Musikaaleja "lavalta"

Kaikista musikaaleista ei ole tehty elokuvaversiota. Tämän sain huomata silloin, kun aloin yläasteen loppupuolella innostumaan musikaaleista enemmänkin. Aluksi panikoin: miten minä nyt voin ikinä tutustua mielenkiintoisiin musikaaleihin, jos en voi katsoa niitä? Pelkästään musikaalien kuunteleminen oli pitkään minulle todella suuri kynnys, mutta olen harjoitellut sitä. Nyt jaan musikaalitohtorin ominaisuudessa teille ensin vinkkilistan musikaalien kuunteluun, minkä jälkeen esittelen teille pari musikaalia, joista on vain lavaversio. (Poikkeukset tosin vahvistavat säännön, niistä lisää myöhemmin.) Olisin itse toivonut tällaista vastaavaa listausta, kun aloitin kuuntelemaan musikaaleja, joten toivon, että tästä on jollekulle iloa ja hyötyä!

Vinkkejä musikaalien kuuntelemiseen:

1. Ihan ensiksi täytyy löytää musikaali jostain. Jos omistat Spotify-tunnukset, kokeile etsiä sieltä. Todennäköisesti sieltä löytyy etsimäsi. Myös Youtubeen on ladattu cast recordingeja, parhaassa tapauksessa jopa sanojen kanssa. Toki myös fyysiset cd-levyt ovat vaihtoehto!
2. Näppärästi aasinsiltaa pitkin sanoihin! Seuraava vaihe on nimittäin etsiä musikaalin sanat jostain. Itse suosin Geniusta, jossa on helppo siirtyä aina seuraavaan biisiin musikaalin edetessä, mutta muitakin sivustoja on. Jos tuuri käy, löytyy sanoitukset myös Youtube-videoista.
3. Etsi juonitiivistelmä. Toki joissain musikaaleissa on helppo juoni seurata, mutta monesti pelkkien biisien perusteella tarinasta ei saa kiinni, joten Wikipedia on paras ystäväsi! Tosin suomiversiossa ei ole kaikille musikaaleille edes omaa artikkelia, juonitiivistelmästä puhumattakaan, joten joudut hieman käyttämään kielitaitoasi. Kaikki tässä postauksessa linkatut juonitiivistelmät vievät englanninkieliseen Wikipediaan.
4.Musikaali kuunneltu? Aika tutkia, miltä lavalla näyttääkään. Tämä vaihe ei ole pakollinen, mutta itse tykkään tehdä niin, koska pelkästään musikaalin kuunteleminen jättää ison osan esityksestä pois. Promoklippejä löytyy lähes joka musikaalista: niistä näkee lavastusta, puvustusta, koreografioita... Toki Youtubessa liikkuu myös bootlegeja, eli laittomasti yleisöstä kuvattuja videoita. On jokaisen oma valinta, tahtooko niitä katsoa. Tässä postauksessa linkatut esitykset ovat kuitenkin kaikki joko promoklippejä, esiintymisiä Tony-gaalassa tai muuten laillisia taltiointeja.

Sitten vain musikaalien pariin!

Hair (1967)

Kuuntele: Spotify/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Aquarius, Air, Black boys/White boys ja The flesh failures (Let the sunshine in). 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heh, listan ensimmäinen musikaali on poikkeus aiemmin mainittuun sääntöön: Hairista on tehty elokuva vuonna 1979, mutta olen itse nähnyt vain lavaversion, ja elokuva ilmeisesti poikkeaa siitä melkoisesti. Hippimusikaali sijoittuu 1960-luvun lopun Yhdysvaltoihin, jossa rauhaa ja pitkinä liehuvia hiuksia kannattava ryhmä elää elämäänsä. Musikaali on enemmän ajankuvaus kuin juonellinen tarina: se käsittelee Vietnamin sotaa, huumeita, suhdetta vanhempiin, vapaata rakkautta ja seksuaalista vapautumista. Toki kaiken keskellä kulkee erään heimon jäsenen, Clauden, tarina, mutta se hukkuu mielestäni hieman kaikkeen muuhun. Hair ei ole juonettomuutensa vuoksi suosikkimusikaalejani, mutta rakastan hippiestetiikkaa ja teoksen musiikkia. Inhoan sanaa voimauttava, mutta Hair on juuri sitä: se näyttää keskisormea yhteiskunnan normeille ja kauneusihanteille ja antaa kaikkien karvojen rehottaa eikä arastele kehoaan. Musikaalin teemat ovat näin 50 vuotta myöhemmin edelleen ajankohtaisia. "One, two, theree, four, we don't want your fucking war!"

