10 syyslevyä

En ole varmaankaan ainoa, joka assosioi helposti musiikkia joihinkin tiettyihin hetkiin elämässä. Jotkut biisit tuovat mieleen jonkin tarkan hetken, mutta toisissa mielleyhtymät ovat laajempia. Monilla on varmasti biisejä ja levyjä, joita tekee mieli kuunnella johonkin tiettyyn vuodenaikaan. Yhtenä päivänä mietin, mitä "syksylevyjä" en ole vielä tänä vuonna kerinnyt kuunnella, ja siitä tuli idea kirjoittaa niistä blogiinkin.

 

Monet listani levyistä liittyy mielessäni syksyyn lähinnä siksi, että olen kuunnellut niitä syksyisin, mutta välillä niiden biiseissäkin on jotain syksyistä, kuten tulevista esittelyistä huomaa. Esittelen levyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. 

The Beatles: Abbey road

 

 

The Beatlesin viimeisenä äänitetty albumi on lyhyesti sanottuna mestariteos. Kun 11-vuotiaana hullaannuin Beatlesiin, rupesin ensiksi koluamaan niitä levyjä, jotka kotikodin levyhyllystä löytyi. Abbey roadia kuuntelin siis viidennen luokan syksyllä, ja itse asiassa se on alun perinkin ilmestynyt syyskuussa 1969. Vaikka levyllä onkin ultimaattinen kevätlaulu Here comes the sun, levyn tunnelma on vähän raskaampi ja jo 70-luvun rokkitunnelmiin kallistuva. Siksi se sopii mielestäni hyvin syksyyn, alkusyksyn kirpeisiin mutta yhä aurinkoisiin päiviin. Biisinäytteeksi valikoitui Something, jonka musiikkivideossakin on kivan syksyinen tunnelma.

 

Hector: Nostalgia 

 

Hectorin debyyttialbumi on syyslevy mm. siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on Syyskuu-niminen kappale. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi syksyisin pitää kuunnella Nostalgiaa. Vaikka sille mahtuukin söpö ja huoleton kesäkappale Heinäpellolla (myös Sadepäivälaulu on mielestäni jotenkin kesäinen), yleistunnelma on haikea ja kaihoisa. On surua lapsuuden loppumisesta, lauluja lähtemisestä ja poissaolosta, sekä kaiken kruunaavaa katkeransuloista nostalgiaa. Tämä on ehdottomasti albumi, jota täytyy kuunnella kynttilöiden valossa pimenevinä iltoina.

ABBA: The Visitors

 

The Visitors on ABBAn kasarein levy. Sen tunnelma on kylmä ja etäinen, eikä ole mikään ihme, että kahden eronneen pariskunnan bändi hajosi sen ilmestymisen jälkeen. Kun kuuntelen tätä levyä, mieleeni tulee viimaiset syyspäivät ja sade ikkunan takana. Viileä, levoton ja surullinen tunnelma osuu ja uppoaa, sillä vaikka itse syksystä ihan pidänkin, liittyy siihen aina jotenkin surumielisiä ja haikeita tunnelmia, sellaisiakin, joita on vaikeaa sanoittaa. Slipping through my fingers on hyvä esimerkki tästä ja sopii koulun alun tunnelmiin, alkaahan se tilanteeesta, jossa puhuja katsoo kouluun lähtevää tytärtään. Itselleni tämä osui kaikkein voimakkaimmin silloin, kun olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot ja muuttanut uuteen kaupunkiin. Edelleen syksyisin tulee ajateltua ajan kulumista ehkä enemmän kuin muulloin, joten senkin puolesta tämä on syysbiisi.

Kaija Koo: Tuulten viemää

 

Syksyllä 2019 perheeni oli löytänyt Tuulten viemää -cdn kirpparilta ja ostanut sen minulle. Se syksy kuluikin sitten lähinnä tätä levyä kuunnellen :D Pehmeä ysärisyntikkatunnelma kietoo syleilyynsä, ja levyn kuunteleminen tuntuukin siltä, kuin kääriytyisi vilttiin. Levyssä on jotain todella lohdullista, silloinkin, kun laulut kertovat haikeita ja surumielisiä tarinoita. Kylmä ilman sua tuo mieleeni vanhan pikkuyksiöni, jossa oli syksyisin ja talvisin aivan kamalan kylmä, eikä sinne monta ihmistä olisikaan mahtunut :D

Miljoonasade: Käärmeenkantaja

 

Miljoonasade oli koronavuosieni lohtubändi, ja Käärmeenkantajaa kuuntelin paljon syksyllä 2021. Varsinainen lohtulevy Käärmeenkantaja ei kyllä todellakaan ole, sillä sen biisit ovat äärimmäisen synkkiä ja tarinat jopa absurdin kamalia. Siksi se sopiikin sellaisiin hetkiin, kun marraskuun pimeys vain jatkuu ja jatkuu, ja maailma tuntuu toivottomalta paikalta. Silti synkkyydestä huolimatta Käärmeenkantajassa on yllättäviä valonpilkahduksia. Esimerkiksi varsin tuskaisessa Pitkä piikissä todetaan vähän ihmetellen, että surusta huolimatta ei kuoltukaan.

Scandinavian music group: Baabel

 

Smg:n Baabel ilmestyi, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Edellinen albumi Terminal 2 ei ole mikään lempparini, vaikka olenkin oppinut siitä vähän enemmän vuosien mittaan pitämään. Baabel on kuitenkin huippu, tanssittava ja puhutteleva levy. Sekä Baabel että Terminal 2 vie kuuntelijansa dystooppisiin tunnelmiin, mutta Baabel on mielestäni post-apokalyptisempi kuin edeltäjänsä. Mielikuvissani nimibiisi kertoo raunioiden keskelle kohonneesta tanssiklubista: ulkona on tuhotunut maailma, siksi nyt täytyy tanssia. Baabel sijoittuu mielessäni hyvin tummasävyiseen, neonvalojen värjäämään kaupunkiin, jossa aurinko ei paista ja vettä sataa jatkuvasti. Siksi se on syyslevy parhaasta päästä, varsinkin, jos syksyään viettää kaupungissa.

Rajaton: Salaisuus

 

 

Kun kuuntelen Rajattoman Salaisuutta, kiidän muistoissani lapsuudenkotiini ja omaan huoneeseeni ja näen itseni istumassa sängyllä ja lukemassa koeviikon kokeisiin. Tämä on minulle syksylevy oikeastaan lähinnä siksi, että olen kuunnellut sitä syksyllä. Mutta eipä sitä aina sen kummempaa aasinsiltaa edes tarvita. Lokakuu tosin lienee aika itseselitteinen biisivalinta tältä levyltä.

 

Behm: Draaman kaari viehättää 

 

 

Myös Draaman kaari viehättää assosioituu korona-aikaan: singlet julkaistiin juuri ennen eristyksen alkamista ja levy syksyllä. Täytyy myöntää, ettei tähän levyyn tee heti mieli palata, sillä monet biisit linkittyvät niin vahvasti korona-ahdistukseen. Hyviä biisejä siinä silti on, ja onhan se muisto omanlaisestaan syksystä.

 

Nupu: Valheet, tupakka ja reivit 

 

 

Eräs ystäväni vinkkasi minulle Nupun ensimmäisen levyn, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Valheet, tupakka ja reivit ei ole ollut minulle koskaan kesälevy, mutta sitä kuunnellessa tuntuu, että muistelisi kesää syksyn synkkyydessä. Kuunnellessa syntyy outo nostalginen tunne tilanteisiin, joita ei ole koskaan kokenutkaan. Varsin tanssittavalla levyllä on hieman samaa tunnelmaa kuin Baabelissa: juhlitaan ja tanssitaan, vaikka tuho odottaisi nurkan takana. Pidän erityisesti myös siitä, miten biisien tarinat keskittyvät ystävyyteen. Rakastuminen, ihastuminen ja sydänsurutkin kyllä mainitaan, mutta monessa kohdassa ystävyys nousee tärkeäksi voimavaraksi.

 

Vilma Jää: Kosto 

 

Viime syksynä ilmestynyt Kosto kuului erottamattomasti viime syksyni soundtrackiin. Vilma Jään henkilökohtaisista traumoista kummunnut levy on äärimmäisen synkkä. Siinä on paljon julmuutta ja kauheuksia, väkivaltaa ja kostonhalua. Jotenkin sen tumma tunnelma sopii syksyyn: albumikokonaisuus tuntuu liian synkältä kevääseen ja kesään, vaikka eipä levyn teemat sinänsä vuodenaikaa katso. Henkilökohtaisten kipujen lisäksi biisit käsittelevät yhteiskunnallisiakin aiheita: naisvihan lisäksi puhutaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, kun Jäistä neitiä pyydetään tuomaan kylmyyttä palaville alueille. On albumilla kuitenkin vähän valoakin: esimerkiksi päätösraita Surulintu on todella lohdullinen ja lempeä.

Heh, synkkyys ja tuskaisuus näyttää toistuvan teemoissa :D Mutta sellaista syksy on, ja ainakin itse viihdyn tässä tunnelmassa. Mitä sinä kuuntelet syksyisin?

Elokuun luetut 2024

Elokuussa 2024 luin 10 kirjaa (1866 sivua, 5 h 47 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.

 

Bardugo, Leigh: Tuho ja roihu (Grishaversumi #3) 400 s. 

Ahonen, JP: Puskaradio 64 s. 

Koivisto, Sesse: Eläintarha olohuoneessamme 5 h 47 min [K] [U]

Terentjeva, Dess: Zeno 163 s.

Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? 120 s. (e-kirja)

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 3: lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)

Aciman, André: Call me by your name 248 s. 

Murphy, Kevin & O'Keefe, Laurence: Heathers the musical 162 s. 

Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. [U]

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 5 336 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 3

 

Vaikka Grishaversumi-trilogian toinen osa olikin pettymys, sen loppurymistelyt varmistivat minut siitä, että halusin lukea viimeisenkin osan. Tuho ja roihu alkaa siitä, mihin Saarto ja myrsky jäi. Alina ja muut ovat paenneet maan alle Varjon yllätysiskun jälkeen. Alina ei ole varma, keihin hän voi enää luottaa, ja lisäksi hänen omat voimansa ovat hävinneet. Hän kuitenkin tietää Varjon juonivan kauheita juoniaan, jotka saattavat tuhota koko maailman. On löydettävä tulilintu ennen kuin on liian myöhäistä. Bardugo jatkaa tutulla tyylillään, ja kuvailu on jopa elokuvallista. Kirja koukutti edellisten osien tavoin, ja viihdyin sen kanssa paremmin kuin edellisen osan. Jopa romanssikuviot kiinnostivat, ja se on jo jotain! Henkilöitä on kuitenkin edelleen tosi paljon, enkä edes näin trilogian päätösosassa ollut ihan varma kaikkien henkilöllisyydestä. Nikolaita olisin kaivannut kirjaan vieläkin enemmän, hän on kuitenkin lempparini kaikista hahmoista. Edellisten kirjojen perusteella en olisi odottanut, että tämän kirjan lopussa tulisi itku, mutta niin vain kävi! Vaikka loppuratkaisussa oli elementtejä, joista en varsinaisesti pitänyt, se tuntui hyvältä lopetukselta sarjalle. Aion ehdottomasti jatkaa muidenkin Bardugon kirjojen pariin, vaikka Grishaversumi-trilogia ei mikään ykköslempparini olekaan.

