Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani (1847) on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni iät ja ajat, ja klassikkohaaste oli hyvä tapa syventyä tähän romantiikan ajan klassikkoon. Pidin kovasti hänen sisarensa Emilyn Humisevasta harjusta sekä Jane Austenin romaaneista (olkoonkin, että Austen kirjoitti romaaninsa muutamia vuosikymmeniä ennen Brontën sisaruksia, mutta heistä puhutaan usein samassa yhteydessä, joten tein saman rinnastuksen itsekin), joten oli mielenkiintoista koettaa, miltä Charlotten romaani tuntuisi.
Kotiopettajattaren romaani kertoo orpotyttö Janesta, joka elää ankeaa elämää sukulaistensa hoivissa, kunnes hänet lähetetään kouluun. Koulutien alku on vaikea, mutta vuosien kuluessa Jane valmistuu kotiopettajattareksi ja saa paikan salaperäisen herra Rochesterin suojatin opettajana. Seuraa paljon voimakkaita tunteita, salaisuuksia ja juonenkäänteitä.
Kirjan kansi on jotenkin niin ankean ruma (ja sulautui liikaa taustaan), että saatte kuvan sen sijan nimilehdestä.
Kirja yllätti minut positiivisesti. Odotin raskaampaa luettavaa, mutta tämä oli klassikoksi yllättävän kevyt, ei ehkä varsinaisesti kepeäksi kutsuttava, mutta ei myöskään vellova tai raskassoutuinen. Lukaisin kirjan lopulta reilussa viikossa ja viihdyn joka hetki! Odotin ehkä romanttisempaa haahuilua, mutta tarinassa olikin paljon muuta sisältöä, yliluonnollisista hetkistä mysteereihin, mikä oli positiivinen yllätys. Jane on viehättävä päähenkilö. Hän on omapäinen ja päättäväinen ja hänellä on vahva tunne siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän ei kuitenkaan tunnu siloitellulta kiiltokuvalta, sillä hän on myös pippurinen ja sisukas, oikein virkistävä naispäähenkilö siihen nähden, että kirja on 1800-luvulta. Sen sijaan herra Rochester ei voittanut minua puolelleen. Hän ei mielestäni ole (monessakaan mielessä) mikään unelmien poikamies, ja vaikka periaatteessa ymmärsin, miksi Jane kokee hänen vetoa, en kuitenkaan lumoutunut hänestä samalla tavalla. Esimerkiksi väkivallalla uhkailu nosti niskakarvoja pystyyn, vaikka herra ei varsinaisesti uhkaava noin yleisesti ole. Tai ehkäpä minä en vain ymmärrä romtiikan ajan miesihanteita.
Kuten jo alussa mainitsin, vertasin tätä väkisinkin Humisevaan harjuun sekä Jane Austenin romaaneihin. Sekä Kotiopettajattaren romaani että Humiseva harju ovat tunnelmaltaan synkkiä, mutta Kotiopettajattaren romaani ei kuitenkaan ole aivan yhtä toivoton kuin Emily Brontën romaani. Kuitenkaan samanlaista kepeyttä ja huumoria kuin Austenin kirjoista ei Kotiopettajattaren romaanistakaan löydy. Kaikille kolmelle kirjailijalle (toki Brontëjen tapauksessa teen oletuksen vain yksien kirjojen pohjalta) on tyypillistä vahvat tunteet ja dramaattisuus, mutta siinä missä Austenilla ollaan suhteellisen arkisten hetkien parissa, Brontët, varsinkin Emily, vetävät dramaattisuuden lähes överiksi ja sen yli. Tämäkään ei ole moite, vaikka varsinkin Humisevassa harjussa dramaattisuus on toisinaan tahattomasti hauskaa. Kuitenkin kaikki kirjat ovat erilaisia keskenään yhtäläisyyksistään huolimatta, enkä tiedä, kuinka mielekästä tällainen vertailu on.
