tiistai 24. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 24

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelin muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku.


***
Luukku 24: Joululaulu/Muppets' Christmas Carol (kirja 1843, elokuva 1992)


Charles Dickensin Christmas Carol (itse olen tarinan lukenut suomennetulla nimellä Joululaulu, mutta se tunnetaan paremmin esimerkiksi nimellä Saiturin joulu) on joulutarinoiden klassikko. Tarinan saidasta Ebenezer Scroogesta ja hänen jouluyönään kohtaamista hengistä on klassikko, joka on varmasti lähes kaikille tuttu. Tarina on myös elänyt valkokankaalla useita kertoja, ja tässä luukussa onkin vuoden 1992 Muppet-versio.

Oma historiani kirjan ja tämän elokuvan kanssa on sellainen, että olen nähnyt tässä postauksessa olevan elokuvan trailerin todella jo pienenä, koska se on mummolan Lumikki-VHS-kasetin alussa. Englanninkielinen traileri kiehtoi ja vähän pelottikin pientä Celeä, jolla ei ollut mitään käsitystä, mikä teos oli kyseessä. Joskus ala-asteella luin kirjan, mutta siitä en kauheasti muista mitään. Elokuvan näin kuitenkin vasta lähes 13-vuotiaana, kun bongasimme sen VHS-kasetilla Invernessin kirjaston poistomyyntihyllystä Skotlannin matkalla. Ostimme sen turvalliseen kotiin, jossa olemmekin katsoneet sen lähes joka joulu, tai ainakin joka toinen vuosi. Luonnollisestikaan tällä kasetilla ei ole minkään kielisiä tekstityksiä, joten se onkin toiminut hyvänä kielitaidon mittauksena: mitä kaikkea ymmärränkään tänä vuonna? :D Tuttu tarina on tietysti helpottanut ymmärtämistä, vaikka monet vitsit ovatkin saattaneet mennä ohi. Uudemmista julkaisuista on muuten leikattu laulu When love is gone, joka on melko kummallinen ratkaisu: se rikkoo kyseisen kohtauksen rakennetta melkoisesti.

Koska itselläni kirjan lukemisesta on varmaan 10 vuotta tai yli, en muista enää sen yksityiskohtia juurikaan, mutta useammasta eri lähteestä olen kuullut, että Muppet-versio on uskollisin alkuperäisteokselle. Se on myös paras näkemäni elokuvaversio (olen nähnyt tämän lisäksi kaksi tai kolme eri versiota samasta tarinasta). Jos siis musikaaliversio tutusta tarinasta kiinnostaa, suosittelen tutustumaan! Ja vaikka musikaalit eivät varsinaisesti innostaisikaan, Muppet's Christmas Carol on sen verran hauska ja visuaalisesti hieno elokuva myös "aikuisempaan" makuun, että sen parissa varmasti viihtyy yksi jos toinenkin.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Jouluaaton kunniaksi linkkaan vielä hauskan videon elokuvaan liittyen! Nauran tälle joka ikinen kerta, kun tämän katson. "Nobody is safe from the industrial revolution!"

Tämän luukun myötä kiirehdin joulun viettoon ja toivotan kaikille oikein lämmintä ja ihanaa joulua! <3

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 22

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 22: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin/Älä pyyhi kyyneliä paljain käsin (kirjat 2012-2013, sarja 2012)


Etsitkö hilpeää luettavaa tai katsottavaa joululomallesi? Älä missään nimessä tartu tähän ruotsalaiseen teokseen missään muodossa.

Kirjan päähenkiö Rasmus saapuu Tukholmaan 1980-luvun alkupuolella ja aloittelee uutta elämää poissa pienen kotikaupunkinsa paineista. Yhteisen tuttavan järjestämän jouluillallisen kautta hän tutustuu Jehovan todistajiin kuuluvaan Benjaminiin, ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Sitten AIDS saapuu Ruotsiin, ja voitte vain arvata, mitä tulee tapahtumaan. Toki jo kirjojen ja sarjan osien nimet (RakkausSairausKuolema) antavat jotain osviittaa tulevista tapahtumista.

Rakastin Jonas Gardellin kirjoittamaa trilogiaa todella paljon, kun sen luin. Tykkäsin kirjoitustyylistä todella paljon, ja pienestä ennalta-arvattavuudesta huolimatta se oli ravisteleva ja rankka lukukokemus. Oikeastaan ainoa moite kirjoja kohtaan tulee kerronnan välillä keskeyttävistä, melko pitkistäkin kuvauksista ruotsalaisen LBQT+-historian kehittymisestä 1900-luvun puolivälissä. Toki nämä ovat tärkeitä taustoittamaan romaanin tapahtumia, mutta toisaalta tuli sellainen olo, että olisi lukenut Wikipediaa, vaikka olisi halunnut nauttia (jos sitä räkäitkua nyt voi nauttimiseksi sanoa) romaanista. Tv-sarjassa tätä rasittavaksi pitemmän päälle käyvää piirrettä ei kuitenkaan ollut, mutta sen sijaan se ei tavoittanut täysin kirjan kiehtovaa rakennetta, joka palaa aina vanhoihin tapahtumiin ja kertaa niitä aina uudelleen lähes hypnoottisesti. Molemmissa teoksissa on siis puolensa, mutta tv-sarja on parhaita näkemiäni adaptaatioita mistään teoksesta!

