10 syyslevyä

En ole varmaankaan ainoa, joka assosioi helposti musiikkia joihinkin tiettyihin hetkiin elämässä. Jotkut biisit tuovat mieleen jonkin tarkan hetken, mutta toisissa mielleyhtymät ovat laajempia. Monilla on varmasti biisejä ja levyjä, joita tekee mieli kuunnella johonkin tiettyyn vuodenaikaan. Yhtenä päivänä mietin, mitä "syksylevyjä" en ole vielä tänä vuonna kerinnyt kuunnella, ja siitä tuli idea kirjoittaa niistä blogiinkin.

 

Monet listani levyistä liittyy mielessäni syksyyn lähinnä siksi, että olen kuunnellut niitä syksyisin, mutta välillä niiden biiseissäkin on jotain syksyistä, kuten tulevista esittelyistä huomaa. Esittelen levyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. 

The Beatles: Abbey road

 

 

The Beatlesin viimeisenä äänitetty albumi on lyhyesti sanottuna mestariteos. Kun 11-vuotiaana hullaannuin Beatlesiin, rupesin ensiksi koluamaan niitä levyjä, jotka kotikodin levyhyllystä löytyi. Abbey roadia kuuntelin siis viidennen luokan syksyllä, ja itse asiassa se on alun perinkin ilmestynyt syyskuussa 1969. Vaikka levyllä onkin ultimaattinen kevätlaulu Here comes the sun, levyn tunnelma on vähän raskaampi ja jo 70-luvun rokkitunnelmiin kallistuva. Siksi se sopii mielestäni hyvin syksyyn, alkusyksyn kirpeisiin mutta yhä aurinkoisiin päiviin. Biisinäytteeksi valikoitui Something, jonka musiikkivideossakin on kivan syksyinen tunnelma.

 

Hector: Nostalgia 

 

Hectorin debyyttialbumi on syyslevy mm. siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on Syyskuu-niminen kappale. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi syksyisin pitää kuunnella Nostalgiaa. Vaikka sille mahtuukin söpö ja huoleton kesäkappale Heinäpellolla (myös Sadepäivälaulu on mielestäni jotenkin kesäinen), yleistunnelma on haikea ja kaihoisa. On surua lapsuuden loppumisesta, lauluja lähtemisestä ja poissaolosta, sekä kaiken kruunaavaa katkeransuloista nostalgiaa. Tämä on ehdottomasti albumi, jota täytyy kuunnella kynttilöiden valossa pimenevinä iltoina.

ABBA: The Visitors

 

The Visitors on ABBAn kasarein levy. Sen tunnelma on kylmä ja etäinen, eikä ole mikään ihme, että kahden eronneen pariskunnan bändi hajosi sen ilmestymisen jälkeen. Kun kuuntelen tätä levyä, mieleeni tulee viimaiset syyspäivät ja sade ikkunan takana. Viileä, levoton ja surullinen tunnelma osuu ja uppoaa, sillä vaikka itse syksystä ihan pidänkin, liittyy siihen aina jotenkin surumielisiä ja haikeita tunnelmia, sellaisiakin, joita on vaikeaa sanoittaa. Slipping through my fingers on hyvä esimerkki tästä ja sopii koulun alun tunnelmiin, alkaahan se tilanteeesta, jossa puhuja katsoo kouluun lähtevää tytärtään. Itselleni tämä osui kaikkein voimakkaimmin silloin, kun olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot ja muuttanut uuteen kaupunkiin. Edelleen syksyisin tulee ajateltua ajan kulumista ehkä enemmän kuin muulloin, joten senkin puolesta tämä on syysbiisi.

Kaija Koo: Tuulten viemää

 

Syksyllä 2019 perheeni oli löytänyt Tuulten viemää -cdn kirpparilta ja ostanut sen minulle. Se syksy kuluikin sitten lähinnä tätä levyä kuunnellen :D Pehmeä ysärisyntikkatunnelma kietoo syleilyynsä, ja levyn kuunteleminen tuntuukin siltä, kuin kääriytyisi vilttiin. Levyssä on jotain todella lohdullista, silloinkin, kun laulut kertovat haikeita ja surumielisiä tarinoita. Kylmä ilman sua tuo mieleeni vanhan pikkuyksiöni, jossa oli syksyisin ja talvisin aivan kamalan kylmä, eikä sinne monta ihmistä olisikaan mahtunut :D

Miljoonasade: Käärmeenkantaja

 

Miljoonasade oli koronavuosieni lohtubändi, ja Käärmeenkantajaa kuuntelin paljon syksyllä 2021. Varsinainen lohtulevy Käärmeenkantaja ei kyllä todellakaan ole, sillä sen biisit ovat äärimmäisen synkkiä ja tarinat jopa absurdin kamalia. Siksi se sopiikin sellaisiin hetkiin, kun marraskuun pimeys vain jatkuu ja jatkuu, ja maailma tuntuu toivottomalta paikalta. Silti synkkyydestä huolimatta Käärmeenkantajassa on yllättäviä valonpilkahduksia. Esimerkiksi varsin tuskaisessa Pitkä piikissä todetaan vähän ihmetellen, että surusta huolimatta ei kuoltukaan.

Scandinavian music group: Baabel

 

Smg:n Baabel ilmestyi, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Edellinen albumi Terminal 2 ei ole mikään lempparini, vaikka olenkin oppinut siitä vähän enemmän vuosien mittaan pitämään. Baabel on kuitenkin huippu, tanssittava ja puhutteleva levy. Sekä Baabel että Terminal 2 vie kuuntelijansa dystooppisiin tunnelmiin, mutta Baabel on mielestäni post-apokalyptisempi kuin edeltäjänsä. Mielikuvissani nimibiisi kertoo raunioiden keskelle kohonneesta tanssiklubista: ulkona on tuhotunut maailma, siksi nyt täytyy tanssia. Baabel sijoittuu mielessäni hyvin tummasävyiseen, neonvalojen värjäämään kaupunkiin, jossa aurinko ei paista ja vettä sataa jatkuvasti. Siksi se on syyslevy parhaasta päästä, varsinkin, jos syksyään viettää kaupungissa.

Rajaton: Salaisuus

 

 

Kun kuuntelen Rajattoman Salaisuutta, kiidän muistoissani lapsuudenkotiini ja omaan huoneeseeni ja näen itseni istumassa sängyllä ja lukemassa koeviikon kokeisiin. Tämä on minulle syksylevy oikeastaan lähinnä siksi, että olen kuunnellut sitä syksyllä. Mutta eipä sitä aina sen kummempaa aasinsiltaa edes tarvita. Lokakuu tosin lienee aika itseselitteinen biisivalinta tältä levyltä.