Täytyy vielä kertoa täysin romaanin juoneen liittymätön seikka: olen ostanut kirjan antikvariaatista joskus lukiossa, ja hämmennyin jo silloin siitä, miten kevyt se fyysisenä esineenä on: se ei nimittäin paina paljoa mitään. Täytyi aivan tarkistaa, että kirjaan ei ole kaiverrettu aukkoa, mutta kaikki sivut ovat moitteettomana tallella. On vaikea kuvailla kirjan keveyttä näin tekstin muodossa, mutta se painaa huomattavasti vähemmän kuin sitä ohuemmatkin kirjat. En ymmärrä, miten se voi ollakaan niin kevyt. Onko ennen vanhaan käytetty jotain mysteeripaperia?
Ennen tämän vuoden suunnitelmia otetaan pieni katsaus viime vuoden kirjoitteluihin. 2019 oli todella vahvasti paitsi editointivuosi, myös Suudelman vuosi. Viime vuosina olen usein työstänyt kahta eri kässäriä vuoden aikana (paitsi 2016, jolloin kirjoitin käsittämättömästi kolmea eri kässäriä, mutta en sentään ihan kaikkia yhtä aikaa!), mutta viime vuoden pyhitin Pusulle tietoisesti. Tämä päätös tuotti tulosta: editoin kuin pieni eläin vuoden läpi, lähes päivittäin. Kesäkuuhun mennessä sain täysin omassa aikataulussani pysyen valmiiksi version 3.0, minkä jälkeen pidin kolme kuukauden editointitauon. Syyskuussa aloitin editoimaan esilukijoiden palautteen pohjalta versiota 3.1., jonka sain joulukuun lopussa valmiiksi. Nipin napin tammikuun ensimmäisen päivän puolelle meni vielä versio 3.1.1, josta korjailin kirjoitusvirheitä ja muita pikkujuttuja.
Vaikka Pusu olikin viime vuoden hallitsevin teksti, tein myös syrjähyppyjä novellien puolelle. Blogissakin puhuin projektista, jonka työnimi oli salaperäisesti Puolisalainen novelliprojekti. Salailu johtui siitä, että kyseinen novellikokoelma oli menossa joululahjaksi muutamalle ihmiselle, jotka blogiini saattavat eksyä, joten en voinut puhua siitä silloin sen enempää. Joulun jälkeen voin kuitenkin paljastaa, että kyseessä oli P-aiheisten novellien kokoelma. Kokoelma on yhtä aikaa esi-, väli- ja jatko-osa P:lle. P:ssa on todella paljon hahmoja, ja minua suretti, että vain pari heistä pääsee varsinaisessa tarinassa kunnolla ääneen, joten kirjoitin kahdeksan sivuhahmon näkökulmasta novelleja. Toiset näistä hahmoista ovat keskeisempiä kuin toiset, mutta jokaisella on silti oma elämänsä, joista P:n kertojahahmot eivät tiedä mitään. Tämä oli mielestäni hauska projekti, vaikka sen kanssa tulikin lopulta niin kiire, että en ehtinyt editoida novelleja lähes ollenkaan. Tekisi mieli joskus tehdä tästä vähän korjailtu versio, mutta tämä nykyinen versio lähti joulupaketissa P:n esilukijoille.
Aloitin myös avustajana ainejärjestömme lehdessä, ja syksyn lehdissä ilmestyikin kaksi novelliani. Jälkimmäinen novelli jopa kuvitettiin, mikä oli minulle niin suuri yllätys ja ilo, että melkein itku tuli.
P:n sivuhahmoja (ja novellien kertojahahmot) kuvitukseksi novellikokoelmaan.
