kuunnellen jotain tärkeimmistä biiseistä, löysin ihmisen, jolla on lähes samanlainen musiikkimaku kuin minulla ja Spotifyn yhteissoittolistatoiminnon. Uutta musiikkia lempiartitsteiltani ei juurikaan ilmestynyt, mutta Rajattoman Salaisuuteen rakastuin ensikuuntelulla, Kate Bushin ensimmäisestä julkaisusta sitten vuoden 2011 nyt puhumattakaan. (Vaikka Before the dawn onkin "vain" livetallenne, Katen tapauksessa sekin on Tapaus.) Kovin paljon en uusiin bändihin tai artisteihin tutustunut, mutta tammikuussa kuolleen David Bowien Ziggy Stardustia ja Queenin kokoelmalevyä on tullut kuunneltua jonkin verran ja tein vakaan päätöksen tutustua paremmin Olavi Uusivirtaan. Opin myös soittamaan parin biisin melodiat pianolla ja tajusin haluavani isona ihan oman, fyysisen levykokoelman.


• en blogannut niin paljon kuin oisin halunnut. Laitan kiireen (teko)syyksi joka kohtaan, mutta ne söivät aikaa bloggaamiselta ja joskus ei vain yksinkertaisesti ollut voimia bloggaamiseen, vaikka motivaatioita ehkä olisikin ollut. Toivottavasti ensi vuosi olisi parempi tämän asian suhteen! 

• sain uusia ystäviä/kavereita/tuttavuuksia, rakastuin entistä enemmän vanhoihin. Kesäiset hetket laiturilla, kaksi tuntia kestävät puhelut, junan vierellä juokseminen, yhteiset hyppytunnit ja eväiden osto lähikaupassa, halaukset, ahistuksenpurkukeskustelut, tieto siitä, että joku välittää, että jollekin merkitsen jotakin, että joku oikeasti laittaa viestiä, kysyy mitä kuuluu ja kuuntelee vastauksen. Olette rakkaita ja korvaamattomia! Kiitos kun kuulutte elämääni.



Olkoon 2017 hieno vuosi, täynnä seikkailuja ja onnellisia päiviä meille kaikille. Ensi vuonna tavataan! 

torstai 29. joulukuuta 2016

Naisellinen joulu

Joulu toki jatkuu loppiaiseen, mutta tulinpa kertomaan vähän kuulumisia lempijuhlani vietosta. 

Sattuipa niin, etten kiireiltäni ehtinyt tai jaksanut käydä kirjastossa, mikä tietenkin aiheutti ensin pientä huolta. Sitten kuitenkin muistin omankin hylkyn pursuilevan lukemattomia kirjoja, joten en huolestunut asianlaidasta. Puolivahingossa jouluna luettujen kirjojen teemaksi muodostui naiset, eivätkä mitkä tahansa naiset vaan "vahvat naishahmot", joita ihailen suunnattomasti.  (Täytyy myöntää, että vaikka vähän inhoankin tuota ilmausta, hairahdun aina välillä käyttämään sitä itsekin.)

(Jouluaattona luin loppuun myös Keskilinnan ritareiden yhteisniteen, mutta Nerulaa lukuunottamatta siitä ei kyllä mieleenjääviä naishahmoja löydy, joten se ei päässyt kuvaankaan.) 

Kirjamessuilta hankitun Naondelin parissa vietin jouluaaton ja -päivän, enkä millään olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaikka vähän väliä tuli suorastaan fyysisesti paha olo kesken lukemisen. Maresin tavoin teoksessa käsitellään naisen asemaa hienosti. Joululahjaksi saamaani Kate Bush -kirjaa lähinnä selailin ja lueskelin parhaita paloja sieltä täältä, olinhan lukenut sen jo viime syksynä (x). Auringonnousu Manhattanilla on vielä kesken, mutta mikäs siinä lempielokuvasta ja ihanasta Audreysta lueskellessa. Kirjan alaotsikko on Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen, mikä sopii joulun kirjojen teemaan hienosti. 

Ihaniin naisiin, tarkemmin sanottuna Kate Bushiin liittyy myös Bushin livealbumi Before the dawn, joka ilmestyi marraskuussa ja jonka tonttu minulle toi. En ole viikkoon mitään muuta kuunnellutkaan. Ensimmäisellä kuuntelukerralla piti välillä muistutella itselleen hengittämisen tärkeydestä, kun unohduin kuuntelemaan musiikkia suu ammollaan ihmetyksestä ja ihailusta. Lupaan käsi inspisvihon kannella kirjoittaa blogiin tästä levystä, kun olen kuunnellut sitä vielä sen verran, että osaan tiivistää fangirl-ääntelyni kirjalliseen ja järkevään muotoon. 

Julkaisen tässä postauksessa vielä piirroksen, jonka olisi pitänyt alunperin ilmestyä joulukalenterin luukussa 18. Kuvassa on kolme keskeistä hahmoa P:sta, jonka hahmokaartissa on joukko voimakastahtoisia naisia. Heistä yksi esiintyy myös tässä piirroksessa.



"Hän erottui muiden maalaistyttöjen joukosta kuin fasaani varpusparvesta ja hän tuntui tietävän sen itsekin, vaikkei tehnyt asiasta numeroa. Veli rakasti lintuja, mutta hän oli myös umpisokea. Pujottaessaan sormuksensa naisen sormeen hän luuli luokseen lennähtäneen varpusen, eikä hän tajunnut, kuinka hänen tuleva morsiamensa olikin todellisuudessa jotakin aivan muuta. Ei sellainen ilmestys sopinut tuollaisen nuoren ja hölmön pojan käsipuoleen kylänraittia kulkemaan, ei suinkaan. Hän kuului sellaiselle soturille, joka ymmärsi tummien silmien ja kultaisten hiusten arvon, soturille, joka erotti hänet varpusparvesta ja nosti oikeaan asemaan. Päivällispöydän yli vaihdettu katse kertoi naisen ajattelevan samaa." 

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 24. luukku

Tänään aukeaa blogijoulukalenterin vuosimallia 2016 viimeinen luukku. Kuva ja tekstinpätkä ovat esiintyneet blogissani aiemminkin (joskin eri yhteyksissä), mutta koska ne olivat mielestäni niin jouluisia, päätin laittaa ne aaton luukkuun.

Tälle kuvalle on myös soundtrack (jonka pohjalta se ja oikeastaan melkein koko tarina on syntynyt), sen voi halutessaan kuunnella tästä.

Luukku 24: Walking in the air




"He pyörivät taivaan yli, hypähdellen ja pyörien. Joskus he leijuivat vähän matkaa alas lumihiutaleiden lailla, sitten ponnahtivat takaisin ylös. Välistä olento vei hänet kauemmas, hivutti kättään pois hänen kädestään niin, että vain sormet koskettivat toisiaan, antoi hänen liukua poispäin, sitten kiskaisi tytön taas lähemmäksi ennen kuin hän ehti pudota. Tuo pelon ja helpotuksen välillä tasapainottelu sai hänen sydämensä jyskyttämään entistä lujempaa. Se oli oudolla tavalla lumoavaa. Olento ei puhunut, mutta jollain tavalla hän ymmärsi sitä. Eikä heidän toisaalta edes tarvinnut puhua, he vain kulkivat jäisen pakkastaivaan yli.

Keskiyö oli värjännyt taivaan siniseksi, tähdet loistivat kirkkaina ja kuu kahta kirkkaampana, lumihiutaleet takertuivat heidän hiuksiinsa ja silmäripsiin."

Ihanaa ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

♥:lla: Celestine

tiistai 20. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 20. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin! Bloggaajan kiireiden vuoksi tänään ei julkaista hahmopiirrosta, vaan pieni tekstinpätkä.

Uusi luukku aukeaa joka tiistai ja sunnuntai. 

20. luukku: Hiekkarannalla

Minä pidän tästä paikasta. Vesi loiskii kiviä vasten, koivu kumartaa kohti pintaa, hiekka on silkinsileää. Jos olisi kesä, järvi kimaltelisi sinisenä ja puut humisisivat vihreää. Mutta nyt on lokakuu, järvi on harmaa taivaan lailla ja hiekkaranta peittynyt veden alle. Syys on riipinyt puut alastomiksi ja peittänyt kiven keltaisiin lehtiin. 

