Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Virginia Woolf: Orlando (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)


Virginia Woolfin Orlando (1928, suom. Kirsti Simonsuuri) ehti olla lukulistallani jo useamman vuoden ajan. Katsoin pari vuotta sitten vuoden 1992 elokuvaversion, josta pidin paljon enemmän kuin odotin, ja sen jälkeen halusin lukea kirjankin. (Ajatuksiani elokuvasta voi lukea tästä.) Viime keväänä luin Woolfilta Oman huoneen, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olen pelännyt Woolfin teosten olevan vaikeita, mutta koska pidin kovasti Omasta huoneesta, uskaltauduin vihdoin tarttumaan Orlandoonkin (vaikka tiedostinkin, että Woolfin essee- ja proosamuodot eroavat todennäköisesti toisistaan).



Kirja alkaa 1500-luvulta, kuningatar Elisabeth I:n hallituskauden loppupuolelta. Nuori, kaunis ja rikas aatelismies Orlando kirjoittaa runoja ja näytelmiä ja kokee tunteensa hyvin voimakkaina. Vuosisadat kuluvat ja hallitsijat vaihtuvat, mutta Orlando pysyy nuorena ja kauniina. Hän kokee niin onnea kuin pettymyksiäkin rakkauden ja kirjallisuuden saralla. Suunnilleen kirjan puolivälin paikkeilla hän muuttuu yhtäkkiä ja selittämättömästi naiseksi. Vaikka Orlandossa itsessään ei muutu kuin sukupuoli, ympäröivä yhteiskunta suhtautuu naiseen eri tavalla kuin mieheen.

Pidin Orlandossa monista asioista. Ensinäkin sen tarina on mielenkiintoinen: 1500-luvulta 1920-luvulle levittyvään yhden ihmisen elämään mahtuu paljon. Orlando on tosiaankin matka! Pidin myös Woolfin ironisesta ja parodisesta tavasta kertoa tarinaa. On huvittavaa, miten kertoja tuo itsensä ilmi, vaikka esittääkin olevansa neutraali elämänkerturi. Ristiriitoja syntyy myös siitä, miten kertoja ja Orlando suhtautuvat asioihin: esimerkiksi sukupuolen muutoksesta kertoja on hyvin hämillään, kun taas Orlando ei asiasta ihmeemmin järkyty, vaikka muutos on hänellekin yllätys. Muuttuva sukupuoli onkin eräs kirjan kiehtovimmista osista. Vaikka Orlando haluaisi jatkaa elämäänsä kuten ennen, monet tahot (lähinnä miehet) kieltävät sen. Niinpä Orlando pyrkii sopeutumaan: kun yhteiskunta asettaa hänet tiettyyn muottiin, hän yrittää asettaa itsensä siihen. Myös Woolfin runsas ja monipuolinen kieli oli kiehtova osa lukukokemusta.


Orlando huokaisi syvään ja heittäytyi – hänen liikkeissään oli mainitsemisen arvoista kiihkeyttä – maahan tammen juurelle. Hänestä oli ihanaa tuntea maan selkäranka allaan, kaiken tämän kesäisen ohikiitävyyden alla; sillä selkärankana hän piti tammen lujaa juurta; tai toisiaan seuraavien kuvien mukaan se oli myös suuren laivan kansi – se oli tosiaankin mitä tahansa, kunhan se vain oli kovaa, sillä hän tunsi tarvitsevansa jotakin mihin hän voisi kiinnittää ajelehtivan sydämensä; sydämen, joka jyskytti kyljessä; sydämen, joka näytti täyttyvän tulisista ja rakkautta janoavista tuulista suunnilleen tähän aikaan joka ilta, kun hän käveli ulos. Tammeen hän kiinnitti sen, ja kun hän loikoi siinä, lepattava liikehdintä sisällä ja ympärillä tyyntyi vähitellen. Lehdykät riippuivat, peura pysähtyi, kalpeat kesäpilvet olivat paikoillaan; hänen jäsenensä lepäsivät raskaina maassa; ja hän makasi niin hiljaa, että vähä vähältä peura astui lähemmäksi ja naakat pyörivät hänen ympärillään ja pääskyset poukkoilivat ja kiersivät sudenkorennot suhahtelivat ohitse, aivan kuin koko kesäillan hedelmällisyys ja rakkauden toimet olisivat kietoutuneet seitin tavoin hänen ruumiinsa ympärille.

Mielenkiintoinen on myös tarinan historiallinen tausta. Woolf inspiroitui ystävästään ja rakastajattarestaan Vita Sackville-Westistä, jolle myös omisti kirjan, ja onpa kirjaa tituleerattu rakkauskirjeeksikin naisten välillä. (Suosittelen lukemaan esimerkiksi Wikipediasta kirjan taustoista, se oli todella mielenkiintoista luettavaa!) Orlando on siis ehdottomasti queer-kirjallisuutta, niin sisällöltään kuin taustaltaan. Päähenkilön muuttuva sukupuoli on tietenkin ehkä selkein esimerkki LGBTQ+-sisällöstä, mutta myös Orlandon rakkaussuhteet ja ihastukset ovat välillä muita kuin sataprosenttisen heteronormatiivisia. Loppujen lopuksi hänen suurin rakkautensa on myös luettavissa sukupuoleltaan häilyväiseksi hahmoksi. Kieltämättä odotin queer-näkökulman olevan voimakkaampi ja enemmän esillä sen perusteella, mitä kirjasta ennen lukemista tiesin. Toisaalta ymmärrän, että 1920-luvun lopulla aiheesta avoimesti kirjoittaminen ei ole todennäköisesti ollut samalla tavalla mahdollista kuin nykyään. 
 
Ihan täysin en kuitenkaan kirjaan ihastunut. Luulen, että syynä on se, että olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, sillä monet pettymykseni johtuivat siitä, että elokuvassa jotkut ratkaisut oli tehty toisin. Elokuva sitoi tarinan siistiin pakettiin, kirja haahuili ja rönsyili. Vaikka kirjasssa ja elokuvassa on samaa luontevuutta kerronnassa, eikä asioita ei kauheasti selitellä, koen, että elokuvassa tapahtumien selittämättä jättäminen oli toimivampaa. Orlandon ikuiseen nuoruuteen elokuva sen sijaan tarjosi selityksen, jota kirjassa ei annettu. Lisäksi Orlandon lapseen liittyvistä ratkaisuista pidin elokuvassa enemmän. Hieman lukuinnostusta laski myös se, että tuoreista teemoistaan huolimatta ajan hammas on päässyt hieman puraisemaan kirjaa. 1920-luvun asenteet näkyvät myös rasistisissa stereotypioissa ja ilmaisuissa, mutta se ei varsinaisesti lukiessa yllättänyt. 

Vaikka Woolfin kieli ihastutti monessa kohdassa, se tuntui välillä myös raskaalta ja hankalalta. Virkkeet ovat välillä suorastaan monsterimaisen pitkiä! Suomentaja Kirsti Simonsuuri kertoo jälkisanoissaan, että kirjallinen tyyli vaihtelee sen vuosisadan mukaan, mitä kirjassa eletään. Itse en osannut kiinnittää tähän huomiota, mutta voi olla, että joku (Englannin) kirjallisuuden historiaa paremmin tunteva huomaisi tämän. Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että tajunnanvirran määrä kasvoi, mitä lähemmäs kirjan loppua tultiin!

Orlando on klassikko syystäkin. Vielä lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu tuoreelta, ja sen teemat jaksavat kiinnostaa. Vaikka itse päädyinkin pitämään elokuvaversiosta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, suosittelen tutustumaan molempiin versioihin! Kirjassa on lukuisia hetkiä, jotka asettuivat sydämeeni, varsinkin lopetus, joka oli tunteiden suuruudessaan jopa liikuttava <3

"Hyvä rouva," mies huudahti ja hyppäsi maahan, "te olette loukkaantunut!"
"Olen kuollut, hyvä herra!" Orlando vastasi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin he solmivat kihlauksen.

 


Kiitos Niinalle haasteen järjestämisestä!

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Tällä kertaa klassikkohaasteeseen valikoitui moderni klassikko, Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisteos Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Olin lukenut Kauraselta aiemmin Syysprinssin, joka ei ehkä ihan täysillä uponnut, vaikka sen tietyistä elementeistä pidin. Sonja O. löytyi myös vanhempien kirjahyllystä, joten joululomalla kotikotona ollessani tartuin siihen.