"20 minuuttia kyyneleiden pyyhintää, ja itkettää jo nyt. Tykkään kyl kauheasti," totesin ystävälleni, kun katsoin sarjan ensimmäistä jaksoa. Mielestäni tämä tiivistää hyvin molemmat teokset. Suosittelen todella vahvasti tutustumaan molempiin (kirjoihin tietty ensimmäisenä), mutta varoituksen sana: ei ole mitään kevyttä luettavaa. (Tosin sekä viimeisessä kirjassa että sarjan jaksossa on eräs hautajaiskohtaus, joka sai ainakin minut purskahtamaan nauruun kyynelten keskellä.)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

perjantai 20. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 20: Anna-kirjat/Anna ystävämme (kirjat 1908-1939, sarja 1985-2000)


L. M. Montgomeryn Anna-kirjat ovat minulle eräitä niistä kaikkein rakkaimmista kirjoista. Luin sarjan läpi ensimmäistä kertaa 10 vuotta sitten, mistä lähtien ne ovat olleet mukanani monissa erilaisissa elämänvaiheissa. Avonlea on pakopaikka, johon voi mennä silloin, kun oikea maailma on harmaa ja julma. 1980-luvun puolivälissä tehty tv-sarja on mielestäni aivan loistava adaptaatio näistä kirjoista, tai no, ei ehkä täysin. (Palataan tähän vähän myöhemmin.) Megan Follows Anna Shirleyna on aivan täydellinen, samoin kuin Colleen Dewhurst Marillana, ja roolitus on muutenkin todella onnistunut, samoin kuin puvustus (sitä kammottavaa puhvihihapukua lukuun ottamatta) ja lavastus. Sarja on myös vanginnut hienosti Anna-kirjojen hengen: kepeästä ja romanttisesta tunnelmasta huolimatta tummiakin sävyjä sivutaan. 

Mutta eikö tämä sitten ole täydellinen sarja, kun sitä näin hehkutan? Ei ole. Ensimmäinen kausi seuraa tarkasti Montgomeryn alkuperäisteosta, mutta sitten käsikirjoitukset menevät vähän jännittäville reiteille. Toinen kausi on yhdistelmä Anna ystävämme -, Annan unelmavuodet - ja Anna opettajana -romaaneja. Vaikka pidän toisesta kaudesta, oliisn silti toivonut sen kuvaavan esimerkiksi Annan ja Gilbertin opiskeluaikoja Redmontissa, koska se on mielestäni kirjasarjan parasta antia. Tämänkin voin kuitenkin antaa anteeksi, mutta kolmatta kautta en. Se nimittäin sekoittaa aikajatkumon täysin, ja on muutenkin kummallinen. Kausi alkaa Annan ja Gilbertin häistä ja jatkuu ensimmäisellä maailmansodalla, jonka pyörteisiin he päätyvät. Kirjoissahan maailmansota alkaa vasta viimeisessä osassa, jossa pääosassa on Annan ja Gilbertin nuorin tytär Rilla. En muista, olenko koskaan katsonut tätä viimeistä kautta kokonaan, mutta muistan olleeni tyrmistynyt ja järkyttynyt aikajatkumon sekoittamisesta. Viimeisellä kaudella ei ole mitään tekemistä alkuperäisten kirjojen kanssa, ja olen siitä henkilökohtaisesti loukkaantunut.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 18

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***

Luukku 18: Aamiainen Tiffanylla (kirja 1958, elokuva 1961) 


Mikäs se tämän päivän luukusta kurkistaakaan? Eräs ehdoton lempielokuvani, Aamiainen Tiffanylla!

