Vladimir Nabokov: Lolita (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Kun ilmoittauduin taas parin vuoden tauon jälkeen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, en tiennyt vielä lainkaan, mitä olisin haastetta varten lukenut. Kun sitten havahduin joskus toukokuun loppupuolella siihen, että kirja pitäisi ehkä päättää, että sen ehtisi lukea, päädyin valitsemaan Vladimir Nabokobin Lolitan (1955), koska muistelin kirjan olevan melko ohut. No, kävi ilmi, että olin muistanut väärin, mutta en antanut sen hidastaa, vaan sukelsin pastellisävyisten kansien kätkemään synkkään tarinaan. 

Lolita on fiktiivisen päähenkilönsä Humbert Humbertin kirjoittama muistelmateos, joka on syntynyt tämän odottaessa vankilassa tuomiotaan. Humbert on jo nuoresta iästä asti ollut mieltynyt nuoriin, murrosiän kynnyksellä oleviin tyttöihin, joita hän kutsuu nymfeteiksi. Koska yhteiskunta tuomitsee aikuisen miehen seksuaalisen kiinnostuksen lapsiin, täytyy Humbertin pitää taipumuksensa visusti salassa. Erilaisten elämänvaiheiden seurauksena hän päätyy synnyinmaastaan Ranskasta Yhdysvaltoihin, jossa hän rakastuu päätä pahkaa vuokraemäntänsä 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen. Keski-ikäisen Humbertin pakkomielle Lolitaksi kutsuttua tyttöä kohtaan kasvaa lopulta niin suureksi, että hän on valmis menemään tytön äidin kanssa naimisiin vain ollakseen lähempänä Lolitaansa. Kun Lolitan äiti sitten äkillisesti kuolee, lähtee Humbert tytärpuolensa kanssa pakomatkalle halki Amerikan. 

Katsotaan heti elefanttia huoneessa: kirjan päähenkilö on pedofiili, jonka toiminta on vastenmielistä eikä missään nimessä hyväksyttävää. Humbert Humbert yrittää voittaa lukijan puolelleen kaikin tavoin. Hän kuvailee sydäntä särkevästi nuoruudenrakastettuaan, jonka kohtalo häneltä julmasti vei, ja tuskaansa, joka häntä vaivaa, kun hän näkee nymfettejä ympärillään, mutta ei saa yhteiskunnan ahdasmielisyyden takia heihin kajota. Hän jopa vierittää syyn Lolitan raiskaamisesta tytön itsensä harteille, ja sanoo tämän "vietelleen" hänet, hän itse ei ole tietenkään tehnyt mitään väärää! Kirjan loppupuolella hän tosin toteaa, että hänen tekonsa ovat saattaneet pilata Lolitan elämän, mutta en siltikään löytänyt hänen puheistaan katumusta teoistaan. Vaikka Humbert puhuu lähes vakuuttavasti ja kirjan kieli on todella kaunista, lukija (toivottavasti) tajuaa hänen olevan erittäin epäluotettava kertoja. Nabokov on tosiaankin onnistunut rakentamaan henkilön, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. 

Mutta oliko kirja huono, vaikka sen aihe oli niin inhottava? Mielestäni ei. Kuten jo aiemmin mainittua, sen kieli oli hyvin kaunista. Esimerkiksi jo kirjan ensimmäinen kappale näyttää, miten ihana rytmi Nabokovin kielessä on: 

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hyppää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta. Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita." 

(Teoksen ovat suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, joten kunnia kuuluu myös heille. En ole tosiaan lukenut teosta englanniksi, joten en tiedä, millainen lukukokemus voisi alkukielellä olla.) 

Vaikka kieli ja kielikuvat ovat nautittavia, niiden ihastelu ei vie kirjasta syntyvää pahaa makua suusta pois: lukijat pakotetaan lukemaan, kuinka nuoren tytön elämä tuhotaan täysin kauniilla sanoilla kuvailtuna. Pelkäsin etukäteen, että kirjassa kuvailtaisiin lapseen kohdistuvaa väkivaltaa pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta onneksi paljon toimintaa jätetään rivien väliin (mutta kuitenkin sen verran selkeästi, että lukijalle ei jää epäselväksi, mitä tapahtuu.) Koska Humbert Humbert on syntyjään ranskalainen, hän käyttää kerronnassaan paljon ranskankielisiä fraaseja, joita ei ole kirjassa suomennettu. Vanhana ranskanlukijana sain jotain näistä irti, mutta monta kertaa lauseiden sisältö jäi kysymysmerkiksi. 

Kirja rakentaa jännitettään hyvin, mutta mielestäni se lässähtää n. viimeisen sadan sivun aikana. Silloin tarina alkaa tuntua tyhjäkäynniltä, eikä sen huipennus oikein enää jaksa kiinnostaa. Esimerkiksi tässä vaiheessa myös Nabokovin runsas kieli alkaa käydä vähän turhan raskassoutuiseksi lukea, toki samaa ongelmaa oli paikoitellen myös muualla. 

