Joulukalenteri 2021: luukku 24

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

24. luukku: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Hanna Kauppinen)

Edellisessä luukussa esitellyn Mifongin perinnön tavoin myös Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut esiintyi myös aikoinaan vuoden 2017 joulukalenterissa. Syy, miksi tämä kirja päätyi tänä vuonna joulukalenterin viimeiseksi luukuksi on se, että tämän kirjan aiheuttama elämänmuutos on jossain mielessä ollut ehkä kaikkein suurin ja konkreettisin, ja näkyy arjessani edelleen.  

Mila kulkee yksin antikvariaateissa ja kirjakaupoissa ja etsii täydellistä kirjaa. Kun kaupunkiin avataan uusi antikvariaatti, sen kummallinen tunnelma vetää Milaa puoleensa. Antikvariaatin omistaa melkoisen kummallinen perhe, eikä heitä katsota kaupungissa pelkästään hyvällä. Joulun alla kaupunkiin saapuu myös herra Kunnas, joka uhkaa sekä Milan että antikvariaatin tulevaisuutta. 

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on minulle merkittävä paristakin syystä, ja yksi niistä on se, että kirjan kirjoittanut Hanna Kauppinen oli 18-vuotias, kun kirja julkaistiin. Olin kirjan julkaisemista edellisenä vuotena alkanut kirjoittaa ns. tavoitteellisesti ja saanut valmiiksi Pusun ensimmäisen version. Olen unelmoinut kirjailijuudesta niin kauan kuin muistan, ja se, että joku minua vain vuoden vanhempi sai esikoisteoksensa julki, oli yhtä aikaa ihmeellistä ja inspiroivaa. Väkisinkin mielessäni heräsi ajatus siitä, että minäkin voisin pystyä samaan, ja tuo ajatus ajoi minua kirjoittamaan ja editoimaan unelmani ja tavoitteeni entistä kirkkaampana mielessäni. No, eihän minusta tullut 18-vuotiaana kirjailijaa, mutta ei se ole vieläkään myöhäistä. Se vaatii kovaa työtä, ja olen valmis tekemään töitä unelmani eteen. Toinen syy kirjan merkittävyyteen on ehkä konkreettisempi. Useampaan tässä kalenterissa esitellyyn kirjaan liittyy muisto jostain ihmisestä. Milloin se oli joku, joka kirjaa minulle suositteli, milloin joku, joka luki kirjaa minulle ääneen, mutta niistä vain Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on tuonut minun elämääni uusia ihmisiä. Kuten mainitsin joulukalenterissa neljä vuotta sitten, minulla oli kunnia lukea aikoinaan kirjan ensimmäinen versio, jo silloin, kun teoksella ei vielä ollut kustannussopimusta. En tuolloin vielä tuntenut kirjailijaa kovin hyvin, mutta lähetettyäni palautteen tekstistä aloimme jutella enemmän ja meistä tuli hämmästyttävän lyhyessä ajassa erittäin hyviä ystäviä. Parin muun ihmisen kanssa muodostimme ystäväporukan, joista muodostui minulle niin läheisiä ja rakkaita ihmisiä kuin vain suinkin oli olosuhteisiin nähden mahdollista (asuimme tuolloin kaikki eri puolilla Suomea, emmekä nähneet kuin pari kertaa vuodessa). Vaikka elämäntilanteemme ovat muuttuneet vuosien varrella moneen otteeseen, olemme pysyneet läheisinä, ja nykyään tapaamme useinkin. Monesti elämässä tapahtuvat sattumukset ovat enemmän tai vähemmän sattumuksia. Ei ollut itsestäänselvyys, että uskalsin ruveta juttelemaan ihmiselle, jota en juurikaan tuntenut, tai että meidän kemiamme kohtasivat niin hyvin, tai että muodostuimme neljän hengen tiiviiksi porukaksi. Ei ollut ennakoitavissa, että reilu vuosi sen jälkeen, kun olin lähettänyt kommenttini käsikirjoituksen ensimmäisestä versiosta juhlittiin Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut julkkareita. Eikä se, että ystävyys kestäisi näin lämpimänä kaikki nämä vuodet, että jaksaisimme pitää aktiivisesti yhteyttä toisiimme, vaikka olemmekin sijainneet fyysisesti kaukana toisistamme, ole ollut mikään kiveen hakattu varmuus. Siksi Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on jossain mielessä se, joka on muuttanut elämääni kaikista eniten: se on tuonut elämääni ihmisiä, jotka ovat korvaamattomia ja maailman rakkaimpia. (Jos teistä joku tätä lukee, iso halaus! Oon niin onnellinen, kun olette elämässäni♥) 

"Minä olin metsästäjä. 

Minä tunsin saaliini tavat. Ne pesivät kirjahyllyssä ja yöpöydillä. Uutuuksiin en aikonut koskea. Siistit kulmat ja ehjät kansipaperit ajoivat minua kauemmas. Minä etsin kulumaa ja arvoa, joka mitattiin rakkaudessa." (s. 5)

Tämän luukun ja muiston myötä haluan toivottaa kaikille oikein rauhallista ja levollista joulun aikaa! Muistakaa ihmisiä, joita rakastatte, tänään ja joka päivä♥ 

Joulukalenteri 2021: luukku 22

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

22. luukku: Mifongin perintö (J.S. Meresmaa)

Mifonki-sarjan ensimmäinen kirja esiintyi myös vuoden 2017 joulukalenterissa, tosin hieman erilaisessa konteksissa. Tarina minun ja kirjan ensikohtaamisesta on kuitenkin sama: olin törmäillyt kirjaan kirjablogeissa ja lainannut sen sitten kirjastosta melko matalin odotuksin. Aloitin lukemaan kirjaa jouluaattona 2013 ja koukutuin niin, että luin kirjan parissa päivässä loppuun. 

Mifongin perintö aloittaa eeppisen fantasiasaagan, jonka keskiössä on Itämantereelta kotoisin oleva Dante Rondestani ja Merontesin prinsessa Ardis. Heidän polkujensa kohtaaminen ei ole erityisen todennäköistä, mutta niin käy kuitenkin. Dante on salaperäinen oman tiensä kulkija ja Ardis hemmoteltu prinsessa, joka on pakkonaitettu naapurivaltakunnan vanhalle kuninkaalle. Valtapelien ja heräävän magian liikkellepotkaisema seikkailu tuo kaksikon mukaan muitakin tuttavia ja johdattaa heidät eri puolille maailmaa. Jossain kaukana myyttinen olento, tulen mifonki, on heräämässä unestaan. 