Audrey Hepburnin todennäköisesti tunnetuin elokuva pohjautuu Truman Capoten pienoisromaaniin, joka kuitenkin eroaa elokuvasta melko lailla. Tässäkin tapauksessa katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista, koska en edes tiennyt sen perustuvan johonkin kirjaan. Ihastuin elokuvaan ikihyviksi, joten päätin lukea kirjankin. Ensiksi yllätyin siitä, miten ohut kirja oli: varsinkin pokkaripainos on todella pienikokoinen (174 sivua), vaikka se sisältää Aamiainen Tiffanylla -pienoisromaanin lisäksi vielä kolme novelliakin. (Näistä muista novelleista Joulumuisto on tähän vuodenaikaan erityisen sopiva!) Capoten alkuperäisversio on elokuvaa synkeämpi ja kyynisempi, eikä siinä ole samanlaista Hollywood-sokerikuorrutusloppua kuin elokuvassa. Kirja tekee selväksi sen, että Holly on call girl, kun taas elokuva jättää sen viitteellisemmäksi. Kun elokuvaa ja kirjaa vertaa muutenkin keskenään, on helppo huomata, että Capoten tarina on ollut Hollywoodille sellaisenaan vähän liikaa. Elokuvaa ja kirjaa ei oikeastaan kannatakaan vertailla, sillä ne ovat kaksi eri teosta, ja molemmista pidän kovasti. Varsinkin elokuva avaa aina kyynelkanavani jossain vaiheessa.

Jos Truman Capote, Audrey Hepburn, Aamiainen Tiffanylla tai Hollywoodin naiskuvan muutos 1950-1960-lukujen taitteessa muuten kiinnostaa, suosittelen lukemaan Sam Wassonin kirjan Auringonnousu Manhattanilla! Se kuvaa tämän elokuvan tekemistä ja maailmaa, johon se syntyi.

Tiesittehän muuten, että Capote itse olisi halunnut Hollyn rooliin Marilyn Monroen, mutta Monroen agentti piti elokuvaa arveluttavana Monroen maineelle? Monroe muistuttaa tosiaan enemmän Capoten Hollya kuin Audrey Hepburn, mutta on todella vaikea kuvitella häntä tähän elokuvaan!

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

maanantai 16. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 16

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 16: Ylpeys ja ennakkoluulo (kirja 1813, tv-sarja 1995)


Palataan taas klassikkojen pariin! Jane Austenin kuuluisimmasta teoksesta tehty BBC:n tv-sarja on eräs ehdottomasti parhaista adaptaatioista, mitä on koskaan on tehty mistään kirjasta. Se on uskollinen kirjalle, on laadukkaasti käsikirjoitettu ja tuotettu, puvustus ja lavastus on silmiä hivelevää ja roolivalinnat sekä -suoritukset ovat myös todella onnistuneita!

Vastoin tapojani katsoin tämän sarjan ennen kuin luin Austenin kirjan, joten mielessäni kirja näyttää aina täsmälleen tv-sarjalta, mutta se ei ole mitenkään huono asia. Ainoa suuri ero, joka teosten välillä on, on Darcyn lampeensukeltamiskohtaus, jota ei kirjasta löydy, mutta jota en pane lainkaan pahakseni ;) Tv-sarja (ja miksei kirjakin) on täydellistä ajanvietettä esimerkiksi joululomalle. Mikäs sen parempaa kuin käpertyä suklaarasian kanssa sohvannurkkaan ja syventyä Austenin ajan Englannin ylimystön suhdekiemuroihin! Toissakesänä maratoonasin sarjan ystäväporukan kanssa, ja vaikka yhteensä kuusi tuntia kestävä sarja olikin melko hapottava suoritus, nautin silti joka hetkestä ja voin suositella kokemusta.

Ja katsotaan nyt myös elefanttia huoneessa: Colin Firth on Darcyna niin täydellinen, että pelkkä ajatuskin sulattaa minut lätäköksi lattialle. Hän on minun Darcyni, eikä kukaan voi olla oikeampi Darcy kuin hän <3

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

lauantai 14. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 14

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 14: Tähtiin kirjoitettu virhe (kirja 2012, elokuva 2014)


John Greenin kuuluisin romaani kertoo syöpää sairastavasta Hazelista, joka tutustuu vertaistukiryhmässä Augustukseen, joka on parantunut syövästään. Kirjan parissa itki teinityttö jos toinenkin, myös minä itse. Luin kirjan paria kuukautta ennen elokuvan ilmestymistä, menin katsomaan leffan pian sen ensi-illan jälkeen, ja itkin koko muun salin mukana hyvin räkäistä itkua. (Fun fact: tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa aivan yksin! Perhettäni ei tämä kiinnostanut ja kukaan ystävistäni ei ollut kirjaa lukenut, joten nautin sitten omasta seurastani. Yksin elokuvissa käyminen on todella aliarvostettua!)

Mielestäni Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva on mainio esimerkki siitä, että elokuva voi olla ainakin melkein yhtä hyvä kuin kirjakin. Se tavoittaa kirjan tunnelman ja estetiikan mainiosti, ja soundtrack sopiii siihen myös erittäin hyvin. Näyttelijävalinnatkin ovat todella onnistuneita, ja varsinkin Hazelin ja Augustuksen välinen kemia on loistavaa. Aivan kirjan tasolle se ei yllä, mutta se on todella hyvä adaptaatio.