Ei tämä ole salainen hiekkaranta, vaikka sillä nimellä tätä kutsunkin. Täällä on käynyt joku muukin, monta kertaa. Ohi ajaa veneilijöitä. Polku on kuitenkin vaikeakulkuinen. Täytyy olla tahtoa tulla. Istua auringon lämmittämällä kivellä, huljuttaa varpaita viileässä vedessä, muistella menneitä. Outoa, miten vahvasti johonkin paikkaan linkittyy toisen ihmisen muisto. Vielä oudompaa on olla sellaisessa paikassa yksin. 

Vesi nuolee kalliota, lipalattaa. Sen lisäksi ei kuulu ääntäkään. Tämä on minun paikkani, meidän paikkamme. Hiljaisuus täytää keuhkot, hetken on niin hyvä olla. Ikävän puhkomat reiät täyttyvät muistoilla ja rakkaudella, sulavan jään ja kesähelteiden aaveilla. Lähden pois, mutta kesän tultua lupaan palata. Silloin, kun hiekka näkyy taas. 


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 18. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin! Tälle päivälle olisi edellisten luukkujen lailla ollut tarkoitus tulla eräs hahmopiirros, mutta tilanne on nyt valitettavasti se, etten ole ehtinyt piirtää kolmeen seuraavaan luukkuun sisältöä enkä todennäköisesti tule ehtimäänkään. Elämäni on tällä hetkellä kovin kiireistä ja stressitasot huitelevat pilvissä. (Jos olisin aloittanut kalenterin tekemisen hyvissä ajoin, olisin ehtinyt tehdä nämäkin luukut, mutta omapahan oli vikani, kun en laiskuudeltani sitä tehnyt.) Korvaavana sisältönä saatte runoja ja piirrokset kenties joulun jälkeen. (Lupaan pyhästi julkaista ne viimeistään ensi vuoden puolella.) Pahoittelen kovasti tätä!

Uusi luukku avautuu aina tiistaisin ja sunnuntaisin. 

18. luukku: Päivät kuin karusellissa

Joinain aamuina pelottaa
että tämä on se päivä
jolloin valtameret kiehuvat 
ja pyrstötähdet putoavat

Joinain öinä itkettää
pelkkä ajatus ikävästä
ajasta, joka kulkee ohi liian nopeaan
vanhat virheet, jotka kaduttaa

Aamupäivän pakkasessa
hengitys huurtuu
taivas on jäinen ja kirkas
ja täynnä valoa, valoa, valoa

Talviaurinko joulukuussa
Sinä lähdit pois kaupan kulmalla
kirjaston ylimmässä kerroksessa toisiinsa tarttuvat kädet
tieto siitä, että kaikki on hetken hyvin

tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 13. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin, joka tänä vuonna sattuu olemaan hahmopiirroksia. Luukku aukeaa tiistaisin ja sunnuntaisin.

Luukku 13: Metsässä


"Luminen metsä oli vallan kaunis. Puut olivat valkoisen kuorruttamia, taivas kirkkaan sininen. Polkuja ei ollut, ja hän upposi pari kertaa hankeen polviaan myöten. Eniten häntä kuitenkin häiritsi hiljaisuus. Mökille oli kuulunut metsän humina, mutta nyt metsä oli ihan hiljaa. Lumessa ei näkynyt muita jälkiä kuin hänen omansa, eikä missään näkynyt eläimiä. Mökillä oli kuljeskellut muutamia peuroja ja pikkuisia siilejä, mutta täällä ei näkynyt ketään elävää olentoa hänen lisäkseen. Missä kaikki olivat? Ellei hän olisi kieltänyt itseään kuvittelemasta tyhmyyksiä, hän olisi luultavasti pelännyt jo itsensä hengiltä."

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 11. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin, joka tänä vuonna sattuu olemaan hahmopiirroksia. Luukku aukeaa tiistaisin ja sunnuntaisin.

Luukku 11: Keittäjätär



"– Itke vain, jos se helpottaa, hän sanoi hiljaa. Suljin silmäni. En tiennyt, olisinko uskaltanut nojata häntä vasten. Hän oli kuin kallio, joka ei murtuisi vaikka mitä tapahtuisi, mutta samalla hän oli lämmin ja lempeä. Jokin hänessä toi mieleeni äidin, vaikka hän ei voinut olla kuin muutaman vuoden minua vanhempi."

tiistai 6. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 6. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin, joka tänä vuonna sattuu olemaan hahmopiirroksia. Luukku aukeaa tiistaisin ja sunnuntaisin.

6. luukku: Kiukunpuuska


"Jossain takaraivossa kuiski pieni ajatus siitä, kuinka typerältä näytin seisoessani keskellä huonetta pelkässä yöpaidassa, kulhonsirpaleet pitkin lattiaa levinneenä. Olin kuitenkin liian vihainen antaakseni ajatukselle tilaa: olin niin raivoissani, että olisin voinut heittää kokonaisen astiakaapin päin seinää."

Tämän varsin itsepäisen itsenäisen hahmon myötä toivotan blogin lukijoille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 4. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin, joka tänä vuonna sattuu olemaan hahmopiirroksia. Luukku aukeaa tiistaisin ja sunnuntaisin.

Luukku 4: Yökulkija



"Ja silloin hän näki sen taas. Olento asteli metsän läpi suoraan häntä kohti. Nyt sillä ei ollut huppua päänsä peittona ja hän näki, että sillä oli ihmisen kasvot. Se oli nuori mies, pitkä, kalvakka ja mustahiuksinen. Sen valtavien valkoisten sulkasiipien kärjet viistivät maata, kun se käveli pitkin askelin, pää riipuksissa. Hän etsi piilopaikkaa olennolta, mutta ei ehtinyt liikahtaakaan olennon nostaessa äkillisesti päänsä. Hetken he tuijottivat toisiaan silmiin."

torstai 1. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2016: 1. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin, jota voisi jo perinteiseksi kutsua! Tänä vuonna joulukalenteri on erittäin kuvallinen, nimittäin se sisältää piirroksia, tarkemmin sanottuna hahmokuvituksia eri teksteistä. Huomioittehan, että osa kuvien yhteydessä esiintyvistä tekstikatkelmista ovat erittäin muokkaamattomia, joskin blogiin sopivimmaksi räätälöity. Uusi luukku aukeaa joka tiistai (tätä ensimmäistä luukkua lukuunottamatta) ja sunnuntai.

Luukku 1: Siskokset


"Tavatessani heidät ensimmäisen kerran D oli ollut seitsemän ja A kuuden vanha. Jo lapsena heistä näki, kummasta tulisi perheen kaunotar. A vei pitkine silmäripsineen ja kauniine hiuksineen enemmän huomiota kuin D, joka tuntui syntyneen nyrpeä ilme kasvoillaan."

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuun luetut

Marraskuussa 2016 luin kolme kirjaa (1079 sivua), joista kaksi oli fantasiaa.

Riordan, Rick: Labyrinttitaistelu (Percy Jackson #4) 367 s.
Rowell, Rainbow: Carry on 522 s. 
Montgomery, L. M.: Hedelmätarhan Kilmeny 190 s. 

Neljännen Percy Jacksonin lukemiseen meni paljon enemmän aikaa kuin olisin halunnut. Tietyssä mielessä en valita, sain nauttia tarinasta kauemmin, mutta toisaalta hidas eteneminen turhautti, varsinkin, kun kirja jäi jännään paikkaan enkä seuraavaan viikkoon ehtinyt jatkaa sitä. Valitukset sikseen, kyseessä on aivan ihana kirja! Jokainen sarjan osa tuntuu edellistä paremmalta jättämättä niitä kuitenkaan varjoon. Labyrittitaistelu on hauska, surumielinen, vähän pelottava, vauhdikas ja ahdistavakin, mutta lopulta tarpeeksi kepeää luettavaa, ettei siitä tule paha mieli ja ikävän ahdistunut olo. Tätä kirjaa on useampi ihminen sanonut sarjasta suosikikseen, mitä en kyllä lainkaan ihmettele: juonessa on jollain tapaa enemmän tasoja kuin edellisissä osissa ja hahmotkin tuntuvat syvemmiltä kuin ennen. Itse en osaa vielä sanoa mielipidettäni, koska en ole sarjaa saanut luettua loppuun. Rakastan tässä sarjassa myös sitä, että tapahtumia on mahdoton arvata ennalta, vaikka Kreikan mytologia onkin hyvin tuttua. Esimerkiksi erään hahmon henkilöllisyys oli minulle melkoinen yllätys. Tällä hetkellä kesken on sarjan viimeinen osa ja harmittaa vähän jo valmiiksi, että sarja päättyy. 