Jekyll & Hyde (1990)

Kuuntele: Spotify (1/2)/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Facade, Bring on the men, Murder, murder ja Confrontation.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Klassikkoteokseen perustuva Jekyll & Hyde kertoo tutun tarinan tiedemies Henry Jekyllista, joka kehittää aineen, jonka vaikutuksesta hän muuttuu verenhimoiseksi ja väkivaltaiseksi Edward Hydeksi, joka rellestää pitkin 1800-luvun Lontoota. Jekyll & Hydessa ihastelen joka kerta paitsi miespääosan muuntautumista kohteliaasta ja puhdasäänisestä Jekyllistä räkäiseksi ja käheäksi Hydeksi (Confrontation, ei mulla muuta), myös uskomatonta ensemblea, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemään ja aiheuttaa vähintäänkin kylmät väreet joka ikinen kerta. J&H on siitä mielenkiintoinen musikaali, että siitä liikkuu monia eri versioita, jotka ovat juoneltaan suhteellisen samanlaiset, mutta joitain kappaleita on korvattu toisilla tai ne puuttuvat kokonaan. Siksi linkkasin Spotifysta löytyvät molemmat versiot. Oma suosikkini on tuo ensimmäinen, vaikka siitä puuttuukin Bring on the men, joka on yksi ehdottomista suosikeistani koko musikaalissa. (Se on myös yhden naisen musikaalikaraoken suosikkinumeroita, olenhan juuri tarpeeksi viettelevä ja vaarallinen siihen rooliin...)

Wicked (2003)

Kuuntele: Spotify
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: I'm not that girl, Defying gravity, As long as you're mine ja For good.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Wicked perustuu George McGuiren Noita-romaaniin, joka puolestaan perustuu Ihmemaa Oz -musikaaliin ja romaaniin. Wicked kertoo tarinan Ozin noidista, Glindasta, josta on tuleva Pohjoisen hyvä noita, ja Elfabasta, joka tunnetaan tulevaisuudessa nimellä Lännen paha noita. Pidän todella paljon tummasävyisestä ja poliittisesta Noidasta, joten minun oli hieman vaikea aluksi hyväksyä hieman sokeroitua musikaaliversiota, mutta parin kuuntelun jälkeen olin koukussa ja täysin hullaantunut. (Joskaan en edelleenkään ihan hyväksy lopetusta :D) Wicked on täynnä mahtipontisia orkesterisovituksia, kovaa ja korkealta laulavia naisia sekä mielenkiintoista pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta, uskomattoman upeasta visuaalisuudesta puhumattakaan! Kuuntelin viime syksynä Wickedin läpi lähes päivittäin, ja itkin lähes jokaisella kerralla jossain vaiheessa, niin vaikuttava teos on kyseessä. Jokapäiväisistä askareistakin tulee heti paljon eeppisempää, jos taustalla soi esimerkiksi Defying Gravity. Wickedistä on muuten tulossa elokuvasovitus piakkoin!

Mary Poppins (2004)

Kuuntele: Spotify/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Cherry tree lane, Feed the birds, Temper, temper ja Brimstone and treackle.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Toinen säännön vahvistava poikkeus listalla! Mary Poppinsin elokuvaversio (joka puolestaan perustuu P. L. Traversin kirjoihin) tosin eroaa Hairin leffaversiosta siten, että musikaali on tehty elokuvan pohjalta eikä toisin päin. Juoni noudattelee hyvin pitkälti 1960-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta siinä on useita kokonaan uusia lauluja ja juonikuvioita. Mary Poppins on minulle henkilökohtaisessa musikaalihistoriassani erittäin tärkeä, sillä se on ensimmäinen musikaali, jonka kuuntelin ilman, että olin koskaan nähnyt lavaversiota. 11-vuotiaana luulin lainanneeni kirjastosta elokuvan soundtrackin, mutta se osoittautuikin lavaversion soundtrackiksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä juonessa tapahtui (paitsi tietty elokuvasta tuttujen kohtausten kohdalla), mutta en antanut sen häiritä: nautin musiikista ja kuvittelin loput. Täytyy tosin myöntää, etten myöskään ymmärtänyt puolikaan sanoituksista sillä enkuntaidolla... Sittemmin olen kyllä lukenut juonitiivistelmän ja hämmentynyt, kun olen huomannut olleeni täysin hakoteillä :D Mary Poppins oli ala-asteella mahdollisesti lempimusikaalini, mutta vaikka en enää rakasta sitä samalla tavalla kuin nuorempana, on sillä paikka sydämessäni.

Heathers (2014)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Candy store, Dead girl walking, My dead gay son ja Meant to be yours.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

1980-luvun samannimiseen kulttielokuvaan perustuva musikaali kuuluu kategoriaan "kenen idea oli tehdä tästä musikaali?", mutta onnistuu tuomaan loistavan elokuvan näyttämölle hienosti. Musikaali vaikuttaa aluksi tavanomaiselta high school -draamalta: on koko koulua hallitseva kolmen kauniin ja demonimaisen Heather-nimisen tytön klikki, johon fiksu ja nörtähtävä Veronica tahtoo liittyä. Mukana juonessa pyörii myös pari tyhmää ja toksista maskuliinisuutta uhkuvaa jalkapallonpelaajaa, Veronican entinen paras ystävä sekä uusi oppilas, mustaan trenssitakkiin pukeutuva paha poika JD. Kliseet kuitenkin heitetään romukoppaan jo seitsemännen biisin kohdalla, sen enempää spoilaamatta. Musikaali on todella kiero ja täynnä mustaa huumoria, jolle hekottelen joka kerta sitä kuunnellessani. Lisäksi se tarjoaa monia kuolemattomia, jo elokuvasta tuttuja repliikkejä, uskomattomia lauluharmonioita (Candy store!!) ja oikeasti fiksun ja samaistuttavan naispäähenkilön. On hirveän vaikea laittaa musikaaleja parhausjärjestykseen, mutta Heathers kuuluu kyllä top 10:een. "Törkeän häiriintynyt, mutta hyvä", kuten kaverilleni kommentoin ensimmäistä kertaa kuunnellessani.