Uutta kohti
Vuodelle 2020 minulla on yksi suuri tavoite kirjoittamisen saralla: saada Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio loppuun. Aloitin käsikirjoitusta marraskuussa 2018, mutta oman elämäni sen hetkisen sotkuisuuden vuoksi minulla ei ollut voimia kirjoittaa tekstiä kuin vajaan kolmen lukua. Käsikirjoitus kuitenkin kiehtoo minua kovasti, ja olen ajatellut sitä paljon sinäkin aikana, kun olen ollut kirjoittamatta sitä.Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin kirjoittaa DVR:ahuhtikuun CampNanossa, katsotaan, tekisinkö saman tempun myös heinäkuussa. Isoin kysymysmerkki tuntuu olevan tarinan miljöö. Olen pitkään suunnitellut tätä tekstiä, ja se on sijoittunut aina New Yorkiin, mutta nyt olen alkanut miettiä, onko miljöö sittenkään sellainen kuin haluan. Ongelmana on lähinnä se, että en ole koskaan itse käynyt New Yorkissa (toisaalta, eihän Mika Waltarikaan koskaan käynyt Egyptissä), ja tuntuisi helpommalta sijoittaa teksti johonkin minulle tuttuun paikkaan. Olen jopa miettinyt entistä kotikaupunkiani (nimeämättömänä kuitenkin), mutta en tiedä, olisiko se liian paksua. New York olisi kuitenkin esimerkiksi hahmojen kansallisuuksien ja maailman ongelmien vuoksi järkevä ratkaisu. No, tätä ehtii onneksi miettiä vielä. Jos jollain lukijalla on jotain aiheeseen liittyviä taustatutkimusvinkkejä, otan niitä mielelläni vastaan! Pelkkä Google mapsilla ympäriinsä ajelu ei ihan tunnu riittävän.
Riippuen siitä, mihin vaiheeseen DVR päätyy kevään ja kesän aikana, mutta minua houkuttaisi hieman aloittaa myös P:n läpilukua. Varsinainen editointi menisi joka tapauksessa todennäköisesti vasta vuoden 2021 puolelle, mutta jos DVR on pahasti kesken, enkä pysty keskittymään kahteen eri projektiin yhtä aikaa, jätän P:n siksi aikaa, että löydän sille paremmin aikaa. P:kin on joutunut olemaan vaihtopenkillä todella pitkän aikaa, ensimmäinen versiohan on valmistunut elokuussa 2018, ja mielelläni palaisin sen pariin, varsinkin, kun novellikokoelman kirjoittaminen herätti siihen taas nälän.
Harkitsin jonkin aikaa myös osallistuvani Novaan, mutta deadline tulee vähän liian pian. Minulla on olemassa novelliraakile, jolla mahdollisesti voisi osallistua, mutta haluaisin kunnolla aikaa siihen, eikä minulla riitä sille juuri nyt energiaa. Lisäksi minua kaihertelee edelleen hieman viime vuoden pettymys, joten luulen, että jätän kilpailun tällä kertaa väliin.
Sen sijaan odottelen tällä hetkellä toisenlaisia päätöksiä. Mietin pitkään ja hartaasti, että mainitsenko asiasta blogissa, mutta tulin siihen tulokseen, että kerron asiasta. Pusu nimittäin lähti kustantamokierrokselle uudenvuodenpäivänä. Tämä on pitkäaikainen tavoitteeni, jonka pääsin nyt viimevuotisen raivoeditoinnin ansiosta toteuttamaan. Käsikirjoitus lähti nyt seitsemään eri paikkaan, ja suunnitelmissa olisi laittaa se vielä keväämmällä muutamiin muihin. Tältäköhän vanhemmista tuntuu lähettää lapsensa kouluun? En voi nimittäin olla miettimättä, että onkohan se nyt tarpeeksi hyvä, osaakohan se nyt kuoria perunat, tykätäänköhän siitä, ei kai sitä kiusata... :D Vaikka totta kai toivon käsikirjoitukselleni kaikkein parasta onnea, yritän pitää jalat maassa. En voi itse tehdä asian eteen tällä hetkellä mitään, joten sen miettiminen ja spekulointi on suhteellisen turhaa. On hyvin epätodennäköistä, että kukaan saa kustannussopimuksen ensimmäisellä yrityksellä. Olen itse asiassa ehtinyt saada jo ensimmäisen hylkäyskirjeen, joka kuitenkin harmitti yllättävän vähän. Se ei ollut ihan pelkkä standardihylsy, ja kirjoittamistani kehuttiin sujuvaksi, mutta Pusu ei "tyylilajinsa puolesta" sopinut kustannusohjelmaan. En tietenkään hyppinyt riemusta tämän saatuani, mutta en myöskään lukittautunut komeroon itkemään, sillä olin varautunut asiaan henkisesti. Nyt vain toivotaan, että jostain muualta tärppäisi. Mutta onpahan nyt hylsytilikin auki! :D
Loppuun vielä biisi, jonka löysin täysin sattumalta, mutta joka sopii Pusuun niin hyvin, että itku tuli ensimmäisellä (ja parilla seuraavallakin) kuuntelukerralla. Stellan Häävalssin sanat sopivat päähenkilöiden suihin niin hyvin, että olen jo kuvitellut tämän duetoksi heidän välilleen, vaikka häitä ei tarinassa varsinaisesti tanssitakaan :D Minulla taitaa olla pientä eroahdistusta kässäriin.