Välillä Lolitaa näkee kutsuttavaksi romanttiseksi tai eroottiseksi kirjaksi, enkä voi olla miettimättä, ovatko nämä ihmiset edes lukeneet koko kirjaa. (No, yksi syy voi olla esimerkiksi kirjan kansikuvitukset, jotka ovat usein hyvin seksuaalissävytteisiä. Tässä hyvä video aiheesta!) Lolita on tarina sairaasta pakkomielteestä, valta-asetelmista ja omistushalusta. Oman tulkintani mukaan Humbert ei edes "rakasta" Lolitaansa. Hän on luonut mielessään kuvan, johon hän suhtautuu pakkomielteisen omistushaluisesti, ja on valmis tekemään lähes mitä vain pitämään tämän haavekuvansa lähellään. Humbertin käytös Doloresia kohtaan onkin malliesimerkki manipuloinnista. Dolores saattaa itsepäinen ja kuriton lapsi, mutta hän on nimen omaan lapsi, eikä häntä pitäisi pakottaa aikuistumaan sillä tavalla kuin Humbert hänet pakottaa. Mielestäni on tärkeää huomioida myös se, että Dolores itse ei saa romaanissa ääntään kuuluviin. Hänet nähdään vain Humbertin katseen kautta, ja vaikka lukija näkeekin vilahduksia siitä, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö hänelle aiheuttaa, lukija näkee vain Humbertin mielikuvan Lolitastaan, ei oikeaa Dolores Hazea. Lisäksi Dolores on Lolita vain Humbertille: kukaan muu kirjan hahmo ei kutsu häntä sillä nimellä. Lukijat näkevät siis vain sairaan miehen fantasian, ohuen siivun kokonaisesta henkilöstä. Lolita onkin mielestäni tarina Humbert Humbertista, ei Dolores Hazesta. 

Loppujen lopuksi en ole varma, pidinkö Lolitasta vai en. Ymmärrän sen klassikkostatuksen, ja ymmärrän, miksi kirjaa ylistetään. Se tarjoaa paljon pohdittavaa ja analysoitavaa, ja sen teemat ovat edelleen ahdistavan ajankohtaisia. Ehkä juuri jälkimmäinen myös aiheuttaa negatiivisia tunteita kirjaa kohtaan. Se muistutaa ahdistavalla tavalla siitä, että naiset eivät ole yhteiskunnassa ikinä turvassa, edes silloin, kun he ovat lapsia. Lolitan ei todellakaan toivoisi olevan ajankohtainen kirja, mutta ihan tänä kesänäkin olemme saaneet nähdä, miten aikuiset miehet ovat valmiita käymään käsiksi alaikäisiin tyttöihin, ja vierittämään syyn omasta toiminnasta uhrien niskoille. 

Kirja jättää jälkeensä ennen kaikkea surullisen ja toivottoman olon. Millaista Doloresin elämä olisi voinutkaan olla, jos Humbert Humbert ei olisi sattuman kaupalla ilmestynyt hänen elämäänsä? 

Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä! 

Aikaisempia osallistumisiani Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen voi lukea tästä. 

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Oklahoma! (1955)

 

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinneman

Perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs

Päärooleissa Gordon McRae (Curly McLain), Shirley Jones (Laurey Williams), Rod Steiger (Jud Fry), Gene Nelson (Will Parker), Gloria Grahame (Ado Annie Carnes), Charlotte Greenwood (Aunt Eller) 

Pitkästä aikaa jatkamme Suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua! Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on musikaali Oklahoma! vuodelta 1955. Oklahoma! perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs vuodelta 1931. Musikaalin Broadwayn ensi-ilta oli vuonna 1943, ja kyseessä on Rodgers & Hammerstein -tiimin ensimmäinen yhteinen musikaali. (Molemmat tekijät olivat tosin tehneet useampia musikaaleja muiden tekijöiden kanssa aikaisemminkin.) Wikipedian mukaan Oklahoma! on R&H-kaksikon musikaalien elokuvaversioista kaikkein uskollisin alkuteokselle. Teoksen musiikkia on tallennettu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -tietokantaan, johon tallennetaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä. 

(Lähde: Wikipedia) 

Oklahoma! oli minulle ainoastaan nimeltä tuttu teos. Nimi ja dvd:n kansikuva auttoivat päättelemään, että kyseessä on cowboy-teemainen seikkailu, joka ei kauheasti herättänyt kiinnostusta (niissä kun on monesti melko ikävän yli-isänmaallinen tunnelma). Toisaalta esimerkiksi teoksen musiikin saama arvostus houkutteli teoksen pariin, ja pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kuinkas sitten kävikään? 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne ovat ruutukaappauksia elokuvasta, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin heikko.) 

Tästä eteenpäin tekstissä on pieniä juonipaljastuksia. 

Juoni

Oklahoma! sijoittuu nimensä mukaisesti Oklahoman osavaltioon 1900-luvun alussa. (Tosin tuolloin kyseessä oli pelkkä terrotorio, ja osavaltio perustettiin myöhemmin, mutta tätä historiaa ei kauheasti elokuvassa avata, vaikka se mainitaankin pariin otteeseen. Ehkä tämä on yhdysvaltalaiselle yleisölle ihan selvää pässinlihaa, mutta minun piti vähän lueskella Wikipediasta aiheesta myöhemmin.) Iloinen ja huoleton cowboy Curly McRae on ihastunut tätinsä Ellerin suojattiin Laurey Williamsiin, ja Laureyllakin on lämpimiä tunteita Curlya kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen jääräpäisiä ja ylpeitä henkilöitä, ja Laurey ei niin vain suostukaan Curlyn seuraksi tanssiaisiin, vaan suostuu mustasukkaisuutta herättääkseen tilan työmiehen Jud Fryn seuralaiseksi. Saavatko nuoret toisensa? Entä kuinka helposti Jud antaa periksi tälle tähtiin kirjoitetulle rakkaudelle? Sivujuonteena kulkee Laureyn ystävän Ado Annien kolmiodraama kulkukauppias Ali Hakimin ja pitkäaikaisen ihastuksensa Will Parkerin kanssa. 