Sonja O. kävi täällä on hyvin tajunnanvirtamainen ja poukkoileva kirja. Se ei kulje kronologisessa järjestyksessä, mutta kertoo nuoren naisen kasvutarinan teinistä yliopisto-opiskelijaksi. Sonja O. on evakkoperheen tytär, jonka kotiolot Helsingin Kalliossa ovat karut. On köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa ja sukupolvelta toiselle kulkevia traumoja, jotka heijastuvat suoraan perheen lapsiin, Sonjaan ja kehitysvammaiseen Leoon. Turvattoman lapsuuden ja nuoruuden kokenut Sonja hapuilee ja haahuilee, käyttää päihteitä, harrastaa irtosuhteita. Käydäänpä kierros mielisairaalankin puolella. 
 

Jo ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, että kirja on todella vimmainen, raju ja levoton. Syysprinssistä muistan sydäntäpuristavan haikeuden ja surumielisyyden, mutta samanlaiseen hitaaseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan ei Sonja O.:ssa päästä. Se nimittäin laukkaa kauheaa vauhtia eteenpäin, poukkoilee hetkestä toiseen ja takaisin, käy muistoissa ja kuvitelmissa ja kiertyy aina takaisin hetkiin, jotka Sonjaa määrittelevät. Pysähtyneitä hetkiä on muutamia, ja tällaiset hengähdystauot tulevat tarpeeseen. En yleensä pidä tällaisista kirjallisuudesta, jossa lähinnä ajelehditaan paikasta ja ajatuksesta toiseen, mutta Sonja O. oli poikkeus. Jokin kirjassa veti minua puoleensa todella voimakkaasti, ja se oli jatkuvasti ajatuksissani. Johtuiko se kenties siitä, että yleensä tällaiset ajelehtivat päähenkilöt ovat miehiä, ja naispäähenkilö tällaisessa tyylissä oli niin erilainen tapaus, että kiinnostukseni heräsi? Alkusivuilla olin vähän huolissani siitä, mitä kirjan lukemisesta tulisi: tajunnanvirta vaikutti paitsi hengästyttävältä, myös ylitaiteelliselta, sekavalta ja vaikealta. Onneksi kirjassa pääsi suhteellisen nopeasti kyytiin, ja kun tyyliin tottui, se ei tuntunut enää kynnykseltä.

Hyvin suuri osa teosta on nuoren naisen seksuaalisuus. Seksi ja seksuaalisuus on Sonjan mielessä jo hyvin nuoresta asti, ja miehiä kirjassa suorastaan vilisee. Ja sitä itseään kirjassa sitten riittääkin!  Asioista puhutaan suoraan ja niiden oikealla nimellä, ja alkuun se oli jopa vähän shokeeraavaa, koska sitä oli niin paljon. Juuri mitään ei jätetä rivien väliin tai muuten tulkinnan varaan. Ymmärränkin, miksi kirja herätti kohua ilmestyessään! Toisaalta mietin, miksi tällainen seksuaalisuuden kuvaus tuntui nykylukijastakin niin rajulta. Johtuuko se siitä, että päähenkilönä on nuori nainen, jonka edelleen odotetaan olevan kaino ja neitseellinen? Vaikka kirjan ilmestymisestä on yli 40 vuotta, monet sen ajatuksista tuntuvat yhä tuoreilta ja puhuttelevilta. Kun Sonja pohtii sitä, miten hän määrittelee itsensä suhteessa mieheen, ja miten kaikki naiset oppivat mieskatseen esimerkiksi miesten kirjoittaman kirjallisuuden kautta. Miten miehiä kiinnostaa vain se, että nainen on kaunis ja valmis seksiin, mutta naisen omien halujen tyydyttäminen tai edes niiden ajatteleminen ei jaksa kiinnostaa. Tästä feministisestä näkökulmasta pidin todella paljon! Sen sijaan seksikohtauksia olisi mielestäni saanut olla vähemmänkin: niiden pointti olisi tullut selväksi, vaikka niistä olisi leikattu kolmasosa pois.
 
Sonja O. on aikansa teos. Siinä on paljon viittauksia sen hetken (populaari)kulttuuriin, henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikkia en tajunnut (ainakaan ilman googlettamista), mutta ei se edes oikeastaan haitannut. Kirja nimittäin rynnistää niin mahdotonta vauhtia eteenpäin, että jos jossain kohdassa vähän tippuu kärryiltä, seuraavassa käänteessä on jo mahdollista hypätä kyytiin takaisin. Se tuntuu todella uskottavalta dokumentilta kirjoitusasjastaan ja sodan jälkeen syntyneiden (helsinkiläisten) ihmisten nuoruudesta aatteineen. Välillä tuntuukin siltä, että kirja on aikakapseli 1970-luvun lopusta ja 80-luvun alusta. Se valottaa aikakautta sellaiselle, joka sitä ei ole elänyt. Tämän valossa onkin huvittavaa, miten aikalaisarvostelijat uskoivat kirjan jäävän tähdenlennoksi. Toinen puoli aikalaisdokumentista on se, että välillä kirja tuntuu vanhentuneelta. Yhtenä esimerkkinä on kirjan feminismi. Sonja esimerkiksi painaa usein puheissaan ja ajatuksissaan muita naisia alaspäin, mikä ei ole erityisen feministinen tapa katsoa maailmaa. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon tästä johtuu siitä, että Sonja katsoo niin itseään kuin muita naisia miesten silmin, mutta itse en ainakaan kokenut, että kirja olisi tiedostanut tätä asiaa ja ottanut kantaa sisäistettyyn naisvihaan. Kirjassa on pieni queer-näkökulma, kun hetken aikaa Sonja on suhteessa toiseen naiseen. Tämä oli todella positiivinen yllätys, vaikka representaatio ei ehkä ihan nykyajan tasolla olekaan.

Kaurasen kieli ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa. Puhekielinen ja slangisanoja vilisevä kieli on välillä hidasta lukea, kun tällainen kehä kolmosen takana kasvanut sitä yrittää tulkita. Vyöryvä tunnelma tuleekin pitkälti kielestä, joka ei turhaan esimerkiksi pilkkuja käytä. Kielenkäytössä on vähän jotain samaa kuin Siiri Enorannan Gisellen kuolemassa, mutta kun Gisellen kuolemassa kieli tuntuu raa'oissakin kohdissa pyrkivän kauneuteen ja viiltävyyteen, Kauranen ei arkaile kuvata ällöttäviä, vastenmielisiä ja kauheita asioita. Lukijan aistit ovat täynnä, kiitos kielen. Kuitenkin rumuudenkin ja kurjuuden keskellä pilkahtelee valo. Se on usein pieni ja himmeä, mutta välillä se saa kielenkin muuttuvaan pakahduttavan kauniiksi. Eräs kauneimmista ja koskettavimmista kohdista onkin esimerkiksi tämä, jossa Sonja puhuu veljestään Leosta: 
 
"Leo rakastaa minua kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään, vain yksi niistä on syntynyt Viipurissa sodan loppupäivinä ja vain yksi niistä on huristanut vastasyntyneenä mutsinsa sylissä mustassa umpipirssissä läpi palavan kaupungin josta melkein kaikki jo ovat paenneet, vain yksi on minun Leoni ja vain minä olen sen oma pikku kettu jonka se nostaa heivauttaa kevyesti vahvoilla käsivarsillaan ilmaan niin että hoitajattarien puiset palipalit alkavat heti terhakkaasti jossain käytävän päässä läpsyttää kun ne huomaavat sen ja kun minä joudun alas ja eroon Leosta minä alan kiljua ja potkia niitä ämmiä ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma."

Mielipidettä Sonja O.:sta on kuitenkin vähän vaikeaa muodostaa. Siinä on todella paljon asioita, joista pidin, mutta myös monia asioita, jotka tuntuivat luotaantyöntäviltä. Toisaalta minussa on syvä rakkaus vimmaisia ja villejä naisia kohtaan, niin fiktiivisiä kuin todellisiakin, joten en yllättynyt siitä, että kirja veti minua puoleensa. Mieleenjäävä lukukokemus Sonja O. kävi täällä oli kuitenkin. Olen jo palannut ajattelemaan sitä moneen otteeseen, ja uskon, että siitä jää minuun ikuinen jälki, huonoista puolistaan huolimatta (tai ehkä ne juuri ovatkin osasyy siihen)! Jo Syysprinssistä blogatessani totesin, että kirjailjan tuotantoon kiinnostaisi tutustua muutenkin. Sonja O. kävi täällä vahvisti tätä halua. Vaikkei kumpikaan Kaurasen kirja uudeksi lempikirjaksi noussutkaan, jokin hänen teksteissään kiehtoo ja vetää minua voimakkaasti puoleensa. Muutamia hänen kirjojaan löytyy kotikodin kirjahyllystä, mutta otan mielelläni suosituksia vastaan!
 