Hamilton (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: You'll be back, Non-stop, Burn ja Who lives, who dies, who tells your story.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Jos Heathersin kanssa ihmettelee, kuka keksi tehdä siitä musikaalin, kuuluu Hamilton samaan kategoriaan: hiphop-musikaali Yhdysvaltain ensimmäisestä valtionvarainministeristä Alexander Hamiltonista kuulostaa äärimmäisen typerältä idealta. Hauskinta on kuitenkin se, että se toimii, ja hyvin muuten toimiikin! Musikaalin säveltäjä ja sanoittaja Lin-Manuel Miranda on nero, näin vaatimattomasti sanottuna. En ole muuten hiphopin ystävä, mutta Hamiltonia kuuntelen enemmäin kuin mielelläni. Kahteen tuntiin mahtuu paitsi poltiikkaa ja sotaa, myös rakkautta ja menetyksiä. Hamilton on tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, eikä siitä voi saada yhdellä kuuntelulla kaikkia nerokkaita riimejä, sanaleikkejä ja historiallisia viittauksia irti. Käytän helposti ylisanoja musikaaleista puhuessani, mutta Hamilton on oikeasti uskomaton. Spotifysta löytyy muuten myös Hamilton instrumentals -albumi, joka on nimensä mukaan koko musikaali ilman laulua. Niitä voi käyttää musikaalikaraoken taustana, mutta itse olen myös kuunnellut niitä sellaisenaan ja ihastellut sellaisia kohtia, joihin ei laulun kanssa osaa kiinnittää huomiota. Olisipa kaikista musikaaleista tällaiset! (Fun fact: olen nimennyt huonekasvini musikaalista inspiroituneena: kaktukseni on Lin-Manuel ja anopinhampaani Lafayette.)

Dear Evan Hansen (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Waving through the window, Sincerely, me, Requiem ja Good for you. 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Seuraavat kaksi musikaalia ovat epämääräisellä paremmuussijalla x. Ne ovat molemmat kivoja musikaaleja, todella erilaisia tosin, mutta kumpikaan ei ole mikään ykkössuosikkini. Riippuu aivan päivästä, kumman arvotan korkeammalle juuri silloin. Dear Evan Hansen kertoo Evanista, jonka elämää rajoittaa sosiaalinen ahdistus. Erään ikävän tapahtuman seurauksena Evan onnistuu puolivahingossa ja valheiden kautta päätymään parempaan versioon elämästään ja itsestään. Musikaalin pohjavire on surumielinen, vaikka hauskojakin hetkiä ja sanailua löytyy. Monet lauluharmoniat ovat upeita (Anybody got a map?), enkä varmaan koskaan lakkaa saamasta kylmiä väreitä Waving through the windowista.

Be more chill (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Michael in the bathroom, The Smartphone hour (Rich set a fire), Pitiful children ja Voices in my head. 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Be more chill on lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-musikaali. Musikaalin keskiössä on Jeremy Heere, teinipoika, joka on koulussaan melko epäsuosittu oppilas. (Amerikkalaisille) high school -teoksille tyypillisesti Jeremy haaveilee paitsi suosiosta, myös teatteria rakastavasta Christinesta. Jeremy kokee löytäneensä kaikkiin ongelmiinsa ratkaisun, kun hän saa tietää SQUIP:ista, pillerin muotoisesta supertietokoneesta, joka ohjailee omistajaansa parempiin valintoihin. Be more chillissa on loistava musiikki ja kiinnostava idea, josta tulee hieman Little shop of horrors -tunnelmaa. Sanat ovat tosin välillä vähän hiomattomat ja kömpelöt, ja naishahmot ovat yksi iso ongelma: kaikki heistä ovat todella yksiulotteisia ja samasta puusta veistettyjä, tyhjäpäisiä blondeja, paitsi tietenkin "ihastuttava" Christine, joka on pelkästään rasittava. Oikeastaan musikaalin ainoat täydellisyyttä hipovat ja ärsyttävyysasteeltaan olemattomat hahmot ovat SQUIP (ah) ja Michael, Jeremyn paras ystävä. Musikaalin paras kappale, Michael in the bathroom, on ravisteleva kokemus, syystä.

Minkä musikaalin sinä tahtoisit nähdä lavalla? Itse haaveilen eniten Hamiltonin, Heathersin ja Wickedin näkemisestä. Entä onko sinulla jokin suosikkimusikaali, jonka tahtoisit nähdä elokuvana? 

Musikaalit – koko perheen viihdettä?

Kaikki musikaalit ovat koko perheelle suositeltavia. Lapset nauttivat musikaaleista ja niiden värikkäästä ulkoasusta, aikuiset voivat rentoutua niiden parissa ja heittää aivot narikkaan. Musikaalin juoneen ei tarvitse perehtyä etukäteen, nehän ovat kaikki samasta puusta veistettyjä: pääpari saa aina toisensa ja kaikilla on kivaa. Musikaalien ikärajat ovat ihan tuulesta temmattuja, eihän niissä tapahdu mitään sellaista, jota meidän Maija-Anselmi ei saisi nähdä. Eihän niissä tehdä muuta kuin vähän laulellaan ja tanssitaan!