Minulla oli yläasteella jostain kumman syystä hyvin voimakkaita ennakkoluuloja Suomi-fantasiaa kohtaan. Luin kotimaista kirjallisuutta jonkin verran, mutta silti ulkomaalainen spefi veti enemmän puoleensa. Olin lopen kyllästynyt kalevalaiseen fantasiaan ja minusta tuntui, ettei Suomessa muuta julkaistukaan. Ja yhtäkkiä minulla olikin kädessäni kunnollista, eeppistä fantasiaa, joka oli suomalaisen kirjailijan kirjoittama, mutta jossa ei ollut suomalaisen mytologian häivääkään! Voisi sanoa, että Mifongin perintö käänsi pääni suomalaisen fantasiakirjallisuuden suhteen. Oivalsin, että suomalainen fantasiakirjallisuus olikin laajempi, kuin olin aavistanut, ja sen myötä ryhdyin etsimään hieman laajemmin luettavaa genren parista, vaikka yhä pysyttelinkin melko tiukasti nuortenosaston valikoimassa. Nykyään en enää välttele suomalaista spefiä, olen kasvanut siitä asenteesta yli ja tajunnut, että se on yhtä mielenkiintoista ja hyvää kuin ulkomaalainenkin (lähinnä amerikkalainen), ellei toisinaan jopa parempaa. Eikä suomalaista mytologiaa hyödyntävä fantasia enää edes allergisoi minua yhtä pahasti kuin teininä. Ehkä Mifonki-sarja toimi aikoinaan myös jonkinlaisena vahvistuksena minulle itsellenikin siitä, että Suomessa julkaistaan muutakin kuin Kalevalasta inspiroitunutta fantasiaa, vaikka en tuolloin vielä ihan niin tavoitteellisesti kirjoittanutkaan. Toki tämä Meresmaan kuusiosainen fantasiasaaga on harvinaisuus Suomen mittapuulla, mutta se on osoitus Suomen fantasiakentän monipuolisuudesta. Mifonki-sarjassa oli paitsi korkean fantasian maailmanrakennus ja suurien linjojen tarina, mutta myös sen hahmoista tuli minulle hyvin rakkaita. He kasvoivat ja kehittyivät tarinan aikana, olivat välillä ärsyttäviä ja typeriä, mutta silti heistä ehti vuosien aikana tulle minulle kuin fiktiivisiä perheenjäseniä. Tässä sarjassa on kaikki palaset kohdallaan, ja aion ehdottomasti lukea sen joskus tulevaisuudessa uudelleen. 

"Boergen linnassa valmisteltiin juhlia. Perinteeksi muodostunut juhla, talvitanssiaiset, pidettiin aina talvikuun ensimmäisenä sunnuntaina, ja sinne kutsuttiin ylhäisöä kaikkialta Belonesta. Ensimmäisellä kerralla Ardis oli ollut liian pöllämystynyt matkasta, Boergesta ja Landisista nauttiakseen juhlista, mutta nyt, pitkän ja pimeän syksyn jälkeen, ajatus juhlista tuntui virkistävältä. Hänellä riitti kiireitä asioiden järjestelyssä.

Ardis oli juuri saapunut sisälle linnan aulaan, kun Serra kiiruhti hänen puheilleen. Hän oli tulossa turkkurimestarin luota ja riisui paksuja nahkakäsineitään. Talvi oli totisesti tullut, hyytävä tuuli puhalsi suoraan mereltä ja ilmassa leijui lumisia kiteitä. Maa oli ollut kuuran peitossa jo pari päivää ja näytti Ardisista kerrassaan lumoavalta." (s. 117)

Joulukalenteri 2021: luukku 20

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

20. luukku: Velho ja leijona (C. S. Lewis) 

Törmäsin Narniaan ensimmäisen kerran noin kahdeksanvuotiaana, kun löysin nelivärikuvitetun version Velhosta ja leijonasta kummitätini kirjahyllystä, kun olin siellä vierailulla. Jotenkin jo kansikuva, jossa kaksi tyttöä ratsasti leijonalla, oli niin kiehtova, että otin kirjan hyllystä ja aloin lukea. Istuin kirjahyllyn edessä lattialla ja luin, ja vaikka en tuolla vierailulla ehtinyt lukea kuin ehkä ensimmäisen luvun kirjasta, olin hetkessä vakuuttunut siitä, että tämä oli jotakin aivan ihmeellistä ja uutta. 

Velho ja leijona kertoo neljästä sisaruksesta, Peteristä, Susanista, Edmundista ja Lucysta, jotka lähetetään sotaa pakoon Lontoosta vanhan professorin luo. Sisaruksista nuorin, Lucy löytää piiloleikissä vaatekaapista portin toiseen maailmaan, Narniaan, jossa vallitsee ikuinen talvi. Paha Valkea velho hallitsee maata itsevaltaisesti, ja hän on loihtinut maahan talven. Lucy ja hänen sisaruksensa saavat tietää, että heidän avullaan Valkean velhon valta voitaisiin saada kukistettua. 

Olen jo hyvin nuoresta rakastanut satuja ja tarinoita, joissa seikkailivat fantastiset olennot. Tykkäsin kaikista eniten sellaisista leikeistäkin, jossa oli jonkinlainen taikaelementti mukana. Esimerkiksi perinteinen kotileikki kävi nopeasti hieman tylsäksi, mutta jos perheenjäsenet olivat esimerkiksi noitia tai puhuvia eläimiä, se oli mielestäni paljon hauskempaa! En muista, olinko varsinaisesti lukenut fantasiakirjoja ennen Narniaan tarttumista, vaikka toki monissä lastenkirjoissa erilaisia fantasiaelementtejä onkin. Narnia tuntui kuitenkin jollain tavalla erilaiselta, ehkä siksikin, että löysin kirjan itse. Periaatteessa kirja ei siis ollut minulle mikään ovi täysin uuteen maailmaan, mutta silti muistan tietynlaisen ihmeen ja hämmästyksen tunnun: tällaisista seikkailuista kirjoitetaan kirjoja! Juuri tällaisia kirjoja haluan lukea! Velho ja leijona  herätti minussa suuren rakkauden fantasiakirjallisuuteen, joka jatkuu yhä. Voi olla, että olisin törmännyt tähän kirjaan joskus myöhemmin, tai että olisin innostunut fantasiasta jonkun muun teoksen myötä, mutta kuten monen muunkin tässä kalenterissa esitellyn kirjan kohdalla, jotkut tähdet olivat kohdillaan, kun löysin kirjan juuri silloin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. (Pian Narniaan tutustumisen jälkeen tutustuin myös erääseen toiseen seitsemänosaiseen kirjasarjaan, joka kertoi puolestaan velhokoulusta. Vaikka tämä sarja on ehkä enemmän ollut osallisena siihen, miten minusta tuli minä, en halunnut antaa sille omaa luukkua kalenterista sarjan kirjoittajan transfobisista kommenteista johtuen. Hän ei ansaitse näkyvyyttä edes sen vertaa, että mainitsisin tässä hänen nimensä. Senkin takia halusinkin nostaa esiin juuri Velhon ja leijonan, josta kaikki alkoi.) Vaikka Velho ja leijona on merkittävä osa populaarikulttuuria, ja esimerkiksi keskellä lumista metsää palava lyhtypylväs on suorastaan osa kollektiivista muistia, sen elementit jaksavat edelleen kutkuttaa mieltä. Ehkä tarina on hieman ennalta-arvattava ja yksinkertainen, mutta lapsena se ei haitannut, ja aikuisena se tuntuu lämpimän nostalgiselta. Lapsena minulta menivät myös aivan ohi C. S. Lewisin kirjoissaan viljelemät kristinuskovertaukset, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitenkään hienovaraisia: Narnian myyttisen pelastajan, Aslan-leijonan ja Jeesuksen välille voi vetää suorat yhtäsuuruusmerkit. (Aslan oli muuten lapsena lempihahmoni koko sarjasta! Luulen tosin, että asiaan vaikutti lähinnä se, että olen horoskoopiltani leijona :D) Olen lukenut Narnioita viimeksi ala-asteella, ja minun tekisi kovasti mieli lukea koko sarja uudestaan, eteenkin, kun olen sen omaan hyllyyni kerännyt :D Ehkä jo ensi vuonna astun jälleen Lucyn perässä vaatekaappiin ja tempaudun mukaan seikkailuihin Narnian mystisessä valtakunnassa, samalla tavalla kuin kahdeksanvuotiaana kummitätini olohuoneen lattialla. 

"Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta, vaan jotakin kovaa, karkeaa ja suorastaan pistävää. 

'Hyvänen aika, aivan kuin puunoksia!' Lucy huudahti. Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana. Jotakin kylmää ja pehmeää tipahteli hänen päälleen. Muutamia minuutteja myöhemmin hän huomasi seisovansa keskellä metsää. Oli yö tai ilta, maa oli lumen peitossa ja lumihiutaleita leijui ilman halki." (s.10)

Joulukalenteri 2021: luukku 18

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

18. luukku: Clockwork angel (Cassandra Clare)

Yläasteella luin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjaa, ja vaikka se ei tosiaankaan ole täysin ongelmaton sarja tai maailmankirjallisuuden huippua, se viihdytti ja koukutti yläasteikäisen mukaansa tummasävyisellä urbaanilla fantasiallaan ja rakastettavilla ja vihattavilla hahmoilla. Eräs ystäväni (tosin siinä vaiheessa olimme tunteneet niin vähän aikaa, ettei häntä ehkä voinut vielä ystäväksi tituleerata :D) sanoi, että sarjan viimeistä osaa ei kannata lukea ennen kuin on lukenut Claren toisen trilogian, joka kantaa nimeä The Infernal Devices, ja toimii esiosana Varjojen kaupungeille. Tätä trilogiaa ei ole suomennettu, mutta eräällä hiihtolomareissulla Tampereelle ostin ensimmäisen osan Akateemisesta kirjakaupasta, vaikka kokemukseni englanniksi lukemisesta oli melko olematon. 

On vuosi 1878. Nuori Tessa Gray saapuu New Yorkista Lontooseen etsimään veljeään. Veljensä sijaan hän löytää erinäisten käänteiden seurauksena varjometsästäjien Instituuttiin, ja hän päätyy mukaan näiden taisteluun myyttisiä olentoja vastaan. Pian käy ilmi, että Tessa on itsekin jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että Tessa huomaa kiinnostuneensa romanttisesti kahdesta nuoresta varjometsästäjästä, Willista ja Jemista. 

Clockwork angel ei ollut ensimmäinen eikä edes toinen kirja, jonka luin englanniksi, mutta se oli ensimmäinen englanniksi luettu kirja, jota en ollut lukenut suomeksi aiemmin. Toki varjometsästäjien mytologia ja kulttuuri oli tuttua Varjojen kaupungeista, joten jotain tuttua kirjassa oli, vaikka kieli olikin vieras. Claren englanti ei tosin ole vaikeaa, vaikka se sisältääkin melko paljon fantasiamaailman omaa sanastoa. Clockwork angel toimikin eräänlaisena vakuutuksena minulle siitä, että kykenen lukemaan kirjoja englanniksi. Ihan kaikkea en tietenkään ymmärtänyt, mutta tarpeeksi, jotta pysyisin juonessa mukana, ja se oli tarpeeksi tsemppaavaa, jotta pääsin kirjan loppuun ja uskalsin tarttua myöhemminkin englanninkieliseen kirjaan. Ehkä jos lukukokemus ei olisi ollut positiivinen, kynnys jatkaa englanniksi lukemista olisi ollut korkeampi. Sen takia Clockwork angelilla on aina paikka sydämessäni ja lukumuistoissani. Pidän itse asiassa tästä trilogiasta enemmän kuin ns. pääsarjasta. Viktoriaanisen ajan steampunkahtava Englanti on mielestäni kaikin puolin kiehtovampi miljöö kuin nykypäivän urbaani New York. Claren kirjat ovat loppupeleissä melko höttöistä ja kliseitä kierrättävää YA:ta (vaikka ne onkin puettu vähän synkempään vaatteeseen), mutta ne ovat mukavaa aivot narikkaan -fantasiaviihdettä. (Kliseistä puheenollen, itse asiassa tässä trilogiassa kolmiodraama ratkaistaan virkistävän erilaisesti!) Tekisi mieli lukea The Infernal Devices -trilogia uudestaan jossain vaiheessa! (Niin, ja olen muuten team Jem, aina ja ikuisesti!) 

“One must always be careful of books," said Tessa, "and what is inside them, for words have the power to change us.” (s. 93)

Joulukalenteri 2021: luukku 16

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

16. luukku: Inside the Beatles – tarinat laulujen takana (Steve Turner)

Beatles-faniuteni alkoi varsinaisesti ollessani 11-vuotias (vaikka bändi oli toki ollut elämässäni mukana jo ihan pikkutytöstä alkaen), ja mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä suuremmaksi nälkä bändiä kohtaan kasvoi. Luin bändin suomenkielisen Wikipedia-artikkelin monta kertaa ja harmittelin, kun loppupeleissä hyvin pienelle osalle biiseistä oli oma sivunsa. (Englannin taitoni ei oikein siinä ala- ja yläasteen taitteessa riittänyt siihen, että olisin a) ymmärtänyt 100 % kappaleiden sanoitusten sisällön tai b) pystynyt hakemaan tietoa englanninkielisestä Wikipediasta.) 13-vuotiaana sain joululahjaksi Inside the Beatles – tarinat laulujen takana -kirjan, joka käsittelee nimensä mukaisesti Beatlesin lauluja ja niiden taustoja, eikä varmaan tarvitse kauheasti arvailla, että olin lahjasta lievästi sanottuna innoissani. 