Joulukuussa 2019 luin kuusi kirjaa (2163 sivua, 15 h 31 min), joista kaksi oli spefiä, yksi nonfictionia ja yksi äänikirja. Favorite, Eileen: Sankarittaret 308 s. Moyes, Jojo: Parillisia ja parittomia 15 h 31 min Niffenegger, Audrey: Aikamatkustajan vaimo 652 s. Lindgren, Astrid & Schwardt, Sara: "Kätken kirjeesi patjani alle": kirjeenvaihto 1971-2002 203 s. St. Aubyn, Edward: Loistava menneisyys (Patrick Melrose #1-3) 456 s. Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla 3 544 s.
kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 1
Sankarittaret on kirja, jonka bongasin Risingshadow'sta joskus yläasteen alkupuolella. Kirjan takakansi houkutteli jo silloin lupaamalla klassisen kirjallisuuden sankarittarien kohtaamista nykymaailman kanssa. Bongasin kirjan syksyllä kirjastosta ja lainasin sen odottaen kepeää ja hauskaa luettavaa. Sankarittaret oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin kuvittelin. Toki se kertoo myös Scarlett O'Haran, Anna Kareninan ja kumppaneiden kohtaamisesta, mutta suurin juonikuvio on päähenkilö Pennyn kasvutarina, ja sankarittaret ovat lopulta melko pienessä sivuosassa, vaikka heidän olemassaolonsa potkaiseekin juonen liikkeelle (monessa mielessä). Juoni ottaa melko villin mutkan vähän ennen puoliväliä, kun päädytään mielisairaalaan. Tässä vaiheessa olin jo melko hämmentynyt siitä, että kirja oli jotain aivan muuta kuin takakansi lupasi. Tavallaan pidin siitä, että juoni meni yllättävään suuntaan, mutta tämä mutka ei mielestäni palvellut tarinaa, ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Tilannetta yritettiin hieman pelastaa lopun takaumalla, joka toi suhteellisen mielenkiintoisen lisän tarinaan, mutta loppu tuntui kokonaisuudessaan melko hätäillyltä. Petyin tähän kirjaan todella pahasti, vaikka ei se sysihuono ollutkaan. Parillisia ja parittomia olisi tuskin päätynyt luettavakseni, ellei Helmet-haasteeseen olisi tarvittu tuntemattoman henkilön lukema kirja. Syksyllä junassa bongasin eräältä kanssamatkustajalta tämän kirjan, joten kirjan Bookbeatista löydettyäni päädyin lukemaan (tai kuuntelemaan) ensimmäistä kertaa Jojo Moyesin kirjan. En tiedä, kuinka samanlainen Parillisia ja parittomia on verrattuna muihin Moyesin romaaneihin, mutta sen perusteella minulla ei ole intoa tarttua niihin. Henkilöt eivät olleet mielestäni erityisen kiinnostavia, eikä minua kiinnostanut, saavuttavatko he tavoitteensa. Vaikka juoni ottaakin mutkia ja käänteitä, jotka ovat toisinaan yllättäviäkin, loppuratkaisu on melko nopeasti pääteltävissä. Myös kirjoitustyyli oli jotenkin kiusallinen, ja tuntui vähän turhalta esimerkiksi korostaa monta kertaa lyhyen ajan sisään sitä, kuinka hyvää seksiä eräällä pariskunnalla oli ollut. Toisinaan kirja onnistui viihdyttämään ihan hyvin tiskaus- ja siivoushetkiäni, mutta suurimman osan ajasta olisi tehnyt mieli lyödä päätä seinään. Saa nähdä, annanko Moyesille vielä toisen mahdollisuuden joskus tulevaisuudessa.