 

Puskaradio oli JP Ahosen tuotannosta vielä lukematta.Sarjakuvat on julkaistu Journalisti-lehdessä, ja ne kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia eläinhahmojen kautta. Ahoselle tyypillisesti sarjakuva on hyvin ja huolellisesti piirretty, ja joskus hahmot tai kommentit ovat hyvinkin nokkelia, pari kertaa hymähdin äänenkin. Toisinaan ajallinen perspektiivi toi vitseihin uuden kerroksen: viime aikoina olen toivonut ehkä enemmän kuin koskaan, että perussuomalaiset ottaisivat naamarinsa pois ja koko puolueen olemassaolo paljastuisi isoksi jekutukseksi. Ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan teoksen ongelma on se, että se vanhenee huonosti, eikä viittauksia välttämättä enää myöhemmin tunnisteta. Itsekin olisin ollut tätä lukiessani aika hukassa, koska sarjakuvien alkuperäiseen ilmestymisaikaan olin ala-asteella, enkä siis seurannut kauheasti uutisia tai ainakaan tajunnut niitä täysin. Onneksi kirjan takasivulla oli selvennystä sarjakuvien kontekstista. Ihan kiva aikakapseli 2010-luvun alusta, mutta ei mikään lemppari-Ahonen.

 

Rakastin Sesse Koiviston kirjoja lapsena, ja kun huomasin, että hänen kirjojaan on Bookbeatissa äänikirjoina, päädyin kuuntelemaan yhden näistä lapsuussuosikeistani. Koivisto oli Korkeasaaren johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja kirjoissaan hän muistelee eläinkohtaamisiaan ja muuta elämää Korkeasaaressa. Eläintarha olohuoneessamme kertoo ajasta, jolloin Korkeasaaressa ei ollut ympärivuotista hoitoa sairastuneille tai orvoille eläimille, joten Koivistojen kotona asui milloin tiikerinpentu, milloin paviaani ja milloin saukonpoikanen. Mielestäni kirja oli yhtä mainio kuin lapsenakin! Koivisto kirjoittaa elävästi, humoristisesti ja lämmöllä. Arkea eksoottisten eläinten kanssa ei kuitenkaan kaunistella, ja jo esipuheessa todetaankin, että lähtökohtaisesti villieläimet kuuluvat luontoon, eivät ihmisasumuksiin. Ehkä kaikista näkemyksistä en ollut Koiviston kanssa samaa mieltä. Hän oli toki biologi ja minä humanisti, mutta välillä pohdin, mitä joku muu alan ihminen Koiviston tavasta puhua eläimistä ajattelisi. Toki viidessäkymmenessä vuodessa yleisetkin käsitykset eläinten hyvinvoinnista muuttuvat. Kirjasta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, että Koivistolle eläinten hyvinvointi on ollut tärkeää, ja uskonkin, että hän on toiminut niin hyvin kuin on oman aikansa tiedon mukaan pystynyt. Muutamia vuosia sitten ostin omaan hyllyynkin Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan, johon Koivisto on koonnut tarinoita vanhoista kirjoistaan, päivittänyt niitä ja kirjoittanut jonkin verran uuttakin materiaalia. Vertailin Eläintarhaa olohuoneessamme tähän kirjaan ja huomasin, että tässä alkuperäisessä jotkut tarinat ovat monisanaisemmin kerrottuja. Toisaalta Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan lukemisestakin on useampi vuosi aikaa, joten eipä minua olisi haitannut, vaikka tekstit olisivat olleet sanasta sanaan samoja :D Äänikirjan lukija luki omaan makuuni kirjan hieman liian lapsekkaasti. Koiviston kirja sopii toki nuorillekin lukijoille, mutta lukija sai kirjan kuulostamaan melkein eläinsaduilta. Kovasti tekisi mieli lukea lisääkin Koiviston kirjoja, ehkä otankin niitä jossain vaiheessa taas kuunteluun!

 

Dess Terentjevan Zeno jatkaa itsenäisten säeromaanien "sarjaa", johon kuuluvat myös Ihana ja Freestyle. Tällä kertaa kirja sijoittuu Joutsenoon, missä ysiluokkalainen Nella asuu. Hän rakastaa luontoa, eikä kaipaa kotikaupungista pois, toisin kuin hänen isosiskonsa Miisa. Miisa on näkyvästi biseksuaali, mikä hävettää Nellaa erittäin paljon. Miksi ei voisi vain olla sitä mitä on, miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero? Miisan kohtaama homofobia koskettaa kuitenkin myös Nellaa: hänkin on bi, mutta ei ole vielä tullut kaapista kellekään. Pidin tässäkin kirjassa Terentjevan kielestä ja tavasta käyttää säeromaanin muotoa hyväksi. Kaikenlaiset fontti- ja muotokikkailut ilahduttavat tässä genressä aina! Valitettavasti teoksena Zeno jäi Ihanan ja Freestylen jalkoihin. Kirjassa oli paljon kiinnostavia juonilankoja, mutta loppujen lopuksi kovinkaan moneen niistä ei keskitytty. Toki kirjan isoin kysymys siitä, onko vähemmistöön kuuluvan pakko olla aktivisti, on mielenkiintoinen, ja pidin myös siitä, millaisia vastauksia kysymykseen annetaan. Mielestäni oli hauskaa, että Nella toimi ikään kuin peilinä Ihanan Liljalle. Tässä oli jopa ihan konkreettinen viittaus Ihanaan, mikä ilahdutti kovasti. Jokainen luku alkaa joutseneen liittyvällä ajatuksella, oli se sitten tietotekstiä tai kaunokirjallisempaa. Näiden merkitys jäi minulle vähän epäselväksi. Zeno jätti jälkeensä myös surullisen ja epätoivoisen olon. Pikkupaikkakunnalla erilaisuuteen ei suhtauduta hyvällä, ja koulun seinälle ripustettu sateenkaarilippu revitään alas ja tallotaan. Tiedän tällaisten kauheiden kiusaamiskokemusten olevan monelle arkea, mikä teki kirjan lukemisesta vaikeaa. Hahmojen kohtaamaa kiusaamista ei kuitenkaan ratkaista mitenkään. Ehkä on realistisempaa, että kaikki ei muutu kuin taikaiskusta hyväksi, mutta kerrassaan mitään muutosta ilmapiirissä ei tunnu tapahtuvan kirjan aikana. Tämä jätti jälkeensä aika toivottoman olon, ja jossain mielessä myös ehkä soti kirjan sanomaa vastaan.

Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on kirjoitusoppaiden klassikko. Vuonna 1935 julkaistu teos ohjeistaa aloittavaa kirjailijaa kirjoittamisen pariin neuvomalla julkaisuun liittyviä asioita, millaisia asioita täytyy ottaa mitäkin genreä kirjoittaessa huomioon ja millaista lukemista tulevalle kirjailijalle suositellaan. Tosin hän kehottaa lukijaa pitämään jalat maassa, ja varoittaa, ettei kirjailijan tie ole helppo. Waltarin ohjeet ovat monessa kohdassa yhä päteviä, ja tiukka ja varoitteleva sävykin tuntuu perustellulta. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin ehkä ajankuva: melkein 90 vuotta sitten suomalaisessa kirja- ja kustannusmaailmassa on paljon samaa kuin nykyään, mutta monet asiat ovat myös eri tavalla. Aina en ollut Waltarin kanssa samaa kieltä siitä, mitä kirjallisuudessa "saa" tehdä ja mitä ei, mutta toisaalta tarkastelemme asioita tarkastelemme asioita hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja sanoohan Waltari itsekin, että säännöt on tehty rikottattavaksi. Ärsyynnyin kuitenkin aika paljon siihen, miten miesvaltainen Waltarin kuva kirjallisuuden parissa työskentelevistä ihmisistä on. Vaikka asiaa ei sanottu suoraan, lähes joka kohdassa oletetaan, että kirjoittaja on mies, joka kirjoittaa lähinnä miehistä. Naiset ovat statisteja ja lehtitoimitusten sihteerejä, mutta kelpaavat lähinnä kevyiden rakkaustarinoiden päähenkilöiksi. Tyttökirjallisuuskin sivuutetaan maininnalla sen olemassaolosta, ja samaan hengeenvetoon ylistetään perinteisten poikakirjojen merkitystä kirjallisuuskentälle... Aiotko kirjailijaksi? on syystäkin klassikko, mutta suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan myös tuoreempaan opaskirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on muuten aivan ihana! Ostaisin sen postikorttina, jos sellainen olisi saatavilla.

Edellisen osan Tulevaisuuden arabista luin viime kesänä, mutta nyt sain taas aikaiseksi jatkaa sarjan parissa. Riad käy koulua syyrialaisessa kylänpahasessa, ja hänen päässään liikkuu monenlaisia hämmentäviä ajatuksia. Hänen äitinsä alkaa kyllästyä pahimman kerran elämään kylässä, mutta onko elämä Ranskassa loppujen lopuksi vähemmän julmaa? Edellisten osien tapaan tämä on synkkä ja painostava, mutta huumori keventää tunnelmaa. Jonkin verran tämä osa alkoi kuitenkin toistaa itseään, ja toivon, että seuraavassa osassa tarina saa jotain uutta kierrosta. Pidän muuten todella paljon värien käytöstä! Ne lisäävät oman kerroksensa tarinaan.