Sinänsä juonessa ei ole mitään vikaa: se on yksinkertainen ja vähän ennalta-arvattava, mutta se ei välttämättä ole paha asia. Silti elokuvaa katsoessani minun teki mieli lyödä päätäni useamman kerran seinään. Juonen konfliktit syntyvät pääosin siitä, että hahmot eivät suostu keskustelemaan keskenään tai tulemaan senttiäkään toisiaan vastaan, ja varsinkin ensimmäinen on suuria inhokkijuonikuvioitani. Lähes kaikki tarinan konfliktit olisi voinut ratkaista sillä, että hahmot olisivat istuneet noin kymmeneksi minuutiksi alas ja puhuneet asiat halki. Toinen inhokkitrooppini, kolmiodraama, on myös melkoisen päälleliimatun oloinen, vaikka onkin tärkeä osa tarinaa. Katsojalle on alusta asti selvää, kuka Laureyn sydämen valittu on, ja siksi kaikki draamailu sen ympärillä tuntuu turhalta. 

Juonenkuljetuskin tökkii ja pahasti. Loppupuolella elokuva alkaa laahata ja pahasti, ja mietin monessa kohdassa, että koko homma voisi loppua tähän ja kaikki olisi hyvin. Sitten viimeisen 10 minuutin aikana tapahtuukin monta todella isoa asiaa, jotka sitten kuitenkin ratkeavat sormia napsauttamalla. Kun Oklahoma! lopulta loppui, olin sekä helpottunut sen loppumisesta että turhautunut liian helposti ratkeavasta lopusta. Tarinan alkuasetelmassa olisi ollut potentiaalia ihan hyvään teokseen, mutta koko homma lässähti kuin pannukakku. 

Virallinen arvosana juonelle on 2/5. 

Laurey ja Curly, rakastavaiset. 

Laulut

Oklahoma! sisältää yhteensä 11 laulua (plus repriisit): Oh what a beautiful mornin, The surrey with the fringe on top, Kansas city, I cain't say no, Many a new day, People will say we're in love, Pore Jud is daid, Out of my dreams, The farmer and the cowman, All er nuthin ja Oklahoma. Lauluja on siis hyvin runsaasti, mutta niistä yksikään ei jäänyt elokuvan jälkeen mieleen. Jos ajattelen esimerkiksi sarjan edellisessä osassa käsiteltyä State fairia, pystyisin tältä istumalta hyräilemään pariakin laulua siitä, vaikka en ole kuunnellut niitäkään sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta postauksen. Huomaa kyllä, että R&H-tiimi on ollut vasta yhteistyönsä alussa: tämä ei tosiaankaan ole heidän parasta työtään. 

Eniten pidän musikaalin lauluista The surrey with the fringe on top, Many a new day ja People will say we're in love. Ehdottomia inhokkibiisejäni ovat puolestaan Pore Jud is daid ja I cain't say no. Muut kappaleet eivät herätä oikeastaan mitään tunteita. 

Tanssikohtauksille annan kuitenkin pisteitä. Esimerkiksi Kansas city, jossa kaupungista palaavat cowboyt tanssivat rautatieasemalla, ja Many a new day, jossa Laurey ja lähiseudun tytöt tanssivat valmistautuessaan juhliin ovat molemmat kivasti koreografioituja, ja niissä on ihanasti vanhan Hollywoodin musikaaliglamouria. Myös unikohtaus, jossa Laurey pohtii tunteitaan Curlyn ja Judin välillä, oli mielestäni hienosti toteutettu. Ehkä kohtaus oli hieman alleviivaava, mutta se toimi ja oli tehokas. Sanattomasta kerronnasta tuli hieman mieleen The Red shoes -elokuva vuodelta 1948, josta pidin kovasti. 

Virallinen arvosana lauluille on 2/5. 

Lähiseudun tytöt tanssivat alusvaatteissaan ennen juhliin lähtöä. 

Hahmot

Suoraan sanottuna: 99% musikaalin hahmoista on täysin ääliöitä. Curly ja Laurey ovat rasittavia jääräpäitä, ja kuten jo aiemmin sanoin, kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat, jos he puhuisivat asioista keskenään. Jatkuvat yritykset tehdä toinen mustasukkaiseksi on ärsyttävää. Kumpikaan hahmo ei herätä sympatioita. Judiakaan on vaikea nähdä uskottavana kolmiodraaman osapuolena, koska hän on uhkaava ja väkivaltainen jo alusta alkaen, eikä sitä salata katsojilta (tai muilta hahmoiltakaan). Tarpeetonta lienee sanoa, että Judinkaan puolella olisin katsoessa ollut. 