 

Behm: Draaman kaari viehättää 

 

 

Myös Draaman kaari viehättää assosioituu korona-aikaan: singlet julkaistiin juuri ennen eristyksen alkamista ja levy syksyllä. Täytyy myöntää, ettei tähän levyyn tee heti mieli palata, sillä monet biisit linkittyvät niin vahvasti korona-ahdistukseen. Hyviä biisejä siinä silti on, ja onhan se muisto omanlaisestaan syksystä.

 

Nupu: Valheet, tupakka ja reivit 

 

 

Eräs ystäväni vinkkasi minulle Nupun ensimmäisen levyn, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Valheet, tupakka ja reivit ei ole ollut minulle koskaan kesälevy, mutta sitä kuunnellessa tuntuu, että muistelisi kesää syksyn synkkyydessä. Kuunnellessa syntyy outo nostalginen tunne tilanteisiin, joita ei ole koskaan kokenutkaan. Varsin tanssittavalla levyllä on hieman samaa tunnelmaa kuin Baabelissa: juhlitaan ja tanssitaan, vaikka tuho odottaisi nurkan takana. Pidän erityisesti myös siitä, miten biisien tarinat keskittyvät ystävyyteen. Rakastuminen, ihastuminen ja sydänsurutkin kyllä mainitaan, mutta monessa kohdassa ystävyys nousee tärkeäksi voimavaraksi.

 

Vilma Jää: Kosto 

 

Viime syksynä ilmestynyt Kosto kuului erottamattomasti viime syksyni soundtrackiin. Vilma Jään henkilökohtaisista traumoista kummunnut levy on äärimmäisen synkkä. Siinä on paljon julmuutta ja kauheuksia, väkivaltaa ja kostonhalua. Jotenkin sen tumma tunnelma sopii syksyyn: albumikokonaisuus tuntuu liian synkältä kevääseen ja kesään, vaikka eipä levyn teemat sinänsä vuodenaikaa katso. Henkilökohtaisten kipujen lisäksi biisit käsittelevät yhteiskunnallisiakin aiheita: naisvihan lisäksi puhutaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, kun Jäistä neitiä pyydetään tuomaan kylmyyttä palaville alueille. On albumilla kuitenkin vähän valoakin: esimerkiksi päätösraita Surulintu on todella lohdullinen ja lempeä.

Heh, synkkyys ja tuskaisuus näyttää toistuvan teemoissa :D Mutta sellaista syksy on, ja ainakin itse viihdyn tässä tunnelmassa. Mitä sinä kuuntelet syksyisin?

20

Tykkään puhua itsestäni, kukapa ei tykkäisi? (Puhua itsestään siis, ei välttämättä minusta :D) Siksi tällainen 20 faktaa minusta -lista on jo pitkään kutkutellut mielessäni. Tämä olisi ollut loistava ensimmäinen postaus blogiin, mutta siihen palaaminen ei enää onnistu. Luonnollisia tilanteita on ollut vaikea löytää, mutta nyt sattui sopivasti: täytän tänään 20 vuotta, joten voin myös jakaa 20 asiaa itsestäni teille. "Tänään on sun syntymäpäivä, tänään voit tehdä mitä huvittaa," laulaa Olavi Uusivirta, ja niinhän minä teenkin!

Pyrin siihen, että en olisi blogissa maininnut näitä juttuja aiemmin, toivottavasti onnistun siinä :) 

1. Tiedän paljon Disney-leffojen suomidubeista. Tämä juontaa juurensa ala-asteelle, kun joskus kymmenenvuotiaana innostuin uudelleen Disneysta pienen hiljaisemman kauden jälkeen. Koska pikku-Celen englannin kielen taito oli ymmärrettävästi hieman heikko, suomenkielinen Disney-musiikki ja dubbaus muutenkin kiinnosti kovasti. Katsoin Disney-elokuvani aina suomeksi ja kulutin aikaa Youtubessa katsoen muiden tekemiä top 10-listoja suosikki-Disney-lauluista. Vaikka nykyään katson uudet Disneyt aina alkuperäisäänillä, vanhat elokuvat katson aina suomeksi ja nautin laadukkaista dubbauksista. (Vaikka toisinaan laulujen käännökset aiheuttavatkin hieman myötähäpeää :D) Tämän elämänvaiheen ansiosta kuitenkin monien elokuvien ääninäyttelijöiden nimet tulevat kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä, ja suomenkieliset sanat hyvin moniin Disney-biiseihin suoraan selkäytimestä. Nyt vanhempana olen kiinnostunut myös muiden maiden dubbauksista: esimerkiksi ranskankielisiä Disney-dubbauksia kuuntelen toisinaan.

2. Minulla oli suosikkibändi jo alle kolmevuotiaana. The Beatles on ehdoton ykköslempparibändini, mutta se ei suinkaan ole ensimmäinen bändi, jota "fanitin": sen kunnian saa nimittäin ABBA, johon ihastuin alle vaahtosammuttimen kokoisena ikihyviksi. Waterloo-levy oli ahkerassa kuuntelussa, ja mielestäni Agneta oli kaikista ihanin. (Johtunee varmaan siitä, että hänellä oli juuri sellaiset pitkät, vaaleat hiukset, jotka olisin toivonut itsellänkin olevan.) ABBAlla on suuren suuri paikka sydämessäni edelleen juuri siksi, että bändi oli minulle pikkuisena todella tärkeä. Elämäni suurimpia järkytyksiä oli muuten se, kun ala-asteella kuulin, että ABBA oli hajonnut. Vielä enemmän järkytyin, kun minulle selvisi, että hajoaminen oli tapahtunut jo 1980-luvulla, eikä vasta muutama vuosi sitten. En tiedä, miten olin onnistunut välttymään tältä tiedolta.

3. Minulla on luonnonkiharat hiukset. En ole koskaan vihannut kiharoitani, kuten monet muut kiharatukkaiset ympärilläni, johtuen varmaan siitä, että haaveilin kunnon korkkiruuvikiharoista aina siihen asti, kun hiukseni mystisesti kihartuivat vasta ollessani noin 12-vuotias. Kannataa toivoa tarpeeksi, niin toiveet käyvät toteen :D Eniten kiharasta on harmia, jos otsatukkaan jää kummallisia vimpsottomia, mutta silloinkin tilanteesta on mahdollista selvitä suoristusraudalla, jos asia kauheasti häiritsee. Tukkani toimii myös ilmankosteuden paljastajana: jos sää on kostea, menevät hiukseni tuhannen syherölle. 

4. Rakastan valkosipulia. Tämä ei ehkä ole kaikkien kanssaeläjien mieleen, mutta onneksi yksin asuvana voi tomaattikeittoon heittää juuri niin monta valkosipulinkynttä kuin itse tahtoo. Pysyvätpähän vampyyrit loitolla! 