Inside the Beatles käy läpi jokaisen Beatlesin levyttämän ja julkaiseman kappaleen, coverit poislukien. Kaikista kappaleista ei ole kauheasti sanottavaa, jotkut ovat sävelletty pelkästään täytekappaleiksi, mutta joihinkin liittyy sitten mielenkiintoisempia tarinoita. Tästä kirjasta on suomeksikin ainakin kolme eri painosta, tässä käydään varsinaisen diskografian lisäksi Anthology -kokoelmilla julkaistut "uudet" kappaleet. 

Inside the Beatlesista tuli minulle varsinainen Raamattu. Luin kirjan varsinkin yläasteen alkupuolella todella monta kertaa, ja tiedot minkä tahansa kappaleen taustasta tulivat kuin apteekin hyllyltä. Se esitteli minulle paitsi todella kiinnostavia taustafaktoja Beatlesin laulusta ja bändin historiasta, myös useita 1960-luvun muusikkoja ja kulttuurivaikuttajia, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan (esimerkiksi David Bowiesta olen ensimmäistä kertaa kuullut tässä kirjassa!!). Välillä 13-vuotias Celestine oli suorastaan shokissa, kun kirjassa puhuttiin esimerkiksi lempikappaleideni huumeviittauksista tai bändin jäsenten naisseikkailuista, mutta oikeastaan näiden asioiden tietäminen teki bändin musiikista oikeastaan entistä jännittävämpää. (Hymähdän joka kerta, kun kuuntelen esimerkiksi I want to hold your handin "I can't hide" -kohtaa ja muistan, miten Bob Dylan kohdan kuuli, ja mitä siitä seurasi.) Kun luin kirjan, olin eniten kiinnostunut Beatlesista, mutta kirjan lukemisen jälkeen aloin kiinnostua enemmän bändiin liittyvästä historiallisesta kontekstista. 1960-luku on mielestäni eräs kiinnostavimmista vuosikymmenistä: maailma muuttui sen aikana todella radikaalisti. Luulen, että ensisijaisesti The Beatles ja toissijaisesti tämä kirja on yksi syy siihen, miksi olen niin kiinnostunut kyseisestä vuosikymmenestä. Vaikka nykyään en kuuntele Beatlesia yhtä aktiivisesti kuin joskus nuorempana, se on minulle edelleen kaikista rakkain ja merkittävin bändi. Tämä kirja on minulle myös edelleen merkittävä, ja edelleen toisinaan tarkistan sieltä jonkun faktan. Tosin nykyään huomaan, että kirjan suomennos on melko kömpelö: esimerkiksi A day in the lifen "He blew his mind out" on käännetty tajunnan räjäyttämiseksi, mikä ei oikein sovi kontekstiin. 

"Rakkauselämän notkahdus nosti Paulin lyriikan uusiin ulottuvuuksiin hänen huomatessaan olevansa nyt itse se haavoittuvampi osapuoli. Tästä vinkkelistä Paul ei ollut ennen maailmaa katsellutkaan. Beatles for sale - ja Help-levyjen aikaan hän oli sepittänyt rakkauslaulujensa tapahtumat, mutta nyt hän – ehkä ensi kertaa – kirjoitti suoraan sydämestään." (s. 138)

Joulukalenteri 2021: luukku 14

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

14. luukku: Pikku naisia (Louisa May Alcott)

Olin kolmannen luokan aikana lukenut ahmimalla erään kuuluisan velhokoulusta kertovan kirjasarjan, ja sen jälkeen olo oli hieman tyhjä: mitäs nyt? Onko maailmassa enää mitään toista kirjasarjaa, joka ilmaisisi minut samalla tavalla mukaansa ja jonka lukeminen olisi yhtä kivaa? Perheessäni on ollut tapana, että aina kouluvuoden päätteeksi minä ja sisarukseni saimme vanhemmiltamme ikään kuin "stipendinä" jonkin kirjan, ja kolmannen luokan päätteeksi minun saamani kirjani oli Louisa M. Alcottin Pikku naisia. 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, kauniista ja turhamaisuuteen taipuvasta Megista, kirjoittavasta ja kipinöivästä Josta, hiljaisesta ja lempeästä Bethistä ja taiteellisesta ja hienostelevasta Amysta. Heidän isänsä taistelee Yhdysvaltain sisällissodassa, ja sillä aikaa tytöt pyrkivät eroon luonteidensa huonoista puolista, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Marchin perheen vuoteen liittyy niin suuria onnen hetkiä, romantiikkaa, surua ja huolta sekä siskosten välistä riitelyä ja kiintymystä. 

Pikku naisia ei ollut ensimmäinen tyttökirja, jonka luin, olin vähän nuorempana lukenut esimerkiksi Muriel Denisonin Susanna-kirjoja ja Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäisiä osia. Itse asiassa silloin, kun tämän kirjan sain, olin juuri aloittanut lukemaan Annan nuoruusvuosia! (Olisin voinut ihan hyvin ottaa sen tai jonkun muun Montgomeryn mukaan tähän kalenteriin, mutta Pikku naisia oli ehkä loppupeleissä  kuitenkin tärkeämpi käännekohta elämässäni.) Pikku naisia oli kuitenkin se kirja, joka minut varsinaisesti rakastutti tyttökirjoihin. Kuten kalenterissa on jo aikaisemmin mainittu, olen lapsesta asti rakastanut historiaa ja historiallisia romaaneja, joten oli ehkä vain ajan kysymys, milloin hurahdin tyttökirjoihin lopullisesti. Jotenkin kirjan kuvaukset menneisyyden elämästä, ihanista vaatteista, neljästä erilaisesta tyttöhahmosta ja heidän pyrkimyksistään parempiin luonteenpiirteisiin ja tietty dramaattiset tapahtumat iskivät minuun aivan todella voimakkaasti, ja niinpä kirjan luettuani tahdoin samankaltaista lisää. Sen kesän aikana päädyin ahmimaan Anna-sarjan kokonaisuudessaan, ja syksyn koitettua jatkoin niin Runotyttöihin kuin Pikku naisten jatko-osiin, Alcottin muihin teoksiin, Anni Swanin tyttökirjoihin, oikeastaan kaikkiin mahdollisiin tyttökirjoihin, joita käsiini sain :D Vaikka en erityisemmin välitä Pikku naisien jatko-osista, tätä ensimmäistä osaa rakastan tosissani. Näin vanhempana lukiessa arvostan todella paljon sitä, miten Pikku naisia kirja keskittyy juuri sisarussuhteisiin, ja romanttiset juonet ovat vasta toissijaisia. Tämä on tyttökirjoissa aika harvinaista, kun sankarittarina yleensä esiintyy vain orpotyttöjä, joilla ei ole sisaruksia. Aikuislukija kiinnittää huomionsa myös hyvin vahvaan moralisointiin, jota kirjassa paikka paikoin esiintyy. Voi kuitenkin olla, että omat nostalgialasini auttavat jonkin verran katsomaan sen ohitse, koska minua se ei kauheasti häiritse. Se kuitenkin kuvaa kirjan kirjoitusajan ihanteita. Täytyy vielä sanoa pari sanaa kirjan elokuvaversioista, vaikka se ei periaatteessa tämän vuoden kalenteriin liitykään. Omistamani painoksen kansikuva on vuoden 1994 elokuvasta, jonka olen nähnyt ehkä kymmenisen vuotta sitten. Muistan, että elokuva oli 13-vuotiaan mielestä aivan tyrmistyttävän huono: kuinka ne olivat kehdanneet leikellä tapahtumia uuteen järjestykseen ja jättää jotakin pois??!! Olin niin järkyttynyt, että kirjoitin aiheesta tulikivenkatkuisen tekstin jopa päiväkirjaani, mikä on jo jotain: olen nimittäin ollut aina todella laiska päiväkirjankirjoittaja :D Ehkä pitäisi antaa elokuvalle uusi mahdollisuus, kun olen oppinut hyväksymään sen, että adaptaatioissa tehdään muutoksia :D Vuoden 2019 elokuvaversiosta pidin kuitenkin kovasti sen ongelmista huolimatta. Itkin melkein koko kaksituntisen elokuvan ajan, mikä kertoo paitsi sitä, että elokuva onnistui herättämään tunteita, mutta myös siitä, että tämä on minulle hyvin rakas ja tärkeä tarina yhä edelleen.