Ado Annie on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, tyhjäpäinen ja hölmö, joka ei osaa ajatella puolta tuntia pidemmälle. Hän on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, eikä hänen pitkäaikainen ihastuksensa Will ole kovinkaan paljon parempi. Heidän kolmiodraamansa kolmatta osapuolta, kulkukauppias Ali Hakimia käsikirjoitus kohtelee kummallisesti. Koska Ado Annie esitetään tyhjäpäisenä hupakkona, Ali Hakimin sitoutumiskammo häneen nähdään oikeutettuna. Kuitenkin Ali Hakim saa "rangaistuksen" hylättyään Ado Annien (joka on kuitenkin tässä vaiheessa jo päätynyt onnellisesti yhteen Willin kanssa) joutuessaan puolipakolla naimisiin vielä Ado Annietakin ärsyttävämmän tytön kanssa. Kenen puolella tässä nyt sitten pitäisi olla? 

Oikeastaan koko musikaalin ainoa kiva hahmo on Aunt Eller, jolla on ehkä koko musikaalin ainoa aivosolu. Hän on napakka järjen ääni, ja sellaiselle tässä teoksessa on todellakin tarvetta. Toisaalta hänkin antaa Laureyn pelata peliään Judin kanssa, vaikka aavisteleekin, että Jud voi olla mustasukkaisena vaarallinen. Ehkä Aunt Eller haluaa antaa suojatilleen jonkinlaisen opetuksen, mutta voisiko sen järjestää niin, että kenenkään henki ei joutuisi vaaraan? 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikki hahmot olivat niin typeriä, että teki mieli hakata päätä seinään lähes koko musikaalin ajan. 

Virallinen arvosana hahmoille on 1/5. 

Laurey ja Ado Annie lammella. 

Onko teos kestänyt aikaa?

Ei erityisen hyvin. Vaikka teoksessa ei olekaan mitään erityisen räikeää epäkorrektiutta (kauhulla odotan muutamaa seikkailussa edessä olevaa musikaalia), tarina tuntuu vanhanaikaiselta, eikä erityisen hyvällä tavalla. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan, jos sanon, että tyyli on ehkä sopinut 1950-luvulle, mutta ei oikein enää toimi 2020-luvulla? En tietenkään odottanut tältä musikaalilta mitään kauhean syvällistä, mutta tarina on mielestäni jopa turhauttavan kepoinen. 

Suuresta inhostani musikaalin hahmoja kohtaan puhuin jo, mutta puhun siitä vielä hieman lisää. Ado Annie on paitsi ärsyttävä hahmo, myös melkoisen huonosti aikaa kestänyt. Kun hän laulaa, että ei vain kerrassaan mitenkään pysty sanomaan miehille ei, nousevat feministin niskakarvat pystyyn. Me too -ajassa tällainen (miesten kirjoittama!) laulu herättää erittäin ikäviä mielleyhtymiä, varsinkin, kun tämä Ado Annien ominaisuus nähdään lähinnä humoristisena. Kun Ado Annie on vieläpä niin tyhjäpäinen hahmo, esimerkiksi Ali Hakim käyttää häntä melko suruttomasti hyväkseen. Ali Hakimista puheenollen, hänenkin hahmonsa on melkoisen ongelmallinen. Hahmo on kotoisin Persiasta, mutta näyttelijä on valkoihoinen, mikä tekee hahmosta melkoisen kiusallisen (joskaan tämä valinta ei yllätä yhtään...). Hahmo on muutenkin melkoisen stereotyyppinen. Tällainen ei (toivottavasti!) menisi enää nykyaikana läpi. 

Eivät kaikki laulutkaan ole selvinneet ajan hampaasta. Esimerkiksi Pore Jud is daid -kohtaus, jossa Curly yrittää houkutella Judia itsemurhaan oli melkoisen järkyttävä, varsinkin, kun se esitettiin koomisena. Toki vakavilla ja synkilläkin aiheilla voidaan vitsailla musikaaleissakin (hyvänä esimerkkinä Heathers), mutta tässä koko kohtauksen sävy tuntuu vain erittäin epäsopivalta ja inhottavalta. 

Virallinen arvosana Oklahoman! kestävyydestä on 2/5. 

Aunt Eller huutokauppaa eväskoreja. 

Viimeinen tuomio

Mikäli edellisistä kohdista asia ei jo käynyt selväksi: minä en pitänyt Oklahomasta!

Juoni ei jaksa kiinnostaa, hahmot ovat sietämättömiä ja musiikki loppujen lopuksi melko tylsää. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että katsoin elokuvan olleessani kuumeessa, ja oloni oli siksi melko hirveä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta en usko, että terveenä katsottaessa se olisi saanut sen kummempia pisteitä. 

Edellisessä osassa käsiteltu State fair ei myöskään ollut mikään lempimusikaalini, mutta sitä katsoessa ei sentään tehnyt mieli lyödä päätä seinään. State fairista muistan edelleen paljon asioita, vaikka katsoin sen melkein vuosi sitten. Oklahoman! katsomisesta on reilu kuukausi aikaa, ja siltikin olen unohtanut siitä jo melkoisesti asioita. Lienee sanomattakin selvää, että tätä musikaalia tuskin tulen katsomaan uudelleen, vaikka ei tämä mikään maailmankaikkeuden huonoin musikaali ollutkaan. 

Oklahoma! saa yhteensä seitsemän pistettä kahdestakymmenestä. 

Laureyn uni hetkeä ennen kuin kaikki menee karmaisevasti pieleen. 

***
Sarjan aikaisemmat osat: 

Mistä on kyse? 
State fair (1945)

Kesäkuun luetut 2022

Kesäkuussa 2022 luin yhdeksän kirjaa (2011 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi sarjakuva, kaksi non-fictionia ja yksi uusinta.