Edellisen kappaleen kirjoittaminen provosoi minua itseänikin. Valitettavan usein musikaaleja nimittäin pudetään harmittomana koko perheen viihteenä, jota voivat katsoa pienetkin lapset. Myönnän itsekin usein puhuvani musikaaleista päännollauksena ja höttöisinä tarinoina, mutta musikaaleja, aivan kuten elokuvia tai kirjojakin, on laidasta laitaan. Shokeeraavaa, eikö?!

Toki koko perheelle sopivia, lapsiystävällisiä musikaaleja on olemassa, Sound of music tai Maija Poppanen hyvänä esimerkkinä. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat hyviä ja viihdyttäviä ja hyvä tapa tutustuttaa lapset ihanaan musikaalimaailmaan. (Uskon porttiteoriaan musikaaliasiassa!) Kuitenkaan pelkkä musikaali ei genrenä tarkoita, että sitä voisi mennä katsomaan koko perheen voimin. Olen nähnyt sekä Pienen kauhukaupan että Jekyllin & Hyden katsomossa alakouluikäisiä lapsia, viimeksi mainitussa mahdollisesti nuorempiakin. Pienestä kauhukaupasta löytyy niin ihmisverta himoitseva lihansyöjäkasvi kuin sadistinen hammaslääkärikin. Vaikka musikaalin tyyli on humoristinen, huumori on pikimustaa ja voi mennä pieniltä lapsilta ohi. Voin vain kuvitella, miten ahdistunut pikku-Cele olisi katsomossa ollut, vaikka vanhempi versio vain hihitteli kauheillekin jutuille, koska tajusi huumorin niiden takana. Jekyll & Hyde on puolestaan musikaali, jonka aikana lukioikäinenkin minä säikähdin äkkinäisiä valaistusmuutoksia ja muita yllättäviä ja rajuja kohtauksia. (Jekyllin muuttuminen Hydeksi oli niin hurja, että melkein tärisin penkissäni. Pikku-Cele ei olisi Jekyll & Hyden jälkeen nukkunut viikkoon.) Tarina pohtii ihmisen pahuutta ja menee jatkuvasti synkempään suuntaan. Vereltä ja ruumiilta ei säästytä, onhan musikaalissa laulukin nimeltä Murder murder. Kaiken huippuna eräs keskeisistä hahmoista on ilotyttö Lucy, jonka soolonumero Bring on the men ei jätä epäselväksi, mistä siinä kohtauksessa on kyse. Ja tämän musikaalin yleisössä oli alakouluikäisiä (tai alle?) lapsia. Epäilykseni siitä, että teatteriin lapset tuoneet henkilöt eivät olleet tietoisia siitä, ettei musikaali tarkoita välttämättä lapsille sopivaa sisältöä, varmistuivat, kun kuulin hämmentyneen keskustelun väliajalle mentäessä: 

"En mä arvannut, että tää ois ihan... semmonen."

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Se, että kyseessä on musikaali, ei automaattisesti tarkoita kukkaniittyjä ja pieniä poneja. Dear Evan Hansenin päähenkilöllä on sosiaalisten tilanteiden pelko, Heathersin teemoja ovat mm. koulukiusaaminen ja itsemurha, Hairin kestosta varmaan puolet vietetään jonkin sorin huumepöllyssä, Rentin päähenkilökaartista suurin osa joko kuuluu seksuaalivähemmistöön, sairastaa aidsia tai parhaimmassa tapauksessa kuuluu molempiin ryhmiin, minkä lisäksi kaikilta on rahat jatkuvasti loppu. Nämähän kuulostavat aivan loistavilta esityksiltä koko perheen teatterielämykseksi, eikö totta? Ärsyynnyn todella paljon, kun musikaaleja vähätellään sen vuoksi, että puhjetaan lauluun ja mahdollisesti myös tanssiin spontaanisti. Tästä huolimatta musikaalit voivat käsitellä samoja aiheita kuin kaikki muutkin näytelmät ja elokuvat, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Parhaassa tapauksessa musikaali sekä itkettää että naurattaa. Be more chillia kuunnellessani hihitän joka kerta Smartphone hourille, mutta Michael in the bathroom aiheuttaa kylmiä väreitä ja tuo kyyneleet silmiin, Hamiltonin Non-stop on varsin menevä numero, mutta musikaalin hienoimpiin hetkiin kuuluva It's quiet uptown nostaa palan kurkkuun välittömästi. Eiköhän meillä jokaisella ole höttöleffoja tai -kirjoja, joihin tekee mieli uppoutua silloin, kun on paha mieli. Jos olen mieli maassa, katson tai kuuntelen Mamma miaa tai Wizard of Ozia mieluummin kuin Dr. Horrible's sing-along blogia tai Moulin rougea! (Ja sekin pitää vielä sanoa, että vaikka Wicked sijoittuukin Wizard of Ozin maailmaan, Wicked on suunnattu huomattavasti vanhemmalle yleisölle!)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Joten seuraavan kerran, kun aiot katsoa musikaalin koko perheen kanssa, suosittelen ottamaan etukäteen vähän selvää teemoista ja aiheista, joita kyseinen musikaali käsittelee. Elokuvissa, toki joissain teatteriesityksissäkin ikärajat pitävät yleensä aika hyvin paikkaansa. Lapset kasvavat kyllä, joten tiettyjä musikaaleja ehtii kyllä katsoa myöhemminkin.  