Muutama vuosi sitten katsoin Call me by your name -elokuvan, lähinnä kahdesta syystä, joista toinen oli pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet (toinen oli kaverin kehut) :D En kuitenkaan ihmeemmin pitänyt elokuvasta, vaikka siinä joitain hyviä puolia olikin. Kirjan olin laittanut tbr-listalle Goodreadsissa noin sata vuotta sitten, vaikka en enää elokuvan jälkeen ollutkaan varma, haluaisinko sitä lukea. Satuin kuitenkin bongaamaan kirjan kirjaston vaihtohyllystä alkukesästä ja totesin, että se olisi hyvä "rymypokkari" kesäreissuihin: sen vahingoittuminen ei haittaisi, ja jos se olisi kesän päätyttyä vielä ehjä, sen voisi palauttaa vaihtohyllyyn. Call me by your name sijoittuu 1980-luvun Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion perhe viettää kesäänsä. Perheen kesähuvilalle majoittuu joka kesä akateemikkoisän tuttavia tutkimusretriitteihin, eikä tämä kesä ole poikkeus. Kolmekymppisessä Oliverissa on kuitenkin jotain erilaista kuin aiemmissa kesävieraissa, ja pian Elio huomaa ihastuneensa mieheen. Kesä on kuuma ja täynnä kaipausta, himoa ja suruakin. Heti kärkeen suuri paljastus: en pitänyt tästä kirjanakaan :D Voi olla, että suomeksi luettaessa tämä ei olisi ollut niin tuskallinen taival kuin englanniksi. Vaikka sinänsä pidin viipyilevästä ja hitaasta kesätunnelmasta, sen lukeminen oli todella raskasta, ja jouduin usein palaamaan taaksepäin, kun tajusin pudonneeni kärryiltä. Vaikka kerronnassa oli monia hienoja kohtia, lukeminen tuntui melkoisen pakkopullalta. Pakkopullalta lukeminen tuntui myös siksi, että kirjan markkinointi antaa ymmärtää kyseessä olevan Suuri Romanssi, eikä tätä kirjan sivuillakaan varsinaisesti kielletä. Minua tämä ei vakuuttanut yhtään. Tarinan olisi voinut kertoa niinkin, ettei siinä olisi ollut groomausaspektia mukana, mutta Aciman valitsee toisin. Yritin kovasti lukea tätä ajallista kontekstia vasten, mutta en päässyt inhotuksestani yli. Oliver voisi sanoa Eliolle ei, ja Oliverin pitäisi tehdä niin. Hän tietää tekeväänsä väärin, mutta hän vain jatkaa. Ja tämä on kaikille ok??? Toki loppupuolella käyty keskustelu antaa ymmmärtää, ettei vanhempi Oliver täysin innostu ajatuksesta aikuisen miehen sekaantumisesta nuoriin, mutta sekin jää ohimeneväksi maininnaksi. Jos tätä ei markkinoitaisi rakkaustarinana, ei ongalma olisi ehkä niin suuri. En kyllä tiedä, pitäisinkö tästä silloinkaan. Pidin muuten enemmän elokuvan kuin kirjan lopetuksesta. Kirjan loppu tuntui jotenkin venyteltyltä, vaikka viimeinen virke olikin hieno. 

 

Kuten blogia pidempään lukeneet ehkä tietävät, rakastan Heathers-musikaalia. (Alkuperäistä 80-luvun elokuvaa toki myös, mutta nyt puhutaan musikaalista :D) Sain näytelmän painetun version syntymäpäivälahjaksi viime vuonna ystävältäni, joka oli käynyt Lontoossa katsomassa musikaalin. Kävin elokuussa katsomassa Heathersin Suomen kantaesityksen Jyväskylässä, joten ajattelin lukea näytelmän sen tiimoilta. Heathers sijoittuu vuoteen 1989, Ohion Sherwoodiin, Westerbergin high schooliin. 17-vuotias nörttimäinen Veronica haaveilee koulun loppumisesta ja siitä, että koulu olisi vähemmän sietämätön paikka. Koulua hallitsee kolmen kauniin, rikkaan ja ilkeän Heather-nimisen tytön joukko, jonka johtaja Heather Chandler yhtäkkiä hyväksyy Veronican hovinsa jatkoksi. Koulun uusi oppilas, salaperäinen Jason Dean aiheuttaa Veronicalle sydämentykytyksiä, mutta hän joutuu miettimään, onko JD vähän liiankin raju kumppani, kun koulun opiskelijat alkavat kuolla. Mutta jospa kuolemat lavastaisi itsemurhiksi? Koska rakastan musikaalia, rakastin myös tätä kirjaa, onhan se kuitenkin musikaali painettuna paperille. Musikaalin lukeminen painettuna jättää toki kokemuksesta aika paljon pois, mutta varsinkin dialogin lukeminen oli kiinnostavaa, koska bootlegeissä dialogista on usein vaikeaa saada selvää (ei sillä, että sellaisia katsoisin, pois se minusta!). Tykkäsin myös lukea parenteeseja ja tekijöiden kommentteja teoksestaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että JD:n äidin kohtaloa ei sanota elokuvassa suoraan, vain musikaalissa asiaa avataan enemmän. Koen, että tämän kirjan lukeminen (ja omistaminen) on arvokas lisä omaan fanitukseeni. Suurin ongelma kuitenkin tämän nimenomaisen painoksen kohdalla on se, että se noudattaa West Endissä esitettyä versiota alkuperäisen Off-Broadway -version sijaan. West endin versio on ilmeisesti nykyään se versio, joka lisenssejä myydään uusille produktioille, joten myös Jyväskylässä näkemäni kantaesitys noudatti tätä versiota. Vaikka tykkään uusista biiseistä Never shut up again ja I say nosta tosi paljon, valitettavasti uudempi versio tuntuu vähän liian pehmitetyltä. Tuntuu, että Off-Broadwayn rosoisempi versio tavoittaa paremmin elokuvan julmat ja tummat sävyt, ja näyttää millaisia teinit pahimmillaan ovat. West End -version lyriikat tuntuvat välillä turhan silotelluilta ja oudolta itsesensuurilta. Oli miten oli, Heathers on niin rakas teos <3

Luin Supernaiivin abivuoden syksyllä ja pidin siitä mielettömän paljon. Olen jo pidempään halunnut lukea sen uudelleen, ja mikäs olisikaan parempi aika kuin pian sen jälkeen, kun täytti 25 vuotta. Ai miksikö? Kirja nimittäin alkaa tilanteesta, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö on juuri täyttänyt 25 ja kohtaa ison eksistentiaalisen kriisin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta päähenkilö alkaa ratkoa ongelmiaan hyvin tarmokkaasti. Jotenkin tämä ei uponnut minuun yhtä hyvin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tykkäsin kyllä edelleen samoista asioista kuin edellisellä lukukerralla: hakasta, Børrestä, listoista, fakseista ja kirjastohauista. Sen sijaan minua häiritsi todella paljon Lisen hahmon yksiulotteisuus. Pohdinnat ajasta ja avaruudesta olivat myös vähän raskaita lukea. Hymähdin kuitenkin useamman kerran ääneen, Loe kirjoittaa sujuvasti ja tuo esiin monia hyviä havaintoja. Supernaiivi on ihan kiva pieni välipalakirja, mutta tällä kertaa se ei tuntunut elämää suuremmalta, vaikka nyt olenkin (pieniin) kriiseihin taipuvainen 25-vuotias. Olispa hakka!

Sain uusimman Heartstopperin kirjastosta yllättävän nopeasti, ja nopeasti sen myös luin. Edellinen osa mentiin melko synkissä tunnelmissa, mutta vitososan yleisfiilis on vähän kevyempi. Tässä osassa Nick miettii yliopistoon hakemista, ja Charlie haluaisi Nickin luo yöksi. Pidin siitä, että syvällisempiä teemoja käsitellään edelleen romanssin rinnalla, mutta valoisampi yleisfiilis oli tervetullutta edellisen osan synkkyyden rinnalla. On kuitenkin tärkeää, että ongelmista ei selvitä sormia napsauttamalla, vaan prosessivat vievät aikaa. Tätä lukiessa tosin tuntui, että lukisin ehkä jopa mieluummin joidenkin sivuhahmojen elämästä. Charlie ja Nick ovat ihania ja sympaattisia, mutta sarjassa on paljon muitakin kiinnostavia tyyppejä, joiden seikkailuista lukisin mielelläni vaikka spin-off -tarinan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten sarja päättyy!

 

Unohdin kuvata Puskaradion ja Zenon ennen kirjojen palauttamista kirjastoon! Amatöörivirhe, tiedän.

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa: Supernaiivi (alkuperäiskieli norja)

34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Call me by your name

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Puskaradio 

 

Elokuussa jatkoin harjoittelussa, mutta kertyneiden vapaapäivien takia taisin tehdä vain yhden kokonaisen työviikon :D Töiden ulkopuolella kävin museomatkalla Tampereella, katsomassa Heathersia Jyväskylässä ja jopa Särkänniemessä. Kuukauteen mahtui myös kaksi keikkaa, Hectorin ja Coitus int. 50 revivalin, joista molemmissa viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Hector oli ravisteleva kokemus, itkin useamman biisin kohdalla, kun settiin oli valikoitunut minulle tärkeitä kappaleita. Juhlin myös syntymäpäivääni ja neljännesvuosisadan saavuttamista. Saavutuksia koki blogikin, kun 10 vuotta bloggaamista tuli täyteen. Harjoitteluni loppui elokuun viimeisellä viikolla, ja vaikka lähtötunnelma olikin haikea, ehdin onneksi pitää muutaman lomapäivän ennen kuin opiskeluarkeni taas alkoi. Ensimmäisenä lomapäivänä en laittanut herätystä ollenkaan ja heräsin vasta 12.30, joten vissiin lepo tuli tarpeeseen :D

 

 

Kuukauden biisi on Steel Cityn Kannattiko muuttaa yhteen. Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ennen soolouraansa ja pääädyinpä päivänä eräänä kuuntelemaan Steel Cityn ainoan albumin. Hyvää, tanssijalan vipattamaan laittavaa tunnelmaa! Kannattiko muuttaa yhteen on lempibiisini levyltä. Miten voikin olla niin menevä biisi yhteiselämän katumuksista?

Olisipa rusinamobiili – Helsingin kirjamessut 2021

Lokakuun viimeisen viikonlopun vietin perinteisesti Helsingin kirjamessuilla, vaikka pitkään arvoinkin osallistumistani, mielessäni oli nimittäin kirkkaana eteenkin lauantain messuruuhkat ja ruokamessujen ihmismeri, jotka ahdistivat jonkin verran jo ennen korona-aikaa. Lopulta päädyin siihen, että kirjamessut ovat kuitenkin tapahtuma, joka tekee minut todella onnelliseksi, joten kun kerran olen tuplarokotettu, käytän maskia, enkä nuole ovenkahvoja, voin mennä paikalle. (Ei ihan aukoton perustelu, tiedän, mutta silti!) Bloggaajapassi (tai siis content creator -passi, tämä nimitys kirvoitti suunnattomasti hupia :D) kourassa matkustin siis Helsinkiin nauttimaan messuhumusta ja kirjallisuudesta viikonlopun ajaksi. Kiitos siis Helsingin messukeskukselle siitä!

Tosin nyt, kun kirjoitan tätä postausta jo pitkälti marraskuun puolella, huomaan, että pari stressaavaa viikkoa tässä välissä on tehnyt tehtävänsä ja pyyhkinyt mielestäni hyvin monien ohjelmien sisällön. Koska olen reunalla eläjä, enkä koskaan tee mitään muistiinpanoja (ja kiroan sitä jälkikäteen), jää tämä raporttikin ehkä ohjelmakuvausten suhteen vähän vaillinaiseksi. Toivottavasti kuitenkin voin tarjota edes joitain mukavia muistoja luettavaksi messuviikonlopulta!

Perjantai 29.10.