5. Tämän hetkisessä kuorossani laulan mezzosopraanoissa, mutta äänialaani ei ole missään vaiheessa varsinaisesti testattu. Useimmiten olen laulanut joko sitä ääntä, josta puuttuu laulajia, tai sitten sopraanoa, koska kuorot ovat usein olleet pieniä, ja minulla on vaikeuksia pysytellä omassa stemmassani, jos en kuule sitä kunnolla, ja sopraanot nyt laulavat yleensä melodiaa. Kaverini tosin epäili, että saatan sittenkin olla (kakkos)altto, mutta nykyisessä kuorossani sopraanon ja alton välimuoto mezzosopraano tuntuu itselleni juuri sopivalta ääneltä laulaa. Joskus olisi kyllä hauska mitata omaa äänialaansa, mutta tarvitsisin siihen jonkun soitto- ja nuotinlukutaitoisen, kun itseltäni ei taitoa löydy. 

6. Ensimmäinen päiväkirjani kattoi lähes 14 vuoden ajanjakson. Sain päiväkirjan lahjaksi, kun täytin seitsemän vuotta, ja tämän vuoden huhtikuussa sain sen lopultakin täyteen. Kertonee ehkä siitä, miten harvakseen olen päiväkirjaa kirjoittanut... :D

7. Piirsin kymmenenvuotiaana runsaasti fan artia L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Luin koko sarjan samana kesänä, kun täytin kymmenen, joten kun sain synttärilahjaksi vihon ja tusseja, päätin kokeilla niitä piirtämällä Anna-aiheisen kuvan. Lopulta kuvia alkoi tulla enemmänkin, ja nimesin vihon melko nopeasti "Anna-vihoksi". Ehdin syksyn aikana kuvittaa kohtauksia sarjasta, mutta myös sarjan jälkeisestä ajasta: piirsin Kotikunnaan lapsien hääkuvia ja heidän perhepotrettejaan, ja pistelin Montgomeryn canonia huoletta uuteen uskoon. Minulla oli jotain tiukkoja kirjoittamattomia sääntöjä vihon kanssa: esimerkiksi kaikki kuvat täytyi piirtää suoraan kuulakärkikynällä, ilman monkään maailman luonnostelua, ja aina oman työpöytäni ääressä, ei missään muualla. Piirtäessäni kerroin kuviin liittyviä tarinoita itsekseni ääneen ja onkin harmi, etteivät nämä tarinat ole säilyneet missään muodossa: olin tuolloin laiska kirjoittamaan käsin ja turhauttavan hidas kirjoittamaan koneella. Dramatiikkaa ei näistä tarinoista missään nimessä puuttunut! Anna-vihon täytyttyä yritin jatkaa saman tyyppistä fanitaidevihkoa muista kirjoista, mutta se tyssähti heti alkuunsa: jokin taika oli kadonnut.

Dramaattinen kohtaus ja epäilyttävästi venyneet jäsenet Kotikunnaan Rillasta.

8. Pusu ei ole ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni, jonka olen saanut valmiiksi. Erään minun ja ystävieni lähimetsässä leikityn leikin pohjalta syntynyt idea johti lopulta siihen, että 11-vuotiaana aloin kirjoittaa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli ensimmäinen valmis romaanikässärini. Tämä tekele valmistui ollessani 13-vuotias, on noin 50 sivua pitkä ja sellaista settiä, että en pysty lukemaan sitä ilman suurta myötähäpeää. Harmittaa vain, että jotkut tarinan alkuperäisistä osista ovat tainneet hävitä lopullisesti, kun kirjoitin esimerkiksi pari ensimmäistä lukua uudelleen, enkä katsonut tarpeelliseksi säilöä alkuperäisversiota mihinkään. Vaikka trilogian kirjoittamisinto lopahti syksyn 2014 blokkiin, idea ei ole sysihuono. Se vaatii runsaastikin muokkaamista ja hienosäätöä, mutta haluaisin kovasti palata tarinan pariin, kirjoittaa ensimmäisen osan uusiksi ja trilogian loppuun. Kyseessä on feministinen fantasiakertomus, jossa käsitellään paitsi henkilöiden kasvua, myös perhesiteitä ja rakkautta metsään. Eräs tarinan kolmesta päähenkilöstä on minulle edelleen rakkain kaikista luomistani henkilöistä, eräänlainen alter egoni.

Paint-taidetta trilogian päähenkilöistä, vuosi on varmaan 2009 tai 2010. 

9. Bravuurini keittiössä ovat nakkikeitto ja härkissörsseli. Kotikotona olen ollut virallinen nakkikeitonkeittäjä yläasteelta lähtien (kotitaloustunnilta saatu ohje on erittäin hyvä mittasuhteiltaan), ja opiskelujen alettua helppo ja nopea härkissörsseli on ruoka, jota usein tarjoan kylään tuleville vieraille, jos kaivataan tukevampaa syömistä. Tykkään kauheasti laittaa ruokaa ja varsinkin leipoa, mutta nykyisessä asumismuodossani se on hiukan haastavaa ja rasittavaa. Unelmoin ajasta, jolloin minulla on oma keittiö...

10. Osaan heiluttaa korviani. Huomasin osaavani tämän taidon täysin vahingossa ysiluokalla, minkä jäkkeen siitä on tullut se "hauska fakta", jonka kerron itsestäni aina tutustumisleikeissä. 

11. Sound of music oli ensimmäinen "oikea" musikaali, jonka näin. Voidaan kiistellä siitä, ovatko esimerkiksi Disneyn piirretyt musikaaleiksi laskettavia, mutta Sound of music oli ainakin ensimmäinen klassikkomusikaali, jonka katsoin. Olin tuolloin melkein 13-vuotias, ja siitä hetkestä ei olekaan ollut paluuta enää normaaliin, musikaalittomaan elämään :D

12. Opin lukemaan sinä kesänä, kun täytin kuusi vuotta. En itse muista tarkkaa hetkeä, jolloin kirjaimista tulikin sanoja, mutta muistan, että äiti käski minua lukemaan Mimmi Lehmä -kirjasta yhden luvun itse ääneen, mikä sujui kai ilman suurempia takelteluja. Sen jälkeen aina taitoani esitellessä etsin aina saman luvun Mimmi Lehmä -kirjasta ja luin luvun ensimmäisen sivun ääneen. En tiedä, miksi en halunnut lukea muita kohtia, vaikka aivan varmasti olisin osannut. 

13. Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2012 alkaen. Tietoa lukemistostani on siis kertynyt jo useiden vuosien varrelta. On hauskaa katsella myöhemmin, mitä olen missäkin elämänvaiheessa lueskellut, ja miten tietyt tapaukset ovat vaikuttaneet lukemiseeni. Vaikka arkistoni kattavatkin hyvin suuren osan elämääni, en voi olla miettimättä, miten mielenkiintoista olisikaan, jos olisin alkanut kirjata lukemisiani ylös jo muutamaa vuotta aiemmin. Monia ala-asteella luettuja kirjoja muistan kyllä, mutta monet ovat myös painuneet täysin unohduksiin. (Vuonna 2012 luin muuten käsittämättömät 186 kirjaa. Kun sanon, että lapsena en tehnyt suunnilleen muuta kuin luin, en valehtele juurikaan.)

2012 ja 2019. 

14. Ensimmäisellä luokalla tahdoin eläinlääkäriksi. Sitten minulle selvisi, että kyseisessä ammatissa tarvitsee matikkaa (ja muita luonnontieteitä), joten haaveeni karahti siihen. Muutamaa vuotta myöhemmin tahdoin agility-kouluttajaksi (en ole koskaan harrastanut agilitya) ja ala-asteen loppupuolella näyttelijäksi (en ole ikinä näytellyt muualla kuin koulun joulu- ja kevätjuhlissa). Kirjailijaksi olen kai tahtonut aina. 

15. Tykkään tiskaamisesta. Monien inhoama kotityö on oikeastaan suosikkini kaikista siivoushommista. En tiedä, mikä tiskaamisessa oikeastaan viehättää. Ehkä minua innostavat selkeät ja toistuvat työvaiheet, tai se, että työn jäljen näkee heti. Vaikka kädet menevätkin karheiksi, ja ruokajämien jynssäys toisinaan vähän ällöttää, tiskaaminen on työ, jonka aikana voi ajatella kaikenlaista, kun homma itsessään ei ihmeemmin vaadi aivotyötä. Ilman tiskikonetta elävänä opiskelijana pääsen onneksi nauttimaan tästä puuhasta melko usein :D 

16. Jos minulla olisi rutkasti ylimääräistä rahaa, hankkisin kansallispukujuttuja. Haaveilen tykkimyssystä Ylä-Savon pukuuni, se on ihanan kaunis! (Katsokaa vaikka!) Lisäksi haaveilen omistavani useamman kansallispuvun. Ylä-Savo on todella kaunis, ja siihen liittyy vahva tunneside, mutta muita suosikkipukuja, joista jonkun haluaisin joskus omistaa, ovat esimerkiksi Kokkola, Alavuden kuoropuku ja Tuusula. Näitten pukujen kotipaikkoihin minulla ei ole samanlaista suhdetta kuin Ylä-Savoon, mutta puvut ovat kauniita ja se tiittää mielestäni perusteeksi puvun hankintaan. Tämä haave on kuitenkin sen verran hintava, että jään odottelemaan lottovoittoa tai rikasta aviomiestä.

Kuvituskuva, joka ei liity mihinkään. Kevättalven aurinko paistoi kivasti kaapinoveen, ja esseenteon sijaan otin taidekuvia.

17. Nuorempana kerroin tarinoita itselleni ääneen. Tätä tapahtui erityisesti silloin, kun kävelin tai pyöräilin yksin johonkin. Vaikka seurassa olikin hauska kävellä esimerkiksi kouluun, ihaninta oli kulkea yksin ja keksiä mitä villeimpiä juttuja. Syvennyin tarinoihini intenssiivisesti, eikä keskittymiskykyäni tutuilla reiteillä hätkähdyttänyt paljon mikään. Monet tarinat, joita kirjoitin esimerkiksi koulussa, rakentuivat tällä tyylillä. Harmittelin tosin jo silloin, etten saanut juttujani mihinkään talteen, mistä olisin voinut niitä myöhemmin kuunnella ja tarkistaa jonkun mielestäni erityisen hienon sanamuodon tai keksimäni nimen. Pyrin parhaani mukaan siihen, että kukaan ei kuulisi höpöttelyäni, mutta välillä joku ohikulkija pääsi yllättämään :D nykyäänkin saatan olla hyvin syvällä omissa maailmoissani liikkuessani paikasta toiseen, mutta enää en puhu ääneen. Jossain mielessä se saattaa olla hyväkin asia, mutta vähän harmittaa, että olen kadottanut tämän loistavan tarinansuunnittelukyvyn. 

18. Oloni on kirjastossa turvallinen. Rakastan kirjastoja! Kuten on arvattavissa, jo pienenä alkanut lukuharrastus on aiheuttanut sen, että olen elämäni aikana viettänyt runsaasti aikaa kirjastossa. (Minulla on muuten edelleen käytössä ensimmäinen kirjastokorttini kotikaupungin kirjastoon, jonka sain kuusivuotiaana!) Ala-asteella kirjastokokemuksiini kuului kaksi kertaa koulullamme vieraileva kirjastoauto ja vapaa-ajalla tehdyt retket lähimpään kirjastoon. Nämä retket saattoivat kestää monta tuntia, kun jäin yksin tai kavereiden kanssa lastenosaston sohville lukemaan ja juttelemaan pitkäksi aikaa, ja varsinkin talviaikana muutaman kilometrin matkan kävelyynkin kului aikaa. Yläaste sijaitsi onneksi tämän samaisen kirjaston vieressä, jolloin koulun jälkeen oli helppo hakea täydennystä hyllyihin. Lukio kaupungissa mahdollisti pääkirjaston suurien valikoimien ääreen pääsyn vaikka päivittäin. Varsinkin lukiossa kirjastosta tuli tärkeä paikka viettää aikaa: monesti tulin sinne hyppytunneilla tai koulun jälkeen odottamaan bussin tuloa tai vaikka vähän myöhemmin alkavia näytelmäharjoituksia. Uudessa opiskelukaupungissa etsin kirjaston ensi töikseni ja ihastuin siihen ikihyviksi. Kirjasto on ehdottomia lempipaikkojani opiskelukaupungissani! Jos minulla on paha mieli tai ahdistunut olo, menen sinne, ja olo on taas vähän parempi. 