Lockhart, E.: Me olimme valehtelijoita 254 s. 

Lewis, C.S.: Velho ja leijona (Narnia #1) 175 s. [U]

Enoranta, Siiri: Maailmantyttäret 392 s. 

Rouhiainen, Elina: Unienpunoja (Väki #3) 412 s. 

Helminen, Sini: Sysi (Lujaverinen #2) 320 s. 

Heinämäki, Venla (toim.): Kevätsiivous 122 s. 

Satrapi, Marjane: Pistoja 150 s. 

Ahlfors, Janina & Honkasalo, Minna: Muumimuseokirja 117 s.

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 4

muualta: 1

(Ja ei, en ole laskenut kirjamäärää väärin, sillä näiden lisäksi luin vielä yhden kirja, joka käsitteli kesätyöpaikkaani. Sitä en kuitenkaan kirjaa tähän koosteeseen (vaikka kuukauden luettuihin laskenkin), koska en halua työpaikkaani paljastaa.)

Me olimme valehtelijoita on kerännyt paljon kehuja, ja kun kirjan suomennos ilmestyi, päätin lopultakin lukea sen. Trillerimäinen tarina kertoo rikkaasta, kauniista ja päällepäin onnistuneesta Sinclairin suvusta, joka kokoontuu joka kesä isovanhempien omistamalle saarelle. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Cadence, jolle tapahtui kaksi kesää onnettomuus, josta hän ei muista mitään. Kun hän palaa saarelle, kaikki on toisin kuin ennen, mutta kukaan, isoisä, äiti, tädit, serkut, ei suostu kertomaan hänelle mitään. Mitä kaksi kesää sitten tapahtui? Tästä kirjasta ei voi oikeastaan puhua juurikaan, koska kirja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani tulin miettineeksi, että kirja ei ihan yletä niihin ennakko-odotuksiin, joita minulla oli, mutta sitten tuli loppuratkaisu. Huh huh, mikä kirja! Matto vedettiin alta useampaan otteeseen ja silloin, kun luulin, että kaikki oli jo selvinnyt, tuli uusi käänne. Liityn siis suosittelijoiden kuoroon! 

Olin kesäkuun alussa pitkästä aikaa flunssassa (ei sentään koronassa!). Kuumekin nousi, ja niin jouduin perumaan kaikki suunnitellut kivat menot. Ei sillä, ei jaksamistakaan ollut juuri muuhun kuin sängyssä peiton alla makaamiseen! Kun en enää jaksanut katsoa mitään elokuvia tai sarjoja, ja kesken olevat kirjat tuntuivat liian vaikeilta kuumehuuruisille aivoille, nappasin hyllystä jotain tuttua, turvallista ja helppoa: Narnian tarinoiden avausosan Velho ja leijona. Kerroinkin viime vuoden joulukalenterissa, miten kirjan alun perin löysin ja mitä se minulle merkitsee, ja että suunnittelen koko sarjan uusintalukua. Nyt sekin projekti on ainakin aloitettu! Velhon ja leijonan tarina lienee lähes kaikille tuttu: neljä sisarusta, Peter, Susan, Edmund ja Lucy, lähetetään sotaa pakoon maalle vanhan professorin taloon. (Tietäväthän muutkin Narnian ystävät, että kyseinen professori on aikuiseksi kasvanut Digory Kirke?) Lucy löytää talon vanhasta vaatekaapista tien taianomaiseen Narnian maahan, jossa vallitsee ikuinen talvi, jonka julma Valkea velho on loihtinut. Ennen pitkää myös muut sisarukset päätyvät Narniaan, ja saavat kuulla, että heillä on roolinsa velhon kukistamisessa. Velho ja leijona on tosiaan selkeästi lastenkirja, mutta kyllä siitä aikuislukijakin nautti. Sisäinen logiikka hieman ontuu, tarinassa on (aikuiselle) ennalta-arvattavia käänteitä ja maailmanrakennusta kriittisesti tarkastellen ei ihmettele yhtään, miksi Tolkien repi pelihousunsa kirjaa lukiessaan, mutta kaikesta tästä huolimatta tai juuri siksi kirja on ihanan satumainen ja nostalginen: sen lumo ei ole vuosien saatossa hävinnyt minnekään! 1950-luvun naiskuva tosin pisti parissa kohdassa ikävästi silmään: esimerkiksi herra Majava vie pojat ulos kalastamaan, kun rouva Majava kattaa tyttöjen kanssa pöydän, ja myöhemmin Susania ja Lucya kielletään osallistumasta taisteluun, koska se ei ole naisille sopivaa. Tästäkin huolimatta kirja on mielestäni kestänyt suhteellisen hyvin aikaa, ja sopisi nykylapsille vaikka ääneen luettavaksi. Ehkä näistä sukupuolirooleistakin voisi sitten lukiessa saada hyvää keskustelua aikaiseksi! Innolla odotan Narnia-seikkailuni jatkoa, sillä myöhempien osien juonet eivät ole niin hyvin muistissani kuin tämän ensimmäisen. 