Perjantai alkoi hieman väsyneissä tunnelmissa, sillä olin edellisenä iltana ollut eräässä opiskelijatapahtumassa riekkumassa ja nukkunut ehkä nelisen tuntia, ennen kuin piti kömpiä junaan. Onneksi sain junassa nukuttua reilun tunnin verran! Messukeskukseen päästyäni saapastelin hyvin itsevarmana pressitilaan, mihin päästyäni minulle selvisi, ettei pressinarikka sijaitse enää siellä. Oikea narikka kuitenkin löytyi nopeasti, ja olin valmis sukeltamaan messuhumuun!

Content creator -termi on siitä kiva, että sen sisään mahtuvat bloggaajien lisäksi esimerkiksi kirjagramin tekijät, mutta se on kyllä viimeisiä termejä, joita itsestäni käyttäisin (paitsi ironisessa mielessä). Kun näin passin ensimmäistä kertaa, päästin melkoisen röhönaurun juuri tästä syystä :D Miksi sen edes pitää olla englanniksi? Eikö joku "somettaja"-termi olisi riittävä? 

Ohjelma

Kirjakallio: Prata bok: Maria Turtschaninoffs Underfors (Maria Turtschaninoff, elever i åk 9, Skärgårdshavets skola, Korpo/Pargas)

Päätin aloittaa messut pienellä kielikylvyllä ja mennä kuuntelemaan ohjelmaa, jossa Maria Turtschaninoff keskusteli ruotsinkielisten yhdeksäsluokkalaisten kanssa. Pysyin ilokseni aika hyvin seuraamaan keskustelua! Sekä haastattelijat että Turtschaninoff itse puhuivat tarpeeksi selkeästi ja hitaasti, ja kun aiheet (kirjallisuus, kirjoittaminen ja Turtschaninoffin romaanit) olivat tuttuja, keskustelua oli helppo seurata, kun vähän kysymysmerkiksi jääneistäkin jutuista pystyi kontekstin perusteella päättelemään, mistä on kyse. Tässä kuitenkin törmätään siihen, mistä jo postauksen alussa varoittelin: minulla ei ole enää mitään muistikuvaa, mistä tässä keskustelussa loppupeleissä puhuttiin! :D Mitään tajunnanräjäyttävän uutta asiaa siinä ei todennäköisesti ollut, mutta oikein mukava aloitus viikonlopulle kuitenkin. 

(Maria Turtschaninoff oli muuten ehkä kanssani samassa junassa perjantaiaamuna! Ainakin törmäsin häneen laiturilla Pasilassa junasta noustessani, kun kipitin Triplaan hakemaan vähän evästä.)

Omat huoneet (Suvi Ratinen, haastattelija Ina Westman)

Olin rastittanut tämän ohjelman messulehdestäni, mutta koska lounastaminen vähän venähti, luulin, ettemme ehtisi tätä katsomaan. Kun kiirehdimme messuseurani kanssa Töölöön, luulin, että olimme menossa katsomaan ohjelmaa Eeva Joenpellon kirjalijakodista, hieman myöhässä tosin. Nolottavan kauan mietin tätä ohjelmaa katsoessani, että eikö Joenpelto-ohjelman pitänyt olla paneeli, ja miksi ihmeessä haastateltava puhuu niin paljon Aino Kallaksesta ja siitä, missä hän kirjoitti, ennen kuin ystäväni huomautti, että kyseessä oli naiskirjailijoiden työhuoneita ja kirjoittamisen tiloja käsittelevä Omat huoneet -kirjan tekijän haastattelu :D Tästä haastattelusta jäi erityisesti mieleen se, miten Ratinen kertoi Maria Jotunin työskentelytavoista: kun hänen perheensä lähti kesän viettoon maalle, linnoittautui Jotuni kaupunkiasuntoonsa ja kirjoitti raivokkaasti koko kesän yksinään. Ratinen oli hyödyntänyt samaa tekniikkaa itse tätä kirjaa tehdessään :D Tämä kirja kyllä kiinnostelee kovasti, pitääkin lainata se kirjastosta. 

Työrauhaa kirjailijakodissa – Eeva Joenpellon kirjalijakodin kirjailijat kokoontuvat yhteen (Tuomas Kyrö, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen, Marianna Kurtto)

Sitten päästiin siihen Eeva Joenpellon kirjailijakotiin :D Kirjailijakoti, Sammatissa sijaitseva Vares-Kantola, on nykyään WSOYn omistuksessa. Joenpelto testamenttasi sen kuollessaan kirjailijakodiksi pitkää proosaa kirjoittaville kirjoittajille. Talossa on asunut kirjailijoita vuodesta 2005 alkaen, aina kolme vuotta kerrallaan. Tässä paneelissa neljä kirjailijaa muistelivat aikaansa kirjailijakodissa, miltä muuttaminen sinne tuntui, millaista siellä oli kirjoittaa ja elää, miten se vaikutti heidän elämäänsä myöhemmin. Tämä oli ehdottomasti yksi suosikkini koko messujen ohjelmistosta! Vanhassa talossa maalla eläminen ei ole aina pelkkää idylliä, mutta kaikki kertoivat kokemuksistaan hauskasti ja lämpimästi. Erityisesti talossa asustelevat hiiret kirvoittivat muistoja kaikista keskustelijoista. 

(Jos joku muuten tietää tai muistaa haastattelijan nimen, ilmoittaisitteko ystävällisesti kommenteissa, niin lisään sen tähän!)

Pahoittelen luokattoman huonoa kuvaa!

Tiedetori: Romanttiset suhteet syrjäseudulla kasvaneiden tyttöjen elämässä (Päivi Armila, Mari Käyhkö)

Hieman spontaanisti päädyin kuuntelemaan tätä keskustelua ystäväni houkuttelemana. Keskustelu pohjautui Armilan ja Köyhkön aiheesta kirjoittamaan artikkeliin, joka puolestaan pohjautuu heidän tekemäänsä pitkittäistutkimukseen, jossa he ovat tutkineet yhden suomalaiskylän ikäluokkaa lähes heidän koko kouluaikansa ajan. Keskustelussa toistui se, että pojille on todennäköisemmin tulevaisuus kotipaikkakunnalla kuin tytöillä, jolloin "oman kylän poikiin" ei välttämättä haluta sitoutua. Vaikka en voikaan sanoa itseäni syrjäseudulla kasvaneeksi, ja romanttiset suhteetkin olivat kotikotona asuessa vähän vähänlaiset, jotkut keskustelussa esiin tuodut pointit kuulostivat kyllä tutuilta ja samaistuttavilta. 

(Tämänkään ohjelman haastattelijan nimeä ei messulehdessä lukenut.)

Kirjakallio: Myrrys (Anniina Mikama, haastattelijana Kallion lukion oppilaat)

En ole lukenut Anniina Mikaman aikaisempaa Taikuri ja taskuvaras -sarjaa, enkä myöskään uutuus-Myrrystä, mutta tulin paikalle seuralaiseni houkuttelemana. (Molemmat kyllä kiinnostelevat!) Keskustelusta kuitenkaan ei oikein jäänyt mitään mieleen, muuta kuin se, että vaikka kirja on saanut inspiraatiota Mikaman sukulaisten kokemuksista, kaikki henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä. 

Kuka on päähenkilö? (Kirsikka Saari, Johanna Vuoksenmaa, Mikko Myllylahti, haastattelija Anna Brotkin)

Päivän viimeiseksi ohjelmaksi jäi paneeli, jossa kirjailija-käsikirjoittajat keskustelivat henkilöhahmoista, erityisesti päähenkilöistä. Muistan, että tämä keskustelu oli tosi kivaa seurattavaa, sisällöstä en muista mitään. 

Ajatuksia

• Onko niiden lavojen paikkoja ihan joka vuosi pakko siirtää???

• Kivaa oli kuitenkin se, että käytävät tuntuivat leveämmiltä kuin ennen. Voisiko tätä jatkaa seuraavillakin messuilla, ei tarvitsisi tunkea niin pahasti ihmisjoukkojen lävitse? 

Harmituksia

• Perinteitä kunnioittaen kävin syömässä ruokamessuilla thai-kojun ruokaa, josta olen aina ennen pitänyt kovasti. Valitsin tällä kertaa kasvisversion. Tämä annos oli kuitenkin pettymys, sillä se oli hyvin kevyt ja tylsä syötävä (lähinnä nuudelia, eikä ihmeemmin mitään sattumia). Maku oli ihan hyvä, mutta ei se kauaa nälkää pitänyt. 

Tähtihetkiä

• Ihanaa, kun on taas messut! En ole mikään massatapahtumien isoin fani muuten, mutta kyllä se tuntui ihanalta, kun on melkein kaksi vuotta lähinnä kykkinyt omassa yksiössä Zoomin äärellä.

• Ei ollut ruuhkaisaa! 

• Tein mahtavia löytöjä kolmen euron kirjojen pöydästä!!

• Edellisen yön lyhyiksi jääneet unet johtivat siihen, että jutut alkoivat olla illasta aika levottomia. Maailman vahvin mies ja Dannyn tyttöystävien ikähaarukka naurattivat väsyneitä messuilijoita aivan todella paljon. Risto Räppääjän ja Sun maidin yhteistyö hämmensi ja huvitti myös. Messuvilinän keskellä uskomattoman hieno, kiiltävän punainen rusina-auto kiinnitti huomioni heti. (Harmikseni siitä ei tullut otettua kuvaa...)

"Siis mä niin haluan ton rusinamobiilin. Voiskohan sen ostaa?"

"No sulla on se ajokorttikin, että siitä vaan sitten." 

Lauantai 30.10.

Tämä kuva näyttää melkoisen synkältä :D ihan näin hämärää Messukeskuksessa ei sentään ollut. 

Ohjelma

Suomen kirjailijaliitto esittää: Olisinpa tiennyt (Jari Tammi, Suvi Vaarla)

Lauantain aloittaneesta ohjelmasta minulla ei ole oikein muistikuvia. 

Syyskirja (Johanna Venho, haastattelijana Anna-Riikka Carlsson)

Tove Janssonin elämää fiktion keinoin käsittelevästä Syyskirjasta puhuttiin uudella, äänikirjateemaisella Töölönlahti-lavalla, ja sepä vasta olikin kummallinen lavakonsepti! Haastattelija ja haastateltava olivat pienessä keltaisessa kopissa ja yleisö istui jakkaroilla sen ympärillä. Istumapaikkoja oli hyvin vähän, esimerkiksi itse en päässyt istumaan ollenkaan koko ohjelman aikana. Tuntui myös hankalalta, kun puhujat olivat omassa kopissaan, jolloin heidän kontaktinsa yleisöön jäi melko olemattomaksi. Keskustelu kirjasta sen sijaan oli ihan kiinnostava, ja Syyskirja kyllä kiinnostelee. Erityisesti kiinnostaa Venhon vihjailema intertekstuaalisuus Muumilaakson marraskuuhun, jonka juuri äsken luin ja josta pidin yllättävän paljon. Oli myös kiinnostavaa, että Venho on saanut kirjastaan epätavallisen paljon lukijapalautetta nimenomaan kirjeitse. Hän sanoi, että koki yhteyttä Tove Janssoniin tässä tilanteessa: myös Jansson itse sai paljon lukijakirjeitä. 