Aikamatkustajan vaimo on toinen kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään, mutta tähän en tosiaankaan pettynyt. Vaikka järkälemäinen tiiliskivi hiukan pelotti aluksi, se imaisi nopeasti mukaansa. Henry on kirjastonhoitaja, joka kärsii aikamatkailusta: hän saattaa millä hetkellä hyvänsä siirtyä ajasta toiseen, eikä tiedä, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän palaa omaan aikaansa. Eräällä tällaisella matkalla hän tapaa vaimonsa Claren pienenä tyttönä. Henry ja Clare yrittävät elää mahdollisimman normaalia elämää Henryn ongelmasta huolimatta. Kirja on todella koukuttava: monena iltana "muutaman sivun iltasatu" päätyi siihen, että havahduin aamukolmelta siihen, että seitsemän tunnin päästä olisi pitänyt olla luennolla, mutta kirjaa ei olisi malttanut laittaa pois. Aikamatkustajan vaimo on kirja, jota ajattelin todella paljon myös silloin, kun en kirjaa lukenut, mikä on ain. Se raastoi ja repi rikki, vaikka loppu ei olekaan täysin toivoton, tai täysin onnellinen. Aikamatkustustarinoissa usein ongelmana on juonen sekavuus, mutta Aikamatkustajan vaimo onnistuu olemaan suhteellisen selkeä, eikä laita aivoja ainakaan pahasti solmuun. Yksi parhaista kirjoista, jonka vuonna 2019 luin. Kirjan nimi tosin häiritsi minua melko paljon. Miksi Claren hahmo täytyy typistää vain persoonattomaksi vaimoksi, kun Henry saa kuitenkin kunnon tittelin? Toki Claren ja Henryn rakkaustarina on kirjan ydin, ajatus siitä, että Clare odottaa Henryä saapuvaksi lähes koko elämänsä, mutta silti kirjan nimi jotenkin ärsyttää.
Joululomalle kotiin tullessani löysin siskoni kirjastolainapinosta Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjekokoelman Kätken kirjeesi patjani alle, jonka luin hänen suosituksestaan. Kirjeenvaihto on todella mielenkiintoinen jo ajatuksena. Astrid Lindgren sai satoja kirjeitä lapsilta ympäri maailmaa, ja hän pyrki vastaamaan kaikkiin, mutta ei ryhtynyt kirjeenvaihtoon kenenkään kanssa pyynnöistä huolimatta. Kun teini-ikäinen Sara kirjoitti hänelle hyvin kärkkään kirjeen, jossa enemmänkin käski kuin pyysi Lindgreniä hankkimaan hänelle elokuvaroolin ja haukkui Lindgrenin omiin kirjoihin pohjautuvien elokuvien lapsinäyttelijät lyttyyn, alkoi heidän välillään kirjeenvaihto, joka kesti 1970-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Sara potee vaikeaa teini-ikää, ongelmat koulun ja vanhempien kanssa ovat todellisia, mutta hänellä on maailmankuulu kirjailija salaisena kirjeystävänä, ja kirjeistä näkee selvästi, kuinka tärkeää Saralle on kirjoittaa Astridille. Astrid itsekin on selvästi kiinnostunut Saran elämästä ja kuulumisista ja esimerkiksi pyytää Saraa lupaamaan, ettei tupakoisi ennen aikuisuutta, ja että tämä puhuisi isoäidilleen vaikeuksistaan. Kirjeenvaihtoa on kiinnostavaa lukea: Sara ei sensuroi itseään juuri missään vaiheessa, ja Astrid on ymmärtäväinen, mutta tarpeeksi tiukka, että osaa sanoa Saralle suoraan, milloin tämä on mennyt liian pitkälle. Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä osa Saran nuoruutta tämä kirjeenvaihto on ollut. Mielenkiintoinen asia Saran ja Astridin kirjeenvaihdossa on se, että he eivät koskaan tavanneet toisiaan. Jäin pohtimaan, millainen kohtaaminen olisi mahdollisesti ollut. Olisiko ystävyys syventynyt entisestään, vai olisiko kumpikin osapuoli joutunut pettymään?