Usein Tähtiin kirjotetusta virheestä puhuttaessa mainitaan vain siitä, että kirja on todella surullinen ja "kaikki" itkevät sen parissa. Sen sijaan usein unohdetaan mainita, että kirja on varsinkin alkupuoleletaan todella hauska, ja vaikka lopussa uidaankin syvissä vesissä, huumori pilkahtelee silti siellä sun täällä.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

torstai 12. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 12

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 12: Kaikenkarvaiset ystäväni (kirja 1972, sarja 1978-1980 ja 1988-1990)


James Herriotin omaelämäkerraliset kirjat elämästä yorkshirelaisen pikkukaupungin eläinlääkärinä 1930-luvulla ja myöhemmin olivat suosikkilukemistoani yläasteella, vaikka en kaikkia osia olekaan lukenut. Kirjat on kirjoitettu sellaisella lämmöllä ja huumorilla, että vaikka välillä kohdataankin surullisia tapahtumia, niitä voi silti tituleerata hyvän mielen kirjoiksi.

Täytyy heti kättelyssä myöntää, että olen katsonut sarjasta kokonaan vain kolme ensimmäistä kautta, jotka perustuvat Herriotin kirjoihin. Neljä seuraavaa kautta eivät niin suoranaisesti perustu alkuteoksiin, ja esimerkiksi Herriotin vaimon, Helenin, näyttelijä vaihtuu. Katsoin neljännestä kaudesta ehkä puolet, mutta jokin viehätys sarjasta oli mielestäni kadonnut. Kuitenkin kolmea ensimmäistä kautta voin suositella lämpöisesti! Näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneita, ja kuten kirjojakin lukiessa, myös sarjaa katsoessa tulee tunne, että saapuu kotiin ystävien luo. Vaikka ulkokohtausten epätarkkuus ja harmaus liittyy ehkä 1970-luvun kuvauslaitteistoon, se luo tunnelmaa hyvin. Sarjassa on myös kohtaus, jonka pelkkä muisteleminen saa palan nousemaan kurkkuun: toiseen maailmansotaan lähtevät miehet laulavat kylän kapakassa yhdessä Auld lang synea, eivätkä todellakaan tiedä, tapaavatko he enää koskaan uudelleen.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

tiistai 10. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 10: Ihmemaa Oz (kirja 1900 , elokuva 1939)


Klassikkolinja jatkuu, kun tästä luukusta löytyy L. Frank Baumin lastenkirjaan perustuva elokuva Ihmemaa Oz. Vaikka yleensä kirjojen elokuvasovitukset yltävät korkeimmillaan "yhtä hyvä kuin kirja" -tasolle, Ihmemaa Oz on mielestäni parempi kuin alkuperäinen kirja. Luin kaikki suomennetut Oz-kirjat ala-asteen loppupuolella, ja muistan pitäneeni myöhemmistä osista enemmän kuin ensimmäisestä, johon tämäkin elokuva pohjautuu.

Tässä elokuvassa on todellista ihmeen tuntua, vaikka se onkin jo 80 vuotta vanha ja sen olisi nähnyt monta kertaa. Silti kohtaus, jossa Dorothy näkee Ozin ensimmäistä kertaa, saa haukkomaan henkeä joka kerta. Myöskään maskeeraus ja erikoistehosteet eivät tunnu vanhanaikaisilta, vaan elokuva lumoaa aina vain uudelleen.

Hieman aihetta sivuten suosittelen tutustumaan myös George Maguiren romaaniin Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot sekä sen pohjalta tehtyyn musikaaliin Wicked! Se tuo vähän erilaisen kulman tuttuun tarinaan, kun se syventyy nimensäkin mukaisesti tarinan pahiksen elämään ennen kuin Dorothyn talo laskeutuu pyörremyrskyn mukana Oziin.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

maanantai 9. joulukuuta 2019

Marraskuun luetut 2019

Marraskuussa 2019 luin viisi kirjaa (1062 sivua/29 min), joista yksi oli runokirja, yksi nonfictionia, yksi äänikirja ja yksi uusinta.