"'Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotain kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!'

'Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.'

'Sinun, äiti? Mutta ethän sinä koskaan suutu.'

Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

'Minä olen neljäkymmentä vuotta yrittänyt parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä  ja toivon pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.'

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen luonnettaan – vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä." (s. 86-87)

Joulukalenteri 2021: luukku 12

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

12. luukku: Coraline varjojen talossa (Neil Gaiman)

Muistan elävästi, missä yhteydessä törmäsiin Coralineen ensimmäisen kerran. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla, kirjastoauto oli alakoulullamme käymässä, kuten joka viikko, ja siellä hyllyjä tutkaillessani kuulin parin minua vähä vanhemman tytön juttelevan kirjoista. Yksi heistä veti hyllystä Coralinen varjojen talossa ja julisti ystävälleen, että kyseessä on aivan todella pelottava kirja, ja kun sen kerran lukee, ei palaa enää entiselleen. En ole koskaan ollut mikään kauhun ystävä (en uskaltanut ala-asteella lukea monien muiden luokkalaisteni lukemia Goosebumbs-kirjojakaan, koska niiden kannet pelottivat liikaa :D), mutta kyllähän tuollaisesta varoituksesta uteliaisuus heräsi! Kirjan päädyin lukemaan kuitenkin vasta vähän myöhemmin, kun kirja oli kuudennen luokan lukudiplomilistalla, ja päätin kokeilla, uskallanko sen lukea. 

Coraline muuttaa vanhempiensa kanssa suureen vanhaan taloon, jossa on melko tylsää, ja naapuritkin todella kummallisia. Eräänä päivänä uudessa kodissaan seikkaillessa Coraline löytää salaperäisen oven, jonka takana on pelkkä tiiliseinä. Yöllä oven takana on kuitenkin käytävä, ja uteliaana Coraline astuu sisään. Toiselta puolelta löytyy toinen maailma, joka muistuttaa kovasti hänen oikeaa kotiaan, ja toinen äiti ja toinen isä, jotka ovat melkein kuin Coralinen oikeat vanhemmat... joskin heillä on napit silmien tilalla. Pian Coraline saa huomata, että oven takaisessa maailmassa häntä vaanivat suuret vaarat, jotka uhkaavat seurata häntä myös todelliseen elämään. 

Luin Coralinen ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran yhdeltä istumalta! Karmiva, kummallinen tunnelma imaisi minut heti mukaansa, ja minun oli pakko saada tietää, miten tarina päättyy. Vaikka kirjastoautossa kuulemani kommentti olikin ehkä hieman liioittelua, pelkäsin kirjaa lukiessa kyllä ihan oikeasti, vaikka luinkin sitä keskellä kirkasta kesäpäivää. Coraline on myös ainoa kirja, joka on päässyt tähdittämään painajaisiani vuosien ajan: olen kirjan lukemisen jälkeen nimittäin nähnyt säännöllisen epäsäännöllisesti painajaisia, joissa löydän epämääräisiä ovia tai nappisilmäiset ja hämähäkkimäiset hahmot piinaavat minua, ja näitä painajaisia olen nähnyt vielä näin kaksikymppisenäkin. (Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikka olen lukenut kirjan vain kerran, olen nähnyt siihen pohjautuvan elokuvan monta kertaa. Elokuvassa on kuitenkin hyvin omanlaisensa estetiikka ja tunnelma, ja minun painajaiseni ovat enemmänkin kirjan tunnelmaa noudatteleva, joten olen sitä mieltä, että kirjan lukemisesta ne ovat peräisin :D) Coraline varjojen talossa vaikutti minuun kahdella eri tavalla. Ensinäkin sen avulla tajusin, että vaikka kirjassa on pelottaviakin asioita, sen lukemisesta voi nauttia. Ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä lukevat kauhukirjallisuutta! Kuitenkin, ehkä hieman ristiriitaisestikin, tajusin myös sen, että kauhu ei todellakaan ole oma genreni. Vaikka olen Coralinen jälkeen lukenut joitain pelottavia, jopa kauhuksi luokiteltavia kirjoja (esimerkiksi Stephen Kingin Carrie), minulla on aina ollut todella vilkas mielikuvitus, enkä tahdo kuvitella yhtään enempää mörköjä vaanimaan sänkyni alle, puhumattakaan siitä, että samat möröt tähdittäisivät painajaisuniani. Minulle riittää ihan hyvin sellaiset painajaiset, joissa olen myöhässä luennolta tai rikon teekuppeja :D En kadu, että luin Coralinen silloin aikoinaan, se on kiinnostava ja mukavan karmiva tarina neuvokkaasta tytöstä, ja sellaisen lukeminen on harvoin huono vaihto. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti lukea Coralinen uudelleen, silläkin uhalla, että kymmenen vuoden aikana harventuneet nappisilmäpainajaiset lähtevät uusintakierrokselle :D 

"Coraline katseli silmiä tarkasti ja yirtti saada selville, mikä niissä oli niin erilaista.

Hän oli melkein onnistunut keksimään sen, kun joku sanoi: 'Coraline?'

Se kuulosti aivan hänen äitinsä ääneltä. Coraline meni keittiöön, jonka suunnasta ääni oli kuulunut. Keittiössä seisoi nainen, jonka selkä oli käännetty Coralineen päin. Nainen näytti hieman Coralinen äidiltä. Paitsi että...

Paitsi että hänen ihonsa oli paperinvalkoinen. 

Paitsi että hän oli pidempi ja laihempi. 