Kesällä katsoin tapojeni vastaisesti Patrick Melrose -tv-sarjan, enkä lukenut sen pohjana olevia kirjoja ensiksi. Oikeastaan ainoa motivaationi katsoa sarja oli pääroolia esittävä Benedict Cumberbatch, mutta koukutuinkin synkkään sarjaan nopeasti. Turun kirjamessuilta ostin itselleni sarjan suomalaiset yhteisniteet (harvinaisen hyvännäköiset leffakannet, muuten!), ja joululomalla luin ensimmäisen kirjan Loistava menneisyys, johon sisältyy sarjan kolme ensimmäistä osaa: Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan. Kirjassa uidaan hyvin syvissä vesissä: ensimmäisessä osassa käy selväksi, miten Patrickin isä käyttää poikaansa seksuaalisesti hyväksi, eikä alkoholisoitunut ja miehelleen alistunut äiti pysty auttamaan. Toisessa osassa seikkaillaan Patrickin huumehuuruisessa nuoruudessa New Yorkissa, ja kolmas osa läpileikkaa edellisiäkin osia vahvemmin brittiläisen yläluokan läpimätää tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Kirjojen huumorikin on pikimustaa, eikä onnellisia hetkiä henkilöiden elämässä juuri näy. Ne ovat kuitenkin sujuvaa, lähes ahmittavaa luettavaa: St.Aubynin kieli (ja Markus Päkkilän käännös) on kiehtovaa ja herkullista. En voinut olla vertailematta sarjan kolmea ensimmäistä jaksoa kirjaan. Jos olisin lukenut tämän jo aiemmin, olisi tämä melko varmasti ollut viimevuotisessa joulukalenterissa, sillä adaptaatio on äärimmäisen onnistunut. Se tavoittaa romaanien synkeän mutta ironisen tunnelman hyvin. Toki esimerkiksi sivuhahmot ovat paljon syvempiä kirjassa, ja varsinkin Toivon mukaan keskittyy hyvin pitkälti heihin. Tähän liittyy myös huomioni sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta: siihen nähden, että koko sarja on nimetty Patrick Melrosen mukaan, hän on keskimmäistä osaa lukuun ottamatta itse melko pienessä roolissa ainakin näin sarjan alkupuolella, sillä ensimmäinen osa keskittyy enemmän hänen vanhempiinsa ja heidän ystäväpiiriinsä (jos heitä nyt voi ystäviksi kutsua), ja kolmas osa seurapiirijuhlien vieraisiin. Kun Patrick on selkeästi päähenkilö tv-sarjassa, yllätyin tästä todella paljon. Hän tuntuu melkein kuin sivuhenkilöltä omassa kirjassaan. Toinen mielenkiintoinen ero kirjojen ja sarjan välillä on se, että sarjan ensimmäinen osa pohjautuu kirjaan Ikävä juttu ja vasta toinen osa kirjasarjan aloittavaan, jolloin se toimii takaumana eikä tarinan alkuna. Mielestäni molemmat ratkaisut toimivat, enkä äkkiseltään osaa sanoa, kumpi niistä on parempi. Loistava menneisyys ei ollut erityisen hilpeää joululukemista, mutta viihdyin sen parissa todella hyvin ja odotan innolla sitä, että pääsen sarjan viimeisten osien pariin.