Jansson, ToveKesäkirja 135 s. [U]
Nurmisto, EinoHomopojan opas 157 s. 
Voutilainen, MaijuItke minulle taivas 29 min [K]
Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.)Ruma sota: talvi ja jatkosodan vaiettu historia 462 s. 
Huotarinen, Vilja-Tuulia & Koskimies, SatuEmilia Kent: Runotytön tarina jatkuu 308 s. 

kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 0
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 2

Montgomery-lukuhaaste: seitsemän kirjaa

Kesäkirjan luin uudelleen sukupuolentutkimuksen kurssityötä varten. Valitsin kirjan esseeni pohjateokseksi siksi, että se löytyi omasta hyllystä, siinä on mielenkiintoisia (nais)hahmoja ja se on lyhyt ja nopealukuinen. Lukaisinkin kirjan vajaassa kahdessa päivässä, ja nautin siitä vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Oli kieltämättä vähän hassua lukea niin vahvasti kesään liittyvää kirjaa marraskuussa, mutta tavallaan se oli myös lääke lähestyvään pimeään aikaan. Pidän Janssonin tyylistä todella paljon, ja odotankin innolla, että pääsisin hänen muiden teostensa kimppuun. Tein myös sellaisen huomion, että pokkarini mahtuu villakangastakkini taskuun kuin valettu :D 

Kuten jo kirjamessupostauksessani mainitsin, olen lukenut Eino Nurmiston Tämän kylän homopoika -blogia jo monta vuotta, joten hänen esikoisteoksensa Homopojan opas oli ehdottomasti lukulistallani. Sainkin kirjan käteeni jo aiemmin kuin luulin, kun kotikotona käydessäni eräs perheenjäseneni oli sen kirjastosta lainannut. Homopojan opas on täsmälleen sitä, mitä nimi lupaa: kirja nuorille miehille ja pojille, jotka ovat jotain muuta kuin heteroita. Itse olin siis todella kaukana kirjan kohderyhmästä, mutta viihdyin silti kirjan parissa. Se on hauskasti kirjoitettu, minkä lisäksi pidin sen ulkoasusta ja Nurmiston itsensä tekemistä kuvituksista. Itselleni kirjalla oli lähinnä taustatutkimusarvoa, mutta tiedostan kyllä, että tämä kirja on takuulla monille ihmisille todella tarpeellinen, sillä se ei ujostele kertoa suorasanaisesti mistään, oli kyse sitten kaapista tulemisesta tai seksistä. Nurmisto toteaa, että pystyy puhumaan vain omasta puolestaan monessa asiassa, mutta on kuitenkin haastatellut kirjaansa homoksi identifioituvia transmiehiä, mikä on todella hieno juttu! 

Tubettaja Maiju Voutilaisen runokirja Itke minulle taivas ilmestyi BookBeatiin kirjailijan itsensä lukemana, ja kun huomasin kirjan kestävän vain puoli tuntia, päätin iltapuuhieni ohessa kuunnella sen. Suhtaudun tubettajien julkaisemiin kirjoihin melko skeptisesti, sillä ainakin monesti vaikuttaa siltä, että heidän ei tarvitse kustannussopimuksen saamisen eteen tehdä kovin paljoa töitä, ja itse tällä hetkellä romaanikäsikirjoitusta kustantamokuntoon hioessa sellainen tuntuu todella turhauttavalta ja epäreilulta. Eräs ystäväni totesi joskus kirjan ilmestyessä selailleensa sitä kirjakaupassa ja miettineensä, että jos kirjan runot olisivat kenen tahansa muun kirjoittamia, Otavan kaltainen iso kustantamo ei olisi julkaissut sitä. Vaikka olin skeptinen, minua kuitenkin kiinnosti Voutilaisen kirja, sillä olen katsonut hänen videoitaan jo useamman vuoden. Lähdin kuuntelemaan kirjaa avoimin mielin, mutta puolen tunnin jälkeen huomasin, että ystäväni oli ollut oikeassa. Kirjassa oli muutamia hyviä ajatuksia ja kivoja sanavalintoja ja kielikuvia, mutta kokonaisuutena teos oli melko hiomaton ja helposti unohtuva. Voutilaisella on potentiaalia kirjoittajana, sen huomasin, mutta hänen esikoisteoksensa ei iskenyt minuun, vaikka joitain sen voimakkaista tunteista tunnistin ja allekirjoitin. Plussaa kuitenkin siitä, että Voutilainen lukee äänikirjan tosiaan itse! Siinä sai runoihin aivan omanlaisensa tuntuman. 