 
Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

 Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä!

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Vladimir Nabokov: Lolita (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Kun ilmoittauduin taas parin vuoden tauon jälkeen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, en tiennyt vielä lainkaan, mitä olisin haastetta varten lukenut. Kun sitten havahduin joskus toukokuun loppupuolella siihen, että kirja pitäisi ehkä päättää, että sen ehtisi lukea, päädyin valitsemaan Vladimir Nabokobin Lolitan (1955), koska muistelin kirjan olevan melko ohut. No, kävi ilmi, että olin muistanut väärin, mutta en antanut sen hidastaa, vaan sukelsin pastellisävyisten kansien kätkemään synkkään tarinaan. 

Lolita on fiktiivisen päähenkilönsä Humbert Humbertin kirjoittama muistelmateos, joka on syntynyt tämän odottaessa vankilassa tuomiotaan. Humbert on jo nuoresta iästä asti ollut mieltynyt nuoriin, murrosiän kynnyksellä oleviin tyttöihin, joita hän kutsuu nymfeteiksi. Koska yhteiskunta tuomitsee aikuisen miehen seksuaalisen kiinnostuksen lapsiin, täytyy Humbertin pitää taipumuksensa visusti salassa. Erilaisten elämänvaiheiden seurauksena hän päätyy synnyinmaastaan Ranskasta Yhdysvaltoihin, jossa hän rakastuu päätä pahkaa vuokraemäntänsä 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen. Keski-ikäisen Humbertin pakkomielle Lolitaksi kutsuttua tyttöä kohtaan kasvaa lopulta niin suureksi, että hän on valmis menemään tytön äidin kanssa naimisiin vain ollakseen lähempänä Lolitaansa. Kun Lolitan äiti sitten äkillisesti kuolee, lähtee Humbert tytärpuolensa kanssa pakomatkalle halki Amerikan. 



Katsotaan heti elefanttia huoneessa: kirjan päähenkilö on pedofiili, jonka toiminta on vastenmielistä eikä missään nimessä hyväksyttävää. Humbert Humbert yrittää voittaa lukijan puolelleen kaikin tavoin. Hän kuvailee sydäntä särkevästi nuoruudenrakastettuaan, jonka kohtalo häneltä julmasti vei, ja tuskaansa, joka häntä vaivaa, kun hän näkee nymfettejä ympärillään, mutta ei saa yhteiskunnan ahdasmielisyyden takia heihin kajota. Hän jopa vierittää syyn Lolitan raiskaamisesta tytön itsensä harteille, ja sanoo tämän "vietelleen" hänet, hän itse ei ole tietenkään tehnyt mitään väärää! Kirjan loppupuolella hän tosin toteaa, että hänen tekonsa ovat saattaneet pilata Lolitan elämän, mutta en siltikään löytänyt hänen puheistaan katumusta teoistaan. Vaikka Humbert puhuu lähes vakuuttavasti ja kirjan kieli on todella kaunista, lukija (toivottavasti) tajuaa hänen olevan erittäin epäluotettava kertoja. Nabokov on tosiaankin onnistunut rakentamaan henkilön, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. 

Mutta oliko kirja huono, vaikka sen aihe oli niin inhottava? Mielestäni ei. Kuten jo aiemmin mainittua, sen kieli oli hyvin kaunista. Esimerkiksi jo kirjan ensimmäinen kappale näyttää, miten ihana rytmi Nabokovin kielessä on: 
"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hyppää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta. Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita." 
(Teoksen ovat suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, joten kunnia kuuluu myös heille. En ole tosiaan lukenut teosta englanniksi, joten en tiedä, millainen lukukokemus voisi alkukielellä olla.) 

Vaikka kieli ja kielikuvat ovat nautittavia, niiden ihastelu ei vie kirjasta syntyvää pahaa makua suusta pois: lukijat pakotetaan lukemaan, kuinka nuoren tytön elämä tuhotaan täysin kauniilla sanoilla kuvailtuna. Pelkäsin etukäteen, että kirjassa kuvailtaisiin lapseen kohdistuvaa väkivaltaa pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta onneksi paljon toimintaa jätetään rivien väliin (mutta kuitenkin sen verran selkeästi, että lukijalle ei jää epäselväksi, mitä tapahtuu.) Koska Humbert Humbert on syntyjään ranskalainen, hän käyttää kerronnassaan paljon ranskankielisiä fraaseja, joita ei ole kirjassa suomennettu. Vanhana ranskanlukijana sain jotain näistä irti, mutta monta kertaa lauseiden sisältö jäi kysymysmerkiksi. 

Kirja rakentaa jännitettään hyvin, mutta mielestäni se lässähtää n. viimeisen sadan sivun aikana. Silloin tarina alkaa tuntua tyhjäkäynniltä, eikä sen huipennus oikein enää jaksa kiinnostaa. Esimerkiksi tässä vaiheessa myös Nabokovin runsas kieli alkaa käydä vähän turhan raskassoutuiseksi lukea, toki samaa ongelmaa oli paikoitellen myös muualla. 

Välillä Lolitaa näkee kutsuttavaksi romanttiseksi tai eroottiseksi kirjaksi, enkä voi olla miettimättä, ovatko nämä ihmiset edes lukeneet koko kirjaa. (No, yksi syy voi olla esimerkiksi kirjan kansikuvitukset, jotka ovat usein hyvin seksuaalissävytteisiä. Tässä hyvä video aiheesta!) Lolita on tarina sairaasta pakkomielteestä, valta-asetelmista ja omistushalusta. Oman tulkintani mukaan Humbert ei edes "rakasta" Lolitaansa. Hän on luonut mielessään kuvan, johon hän suhtautuu pakkomielteisen omistushaluisesti, ja on valmis tekemään lähes mitä vain pitämään tämän haavekuvansa lähellään. Humbertin käytös Doloresia kohtaan onkin malliesimerkki manipuloinnista. Dolores saattaa itsepäinen ja kuriton lapsi, mutta hän on nimen omaan lapsi, eikä häntä pitäisi pakottaa aikuistumaan sillä tavalla kuin Humbert hänet pakottaa. Mielestäni on tärkeää huomioida myös se, että Dolores itse ei saa romaanissa ääntään kuuluviin. Hänet nähdään vain Humbertin katseen kautta, ja vaikka lukija näkeekin vilahduksia siitä, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö hänelle aiheuttaa, lukija näkee vain Humbertin mielikuvan Lolitastaan, ei oikeaa Dolores Hazea. Lisäksi Dolores on Lolita vain Humbertille: kukaan muu kirjan hahmo ei kutsu häntä sillä nimellä. Lukijat näkevät siis vain sairaan miehen fantasian, ohuen siivun kokonaisesta henkilöstä. Lolita onkin mielestäni tarina Humbert Humbertista, ei Dolores Hazesta. 

Loppujen lopuksi en ole varma, pidinkö Lolitasta vai en. Ymmärrän sen klassikkostatuksen, ja ymmärrän, miksi kirjaa ylistetään. Se tarjoaa paljon pohdittavaa ja analysoitavaa, ja sen teemat ovat edelleen ahdistavan ajankohtaisia. Ehkä juuri jälkimmäinen myös aiheuttaa negatiivisia tunteita kirjaa kohtaan. Se muistutaa ahdistavalla tavalla siitä, että naiset eivät ole yhteiskunnassa ikinä turvassa, edes silloin, kun he ovat lapsia. Lolitan ei todellakaan toivoisi olevan ajankohtainen kirja, mutta ihan tänä kesänäkin olemme saaneet nähdä, miten aikuiset miehet ovat valmiita käymään käsiksi alaikäisiin tyttöihin, ja vierittämään syyn omasta toiminnasta uhrien niskoille. 

Kirja jättää jälkeensä ennen kaikkea surullisen ja toivottoman olon. Millaista Doloresin elämä olisi voinutkaan olla, jos Humbert Humbert ei olisi sattuman kaupalla ilmestynyt hänen elämäänsä? 

Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä! 


Aikaisempia osallistumisiani Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen voi lukea tästä. 

perjantai 31. tammikuuta 2020

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani (1847) on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni iät ja ajat, ja klassikkohaaste oli hyvä tapa syventyä tähän romantiikan ajan klassikkoon. Pidin kovasti hänen sisarensa Emilyn Humisevasta harjusta sekä Jane Austenin romaaneista (olkoonkin, että Austen kirjoitti romaaninsa muutamia vuosikymmeniä ennen Brontën sisaruksia, mutta heistä puhutaan usein samassa yhteydessä, joten tein saman rinnastuksen itsekin), joten oli mielenkiintoista koettaa, miltä Charlotten romaani tuntuisi.

