perjantai 26. tammikuuta 2018

Suunnitelmista, (itse)sensuurista ja satupodcastista

Viime aikojen googletuksia: varsijousi, historiallinen varsijousi, nuolella tappaminen, kuolema verenhukka. Minä ihan totta vain kirjoitan rakkaustarinaa, en suunnittele murhaa.

Heinäkuussa tein itselleni hienon kirjoittamissuunnitelman loppuvuodelle. Spoiler alert: suunnitelmat eivät onnistuneet. Sen sijaan onnistuin koulun ja syksyn kirjoitusten aiheuttaman stressin, ajanpuutteen ja väsymyksen vähättelyssä. Tarkoituksena oli saada P vuoden loppuun menneessä valmiiksi, aloittaa JL:n editointia ja kirjoittaa ne pahamaineiset, keskeneräisenä yhä roikkuvat novellit loppuun. Vaikka suunnitelmien valossa vuoden 2017 loppupuoli oli katastrofaalinen liuku pimeyteen (no jaa, ehkä hieman dramaattinen ilmaus), kirjoitin ja editoin kuitenkin jotain. En ole tehnyt mitään kunnollisia suunnitelmia tälle vuodelle, koska tiedän, että stressaantuisin siitä. Koen vähän huonoa omatuntoa, kun illalla läksyjen jälkeen valitsen kirjoittamisen yo-kokeisiin lukemisen sijaan (kevyet 11 kirjaa luettavana pelkästään reaaleihin), vaikka päivän tavoite olisikin jo saavutettu. Tietenkin olen hieman pohdiskellut asioita, joita tahtoisin tänä vuonna kirjoittamisen saralla tehdä: saada asioita valmiiksi ja aloittaa uusia, vaikka vapaa-aikaa ei tänä keväänä hirveästi taida olla. Kirjoittaminen kuitenkin saa minut onnellisemmaksi ja jollain tapaa puhtaammaksi. Yleensä kirjoitushetken jälkeen olo on valtavan hyvä ja rauhoittunut. Omassa maailmassa vierailu tekee hyvää. 


Mutta välillä kirjoittaessa nousee pintaan ahdistus, eikä vain silloin, kun Ehdottoman Viralliseen Deadlineen on kaksi minuuttia aikaa ja kaikki kesken. Ahdistus liittyy yleensä niinkin mukavaan asiaan kuin itsesensuuri. Kirjoittelen ihan rauhassa jotain, ja varoittamatta esiin hyppää sensuuripäällikkö Celestine ja alkaa moittia, kuinka tällaista tekstiä on kiellettyä kirjoittaa. Syyt voivat olla mitä hyvänsä: baaritappelu saa vähän rajummat mittasuhteet, tekstissä käytetään ilmausta, joka on pahempi kuin "voihan vieteri" tai käytetään liian lyhyttä hametta. Arvon sisäinen sensuurimestarini on suoraan 1950-luvulta kotoisin! Joskus yön unettomina tunteina (silloin harvoin kuin niitä on) tulee mietittyä asioita vähän liian pitkälle ja stressattua, että jos tämä menestysromaanini nyt julkaistaisiin, mitähän kummin kaiman koiravahti mahtaa ajatella siitä yhdestä kohtauksesta ja tuleekohan naapurin Jormapera nyt vihaiseksi, kun kirjoitan asioista, jotka eivät vastaa hänen arvojaan. Sellaiset hetket ovat sisäisen sensuurimestarin otollisinta aikaa, mutta silloin yritän taltuttaa sen ajattelemalla järkevästi: tämä asia ei ole todellakaan vielä ajankohtainen. Tekstini lojuvat tällä hetkellä vain pöytälaatikon uumenissa, eikä niitä pääse vielä lukemaan kuin harvat ja valitut.

Yksi eniten kirjoittamisessa pelottavista asioista on kuitenkin se, että loukkaan jotakuta. Välillä tulee mietittyä, että olenko minä suomalaisena, valkoihoisena, hieman keskimääräistä lyhyempänä, mutta muuten kaikin puolin keskimääräisenä naisena oikeutettu kirjoittamaan niistä asioista, joista olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan. Voiko joku loukkaantua? Voiko minun tekstiäni käyttää huonona esimerkkinä siitä, miten kirjoittaja on mennyt tarinoimaan sellaisten ihmisten elämästä, joita hän ei itse edusta? Aika ajoin netissä törmää keskusteluun siitä, että kuka saa kirjoittaa ja mitä. Entä jos minä en saisi kirjoittaa tästä, koska satun olemaan sellainen kuin olen? Pelkään olevani jollain tapaa epäkorrekti tai muuten typerä, jos kirjoitan sellaisista asioista, jotka eivät minua koske. Pitäisikö minun sittenkin vain kirjoittaa siitä tuntemastani jokapäiväisestä elämästä, jonka kohokohta on enkun tunnilla pelatun Kahootin voittaminen ja raju irtiotto kalliimman jogurtin valitseminen lähikaupassa sen tavanomaisen sijaan? (Oho, tämäpä liippasi läheltä tätä postausta parin vuoden takaa.) 