(Huom. En tarkoita, etteivätkö lapset osaisi käsitellä vaikeita asioita fiktion keinoin. Toki se, mikä kenellekin henkilölle sopii riippuu todella paljon persoonallisuudesta, eikä ole välttämättä lainkaan sidottu ikään. Tämä on kirjoitettu suurimmaksi osaksi omasta näkökulmastani: saan olla onnellinen, etten nähnyt tiettyjä musikaaleja liian nuorena. Ymmärtänette pointtini?) 

(Huom2. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan Musikaalimatkassa-podcastin Murha, murha, painajainen -jakson! Kuuntelin jakson vasta tämän postauksen kirjoitettuani, minkä vuoksi yllätyinkin siitä, miten samoja ajatuksia siinä käsiteltiin. Jakso sisältää myös hyvää pohdintaa siitä, mistä musikaalistereotypiat ovat peräisin!) 

Joulukalenteri 2018: 24. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin vuoden 2018 joulukalenterin pariin!

Tänä vuonna jaoin kalenterissa paloja Dystopiavampyyriromanssi-työnimellä kulkevan käsikirjoituksen soittolistalta. Tunnelma ei tosin ole järin jouluinen, mutta ehkä tämä on hyvä vaihtoehto heille, joilta joulumusiikki tursuaa ulos korvista. Toivottavasti viihdyitte!

Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku. 

24. luukku: Kristin Chenoweth & Idina Menzel: For good

"Minulle tulee ikävä sinua. Inhoan hempeilyä, mutta olet paras ystäväni."

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Tämän luukun myötä vetäydyn ansaitusti joulun viettoon ja toivotan mitä ihaninta ja rauhallisinta joulua jokaiselle! ♥

♥:lla: Celestine

Hei me luetaan taas mutta ei me opita

Viime aikojen juttuja:

• Tekstitaidon yo-koe. Istuin salissa melkein loppuun asti ja kirjoitin niin raivokkaasti, että pelkäsin käteni irtoavan. Vaikka kynä ja paperi on yo-kokeessa varmempi väline, sähköisissä kokeissa on hyvätkin puolensa, totesin yrittäessäni epätoivoisesti saada kättäni jumppaamalla vähemmän kipeäksi. 

• Lukeminen. Lähinnä tietenkin koulukirjoja, mutta olen ehtinyt lukea vähän muutakin. Ehkä olen vähän hidas, mutta tajusin vasta alkuvuodesta, että bussissa lukeminen on vaihtoehto. Olenkin ehtinyt koulumatkoillani lukea ihan mukavasti "ihan oikeaa kirjallisuutta". Ostin pari päivää sitten Austenin Emman, kun löysin sen nättinä kovakantisena. Yleensä antikvariaateissa liikkuu vain rumaa kovakantista painosta kyseisestä kirjasta. Nyt omistan kaikki Austenit, jotka haluan omistaa, toisin sanoen kaikki, paitsi Kasvattitytön tarina :D 

• Juhlahulinaa. Viime viikolla kävin kotona lähinnä nukkumassa sekä vaihtamassa vaatteita ja piilareita, mutta hauskaa oli. Sain laittautua nätiksi, syödä hyvin ja nauttia tuttujen ihmisten seurasta sekä abeille järjestetyistä ohjelmanumeroista. Pienet ykköset olivat juhlissa samassa asemassa kuin minäkin kolme vuotta sitten. Aika kuluu nopeasti. 

• Kansallispuku. Koulullani on tämän suhteen pitkät perinteet, joten penkkaripäivän aamun vietin kansallispuvussa. Puvun etsiminen aiheutti pientä stressiä, mutta kun puvun päälleni sain, se istui kuin hansikas ja oli yllättävän mukava päällä. Vaikka puku oli myös todella kuuma, siinä oli silti mukavaa viettää päivää. Olisin voinut pitää sitä ylläni pidempäänkin! Olen melkein yli-innostunut kansallispuvusta, odotin melkein koko viime viikon, että saan pitää sitä päälläni. Takuulla käytän sitä myöhemminkin! (Onglemana on tosin se, etten saa pukua yksin päälle: siinä on niin paljon neppareita ja hakasia...) Olen yhä sen verran pärinöissäni kansallispuvusta, että se hivuttautui jopa piirtämiseen (ja osittain myös kirjoittamiseen, onhan kuvan hahmo eräs P:n keskeinen henkilö). 