Siiri Enorannan kirjat ovat aina automaattisesti ostoslistallani, eikä keväällä ilmestynyt Maailmantyttäret tehnyt siihen poikkeusta. Teos on utopia, mikä herätti mielenkiintoni: en muista, olenko koskaan lukenut utopiaa! (Dystopioista sain yliannostuksen joskus teininä, kun ahmin niitä sarjakaupalla.) Maailmantyttäret sijoittuu vuoteen 2140. Kauan sitten on tapahtunut romahdus, kun ihmisten ahneus ja ilmastokatastrofi tuhosivat maailman lähes elinkelvottomaksi. Nyt valtioiden rajat on häivytetty ja maailma on yhtä, Maailmankoti, konfliktit ratkaistaan keskustelemalla, kaikille on tilaa, resursseja käytetään kestävästi, ihmiset ovat onnellisia. Tai no, on täydellisessäkin maailmassa omat särönsä, ja niistä kärsivät tarinan päähenkilöt: viisi tyttöä, jotka kohtaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. On hieman sinisilmäinen, vanhempansa menettänyt Lise-Lotte, veljensä kuolemaa sureva, analyyttinen Joselina, rikkinäinen ja hiljainen Kaia, esiäitinsä valtaama Zerinda sekä Ritva, joka pakenee ja kiukuttelee, mutta ei ole ehkä itsekään varma syistä. Yhdessä he lähtevät vaeltamaan halki Maailmankodin ja selvittämään mystisten konehyönteisten arvoitusta. Maailmantyttärien tulevaisuusvisio on kiehtova ja herätti todella paljon ajatuksia. Se tuntuu tästä maailmantilanteesta epärealistiselta, mutta sellaistelta, jonka toivoisi toteutuvan. Mutta onko maailman pakko kulkea siihen romahduksen kautta? Kirjan päähenkilöt olivat kiehtovia persoonia (joskin Kaia jäi vähän etäiseksi), ja vaikka en kaikista heistä pitänytkään, heistä oli yllättävän vaikeaa irrottautua kirjan lopussa. Minusta oli myös ihanaa, miten lempeästi ja avoimesti kirjassa käsiteltiin monia asioita, esimerkiksi tyttöjen välistä ysätvyyttä ja heidän seksuaalisuuttaan. Erityisesti jälkimmäinen on tässä kuluneen viikon aikana paljon mielessä, kun naisten kehoja ja seksuaalisuuta pyritään jatkuvasti kontrolloimaan yhteiskunnan tasolla. Valitettavasti tämäkin kirja kärsi siitä, että luin tätä pienissä pätkissä kerrallaan. Tämä on ollut harmittavan yleinen kohtalo kirjoille tänä vuonna! Tämä pätkissä lukeminen sai kirjan tuntumaan välillä aika raskaalta, kun joka kerta piti uudelleen päästä sisään hyvin runsaaseen maailmaan ja voimakkaisiin päähenkilöihin, eikä se ollut aina helppoa. Toisaalta Maailmankoti oli ihanan runsas, ja oli kiva nähdä maailmasta paljon eri puolia, mutta samaan aikaan mietin, että olisiko pieni saksiminen tehnyt maailmasta vähän helpommin omaksuttavan. Vaikka tämä ei ehkä ykköslemppariksini Enorannalta nousekaan, oli kirja kuitenkin erittäin hyvä! Toisiaan tukevia tyttöjä ei ole kirjallisuudessa ikinä liikaa, eikä tällaisina aikoina ole mitään väärää siinä, että unelmoi paremmasta maailmasta (oikeastaan päinvastoin). 

Muistatteko, kun kirjoitin tammikuussa, että Väki-trilogian päättävän Unienpunojan lukemiseen menisi vähemmän kuin viisi kuukautta, joka minulla oli mennyt Aistienvartijan lukemiseen? Jekku jekku, menikin kuusi kuukautta! :D Aloitin kirjan tammikuussa, luin n. 30 sivua ja sitten kirja jäi kesken, kunnes jatkoin sitä lopultakin kesäkuussa. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, kevät oli lukemisen kannalta aika hankalaa aikaa, joten todennäköisesti tämäkin jäi vähän sen jalkoihin. (Tai sitten tarvitsen liikennevälineen näiden kirjojen lukemiseen: Muistojenlukijan luin lähes kokonaan junamatkoilla, Unienpunojan luin loppuun pääosin bussissa työmatkoilla.) Unienpunoja jatkaa suurin piirtein siitä, mihin Aistienvartija jäi. Kiuru, Bollywood, Dai, Nelu ja Sugar ovat palanneet Suomeen ja piilottelevat Väeltä luolassa tehden samalla kuitenkin suunnitelmia järjestön kaatamiseksi. Siihen tarvitaan paitsi koko ringin voimia, myös soluttautumista järjestön sisään. Kaiken keskellä Dai pelkää menneisyytensä haamujen saavan hänestä liian tiukan otteen ja kipuilee niin suhteessaan Kiuruun kuin myös veljeensä Neluun. Pidin kovasti kahdesta edellisestä osasta, mutta tämä ei jotenkin vetänyt yhtä hyvin kuin ne. En tiedä, johtuiko tämä pitkästä tauosta kesken lukemisen, vai oliko taso oikeasti vähän tipahtanut. Edellisten osien tavoin tässäkin on viihdyttävä juoni, mielenkiintoisia hahmoja, hyvää yhteiskuntakritiikkiä ja muuta hyvää, mutta esimerkiksi jatkuvasti tulevasta vihjaileva kerronta (tyyliin "he eivät tienneet, että vaara uhkasi heitä") alkoi jossain vaiheessa ärsyttää toden teolla ja tuntua lukijan aliarvioimiselta. Rehellisyyden nimissä täytyy tosin sanoa, että en muista käytettiinkö tyyliä jo edellisissä osissa, mutta tässä se hyppäsi silmille todella rasittavana maneerina. Myös koko Väki ja hahmojen voimien käyttö jäävät hieman etäisiksi ja sekaviksi (vaikka sekin voi osittain johtua pitkistä tauoista osien lukemisen välissä), mikä jättää myös tyydyttömättömän fiiliksen jälkeensä. Loppuratkaisukin oli mielestäni vähän lässähtänyt antikliimaksi. Pidin kuitenkin siitä, että lopetus ei ollut mikään yksiselitteinen "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka", vaan siinä oli monia sävyjä, kuten elämässä yleensäkin. Mutta oi ja voi, kun erään hahmon kuolema ottikin koville!! Ehkä se olisi pitänyt aavistaa, mutta melkoisen tuskallista se oli. Eräs lempihahmoni tässä kirjassa kuitenkin. 