19. Kaikista eniten haluaisin matkustaa Pariisiin. Monessa paikassa olen käynyt, mutta Pariisissa en. Meidän oli itse asiassa kerran tarkoitus lähteä sinne, mutta eräs perheenjäsen sairastui juuri ennen matkaa, emmekä päässeet lähtemään. Tämä karvas pettymys minulle, mutta on vain kasvattanut haluani matkustaa. Jo ala-asteelta asti haaveilemani ranskan opiskelu toteutui lopulta lukiossa, joten ehkä myös matka Pariisiin tapahtuu joskus. (Ranskani on kyllä kauhean ruosteessa, kun en ole käyttänyt sitä hetkeen! Hyvä, kun osaa sanoa "je ne parle pas français" :D)

20. Tykkään askarrella ja/tai lähettää kortteja. Rakastan askarrella kortteja ihmisille, oli kyseessä sitten syntymäpäivä, ystävänpäivä tai jokin muu merkkipäivä. Varsinkin joulukorttipaja on yleensä useamman viikon projekti, kun kaikesta huolimatta pitää hoitaa muutakin elämää askartelun sijasta. Joskus tätä muuta elämää on, uskomatonta kyllä, niin paljon, että täytyy tyytyä valmiisiin kortteihin. Korttien lähettäminen on minulle kuitenkin todella tärkeä asia, koska haluan sillä ilahduttaa ihmisiä. Siksi minulla on paha mieli, jos en jostain syystä ehdi tai muista jonkun kortin arvoista juhlaa :D

Synttärikettu ystävälle. 

Sellaisia juttuja tällä kertaa! Hyvää syntymäpäivää minulle!

Syyskuun luetut 2018

Syyskuussa 2018 luin yhden kirjan.

Tuomi, Elina: Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa 155 s. 

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 0

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 1

muualta: 0

Tänä syksynä on ilmestynyt kolme kotimaista versiota Iltasaduista kapinallisille tytöille, ja ensimmäinen niistä lukemani oli Elina Tuomen Itsenäisiä naisia. Idea on samanlainen kuin kansainvälisessäkin versiossa: alaotsikonkin mukaan kirjassa esitellään 70 suomalaista naista, jotka eivät ole jääneet siihen perinteiseen naisen muottiin. Aivan ensiksi täytyy sanoa, että pidin kirjasta kovasti! Siinä esitellyt henkilöt ovat mielenkiintoisia, osasta en ollut koskaan kuullutkaan, mikä kertoo siitä, kuinka tärkeä tämä kirja on. Tuomen itsensä tekemä kuvitus on myös aivan ihana. Mutta kuten Iltasatuja kapinallisille tytöille, ei tämäkään kirja ole täydellinen. Vaikka kirjassa esitelläänkin monenlaisissa eri ammateissa ansioituneita naisia, on suuri osa heistä kuitenkin kulttuurialoilta. Mielestäni esimerksi tieteen parista työskennelleistä naisista olisi voinut olla enemmän mainintoja, eiköhän heitäkin ole! Useamman kerran koin myös turhaksi maininnan siitä, että esitelty henkilö meni naimisiin ja sai x määrän lapsia. Yleensä tämä ei ollut se syy, minkä takia hän on päässyt kirjaan, joten en nähnyt tarpeelliseksi mainita sitä erikseen. Myös sukupuolettoman Viima Lampisen esittely näin vahvasti naiseutta korostavassa kirjassa aiheutti tässä lukijassa irvistyksen. Lampinen on kyllä loistava esikuva, mutta tuntuu ristiriitaiselta lukea hänestä kirjassa, joka sukupuolittaa hänet väärin. 

Syyskuu oli lukemisen kannalta surkea kuukausi, mutta se kertoo omalta osaltaan siitä, miten yliopisto on vienyt aikaa ja energiaa. Perusopinnot ja pakolliset suomen kielen ja viestinnän sekä englannin kurssit aiheuttavat hirveästi työtä, ja usein illalla kaadun suoraan sänkyyn edes ajattelematta kirjan aavaamista. Tästä huolimatta syyskuu oli mukava kuukausi, jonka suurin muutos oli se, että muutin asumaan omilleni. Elokuun lopussa asuin vielä ystäväni luona, mutta kuun vaihteessa pääsin lopulta muuttamaan pieneen yksiööni. Yksin asuminen on vielä vähän opettelua (pyykkivuoro kannattaa varasta silloin, kun on vielä puhtaita vaatteita) ja hapuilua (kuinka paljon ruokaa pitää tehdä yhdelle ihmiselle?), mutta yrityksen ja erehdyksen kautta mennään. Hassusti kaikki tuntuu vain väliaikaiselta ratkaisulta, enkä ole vielä kunnolla tottunut siihen ajatukseen, että asun tässä kaupungissa ainakin seuraavat viisi vuotta. Hämmennyksen ja uuden opettelun lisäksi olen ehtinyt pyörimään opiskelijariennoissa, joissa olen viihtynyt yllättävän hyvin, vaikka bileet ja jatkot ovatkin jääneet väliin. Ihmiset ovat mukavia: lähes aina löytyy joku, joka tulee syömään samaan aikaan ja viittoo istumaan luennolla viereensä. 

Lokakuussa ohjelmassa on opiskelua, mutta myös kivoja juttuja. Kaikkein eniten odotan tietysti Helsingin kirjamessuja, mutta jo ennen sitä tapahtuu asioita, joita odotan innolla. Syyslomaa minulla ei ole, mutta toivon opiskelujen hieman keventyvän loppuvuotta kohden. 

Kuukauden biiseissä jatkuu ABBA-teema, tällä kertaa tosin ihan alkuperäisellä versiolla, vaikka tämäkin Mamma mian jatko-osasta löytyy. My love, my life on biisi, jota on tullut luukutettua syyskuun aikana todella paljon. Kaunis biisi, eikä mitenkään mahdoton soittaa ukulelellakaan. (Tosin hieman konstikas laulaa, mutta ei mennä siihen.) 

Lokakuuta kohden hymyillen! 

Elokuun luetut 2018

Elokuussa 2018 luin neljä kirjaa (1272 sivua), joista yksi oli spefiä ja kaksi uusintoja.

Denison, Muriel: Susanna ja kullankaivajat (Susanna #2) 190 s. [U]

Holma, Antti: Järjestäjä 380 s.

Meyer, Stephenie: Elämä ja kuolema (Twilight #1.5) 401 s.

Montgomery, L. M.: Annan perhe (Anna #6) 301 s. [U]

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 2

muualta: 1

Jatkumo-lukuhaaste: 16 kirjaa (Sarjastaja)