• Penkkarit. Kansallispuvusta mainitsin jo, mutta koko päivä oli tosi kiva. Jotenkin odotin, että rekan lavalla olisi epämukavaa olla, mutta se olikin yllättävän hauskaa. Itse olin pukeutunut Wickedin Elfabaksi (tunnetaan ehkä paremmin Ihmemaa Ozin Lännen ilkeänä noitana), ja vaikka puvun vaihtamisessa ja kasvojen maalaamisessa tuli hirveä kiire ja vastoinkäymisiä, sain asuni kuitenkin ihan vakuuttavaan kuntoon viidessätoista minuutissa. Rekan kyydissä hakkasimme auton kylkeä karjuen koulumme nimeä ja laulaen abilauluja. Oli ihanaa nähdä, kuinka iloiseksi kaiken ikäiset ihmiset tulivat, kun heille heitti karkkia. Ihan parasta oli myös spotata väkijoukosta muutama yllättäväkin tuttu ja tärkeä ihminen. Ajeluiden jälkeen suurin osa porukasta lähti abiristeilylle, mutta itse menin kavereiden kanssa syömään. Sekin oli tosi kivaa, ja ainakin itselleni sopivampi tapa juhlistaa koulun loppumista kuin mahdollisesti stressiä aiheuttava risteily. Päivän kohokohtiin kuului myös kaupassa käyminen vihreänaamaisena :D 

• Kirjoittaminen ja editointi. En tosiaankaan olisi uskonut, että tässä elämänvaiheessa kummallekaan olisi aikaa, mutta niin vain olen ehtinyt tehdä kumpaakin jonkin verran. Kerralla kirjoittamani määrät eivät ehkä ole kovin suuria, mutta tammi- ja helmikuun yhteenlaskettu määrä onkin sitten aika mukava. Tarinat etenevät ja kirjoittaminen on kivaa, vaikka illan käyttäminen kirjoittamisen parissa aiheuttaakin hieman huonoa omatuntoa, vaikka kuinka olisin ehtinyt tehdä päivän koulujutut. Alunperin pelkäsin aiheuttaako yhtäaikainen raakatekstin kirjoittaminen ja toisen tekstin editointi sekoittumista ja vaikeuksia keskittyä, mutta onneksi P ja JL ovat tapahtumiltaan, tunnelmiltaan ja henkilöiltään melko erilaisia. 

Yllä olevaan kuvaan liittyvä teksti: 

"Yksin jäädessään hän oli yrittänyt kiinnittää huomionsa muihin tyttöihin, mutta hänen katseensa oli aina palannut takaisin siihen yhteen: auringonkultaisiin hiuksiin, jotka oli sidottu kirjavilla nauhoilla, heinäkuisen metsän väriä toistaviin, hieman vinoihin silmiin, siroihin, paljaisiin jalkoihin, jotka vilkkuivat valkoisen leningin monimutkaisesti kirjaillun helman alta." 

• Lukuloman alku. Kavereiden kanssa pohdin, mahtaako kyseessä olla lukuloma vai lukuloma, mutta itse taidan kallistua ensimmäisen puolelle. Reaaleihin on nimittäin vielä aika paljon luettavaa... (Tosin fiilis on otsikossa lainatun abilaulun mukainen...) Ihan kokonaan en ole voinut lomalle heittäytyä, sillä minun on täytynyt vielä käydä koululla preleissä. Lukusuunnitelmaa pitää vähän uusia, mutta aion kyllä varata aikaa muullekin kuin pelkälle pänttäämiselle. Innolla odotan maaliskuun 21. päivää, kun pääsen marssimaan (toivon mukaan) viimeisen kerran kirjoitussalista ulos. 

• Wanhat. Kävin koululla katsomassa kakkosten wanhoja, ja voihan vieteri, miten kauniita ja komeita he olivatkaan! Teki mieli itsekin tanssia wanhat uudestaan. (Kävin kyllä kavereiden kanssa pistämässä parkettia uuteen uskoon yleisötanssien aikana, se oli hauskaa.) Vähän meinasi napsahtaa tätiasetukset päälle kakkosten menoa ihastellessani ja vähän meinasi myös itkettää, mutta sain hillittyä itseni ajoissa. Kahdella sanalla: ihanat wanhat. 

• Aurinko. Tämä ihmeellinen valoilmiö on ilostuttanut päiviäni kuluneella viikolla, vaikka on myös ollut hirmuisen kylmä. 

Vaikka kirjoitukset hieman ("hieman") stressaavatkin, yritän tasapainottaa urakkaa parhaani mukaan tekemällä toisinaan jotain ihan muuta. Tällä hetkellä odotan kaikista eniten pientä hiihtolomamatkaa Helsinkiin. Se tulee tosiaankin tarpeeseen! 

Mitä teille kuuluu? 

Marraskuun luetut 2017

Marraskuussa 2017 luin kolme kirjaa (565 sivua), joista yksi oli uusinta.

Kunnas, Mauri: Koiramäen Suomen historia (Koiramäki #9) 81 s.

Montgomery, L. M.: Anna ystävämme (Anna #2) 261 s. [U]

Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. 

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 0

Uudelleen luettua -haaste: 6 luettua kirjaa (Kertaus on opintojen äiti)

Kuin tilauksesta sain käsiini Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian juuri silloin, kun aloittelimme koulussa historian vitoskurssia, joka käsittelee ihan samoja aiheita kuin kirjakin. Vaikka historiasta kerrotaan tarpeeksi lapsille tarpeeksi yksinkertaisesti, se on siltikin todella hyvä tietopaketti Suomen kaukaisemmasta historiasta, ja hyvä muistutus siitä, mikä on Suomi100-huumassa ehkä vähän päässyt unohtumaan: Suomella on historiaa myös ennen itsenäistymistä. Asiantuntevan historiakertauksen lisäksi kirjassa pääsee tutustumaan koiramäkeläisten esivanhempien seikkailuihin, mikä on erittäin hauska lisä. Myös herra Hakkarainen seikkailee milloin missäkin, ja hihittelinkin yhdelle lempihahmolleni ääneen pari kertaa. Onneksi hänenkin esi-isänsä mahtui kirjaan :) Suosittelen tätä kirjaa erittäin lämpimästi! 