Sitten vielä aiheeseen liittymättömästi: Ylen Olipa kerran -podcast on huippu! Kuuntelin sen läpi joulukortteja askarrellessani ja paitsi viihdyin mainiosti, opin paljon uusia asioita. Kaltaiseni satufanaatikko nautti suuresti, mutta luulen, että myös joku satuihin hieman vähemmän pakkomielteisesti suhtautuva saa siitä jotain irti. Suorastaan harmitti, kun viimeinen jakso loppui. Voisiko tätä saada toisen kauden?

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Ultra bra 17.12.2017 (Hartwall Arena)

Heinäkuu. Läpitunkeva kitara tunkee auringon kirkkauden kanssa auton takapenkille asti. Suuntana on Helsinki. Olen kuullut tämän aiemminkin, mutta vasta nyt sanat iskevät syvemmälle kuin muut. Sävel ja laulu saa vapisemaan. Miten biisi, joka on julkaistu syntymävuonnani, voi sanoittaa elämääni niin tarkasti? Liikutaan huuliani sanojen tahtiin: "itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista."

Elokuu. Istun uuden lukioni rappusissa, ihmisvilinässä. Hyräilen hiljaa tuttua, päässä soivaa sävelmää. Katselen ihmisiä, toivon sopivani joukkoon ja tuntevani heidät paremmin. Toivon, että uskaltaisin puhua heille muustakin kuin sähköjohdoista. Kotona kuuntelen Kaliforniaa lähes päivittäin, haaveillen siitä, että  minäkin saisin joskus odottaa raitiovaunua. 

Toukokuu. Kesä-Helsinki. Aleksanterinkadulla on valoisaa, ja mulla on laukussa yhden tytön kirjoituksia, omiani. 

Huhtikuu. Edellisenä päivänä on satanut lunta vaakasuoraan. Jäinen ilma puskee läpi keltaisen takin, eikä lavaa suojaava teltta hirveästi lämmitä. Pohdin ääneen, kenen idea oli siirtää keikka ulos. Lupasin hanskani puhallinsoittajalle. Stressaan helppoa stemmaa. Esiintymisjännityksestä huolimatta pystyn laulamaan ne minulle niin rakkaat sanat, tarkoittaen jokaista. Vaikka oma elämä on sekaisin, jokin pysyy: rakkaudet ja skandaalit. Stemman mokaan. 

Joulukuu. Huudan ääntäni käheäksi koko illan. Tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mihin katsoisin. Laulan ja tärisen. Tiedän odottaa sitä yhtä, tärkeintä, mutta silti kiljaisen, kun tuttu alkusoitto alkaa. "Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista" ei mene omasta suustani ilmoille kahahtaessaan läheltäkään nuottia, mutta se ei edes haittaa. Ehkä nykyään uskallan, ehkä nykyään kerron surullisia juttuja hieman useammin. Kun viimeinen nuotti jää soimaan, poskillani näkyy kyynelten jättämät jäljet. Sydämessä asuu rakkaus. 

(18.12.2017)



Ultra bra oli käsittämätön. Tajuton. Upea. Parasta ikinä. 

Ultra bra lopetti toimintansa, kun olin kaksivuotias. Olen kuitenkin niitä lapsia, joiden lapsuusajan soundtrackissa soi koko UB:n tuotanto, mutta syystä tai toisesta aloitin tarkemman kuuntelun vasta silloin, kun olin lopettelemassa peruskoulua. Parin vuoden aikana olen ehtinyt faniutua todella pahasti ja kuunnella koko tuotannon läpi sata kertaa, mutta en edes osannut kuvitella, että jonain päivänä näkisin bändin lavalla. Ehdin menettää toivoni myös jäähallikeikasta, kunnes kolmas lisäkeikka ilmoitettiin pidettäväksi. Syysaamuna heräsin aikaisin, kävelin hermostunutta ympyrää ympäri taloa, puhelinta kädessäni puristaen, kunnes lopulta tulee ystävän ilmoitus siitä, että olemme saaneet liput. Syksy menikin siinä, että lähes joka kohtaamisellamme päädyimme jossain vaiheessa hakkamaan pöytää ja hokemaan rytmikkäästi Ultra brata. 