Luin tammikuussa uudelleen erään lapsuuteni suosikkisarjan ensimmäisen osan, ja eräällä kesän mummolareissuista luin myös sarjan toisen osan, Susanna ja kullankaivajat. Muistelin, ettei tämä olisi ollut erityisen hyvä, mutta viihdyinkin mainiosti sen seurassa. Ensimmäinen osa on ehkä hiukan parempi, mutta kun siinä pysytään melko tiukasti ratsupoliisien kasarmilla, liikutaan jatko-osassa paljon enemmän. Susanna vanhempineen lähtee Yukoniin kullankaivajien mukana ja hemmoteltu tyttö oppii elämään vaatimattomammin. Huomasin lukiessani, miten paljon pidän Susannasta hahmona. Vaikka hän on toisinaan rasittavuuksiin asti itsepäinen, hän on kuitenkin kasvanut edellisestä osasta hieman. Susanna tahtoo todistaa aikuisille ja tuntemalleen rasittavalle pojalle olevansa aivan yhtä kelpo kullankaivaja ja seikkailija kuin kuka tahansa heistä. 1950-luvulla kirjoitetun kirjan naiskuva ei ole täysin ongelmaton, mutta Susanna olisi voinut olla myös paljon passiivisempi ja värittömämpi hahmo, joten pidän häntä hyvänä tyttöhahmona. Pidin myös siitä, ettei Susannan ja Consyn välille ruvettu rakentamaan mitään lapsuusajan romanssia, vaan he pysyivöt alkuvaikeuksien jälkeen pelkkinä ystävinä. Loppupuolen tapahtumat parin Susannalle hyvin tutun kullankaivajan kadotessa (en spoilaa sen enempää) sen sijaan jäävät mielestäni liian kevyesti käsitellyiksi. Välillä muistetaan mainita, että Susanna kaipaa heitä, mutta itselleni ei jäänyt sellainen olo, että ikävä ja pelko heidän kohtalostaan olisi jotenkin erityisen raastavaa. Oli miten oli, viihdyin jälleen Susannan seikkailujen parissa loistavasti. Tämä sarja onnistuu olemaan yhtä ihana kuin lapsenakin, mutta isompana näkee ehkä enemmän kuin pikkuisena ja osaa laittaa asioita historialliseen kontekstiin, mikä on äärimmäisen mielenkiintoista. Seuraavaksi sarjassa onkin vuorossa ehdoton suosikkini sarjasta, Susanna koulussa! 

Olen lukenut Antti Holmalta aiemmin runokokoelman Kauheimmat runot, joille hihittelin aivan liian paljon ottaen huomioon sen, miten kauheita runot oikeasti ovatkaan. Järjestäjä löytyi kirjaston Pride-hyllystä, eikä minun tarvinnut kovin kauaa harkita, otanko sen mukaan vai ei. Kirja osoittautui sellaiseksi kuin odotinkin: hauskaksi, mutta äärimmäisen julmaksi. Henkilöhahmot ovat kamalia itselleen ja toisilleen, eikä se voi tietenkään johtaa onnellisiin tapahtumiin. Huumori on mustaakin mustempaa, ja välillä tulikin mietittyä, saako tälle edes nauraa. Silti naureskelin välillä ääneen varsinkin kirjastokohtauksille ja henkilöiden nimille, jotka ovat kuin suoraan Holman Radio Sodoma -podcastista. Ikävä kyllä kirjan hyvän tiukkana pysynyt paketti leviää loppua kohti, enkä ollut loppuun tyytyväinen. Oli miten oli, toivoisin Holman kirjoittavan enemmän proosaa: pidin todella paljon hänen kielestään. 

Varmasti joillekin teille herää kysymys: miksi ihmeessä arvon Sivistynyt ja Älykäs Aikuinen kirjabloggaaja Celestine lukee käänteissukupuolisen Twilightin? Vastaus on: en varsinaisesti tiedä itsekään. Jokin masokisti minussa raahasi tämän järkäleen kirjastosta kotiin iltalukemiseksi. On tosin myönnettävä, että Houkutus on sarjan paras osa, vaikka sen hieno potentiaali tuhlattiin kirjan aikana ja jatko-osissa, mutta en kuitenkaan ollut ajatellut lukevani samaa tarinaa mistään näkökulmasta. Jonkinlainen sairas kiinnostus käänteiseen versioon kuitenkin iti, joten päädyin lukemaan Beau Swanin ja Edythe Cullenin "kuolematonta" rakkaustarinaa. Heti ensimmäiseksi täytyy sanoa, että pidin tästä versiosta enemmän kuin alkuperäisestä. Paranormaalin romanssin ensimmäinen klise vältetään sillä, että poika rakastuu yliluonnolliseen tyttöön. Hahmot itsessään ovat yhtä kehnoja kuin alkuperäisessäkin: Beau on rasittavan väritön ja ohut hahmo, kun Edythe puolestaan on aivan yhtä omistushaluinen ja ahdistava hiipiessään Beaun huoneeseen öisin tämän tietämättä. Tähän liittyy eräs mielenkiintoinen huomio, jonka lukiessani tein: vaikka Beaun ja Edythen suhde on aivan yhtä epäterveellä pohjalla kuin Edwardin ja Bellan, sain itseni kiinni ajattelemasta, että Edythe ei ole niin paha kuin Edward, koska "eihän tyttö voi olla suhteessa se pahoinpitelijä". Tajutessani oman ajatusmallini pidin itselleni melkoisen puhuttelun. Kyseinen ajatusmalli on erittäin haitallinen ja huono, mutta jostain se vain lukiessa kumpusi, vaikka tiedänkin asioiden oikean laidan. Yhteiskunnan asenteet ovat selvästikin hyvin syvällä päässäni, vaikka taistelenkin parhaani mukaan niitä vastaan. Elämän ja kuoleman lopetuksesta pidin alkujärkytyksen jälkeen: olin olettanut, että kirja myös loppuu samalla tavalla kuin Houkutus. Tämä lopetus kuitenkin tarjosi pelastuksen kolmelta turhalta jatko-osalta, vaikka viimeinen luku olikin melkoinen infodumppi, ja epilogi Beaun puolelta hyvin tunneköyhä. Luulisi, että tapahtumat olisivat vaikuttaneet häneen henkisesti jollain tavalla! En varsinaisesti nauttinut Elämän ja kuoleman lukemisesta, mutta ainakin se tarjosi mietittävää sukupuolirooleihin liittyen. 

Annan perhe oli lapsena ehdoton suosikkiosani sarjasta, monesta syystä: eikö jokaisen fanitytön unelman täyttymys on lukea suosikkiparinsa onnellisesta elämästä naimisiinmenon jälkeen, lapsilauman pyöriessä ympärillä? Kirja on minulle myös siinä mielessä tutuin, että se oli pitkään ainoa sarjan osa, jonka edes omistin, ja Anna-fiiliksen iskiessä ei ollut muita vaihtoehtoja lukemiseksi. Suosikkiosani se ei ole ollut enää vuosiin: siitä näkee, että se on kirjoitettu sarjaan myöhemmin kustantajan pyynnöstä. Väliosan tuntua tässä on muutenkin: fokus siirtyy Blythen perhen lapsiin, mutta Anna on silti vielä mukana muussakin roolissa kuin vain äitinä. Jokainen lapsi pääsee vuorollaan valokeilaan. Minua häiritsi jo ensimmäisellä lukukerralla se, että Shirley ei saa omaa seikkailuaan, enkä voinut olla huomiomatta samaa nytkin. Unohtiko Montgomery Annan nuorimman pojan olemassaolon? Tämän kirjan takia minulla on melko olematon suhde Shirleyyn. Suosikkini Annan ja Gilbertin lapsista on Annan perheen perusteella ehdottomasti Nan, joka on todella samaistuttava vilkkaine mielikuvituksineen. (Nan oli myös päähenkilönä lähes kaikissa tarinoissa, joita Anna-sarjan jatkoksi keksin. Harmittaa, etten ole kirjoittanut niitä ylös!) Monessa lukemassani arviossa sanotaan, että lopun aviokriisikuvio tulee puskista, mutta mielestäni se on pohjustettu. Gilbert on nimittäin todella etäinen koko kirjan ajan, lieneekö sitten tarkoituksellista vai ei, mutta minusta tuntui, että Annan pelko rakkauden loppumisesta on aiheellinen. Seuraavaksi uusintalukuvuorossa onkin Sateenkaarinotko, jonka olen häpeäkseni lukenut vain kerran aiemmin, ja siitäkin kerrasta on jo yhdeksän (?!) vuotta. 