Vuoden ja vuosikymmenen viimeiseksi kirjaksi jäi Täällä Pohjantähden alla -trilogian viimeinen osa. Koin olevani tarpeeksi toipunut kakkososan sisällissotakuvauksista, joten tartuin viimeiseen kirjaan innoissani. Vaikka viimeistä osaa olen usein kuullut sanottavan sarjan heikommaksi lenkiksi, olin mukana jälleen Pentinkulman tutuissa paikoissa välittömästi ja tunteella. Toki kirjan loppupuoli tuntui vähän kiirehdityltä, mutta muuten tämä oli mielestäni aivan edeltäjiensä tasoinen. Sisällissota on ohi, mutta Pentinkulman (kuten oikeastaan koko Suomen) toipumisessa menee pitkän aikaa. Vanhat kaunat ovat yhä olemassa, eikä asiaa mitenkään helpota kylään saapuva uusi opettaja Rautajärvi, joka on Lapuan liikkeen intohimoinen kannattaja. En muista edellisten osien kanssa kokeneeni lukiessani yhtä suurta kiukkua kuin kolmannen osan kanssa. Surua ja turhautumista kylläkin, mutta kolmas osa tarjosi useita hetkiä, jolloin olin valmis viskaamaan kirjan seinään. Eniten turhautti se, että vaikka aikaa tämän kirjan kuvaamasta ajasta on lähes 100 vuotta, tietynlainen lapsellinen jääräpäisyys omista kannoistaan ja muiden osapuolten huomioimatta jättäminen on edelleen arkipäiväistä. Tämän lisäksi kiukuttelin itkua tuhertaen sitä, miksi Linnalla oli pakkomielle tappaa Koskelan väkeä niin kovalla kädellä. Hetken jo toivoin, että Vilho Koskela, suosikkihahmoni Tuntemattomassa sotilaassa, olisi sittenkin jäänyt henkiin, mutta jouduin kärsimään saman tuskan uudelleen kuin Tuntsikkaa lukiessani. Täällä Pohjantähden alla on kokonaisuus, mutta jokainen yksittäinen osa tuntuu kuitenkin tarkkaan mietityiltä. Trilogia ei suotta ole klassikko, ja olenkin valmis allekirjoittamaan väitteen, että jokaisen suomalaisen pitäisi lukea se edes kerran elämässään. Mitä parahultaisin päätös lukuvuodelle ja -vuosikymmenelle!
*********
Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan: Parillisia ja parittomia 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan:Loistava menneisyys (tässä tapauksessa tosin kyseessä on tv-sarja)
Joulukuusta on kulunut jo melko pitkä aika, mutta sen alku oli melko stressaavaa aikaa. Minulla oli opiskelujen puolesta aika rankka loppuvuosi, ja palautettavat tehtävät ja virkamiesruotsin kokeet veivät todella paljon aikaa ja energiaa. Myös kuun alussa ollut kuorokonsertti stressasi hyvin paljon, sillä ohjelmisto osoittautuikin yllättävän vaikeaksi, ja kenraaliharjoituksetkin tuntuivat menneen niin penkin alle, että melkein itketti. Konsertti kuitenkin sujui hämmästyttävän hyvin kaikkiin vastoinkäymisiin nähden! Muita kivoja juttuja joulukuussa oli ainejärjestön pikkujoulut, Kauneimmat joululaulut, puurojuhla ystävän kanssa, joululoma (vaikka matka kotikotiin oli oman aikataulusössimisen ja lumimyrskyn vuoksi melkoinen seikkailu, ja astuin kotiovesta sisään viisi tuntia myöhemmin kuin oli alun perin tarkoitus kuljettuani sitä ennen viimeiset parisataa kilometriä VR:n piikkiin taksilla) ja itse joulun vietto ja juhlinta. Näin kotikotona lomaillessani monia sellaisia ihmisiä, joita en ollut nähnyt moneen kuukauteen, se oli erittäin ihanaa. Loma tuli todella tarpeeseen!
Kuukauden biisi on Rajattoman Aattoyö. Rajaton julkaisi kolmannen joululevynsä, ja vaikka se ei yllä mielestäni kahden ensimmäisen tasolle, Aattoyö on kuitenkin todella kaunis biisi, joka tavoittaa mielestäni sen tietyn kaihoisuuden, joka minut toisinaan joulun aikaan valtaa.
Tarmoa tammikuuhunne, onhan sitä vielä muutama viikko jäljellä!