Helsingin sanomat: Kaija Koo – Taipumaton (Kaija Koo, haastattelija Jouni K. Kemppainen)

Ei varmaan kauheasti tarvitse arvailla, että mitä valitsen ohjelmistosta, jos Kaija Koo on paikalla? :D Kaija Koo ja hänen elämäkertansa kirjoittaja Jouni K. Kemppainen kertoivat kirjoitusprosessista, ja millaiselta on tuntunut toisaalta käydä omaa elämäänsä läpi pohjamutia myöten, ja toisaalta miltä on tuntunut kirjoittaa tällaisesta elävästä legendasta elämäkerta. Kemppainen kertoi, että kyseessä ei ole fanikirja, vaan tarkoitus on olla mahdollisimman rehellinen ja pyrkiä niin lähelle totuutta kuin se on mahdollista, silloinkin, kun se ei ole aina mukavinta. Tämä kirja kyllä kiinnostelee! Kaikkein huvittavinta tässä ohjelmassa oli kuitenkin ehkä se, että ennen keskustelijoiden saapumista Kaija Koon tuolille tuotiin kaksi hänen nimikirjainlogollaan varustettua tyynyä :D Mutta mikäpä siinä, olisin minäkin ehkä tehnyt niin, jos olisin hänen asemassaan. 

(Tämänkin ohjelman kohdalla messulehti oli väärässä, Kaijan ja Kemppaisen lisäksi lavalla oli erillinen haastattelija, jonka nimeä ei siinä mainita. Tämänkin korjaan, jos joku sen tietää!) 

Lyriikkakeskustelu: BEHM (BEHM, haastattelija Ronja Salmi)

Viime syksynä oli aika, jolloin en paljoa muuta kuunnellutkaan kuin BEHMin Draaman kaari viehättää -albumia. En ole ihan sataprosenttisen varma siitä, mitä mieltä olen BEHMin sanoituksista (ovatko ne nerokkaita vai typeriä?), mutta joka tapauksessa minua kiinnosti kuulla, mitä hän itse puhuu teksteistään. Ronja Salmi ja BEHM keskustelivat paitsi kirjoittamisen teemoista ja prosesseista, mutta myös paljon häpeästä ja perfektionismista. BEHM sanoi, ettei koskaan näytä keskeneräisiä tekstejään kellekään, ja vaikka tavallaan ymmärrän ajatusprosessin taustalla (esimerkiksi ei halua joutua selittelemään, että teksti on vielä kesken ja elää vielä), mutta ehkä minut on aivopesty niin tehokkaasti palautteenannon ja -saamisen kulttuuriin, että tämä tuntui todella vieraalta ja vanhanaikaiseltakin tavalta kirjoittaa. Kiinnostavaa oli myös se, että sävellys syntyy BEHMillä aina ennen sanoitusta. 

Suomen kirjailijaliitto esittää: Kritiikki kirjailijan silmin (Aleksanteri Kovalainen, Annamari Marttinen, haastattelija Virpi Hämeen-Anttila)

Tämäkin on niitä ohjelmia, jotka ovat pyyhkiytyneet päästäni lähes täysin. Bloggaajista puhuttiin ja heidän työpanostaan kritiikin antajina arvostettiin, se lämmitti sydäntä (vaikka en ehkä mikään maailman paras arvostelija olekaan). En muista, nostettiinko tässä vai päivän ensimmäisessä ohjelmassa esiin se, että vaikka esimerkiksi Hesarin arvostelulla on paljon painoa ja merkitystä esimerkiksi kirjanmyyntiin, se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kuin yhden ihmisen mielipide kirjasta, eikä sillä tavalla yhtään arvokkaampi kuin mikään muukaan arvio. 

Kirjakallio: Khimaira (J.S. Meresmaa, haastattelijoina Kallion lukion oppilaat)

Pidin J.S. Meresmaan Dodosta kovasti, joten jatko-osa Khimaira on ehdottomasti lukulistallani, joten lieni selvää, että halusin kuuntelemaan tätä keskustelua. Puolituntisen aikana ehdittiin puhua niin säeromaanin konseptista, äiti-tytär-suhteista ja niiden yksipuolisesta kuvastosta (mieskatse vaikuttaa tässäkin) kuin polyamoriasta ja sen representaation tärkeydestä. Erityisen paljon minua kuitenkin ilahdutti tieto siitä, että Meresmaa kirjoittaa tällä hetkellä sarjan kolmatta osaa, jonka pääosassa on Tuukka! Jospa vaikka joululomalla saisin Khimairan käsiini... Tästä keskustelusta jäi kuitenkin loppujen lopuksi ehkä hieman kiusallinen fiilis. Haastattelijat olivat hyviä, ja Meresmaa myöskin, mutta kysymykset olivat välillä vähän kummallisia. Huomasi myös, etteivät haastattelijat olleet lukeneet Dodoa, mikä oli ehkä osasyynä kummallisiin kysymyksiin. 

Kirjakallio: Isetin solmu (Magdalena Hai, haastattelijoina Kallion lukion opiskelijat)

Magdalena Hain Royaumen aikakirjojen toinen osa, Isetin solmu, ilmestyi tänä syksynä, ja tämä mangainspiroitunut fantasiajärkäle on lukulistallani, joten olihan Hain haastattelua mentävä kuuntelemaan. (Pakko muuten sanoa, että arvostin edellisen ohjelman jälkeen kovasti sitä, että haastattelijat olivat lukeneet myös sarjan edellisen osan...) Hai puhui esimerkiksi siitä, miten hankalaa kirjan kirjoittaminen oli, kun pelattiin niin aikamatkustuksella että rinnakkaistodellisuuksissa. Minua ilahdutti se, kun Hai paljasti kappaleita kirjoitussoittolistoiltaan ja kertoi muutamien hahmojen "teemabiisit". On aina kiva kuulla, että Oikeat Kirjailijat harrastavat samanlaista metatyön tekemistä kirjoittamisen eteen kuin itse :D Paljastuipa sekin, minkä takia noitien nimet ovat ranskankielisiä: mangassa hahmoilla saattaa olla niminä melko satunnaisia länsimaalaisia sanoja, mikä inspiroi Haita käyttämään nimenä yhtä lailla satunnaisen oloisia ranskankielisiä sanoja. (Olkoonkin, että nimissä on kyllä jonkin verran symboliikkaa ja logiikkaa hahmojen luonteita ja taustoja ajatellen, sanoo vanha ranskanlukija :D) Olinkin tätä kovasti ihmetellyt ensimmäistä osaa lukiessani! 

Nukkumatin kylmä sota (Sakari Silvola)

Messupäiväni päätti sopivasti Nukkumatti. Tämä suomalaisillekin hyvin tuttu itäsaksalainen nukkeanimaatio oli paitsi sympaattinen lastenohjelma, myös propagandakoneiston osa. Nukkumatin pinnan alla olikin melkoinen kylmän sodan kuvio! Vaikka tiesinkin, että jotain tällaista Nukkumatin taustalla olikin, aiheen laajuus yllätti. Oli esimerkiksi hyvin tarkkaan säädeltyä, millä kulkuneuvolla Nukkumatti sai milloinkin televisioruutuun huristella! Silvola on itse asunutkin Berliinissä, niin ennen muurin murtumista kuin sen jälkeenkin, ja hän on kirjaa kirjoittaessaan päässyt siis aivan Nukkumatin syntysijoille ja tavannut animaatioon liittyneitä henkilöitä niin Saksassa kuin Suomessakin. Nukkumatti on harvoja asioita, joita Itä-Saksasta on nykypäivään säilynyt, ja siihen liittyy Saksassa suurtakin nostalgiaa (tai ostalgiaa, kun puhutaan juuri DDR-nostalgiasta). Itsekin muistan selkeästi Nukkumatin omasta lapsuudestani (vaikka olenkin ollut kolme- tai neljävuotias, kun ohjelman esittäminen on Suomessa lopetettu). Tuolloin minua kiinnosti ehkä enemmän sympaattinen pikku-ukkeli, joka saapui paikalle oudoilla kulkuneuvoilla, mutta näin melkein 20 vuotta vanhempaa historianopiskelijaa kiehtoo politiikka lastenohjelman takana. Inspiroiduin tästä ohjelmasta niin, että ostin kirjan itselleni ja sain siihen vielä Silvolan nimikirjoituksenkin. 

Harmituksia

• Todella kovat tungokset, mutta mitäs muuta sitä messulauantailta odottaisi. 

• Olin illalla muutaman tunnin yksikseni messuilla, missä ei teoriassa ollut mitään vikaa, koska oma seura paras seura, mutta harmitti, kun kukaan ei ollut kuuntelemassa jotain hassun hauskoja vitsejä, joita keksin Messukeskuksessa vaellellessani. 

• Narikkajonot olivat niin pitkät, että myöhästyin bussista, joka vei minut takaisin yöpaikkaani. (Eihän Helsingissä toki ikinä joudu pitkään bussia odottamaan, mutta bussipysäkillä kykkiessäni nälkä rupesi kaivelemaan mahassa aika tehokkaasti, kun viimeisimmästä ruokailusta alkoi olla jo aika pitkä aika.) 

Tähtihetkiä

• Söin erittäin hyvän meze-lautasen ruokamessuilla. 

• Okei, en tiedä, oliko tämä varsinaisesti tähtihetki, mutta tämä huvitti minua silti kovasti. Vessasta tullessani vastaani tuli nainen, joka oli kovin tutun näköinen. En saanut heti päähäni, kuka kyseessä oli, mutta varmuuden vuoksi hymyilin hänelle ystävällisesti (vaikka eihän sitä tietenkään maskin takaa nähnyt, tajusin myöhemmin). Suunnilleen minuutin kuluttua tajusin, että sehän oli Anna-Leena Härkönen, eikä kukaan oikeasti tuttu :D 

• Aivan mahtavan hyviä kirjalöytöjä, jälleen!!

• Vaikka olimme hieman vaillinaisella joukolla messuilla, perinteinen messuselfie otettiin silti, ja puuttuvat henkilöt photoshopattiin kuvaan. Kiitos moderni teknologia!

• Ei enää messujuttu varsinaisesti, mutta ilta yöpaikassani oli erittäin hauska! (Oli kyllä perjantainakin!) 

Sunnuntai 31.10. 

Huvitti kovin.

Ohjelma

Gasellit (Pekka Salminen)

Tänne menin puhtaasti messuseuralaisteni houkuttelemana, en nimittäin varmaan tiedä yhtäkään Gasellien biisiä. Gasellit-kirja kertoo bändin tarinan heidän omasta näkökulmastaan. Bändin keskustelua oli ihan hauska seurata, ja heidän ystävyytensä ja lämpimät välit tulivat selkeästi esiin sellaisellekin, joka ei heitä tunne. Kovin paljoa en ehkä tästä esityksestä loppupeleissä irti saanut, enkä todennäköisessti aio kirjaakaan lukea, mutta ihan hyvä sunnuntain aloitus kuitenkin. 