Carry onia on monet ihmiset hehkuttaneet, eikä suotta. Pelkkä ajatuskin kirjasta tuo lämpimän tunteen ja hymyn huulille. Kyseessähän on Rowellin Fangirl-romaanissa esiintyvän kuvitteellisen Simon Snow -kirjasarjan osa, joka ei ole kuitenkaan Fangirlin päähenkilön Cathin odottama sarjan viimeinen osa, vaan ikään kuin Rowellin fanfictionia hänen itsensä luomasta sarjasta (Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole Cathin fanfic, vaikka se lähes samanniminen onkin.) Ei tarvita kovin suurta salapoliisityötä, kun päätellään, että Simon on saanut innoituksensa Harry Potterista. Olikin hauska bongailla yhteyksiä kirjojen välillä: esimerkiksi monista Potterin hahmoista löytyy vastine Simon Snow'n maailmasta. Vaikka kirjassa onkin paljon tuttua, se ei kuitenkaan tunnu Potter-kopiolta. Rowell om luonut oman maailmansa, jossa magialla on omat sääntönsä ja velhot käyttävät nykyteknologiaa. Carry on on kirja, jossa kaikki on kohdallaan. Simonin ja Bazin rakkaustarina on suloinen ja aito, kaikki hahmot ovat inhimillisiä, juoni pitää mielenkiintoa koko ajan yllä ja onnistuu yllättämään kerta toisensa jälkeen. (Luku 61, ei mulla muuta.) Kirjan lukemisesta tuli hyvä olo ja tunteet olivat pinnassa kerran sun toisenkin kirjaa lukiessa. Viimeiset sivut vain makasin mykkyrällä sängyssä ja itkin, niin ilosta kuin surustakin. Suosittelen tätä kirjaa koko sydämestäni. Harvasta kirjasta tulee näin hyvä olo. 

Hedelmätarhan Kilmeny oli omien laskujeni mukaan viimeinen lukematon Montgomeryni. (Päiväkirjat ovat vielä lukematta, mutta ainakin kaikki suomennetut teokset olen tainnut lukea.) Kirjassa oli aitoa Montgomerylle ominaista henkilökuvausta, paljon puhuvia rouvia, ankaria sukulaisia ja lumoava orpotyttö sekä ihanaa luontokuvausta. (Itselleni kirjoittaesssa miljöökuvaus on vaikeaa, joten arvostan Montgomeryä suuresti tällä saralla.) Kilmeny ei ollut varsinaisesti huono kirja, mutta eipä se erityisen hyväkään ollut. Iso syy tähän oli päähenkilö, Eric. Häntä oli tuskin tarkoitettu inhottavaksi henkilöksi, mutta minulle tuli väkisinkin ikävä olo, kun Eric ajatteli miten ihanan viaton ja lapsenomainen Kilmeny oli. Myöskään kirjan "mysteeri" ei ollut niin salaperäinen kuin olisin toivonut. Neilin hahmo jäi harmittavan etäiseksi. Kyseessä oli kuitenkin ihan mukava lukukokemus: viihdyin, mutta tuskin luen uudelleen. 

Tiedän valittavani jokaisessa kirjakoosteessa kiirettä, mutta marraskuussa oli oikeasti kiirettä, stressiä ja paljon tehtävää. Marraskuulle osui niin koeviikko, isosleiri, monia näytelmäkässäripalavereita, kolme sanataidekoulun itsenäisen kirjoittamisen viikkoa ja viikonlopputreenit, joten aikaa lukemiseen tai kirjoittamiseen oli vähän. Vaikka marraskuu olikin melko raskas kevyemmästä jaksosta huolimatta, siihen mahtui mukaviakin hetkiä, kuten kirjoitusmiittejä kahvilassa (jossa ehkä puhuttiin ala-astemuistoista enemmän kuin kirjoitettiin), Rajattoman uuden levyn kuuntelemista (se tekee elämästä elämisen arvoista! Jos aikaa ja energiaa riittää, kirjoitan siitä jonkin sortin arvostelun), joulukalenterin askartelua ja ensilumet. Lukemisen kannalta erittäin huono kuukausi, muuten aivan mahtava! 

Joulukuu näytä hirveän paljoa marraskuuta kevyemmältä, mutta odotan sitä silti innolla, osittain ihan vaan sen takia, että tämä jouluihminen pääsee nauttimaan lempijuhlastaan ja kuuntelemaan joululauluja ihan olan takaa. Lisäksi tiedossa on näytelmäharkkoja, yökyläilyä ja ainakin yhdet, kenties kahdetkin pikkujoulut. Joululomaankin on enää pari hassua viikkoa (joista yksi on kylläkin koeviikko)! Myös blogin perinteikäs (kai kolmatta kertaa voi sanoa perinteikkääksi?) joulukalenteri on taas kuvioissa. Ensimmäinen luukku aukeaa huomenna kello kymmenen, pysykää kuulolla, jos kiinnostaa! 


Adlibris-pakettini tuli!

Lumista joulukuuta kaikille! Olkaa kilttejä, tontut ovat jo liikkeellä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Vain hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää eli kuinka kirjoittaa suomalainen nyky(menestys)romaani

Olin mukana lukemassa kirjoja Nuori Aleksis -palkintoa varten huhtikuusta elokuun loppuun ja epävirallisesti myös syyskuun alkuun. (Kirjamessulavalla loppuraadissa minua ei nähty: kahdellakymmenellä ja neljällä deadlinen jälkeen luetulla kirjalla ei raatiin asti päästy, tuskin lähellekään.) Tutustuessani vuonna 2015 julkaistuun suomalaiseen kaunokirjallisuuteen huomasin monia yhdistäviä tekijöitä. Tästä viisastuneena päätin tehdä kaavan, jolla kuka tahansa voi kirjoittaa menestyvän suomalaisen nykyromaanin. 

Vaihe 1: Aikakausi.
Hyvin tärkeä. Historialliset romaanit myyvät aina. Jos et kuitenkaan innostu esimerkiksi talvisotaan tai 1800-luvulle sijoittuvan romaanin kirjoittamisesta, pidä huolta, että kirjassa on takaumia. Henkilö voi muistella esimerkiksi lapsuuttaan ja isoisän tarinoita sodasta. Onglema ratkaistu! 

Vaihe 2: Henkilöt. 
Ensin tarvitaan onnellinen perhe. Onnelisuus voi olla pelkkää kulissia tai sitten voi tapahtua traaginen tapahtuma: joku kuolee tai jompi kumpi vanhemmista jättää perheen. Parhaimmassa tapauksessa tilanne laitetaan kiertoon myös jälkipolville. Päähenkilö on tavallinen Jormapera, jolla on ammatti ja perhettä. Jormaperalla on kuitenkin elämässään hyvin paljon kriisejä, aikakauteen ja onnelisuuden romuttavaan traagiseen tapahtumaan liittyen. Alkoholi kuuluu kuvioon myös olennaisesti. Jos Jormapera ei itse pulloon tartu, pidä huolta että viina on virrannut menneisyydessä tai joku sivuhenkilö juo ainakin jonkin verran. Jormaperan kuuluu myös velloa menneisyydessä, koska hänelle on tapahtunut siellä jotain merkittävää. Lukijan ei tarvitse pitää tai välittää Jormaperasta lainkaan, päinvastoin. Mitä ikävämpi ja ärsyttävämpi päähenkilö, sen parempi. 

Vaihe 3: Miljöö. 
Vaihtoehdot ovat Helsinki tai kuvitteellinen pikkukylä keskellä metsää eli jossain kehä kolmosen ulkopuolella. Ei ole muita vaihtoehtoja, älä edes harkitse. 