Olen sellainen historianopiskelija, jota (toisen maailmansodan) sotahistoria ei kiinnosta lainkaan. Tai no, kiinnostaa siinä määrin, että luen paljon mielelläni kuvauksia kotirintaman elämästä kuin opettelen ulkoa panssarivaunujen numeroita tai lentokoneiden malleja. Kuitenkin Ruma sota kiehtoi heti aihepiirillään. Kirja nimittäin esittelee sellaisia puolia Suomen viimeisimmistä sodista, jotka ovat yleensä julkisuudessa vaiettu. Eri tutkijoiden kirjoittamissa artikkeleissa valotetaan esimerkiksi huumeiden ja alkoholin käyttöä, propagandaa, poliittisten vankien kohtelua ja seksuaalista väkivaltaa. Monet näistä asioista olivat sellaisia, joiden olemassaolosta tiesin, mutta esimerkiksi huumeiden ja alkoholin käytön laajuus tuli minulle yllätyksenä. Kyseistä artikkelia lukiessani mietin, pitäisikö minun itkeä vai nauraa: tuntuu todella absurdilta, että sotaa on sekä johdettu että sodittu enemmän tai vähemmän pöllyisenä. Uusia asioitakin opin: esimerkiksi poliittisista vangeista kertova artikkeli oli minulle suurimmaksi osaksi uutta tietoa. Tässäpä aihe, jota ei yleensä historiankirjoissa käydä! Vankileirejä kutsutaan kaunistelemattomasti keskitysleireiksi, mikä tuntuu Suomen oloissa käsittämättömältä. Ymmärrän, miksi aiheesta ollaan haluttu vaieta, mutta siitä ei saisi olla puhumatta, kuten ei mistään muustakaan kirjan käsittelemästä aiheesta. Yhtään veteraanien panosta vähättelemättä mielestäni tavassa, jolla suomalaisessa narratiivissa käsitellään talvi- ja jatkosotaa, on hieman väärä sävy, kun puhutaan pelkistä uroteoista ja ylpeyden hetkistä rintamalla. Kuten kirjan nimikin jo toteaa, sota on aina rumaa, eikä siinä ole mitään ylevää tai kaunista. Tämä kirja toimii siitä loistavana muistutuksena, ja mielestäni tämän pitäisi olla pakollista luettavaa yhdelle jos toisellekin suomalaiselle. Koska itse opiskelen historiaa, en osaa sanoa, kuinka helppolukuista tämä on vähemmän aiheesta tietävälle, mutta ainakin itse koin tämän tietyssä mielessä  "helpommaksi" kuin jotkut muut kirjat, joita olen opintojen puolesta lukenut. (Ruman sodan tosiaan luin ihan vapaa-ajallani.) 

Kun sain kuulla, että Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittavat jatko-osan L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogialle, ensimmäinen reaktioni oli halu loikata kattoon pelkästä innostuksesta. Kymmenenvuotias Celestine minussa nosti päätään ja hihkui riemusta, sillä Runotyttöjen loppu vaivasi minua pienenä todella paljon. Anna-sarjaa jatketaan pitkälle seuraavaan sukupolveen asti, mutta Runotyttö päättyy siihen, kun Emilia ja Teddy ovat avioliittonsa kynnyksellä. Seuraava reaktioni oli pieni huoli: olisiko tämä fanifiktio sellainen, jonka voisin hyväksyä? Pystyisivätkö Koskimies ja Huotarinen käsittelemään minulle rakasta hahmoa tarvittavalla kunnioituksella? Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen hyväksynyt Montgomeryn ratkaisun Runotyttöjen lopettamisen suhteen, ja minua pelotti, että "jatko-osa" pilaisi tarinan. Kun aloitin lukemaan Emilia Kentiä, ensimmäinen reaktioni oli todellinen hämmästys. Tuntui aivan siltä, että olisin lukenut Montgomeryn itsensä kirjoittamaa kirjaa! Myös juoni kulki sellaisia ratoja, jotka pystyin hyväksymään, jos en aivan canoniksi, niin ainakin hyvin todennäköiseksi mahdollisuudeksi siitä, mitä Emilian elämässä tapahtui sen jälkeen, kun Montgomery hänen tarinansa päätti. Kaikesta hyvästä huolimatta Emilia Kent ei aivan tavoittanut Montgomeryn henkeä. Tarinassa tuntui olevan ehkä jossain mielessä liikaa tavaraa, ja esimerkiksi Dean Priestin ilmestyminen kuvioihin tuntui vähän oudolta ratkaisulta, kun konflikteja oli muutenkin runsaasti. Ehdin jo innostua myös Emilian lapsienhankinta- ja lapsettomuuspohdinnoista, mutta kun asiaan viitattiin loppupuolella, petyin hieman. Myös yhden suoranaisen virheen kirjasta löysin: ohimennen mainittiin, että lapsena Emilia olisi salakuunnellut tätiensä ja enojensa keskustelua hänen kohtalostaan isän kuoleman jälkeen Uuden Kuun pöydän alla, mutta eikös tämä tapahtunut vielä Emilian ja hänen isänsä kotona? (Korjatkaa, jos olen väärässä!) Kuitenkin vihdyin kirjan parissa mainiosti ja ihailin tapaa, jolla se tavoitti Montgomeryn tyylin. Uhkarohkea yritys, joka kuitenkin onnistui hyvin! 