Kirjakallio: Ihana (Dess Terentjeva, haastattelijana Kallion lukion oppilaat)

Sunnuntain toinen ja viimeinen ohjelma oli Dess Terentjevan haastattelu hänen uusimmasta teoksestaan, säeromaani Ihanasta. Terentjevan kanssa keskusteltiin niin suomenvenäläisyydestä, vähemmistörepresentaatiosta ja nykypäivän nuorten aktivismista ja paineista, mitä siihen voi liittyä. Ihanakin on ehdottomasti lukulistalla, erityisesti nyt Finlandia-ehdokkuuden jälkeen! 

Ajatuksia

• Olin sunnuntaina messuilla sellaisessa seurassa, jossa en ollut aikaisemmin messuilla ollut. Olikin kiinnostavaa, miten eri ihmiset messuilla toimivat! Mukavaa oli tässäkin seurassa, mutta oli mielenkiintoista, miten erilaiselta messukokemus tuntui. 

Harmituksia

• Bongasin yhden kirjan, jonka olin halunnut lukea jo pidempään, mutta se maksoi yli kolmekymppiä, mikä oli omaan budjettiini vähän liikaa. En tiedä, onko kirja varsinaisesti sellainen, jota tarvitsisin hyllyyni, mutta silti vähän harmitti. Pitää sitten lainata se kirjastosta myöhemmin. 

• Olisi ollut ihan hauskaa seurata useampaakin kuin kahta ohjelmaa, mutta tällä kertaa meni näin. Ei tämä kuitenkaan kauheasti jäänyt kaivelemaan :D 

Tähtihetkiä

• Toisaalta kun ei ollut paljoa ohjelmia, ei ollut yhtään kiireen tuntua, eikä tarvinnut jatkuvasti vilkuilla kelloa. 

• Etsin messuseurani apuna kivoja muistikirjoja ja löysin kuin löysinkin Paperikauppa Putingin pisteen, vaikka ehdinkin olla jo varma, että se on yön aikana kadonnut kuin tuhka tuuleen. 

• Metrilaku. Aina yhtä jees <3 

• Pysyin budjetissa, ei pöllömpää. 

• Vaikka messujen loppuminen ja arkeen palaaminen on aina yhtä haikeaa, oli myös ihana tulla takaisin kotiin. On joka kerta yhtä ihanaa, että opiskelukaupunkiin palatessa matka menee aina ihan hujauksessa! 

Hei hei, messut! Toivottavasti tavataan taas ensi vuonna <3

Ostokset

Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila: Elimäen koko tarkoitus

Elimäen koko tarkoitus perustuu Douglas Adamsin ja John Lloydin The meaning of Liff -kirjan konseptiin. Kyseessä on ikään kuin sanakirja, jossa erilaiset paikannimet saavat uudet merkitykset, kun ne laitetaan tarkoittamaan asioita, tapahtumia, henkilöitä tai tunteita, joille ei ole aikasemmin ollut omaa sanaa. Tämä pokkari maksoi kolme euroa ja ehti jo yöpaikassani hauskuttaa minua ja majoittajiani koko rahan edestä. 

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Minulla on ollut Selja-sarjan ensimmäinen osa hyllyssäni pienen ikuisuuden, joten kun bongasin neljännen osan antikvariaatista suhteellisen edullisella hinnalla, päätin ostaa sen ensimmäisen osan kaveriksi. Nyt puuttuu sitten toinen ja kolmas osa. (Myöhemmin julkaistuista Seljalta maailman ääriin - ja Seljan Tuli ja Lumi -kirjoista en muista niin paljoa pitäneeni, joten niitä en ehkä hanki hyllyyni. Koko sarja pitäisi joka tapauksessa lukea uudelleen!) 

Tove Jansson: Seuraleikki

Jatkan Tove Janssonin aikuisille suunnattujen teosten keräilyä, vaikka en ole lukenut kuin Kesäkirjan... Seuraleikki-novellikokoelmaa oli samassa pöydässä myynnissä ilman kansipapereita kahdeksan euron hintaan ja kansipapereilla kymmenen euron hintaan, eikä kirjojen kunnossa ollut muita eroja. Päädyin siihen, että säästän mieluummin kaksi euroa ja pystyn elämään kansipaperittomuuden kanssa. Se sopii niin ikään vaaleaan Reilua peliä -kirjaan, jonka vieressä se hyllyssäni on. 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin

Luin tämän trilogian abivuonna, ja se rikkoi minut räkäitkuiseksi mytyksi sängyn pohjalle. Kun huomasin koko sarjan yhteisnidepokkarin WSOYlla hintaan 10€, ei minun tarvinnut harkita ostopäätöstä kovinkaan kauan. 

Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota

Jo aikaisemmin mainittu Nukkumatti-kirja pääsi koristamaan hyllyäni. Tämä oli kallein kirja, jonka messuilta ostin (20€), mutta lohdutin itseäni sillä, että kyseessä on kuitenkin ammattikirjallisuus, joten voin hyvällä omallatunnolla törsätä opintotukeani siihen :D Tätä ehdin jo kotimatkalla junassa aloittaa, mutta en ole vielä lukenut loppuun. Hyvältä vaikuttaa kuitenkin! 

L. M. Montgomey: Pat, vanhan kartanon valtiatar

Pat-duologian ensimmäisen osan sain joululahjaksi varmaan yli 10 vuotta sitten, ja vaikka tämän kakkososankin luin jo joskus yläasteella, se on puuttunut Montgomery-kokoelmastani. Nyt on sitten molemmat Patit hyllyssä!

Kaarina Kolu (toim.): Suomalainen satu 1&2

Näihin liittyykin hauska tarina! Ehkä kaksi viikkoa ennen messuja bongasin nämä Goodreadsissa, ja kun nyt satun olemaan kovin saduista kiinnostunut henkilö, lisäsin nämä heti TBR-listalleni. Sattumalta messuilla bongasin kolmen euron pöydässä ensimmäisen osan, ja totesin ääneen seuralaiselleni, että juuri äskettäin sain tietää tämän kirjan olemassaolosta ja kiinnostuin kyllä, ja että kolme euroa ei olisi paha hinta tästä, mutta kyllähän sitten pitäisi olla kakkososakin hyllyssä, ja saako sitä sitten mistään... Tuskin olin saanut lausettani loppuun, kun käänsin päätäni hieman, ja näin kakkososan jonkun tädin kädessä. Aloitin välittömästi aggressiivisen telepatiayrityksen ja niinpä täti pian laski kirjan takaisin laatikkoon ja jatkoi matkaa, ja silloin minä iskin kiinni ja kotiutin tämän kaksikon. Suomalaiset sadut ovat jääneet hieman vieraammaksi kuin esimerkiksi Grimmin tai Andersenin sadut, joten nämä kiinnostavat kyllä kovasti. 

Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssikielto Suomessa 1888-1948

Viime vuoden tieto-Finlandian voittanut kirja löytyi myös kolmen euron pöydästä! Tämän haluan joka tapauksessa joskus lukea, enkä usko, että tätä ihan yhtä halvalla vastaan kävelee. 

Kaari Utrio: Perhekirja. Eurooppalaisen perheen historia

Olen tätä kirjaa toisinaan katsellut muissa yhteyksissä, ja se kyllä kiinnostaa kovasti. Tämä kyseinen kappale maksoi 15€, ja bongasin sen lauantaina antikvariaatista. Kirjalla oli kuitenkin melkoisesti kokoa, ja hintakin mietitytti hiukan (Nukkumatti-kirjan jälkeen kallein hankinta!), joten päätin, että jos kirja on edelleen myymättä sunnuntaina ennen lähtöäni messuilta, on se tarkoitettu minulle. (Olen hyvä perustelemaan asioita itselleni, kuten huomaatte.) Näin kävi, ja Perhekirja lähti mukaani. Ammattikirjallisuutta, ammattikirjallisuutta, mutisin itsekseni, kun raahasin kirjakassejani juna-asemalle. 

Helsingin kirjamessut vuosimallia 2021 olivat ihana merkki siitä, että ehkä vielä joskus on normaaliksi laskettavaa elämää. Kirjayhteisössä on niin tavattoman hyvä ja ihana olla! <3 Suuri kiitos vielä messuorganisaatiolle bloggaajapassista, ja vähintäänkin yhtä suuri kiitos messuseuralleni ja majoittajille. Kiitos kuuluu tietenkin myös kaikille esiintyjille ja kirjamyyjille. Kaikki te edellä mainitut teitte viikonlopusta niin kovin mukavan! 

(Nii ja jos tosiaan sille rusinamobiilille tarvitsee joskus omistajan, minuun voipi olla yhteyksissä :D) 

Lisää ukulelebiisejä

Hyvää syntymäpäivää seitsemän vuotta täyttävälle blogilleni! Niin ne vuodet vierii, ihme juttu. 

Juhlan kunniaksi ajattelin palata kaikkien aikojen suosituimman blogipostaukseni aihepiirin pariin, ja ei, kyseessä ei tällä kertaa ole kouluvihkojen tuunaus :D Parhaat (ja helpot) ukulele-biisit -postaus maaliskuulta 2018 nimittäin ohitti kouluvihkopostauksen blogin suosituimpana tekstinä jo vuonna 2019, eikä se ole sieltä muualle liikahtanut. (Se on myös ihan omissa sfääreissään näyttökerroissa: yli 21 tuhatta! Tilastoissa seuraavalla tekstillä on vain alle puolitoistatuhatta näyttökertaa.) 

Edellisen ukulelepostauksen tapaan tässä on läjä biisejä, joita tykkään ukulelella soittaa. Monissa on helppo (/helpohko) sointukierto, eikä erityisen vaikeita tai nopeita vaihtoja. Toisaalta vaikeus on usein soittajan taitotasosta ja sorminäppäryydestä kiinni (itselleni esimerkiksi H ja Hm ovat edelleen vaikeita, varsinkin nopeatempoisissa biiseissä), joten korostan tässä, että nämä ovat vain oman kokemukseni mukaan kivoja soittaa :D mutta jos tästä on jollekulle muullekin iloa, sen parempi! 

J. Karjalainen: Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään & Telepatiaa & Avaruuden ikkuna & Hän

Perinteistä suomirokkia heti listan kärkeen! Karjalaisen biisit ovat yleensä aika simppeleitä soitettavia, ei kovinkaan montaa sointua ja yleensä aika yksinkertainen kierto. 

Scandinavian music group: Kaunis Marjaana & Vieläkö soitan banjoa & Helena & Ruotsiin ja takaisin & Näin minä vihellän matkallani

Hirvittävää, miten unohdinkaan Smg:n edellisestä postauksestani! Ukulelen soundi sopii bändin tuotantoon kuin nenä päähän, eteenkin folk-vaiheen kappaleisiin. Toisaalta esimerkiksi yksinkertaiseen Helenaan ukulele on juuri sopiva, vaikka Terminal 2 -albumi muuten on melkoisen koneellinen. Valitsin tähän nyt vain muutaman suosikkini, vaikka monia muitakin usein soitan. 