Vaihe 4: Juoni. 
Jormapera elää tavallista elämää onnellisen perheensä kanssa. Jormaperan lapsuus oli hyvin vaikea karhun syötyä hänen mummonsa, jonka johdosta hänen lapsuudenperheensä vaipui suureen suruun, eivätkä osanneet puhua murheitaan ulos. Tapahtuu jotain, joka saa Jormaperan muistamaan lapsuutensa trauman. Jormapera levittää pahaa tuulta kaikkiin ympärillään oleviin ja hukuttaa murheensa alkoholiin yksin metsässä korkealla kivellä istuen ja kaiken katoavaisuutta murehtien. Näitä kohtauksia on hyvä olla lukuisia, ettei lukija vain ehdi unohtaa, millainen kurjuus Jormaperaa koettelee. Mihin ikinä Jormapera ryhtyykään, muisto traagisista tapahtumista pilaa sen. Jormapera ei ajattele lainkaan läheisiään missään vaiheessa ja ihmettelee, miksei hänestä pidä kukaan (lukijasta puhumattakaan). Takaumat vievät ainakin neljäsosan kirjasta. Lopulta Jormapera menettää synkistelyllään sekä perheensä että kaikki ystävänsä. Kirja loppuu siihen, kun Jormapera istuu lempikivellään ja avaa vielä yhden alkomahoolipullon. 

Vaihe 5: Huumori. 
Yksi ohje: Älä missään nimessä käytä. Jos kirja on hauska tai kepeä, ei kukaan ota sitä tosissaan tai vakavasti. Romaanisi tulee olla hyvin synkkä ja onneton. Mikäli kuitenkin erehdyt käyttämään huumoria kirjoitelmassasi, pidä huolta, että se jatkuu koko kirjan ajan lähes samanlaisena ja keskittyy vain ja ainoastaan vyötärön alapuolelle. 

Vaihe 6: Nimi. 
Parhaissa tapauksissa yksi sana riittää. Sanan täytyy olla syvällinen ja surumielinen, kohtalokkuus on myös hyvästä. 

Tadaa, nyt sinulla on suomalainen menestysromaani! Mainitse minut Finlandia-palkinnon kiitospuheissa. Tulen enemmän kuin mielelläni aveciksi myös Linnan juhliin. 

Nuoren Aleksiksen voittaja, Elina Hirvosen Kun aika loppuu on malliesimerkki synkkyydestä. 

(Siltä varalta, että joku vetäisee tekstin vuoksi herneen nenäänsä, teksti on vahvasti humoristisella otteella ja kärjistäen kirjoitettu. Oikeasti lukemani suomalaisen nykykirjallisuuden joukossa oli myös mahtavia helmiä, joiden lukemista rakastin todella paljon, esimerkiksi juurikin tuo Kun aika loppuu, joka on tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Jos jotain syvällistä haluan tällä tekstillä sanoa, niin sen, että suomalaiset kirjottajat voisivat nousta sieltä synkkyyden suosta ja kirjoittaa jotain kevyempää. Tuskin yksi iloisempi kirja ketään tappaa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Tähän minä jään – Helsingin kirjamessut 2016

Kun väsynyt bloggaaja raahautui messuviikonlopun jälkeen kotiin, hän kaatui sänkyyn ja nukahti lähes saman tien. Raskas viikko vaati raskaat huvit, mutta paljon parempaa hupia kuin Helsingin kirjamessut ei olisi voinut lokakuun viimeiselle viikonlopulle keksiä.

Hyvät kaikenkarvaiset ystäväni (/lukijani/satunnaiset ohikulkijat/anonyymit stalkkerit/ulkomaalaiset robotit), tässä on Lasisipulissa-blogin virallinen raportti Helsingin kirjamessuilta vuodelta 2016.

Omaperäinen kuvavalinta tähän alkuun, eikö totta?

Lauantai 29.10.

Kokoonpano
valehtelematta maailman paras messujengi: Kirjaneito, Susi, Ellen, Timo, Maria ja Mysteeri-Nalle.

Ohjelma:

Don Rosa & Ankkaklassikot

Saavuin messuille vähän tiukalla aikataululla ottaen huomioon, että Don Rosan haastattelu alkoi 10.30, vain hetkeä myöhemmin kuin bussi lauantaiaamuna parkkeerasi messukeskuksen pihaan. Kävin heittämässä takkini pressitiloihin ja nappaamassa mukaani pari minua ystävällisesti odottanutta ystävää ja he opastivat minut syöksymään Aleksis Kivelle. Don Rosa on yksi ehdoton suosikkini Aku Ankka -taiteilijoista niin piirtotyylinsä kuin käsikirjoitustensa osalta ja hänen juttujaan olisi ollut kiinnostavaa kuunnella, mutta koko haastattelu meni minulta melko lailla ohi. Olin nimittäin niin kovilla kierroksilla päästessäni pitkän odotuksen jälkeen messukeskukseen ja nähdessäni ystävät pitkästä aikaa, etten kyennyt seisomaan paikallani ja kuuntelemaan hiljaa höpöttämättä joka väliin jotain omaa juttua. Hieman harmittaa, mutta toisaalta näin Rosan heittelevän chilejä yleisöön ja kuulin myös muutaman jutun haastattelusta. 


Nuori Aleksis -palkinnon jako

Vietin kesäni lukien suomalaista kaunokirjallisuutta Nuorta Aleksista varten, joten olihan se pakko mennä katsomaan palkinnonjakoa. Finaaliin päässeistä kirjoista olin lukenut kolme eli puolet (Kauheimmat runot, Taivaalta tippuvat asiat ja Kun aika loppuu). Voittajaksi julistettiin Elina Hirvosen Kun aika loppuu, jota olin toivonutkin voittajaksi. Hirvonen piti hienon puheen, jossa hän kertoi, kuinka paljon nimenomaan nuorten valitsema palkinto hänelle merkitsee. Lisäksi hän muistutti, että ihan jokaisen on mahdollista muuttaa maailmaa. 


Suomen kirjailijaliitto esittää: Steampunkin kirjalliset maisemat

Seuraavaksi menimme kuuntelemaan steampunk-paneelia, jossa keskustelivat Magdalena Hai, Anni Nupponen ja J. S. Meresmaa. Keskustelua johti Paula Havaste. Paneeli oli todella kiinnostava: keskustelu kulki steampunkin termistön ja alalajien määrittelyn kautta lopulta kirjailijoiden vaatevalintoihin, jotka olivat todella mielenkiintoisia, valintaan oli käytetty selvästikin aikaa ja harkintaa. (Ja ne olivatkin aivan ihania!) Ehkä mielenkiintoisinta oli huomio steampunkin feministisyydestä: monissa genren romaaneissa ja novelleissa pääosissa on nimenomaan tiedenaisia tai muuten vain rattaista ja höyrystä kiinnostuneita naisia. Lopussa kirjailijat vielä jakoivat steampunk-aiheisia kirja- ja elokuvavinkkejä, joita en tosin enää muista. Milloinkohan opin kirjoittamaan asioita muistiin? 


Elina Pitkäkangas: Kuura

Lokakuun koosteen lukeneet tietävät, miten paljon pidin Elina Pitkäkankaan Kuurasta. Lauantain ensimmäinen KirjaKallio-ohjelma oli siis luonnollisesti Pitkäkankaan haastattelu. Kuuran teemoja ja henkilöitä pohdittiin todella syvällisesti ja kiinnostavasti, eikä vain pintapuolisesti kerrottu hahmoista ja juonesta. Kirjan äskettäin lukeneena keskustelua oli erittäin mielenkiintoista seurata: kirjan tapahtumat olivat vielä kirkkaina mielessä ja keskustelu ravisteli joitain asioita eri suuntiin. Pitkäkangas kertoi monen asian saavan tarkempaa käsittelyä keväällä ilmestyvässä Kajossa, jota odotan entistä suuremmalla innolla. 


Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita

Heti Elina Pitkäkankaan jälkeen KirjaKalliolla alkoi Maria Turtschaninoffin haastattelu hänen uutuuskirjastaan Naondel. Naondel on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Maresille, jota rakastin suunnattomasti (kuten myös muita Turtschaninoffin kirjoja). Turtschaninoff kertoi, ettei yleensä juurikaan ajattele, onko hänen kirjoittamansa asiat sopivia tai kenelle kirja soveltuisi, mutta Naondelin kanssa hän oli joutunut oikeasti pohtimaan, voiko hän kirjoittaa sellaisista asioista, joista kirjassa puhutaan. Avatessaan uutiset hän kuitenkin tajusi, että samaa tapahtuu koko ajan todellisuudessakin, joten miksei niitä voisi käsitellä fiktion keinoin? Odotan innolla Naondelin lukemista. (Pakko myös mainita kirjailijan ihana punainen mekko!!)