Paitsi että hänen sormensa olivat liian pitkät, eivätkä lakanneet hetkeksikään liikkumasta ja hänen pitkät kyntensä olivat käyrät terävät. 

'Coraline?' nainen kysyi. 'Sinäkö se olet?'

Sitten nainen kääntyi. Hänen silmänsä olivat isot, mustat napit." (s. 40-41)

Joulukalenteri 2021: luukku 10

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

10. luukku: Linnunrata (Douglas Adams)

Kun olin noin 12-vuotias, ystäväni alkoi hehkuttaa Linnunradan käsikirjaa liftareille. Hän kantoi kirjaa koulussa mukanaan ja luki minulle siitä katkelmia. Ihailin kovasti häntä erityisesti siksi, että hän luki hyvin monipuolisesti (toki muistakin syistä, hän oli ja on edelleen erittäin cool tyyppi! :D). Sainkin sitten yhteisniteen häneltä lainaan, ja luin sen kuudennella luokalla ollessani. 

Arthur Dentin torstai ei ala erityisen hohdokkaasti, sillä hänen talonsa aiotaan jyrätä uuden ohikulkutien alta. Sitten hänen paras ystävänsä Ford Prefect paljastaa, ettei hän olekaan kotoisin Guildfordista, vaan pieneltä planeeltalta Betelgeuzen lähistöltä. Kaiken huipuksi vogonit, vihamieliset avaruusolennot, räjäyttävät maapallon uuden ohikulkutien alta. Ford ja Arthur onnistuvat kuitenkin liftaamaan maapallolta vogonialuksen kyytiin juuri oikealla hetkellä.     Alkaa huima seikkailu läpi avaruuden ja ajan, jossa apuna on kaikkitietävä opaskirja, Linnunradan äsikirja liftareille. 

Douglas Adamsin "viisiosainen trilogia" on eräs lempikirjoistani, mutta on tunnustettava, ettei se ihan sataprosenttisesti ihastuttanut ensimmäisellä lukukerralla, vaikka se hauska olikin. Oikeastaan vasta kun kuuntelin Radioteatterin kuunnelmaversion sarjasta noin vuotta kirjojen lukemisen jälkeen, innostuin Linnunradasta kunnolla. Olenkin itse asiassa sitä mieltä, että kuunnelma on parempi kuin kirjat! Tästä huolimatta halusin nostaa nimen omaan kirjat elämääni muuttaneeksi kokemukseksi. Linnunrata oli ensimmäisiä aikuisille suunnattuja kirjoja, joita luin, se teki 12-vuotiaan olon kovin kypsäksi ja aikuseksi, vaikka todella monet asiat menivätkin aika ohi :D Se myös vahvisti rakkauttani absurdiin huumoriin ja brittihuumoriin yleensäkin. Sen värikäs kielenkäyttö ilahduttaa joka ikinen kerta, suomennos on hyvin onnistunut! (Hyllystäni löytyy nykyään myös alkuperäinen, englanninkielinen trilogia, ja odotankin innolla, että pääsen joskus käsiksi Adamsin alkuperäiseen kieli-iloitteluun.) Ihailen Adamisin kykyä kirjoittaa huumoria suunnattomasti, koska se ei ole helppo homma alkuunkaan. Tiedän sarjan jakavan mielipiteitä, mutta minun mielestäni absurdit tapahtumat eivät mene överiksi, eikä sarja ole mielestäni outoilua outoilun vuoksi, vaan näennäisesti irrallisillakin kohtauksilla on jokin oikeutus. En voi olla ihailematta Adamsin mielikuvitusta! On toki myönnettävä, että ajan hammas on hieman päässyt teoksia nakertamaan: esimerkiksi oikeastaan ainoa merkittävä naishahmo on Trillian, joka jää melko värittömäksi ja yksipuoliseksi hahmoksi, ja jotkut vitsit tuntuvat 2020-luvulla jo hieman väsähtäneiltä. Tästä huolimatta en voi vähätellä Linnunradan merkitystä elämässäni. Se on vaikuttanut huumorintajuuni todella paljon, ja on ollut kaikki nämä vuodet suuri ilon lähde. Se on lohtukirja, johon voi uppoutua, kun elämä tuntuu liian vakavalta. Olen todella iloinen, että ystäväni tutustutti minut tähän sarjaan kymmenisen vuotta sitten! <3

(Tuo vanhan yhteisniteen kansi on muuten aivan hirveä! :D)

"Tähän mennessä on tapahtunut: 

Alussa luotiin maailmankaikkeus.

Tämä on herättänyt suurta vihastusta, ja sitä on laajalti pidetty huonona siirtona. 

Monet kansat uskovat, että maailmankaikkeuden loi jonkinlainen jumala, vaikka Viltvodle VI:n jatravartidit uskovatkin, että itse asiassa maailmankaikkeus sinkoutui ulos Suuren Vihreän Flunssakohtauksen nenästä, kun tämä aivasti. 

Jatravartideja jäytää alituinen pelko, että koittaa aika, jota he sanovat Suuren Valkean Nenäliinan Tulemiseksi. He ovat pieniä sinisiä otuksia, joilla on viisikymmentä kättä. Ainutlaatuista heissä on se, että he ovat ainoa rotu kautta historian, joka on keksinyt aerosolideodorantin ennen pyörää." (Maailmanlopun ravintola, yhteisniteen s. 161)

Joulukalenteri 2021: luukku 8

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

8. luukku: Auringonnousu Manhattanilla – Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Sam Wasson)

Sain Aamiainen Tiffanylla -elokuvan joululahjaksi ollessani 15-vuotias, ja siitä lähtien se on ollut lempielokuvani. Tämä ei ole jäänyt varmastikaan keneltäkään läheiseltäni huomaamatta, ja erityisesti yksi heistä on kunnostautunut kaikenlaisten Audrey-aiheisten asioiden lahjoittamisessa minulle. Yksi tällaisista lahjoista oli muistaakseni 17-vuotissyntymäpäivälahjaksi saamani Auringonnousu Manhattanilla -kirja, joka kertoo kyseisen elokuvan teosta. 

On tosin hieman vähättelyä sanoa, että kirja kertoisi vain elokuvan tekoprosessista. Se nimittäin käsittelee elokuvan pohjana olevan kirjan kirjoittaneen Truman Capoten elämää ja ihmissuhteita, Audrey Hepburnia, elokuvan taustatiimin vastoinkäymisiä ja onnistumisia, Hollywoodin naiskuvaa 1950-luvun lopussa ja ties mitä muuta vielä! Vaikka tämä saattaa vaikuttaa melko tuhdilta keitokselta, se ei ole totta: kaikkia ainesosia tarvitaan siihen, että tarina saadaan kerrottua. 