Sysi jatkoi Lujaverinen-trilogiaa, jonka aloitusosan Hurmeen luin viime syksynä. Tällä kertaa Seelan rinnalle ääneen pääsee myös hänen ihastuksensa ja heilansa Halla. Ainejärjestön pikkujoulut saavat ikävän käänteen, kun eräs opiskelija löytyy kuolleena, ja pian ruumiita alkaa tulla lisää. Pian selviää, että tappaja on kalmanväkeä, ja niin Seela ja Halla joutuvat jälleen vaarallisiin seikkailuihin tämän ja toismaailman välillä. Lisähankaluuksia aiheuttaa alueen uusi kalmahinen Toni, jolla ei tosiaankaan tunnu olevan puhtaat jauhot pussissa. Seelaa harmittaa myös se, että Halla pitää häneen etäisyyttä. Ensielävien ja kalmahisten väliset suhteet ovat ehdottoman kiellettyjä, mutta he eivät pysty pysymään erossa toisistaan. On hämmentävää, miten tehokkaasti olin unohtanut Hurmeen tapahtumat, hahmot ja mytologian säännöt, vaikka lukemisesta on alle vuosi aikaa. Olin muuten ymmärtänyt, että trilogian osat olisivat itsenäisiä jatko-osia toisilleen, mutta tämä ei kyllä seiso omilla jaloillaan, vaan Hurmeen lukeminen on pakollista, muuten tästä ei saa kiinni. Helmisen teksti on kivan nopealukuista kuten aina, ja luinkin kirjan parissa päivässä. Vakavia teemoja esimerkiksi sukupuoli-identiteetistä, seksuaalisuudesta ja mielenterveydestä oli myös mielestäni kirjoitettu tekstin sekaan luontevasti. Ensimmäinen osa oli kuitenkin mielestäni parempi, vaikka tässä päästiinkin esimerkiksi syvemmälle kalmahisten maailmaan. Oli mielestäni epäuskottavaa, että edellisen osan paljastukset Seelan sisarusten kohtalosta ja sen vaikutukset Seelaan itseensä olivat aika pienessä roolissa. Varsinkin kohtauksessa, jossa Seela käy kotikotonaan, olisi ollut ainesta käsitellä aihetta hieman syvemmin. Seela on edelleen melkoisen rasittava päähenkilö, ja vaikka hänen on ehkä tarkoitus olla pidettävä, huokaisin aina helpotuksesta, kun päästiin Hallan pään sisään. Lopun cliffhanger oli melkoinen, joten ehdottomasti trilogian viimeinenkin osa on lukulistalla. 

Toukokuussa luin kaksi Turun yliopiston luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammio ry:n kokoamaa antologiaa, ja kesäkuussa sain käpäliini uunituoreen antologian vuodelle 2022. Kevätsiivouksen teemana on puhtaus ja lika, ja tekstejä on 16 eri kirjoittajalta. Tällä kertaa tekstit painottuvat huomattavasti proosan puolelle, mutta lyriikkaakin on hieman mukana. Teemaa käsitellään mielestäni kiinnostavasti: puhtaus ja lika on sekä näkyvää, että näkymätöntä, sisäistä. Tosin tässäkin kokoelmassa oli pari tekstiä, joiden yhteyttä teemaan oli vähän vaikea löytää. Silti tämä on ehkä kuitenkin kolmesta lukemastani antologiasta kaikkein paras. Lempitekstejäni olivat M. J. Tuomisen Yöeläintarha, Iiris Syrjän Yläkerran mies, Emilia Mansikan Tätä sinäkin haluat kokeilla, Milla Mykrän Muistokortti, Saimi Jukkaran Tabula rasa, Suvi Holopaisen Varjokuvia, Jerker Rambergin Hanki ja Emma Röntysen Hauta. 