Muita ajatuksia lauantaista

• Kaikki kirjailijat esiintuivät kovin luontevasti ja puhuivat älykkäästi aiheesta kuin aiheesta. Arvostan.

• Mikko Kuustonen käveli ohitseni pari kertaa. Helsingissä on siis mahdollista tavata kenet tahansa. 

• Muut kirjabloggaajat olivat hyvin älykkäitä ja aikuisia ihmisiä. Tavatessani bloggaajalauman ensi kertaa lauantaina Boknäsin pisteellä koin valtaisan ujouskohtauksen sekä iän ja melko pienen ja tuntemattoman blogin aiheuttaman alemmuuskompleksin ja pakenin kuuntelemaan steampunk-paneelia. Paneelin jälkeen uskalsin tulla takaisin, vaikka olo oli edelleen melkoisen lapsellinen muiden puhuessa viisaasti yliopistojen eroista ja erilaisista murteista. Hienoa joukkoa kirjabloggajat ovat kaikesta huolimatta ja oli oikeasti tosi kiva nähdä teitä kaikkia, vaikken hirveästi uskaltanutkaan jutella! 

• KirjaKallion ohjelmat olivat parhaita. Kysymykset olivat oikeasti kiinnostavia ja huolella mietittyjä, sellaisia, että kirjailijatkin joutuivat miettimään niihin vastauksia. Haastattelijat olivat perehtyneet hommaansa lukemalla käsiteltävän kirjan ja myös kirjailijan aiempia haastatteluja. Puhe-esitykset kirjoista olivat loistavia ja kohdat hienosti perusteltuja. 

Harmituksia:

• Ruokamessuille eivät alle 18-vuotiaat päässeet ilman huoltajia. Olin erittäin pettynyt. Toivottavasti tämä korjataan ensi vuonna. 

• Nurkka ei ollut yhtä tyhjä, hiljainen ja tilava kuin viime vuonna. 

Tähtihetkiä

• Messuporukka. Hieman epäilytti, miten viime vuodesta kaksinkertaiseksi paisunut joukko toimii, mutta vastaus oli erittäin hyvin. Oli ihana nähdä ihmisiä, joita on ollut niin kova ikävä, että melkein sattuu, saada lämpöisiä halauksia ja viettää aikaa messukeskuksen pöytien välissä höpötellen milloin kirjoista ja milloin rakkaudesta Adlibris-karkkeihin. 

• "Tähän minä jään." Näin joku meistä sanoi jossain vaiheessa päivää (muisti toimii kuin unelma, kuten huomaatte!) ja näistä kolmesta sanasta tuli messuviikonlopun motto. Siihen hetkeen, niiden ihmisten seuraan todellakin tahtoisin jäädä, jos vain suinkin voisin. (Tunnistaako joku muuten, missä kirjassa samaiset sanat esiintyvät?)

• Nimmaroidut kirjat ja nimmarit ylipäänsä. Lauantain saalis oli Don Rosan (!!!!!!!!!), Elina Pitkäkankaan ja Maria Turtschaninoffin nimikirjoitukset. 

• Illan aikana kävelin kolme kertaa Alivaltiosihteerin ohjelman ohi aina eri puolella messuhallia. Jokaisella kolmella kerralla kerroin seurueelle lapsuusmuiston liittyen Simo Frangeniin. 

• Ei enää varsinaisesti messuihin liittyvä, mutta lauantaihin kuitenkin: Hirviöasiakaspalvelun ääneenluku yöpaikassa, ystävällisen kasan muodostaminen, eeppinen Wikipedia-peli ja patjakierintä. 

Sunnuntai 30.10.

Kokoonpano: suurin piirtein sama kuin lauantainakin

Ohjelma


Chick littiä yli genrerajojen

Aamun ensimmäinen paneeli käsitteli itselleni melko vierasta aihetta, chick littiä. Puhumassa olivat Niina With, Tuija Lehtinen, Anna Hallava, Tiina Piilola ja Liliana Lento ja puhetta johti Maria Carole. (Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirjailijoiden olisi pitänyt istua samassa järjestyksessä kuin heidät mainittiin taustakankaalla.) Keskustelua oli meillyttävä seurata, mutta koska en ole erityisemmin chick littiä lukenut, en usko saaneeni paneelista kaikkea irti.  Mielenkiintoista olivat ajatukset chick litin feministisyydestä. Täytyy myöntää, ettei chick lit ollut ensimmäinen tyylilaji, joka tulee mieleen feministisestä kirjallisuudesta. Keskustelu kuitenkin osoitti, että näin on. Emme kuunnelleet tätä paneelia loppuun asti, koska meillä oli kiire seuraavaan ohjelmaan, joten en tiedä, miten keskustelu päättyi. 


J. S. Meresmaa: Naakkamestari

J. S. Meresmaa kertoi pienoisromaaninsa Naakkamestarin synnystä KirjaKalliolla. Vaihtoehtohistorialliselle Tampereelle sijoittuva tarina kuulosti erittäin kiinnostavalta. Oli ihana kuulla, kuinka Meresmaa oli saanut idean romaaniinsa ja kuinka syvällisesti hahmojen toimintaa päästiin analysoimaan. Tätä(kin) keskustelua olisi voinut kuunnella kauemmin!


Lumi

Seita Vuorelan kuollessa keväällä 2015 häneltä jäi kesken romaanikäsikirjoitus nimeltä Lumi. Kustantaja pyysi Vuorelan ystävää, kirjailija ja runoilija Vilja-Tuulia Huotarista viimeistelemään Vuorelan viimeisen romaanin. Huotarinen luki Vuorelan hänelle lähettämiä sähköposteja saadakseen apua työssään. Myös H. C. Andersenin Lumikuningatar-satu liittyy romaaniin vahvasti ja siitäkin oli apua, kun ei tiennyt, miten jatkaa kirjoittamista. Odotan tämänkin, aiheeltaan varsin ajankohtaisen kirjan lukemista innolla. 

Muita ajatuksia:

• Helsingissä ratikkakuskeja ei pidä kiittää. Aamulla ratikkaa kuljettanut kuski katsoi pahasti, kun huikkasin tottuneesti kiitokset noustessani messukeskuksella pois. 

• Yleensä en pidä paikoista, joissa on paljon ihmisiä. Sunnuntaina ihmisiä ei ollut enää niin paljon kuin lauantaina, mutta kumpanakaan päivänä en ahdistunut ihmismäärästä juuri lainkaan, vaikka ehkä bloggaajien narikkaa lukuunottamatta joka paikka oli täynnä ihmisiä. Tiedä sitten, mistä se johtui, mutta se oli erittäin hieno asia.

• Aino- ja Kullervo-lavat eivät sijaitse messuhallissa hälinän keskellä vaan omissa oloissaan kauempana. Suljetut huoneet ovat rauhallisempia verrattuina muihin lavoihin, mutta se nostaa kynnystä tulla kuuntelemaan tai lähteä pois kesken kaiken. 

Harmituksia

• En ehtinyt nähdä kaikkia ystäviä niin paljon kuin olisin halunnut.

• Kolusin antikvariaatit läpi etsien Nokkosvallankumousta ja/tai Rosvoruhtinasta. Kumpaakaan ei löytynyt ja olin surullinen. 

• Edelleen ne ruokamessut. 

• Messujen loppuminen ja se, että seuraavia pitää odottaa vuoden verran. 

Tähtihetkiä:

• Jälleen nimmarit. Tämän päivän saalis oli J. S. Meresmaan ja Vilja-Tuulia Huotarisen nimmarit. 

• Eräs kirjailija sanoi muistavansa minut. Turha varmaan sanoakaan, miten leijailin kolme senttiä maanpinnan yläpuolella hämmennyksestä ja ilosta. 

• Kirjabloggaajat, tänäänkin. Olette mahtavia ihmisiä. 

• Kaksi eeppistä juoksua messukeskuksen halki. 

• Ihana ja mukava metrilakumyyjä. 

•  Seisoskellessamme pienenä porukkana luoksemme tuli henkilö, joka tuli vapaaehtoisesti sanomaan, että on lukenut blogejamme. Osoitin, kuinka älykäs ja kokenut bloggaaja olin avaamalla ja sulkemalla suutani kuin kala kuivalla maalla, änkyttäen epäuskoisena: "Ai mun blogia myös???" Jotenkin olin ehtinyt jo tottua siihen, ettei minun pienestä blogistani ole moni edes kuullutkaan, ja lukijan olemassaolo tuli ihan puskista. Hämmennyksestäni huolimatta olen kuitenkin todella iloinen, että tämä henkilö tuli sanomaan moi. Mikäli luet tätä ja tunnistat itsesi, moi vaan sinullekin. Olit yksi sunnuntaini ehdottomasti parhaista hetkistä. 