Oletin, että kirjassa olisi aika paljon minulle jo ennestään tuttua tietoa, olinhan kahminut netistä faktoja elokuvaan liittyen ja lukenut Audreyn elämäkerrankin. Kuitenkin sain yllättyä positiivisesti, sillä juuri kaikenlainen elokuvan ja yhteiskunnan taustoittamisen tarjoama konteksti oli minulle suurimmaksi osaksi aivan uutta. Yllätyin todella paljon, kun luin, miten erilainen ja radikaali elokuva Aamiainen Tiffanylla aikanaan oli, erityisesti naiskuvansa puolesta. Nykykatsojan silmin Holly Golightlyn hahmo on melko viattoman oloinen (varsinkin ensivilkaisulta), mutta omana aikanaan seksuaalisesti aktiivinen naishahmo, jota tarina ei demonisoinut, oli vallankumouksellinen. Kun luin kirjan takakannen, ja siinä hehkutettiin, että kirja on niin viihdyttävä, että sen mukana pitäisi tulla popcornia, naureskelin ylisanojen käytölle. Minun ei kuitenkaan tarvinnut lukea kirjaa kovinkaan pitkälle, kun jo huomasin, että kirja on äärimmäisen viihdyttävä! En ehkä kirjaa lukiessani ollut kovin kokenut non-fictionin lukija (enkä ehkä ole edelleenkään), mutta silti huomasin selvästi eron moniin muihin lukemiini genren edustajiin. Sam Wasson ei kirjoita kuivasti tai raskaasti, vaan hänen tyylinsä on kevyttä ja kuplivaa kuin shamppanja, jos Hollyn maailmaan sopivaa vertausta käytetään. Viihteellisyydestä huolimatta kirjassa pysytään kuitenkin asiallisella linjalla, mitä tietokirjalta toki odottaakin. Luinkin kirjaa ihmetellen sisällön lisäksi myös tyyliä: voiko tosiaan faktaakin kirjoittaa näin, että tuntuu kuin lukisi romaania? Auringonnousu Manhattanilla paitsi ruokki kiinnostustani kulttuurihistoriaan, mutta myös opetti sen, ettei tietokirjojen tarvitse olla tylsästi kirjoitettuja. (Sain muuten kandiohjaajaltani palautetta, että oma tutkielmani oli sujuvasti ja "mukaansatempaavasti" kirjoitettu, joten ehkä jotain olen tästä kirjasta ottanut mukaani myös akateemisessa kirjoittamisessa. Tosin en kyllä sanoisi, että esimerkiksi kandini olisi niin kiinnostava, että popcornit olisivat tarpeen sitä lukiessa :D) 

"Hollywoodin ensimmäisten tähtien ajoista saakka elokuvissa kävijät ovat nielleet omakuvaa säännöllisinä annoksina. Onpa kyseessä sitten mies tai nainen, poika tai tyttö, valkokangas nostaa yleisönsä eteen peilin, josta heijastuu kuva siitä, millaista perhe-elämän, rakkauden tai sodan ja millaisia eri sukupuolien on oltava – toisinaan tietoisesti, toisinaan ei, mutta seksuaalisuus on alituisesti huomion kohteena. Ja viisikymmentäluvulla liika seksi oli väärin ja seksin puute taas kunnia-asia. Nainen oli joko lutka tai pyhimys." (s. 45)

Joulukalenteri 2021: luukku 6

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

6. luukku: Koiramäen talossa (Mauri Kunnas) 

Muutkin Mauri Kunnaksen kirjat olivat erottamaton osa lapsuuteni lukukokemuksia, mutta Koiramäen taloon ja Koirien Kalevalaan liittyvät varhaisimmat muistikuvani. Koiramäen talossa on kuitenkin ehkä se teos, joka on toiminut jonkinlaisena lähtölaukauksena sille, mitä teen nykyisin. 

Koiramäen talossa on kirja, joka esittelee tavallista, suomalaista maalaiselämää 1800-luvulla, joskin tilaa asuttavat ihmismäiset koirat. Kirjassa ei ole varsinaisesti juonta, enemmänkin siinä esitellään erilaisia tilalla tehtäviä töitä, tilan asukkaiden arkea ja juhlaa tai rakennuksia, kuten aittoja tai riihtä.

Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut historiasta, ja lukenut paljon historiaa käsitteleviä kirjoja. Koiramäen talossa on kuitenkin ollut ehkä varhaisin tällainen kirja, jota minulle on luettu, ja niinpä minulle on tullut jo taaperoikäisenä tutuksi niin juustomuotit, pyykkikartut ja kirnut, joihin olen sitten myöhemmin törmäillyt niin museoissa kuin historiankirjan kuvissakin. Koiramäen talossa onkin toiminut eräänlaisena porttihuumeena historian maailmaan. Ala-asteella aloin lukea Maijaliisa Dieckmannin historiallisia nuortenromaaneja, lukioon päästessäni historiaa käsittelevää non-fictionia ja nyt opiskelen yliopistossa historiaa pääaineenani. Polkuni tähän pisteeseen ei tietenkään ollut ihan näin suoraviivainen, mutta voi olla, että Koiramäen talossa on joka tapauksessa ollut sen polun ensimmäinen tienviitta. 

(Huvittaa myös se, että päädyin opiskelemaan sivuaineena folkloristiikkaa, vaikka onkin myönnettävä, ettei Koirien Kalevala siihen suoranaisesti vaikuttanut :D) 

"Koiramäessä syövät kaikki samasta kupista, jonka jälkeen Musti, niin kuin muutkin, nuolee oman lusikkansa ja asettaa sen siististi lusikkahäkkiin. Ruotiukolla ei ole hampaita ja leipä on kovaa. Mutta ei hätää. Leipähöylällään ukko höylää kovan leivän muruiksi. Mikäpä niitä sitten on mutustellessa." 

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Joulukalenteri 2021: luukku 4

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

4. luukku: Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi (Sinikka ja Tiina Nopola)

Opin lukemaan hieman alle kuusivuotiaana, mutta tuolloin luin vielä lähinnä kuvakirjoja tai muita hyvin helppolukuisia kirjoja (tai kuuntelin ääneen luettuja kirjoja). Ensimmäisen luokan jälkeisenä kesänä luin kuitenkin koko Risto Räppääjä -sarjan, myös samana kesänä ilmestyneen uusimman osan Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö. Risto Räppääjät olivat ehkä paksuimpia kirjoja, joita olin siihen mennessä lukenut, ja ehkä yhdeksän samaan sarjaan kuuluvan kirjan lukeminen yhden kesän aika oli myös lähtölaukaus ahmimisiälle. (Sama temppuhan tuli toistettua monena kesänä sen jälkeen eri sarjojen parissa!) Ensimmäisenä sarjasta luin sarjan neljännen osan, Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvin. 