*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
4. Kirjailijan ainoa teos: Homopojan opas

Marraskuu oli raskas. Se on jostain syystä ollut minulle aina todella rankka kuukausi, ja tiedän, etten ole ainoa, joka kärsii samasta vaivasta. Alkukuussa pohdin, mahtaako marrasmurheeni olla sittenkin vain asennekysymys ja päätin yrittää rynniä kuukauden läpi pää pystyssä, mutta pian huomasin, että pitkät, harmaat viikot tuntuivat yhtä toivottomilta kuin edellisinäkin vuosina. Asiaa ei helpottanut opiskelujen puolesta todella raskas periodi (vaikka yhden kurssin ja yhden kirjatentin hylkäsinkin), joka vei todella paljon aikaa ja energiaa. 

Kuukauteeni liittyi erottamattomasti myös Nanowrimo, jossa tänä vuonna kirjoitin yhtä aikaa sekä Pusun versiot 3.1 että puolisalaista novelliprojektia. Voitto ei tälläkään kerralla napsahtanut kohdalle, mutta kirjoitin silti hurjat 19785 sanaa. Kumpikaan projekti ei valmistunut, mutta molempia sain mukavasti eteenpäin. Jospa ensi marraskuussa saisin ainakin 20k:n haamurajan täyteen? 

 
Kuukauden biisi on (todella yllättävästi) Miljoonasateen Marraskuu. Erehdyin kuuntelemaan tämän joskus marraskuun alussa, ja sittenhän se soi päässäni luupilla lähes useamman viikon. Hyvä biisi, ei siinä mitään. 

Ihanaa joulukuuta kaikille! Itse yritän vielä jaksaa muutamat viimeiset rutistukset, sitten pääsen onneksi lomailemaan <3

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 8: Sherlock Holmes -tarinat/Sherlock (kirjat ja novellit 1887-1927, sarja 2010-2017)


Arthur Conan Doylen mestarietsivä Sherlock Holmes on takuulla kaikille hyvin tuttu hahmo. Holmes onkin seikkaillut valkokankaalla ja televisiossa jo yli vuosisadan ajan. Itselleni, kuten varmasti monelle muullekin 2010-luvulla teinivuosiaan eläneille ensimmäinen varsinainen kosketukseni tähän klassiseen hahmoon oli BBC:n Sherlock-tv-sarja, jota on esitetty Suomessa nimellä Uusi Sherlock. Katsoin sarjan kolme siihen mennessä ilmestynyttä kautta vuonna 2015 ja siirryin sitten vieroitusoireisena lukemaan Doylen novelleja. BBC:n sarja siirtää Doylen klassiset hahmot ja tapaukset 2010-luvun Lontooseen, mielestäni todella onnistuneesti. Välillä novelleja lukiessani hihkuin, kun bongasin kohtauksia, jotka olivat siirtyneet sarjaan lähes sellaisenaan, tosin modernilla twistillä.

Sarjan näyttelijävalinnat ovat oivallisia: Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman Holmesina ja Watsonina tulkitsevat hahmoja loistavasti ja heidän välisensä kemia toimii mainiosti. Pidän myös sarjan hengästyttävästä tahdista, ja siitä, että sarja on täysin mahdollinen katsoa jopa lyhyen ajan sisällä: neljä kautta sisältää yhteensä vain 12 90 minuutin mittaista jaksoa ja yhden erikoisjakson, joka sijoittuu kolmannen ja neljännen kauden väliin. Sarjassa on myös kiinnostavia visuaalisia kohtauksia: esimerkiksi kuvakulmiin ihastuin heti ensimmäisessä jaksossa, samoin kuin tapaan, jolla Sherlockin päättely esitetään.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

perjantai 6. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 6

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 6: Tuntematon sotilas (kirja 1954, elokuva 1955)


Kalenterissa jatketaan klassikkolinjalla, kun itsenäisyyspäivän luukusta löytyy Tuntematon sotilas! Tämä elokuva tulee telkkarista tänäkin itsenäisyyspäivänä, joten siitä ja sen pohjana olevasta kirjasta puhuminen on enemmän kuin sopivaa.

Itselleni Väinö Linnan alkuperäisen romaanin lukeminen tuntui varsinkin alussa ja joskus myöhemminkin melkoiselta suossa rämpimiseltä (heh), mutta se oli kuitenkin erittäin vaikuttava romaani, joka herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Mielestäni Linnan teos tavoittaa sodan mielettömyyden kuin Edvin Laineen elokuva. Elokuvalla on toki ansionsa: se tuntuu tietyllä tavalla aidolta, vaikka onkin toisinaan suomifilmimäisen teatraaliselta. Elokuva lähtee paljon reippaammin liikkeelle kuin kirja, ja vaikka onkin uskollinen tulkinta siitä, onnistuu elokuva kuitenkin kulkemaan eteenpäin joutuisammin kuin alkuteos, mikä oli juuri hitautta tuskailleelle allekirjoittaneelle hyvä juttu. Silti se ei herättänyt minussa samanlaisia tunteita kuin Linnan kirja.