Hartwall Arenalla puristin vieressä istuvan ystävän käsivartta: "Ollaanko me oikeasti täällä? Tuleeko ne tohon lavalle? Nähdäänkö me ne nyt ihan oikeasti?" Tunkiessani korvatulppia korviin kädet vapisivat ja sydän hakkasi niin paljon, että pelkäsin sen halkeavan. Paikkamme olivat yläkatsomossa, mutta sieltä näki tosi hyvin kaiken, mitä lavalla tapahtui. En edes tiennyt, mihin olisin katsonut, kun kaikkialla tapahtui niin paljon. 

Ultra bra soitti kaikki lempparit ja kaksi kolmesta kaikista tärkeimmästä laulusta. Jokaisen alkusoiton kohdalla hihkaisin: "Ihanaa, tää on mun lemppari!!" Tai jos en hihkaissut, ainakin vedin haltioituneena henkeä, mikä on käytännössä ihan sama asia. Edes inhokkini Kuiskaus ei ollut ihan niin kamala kuin levyllä. Tommi Saarikiven hymyillessä ujosti kesken laulun tuli todella huono omatunto siitä, että olen haukkunut kyseisen kappaleen lyttyyn. Mukana oli myös biisejä, joita en osannut odottaa tai joista en uskaltanut edes haaveilla, kuten Ken-Saro Wiva on kuollut, Tel aviv, Tel aviv ja Lähettäkää minulle kirjoja

Maailman parhaita asioita: 

• Alun video ja taustalla pyörivä lyriikkojen luku. Kaunista, viritti tunnelmaan. 
• Ne visuaaliset jutut, jotka pyörivät taustalla! Oikeasti, hienointa ikinä. 
• Joel Melasniemi. 
• Soolot. Oli soittimena mikä tahansa, ne olivat ihan hullun mahtavia! 
• Kerkko Koskinen. 
• Okei, kaikki bändin jäsenet tasapuolisesti. Tämä postaus ei lopu ikinä, jos luettelen nimeltä jokaisen.
• Haikaran acappella-osa. 
• Vähän kököt välispiikit. 
• Bändin karisma ja asenne. 
• SE KUORO.
• Terhi Kokkosen silmänisku. 
• Katsomoon syttyvät kännyköiden taskulamppujen valot, varsinkin Vesireittien kohdalla. Tunnelma oli maaginen. 
• Se, että huudettuamme aikamme toivettamme Pärnusta ensimmäisen encoren jälkeen bändi tuli kuin tulikin lavalle ja soitti minkäs muunkaan kuin Pärnun
• Hyvin nopea ja pikainen keikanjälkeinen keskustelu ventovieraan henkilön kanssa siitä, kuinka olisimme voineet kuunnella vielä toisen samanmoisen keikan suoraan putkeen ja kuinka monet hyvät biisit, esimerkiksi Heppa, jäivät soittamatta. Toisaalta ei pitäisi valittaa, koska niin monia suosikkeja soitettiin. 

Valuimme ystäväni kanssa ulos ihmismassan mukana konsertin jälkeen. Puhuimme koko matkan hotellille pelkästään Ultra brasta. Tai no, ketä yritän huijata: puhuimme hotellillakin. Ja silloinkin, kun olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Aamupalalla. Bussissa kotimatkalla. "Me ihan oikeesti nähtiin Ultra bra!!" Tuntui uskomattomalta. Automatkalla asemalta kotiin ehdin sanoa sanan käsittämätön varmaan sata kertaa, enkä edes kuvannut kuin muutaman hetken illasta. 

17.12.2017 tulee olemaan päivämäärä, jonka muistan ikuisesti. Muistan, koska UB:n näkeminen livenä oli asia, jota en koskaan uskonut kokevani, koska tämä oli hienoin koskaan näkemäni konsertti. Saan vieläkin pienen fangirling-kohtauksen, kun muistelen iltaa. 

Kiitos Ultra bra. Te olette upeita, suuria ja mahtavia. Kiitos paluusta, kiitos kolmannesta lisäkeikasta, kiitos siitä, että soititte Kirjoituksia. (Ja kiitos toki myös vanhemmilleni, jotka altistivat minut tälle musiikille jo ihan pienenä.) Me olemme teidän, aina ja ikuisesti. 


Pikaisella googlaamisella löydätte ehkä tarkempia tietoja keikasta, jos sellaisia toivotte. Minä en kykene muuhun kuin järkyttävään fangirlaukseen. Arvostelukykyni ei ole kirkkaimmillaan tästä konsertista puhuttaessa. 

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Joulukuun luetut 2017

Joulukuussa 2017 luin yhdeksän kirjaa (2761 s.), joista kaksi oli spefiä, yksi uusinta, yksi kuunneltu kirja, yksi englanniksi luettu ja kaksi sarjakuvaa. 

Saattaa hieman spoilata. 