Kotiopettajattaren romaani kertoo orpotyttö Janesta, joka elää ankeaa elämää sukulaistensa hoivissa, kunnes hänet lähetetään kouluun. Koulutien alku on vaikea, mutta vuosien kuluessa Jane valmistuu kotiopettajattareksi ja saa paikan salaperäisen herra Rochesterin suojatin opettajana. Seuraa paljon voimakkaita tunteita, salaisuuksia ja juonenkäänteitä.

Kirjan kansi on jotenkin niin ankean ruma (ja sulautui liikaa taustaan), että saatte kuvan sen sijan nimilehdestä.  
Kirja yllätti minut positiivisesti. Odotin raskaampaa luettavaa, mutta tämä oli klassikoksi yllättävän kevyt, ei ehkä varsinaisesti kepeäksi kutsuttava, mutta ei myöskään vellova tai raskassoutuinen. Lukaisin kirjan lopulta reilussa viikossa ja viihdyn joka hetki! Odotin ehkä romanttisempaa haahuilua, mutta tarinassa olikin paljon muuta sisältöä, yliluonnollisista hetkistä mysteereihin, mikä oli positiivinen yllätys. Jane on viehättävä päähenkilö. Hän on omapäinen ja päättäväinen ja hänellä on vahva tunne siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän ei kuitenkaan tunnu siloitellulta kiiltokuvalta, sillä hän on myös pippurinen ja sisukas, oikein virkistävä naispäähenkilö siihen nähden, että kirja on 1800-luvulta. Sen sijaan herra Rochester ei voittanut minua puolelleen. Hän ei mielestäni ole (monessakaan mielessä) mikään unelmien poikamies, ja vaikka periaatteessa ymmärsin, miksi Jane kokee hänen vetoa, en kuitenkaan lumoutunut hänestä samalla tavalla. Esimerkiksi väkivallalla uhkailu nosti niskakarvoja pystyyn, vaikka herra ei varsinaisesti uhkaava noin yleisesti ole. Tai ehkäpä minä en vain ymmärrä romtiikan ajan miesihanteita. 

Kuten jo alussa mainitsin, vertasin tätä väkisinkin Humisevaan harjuun sekä Jane Austenin romaaneihin. Sekä Kotiopettajattaren romaani että Humiseva harju ovat tunnelmaltaan synkkiä, mutta Kotiopettajattaren romaani ei kuitenkaan ole aivan yhtä toivoton kuin Emily Brontën romaani. Kuitenkaan samanlaista kepeyttä ja huumoria kuin Austenin kirjoista ei Kotiopettajattaren romaanistakaan löydy. Kaikille kolmelle kirjailijalle (toki Brontëjen tapauksessa teen oletuksen vain yksien kirjojen pohjalta) on tyypillistä vahvat tunteet ja dramaattisuus, mutta siinä missä Austenilla ollaan suhteellisen arkisten hetkien parissa, Brontët, varsinkin Emily, vetävät dramaattisuuden lähes överiksi ja sen yli. Tämäkään ei ole moite, vaikka varsinkin Humisevassa harjussa dramaattisuus on toisinaan tahattomasti hauskaa. Kuitenkin kaikki kirjat ovat erilaisia keskenään yhtäläisyyksistään huolimatta, enkä tiedä, kuinka mielekästä tällainen vertailu on. 

Täytyy vielä kertoa täysin romaanin juoneen liittymätön seikka: olen ostanut kirjan antikvariaatista joskus lukiossa, ja hämmennyin jo silloin siitä, miten kevyt se fyysisenä esineenä on: se ei nimittäin paina paljoa mitään. Täytyi aivan tarkistaa, että kirjaan ei ole kaiverrettu aukkoa, mutta kaikki sivut ovat moitteettomana tallella. On vaikea kuvailla kirjan keveyttä näin tekstin muodossa, mutta se painaa huomattavasti vähemmän kuin sitä ohuemmatkin kirjat. En ymmärrä, miten se voi ollakaan niin kevyt. Onko ennen vanhaan käytetty jotain mysteeripaperia?

Kiitos Raijalle haasteen järjestämisestä!


tiistai 24. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 24

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelin muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku.


***
Luukku 24: Joululaulu/Muppets' Christmas Carol (kirja 1843, elokuva 1992)


Charles Dickensin Christmas Carol (itse olen tarinan lukenut suomennetulla nimellä Joululaulu, mutta se tunnetaan paremmin esimerkiksi nimellä Saiturin joulu) on joulutarinoiden klassikko. Tarinan saidasta Ebenezer Scroogesta ja hänen jouluyönään kohtaamista hengistä on klassikko, joka on varmasti lähes kaikille tuttu. Tarina on myös elänyt valkokankaalla useita kertoja, ja tässä luukussa onkin vuoden 1992 Muppet-versio.

Oma historiani kirjan ja tämän elokuvan kanssa on sellainen, että olen nähnyt tässä postauksessa olevan elokuvan trailerin todella jo pienenä, koska se on mummolan Lumikki-VHS-kasetin alussa. Englanninkielinen traileri kiehtoi ja vähän pelottikin pientä Celeä, jolla ei ollut mitään käsitystä, mikä teos oli kyseessä. Joskus ala-asteella luin kirjan, mutta siitä en kauheasti muista mitään. Elokuvan näin kuitenkin vasta lähes 13-vuotiaana, kun bongasimme sen VHS-kasetilla Invernessin kirjaston poistomyyntihyllystä Skotlannin matkalla. Ostimme sen turvalliseen kotiin, jossa olemmekin katsoneet sen lähes joka joulu, tai ainakin joka toinen vuosi. Luonnollisestikaan tällä kasetilla ei ole minkään kielisiä tekstityksiä, joten se onkin toiminut hyvänä kielitaidon mittauksena: mitä kaikkea ymmärränkään tänä vuonna? :D Tuttu tarina on tietysti helpottanut ymmärtämistä, vaikka monet vitsit ovatkin saattaneet mennä ohi. Uudemmista julkaisuista on muuten leikattu laulu When love is gone, joka on melko kummallinen ratkaisu: se rikkoo kyseisen kohtauksen rakennetta melkoisesti.

Koska itselläni kirjan lukemisesta on varmaan 10 vuotta tai yli, en muista enää sen yksityiskohtia juurikaan, mutta useammasta eri lähteestä olen kuullut, että Muppet-versio on uskollisin alkuperäisteokselle. Se on myös paras näkemäni elokuvaversio (olen nähnyt tämän lisäksi kaksi tai kolme eri versiota samasta tarinasta). Jos siis musikaaliversio tutusta tarinasta kiinnostaa, suosittelen tutustumaan! Ja vaikka musikaalit eivät varsinaisesti innostaisikaan, Muppet's Christmas Carol on sen verran hauska ja visuaalisesti hieno elokuva myös "aikuisempaan" makuun, että sen parissa varmasti viihtyy yksi jos toinenkin.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Jouluaaton kunniaksi linkkaan vielä hauskan videon elokuvaan liittyen! Nauran tälle joka ikinen kerta, kun tämän katson. "Nobody is safe from the industrial revolution!"

Tämän luukun myötä kiirehdin joulun viettoon ja toivotan kaikille oikein lämmintä ja ihanaa joulua! <3

perjantai 20. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 20: Anna-kirjat/Anna ystävämme (kirjat 1908-1939, sarja 1985-2000)


L. M. Montgomeryn Anna-kirjat ovat minulle eräitä niistä kaikkein rakkaimmista kirjoista. Luin sarjan läpi ensimmäistä kertaa 10 vuotta sitten, mistä lähtien ne ovat olleet mukanani monissa erilaisissa elämänvaiheissa. Avonlea on pakopaikka, johon voi mennä silloin, kun oikea maailma on harmaa ja julma. 1980-luvun puolivälissä tehty tv-sarja on mielestäni aivan loistava adaptaatio näistä kirjoista, tai no, ei ehkä täysin. (Palataan tähän vähän myöhemmin.) Megan Follows Anna Shirleyna on aivan täydellinen, samoin kuin Colleen Dewhurst Marillana, ja roolitus on muutenkin todella onnistunut, samoin kuin puvustus (sitä kammottavaa puhvihihapukua lukuun ottamatta) ja lavastus. Sarja on myös vanginnut hienosti Anna-kirjojen hengen: kepeästä ja romanttisesta tunnelmasta huolimatta tummiakin sävyjä sivutaan. 