Vaikka messuhulinaan ja -tunnelmaan olisi ollut ihana jäädä, arki ja velvollisuudet, koeviikosta puhumattakaan kutsuivat sunnuntai-iltana. Ryhmähalausten, kyynelten ja hymyjen saattelemana nousin junaan ja kotimatka alkoi. Matka kului metrilakua syöden, Salsa Tequilaa kuunnellen ja ranskaa opiskellen siten miten itkemiseltä pystyin. 


Kirjasaaliini:

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (Susi ja Ellen ystävällisesti painostivat, ostin osittain ylistyksen ja osittain ystävyyssuhteiden säilymisen vuoksi)

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit (trilogian yhteisnide, on kiinnostanut jo pitkään)

Seita Vuorela (viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen): Lumi (hienon kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos)

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla (rakastin Koiviston kirjoja ala-asteikäisenä ja olin pitkään haaveillut jonkun hankkimisesta omaan hyllyyn, joten uutuuskirja lähti matkaan heti)

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (toinen, enemmän aggressiivisen kuin ystävällisen painostuksen tuloksena ostettu kirja, Tuulen varjon ostin kesällä pokkarialesta)

Maria Turtschaninoff: Naondel (Maresin jatko-osa, ehdottomasti ostoslistalla!)

Yhteenveto

Toinen kerta Helsingin kirjamessuilla oli erilainen kuin ensimmäinen, mutta aivan yhtä mahtava. Nyt kun suunnilleen tiesi, miten hommat pyörivät, pystyi keskittymään paremmin ohjelmiin ja näytteilleasettajien tarjonnan tutkimiseen. Messujen isoin harmitus olivat ruokamessut. Viime vuonna hankin suunnilleen kaiken ruuan sieltä, nyt jouduin turvautumaan alakerran (tupaten täynnä) oleviin ravintoloihin. (Ruoka oli hyvää sielläkin, ei sen puoleen.) Ohjelmat olivat todella mielenkiintoisia, ja seura mitä mainiointa. Messukeskuksen sisällä oli kokonaan oma pienoismaailmansa, jossa kaikki ihmiset olivat innostuneita kirjoista ja kirjallisuudesta. Siellä oli todella hyvä olla, turvassa lokakuiselta sateelta ja tuulelta. 

Ja vielä kiitokset:
Valtaisa kiitos Helsingin messukeskukselle bloggaajapassista. Ylistävä kiitos kustantamoille ja kirjailijoille kirjoista, tarinoista, haastatteluista. Lämmin kiitos kirjabloggaajille, joita oli hauska ja jännittävä tavata. Halaus ja kiitos messuseuralleni, olette rakkaita ja ikävä on. Kiitos ihan kaikille, jotka viikonlopustani niin hienon ja ikimuistoisen. 

Ensi vuonna uudelleen, eikös juu? 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Lokakuun luetut

Lokakuussa 2016 luin viisi kirjaa (1440 s.), joista neljä oli spefiä.

Saattaa hieman spoilata

Riordan, Rick: Titaanien kirous (Percy Jackson #3) 312 s.
Austen, Jane: Neito vanhassa linnassa 300 s.
Stephens, John: Kohtalon kirja (Kirja aikojen alusta #3) 441 s.
Pitkäkangas, Elina: Kuura (Kuura #1) 354 s.
Nupponen, Anni: Hirviöasiakaspalvelu 33 s. 

Titaanien kirous jatkoi Percy Jacksonin tarinaa. Mikäli minulla olisi ollut jokin outo, alitajuinen epäilys faniudestani, tämä viimeistään lopetti sen. Henkilökemiat toimivat, juoni oli kiinnostava ja vauhtia ja huumoria riitti, muuttumatta kuitenkaan kohellukseksi ilman mitään ideaa. Uudet tuttavuudet Thaleia ja Zoë olivat mielenkiintoisia suhteineen: hahmojen välinen jännite oli hyvin kirjoitettu. Kirja jätti paljon kysymyksiä jälkeensä, puhumattakaan lopun cliffhangerista, joka jätti haukkomaan henkeä ja suun auki. Onneksi kaksi viimeistä osaa on jo kirjastosta lainassa! Kysymys siitä, olenko yli-ikäinen Percy Jacksonille häipyi täysin lukiessani kirjaa kuin viimeistä päivää aina kouluaamuisin ja valittaessani, etten tahdo lähteä kouluun vaan jäädä lukemaan kyseistä kirjaa. Eikö se ole vain hyvä merkki, oli kirja minkäikäiselle hyvänsä suunnattu. 

Neito vanhassa linnassa oli ollut kesken aina heinäkuiselta Bathin matkalta asti. Kirjassa ei ollut mitään vikaa, mutta syy sen roikkumaan jäämiseen oli muut kiireet ja kirjat, jotka kiilasivat edelle syystä tai toisesta. Kirjan lämminhenkinen tunnelma sai aikaan sen, että kirjan pariin oli kuitenkin aina mukava palata. Catharine on ihastuttava sankaritar kaikkine höpsöine piirteineen (voi kuinka samaistuinkaan siihen ylivilkkaaseen mielikuvitukseen!) ja Henry Tilney mukavan huumorintajuinen ja hauska miekkonen Austenin muuten kovin vakavassa sankarijoukossa. Juonikkailta ketkuilta ei tässä(kään) kirjassa vältytty. Pelkästään heidän olemassaolonsa sai repimään hieman hiuksia ja teki mieli ravistella sinisilmäistä Catharinea, kun hän ei ymmärtänyt lähipiirinsä ketkujen juonia. Austen parodioi kirjassaan vähän kaikkea, mikä tekee siitä entistä hauskempaa luettavaa. Kertojanääni huomauttelee, kuinka Catharine on epäsopiva romaanin päähenkilö ja kuinka hänen elämänsä ei ole samanlaista kuin hänen lukemissaan romaaneissa. Jos jotain moitittavaa kirjasta on, niin se, että nimi on hiemaan harhaanjohtava: "vanhassa linnassa" eli Northanger abbeyssa vietetään melko lyhyt aika verrattuna muuhun kirjaan. Kuitenkin kyseessä on kerrassaan ihana hyvän mielen kirja, josta tuli lämmin olo. Bathissa tapahtuvaa kirjaa oli hauska lukea, kun kirjanmerkki toimi Roman Bathin pääsylippu :)

Kirja aikojen alussa -trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ala- ja yläasteen taitteessa. Ahmin kirjat nopeasti loppuun ja pidin niistä suunnattomasti. Viimeinen osa ilmestyi suomeksi vasta nyt ja olihan sekin pakko lukea, vaikka olinkin unohtanut edellisistä osista lähes kaiken. Tiedä sitten, oliko viimeinen osa oikeasti huonompi kuin edelliset vai olinko kasvanut liian isoksi, mutten pitänyt kirjasta. Kaikki tuntui sekavalta (no, saattaa johtua siitäkin, etten muistanut mitään), eivätkä hahmotkaan tuntuneet kovin samaistuttavilta, varsinkaan jatkuvasti Rafen perään haikaileva Kate. Ainoa hahmo, josta vilpittömästi pidin oli Gabriel ja hänellekin kävi mitä kävi. Lisäksi pelkkä Karmo Magnuksen nimi aiheutti hihitystä ja näin ollen pahis ei pystynyt pelottamaan. Myös käännös oli paikoin vähän kökkö. Pettymys oli melkoinen, kun kirja ei osoittautunutkaan niin hienoksi ja eeppiseksi kuin uskoin. Olin kuitenkin odottanut sen ilmestymistä kolmisen vuotta, en enää niin innokkaasti kuin nuorempana, mutta kuitenkin. Mielenkiintoinen asia kirjassa on kuitenkin lasten vanhempien tarina: homma ei menekään samalla tavalla kuin suurimmassa osassa fantasiakirjoista. 