Riston Rauha-täti loukkaa jalkansa, eikä pysty siivoamaan eikä laittamaan ruokaa, joten apuun hälytetään Rauhan Elvi-täti, joka on toiminut kylmäkkönä ja on erittäin tehokas kodinhoitaja. Tiukka Elvi vaatii Riston ja Rauhan huushollilta armeijamaisen kovaa kuria, ja kulttuurishokki on valmis. Pahinta on kuitenkin se, että Elvi vaikuttaa olevan kytköksissä joihinkin hämärähommiin. Onko Elvi sittenkin vaarallinen rikollinen kylmäkön myssyssä? 

En muista, kenen kirjastokassissa kirja meidän kotiimme päätyi, mutta luulen, että minä en sitä itse lainannut. Jotenkin ehkä vierastin kirjojen kansia ja kummallisia nimiä, kun niitä olin kirjastossa tai kirjastoautossa nähnyt, mutta ehkä kesäloman tylsänä hetkenä mikä tahansa kirja kelpasi, ja kirja tuli luettua. Muistan, kuinka luin kirjaa kotimme terassilla istuen, eikä mennyt kauaakaan, kun aloin hihitellä ääneen ja lukea parhaita kohtia (joita oli paljon) perheenjäsenilleni. Absurdi huumori ja naseva sanailu iskivät, ja niistä pidän edelleen kirjoissa, joita luen. Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole lukenut tätä kirjaa varmaan yli kymmeneen vuoteen, enkä tiedä, millaiselta se nyt vaikuttaisi, mutta sen merkitys on minulle suuri yhä edelleen. 

(Suru-uutinen Sinikka Nopolan menehtymisestä alkuvuodesta kosketti minua suuresti, onhan hän sisarensa kanssa kirjoittanut niin Risto Räppääjät kuin Heinähatut ja Vilttitossut, joita myös lapsena paljon luin. Kiitos hänelle kaikesta, kevyitä multia!)

"Ohjaaja piteli nenästään kiinni ja huusi: 

'Nyt tuli potkut! Meillä ei ole enää varaa teihin eikä uusiin leivänräppääjiin, Rauha Paahtaja, ta-tarkoitan uusiin leivänkäp-käp-käppääjiin, Räyhä Haahkaja, tarkoitan rouva Huuhkaja, ei vaan Rääh-käp-käppääjä...'

Siihen loppui Rauha Räppääjän tv-ura. Itse hän oli ratkaisuun melko tyytyväinen. 

'Olen jo pitkään halunnutkin siirtyä radion puolelle,' Rauha kertoi Nellin vanhemmille. 'Mielessäni on paljon ruokia -esimerkiksi vispipuuro- joiden valmistaminen tulee parhaiten esiin radiossa. Ihmisen on kuultava vatkauksen ääni ilman häiritsevää televisiokuvaa. Vain radion välityksellä kuulija voi ymmärtää, millaisella voimalla vatkauksen tulee tapahtua.'

Rauha oli kirjoittanut ohjelmaideastaan radioon, mutta ei ollut saanut vielä vastausta. 

'Kumma juttu,' hän oli sanonut Perhosille. 'Minä keksin ohjelmalle hyvän nimenkin: "Radio ja vispilä".'" (s. 35-36)

Joulukalenteri 2021: luukku 2

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

2. luukku: Läpi yön (Terhi Rannela)

Jos miettii kirjoja, jotka ovat olleet jonkinlaisia käännekohtia elämässäni, on Läpi yön ensimmäisiä mieleen tulevia. Olen blogissakin maininnut useita kertoja, miten tärkeä tämä kirja minulle onkaan, joten ehkä tämä luukku ei myöskään tule kenellekään yllätyksenä. :D 

Läpi yön on päiväkirjan muotoon kirjoitettu romaani, joka alkaa tilanteesta, jossa 15-vuotias Maria on juuri yrittänyt itsemurhaa ja palaa sairaalasta kotiin. Kirjassa seurataan Mariaa yliopiston ensimmmäisiin vuosiin asti, hänen taisteluaan mielenterveyden kanssa, vaikeaa suhdetta perheeseen, ystävä- ja poikaystäväsotkuja, pikkukaupungin ahdistavuutta ja loppujen lopuksi kirjoittamista, joka on Marian elämän tärkein asia ja kantava voima. 

Minun elämäni on ollut monessa mielessä paljon helpompaa kuin Marialla. En ole onnekseni koskaan joutunut kokemaan niin raskaita asioita kuin hän, eikä mieleni ole koskaan ollut yhtä musta. En myöskään käynyt teini-ikäisenä koskaan alkoholinhuuruisissa kotibileissä, eikä yläasteihastukseni todellakaan ollut ihastunut minuun. Hänen teinivuotensa osuvat 1990-luvulle, minä olin 15-vuotias vuonna 2014. Silti samaistun Mariaan hyvin voimakkaasti. Hänellä on hyvin samankaltaisia ajatuksia kuin minullakin, myös minua on ajanut päänsisäinen neiti Kunnianhimo, välillä piinaavaksikin yltyen, ja minäkin olen kirjoittanut, kirjoitan edelleen, ja unelmoin kirjailijuudesta. Olen lukenut kirjan kahdesti, ensimmäisen kerran yhdeksännellä luokalla ja toisen kerran fuksivuonna, ja molemmilla kerroilla kirja on puhutellut minua todella voimakkaasti. Olin toki samaistunut fiktiivisiin henkilöihin aikaisemminkin, mutta jollain tavalla Läpi yön oli enemmän kuin pelkkä samaistumisen kohde: minä olisin voinut kirjoittaa siitä osan. Yhä edelleen voin avata kirjan melkein mistä tahansa kohdasta, ja löydän jotain, joka osuu minuun. (Ja itku tulee melkein joka kerta, kun kirjaa lueskelen!) Yläasteella lukiessani kirja tuntui myös jonkinlaiselta lupaukselta siitä, että parempia aikoja on edessä. Vaikka omat vaikeuteni ysiluokalla olivat suurimmaksi osaksi varmaan vain aika tavallista teiniangstia, Marian tarinaa lukiessani näin, miten vaikeistakin elämäntilanteista voi selvitä ja nousta ylös. Tästä kirjasta ja sen merkityksestä minulle voisin puhua vaikka ja kuinka, mutta ehkä lopetan tältä erää tähän, ettei tämä postaus veny romaaniksi itsekin. 

"Tekisi mieli keskeyttää muutama kurssi, sillä kirjoittaminen on nyt kaikkein tärkeintä.

Kirjoitan, kunnes musta möykky rinnassani särkyy ja liukenee pois.

Kirjoitan, kunnes kyyneleet lakkaavat valumasta. 

Kirjoitan itselleni voimia puhua tästä pystypäin, rohkeasti ja häpeämättä. 

Minä olen selviytyjä. Olen kerran  väistänyt kuoleman. 

Kirjoitan itseni terveeksi.

Kirjoitan itseni vahvaksi.

Kirjoitan itseni onnelliseksi." (s. 258)