Mutta eikö tämä sitten ole täydellinen sarja, kun sitä näin hehkutan? Ei ole. Ensimmäinen kausi seuraa tarkasti Montgomeryn alkuperäisteosta, mutta sitten käsikirjoitukset menevät vähän jännittäville reiteille. Toinen kausi on yhdistelmä Anna ystävämme -, Annan unelmavuodet - ja Anna opettajana -romaaneja. Vaikka pidän toisesta kaudesta, oliisn silti toivonut sen kuvaavan esimerkiksi Annan ja Gilbertin opiskeluaikoja Redmontissa, koska se on mielestäni kirjasarjan parasta antia. Tämänkin voin kuitenkin antaa anteeksi, mutta kolmatta kautta en. Se nimittäin sekoittaa aikajatkumon täysin, ja on muutenkin kummallinen. Kausi alkaa Annan ja Gilbertin häistä ja jatkuu ensimmäisellä maailmansodalla, jonka pyörteisiin he päätyvät. Kirjoissahan maailmansota alkaa vasta viimeisessä osassa, jossa pääosassa on Annan ja Gilbertin nuorin tytär Rilla. En muista, olenko koskaan katsonut tätä viimeistä kautta kokonaan, mutta muistan olleeni tyrmistynyt ja järkyttynyt aikajatkumon sekoittamisesta. Viimeisellä kaudella ei ole mitään tekemistä alkuperäisten kirjojen kanssa, ja olen siitä henkilökohtaisesti loukkaantunut.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 18

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***

Luukku 18: Aamiainen Tiffanylla (kirja 1958, elokuva 1961) 


Mikäs se tämän päivän luukusta kurkistaakaan? Eräs ehdoton lempielokuvani, Aamiainen Tiffanylla!

Audrey Hepburnin todennäköisesti tunnetuin elokuva pohjautuu Truman Capoten pienoisromaaniin, joka kuitenkin eroaa elokuvasta melko lailla. Tässäkin tapauksessa katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista, koska en edes tiennyt sen perustuvan johonkin kirjaan. Ihastuin elokuvaan ikihyviksi, joten päätin lukea kirjankin. Ensiksi yllätyin siitä, miten ohut kirja oli: varsinkin pokkaripainos on todella pienikokoinen (174 sivua), vaikka se sisältää Aamiainen Tiffanylla -pienoisromaanin lisäksi vielä kolme novelliakin. (Näistä muista novelleista Joulumuisto on tähän vuodenaikaan erityisen sopiva!) Capoten alkuperäisversio on elokuvaa synkeämpi ja kyynisempi, eikä siinä ole samanlaista Hollywood-sokerikuorrutusloppua kuin elokuvassa. Kirja tekee selväksi sen, että Holly on call girl, kun taas elokuva jättää sen viitteellisemmäksi. Kun elokuvaa ja kirjaa vertaa muutenkin keskenään, on helppo huomata, että Capoten tarina on ollut Hollywoodille sellaisenaan vähän liikaa. Elokuvaa ja kirjaa ei oikeastaan kannatakaan vertailla, sillä ne ovat kaksi eri teosta, ja molemmista pidän kovasti. Varsinkin elokuva avaa aina kyynelkanavani jossain vaiheessa.

Jos Truman Capote, Audrey Hepburn, Aamiainen Tiffanylla tai Hollywoodin naiskuvan muutos 1950-1960-lukujen taitteessa muuten kiinnostaa, suosittelen lukemaan Sam Wassonin kirjan Auringonnousu Manhattanilla! Se kuvaa tämän elokuvan tekemistä ja maailmaa, johon se syntyi.

Tiesittehän muuten, että Capote itse olisi halunnut Hollyn rooliin Marilyn Monroen, mutta Monroen agentti piti elokuvaa arveluttavana Monroen maineelle? Monroe muistuttaa tosiaan enemmän Capoten Hollya kuin Audrey Hepburn, mutta on todella vaikea kuvitella häntä tähän elokuvaan!

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

maanantai 16. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 16

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 16: Ylpeys ja ennakkoluulo (kirja 1813, tv-sarja 1995)


Palataan taas klassikkojen pariin! Jane Austenin kuuluisimmasta teoksesta tehty BBC:n tv-sarja on eräs ehdottomasti parhaista adaptaatioista, mitä on koskaan on tehty mistään kirjasta. Se on uskollinen kirjalle, on laadukkaasti käsikirjoitettu ja tuotettu, puvustus ja lavastus on silmiä hivelevää ja roolivalinnat sekä -suoritukset ovat myös todella onnistuneita!

Vastoin tapojani katsoin tämän sarjan ennen kuin luin Austenin kirjan, joten mielessäni kirja näyttää aina täsmälleen tv-sarjalta, mutta se ei ole mitenkään huono asia. Ainoa suuri ero, joka teosten välillä on, on Darcyn lampeensukeltamiskohtaus, jota ei kirjasta löydy, mutta jota en pane lainkaan pahakseni ;) Tv-sarja (ja miksei kirjakin) on täydellistä ajanvietettä esimerkiksi joululomalle. Mikäs sen parempaa kuin käpertyä suklaarasian kanssa sohvannurkkaan ja syventyä Austenin ajan Englannin ylimystön suhdekiemuroihin! Toissakesänä maratoonasin sarjan ystäväporukan kanssa, ja vaikka yhteensä kuusi tuntia kestävä sarja olikin melko hapottava suoritus, nautin silti joka hetkestä ja voin suositella kokemusta.

Ja katsotaan nyt myös elefanttia huoneessa: Colin Firth on Darcyna niin täydellinen, että pelkkä ajatuskin sulattaa minut lätäköksi lattialle. Hän on minun Darcyni, eikä kukaan voi olla oikeampi Darcy kuin hän <3

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

tiistai 10. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 10: Ihmemaa Oz (kirja 1900 , elokuva 1939)


Klassikkolinja jatkuu, kun tästä luukusta löytyy L. Frank Baumin lastenkirjaan perustuva elokuva Ihmemaa Oz. Vaikka yleensä kirjojen elokuvasovitukset yltävät korkeimmillaan "yhtä hyvä kuin kirja" -tasolle, Ihmemaa Oz on mielestäni parempi kuin alkuperäinen kirja. Luin kaikki suomennetut Oz-kirjat ala-asteen loppupuolella, ja muistan pitäneeni myöhemmistä osista enemmän kuin ensimmäisestä, johon tämäkin elokuva pohjautuu.

Tässä elokuvassa on todellista ihmeen tuntua, vaikka se onkin jo 80 vuotta vanha ja sen olisi nähnyt monta kertaa. Silti kohtaus, jossa Dorothy näkee Ozin ensimmäistä kertaa, saa haukkomaan henkeä joka kerta. Myöskään maskeeraus ja erikoistehosteet eivät tunnu vanhanaikaisilta, vaan elokuva lumoaa aina vain uudelleen.

Hieman aihetta sivuten suosittelen tutustumaan myös George Maguiren romaaniin Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot sekä sen pohjalta tehtyyn musikaaliin Wicked! Se tuo vähän erilaisen kulman tuttuun tarinaan, kun se syventyy nimensäkin mukaisesti tarinan pahiksen elämään ennen kuin Dorothyn talo laskeutuu pyörremyrskyn mukana Oziin.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

perjantai 6. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 6

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 6: Tuntematon sotilas (kirja 1954, elokuva 1955)


Kalenterissa jatketaan klassikkolinjalla, kun itsenäisyyspäivän luukusta löytyy Tuntematon sotilas! Tämä elokuva tulee telkkarista tänäkin itsenäisyyspäivänä, joten siitä ja sen pohjana olevasta kirjasta puhuminen on enemmän kuin sopivaa.

Itselleni Väinö Linnan alkuperäisen romaanin lukeminen tuntui varsinkin alussa ja joskus myöhemminkin melkoiselta suossa rämpimiseltä (heh), mutta se oli kuitenkin erittäin vaikuttava romaani, joka herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Mielestäni Linnan teos tavoittaa sodan mielettömyyden kuin Edvin Laineen elokuva. Elokuvalla on toki ansionsa: se tuntuu tietyllä tavalla aidolta, vaikka onkin toisinaan suomifilmimäisen teatraaliselta. Elokuva lähtee paljon reippaammin liikkeelle kuin kirja, ja vaikka onkin uskollinen tulkinta siitä, onnistuu elokuva kuitenkin kulkemaan eteenpäin joutuisammin kuin alkuteos, mikä oli juuri hitautta tuskailleelle allekirjoittaneelle hyvä juttu. Silti se ei herättänyt minussa samanlaisia tunteita kuin Linnan kirja.