Olen lukenut Marjane Satrapilta ennen teokset Persepolis ja Luumukanaa, mutta suomennetuista teoksista Pistoja oli vielä lukematta, joten se lähti kirjastoreissulta mukaan. Pistoja on muiden Satrapin teosten tavoin omaelämäkerrallinen. Ruokailun jälkeen suvun miehet vetäytyvät omiin puuhiinsa, kun taas naiset keittävät teetä ja istuvat juoruilemaan keskenään. Jutut käsittelevät lähinnä rakkauselämää ja seksuaalisuutta. Naisten teehetki on turvallinen tila, jossa jokainen saa kertoa synkimmätkin salaisuutensa (ja naapurinsa salaisuudet siinä samalla). Mielestäni sarjakuva nosti ihanasti esille naisten tarinointi- ja juoruilukulttuurin, jota yhteiskunta ei ole koskaan arvostanut, mutta jolla on äärimmäisen tärkeä sosiaalinen funktio. Omassa elämässänikin tällaiset teetuokiot ovat muodostuneet hyvin tärkeäksi tavaksi purkaa ajatuksia. Satrapin piirrostyyli on tässäkin sarjakuvassa ihanan ilmeikästä yksinkertaisuudestaan huolimatta! Minua kuitenkin häiritsi monien tarinoiden todella misogyninen sävy. Toki se ehkä osaltaan kertoo naisten elämästä ja ajatusmalleista patriarkaalisessa yhteiskunnassa, mutta siitä jäi aika ikävä maku suuhun. Esimerkiksi sekä naisiin että miehiin kohdistuva kehopilkka oli inhottavaa. Teos olki tekstattu kaunokirjoituksella, jota oli välillä hieman haastavaa lukea. 

Muumimuseokirjaa minulle suositteli eräs perheenjäsen. Teos on lapsille suunnattu opas museoiden ja taiteen maailmaan. Kuten nimestä voi päätellä, se keskittyy esittelemään Tampereen Muumimuseota, mutta käsittelee taidetta ja taidemuseota myös yleisemmällä tasolla. Näin museologian perusopinnot lähes suorittaneena pidin tästä kirjasta todella paljon! Siinä on todella kiva museopedagoginen näkökulma, joka takuulla madaltaa lasten kynnystä museovierailuun, ja tarjoaa varmasti mielenkiintoista purtavaa vielä pitkään vierailun jälkeenkin. Pienet tehtävät olivat hauskoja ja sopivasti lapsen tasoisia olematta kuitenkaan alentavia. Sen lisäksi kirjassa on ihan kunnon faktoja museoiden kulissien takaa, kuten kokoelmienhallinnasta, säilytysolosuhteista ja museon työntekijöiden tehtävistä. Tehtävien ja tietojen rinnalla tarjotaan konkretiaa esittelemällä esimerkkejä Muumimuseon kokoelmista, mikä takuulla helpottaa ajatusten ymmärtämistä. Lisäplussan kirja saa vielä siitä, että kuvituksissa on mukava määrä erilaisia hahmoja, tosin vielä enemmänkin diversiteettiä olisi voinut olla. Muumimuseokirja saa minulta ehdottomasti suuren museologiopiskelijan suosituspeukun! (Hieman tosin mietin pientä mainintaa British museumista, jossa esitettiin hyvin neutraalisti se asia, että museon esineet ovat muilta kansoilta kolonialismin turvin ryövättyjä. Mielestäni koko museota ei välttämättä olisi tarvinnut kirjassa mainita.) Luulen, että tämän kirjan parissa voivat viihtyä jo alle kouluikäisetkin lapset, ja ehdottomasti kannustan vaikka lainaamaan kirjan kirjastosta, jos teillä lapsia lähipiirissä on! (Ja saa aikuinenkin tästä tietenkin nauttia!) 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa: Velho ja leijona

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana: Me olimme valehtelijoita

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä: Sysi

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija: Pistoja (Marjane Satrapi on syntynyt Iranissa)

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin: Unienpunoja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan: Maailmantyttäret

Kesäkuu tosiaan alkoi vähän ankeissa tunnelmissa, kun sairastuin flunssaan ensimmäistä kertaa sitten helmikuun 2020. Suunnitelmat kunnon kevätsiivouksesta ja kesäloman aloittelusta ystävien kanssa menivät vähän uusiksi, enkä ehtinyt esimerkiksi nähdä kaikkia opiskelukaupungin ystäviäni ennen kuin lähdin kesätöihin kotikotiin. Kesätöissäni on ollut mukavaa. Oman alan työt motivoivat ihan eri tavalla kuin esimerkiksi viimekesäinen päivittäinen vessojen pesu. Jonkin verran hommassa on ärsyttäviä ja turhauttavia liikkuvia osia, mutta toivon selviäväni niistäkin, vaikka juuri nyt pari työasiaa hieman stressaakin. Pitkät työmatkat olen käyttänyt kuitenkin kirjojen lukemiseen (silloin, kun en ole nukahtanut bussiin...), mikä on ollut aivan ihanaa ja parasta! Juhannuskin sujui mukavasti, kun vietin sitä parin ystäväni kanssa ja voitin sekä mölkyn että ristiseiskan! 

Kuukauden biisi on Wingsin Goodnight tonight. Vaikka olenkin Beatles-fani henkeen ja vereen, jäsenten soolotuotannon kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Eräs ystäväni hullaantui talvella Paul McCartneyn soolourasta, ja hänen soittolistaltaan bongasin myös Goodnight tonightin. Tämä on ihanan menevä biisi, tulee aina hyvä mieli! Miten mehukas bassoraita! Ja sopiihan tämä kesäkuun biisiksi siksikin, että sir Paul täytti kesäkuussa 80 vuotta <3 

Hyvää heinäkuuta, tsemppiä helteisiin!