Huom. Vieläkö soitan banjoa kannattaa transponoida (-1), jos haluaa helpommat soinnut. 

La la land: City of stars

Listan pakollinen musikaaliosuus. Yleensä musikaalibiiseissä on niin vaikeat soinnutukset, että jätän ne suosiolla soittamatta, mutta City of stars on ihanan helppo. Tätä olisi ihanaa laulaa jonkun kanssa duettona, vaikka alkuperäisessä versiossa se lauletaankin pianon, eikä ukulelen säestyksellä :D 

The Cure: Lovesong

Äärettömän helppo sointukierto! The Curen tuotanto ei ole minulle muuten tuttua, mutta ystäväni vinkkasi tämän kappaleen joskus, ja se päätyi välittömästi DVR:n soittolistalle, koska se kuvaa täydellisesti tarinan pariskuntaa. Joskus, kun haluan viritellä itseäni DVR-tunnelmaan, kuuntelen tätä, ja joskus jopa innostunun soittamaan sitä itse.

Autoheart: Moscow

Autoheartin biisit ovat usein vähän vaikeampia kuin ensiksi kuulostaa, mutta Moscow on mukavan helppo! Se on muutenkin eräs lempikappaleistani Autoheartilta, ja myös ylipäänsä ensimmäisiä, joita opettelin soittamaan, kun sain oman ukuleleni (ja siitäkin on jo yli neljä vuotta, kauhistus!) 

Riki Sorsa: Haaveissa vainko oot mun

Vähän vanhempaa suomi-iskelmää tähän väliin! En oikein muista, missä yhteydessä tähän joskus lapsena törmäsin, mutta silloin tykästyin tähän heti, vaikka en ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse. "Löysin" tämän uudelleen melko vähän aikaa sitten, ja pitihän sitä sitten kokeilla ukulelellakin. Hyvin toimii!

Erika Vikman: Cicciolina

Cicciolinan olisi pitänyt voittaa vuoden 2020 UMK (tosin sitten viisujen peruminen olisi kirvellyt varmaan vielä enemmän, joten ehkä asioiden oli tarkoitus mennä, miten meni), mutta onneksi niukka häviö ei todellakaan tarkoita kappaleen katomista maailmankaikkeudesta. Yhden ukulelen kanssa ei ihan päästä samoihin musiikillisiin tunnelmiin kuin alkuperäisversiossa, mutta on tätä niin kiva soittaa!

Huom. Kannattaa transponoida (-2), jos haluaa helpommat soinnut. 

Olavi Uusivirta: Kultaa hiuksissa & Nuori ja kaunis & Kaiken jälkeen olet kaunis & Elvis istuu oikealla & Paperisiivet

Olavin tuotannosta löytyy helpompia ja vähän vaikeampia biisejä, mutta yleisesti niitä on kiva soitella. (Monesti suurin vaikeus onkin sopivan laulukorkeuden löytämisessä, helposti se on liian korkea tai liian matala itselleni :D) Olavin sävellykset ja sanoitukset ovat sen verran hienoja, että niiden soittaminen ja laulaminen on erityisen miellyttävää!

Miljoonasade: Marraskuu

Jos haluaa lähestyvään syksyyn sopivan synkähkön ja helposti soitettavan korvamadon, voi kokeilla soittaa Marraskuuta!

Jippu: Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)

En oikein välitä Jipun musiikista (rehellisyyden nimissä en ole sitä kauheasti kuunnellutkaan), mutta Eva on kaunis kappale. Jotenkin yllätyin siitä, miten kiva tätä oli soittaa! 

Kaija Koo: Kuka keksi rakkauden

Ja totta kai tällä listalla pitää yksi Kaijan biisi olla! 

The Bonzo Dog Band: I'm the urban spaceman

Tämän pienen, kahjon biisin bongasin alun perin Monty Pythonista. Se lienee tarpeeksi selittämään :D Itse pidän enemmän juuri nopeammasta Python-versiosta kuin varsinaisesta levytyksestä, mutta onneksi soittaessa tahdin voi päättää ihan itse. 

Vielä loppuun sellainen ekstravinkki, että Nuoren seurakunnan veisukirjassa on useita yksinkertaisia lauluja, joita on aloittelevankin ukulelensoittajan helppo oppia. Jo kolmella, neljällä soinnulla pääsee monesti pitkälle. Jos blogiin on eksynyt esimerkiksi nykyisiä tai tulevia isosia, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että soittotaitoiset isoset ovat ainakin oman kokemukseni mukaan kovin haluttuja ripareille, ja ukulele on helppo soitin ottaa haltuun niin, että pystyy leirillä säestämään laulujen laulamista. 

Parhaita albumikokonaisuuksia

Internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessani löysin tällaisen hauskan sivuston, jolla voi koota seitsemän lempialbumiaan yhteen kuvaan, ikään kuin taideteokseksi. Vaikka monien muiden tavoin kuuntelen musiikkia nykyään lähinnä Spotifysta ja yleensä itse tekemiltäni soittolistoilta, arvostan todella paljon hyvä albumikokonaisuuksia ja ilahdun joka kerta, kun huomaan, että kokonaisuuden eteen on nähty vaivaa ja käytetty ajatustyötä, eikä vain lätkäisty biisejä satunnaiseen järjestykseen. Joku toinen olisi ehkä jättänyt kuvan valmistumisen jälkeen asian sikseen, mutta minä en, tahdon kertoa perusteluja valinnoilleni :D ja mikäs sen parempi paikka höpöttää tällaisista jutuista kuin blogi, jossa kukaan ei tule rajoita hölinääni...

Valinnat olivat vaikeita, mutta valitsin albumit lähinnä sydäntäni kuunnellen, suurin piirtein ensimmäiset, jotka tulivat mieleeni. Jos jonkinlaista kriteeristöä mietin, päätin, että albumin pitää olla sellainen, että siinä ei ole ollenkaan tai lähes ollenkaan sellaisia kappaleita, joita skippaisin joka kerta levyä kuunnellessani. Pyrin myös siihen, että nostalgia ei sumentaisi silmiäni liiaksi, vaan valitsisin oikeasti lempialbumeitani listalle. Jos olisin tehnyt listan nostalgialasit silmillä, siitä olisi tullut kovin toisen näköinen. (Silloin siellä olisi ollut kenties esimerkiksi Boney M.:n Gold-kokoelma, joka ei ole tosiaankaan missään lempilevyjeni listalla, vaikka monista sen biiseistä kovasti pidänkin.) Albumien järjestys ei ole paremmuusjärjestys, sillä se riippuu puhtaasti päivästä ja fiiliksestä. 

1. The Beatles: The Beatles/White album (1968)

Käsi pystyyn, kuka yllättyi, että Beatles on ekana listalla (vaikkei tämä paremmuusjärjestys ollutkaan)? White album jakaa mielipiteitä, ja täytyy tunnustaa, etten minäkään pitänyt siitä silloin, kun Beatlesiin aloin kunnolla 11-vuotiaana tutustumaan, mutta kun vähän myöhemmin palasin tuplalevyn pariin, aloinkin tykästyä siihen enemmän, ja se onkin suosikkini Beatlesilta, jos yksi on pakko valita. Myönnän, että tuplalevy on kokonaisuutena ehkä hieman raskas, ja esimerkiksi Revolution 9 on "biisi", jonka skippaan jokaisella kerralla, mutta samaan aikaan minua viehättää albumin runsaus ja monipuolisuus. Parin edellisen albumin ylitsepursuava psykedeelisyys on käännetty hieman maltillisempaan suuntaan, mutta musiikissa silti kokeillaan erilaisia juttuja: levyltä löytyy esimerkiksi ensimmäiseksi heavy metal -kappaleeksi tituleerattu Helter skelter. Toisaalta levyltä löytyy myös herkkiä, akustisia kappaleita kuten Blackbird ja Cry baby cry. Beatlesin monipuolisuus ei lakkaa ihmetyttämästä ja ihastuttamasta, ja White album on monipuolisuudesta hyvä todiste. Toki minulla liittyy White albumiin myös nostalgisia muistoja, jotka lisäävät sen tärkeyttä omissa silmissäni, mutta siitä huolimatta se on eräs parhaista albumeista, mitä Beatles koskaan levytti. Ja noh, löytyyhän levyltä myös biisi nimeltä Glass onion, jonka merkitystä minulle itselleni on tuskin kovin vaikea arvata ;) (fun fact: blogin kuusivuotisen historian aikana tasan yksi ihminen on hoksannut ilman mitään vihjeitä, mistä blogini nimi tulee :D) 

2. Kate Bush: Hounds of love (1985)
Hounds of love on suurin piirtein kaikkien Kate Bush -fanien suosikki, enkä heistä tässä tapauksessa juurikaan eroa. Albumikokonaisuus on runsas ja rikas, upea sekä äänimaailmaltaan, että sanoituksiltaan, puhumattakaan Bushin käsittämättömästä äänestä, joka on yhdessä hetkessä kujerrusta ja toisessa kauhunhuutoa. Vaikka 80-luvun tyyli hieman kurkkiikin nurkan takaa (esimerkiksi Running up that hillin rummuissa), on kokonaisuus kuitenkin yllättävän ajaton. Erityisen hieno on B-puolen Ninth Wave -kokonaisuus, joka kertoo tarinan veden varaan joutuneesta tytöstä, hänen unistaan ja painajaisistaan. Näen tämän kokonaisuuden hyvin visuaalisena kuunnellessani, eikä minua varmaan koskaan lakkaa harmittamasta, että Bushin suunnittelema Ninth wave -elokuvaprojekti kaatui ennen kuin se ehti edes alkaa. A-puolen teema on löyhempi: se käsittelee ihmisten välisiä suhteita eri näkökulmista, mikä sekin on sinänsä toimiva teema, mutta kokonaisuuden nimittäminen "teemaksi" tuntuu hieman päälleliimatulta. Hyviä biisejä siinäkin kuitenkin on, hienoimpiin hetkiin kuuluu taianomainen Cloudbusting. Monet A-puolen kappaleista toimivat omina itsenään, kun taas jotkut Ninth waven kappaleista ovat selkeästi "pelkkiä" kokonaisuuden osia: esimerkiksi Morning fog ei ole mikään erityisten hieno ja merkittävä kappale, mutta tarinan päätöslukuna sillä on merkittävä osansa albumilla. Hounds of love on Kate Bushin tuotannosta ehkä yksi helpoiten lähestyttävin albumi: esimerkiksi joku The Dreamingin kaltainen taiderock-järkäle ei ehkä ole paras levy aloittaa artistin tuotantoon tutustumista. Hounds of love oli minulle itsellenikin ensimmäinen askeleeni Kate Bushin tuotantoon, joten voin sitä vilpittömästi suositella. 