Annan kakkososan lukemista aloitin jo ennen kirjoituksia, kun tarvitsin jotain stressiä lieventävää iltalukemista ennen YTL:n kohtaamista. Anna ystävämme on Sateenkaarinotkon ohella niitä sarjan osia, jotka ovat jääneet vähemmälle lukemiselle. Anna ystävämme osoittautui kuitenkin yllättävän hyväksi, vaikken sitä edelleenkään lempiosanani pidä. Paitsi että lukiessani kiinnitin huomiota siihen, että Anna on minun ikäiseni ja toimii jo Avonlean opettajana, myös siihen, että kaksoset Davy ja Dora kokevat todella epätasa-arvoista kohtelua. En muista, ärsyynnyinkö Davyyn yhtä paljon lapsena, mutta muistan harmitelleeni Doran pientä roolia. Nyt minun teki mieli repiä hiuksia päästä joka kerta, kun Davy teki jotain tyhmää. Jos Dora on niin kiltti, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa, olisiko hänelle voinut keksiä jonkin särön epätäydellisyyteen? Pahinta on se, että Anna ja Marilla toteavat suoraan ja vielä useampaan otteeseen pitävänsä enemmän Davysta. Onhan Davyssa enemmän luonnetta ja päässä hauskoja ajatuksia, mutta miten sellaisesta kauhukakarasta voi pitää enemmän kuin kiltistä, hyvin käyttäytyvästä lapsesta? Ehkä sisäinen "kiltti tyttöni" kapinoi vastaan: eikö riitä se, että on kiltti, pitääkö ihmisten kiintymyksen saavuttamiseksi olla kamala? Tästä huolimatta kirjassa on monia ihania hahmoja ja hetkiä, kuten kohtaukset Kaikurannassa ja Hester Grayn puutarha, joka on tärkeässä osassa myös Annan unelmavuosissa. Aion jatkaa Annojen uudelleenlukua hitaasti, mutta varmasti. Vihervaara on koti <3 (Täytyy muuten nostaa hattua suomentajalle: vaikka suomennoksia onkin lyhennelty, paikkojen suomennetut nimet ovat ihania.)

Supernaiivin luin kannesta kanteen bussimatkalla Helsinkiin ja takaisin, ja ai että, miten mahtava tunne olikaan lukea kirja lähes yhdeltä istumalta! Kirjakin oli vallan mainio. Päähenkilö katselee maailmaa omasta näkövinkkelistään, pohtii asioita ja purkaa paineita ja ahdistusta omalla, suloisen yksinkertaisella tavallaan. Miten voikaan pitää niin paljon kirjasta, jonka sisältö on lähinnä ajasta ja avaruudesta kertovan kirjan lukua, faksaamista suuntaan jos toiseenkin, listoja, pallon heittelyä, hakka-lelun hakkaamista ja sivukaupalla höpsöjä kirjastohakuja? Tavallaan tästä tuli mieleen Sieppari ruispellossa, jonka luin ykkösellä ollessani. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat vähän eksyksissä elämässään ja tapaavat kummallisia ja vähemmän kummallisia ihmisiä matkoillaan. Luulen, että sekä Supernaiivi että Sieppari ruispellossa ovat sellaisia kirjoja, joita joko rakastaa tai sitten inhoaa. Itse kuulun molempien kirjojen kohdalla ensimmäiseen ryhmään. Ehkä luin nämä kirjat juuri sellaisessa elämänvaiheessa, että ne jollain tapaa kolahtivat. Suosittelen Supenaiivia kuitenkin hyvin lämpöisesti! Tähän maailmaan tarvitaan tällaisia kirjoja. 

Marraskuu sujahti ohi sellaista vauhtia, ettei perään ehtinyt. Tuntui, että olin hukkua koulujuttuihin, vaikka suurin osa ajasta taisikin kulua niiden ahkeraan välttelyyn. Jäljellä on enää kirjoitettavia aineita (+ ranska), ja tuntuukin, että kaikkeen pitää panostaa ja tehdä ahkerasti töitä kursseilla, mutta motivaatio on tasoa ei ole ja jaksaminen yhtä korkeissa pisteissä. Marraskuussa tapahtui tästä huolimatta kuitenkin myös kivoja juttuja, vaikka se on aina ollut inhokkikuukauteni maaliskuun ohella. Sain esimerkiksi kuulla viralliset yo-tulokseni, mikä aiheutti unettomuutta ja painajaisia edeltävänä yönä, mutta M sieltä napsahti, sekä psykologiasta että ruotsista. Varsinkin psykan puolesta pelkäsin todella paljon, mutta pisteeni riittivät juuri ja juuri arvosanaan M, mistä olen valtavan onnellinen. Nyt pitäisi vain jaksaa valmistautua kevään urakkaan... Marraskuussa näin myös kavereita: toisten kanssa muistelimme yläasteaikoja ja jaoimme kyllästymistämme Suomi100-juttuun, toisen kanssa yökyläilimme ja pidimme hurjat Heathers-bileet (=karkkia, leffa, musikaali ja diippejä keskusteluja tarinasta ja sen ulkopuolelta). 