Mikä on sinun lempiadaptaatiosi Tuntemattomasta sotilaasta? Itse olen toistaiseksi nähnyt vain tämän version ja hieman alkua Aku Louhimiehen vuoden 2017 elokuvasta.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 4

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***
Luukku 4: Tuulen viemää (kirja 1936, elokuva 1939)


Tämän päivän luukusta löytyy klassikkojen klassikko, Tuulen viemää. Margaret Mitchellin Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuvasta tiiliskiviromaanista tehty lähes nelituntinen elokuva on hämmästyttävän uskollinen alkuteokselle, pieniä, ymmärrettäviä muutoksia lukuun ottamatta. Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin hämmästyttävän onnistuneita, varsinkin Vivien Leigh loistavana Scarlettina. Hänen ja Rhett Butleria esittävän Clark Gablen kemia on aivan loistavaa, kuten tuohon linkatusta klipistä voi huomata. Ainoa näyttelijä, josta en pidä, on (niin ikään klipissä esiintyvä) Ashleyta näyttelevä Leslie Howard. Hän on jopa värittömän Ashelyn rooliin liian väritön ja liian vanha myös.

Toimiiko Tuulen viemää enää vuonna 2019? Kyllä ja ei. Alkuteos on ongelmallinen, ja samat ongelmat vaivaavat osittain myös elokuvaa. Rasismi on käsin kosketeltavaa, vaikka on toki muistettava sekä kirjan että elokuvan ajallinen konteksti: molemmat ovat 80 vuotta sitten tehtyjä, ja sijoittuvat 1800-luvun puoliväliin, jolloin avoin rasismi oli yhteiskunnassa ikävä kyllä normi. Myös Rhetin ja Scarlettin rakkaustarina on hieman kyseenalainen. Toki kyseessä on kahden epämiellyttävän henkilön romanssi, joka ei mene aivan suorinta reittiä, mutta silti esimerkiksi täysin olankohautuksella ohitettu raiskauskohtaus jättää katsojalle melko ikävän olon. Kuitenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä ja tarinana kiehtova. Scarlett on myös yksi parhaista naishahmoista, joita on koskaan kirjoitettu. Hän on itsepäinen, itsekäs, ajattelematon ja kostonhimoinen, kerrassaan raivostuttava hahmo. Silti lukija ja katsoja ovat hänen puolellaan, ihailevat hänen päämäärätietoisuuttaan ja sinnikkyyttään. Scarlett ei sovi yhteiskunnan tarjoamaan muottiin, minkä vuoksi hän on vielä yli 80 vuoden jälkeenkin hämmästyttävä, mieleenjäävä ja upea hahmo.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

maanantai 2. joulukuuta 2019

Joulukalenteri 2019: luukku 2

Tervetuloa vuoden 2019 joulukalenteriin!

Tänä vuonna esittelen muutamia kirja ja elokuva -pareja, jotka ovat onnistuneet lähes mahdottomassa: siirtäneet hyvän kirjan ainakin jotenkuten onnistuneesti elokuvamuotoon. Luukku aukeaa joka toinen päivä aina jouluaattoon asti.

***

Luukku 1: Linnunradan käsikirja liftareille (kirja 1979, elokuva 2005)


Aloitamme erään lempikirjani elokuvasovituksella. Vaikka vuoden 2005 elokuva ei ole lempiadaptaationi Linnunradan käsikirjasta liftareille muun muassa melko kummallisten juonikuvioiden vuoksi, Douglas Adams oli kuitenkin mukana käsikirjoittamassa elokuvaa ja pystyn sen takia hyväksymään muutokset kirjan juoneen ainakin jollain tasolla.

Omissa mielikuvissani kirjan maailma näyttää 1980-luvulta, joten vierastan hieman tämän elokuvan modernimpaa ulkonäköä, samoin kuin jotain teknisiä juttuja, kuten Zaphodin kahden pään sijaintia. Silti pidän siitä, että esimerkiksi Trillian on pukeutunut käytännöllisemmin ja vähemmän seksikkäästi kuin 1980-luvulla tehdyn tv-sarjan versio. Martin Freeman on täydellinen Arthur Dent, ja pidän kovasti myös Mos Defistä Ford Prefectinä, vaikka hän ei vastaakaan sitä mielikuvaa, joka minulle Fordista on. Myös käsikirjaosuudet ovat hauskasti animoituja, ja tähän postaukseen linkattu biisi ovat kaikki asioita, jotka nostavat elokuvan hyvän adaptaation puolelle. Ei tosiaan paras mahdollinen millään mittarilla, mutta viihdyttävä ja hauska.

Olisi tosiaan hauskaa, jos myös kirjan neljä jatko-osaa pääsisivät valkokankaalle. Haluaisin nähdä Arthurin ja Fenchurchin tapaavan!

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)