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas 444 s. 
Hall, Tarquin: Vish Puri ja nauruun kuoleen miehen tapaus (Vish Puri #2) 325 s.
Sumanen, Nadja: Terveisin Seepra 264 s.
Ebershoff, David: Tanskalainen tyttö 412 s.
Satrapi, Marjane: Iranilainen lapsuuteni (Persepolis #1) 160 s. 
Satrapi, Marjane: Kotiinpaluu (Persepolis #2) 160 s.
Pitkäkangas, Elina: Kajo (Kuura #2)  343 s.
Dahl, Roald: Kuka pelkää noitia 224 s. [U]
Nelson, Jandy: I'll give you the sun 429 s.

kotimaisia: 3
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 4
muualta: 3

Tuntemattomaan sotilaaseen tartuin periaatteella "vähintään yksi suomalainen klassikko kun on Suomi100 ja kaikkee". Kirjan alku oli todella puuduttava: hirveä määrä henkilöitä ja tapahtumat polkivat paikallaan. Kirja kuitenkin lähti vetämään todella hyvin, kun alkuun oltiin rämmitty metsässä lukukaupalla. Henkilöihin kiintyi todella vahvasti ja he tuntuivat eläviltä, vaikka murreosia joutuikin välillä lukemaan ääneen ennen kuin hoksasi, mitä siinä sanottiin. Toisaalta murteet olivat sen verran tarttuvia, että huomasin kerran tai pari puhuvani kuin Rokka :D Lempihahmojani olivat Hietanen, Koskela ja alati hihittelevä Vanhala. Lukiessa oli myös hauskaa bongailla tuttuja lainauksia ja sanontoja, joista osan en edes ollut tiennyt olevan peräisin tästä kirjasta. Ymmärrän, miksi tämä kirja on sellaisessa asemassa kuin on. Vaikka sota on aina kamala asia, ja kirjassakin tapahtuu hirveitä juttuja, kertojanääni on kuitenkin lempeä ja huumoriakin löytyy. Kiinnitin erityisesti huomiota sodanvastaisuuteen. Vaikkei missään vaiheessa asiaa erityisesti alleviivattu, se oli selvästi luettavana rivien välistä. Silti mietin, mahtaako se näkyä kaikille. Mahtavatko kaikki, jotka Tuntematonta pitävät lähes pyhänä, tajuta, ettei kysessä ole ylistys sodalle ja suomalaisten sotamiesten rohkeudelle? Kirjaa lukiessa tajusin yhä paremmin sen, että minua kiinnostaa sotakuvauksissa enemmän kotirintaman elämä kuin kertomukset sodan melskeistä. Vaikka luinkin mielelläni konekiväärikomppanjan edesottamuksista, ne pienet hetket, jolloin puhuttiin kotona odottavasta perheestä olivat sellaisia, joita olisin mielelläni lukenut enemmän. Käsittelimme äidinkielen tunnilla viime keväänä Tuntemattoman käaikirjoitusversiota Sotaromaania, joka tätä kirjaa lukiessa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Ehkä luenkin sen joskus, kun olen vähän toipunut tästä edellisestä urakasta :D Liityn monien minua aiemmin kirjan lukeneiden kuoroon ja sanon, että tämä kirja on jokaisen suomalaisen kerran elämässään luettava. Vaikka se saattaa olla melkoinen urakka, se on kuitenkin palkitseva sellainen. 

Uskonnon neloskurssilla käsiteltiin maailmanuskontoja, ja tehtävänä oli lukea jokin kurssilla käsiteltyyn uskontoon liittyvä teos. Päädyin lopulta valitsemaan vanhempien kirjahyllystä intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertovan kirjan, joka osoittautui mainioksi valinnaksi niin koulutehtävää ajatellen kuin lukukokemuksena. Vaikka kyseessä oli sarjan toinen osa, ei sitä huomannut ollenkaan. En edes tajunnut sitä ennen kuin merkkasin kirjan Goodreadsiin :D Intia elää kirjan sivuilla. Vaikken ole koskaan kyseisessä maassa käynyt, onnistui kirjailija loihtimaan Intian maisemat, hajut ja maut niin vahvasti, että välillä unohti kokonaan lukevansa kirjaa jossain ihan muussa paikassa. Kirjan murha oli melkoisen Agatha Christie -tyyppinen, siinäkin mielessä, että en olisi mitenkään voinut arvata murhaajaa tai koko kuvion laajuutta. Ei sitä suotta takakannessa nimitetty Vish Puria Intian Hercule Poirotiksi. Kirja oli tarpeeksi päätä nollaavaa muttei kuitenkaan ihan aivotonta seikkailua, josta pidin kovasti. Luen varmasti sarjan muutkin osat, niin paljon pidin tästä kirjasta! 

Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Nadja Sumasen haastattelua, kun hän kertoi uudesta kirjastaan Terveisin Seepra. Kirja herätti heti kiinnostuksen ja pääsinkin lukemaan sitä jo joulukuussa. Iriksen ahdistus itsestään, perheestään ja elämästään hyökyi todella vahvana kirjan sivuilta, ja huomasin itsekin ahdistuvani vahvasti kirjan takia. Pidin kuitenkin siitä, ettei ahdistukseen jääty vellomaan, vaan kirjan edetessä noustiin hitaasti kohti valoa ja parempia aikoja. Arvostan myös sitä, ettei viiltelyn ja muiden mielenterveysongelmien kuvauksessa menty yli. Runotytön kohtaloa jäin pohtimaan. Tavallaan arvostin avoimeksi jäävää loppua, mutta olisin kaivannut jonkinlaista merkkiä siitä, että kaikki oli hyvin, tai ainakin sinne päin. Synkistä asioista huolimatta kirjasta jäi kirkkaimpana mieleen toivo, eikä se ollut niin raskaslukuimen kuin alunperin pelkäsin: hotkaisin sen parissa illassa ja luin vahingossa aamuyöhön asti, vaikka seuraavana päivänä olikin aikainen herätys. Ja joo, taisin minä pienet itkutkin kirjan kanssa tirauttaa. 

Tanskalaisen tytön ostin pari kesää sitten Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen. Kuten Goodreadsiin kirjoitinkin, pidän tätä selviytymistarinana. Tanskalainen taiteilija Einar Wegener eli lähes koko elämänsä väärässä kehossa, kunnes hän lopulta vaimonsa avulla löysi todellisen itsensä ja hänestä tuli Lili Elbe, yksi ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Romaani on aiheensa puolesta todella kiinnostava. Lääketiede on kehittynyt 1930-luvun alusta hurjasti, mutta samoja asenteita transsukupuolisia kohtaan kuin kirjan sivuilla näkee yhä. Se on äärimmäisen ahdistava asia tajuta. Sankaritarinan tästä tekee se, että Lili Elbe uskalsi kaikista ennakkoluuloista ja vaaroista huolimatta mennä leikkaukseen, joka on kehittyessään muuttanut usean ihmisen elämän. Jonkun on aina oltava ensimmäinen. Lueskelin Wikipediasta kirjan lukemisen jälkeen Elbestä, ja paljastuikin, että hän kuoli leikkaustensa komplikaatioihin. Asia teki minut surulliseksi, olisin toivonut hänelle onnellista elämää. Minulle selvisi myös, että kirjailija on muokannut tarinaa ja sen hahmoja melko paljon, esimerkiksi Einarin vaimo Greta ei ollut Amerikasta kotoisin lainkaan. Oli tarinassa muutoksia tai ei, Tanskalainen tyttö on tarina, joka säilyy mielessä pitkään. Haluaisin nähdä ehdottomasti tähän perustuvan elokuvan! 

Katsoimme Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaan perustuvan elokuvan ranskantunnilla ennen joulua, ja ihastuin siihen niin paljon, että päätin lukea alkuperäiset sarjakuvatkin. En juurikaan lue sarjakuvaa, mutta joulupyhinä lukaisin molemmat albumit. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Satrapin lapsuudesta Iranissa, teini-iästä Wienissä ja paluusta Iraniin nuorena aikuisena. En tiennyt Iranin historiasta juuri mitään, mutta Persepoliksesta opin. Ensimmäisessä osassa syttyy sota, joka johtaa lukuisiin kuolemiin ja pelon aikaan. Kaiken keskellä on pieni Marjane, joka aikoo isona profeetaksi, leikkii hurjia leikkejä muiden lasten kanssa, eikä oikein jaksa ymmärtää, miksi hänen pitäisi käyttää huivia. Lapsen näkökulma tuo huumoria ja keveyttä teokseen, joka muuten olisi voinut olla hyvinkin synkkä, vaikka lukiessa tulinkin ajatelleeksi, ettei kenenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan sotatilaa ja niin julmaa väkivaltaa maassaan. Kakkososa oli minusta näistä kahdesta albumista parempi. Siinä Marji lähetetään sotaa pakoon Wieniin, jossa hän kokee olevansa muukalainen, mutta yrittää kovasti sopeutua joukkoon, ehkä vähän väärin keinoin. Kun hän lopulta palaa Iraniin, jossa sota on päättynyt, hän on vieras sielläkin. Tavat ovat niin erilaisia verrattuna rauhalliseen Eurooppaan, ja vaikka sotatila on ohi, on valtion valvonta ja kuri erittäin tiukkaa.  Kakkososassa kiinnostavinta oli pohdinta siitä, kuka lopulta on muukalainen, mihin kukakin kuuluu. Pidän Satrapin piirrostyylistä ja sarjakuvan huumorista todella paljon. Oikeastaan ainoa asia, mikä tässä sarjakuvassa ei ol mieleeni on usein tekstiä täyteen ahdetut ruudut. Kyse voi tietenkin olla käännöksestä, mutta ruudot olivat paikoin todella raskaita lukea. Kuitenkin tykkäsin Persepoliksesta todella paljon! Myös elokuvaa voin suositella lämpimästi. Pidin ehkä enemmän elokuvan lopetuksesta. Vaikka sarjakuvan loppu peilautuu ensimmäisen osan lopetukseen, elokuvan loppu tuntui tehokkaammalta. 