Mikä on sinun lempiadaptaatiosi Tuntemattomasta sotilaasta? Itse olen toistaiseksi nähnyt vain tämän version ja hieman alkua Aku Louhimiehen vuoden 2017 elokuvasta.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 4

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 4: Tuulen viemää (kirja 1936, elokuva 1939)


Tämän päivän luukusta löytyy klassikkojen klassikko, Tuulen viemää. Margaret Mitchellin Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuvasta tiiliskiviromaanista tehty lähes nelituntinen elokuva on hämmästyttävän uskollinen alkuteokselle, pieniä, ymmärrettäviä muutoksia lukuun ottamatta. Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin hämmästyttävän onnistuneita, varsinkin Vivien Leigh loistavana Scarlettina. Hänen ja Rhett Butleria esittävän Clark Gablen kemia on aivan loistavaa, kuten tuohon linkatusta klipistä voi huomata. Ainoa näyttelijä, josta en pidä, on (niin ikään klipissä esiintyvä) Ashleyta näyttelevä Leslie Howard. Hän on jopa värittömän Ashelyn rooliin liian väritön ja liian vanha myös.

Toimiiko Tuulen viemää enää vuonna 2019? Kyllä ja ei. Alkuteos on ongelmallinen, ja samat ongelmat vaivaavat osittain myös elokuvaa. Rasismi on käsin kosketeltavaa, vaikka on toki muistettava sekä kirjan että elokuvan ajallinen konteksti: molemmat ovat 80 vuotta sitten tehtyjä, ja sijoittuvat 1800-luvun puoliväliin, jolloin avoin rasismi oli yhteiskunnassa ikävä kyllä normi. Myös Rhetin ja Scarlettin rakkaustarina on hieman kyseenalainen. Toki kyseessä on kahden epämiellyttävän henkilön romanssi, joka ei mene aivan suorinta reittiä, mutta silti esimerkiksi täysin olankohautuksella ohitettu raiskauskohtaus jättää katsojalle melko ikävän olon. Kuitenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä ja tarinana kiehtova. Scarlett on myös yksi parhaista naishahmoista, joita on koskaan kirjoitettu. Hän on itsepäinen, itsekäs, ajattelematon ja kostonhimoinen, kerrassaan raivostuttava hahmo. Silti lukija ja katsoja ovat hänen puolellaan, ihailevat hänen päämäärätietoisuuttaan ja sinnikkyyttään. Scarlett ei sovi yhteiskunnan tarjoamaan muottiin, minkä vuoksi hän on vielä yli 80 vuoden jälkeenkin hämmästyttävä, mieleenjäävä ja upea hahmo.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 (Kirjabloggajien klassikkohaaste 9)

Väinö Linnan vuonna 1959 julkaisema Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa on eräs niistä klassikoista, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea kerran elämässään. Lähipiirissäni on useampia ihmisiä, jotka hehkuttavat Linnan trilogiaa ja nimeävät sen jopa lempikirjakseen, joten päätin nyt klassikkohaasteen varjolla tarttua hyllyssäni lojuvaan ensimmäiseen osaan.


Trilogia kertoo Koskelan torpparisuvun edesottamuksista kuvitteellisessa hämäläiskylässä, Pentinkulmassa. Ensimmäinen osa alkaa 1800-luvun loppupuolelta ja päättyy 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Jussi, pappilan torppari, rakentaa suolle Koskelan torpan, mihin hän muuttaa vaimonsa Alman kanssa. Perheeseen syntyy kolme poikaa, joista vanhin, Akseli, on aatteissaan vielä isäänsäkin ankarampi. Koskelan perheen ilojen ja surujen lisäksi kirjassa käsitellään paljon myös muiden kyläläisten sattumuksia.

Tuntemattoman sotilaan läpi kahlanneena yllätyin, kun kirja lähtikin yllättävän sutjakasti käyntiin, eikä jäänyt polkemaan paikalleen juuri ollenkaan. Tuntsikan kanssa leikki meinasi jäädä parikin kertaa kesken, kun miehet vain norkoilevat paloaukealla sivutolkulla, eikä toimintaan päästä millään kiinni. TPA puolestaan etenee Tuntsikkaan verrattuna suorastaan vauhdikkaasti: vaikka suvantokohtiakin löytyy, niihin ei jäädä turhauttavan pitkäksi aikaa. Myöskin henkilömäärä on paremmin hallittavissa. Vaikka nimettyjä kyläläisiä on paljon, tärkeimpien nimet oppii kyllä muistamaan. Henkilömäärän kanssa minulla oli myös ongelmia Tuntemattoman sotilaan kanssa, kun jatkuvasti menin Lahtisissa, Lehdoissa ja Lammioissa sekaisin. (Tämä kuulostaa siltä, että en pitänyt Tuntemattomasta ollenkaan, mutta asia on aivan päin vastoin :D) Kuitenkin, toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa, minun oli hankalampi päästä hahmojen pään sisään ja kiintyä heihin. Lopussa huomasin välittäväni heistä kaikista jonkin verran, mutta se oli vienyt pitkään aikaa. Tosin tämä tuntuu hieman huolestuttavalta, kun tietää, mitä suuria tapahtumia on tulossa.

Suomen historia on kiedottu hyvin tarinaan, eikä historiaselostus hyppää silmille. Tyylissä on jotain samaa kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, jossa historian tapahtumat kulkevat omalla painollaan taustalla, kun henkilöt elävät elämäänsä, johon nyt sattuu vaikuttamaat maailmanhistorian suuret linjat. Vaikka Linna ei olekaan yhtä hienovarainen, tuntuu sosialisti, kaupungissa sivistyksen saanut räätäli Halme selityksissään kyläläisille perustellulta. Tuskinpa pentinkulmalaiset muuten tietäisivät sen kummempia maailman menosta. Ehkä Neljäntienristeyksen ja TPA:n ero on siinä, että Kinnunen kuvaa ihmistä ja Linna historiaa. Ainakin tästä ensimmäisestä osasta tuli hieman sellainen vaikutelma, että henkilöhahmot ovat välillä vain väline esitellä historian tapahtumia. Tästä huolimatta kirja ei tuntunut historian oppikirjalta. Linnan kertojanääni on lempeän ironinen, mistä pidän todella paljon. Hän on heikomman puolella, mutta irvailee silti kaikille hahmoilleen ja tapahtumille yhtä lailla, unohtamatta kuitenkaan hellyyttä, kuten kuvaillessaan esimerkiksi erään nuoren parin ensimmäisiä yhteisiä hetkiä, joista tulee todella kaunis ja hellä mieli.

Luenko myös seuraavat osat? No totta vie luen. Vaikka sisällissota odottaa nurkan takana (puhumattakaan parista muusta "pikku"sodasta), ja tunnen jo valmiiksi, miten se tulee repimään sydänparkaani riekaleiksi, odotan silti innolla, mikä Koskelan perhettä tulevaisuudessa odottaa. Sen lisäksi minulla on ikävä Vilho Koskelaa, ja tahdon jo päästä lukemaan hänen vaiheistaan. Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa ei todellakaan ole mikään tylsä ja pölyinen klassikko, vaan edelleen paikkaansa puolustava, mielenkiintoinen teos, joka ei ole vanhentunut.

Kiitos haasteen järjestämisestä Tuntematon lukija -blogin Handelle!


Huh, olipas melkoista kirjoittaa ensimmäinen varsinainen kirjapostaus koko blogiaikana :D

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kesä tulee, vaikkei uskoisikaan

Totta se on! Kesäloma on vasta alkanut, joten vielä on aikaa tehdä vähän suunnitelmia kesän varalle. Viime vuonna "ämpärilista" jäi tekemättä, mutta nyt on taas sen vuoro! On vain yksi sääntö: asioista ei saa ottaa stressiä. Suoritellaan asioita rennosti ja kiireettä, elokuussa katsellaan, että mitä tein vai teinkö mitään. Postauksen kuvituksena on käytetty hetkiä viime kesältä.


Kesällä 2017 minä

• olen riparilla hurjana ja hirmuisena isosena
Tämä leiri on todennäköisesti viimeinen koskaan, joten otan siitä kaiken irti! 

• luen vähintään neljä kirjaa kuukaudessa
Pitäisi olla aikaa, eikös niin? 

• luen jonkun klassikkokirjan (ehdotus: Tuntematon sotilas)
Vähintään yksi klassikko kuuluu kesään. Tuntematon sotilas voisi olla ajankohtainen (Suomi100 ja silleen). 