Ihmissudet ovat paranormaaleista olennoista ehkä ykkössuosikkejani ja olin kuullut Kuurasta paljon hyvää, joten odotukseni olivat korkealla. Enkä tosiaankaan joutunut pettymään, kirja jopa ylitti kaikki odotukseni! Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, koska en yksinkertaisesti voinut lopettaa. Kuura siirtää upeasti ihmissusimyytin Suomeen, Turun lähistöllä sijaitsevaan Kuurankeron pikkukaupunkiin. Hukkien olemassaolo on todella arkipäiväinen asia, mikä ei ole kovin tavallista lajityypin kirjoissa. (Ainakaan heti ei tule mieleen toista vastaavaa!) Kuten kaikissa kirkasta lukemissani arvosteluissa on sanottu, päähenkilöt Inka ja Aaron eivät ole sellaisia, joihin on nuortenkirjallisuudessa tottunut: Aaron on pelimies, joka luulee voivansa pyörittää ketä tahansa tyttöä mielensä mukaan kun taas Inka on varsinainen Scarlett O'Hara ajatellessaan vain kylmästi hyötyjä niin ihmissuhteissaan kuin kaikessa muussakin toiminnassaan miettimättä lainkaan huonoja puolia tai mahdollisia ikäviä seurauksia. Kyllä meinasi lentää kirja seinään useampaan kertaan. Aaron tosin kokee hienoa hahmokehitystä kirjan aikana, mutta Inka ei muutu miksikään. Kenties Inka saa järkeä päähänsä jatko-osissa? Mielestäni on äärettömän hienoa ja rohkeaa tehdä tällaisia hahmoja. Lempihahmoni on ehdottomasti Matleena. Hänet tahtoisin vain kääriä peittoon ja pitää turvassa pahalta maailmalta. Tarina pitää otteessaan koko ajan, myös rauhallisten suvantokohtien ajan, pakottaen lukemaan vielä yhden luvun, päästen lopulta loppuun, joka jättää jäljelle tyhjän ja ällistyneen olon: "Näinkö tässä nyt sitten kävi??" Henkilökohtaisesti pidän tästä paljon enemmän kuin Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjasta, joka niin ikään tuo ihmissudet suomalaisiin maisemiin. Kuura tuntuu monin tavoin aidommalta ja kiinnostavammalta kuin Susirajan Raisan jatkuva vatvominen Mikaelin perään. Vaikka Kuurassakin on jonkin verran suhdedraamaa, se ei ärsytä samalla tavalla. Kuura on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, enkä millään malttaisi odottaa keväällä ilmestyvää Kajoa! Erityisplussa kannesta, joka on aivan ihanan kaunis piirroksineen ja turkooseine tehosteväreineen. 

Kuun viimeiseksi kirjaksi jäänyt Hirviöasiakaspalvelu on erittäin nopealukuinen pikku kirjanen. Yksi messuporukastamme osti kyseisen kirjan kirjamessuilta ja luimme sen iltasatuna yöpaikassamme. Sivun mittaiset vuoropuhelut toimivat vallan mainiosti ääneen luettuna, joskin allekirjoittanut joutui välillä keskeyttämään lukemisen kikattaessaan hysteerisesti lattialla ektoplasma-tv:lle, Nessien serkulle ja muille kummallisuuksille, joita kirjan sivuilta löytyi. (Kuuntelijat varmasti arvostivat.) Suosittelen tätä kirjaa lämpöisesti ihan kaikille, sen lukeminen ei vie elämästänne kuin hetken, eikä siitä tule paha mieli. 

Lokakuu oli todella kiireinen kuukausi, jolloin myös bloggaaminen jäi erittäin vähälle. Syysloma oli tervetullut tauko kouluaherrukseen. Viikon lomalla ehdin lukea useamman kirjan, käydä haistelemassa suuren kaupungin tuulia Tampereella, seikkailla metsässä, editoida ja nähdä kavereita. Lokakuun viimeinen viikonloppu oli syksyn ehdottomia kohokohtia: vuoden odotuksen jälkeen kiinnitin taas bloggaajapassin rintaan ja saavuin messukeskukseen Helsingin kirjamessuille. Kyseessä oli uskomattoman upea viikonloppu, johon kuului kiinnostavia haastatteluja, kirjahyrinää ja ihania ihmisiä (pus, ootte rakkaita). Tarkempi postaus messuviikonlopusta on tulossa, jahka saan koeviikon hoidettua pois alta, joten pysykää linjoilla! 

Mitä mainiointa marraskuuta kaikille! Tänne satoi ensilumi ja pakkaslukemat ovat huimat. Muistin taas, kuinka rakastan talvea.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Nähdään kirjamessuilla!

Lokakuun loppu ja kirjanystävien the tapahtuma lähestyy!


Mikäli ette osanneet otsikosta ja kuvasta vielä asiaa päätellä, myös minä pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja suunnistan kohti Helsingin kirjamessuja huomenna heti aamutuimaan viipyäkseni paikalla sunnuntai-iltaan. (Vähän itkettää järkyttävän aikainen herätys jo valmiiksi, mutta onneksi bussissa voi yrittää uinailla.) Olen mukana toista kertaa niin vierailijana kuin bloggaajanakin. Vaikkei kaikki olekaan enää samalla tavalla uutta ja jännää, vatsanpohjassa kutittelee silti mukavasti ja innostus on suuri. Saan jatkuvasti hillitä itseäni, kun mieli tekisi loikkia pitkin maita ja mantuja hihkuen iloisia asioita kirjoista, Oikeista Kirjailijoista ja maanmainosta messuporukasta, joka messukeskuksessa minua odottaa.

Messuohjelmani on jo lähes suunniteltu, mutta lopulta mennään kuitenkin fiiliksen mukaan. En siis voi suoraan sanoa, että mistä minut löytää mihinkin aikaan minäkin päivänä. Todennäköisin bongauspaikka on kuitenkin Nuori Aleksis -palkinnon julkistamistilaisuus klo 12 Eino Leinolla. Siellä olen ihan varmasti. Jos epäilette, että joku messuilija olen minä, bloggaajapassista tunnistanee. Passi on kirkkaan pinkki, ja se on mahdoton olla huomaamatta. (Lisäksi siinä lukee Lasisipulissa ja myös bloggaajan nimi, joka ei ole Celestine, mutta epäilen vahvasti, että messukeskuksessa ei liiku kovin montaa samannimisen blogin kirjoittajaa.) Minulla on myös punaiseksi lakatut kynnet ja kukkalaukku. Tulkaa nykäisemään hihasta, mikäli törmäätte! Itselläni saattaa rohkeus pettää viime hetkellä :D

Hauskoja messuja itse kullekin, Helsingissä (toivottavasti) nähdään!

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Syyskuun luetut

Syyskuussa luin viisi kirjaa (1136 s.), joista yksi oli spefiä.

Luokkala-Nevalainen, Heta: Metsätähtiseppele 78 s.
Liukkonen, Miki: Raivon historia 53 s.
Hämäläinen, Karo: Yksin 251 s.
Leino, Marko: Syntymättömät 271 s.
Rouhiainen, Elina: Jäljitetty (Susiraja #3) 483 s.

Jatkoin runojen lukemista vielä syyskuussakin. Metsätähtiseppeleestä tuli heti suosikkejani. Runot ovat kauniita (ja vielä ymmärrettäviäkin!) ja niitä on miellyttävä lukea.  Raivon historia tarjoaa puolestaan proosarunoja, joiden lukeminen vaati keskittymistä. Joissakin runoissa oli mielenkiintoisia kielikuvia ja ajatuksia, mutta Liukkosen runoista tuntui silti tulevan pieni yliannostus, vaikka kirja olikin ohut. (Pakko tosin sanoa, että kirja oli erittäin epäkäytännöllisen muotoinen.)

En ole erityisemmin perehtynyt Paavo Nurmeen saatika urheiluun, joten Yksin tuntui aiheidensa puolesta aika vieraalta. Ajakuvaus kuitenkin toimi ja kieli tuntuu aidolta, kuin Nurmi itse olisi ollut kertomassa elämästään. Nurmen hahmo tuntui kuitenkin inhottavalta ja ikävältä ihmiseltä, joten lukiessa sain repiä hiuksia päästäni. Vaikka myönnän jonkin verran jopa koukuttuneeni kirjaan, se ei silti onnistunut lumoamaan tai tekemään valtaisan suurta vaikutusta. Eniten olisin toivonut selvennystä nimettömäksi jääneeseen naishahmoon, jota Nurmi koko ikänsä muisteli. Nyt tämän tarina jäi kovin laihaksi. Lisäksi olisin toivonut jonkinlaisia lähdemerkintöjä.