3. Marina and the Diamonds: FROOT (2015)
Mielestäni kaikki Marinan levyt ovat hyviä, pidän siitä, että ne ovat kaikki hieman toisistaan eroavia sekä soundeiltaan että sanoituksiltaan. Vaikka minuun vetoavatkin niin Family jewelsin vihaisuus kuin Electra Heartin kepeän pinnan alla piilotteleva synkkyys ja Love + Fearin pohdiskelevat sävyt, FROOT on ehkä kuitenkin Marinan paras levy. Äänimaailma osuu täsmälleen johonkin omaan mielihyväalueeseeni, ja sanoitukset, jotka ovat yleensäkin Marinan musiikin parasta antia, ovat todella onnistuneita. Tunnelmatkin vaihtelevat nimikappaleen hedelmävertauksilla leikittelevästä viettelystä I'm a ruinin hankalaan parisuhteeseen ja ihmisten pahuutta käsittelevästä Savagesista kuolemanpelkoa sanoittavaan Immortaliin. Marinalla on myös jokaisella albumilla vahvasti oma estetiikkansa, ja FROOTin estetiikka miellyttää silmääni eniten. Olen muistaakseni puhunut aikaisemminkin siitä, että jollain kumman tavalla Marina onnistuu aina uudella levyllään sanoittamaan juuri sen hetken ajatuksiani ja tuntemuksiani, ja sama pätee FROOTiin. Joka kerta, kun kuuntelen levyä, muistuu mieleeni yhdeksäs luokka, ja silloiset ajatukseni, joihin Marinan musiikki toi lohtua ja lupauksen siitä, että vaikeuksista selvitään kyllä. (Muistatteko, kun sanoin, että näissä valinnoissa ei ole nostalgiatekijää mukana?) Nyt aikuisempana huomaa sen, miten kypsästi Marina sanoituksissaan eri aiheita käsittelee. Kun kaksi edeltävää albumia ovat enemmänkin hieman teinimäisiäkin tunteenpurkauksissaan (missä ei tosiaan ole mitään väärää, eikä teinimäisyys tarkoita, että vakavia aiheita ei voisi käsitellä), FROOTista hehkuu aikuisempi ja harkitsevampi tapa käsitellä vaikeitakin asioita. Isoin ongelma FROOTissa on kuitenkin sen rakenne: menevämmät biisit on albumin alkupäässä, ja loppupuoli koostuu lähinnä slovareista. Itse olisin järjestänyt kappaleet jotenkin toisin, jotta kokonaisuus olisi hieman tasaisempi. 

4. Scandinavian music group: Manner (2011)
Myös Smg:n tuotanto on mahtavia albumeja täynnä, mutta jos niitä katsotaan puhtaasti skipattavien biisien määrässä, on vuoden 2011 Manner niistä paras. Manner on hieman rockimpi kuin pari edellistä folk-levyä, mutta silti siinä on vahvasti edellisten kaltainen henki. (Siksi seuraava Smg-albumi Terminal 2 olikin pienoinen järkytys, koska se oli niin erilaista kuin mihin olin tottunut.) Mantereella liikutaan Smg:lle tyypillisesti kesäisissä maisemissa, tosin tällä kertaa eksoottisia eläimiä löytyy sanoituksista vähemmän. Terhi Kokkonen on eräs suurimmista sanoittajasuosikeistani (ainakin suomeksi), ja sanoitushelmiä on myös Mantereella: esimerkiksi Montreal kertoo mielestäni suhteellisen vähillä sanoilla yllättävän paljon. Omenenkukan terälehtiä on ihanan kepeä ja kuriton, kun taas Hautojen yli on hämmästyttävän synkkä, kun sanoja alkaa kuunnella tarkemmin. Mustarastas lauloi ooh la la puolestaan on laulu, josta en ole täysin saanut kiinni näiden 10 (!?) vuoden aikana, mutta se on tarjonnut monenlaisia tulkintamahdollisuuksia vuosien mittaan. Vaikka levyllä kuljetaankin monenlaisesta tunnelmasta toiseen, kokonaisuus on silti eheä: lähes kaikkia kappaleita yhdistää paikasta toiseen liikkumisen teema. Onko se suunniteltua vai ei, en tiedä, mutta mielestäni Manner on loistava päätös Smg:n folk-vaiheelle, josta kovasti pidin. (Vuosien kuluessa olen oppinut pitämään jonkin verran myös Terminal 2:sta, mutta kasari-inspiroituneempi Baabel oli enemmän omaan mieleeni, enkä pahoita mieltäni, jos bändi jatkaa sillä linjalla myöhemminkin.) Jos muuten pitäisi sanoa yksi lempibiisi Smg:ltä, mainitsisin ehdottomasti tältä levyltä löytyvän Kauniin Marjaanan. 

 
5. Ultra bra: Kalifornia (1999) 
Ultra brankin kohdalla valinta oli vaikea, mutta tässä kohdassa päätin hieman erota yleisestä mielipiteestä, joka ylistää Krokettia maasta taivaaseen, ja valita bändin kolmannen albumin. Paitsi että siltä löytyy ehdoton ykköslempparini Ultra bralta, eli Kirjoituksia, sen etu on myös se, että Ultra bra on siinä kaikkein mahtipontisin ja suurin. Kaliforniaa seurannut ja UB:n tarinan päättänyt Vesireittejä on sitten jonkinlainen tyylinmuutos, ja siinä kuulee ehkä jonkin verran jo väsymistä bänditouhuun. Kalifornian aikana UB paistatteli vielä Kroketin suursuosion loisteessa, eikä yhtään himmaillut menestyslevyn jälkeen, vaan väänsi nupit oikeastaan entistä enemmän kaakkoon ja sen yli: levyltä löytyy tuttuun tapaan runsaasti jousia, torvia, korkealta ja kovaa kajahtavia lauluharmonioita ja melodioita, jotka ovat meneviä, mutta vaikeampia, kuin ehkä ensiksi aavistaisi. Anni Sinnemäen sanoituksista voinee olla montaa mieltä, mutta itse pidän niistä, ja esimerkiksi Sokeana hetkenä ja Musta, niljaisten lehtien kaupunki ovat käsittämättömän hienoja tekstejä. Poliittisuus putoaa sitä enemmän pois sanoituksista, mitä pidemmälle UB:n diskografiassa mennään, ja vaikka sitä jonkin verran sanoituksissa yhä onkin, ei se toimi enää samalla tavalla kuin aikaisemmilla albumeilla: esimerkiksi Jos haluatte on jotenkin niin epämääräinen ja suoraan sanottuna kehno biisi, että sen kohtalo on joutua automaattiskippauksen kohteeksi, kun levyä kuuntelen. Kalifornialta puuttuu ehkä jonkin verran sitä raivokkuutta ja vihaisuutta, jota muilla albumeilla on, josta UB:ssa erityisesti pidän, mutta jotenkin se ei tässä kokonaisuudessa haittaa. Kalifornialla paistaa aurinko, ja vaikka varjopuolella vaanivatkin maailmanlopun pelko, kipeät ihmissuhteet ja unettomuus, se on runsas, monipuolinen kokonaisuus, jota ei voi kuin ihailla. 

6. Kaija Koo: Tuulten viemää (1993)
Olen aikaisemminkin sanonut, miten joskus yläasteikäisenä kuuntelin salaa Kaija Koota, mutta viime vuosina olen potkaissut "kaappini" oven auki, eikä ihastukseni ysäri-Kaijaan pitäisi olla enää mikään yllätys, ainakaan niille, jotka minut tuntevat, minkä vuoksi Tuulten viemään päätyminen listalleni ei ole mikään ihme sekään. Tuulten viemää on myös yksi kaikkien aikojen myydyimmistä suomalaisista albumeista, eiväthän kaikki suomalaiset voi olla väärässä! Lisäksi albumi sisältää varsinaisen hittisikermän: on Kuka keksi rakkauden, Tule lähemmäs beibi ja kaiken kruunuksi vielä Kylmä ilman sua. Nekin kappaleet, jotka eivät ole niin suuria hittejä, ovat meneviä, vallan hyviä lauluja, josita pidän kovasti. Toisinaan sanonkin puoliksi vitsillä, että jos vielä Tinakenkätyttö olisi tällä albumilla, se olisi maailman paras levy. Tietenkin on myönnettävä, että pääosin Markku Impiön kirjoittamat laulutekstit ontuvat jonkin verran, eikä kiusallisilta hetkiltä täysin vältytä, mutta se on mielestäni osa (ysäri-)Kaija Koon viehätystä. (Joskin on sanottava, että olen aina tykännyt kauheasti säkeestä "eksyn yksiössäsi huoneisiin"!) Sanoitusten tarinallisuus kuitenkin toimii, esimerkiksi nimikappaleen kertoma tarina on mukavan katkeransuloinen. Kaijan pehmeä, tumma ääni toimii niin balladeissa kuin tanssittavimmissakin kappaleissa. Minun on vähän vaikea sanoittaa, miksi juuri Kaija Koon ysärituotanto kolahtaa minuun niin kovaa. Ehkä siinä on jotain muistumia lapsuuden automatkoilta, joilla kuunneltiin esimerkiksi Finnhitsejä (niin paljon, että osaan niitä hyvän valikoiman yhä ulkoa etu- ja takaperin), mutta kuitenkin jotain omalaatuista ja tavoittamatonta. Joistain ohikiitävistä hetkistä tunnistaa itsensä, tai sellaisen ihmisen, joka toivoisi olevansa. 

7. Ed Sheeran: + (2011)
Viimeistä valintaa jouduin pohtimaan pitkään ja hartaasti. Harkitsin vakavasti esimerkiksi J. Karjalaisen Villejä lupiineja, Olavi Uusivirran Ikuisia lapsia ja Autoheartin I can build a firea, mutta päädyin lopulta ehkä vähän geneeriseen, guilty pleasure -valintaani Ed Sheeraniin. Tässä annoin vahvasti nostalgian ohjata valintaani, sillä Ed Sheeranin esikoisalbumi + on minulle nimenomaan nostalgiaa täynnä. Suurimmaksi osaksi akustinen albumi toimi yhdessä elämänvaiheessa iltarutiineihini: kuuntelin sitä joskus joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ja toisinaan se auttoi tirauttamaan pienet itkutkin, milloin mistäkin syystä. (Ah, ihanat yläasteajat!) Toki levyllä on muutamia yksinkertaisesti tylsiä biisejä (esimerkiksi This), ja sanoitukset ovat välillä vähän kömpelöjä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Kompasteluistaan huolimatta + sopii tunnelmoiviin iltoihin. Mielestäni Ed Sheeranin nykyinen musiikki on jotenkin sielutonta ja laskelmoitua, mutta + tuntuu vielä henkilökohtaiselta, välillä melkein siltä, että lukisi jonkun toisen päiväkirjaa (vaikka en tiedäkään, missä määrin kappaleet perustuvat Sheeranin omaan elämään). 

Mikä on sinun lembialbumisi juuri nyt? Entä onko sinulla jotain kaikkien aikojen suosikkia?