• esiluen yhden pitkään roikkuneen tekstin. 
En edes kehtaa sanoa, kuinka kauan olen lykännyt tätä. Nyt pitää vaan kääriä hihat ja ryhtyä hommiin, punakynä heilumaan. 

• kirjoitan P:a eteenpäin ja kirjoitan loppuun vähintään yhden novellin. 
Ai että, jos pääsisi ulos kirjoittamaan! Novelleja roikkuu edelleen kolme keskeneräisenä, ainakin yksi olisi kiva saada tehtyä loppuun asti.

• miittailen kavereita, niin lähellä kuin kaukana asuvia
Piknikille puistoon sään salliessa? 


• poistun tästä kaupungista vähintään päiväretkelle
Hulluksihan täällä tulee, jos ei pääse välillä haistelemaan toisen kaupungin tuulia. 

• katson ja/tai kuuntelen jonkun uuden musikaalin (ehdotuksia: Les Miserablés, Phantom of the opera, Rent, Wicked, Heathers, In the heights)
Musikaalitohtorin velvollsuus. On myös tärkeää harjoitella kuuntelemaan musikaaleja ilman visuaalista puolta. 

• opin ainakin yhden uuden ukulelesoinnun. 
Kai se on pakko nöyrtyä ja opetella barre-sointuja...

• luen psykologiaa ja ruotsia. 
Pakko kai on myöntää se tosiasia, että syksyllä odottaa ensimmäinen taistelu ylioppilaslautakuntaa vastaan. Pakko siis kaivella oppikirjat esille ja lähteä tutkimaan Ylen abitreenejä. (Entä jos opiskelen psykaa ruotsiksi? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, jättebra!) 


Onko teillä kesäsuunnitelmia? 

maanantai 29. helmikuuta 2016

Helmikuun luetut

Helmikuussa luin yhdeksän kirjaa (2735 sivua), joista neljä oli spefiä ja kaksi uusintoja. 

Paretskoi, Jyri: Shell's angles ja beibit (Shell's angles #3) 311 s.
Pullman, Philip: Salaperäinen veitsi (Universumien Tomu #2) 321 s. [U]
Jägerfeld, Jenny: Oli kerran äiti, joka katosi 353 s.
Simukka, Salla: Kun enkelit katsovat muualle (Kirsikka ja Susanna #1) 155 s.
Benway, Robin: Bonusraita 333 s.
Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen 165 s.
Rowling, J. K.: Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi (Harry Potter #6) 698 s. [U]
Salinger, J. D.: Sieppari ruispellossa 201 s.
Kauppinen, Hanna: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut 198 s.

Shell's anglesin edellinen osa loppui melkoiseen pommiin, jota ryhdyttiin selvittelemään tässä kirjassa. Plot-twistejä tapahtuu suuntaan sun toiseen ja lukija on välillä hieman sekaisin. Vakavista aiheista huolimatta kirjassa on kuitenkin huumoria ja tunnelma ei ole angstinen. Ei ehkä sarjan paras, mutta välipalakirjana meni. Kirja, jota siis en todellakaan myönnä lukeneeni, mutta josta nautin ja odotan seuraavaa osaa. 

Helmikuussa jatkoin Universumien Tomun uusintalukua. Salaperäisestä veitsestä en pitänyt edellisellä lukukerralla 12-vuotiaana lainkaan, mutta tällä kertaa pidin enemmän. Kultaista kompassia tämä ei kuitenkaan voita. Ensimmäisen osan maailmaa kaipasin, mutta sekavaa maailmasta toiseen hyppelyä oli vähemmän kuin muistelen. (Ehkä sekoitan Maagiseen kaukoputkeen.) Will ja Lyra ovat hyviä henkilöhahmoja, Will ehkä välillä aavistuksen tylsä. Lyrasta on tullut kypsempi ja vähemmän lapsellinen kuin edellisessä osassa. Lopetuksen muistin, mutta silti toivoin, että se olisi voinut muuttua vuosien mittaan. Arvatkaa mitä? Ei ollut. Turhauttavaa. Pitäisi etsiä Maaginen kaukoputki käsiini pian.

Oli kerran äiti, joka katosi (mikä sanahirviö nimenä) oli kirja, jonka odotin olevan höttöhattaraa ja aivojennollaustavaraa. Se oli yllättävän angstinen ja ahdistava. Jos kirja alkaa kohtauksella, jossa päähenkilö leikkaa osan peukalostaan irti ja palaa veriseen välikohtaukseen jatkuvasti mielessään (sinäänsä erittäin ymmärrettävää) ja äidin katoamisesta kehitellään mitä kauheimpia teorioita, ei kirjasta voi tulla hyvä mieli. Edes romanssi ei pelastanut kirjaa hötön puolelle. En tiedä, oliko oma mielentilani lukemisen aikana kirjalle haitaksi, mutta paha maku siitä jäi silti suuhun. Ja Beatlesia haukuttiin lällyksi.

Kun enkelit katsovat muualle (ihana nimi!) oli lyhyt ja ennalta-arvattava tarina tyttörakkaudesta. Sen luki yhden illan aikana, eikä sitä tarvinnut sulatella. Nämä eivät ole haukkuja, sillä kirjasta tuli todella lämpöinen ja hyvä olo. Jotenkin kirjaa voisi kuvailla sanalla pehmeä. Pehmeä tarina ihastumisesta ja lukiolaisten elämästä. Kerronta ehkä vähän tökki välillä, mutta hattaranpuutteessa luin mielelläni. Minuuttivalssi lähtee ensi kirjastoreissulla mukaan. 

Bonusraita oli kuukauden höttöisin kirja. Hauska ja hyvätuulinen, tuli hyvä mieli. Kirjaa luki nopeasti, ahmimalla, ekä loppukaan ollut ihan niin ennalta-arvattava kuin olisi voinut luulla. Musiikkimaailma oli hyvä ja ei ehkä niin käytetty aihe tällaisessa kirjassa. Suosittelen hattaran ja onnellisten loppujen puutostilaan. 

Nukkuu lapsi viallinen (toinen ihana nimi!) oli toinen niistä Siiri Enorannan kirjoista, joita en ollut vielä lukenut. (Toinen on Surunhauras, lasinterävä, jota luen tällä hetkellä.) Kirja oli kauniisti kirjoitettu ja tarinakin oli mielenkiintoinen, mutta alku oli ehkä vähän hidas ja kirja jäi helposti junnaamaan paikalleen. Ei suosikkini, muttei inhokkinikaan. Loppu sai minut itkemään. 

Pottereiden uusintaluku jatkui Puoliverisellä Prinssillä. En ollut ennen pitänyt tästä kirjasta, mutta nyt jokin siinä osui ja upposi. Hahmot ihastuvat toisiinsa, stressaavat koulusta ja Dumbledore kertoo Voldemortin lapsuudesta. Rakastan ajatusseulakohtauksia ja inhoan Ronin ja Hermionen välirikkoa. Loppua ahdisti todella lujaa, vaikka tiesinkin, mitä tulisi tapahtumaan. Jatkan innoissani lempi-Potterini, Kuoleman varjelusten pariin. 

Sieppari ruispellossa oli lukulistallani kahdesta syystä: 1. Se on klassikko. 2. John Lennonin murhaajalla Mark Chapmanilla oli kirja mukanaan samana yönä, kun hän tappoi Lennonin. Goodreads-arvosteluja lukiessani huomasin, että monet pitivät kirjaa hidastempoisena ja tylsänä ja/tai kieltä kammottavana. On totta, että päähenkilö Holden ajattelee paljon ja muistelee asioita ja käyttää sivukaupalla aikaa muistojensa kertomiseen, mutta minusta oli kiinnostava seurata hänen päässään tapahtuvia asioita. Kieli oli haastavaa ensiksi, mutta kirjan mukana olevan sanaston avulla pääsin alkuun ja lopulta en edes jaksanut käydä tarkistamassa kaikkia sanoja. Luin Saarikosken suomennuksen, eikä se mielestäni ollut hullumpi. Holden on äärimmäisen mielenkiintoinen henikö. Alussa tuntui, etten tulisi pitämään hänestä, mutta sitten hän voitti minut puolelleen. Pidin kirjasta suunnattomasti, enkä ihmettele sen klassikkoarvoa. Palaan tähän varmasti vielä uudelleen. Suosittelen todella paljon, ei ole pitkä klassikoksi.