Kuura-trilogian kakkososa Kajo oli ehdottomasti yksi vuoden odotetuimmista kirjoista, eikä se pettänyt odotuksiani. Kirja nappasi mukaansa heti, vaikka tuskailinkin välillä Aaronin osuuksien kanssa. Inkan osuudet olivat nimittäin mielestäni kiinnostavampia. Kajo on todella synkkä kirja. Olihan Kuurassakin surullisia ja synkkiä asioita, mutta pääpaino (ainakin muistikuvissani) on lukioelämässä ja rakkaussotkuissa. Toisaalta tunnelmanmuutos on ymmärrettävä, olihan Kuuran lopun hukkaterrori järkyttävä tapahtuma päähenkilöille ja koko Kuurankeron kaupungille. Taisin edellisenkin osan kanssa kiitellä kirjan hahmoja ja teen sen nytkin. Hahmot nimittäin tuntuvat todella aidoilta ja inhimillisiltä ja mikä parasta, he kasvavat ja kehittyvät sarjan edetessä. Raivostuttavan rasittava pikkuprinsessa Inka on kasvanut henkisesti ja vaikka hän toimiikin edelleen tyhmästi, lukija on yhä enemmän hänen puolellaan. Tämä lukija hoksasi myös syyn Inkan oireisiin ennen kuin se kerrottiin. Tosin asia tunnuttiin unohtavan välillä kokonaan. Myös Aaron reagoi elämässään tapahtuviin muutoksiin ymmärrettävästi. Sivuhenkilöt ovat myös aitoja, erilaisia ja erottuvia. Kajossa Pitkäkankaan luomasta hukkamytologiasta saadaan kuullla lisää, kun tutustutaan Jahdin tutkimusvankila Myrskynsilmään ja ihmissusien oikeuksia puolustavaan Werecareen. Kuvaukset Myrskynsilmästä ovat kammottavia, mutta kuvaavat hienosti sitä, miten tavallisilla ihmisillä ei ole aavistustakaan, miten julmasti hukkia kohdellaan. Kajo on valtavan koukuttava, eikä siinä ole trilogioille ikävän tyypillistä tylsän väliosan makua. En millään malttaisi odottaa Ruskaa, sarjan viimeistä osaa. Tämä on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia sarjoja! Pakko myös hehkuttaa kansia, jotka ovat todella kauniita. Pidän myös kansien väreistä, jotka eivät ole ihan niitä yleisimpiä värejä kirjankansissa. 

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia -kirjan olin lukenut joskus ala-asteikäisenä, ehkä jopa parikin kertaa. Sitä luettiin nyt syksyllä kotona ääneen ja se oli siihen tarkoitukseen oikein sopiva. Dahlille tyypilliseen tapaan juoni on kiero ja mustan huumorin koristama. Oikeiden noitien hurjat julmuudet ja pienen pojan ja hänen isoäitinsä ovela suunnitelma ovat viihdyttävää luettavaa. Vaikka pojan ja isoäidin keskusteluissa on toisinaan vähän rasittavaa jankkaamista, ja noitien kokousta salakuunnellaan lukukaupalla, on kirja kuitenkin sujuva. Dahlin ratkaisu jättää noitien taikaliemen vaikutus pysyväksi on todella rohkea veto kirjailijalta. Tähän tarinaan ei sokerikuorrutettu onnellinen loppu olisi sopinut. (Vaikka onhan loppu onnellinen, ainakin omasta mielestäni, mutta tarkoitan lähinnä Disney-lopetusta.) Pohdimme lukiessamme sitä, miksi kirjan poika on käännetty suomalaiseksi. Voihan se toki olla lapsille helpompaa käsittää ja samaistua, mutta samalla tulee huijattu olo. Tosin pahempi on Ison kiltin jätin käännös, jossa jopa kuvitusta on jouduttu leikkelemään, jotta voitaisiin puhua Suomen presidentistä. Meistä kukaan ei ollut lukenut alkuperäisteosta, joten saatoimme vain arvailla, mahtoiko hankolainen hotelli sijaita alunperin Brightonissa ja mikä mahtoi olla Pauno Jenkasen (!!) englanninkielinen nimi. Kuka pelkää noitia ei ole suosikkini Dahlilta, mutta se on kuitenkin ihan hyvä kirja. 