Syntymättömiin ihastuin heti alkusivuilta. Kerrontatyyli nappasi mukaansa ja kummalliset ja vähän ahdistavat kuvat tukivat synkkää ja surumielistä tarinaa. Mutta puolivälissä koko homma lysähtää kasaan: päähenkilön romaanikirjoitelma sotkee juonen. Olisin pitänyt kirjasta, jos se olisi keskittynyt vain päähenkilön pelkoon vaimonsa ja syntymättömän lapsensa puolesta ja pariskunnan yhteiseen historiaan. Päähenkilö muuttuu kirjan edetessä aivan kammottavaksi ihmiseksi, jolle ei riitä sympatiaa lainkaan. Kun soppaan heitetään vielä ahdistavan synkkiä lapsuusmuistoja ja kiemuraisella kielellä kirjoitettuja katkelmia päähenkilön julkaisemattomasta romaanista, kirjassa on liikaa asiaa ja ahdistavuus nousee luku luvulta. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta mieleen jäi vain karvas pettymys alun ihastuksen jälkeen.

Susirajaa olen lukenut viimeksi puolitoista vuotta sitten, koska tätä kolmatta osaa ei löytynyt kirjastosta juuri ikinä. Lopulta löysin Jäljitetyn ja luin sen lähes yhdeltä istumalta koeviikon jälkeen. Tuli tarpeeseen, heitti aivot narikkaan juuri sopivasti. Muistikuvat edellisestä osasta olivat hyvin hämärät, mutta asiat palautuivat kuitenkin suht nopeasti päähän. Kreikka-osuus tuli aika lailla puskista ja omasta mielestäni se oli aika turhakin, vaikka olikin hyvin kirjoitettu ja daimonikuvio hyväksyttävästi selitetty. Olen edellisissä osissa nauttinut nimenomaan suomalaisuudesta ja nyt koko juttu siirrettiin Kreikkaan? Olin hieman pettynyt. Myös ennustukset ja yleinen kohtalokkuus ärsytti. Raisaa inhosin edelleen: hän vain valittaa ja tahtoo olla täydellinen kaikessa.  Mitja puolestaan oli erittäin mukava lisä hahmokaartiin, hänestä olisin mielelläni lukenut lisää. Edellisten osien lempihahmoa, Nikoa, kirjassa oli harmittavan vähän. Ja Mikael, oi Mikael. Hän tekee sarjan lukemisesta lukemisen arvoista. Lempisarjani tämä ei ole, mutta halua kyllä tietää, miten Rouhiainen onnistuu solmimaan viimeisessä osassa langat yhteen.

Syyskuussa tuntui olevan koko ajan kiire johonkin. Lisäksi syyskuulle osunut koeviikko söi voimia bloggailla ja lukea. Viimeiset Nuori Aleksis -kirjat luin syyskuun puolella ja nyt olen taas palannut nuortenkirjojen pariin. Koeviikkoa lukuunottamatta syyskuussa tapahtui runsain määrin kivoja juttuja, vaikka olinkin välillä todella väsynyt. Lokakuullekin on tulossa mahtavia asioita, esimerkiksi syysloma! Se tosiaankin tulee tarpeeseen.

Hauskaa lokakuuta!

torstai 29. syyskuuta 2016

Syyskuu, syyskuu

(Otsikko Hectorin Syyskuusta, joka soi päässä joka vuosi näihin aikoihin.)

Hyvät uutiset tulevat tarpeeseen. Asiat, jotka saavat hyppimään tasajalkaa pelkästä ilosta ja lähes itkemään onnesta, ovat parhainta, mitä kuvitella saattaa. Vaikka kovasti tekisikin mieli jakaa näitä asioita täälläkin, taidan kuitenkin pitää ne omana tietonani anonyymiyden säilyttämisen vuoksi. Yhtä ihanaa asiaa voin kuitenkin hehkuttaa, sivupalkinkin vihjaistessa asiaan: Helsingin kirjamessut lähestyvät kovaa vauhtia, ja bloggaajapassi kolahtanee postilaatikkoon lähiviikkojen aikana. En millään malttaisi odottaa messuja! Kehä kolmosen sisäpuoli ja sivistys, täältä minä tulen. 

Olen tavannut eläimiä. Pihaamme on asettunut äksy orava, joka säksättää kovaäänisesti muille oraville ja jopa minulle, kun olin lähdössä pihalta. Kurre kuvittelee ilmeisesti omistavansa koko paikan. Mikäs siinä, kyllä tänne mahtuu. Niin kauan, kun pörröhäntä ei heittäydy väkivaltaiseksi vaan tyytyy rähisemään puun oksalta, tulemme toimeen mainiosti. Lisäksi koulumatkoilla olen tutustunut paikalliseem eläimistöön: pikkuinen myyrä kiinnitti huomioni ajaessani muutama viikko takaperin koulusta kotiin. Otus touhotti ahkerasti tienpientareella, eikä huomannut, vaikka ajoin pyörällä ihan sen viereen. Katselin otusta varmaan kymmenisen, ellen peräti viisitoista minuuttia. Myyrä oli niin pieni, että olisi mahtunut kämmenelleni. Yrittäessäni tallettaa tuota suloista eläintä valokuvaan puhuin sille ääneen: "Tulehan nyt pikkuinen vähän lähemmäksi!" Nostaessani katseeni huomasin ohi ajavan pyöräilijän, joka oli hyvin todennäköisesti kuullut jutteluni. Luotan tosin siihen, että hän uskoi minun pelaavan Pokémonia. Viime viikolla puolestaan tapasin kotimatkalla siilin, joka juoksi yllättävän kovaa ollakseen siili. Olen jotenkin aina ajatellut siilien olevan hitaita eläimiä, joten tämä kyllä oli vauhdikkaana tapauksena hieman yllättävä tuttavuus. Siilillä näytti olevan jokin päämäärä, toisin kuin piennarta edestakaisin viipottavalla myyrällä, sen verran päättäväsesti se juoksi tietä pitkin matkoihinsa. Epäonnistunut ruotsinkoe pyyhkityi mielestä heti ja loppupäivän vain hymyilytti kovasti siiliä ajatellessani. (Kohtaaaminen aiheutti myös Ultra Bran Siili-biisin päässä soimisen koko päiväksi, mutta ei siitä sen enempää.)


On se kummallista, miten kahden viikon kirjoitustauko vaikuttaa mielialaan. Koeviikon ja muoden kiireiden takia en kirjoittanut kahteen viikkoon juuri mitään ja huomasin olevani vielä tavallista pahantuulisempi. (Koeviikkostressillä ei toki ollut mitään osuutta asiaan, ei suinkaan.) Kun sitten lopulta pääsin istahtamaan koneen ääreen ja jatkamaan editointia, olo oli äärettömän onnellinen ja helpottunut. Kirjoittaminen auttaa, ihan oikeasti. 

Muihin kirjoittamiseen liittyviin juttuihin kuuluu sanataidekoulu ja tämänvuotinen projekti. Koko vuosi työstetään yhtä kirjallisuudenlajia, ja valitsin itselleni tutuimman proosan. Vuoden aikana on tarkoitus romaanikäsikirjoitus käyntiin, joten saatte tottua siihen, että tulen puhumaan teille Pusun ja JL:n lisäksi P:sta. Lisäksi kirjoittelen editoinnin ja sanataidekoulun lisäksi novellia, jota olen hieman ajatellut lähettää Vaskikirjojen goottiantologiaan. Mutta saas nyt nähdä, saanko mitään valmiiksi, puhumattakaan siitä, onko teksti sellainen, jonka kehtaa lähettää eteenpäin. NaNoWriMo ystävällisesti tökkii minua sähköpostiviesteillä, mutta luulen, että jätän haasteen tänä vuonna väliin, vaikka tekisi mieli yrittää voittoa uudestaan. P kuitenkin tulee viemään ison osan elämääni marraskuussa ja koko lukuvuonna, joten aikaa kuukaudessa kirjoitettavalle romaanille ei ole. 

Loppuun vielä absoluuttisen oikea fakta: Lukeminen on ehkä paras juttu ikinä. Olen kaivannut sitä tunnetta, kun kirjan lukee loppuun yhdeltä istumalta.