Olen lukenut Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut ensimmäisen version ja tunnen kirjailijan. Silti voin vilpittömästi hehkuttaa kirjaa, sen juonta, kieltä ja hahmoja. Kieli on todella kaunista ja lumoavaa. Hahmot ovat eläviä, eivätkä tosiaankaan jää paperisiksi. Lyhyet ja nopealukuinen kirja on puhdasta täydellisyyttä ja tarina jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Lopussa kyyneleet valuivat poskille monista eri syistä ja se on hyvin usein hienon ja vaikuttavan kirjan merkki. Yksi parhaista koskaan lukemistani, pääsee kunniapaikalle hyllyyni. Kaunis tarina kaikille kirjoja rakastaville. 

Helmikuun alkupuolesta en muista juuri mitään, paitsi olon, jota yritin parannella hattarakirjoilla. Koulun kannalta kevyehkö kuukausi ja jakson vaihtumisen ansiosta saan viettää yhden ihanan kuusiviikkoisen ilman matematiikkaa. Luettua tuli melko paljon, editoitua jonkun verran, kirjoitettua vähemmän, eikä neuletyökään oikein edennyt. Helmikuun paras hetki oli kuitenkin odotettu reissu Rovaniemelle Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut julkkarijuhliin. Ihana viikonloppu, ikävä ihania ihmisiä siellä kaukana. (Salsa tequila.) 

Nyt lomaillaan viikko, luetaan lisää ja tehdään muita kivoja juttuja.

Iloa maaliskuuhun! 

Kuvassa Rovaniemen reissulta mukaan tarttunut pino. Asetin itseni nyt about elinikäiseen kirjojenostokieltoon. Noi ei mahdu mun hyllyyn. 

tiistai 3. marraskuuta 2015

Lokakuun luetut

Lokakuussa luin viisi kirjaa, joista kaksi oli spefiä ja yksi uusinta.

Saattaa sisältää spoilereita. 

Rowling, J.K.: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter #3) [U]
Parkkola Seita&Repo, Niina: Ruttolinna
Bronte, Emily: Humiseva harju
Shriver, Lionel: Poikani Kevin
Colfer, Eoin: Siipimies 

Kolmas Harry Potter oli uusintaluvussa jälleen kerran. Azkabanin vanki on aina ollut yksi suosikeistani. Harryn ja kavereiden elämä on jotenkin vielä niin helppoa, vaikka ilmassa leijuukin uhkaava varko. Kirjassa esitellään myös kaksi lempihahmoani, Lupin ja Sirius. Rowling osaa yllättää lukijansa monta kertaa. Muistan elävästi, kuinka pikku-Cele suorastaan haukkoi henkeään uusien asioiden paljastuessa ja jännitti polvet suussa loppuratkaisua. Jokaisella lukukerralla hoksaa aina jotain uutta. Tälläkin kerralla tajusin, jotain Rääkyvässä röttelössä (jonka luulin vuosikausien ajan olevan Rääkkyvä röttelö) tapahtuvasta loppukohtauksesta. Miettikää huviksenne kaikkia talossa olevia aikuisia. Sen jälkeen voitte käpertyä nurkkaan itkemään. Kaikesta tästä huolimatta tai kenties juuri siksi rakastan tätä kirjaa.

Ruttolinna aiheutti lokakuun häiriintyneimmät painajaiset. Loistavasti rakennettu kirja, kaikkiin henkilöihin muodostuu jonkinlainen tunneside. Lukijaa hämmenetään urakalla, eikä lopulta enää tiedä, mikä on totta vai ei. Kirja osaa pelottaa ja koukuttaa yhtä aikaa. Loppuluku jää kirjailjoiden tyyliin kuuluvasti hieman auki, mutta kaikki kuitenkin selviää. Ainakin jotenkuten. Hahmoista kukaan ei ole täydellinen. Lempihahmoikseni nousi Halla, Kusti, Mikael ja Silja. Pihlasta en voinut pitää millään. Hän oli samalla kiinnostavimpia hahmoja koko kirjassa. Mahtava ristiriita! Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. 

Ah, Humiseva harju. Höpötyksiäni lukeneet ja kuunnelleet tuntevat hullun Kate Bush-faniuteni. Olen vuoden ajan popittanut muun muassa Wuthering heightsia, ja jatkuvasti olen sanonut itselleni: "luen sen kirjan vielä joskus" mutta ennen tätä en ollut saanut sitä aikaiseksi, vaikka kirja kotihyllystä löytyykin. Nyt tämäkin kirjallisuuden klassikko on luettu, ja täytyy myöntää, että kyseessä oli upea kokemus. Kirja oli niin synkkä, ei juuri ketään mukavaa henkilöä. Jylhä ja karu nummimaisema, kylmyys, niin sään kuin ihmisen puolelta. Rakastin tuota miljöötä, rakastin hahmoja, rakastin tapaa, jolla tarina kerrottiin. Heathcliff on sairas mies. Olkoonkin hän kokenut kurjia, ei hänellä ole siltikään oikeutta käyttäytyä niinkuin käyttäytyy... Joka tapauksessa rakastin kirjaa, ja olen onnellinen, koska ymmärrän nyt Katen biisin sanojen syvimmän olemuksen. "Heathcliff! It's me, Cathy, I've come home. I'm so cold, let me in-a-your window!"

Poikani Kevin on aivan järkyttävä kirja. Sairas, ahdistava, kammottava. Upeasti kirjoitettu, mutta inhottava. Ei todellakaan iloa tuova kirja. Koukuttava, pelottava. En suosittele heikkohermoisille, en olisi suositellut välttämättä itsellenikään. Kirja koukuttaa kaikessa kauheudessaan. "Pakko lukea vielä vähän, ei kai tässä voi näin käydä..." Kyllä voi. 

Siipimies mursi lopullisesti muurin minun ja Eoin Colferin väliltä. Olen kertonut huonosta suhteestani tähän kirjailijaan jo aiemmin, mutta ensimmäinen Artemis Fowl todisti, että toivoa on. Siipimies oli kuitenkin se kirja, joka avasi sydämeni Colferin tuotannolle. Miljöö, hahmot, juoni, kaikki oli kohdallaan. Aikakausi osui ja upposi ja kirjaa oli ihana lukea. Kiitos Colferille tästä kirjasta. (Ja kaikille lukemaan painostaneille.) Upea, upea, kirja. 

Lokakuuta odotin kuin kuuta nousevaa ja paljon kivaa tapahtuikin. Syyslomalla kävin ihmettelemässä Riikaa ja fiilistelin SMG:n uutta, ihanaakin ihanampaa Baabel-levyä. (Jonkinlaista levyarvostelua olen yrittänyt kyhäillä, mutta katsoo nyt.) Sitten olikin jo messuviikonloppu, joka oli niin ikään mahtava ja loistava ja ihana ystävien, ruuan, kirjojen, kirjailijoiden ja naurun täyttämä kaksipäiväinen. Kova ikävä messuille on edelleen, mutta yritän parhaani mukaan toipua. Lisäksi näin ainoita yläasteelta kaipaamiani ihmisiä pitkästä aikaa. Oli todella hauska nauraa ja jutella kuukausien taon jälkeen.

Lokakuussa luin hyviä, mutta varsin synkkiä kirjoja. Lokakuussa minulla oli kiire ja hurjasti koulujuttuja. Olin väsynyt ja masentelin, mutta opin taas kirjoittamaan runoja. Se tuntuu hyvältä. On kuin jokin pato olisi auennut, ja tekstiä virtaa inspisvihon sivuille hämmentävän helposti. Lokakuun isoin kirjoitukseen liittyvä juttu oli kuitenkin rakkaan Pusun ensimmäisen version valmistuminen. En ole ikinä saanut mitään noin isoa projektia näin nopeasti (9kk) valmiiksi! Teksti on nyt lähtenyt esilukijoille ja piiloon omilta silmiltä. Palaan sen pariin aikaisintaan joulukuussa, vaikka vähän veikkaankin, että tammikuun puolelle menee. Uusi vuosi ja uudet voimat, eikös niin :)



Marraskuun voi tiivistää yhteen sanaan: NaNoWriMo. Ensikertalaisena ollaan mukana ja olen jo valmiiksi pudonnut kyydistä. Hyvin menee, kaveri, hyvin menee. Marraskuulle sattuu kaikenlaista mukavaa ohjelmaa, kuten koeviikko ja muita aikaa ja energiaa vaativia tapahtumia. Mutta no. Ehkä mä selviän, tai sit en. Ensimmäinen vaihtoehto olisi aikasta jees. 

Mutta eipä varmaan muuta tällä kertaa. Iloista marraskuuta kaikille, vaikka onkin kovin pimeää. Kohta on kummiskin joulu ja saa laittaa jouluvalot :3