I'll give you the sun ehti olla lukulistallani vuosikaudet ennen kuin sain sen käsiini. Aluksi englanniksi lukeminen takkusi paljon, olihan edellisestä kerrasta yli vuosi aikaa (en suosittele niin pitkää taukoa). Kun sitten lopulta pääsin vauhtiin, en olisi malttanut mennä nukkumaankaan, niin paljon kirjasta pidin. Kaksoset Noah ja Jude kertovat tarinaansa vuorotellen, Noah ajasta ennen hirvittävää tragediaa ja Jude ajasta sen jälkeen. Idea kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Kirjan edetessä merkityksettömiltä tuntuneet asiat solahtavat paikoilleen ja loksauttavat palaset paikalleen. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta henkäilin lukiessani usein ääneen asioiden paljastuessa. Se, mikä näyttää aluksi vain yhdeltä tapahtumalta liittyykin paljon isompaan kuvioon. Noah ja Jude tekevät molemmat tekoja, joita on vaikea antaa anteeksi ja ovat julmia toisilleen. Silti heidän teoilleen on yleensä jokin syy. Pidän siitä, että rakkaustarinasta huolimatta tarina keskittyy niin paljon sisarussuhteen kuvaukseen. Vaikka molemmat kertojanäänet pääsevät tasaisesti kertomaan tarinaa ja ovat kiinnostavia, pidin ailti Noahista enemmän. Jotenkin hän tuntui samaistuttavammalta ja hänen osuutensa kiinnostivat enemmän. Tämänkin kirjan kanssa itkin, lopetus oli niin kaunis. Ja voihan Hot English guy. 



Joulukuussa olin tosi kiireinen. Koko ajan tuntui olevan koulutehtäviä ja kokeita, joihin piti lukea. Joulutunnelmaan oli vähän vaikea päästä kaiken kiireen takia. Onneksi ehdin myös makailla sängyllä kuunnellen joululauluja, askarrella joulukortteja ja paketoida lahjoja. Joulukuun paras asia oli ehdottomasti Ultra bran paluukonsertti, josta julkaisen oman postauksensa myöhemmin. Vietimme ystävän kanssa mahtavan Helsinki-viikonlopun, johon kuului keikan lisäksi raitiovaunuilla ajamista (parasta!) ja ystävien tapaamista. Joululoma alkoi joululaulajaisista, joka on ollut parhaita perinteitä koulusamme. Vähän haikea olo, kun en enää ensi vuonna pääse saliin laulamaan.  


Kuukauden biisi on Aino Vennan Joulumaa. Pidän hyvin monista joululauluista ja alankin usein kuunnella niitä jo lokakuun puolessa välissä, mutta Joulumaata totisesti inhoan. Yleensä aina laulan yhteislaulutilaisuuksissa, mutta Joulumaan kohdalla teen aina poikkeuksen ja boikotoin laulun olemassaoloa pitämällä suun tiukasti kiinni. Miksi ihmeessä sitten valitsin tämän biisin kuukauden biisiksi? Syy on versiossa. Aino Vennan versio syvästi inhoamastani joululaulusta loksautti suun auki, kun sen viime vuonna ensi kertaa kuulin. Se on niin kaunis, että tekisi mieli itkeä. Tämä versio kuuluu joulukuuni ehdottomasti kuunnelluimpiin, enkä tainnut joutua kuuntelmaan hirveää alkuperäistä kuin ehkä kerran. Koko Aino Vennan joulu -levy on tosi hyvä! 

Taianomaista tammikuuta! 

torstai 4. tammikuuta 2018

2017 (2/2)

Vuosikoosteen toinen osa, tällä kertaa aiheena luetut kirjat. 


Vuonna 2017

•luin 50 kirjaa (14342 sivua), eli keskiarvoisesti n. 4 kirjaa (1195 s.)/kk
•Niistä 20 oli spefiä
•Niistä 7 oli uusintoja
•Niistä englanniksi luettuja oli 1 kappale
•Kotimaisia kirjoja luin 20 kpl, käännöskirjoja 30
•Eniten kirjoja luin kirjamäärällisesti ja sivumäärällisesti joulukuussa (9 luettua kirjaa/2761 s.) 
•Vähiten kirjoja luin kirjamäärällisesti toukokuussa ja elokuussa (molemmissa 2 luettua kirjaa) ja sivumäärällisesti huhtikuussa (465 s.) 
•Kirjahyllyyn tuli lisätäytettä 26 kirjan verran

Luettujen kirjojen määrä tuntuu laskevan vuosi vuodelta, mutta minä belgia soikoon sain suoritettua Goodreadsin Reading challengen!! Tilanne vaikutti jo epätoivoiselta, mutta otin joulukuussa hurjan spurtin ja sain kuin sainkin luettua haasteen vaatimat kirjat. Kirjavuoteen mahtui myös kaksi lukumaratonia ja Uudelleen luettua -lukuhaaste. 