Elämä ja kuolema unohtui kuvata ennen kirjastoon palauttamista!

Elokuussa ehdin viettää ansaittua kesälomaa töiden loputtua. Vaikka suuri osa ajasta menikin muuton valmisteluun, ehdin myös tehdä monenlaista muuta. Juhlin 19. syntymäpäivääni kahden kakun voimin, kävin Helsingissä ja Tampereella ystäväni kanssa, suoritin autokoulun pakollisia teoriaopintoja, kävin satamassa juoruilemassa jäätelön äärellä... Lukea en ihmeemmin ehtinyt, mutta eipä se haittaa: Goodreadsin lukutavoite on jo todella hyvällä mallilla! Elokuussa alkoi yliopisto, mikä olikin melkoinen hyppy tuntemattomaan: uuden koulun ja systeemien lisäksi piti totutella uusiin ihmisiin ja kaiken lisäksi vielä uuteen kaupunkiin. Ennen yliopiston alkua olin käynyt kyseisessä kaupungissa suunnilleen neljä kertaa, ja pääsykokeita edeltävä kerta oli ala-asteella. Olin siis lievästi kauhuissani, mutta hyvin olen selvinnyt! Yliopiston systeemit tuntuvat vielä vähän sekavilta, mutta onneksi on todella mukavia ja asiansa osaavia tuutoreita ja ihania, samanhenkisiä tuutorryhmäläisiä ja muita fukseja! Elokuun pari viimeistä viikkoa asuin ystävän luona, mutta syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna pääsin muuttamaan omaan opiskelija-asuntooni, joka on hyvin pieni, mutta yllättävän kotoisa. Kaupunkikin on alkanut hitaasti tulla tutuksi, ja olen jo ehtinyt ihastua  esimerkiksi kirjastoon, josta tuli heti lempipaikkani tässä kaupungissa. (Oli muuten hassua hankkia kokonaan uusi kirjastokortti, edellisestä uudenkarheasta kirjastokortista on reilusti yli 10 vuotta aikaa!) Pahin asia tässä kaupungissa on murre, joka on mielestäni aivan kamala, sekä pitkä välimatka kotikaupunkiin. Kuitenkin olen viihtynyt täällä, ja eiköhän se elämä ensimmäisen sekoilun jälkeen ala asettumaan uomiinsa.

Kuukauden biisi olikin vaikea valita, mutta ehkä kallistun Mamma mia! Here we go againin soundtrackilta löytyvään Kisses of fireen.  Vaikka näin elokuvan jo ensi-iltapäivänä heinäkuussa, jatkui soundtrackin ja ABBAn kuuntelu muutenkin myös elokuussa. Odotin elokuvalta edellisen osan kaltaista hittiparaatia, mutta iloiseksi yllätyksekseni siinä oli myös pari ei niin tunnettua kappaletta. Kisses of fire on eräitä ehdottomia suosikkiani ABBAlta, ja päästinkin pienen vinkaisun, kun se elokuvassa kuultiin. Pidän siitä, että tämä versio on reilusti erilainen kuin alkuperäinen. (Jos niitä jukebox-musikaaleja on pakko tehdä, voisiko edes biisejä varioida??) 

Värikästä syyskuuta! Mitä teidän elokuuhunne kuului?

Meren toisella puolella, pääsykoestressiä ja kevätajatuksia

Olen ollut vähän hiljainen blogissa, vaikka siihen ei edes ole varsinaista syytä. Vietän nimittäin kaikki päivät kotona, ja päiväohjelmaani sisältyy lähinnä pääsykokeisiin lukemisen välttelyä. Nyt päätin kuktenkin tulla kertomaan kuulumiseni ennen kuun vaihdetta :D

Pidin ylioppilaskirjoitusten jälkeen kahden viikon ansaitun loman. Vaikka aluksi tuntuikin hassulta olla kotona ilman mitään velvollisuuksia, hämmennyksen jälkeen se alkoi olla hauskaa ja nautittavaa. Sain jopa aikaiseksi uudelleenjärjestää kirjahyllyäni! Ongelmana tässä "lomassa" oli vain se, että viime viikolla alkanut pääsykokeisiin luku ei nappaa yhtään, kun olen ehtinyt jo tottua rennompaan päivätahtiin. Pitää vain muistuttaa itseä siitä, että jos pääsen sisään yliopistoon, pääsen tästä kaupungista pois. Jospa se motivoisi lukemaan paremmin. Varsinaisia pääsykoekirjoja mihinkään hakukohteeseeni ei ole, joten olen lainannut kirjastosta vinon pinon aihetta koskevia kirjoja. Lisäksi luen lukiokirjoja ja kertauskirjaa. Yhteen kokeeseen on ilmoitettu aihealue, jota kaikki kokeen kysymykset koskevat. Alueen selvitessä teki mieli kirkua kauhusta, mutta onneksi kyseinen yliopisto ei ole ykkösvalintani :D 