Hyvää uutta vuotta! Perinteisesti seuraavaksi puhun hieman vuoden 2019 lukuelämyksistä. (Tänä vuonna kävi niin, ettei minulla ollut energiaa kirjoittaa kahta erillistä vuosikoostetta, joten teen vain kirjavuosikatsauksen, koska se kiinnostaa minua enemmän. Pahoittelen, jos ruudun toisella puolella on mahdollisesti joku kaltaiseni juorunnälkäinen, mutta minulla ei ole jaksamista kirjoittaa elämästäni viime vuonna. Mitään vakavaa ei ole sattunut, ei hätää, olen vain aika poikki!)
Vuonna 2019
•luin 58 kirjaa (15663 sivua, 44 h ja 23 min), eli keskiarvoisesti n. viisi kirjaa (1305 s.)/kk
•Niistä 13 oli spefiä
•Niistä 9 oli uusintoja
•Niistä englanniksi luettuja oli 2 kappaletta
•Kotimaisia kirjoja luin 34 kpl, käännöskirjoja 22
•Eniten kirjoja luin heinäkuussa (9 luettua kirjaa/2547 s.)
•Vähiten kirjoja luin toukokuussa (2 luettu kirjaa/455 s.)
Proosaa luin ylivoimaisesti eniten: 41 kirjaa. Lisäksi luin 10 non-fictioniin luokiteltavaa kirjaa. Luin myös muutamia runokirjoja (kolme kirjaa) ja sarjakuvia (neljä kirjaa). Laskin myös lukemieni kirjojen kirjailijoiden sukupuolijakaumaa. Tunnustan, että törkeästi oletin kirjailijoiden sukupuolet tässä kohdassa, mutta näin tehden huomasin, että luen paljon enemmän naisten kirjoittamia kirjoja: naisen kirjoittamia oli 31 lukemistani kirjoista, kun taas miesten kirjoittamia 18. (Lukujen ulkopuolelle jätin ne kirjat, joissa on enemmän kuin yksi kirjoittaja.)
Vuoden aikana osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen (kooste), Jatkumo-lukuhaasteeseen (kooste), Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, Montgomery-lukuhaasteeseen (kooste) ja Kirjankansibingoon (kooste). Lisäksi osallistuin pääsiäisen lukumaratonille. Goodreadsin reading challengekin täyttyi kirkkaasti: tavoitteeni oli 52 kirjaa, jonka ylitin muutamalla.
Jotta saisin mainittua mahdollisimman monta lukukokemusta tältä vuodelta, jaan (jo viidettä kertaa!) Lasisipulissa-blogin epäviralliset kirjallisuustunnustukset. Tuttuun tapaan palkintokategoriat ovat seuraavat:
- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2019, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
- paras kotimainen
- paras käännöskirja/muulla kielellä luettu
- paras klassikko
- itkettävin kirja
- huti
- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
- paras spefikirja
- paras ei-spefikirja
- paras uusintaluku
- kirjailija (Kirjailija, jonka tuotantoa luin paljon tänä vuonna.)
- odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)
- kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja)
Sen kummemmin en valintojani perustele. Jos ajatukseni jostain kirjasta kiinnostavat, kannattaa käydä lukemassa niitä kuukausikoosteesta, jonka linkkaan jokaisen kirjan kohdalle. Nämä ovat vaikeita valintoja, ja jo huomenna mielipiteeni saattavat olla toiset. Pidemmittä puheitta, tunnustusten pariin!
Sellainen lukuvuosi sitten! Vaikka en päässyt esimerkiksi edellisvuoden huippulukemiin, 58 kirjaa on kuitenkin huiman paljon, joten olen erittäin tyytyväinen. Tälle vuodelle asetin Goodreads-haasteen tavoitteeksi 50 kirjaa, ja toivon pääseväni siihen. Vuonna 2020 osallistun myös Helmet-lukuhaasteeseen, ja ensimmäinen blogistanian lukuhaastekin odottaa nurkan takana (vinkkiä löytää oikeasta sivupalkista).
Toivon kaikille vuodesta 2020 hyvää lukuvuotta, paljon hyviä seikkailuja kirjallisuuden parissa!