Lukemistostani spefiksi luokiteltavia oli 20 kirjaa. Tosin jätin laskematta mukaan hieman harmaalla alueella liikkuvia kirjoja, kuten Marnie, tyttö ikkunassa -kirjan. Luin suurimmaksi osaksi proosaa, mutta vuoteen 2017 mahtui myös yksi näytelmä ja kaksi sarjakuvaa. Englanniksi luin harmittavan vähän. Siihen voisin ensi vuonna panostaa, varsinkin, kun englannin kirjoitukset lähenevät hurjaa vauhtia. 

Koska haluan mainita mahdollisimman monta tavalla tai toisella mieleen jäänyttä lukuelämystä, seuraavaksi on vuorossa Lasisipulissa-blogin virallisen epäviralliset kirja"palkinnot" vuodelle 2017. Kategoriat ovat tuttuun tapaan seuraavat:

- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2017, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
- paras kotimainen 
- paras käännöskirja
- paras klassikko 
- itkettävin kirja 
- huonoin kirja
- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
- paras spefikirja
- paras ei-spefikirja
- paras uusintaluku
- kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)
- odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)
kuukauden paras (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Mielipiteet ovat täysin omiani, ja valinnat vaikeita. Voi olla, että joihinkin kohtiin laittaisin huomenna jonkin toisen kirjan, mutta näillä mennään nyt! 

Vuoden 2017

Paras sarja
Marjane Satrapi: Persepolis (joulukuun kooste tulossa)
Täytyy tosin myöntää, että tämä on ainoa kokonainen sarja, jonka vuonna 2017 luin. 

Paras uutuuskirja

Paras kotimainen
Väinö Linna: Tuntematon sotilas (joulukuun kooste tulossa)

Paras käännöskirja

Paras klassikko

Itkettävin kirja
Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

Huonoin kirja

Yllättäjä

Paras spefikirja
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Paras ei-spefikirja
Jandy Nelson: I'll give you the sun (joulukuun kooste tulossa)

Paras uusintaluku
L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Paras kirjailija
Emmi Itäranta

Odotetuin
Elina Pitkäkangas: Kajo (joulukuun kooste tulossa)

Kuukauden paras

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla
yht. neljä kirjaa/675 s.

J.S. Meresmaa: Naakkamestari
yht. neljä kirjaa/882 s.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
yht. kolme kirjaa/1347 s.

Merja Otava: Priska: Kesästä kesään
yht. kolme kirjaa/465 s.

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki
yht. kaksi kirjaa/1161 s.

Patti Smith: Ihan kakaroita 
yht. kuusi kirjaa/1564 s.

Maria Carole: Tulen tyttäriä
yht. viisi kirjaa/1853 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
yht. kaksi kirjaa/656 s. 

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
yht. kolme kirjaa/927 s.

Tove Jansson: Kesäkirja
yht. kuusi kirjaa/1486 s.

Loe, Erlend: Supernaiivi
yht. kolme kirjaa/565 s. 

Joulukuu:
Väinö Linna: Tuntematon sotilas (kooste tulossa)
yht. yhdeksän kirjaa/2761 s.



Kirjavuoteen 2018 tulee liittymään ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet, sekä toivottavasti myös jatko-opiskelujen alku. Todennäköisesti keväällä kirjallisuuden lukeminen jää vähemmälle, mutta olen huomioinut sen Goodreads-tavoiitteessani, joka on 42 kirjaa. Lyhyellä matikalla voi laskea, että kirja viikossa -tahdilla voisin olla lukematta kymmenen viikkoa. Ihan niin reipas tahtini ei ole, mutta katsotaan, olenko arvioinut lukuvauhtini ja -aikani ylä- vai alakanttiin. Aion myös osallistua Helmet-lukuhaasteeseen, ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Toivoisin, että vuoden aikana lukisin enemmän englanniksi ja perehtyisin paremmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Olen nimittäin lukenut melko paljon ulkomaisia klassikoita, mutta kotimaiset ovat jääneet vähän vähemmälle. Lisäksi aloittelin viime vuonna Montgomeryn Anna-sarjan  uudelleenlukua, joka olisi kiva saattaa loppuun. Niin, ja ne oman hyllyn lukemattomat. Jos lukua saisi vähän pienemmäksi, olisin tyytyväinen. 

Loisteliasta luku- ja kirjavuotta 2018 kaikille! Mikä lukukokemus jäi mieleen vuodelta 2017?