Ehdin myös pyörähtää Helsingissä, ihan kaksikin kertaa (ja vielä peräkkäisillä viikoilla). Ensimmäisestä en ainakaan vielä puhu tarkemmin, mutta oli todella hämmentävää olla Helsingissä yksin arkipäivänä. Huomasin hahmottavani kaupunkia paremmin kuin ennen, eikä Google Mapsia tarvittu kuin kerran. Tämä on iso asia, koska minä olen ihminen, joka eksyy 16-vuotiaana koko pienen elämänsä aikaisen kotikaupunkinsa Sokokselle. Toinen pääkaupunkiretki oli tämän viikon Studia-messut. Oli hauska palata Messukeskukseen näin pian kirjamessujen jälkeen, vaikka se vaatikin heräämistä kello 5.30. Tiedän jo, mitä haluan opiskella lukion jälkeen ja minulla on myös kolme vaihtoehtoa, mutta niiden järjestys on vielä epäselvä. Minulla on kuitenkin läjä hakijan oppaita ja Kiss my Turku -kangaskassi, joten eiköhän näillä selvitä. Vaikka lukemisen ja kirjoittamisen kannalta kuukausi oli surkea, ehdin kuitenkin tehdä jotain :)

Kuukauden biisi on As long as you're mine musikaalista Wicked. Vaikka kuuntelin Wickedin jo syyslomalla, ei kuuntelu ole jäänyt pelkästään siihen. Voisin sanoa itseäni jo jonkin asteen faniksi, vaikka koenkin sisäistä tuskaa joka kerta, kun muistan, miten musikaali loppuu. Mielestäni se on äärimmäisen typerä lopetus. Vaikka tarinaa on kirjaan verrattuna sokerikuorrutettu ja siitä on leikattu noin kaksikymmentä vuotta pois, on Wicked kuitenkin paitsi musiikillisesti lumoava, myös ulkonäöltään maaginen musikaali, vaikken olekaan satunnaisia klippejä enempää nähnyt. As long as you're mine sai minut melkein itkemään ensimmäisellä kerralla ja iskee yhä, ei ehkä samalla voimalla, mutta aiheuttaa ainakin miellyttäviä kylmiä väreitä. 

Aivan mahtavaa joulun odotusta! Joulukalenterin uusin luukku aukeaa jälleen tiistaina :) 

Kesä tulee, vaikkei uskoisikaan

Totta se on! Kesäloma on vasta alkanut, joten vielä on aikaa tehdä vähän suunnitelmia kesän varalle. Viime vuonna "ämpärilista" jäi tekemättä, mutta nyt on taas sen vuoro! On vain yksi sääntö: asioista ei saa ottaa stressiä. Suoritellaan asioita rennosti ja kiireettä, elokuussa katsellaan, että mitä tein vai teinkö mitään. Postauksen kuvituksena on käytetty hetkiä viime kesältä.

Kesällä 2017 minä

• olen riparilla hurjana ja hirmuisena isosena

Tämä leiri on todennäköisesti viimeinen koskaan, joten otan siitä kaiken irti! 

• luen vähintään neljä kirjaa kuukaudessa

Pitäisi olla aikaa, eikös niin? 

• luen jonkun klassikkokirjan (ehdotus: Tuntematon sotilas)

Vähintään yksi klassikko kuuluu kesään. Tuntematon sotilas voisi olla ajankohtainen (Suomi100 ja silleen). 

• esiluen yhden pitkään roikkuneen tekstin. 

En edes kehtaa sanoa, kuinka kauan olen lykännyt tätä. Nyt pitää vaan kääriä hihat ja ryhtyä hommiin, punakynä heilumaan. 

• kirjoitan P:a eteenpäin ja kirjoitan loppuun vähintään yhden novellin. 

Ai että, jos pääsisi ulos kirjoittamaan! Novelleja roikkuu edelleen kolme keskeneräisenä, ainakin yksi olisi kiva saada tehtyä loppuun asti.

• miittailen kavereita, niin lähellä kuin kaukana asuvia

Piknikille puistoon sään salliessa? 

• poistun tästä kaupungista vähintään päiväretkelle

Hulluksihan täällä tulee, jos ei pääse välillä haistelemaan toisen kaupungin tuulia. 

• katson ja/tai kuuntelen jonkun uuden musikaalin (ehdotuksia: Les Miserablés, Phantom of the opera, Rent, Wicked, Heathers, In the heights)

Musikaalitohtorin velvollsuus. On myös tärkeää harjoitella kuuntelemaan musikaaleja ilman visuaalista puolta. 

• opin ainakin yhden uuden ukulelesoinnun. 

Kai se on pakko nöyrtyä ja opetella barre-sointuja...

• luen psykologiaa ja ruotsia. 

Pakko kai on myöntää se tosiasia, että syksyllä odottaa ensimmäinen taistelu ylioppilaslautakuntaa vastaan. Pakko siis kaivella oppikirjat esille ja lähteä tutkimaan Ylen abitreenejä. (Entä jos opiskelen psykaa ruotsiksi? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, jättebra!) 

Onko teillä kesäsuunnitelmia?