Olin pari viikkoa sitten viikonlopun Tukholmassa, mistä kaikki tämän postauksen kuvat ovat. Siellä oli jo kunnolla kevät, lauantaina oli melkein jopa lämmin! Olin käynyt Tukholmassa viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten ihastelin kaikkea näkemääni aivan kuin olisin nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Matkakohteina oli mm. ABBA-museo, johon pääsyä olin odottanut suunnilleen siitä asti, kun kuulin, että sellainen perustetaan. (Voitte uskoa, miten katkera olin, kun perheeni kävi siellä ilman minua, kun olin rippileirillä metsän keskellä. Ehdin neljä vuotta kuunnella tarinoita sieltä ennen kuin itse pääsin paikalle :D) Museo oli paras ikinä. Olisi tehnyt mieli vain hyppiä ja pomppia, laulaa ääneen ja hihkua, mutta sain ainakin jotenkuten esitettyä arvokasta museovierasta. Toinen museo oli Keskiaikamuseo, jonne on ilmainen sisäänpääsy! Museossa opin mm. sen, että pyhä Yrjö on ruotsiksi nimeltään Göran. Saatoin hieman naurahtaa. Suosittelen molempia museoita lämpimästi. Kävimme myös Scifi- ja fantasiakirjakaupassa, jossa oli laskutavasta riippuen neljä tai kaksi ja kaksi puolikasta kerrosta. Oli kuin olisin päässyt taivaaseen: niin paljon kirjoja, lautapelejä, fanitavaraa... Päästelin epämääräisiä äännähdyksiä, kun näin maailman söpöimmät Studio Ghibli -astiat. Kaupasta löytyi Douglas Adamsin Dirk Gently's holistic detective agency, jota olen vuosikaudet metsästänyt, mutta löytänyt vain sarjan kakkososaa. Hotellihuoneessamme ei ollut ikkunaa, mutta huoneen telkkarista tuli sekä Ruotsin Vain elämää -versiointi, että naapurimaan versio Tähdet tähdet -ohjelmasta, joista jälkimmäistä juonsi ihana Petra Mede. (Ikkunattomuus ei haitannut kuin nukkumaan mennessä, jolloin tuntui, että oli joutunut sensorisen deprivaation kokeeseen.) Ruotsini oli "hieman" ruosteessa, mutta ymmärsin lähes kaiken, mitä minulle puhuttiin. Sain jopa sönkötettyä respassa kysymyksen busseista ja raitiovaunuista suhteellisen onnistuneesti. 

Ai että, miten ihana kaupunki Tukholma onkaan! 

Ihanaa oli myös se, että Tukholman jälkeen vietimme vielä pari tuntia Helsingissä, ennen kuin bussi takaisin kotiin lähti. Kaksi hienoa, suurta pääkaupunkia saman reissun aikana, ei hassumpaa! 

Lukeminen tökkii vähän, mikä ärsyttää. Kesken on kiinnostavia kirjoja, kuten tuolta sivupalkista voi huomata, mutta luettuani koko päivän vähän kuivakkoja kirjoja, ei minkään muun lukeminen innosta enää. Sen sijaan kirjoittamiseen ja editointiin olisi motivaatiota. JL:n kanssa fanityttöilen omille hahmoilleni (äärimmäisen noloa), mihin en ensimmäistä versiota kirjoittaessani pystynyt, sillä tiesin loppuratkaisun. Nyt hihittelen hölmönä hahmojen kohtauksille ja dialogille juuri siksi. P on meinannut saada minut itkemään useamman kerran parin viimeisen luvun aikana. Miksi olen niin julma lapsilleni? Hieman pelkään, että koko homma räjähtää käsiin: lukujen määrä on noussut valtavan suureksi ja sivuhahmoja on todella paljon. Editointikierroksilla joudun todennäköisesti murhaamaan melkoisen määrän darlingseja, minkä vuoksi itken verta jo etukäteen. Toivon saavani joko JL:n tai P:n valmiiksi kesän aikana, jotta voisin siirtyä seuraaviin projekteihin, mutta katsotaan, kuinka käy. 

Olisin hieman halunut osallistua CampNaNoWriMoon tänäkin vuonna, mutta arvasin jo etukäteen huhtikuun olevan vähän kiireinen kuukausi. Haaveilen hieman marraskuun isosta NaNosta, mutta saas nyt nähdä, miten käy. Vielä tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, millaista elämäni marraskuussa on: pyörinkö silloinkin täällä samassa paikassa, jossa 18 vuotta olen viettänyt, olenko kenties töissä vai vietänkö villiä opiskelijaelämää jossain toisessa kaupungissa, ja jos vietän, niin missä? Tulevaisuus tuntuu hurjalta. Kuukauden kuluttua tähän aikaan minulla on jäljellä enää yhdet pääsykokeet. Tavallaan se, että asiat ja aikataulut ovat todella auki, tuntuu stressaavalta ja ahdistavalta, mutta ehkä siitä pitäisi opetella nauttimaan. Aina ei tarvitse olla naimisissa kalenterinsa kanssa. 

Onneksi pääsykoestressin keskellä on projekteja kavereiden kanssa, joiden tiimoilta voidaan pitää neljä tuntia kestäviä palavereja ja tehdä hienoja excel-taulukoita. Onneksi on Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarja, jonka katsomiseen voi hukuttaa murheensa, stressinsä ja harmituksen aiheet. Onneksi on mielikuvitusmaailmat, niin omat kuin toistenkin luomat, joihin voi sukeltaa ja sulkea pois ympäröivän maailman. Kevät saapuu, tiet ovat sulia, ja kohta pääsen toivottavasti jo käyttämään punaista vakosamettitakkia ja ABBA-museosta hankittua kissapaitaa. 

Mitä teidän kevätpäiviinne kuuluu? 

Väsymystä, Vesireittejä

Stressaako? Kyllä.

Väsyttääkö? Kyllä. 

Kiukuttaako? Kyllä. 

Ehdinko edes katsoa musikaaleja parantaakseni oloani? En. 

Tämän jakson kurssit aiheuttavat töitä. (Kirjoitin ensin että täitä. Ei nyt sentään.) On kieliä ja sanakokeita, epätoivoa aiheuttavaa matematiikkaa ja tekstitaitovastauksia, joiden laatu lähinnä itkettää. Leikin olevani kiireinen, vaikka ihan varmasti löytäisin aikaa tehdä juttuja, jos vain käyttäisin illat ja viikonloput niihin juttuihin enkä kiireestä ja stressistä valittamiseen ja sängyllä makaamiseen tulevaisuutta murehtien. Ärsyynnyn itseeni tällä hetkellä erittäin helposti. Ensimmäinen vuosi lukiota on kohta takana. Hämmentää. Vuoden aikana olen oppinut, mikä on ranskaksi sipuli. (Un oignon.) Viimeisessä jaksossa olen odottanut matematiikantunteja innokkaasti ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Aine itsessään on tosin edelleen tuskastuttavaa, mutta tunnit ovat hauskoja. 

Kävin helatorstaiviikonloppuna Helsingissä. Vedin tennarit jalkaan ensimmäistä kertaa koko kesänä ja kärsin siitä jalkojeni kipeydyttyä kävelyn jäljiltä. Iltakävelylle suunnistimme Kruununhakaan, josta katselimme sopivaa asuntoa minulle ja tulevalle rikkaalle aviomiehelleni (jolle jalomielisesti annan velvollisuudeksi myös asunnon maksamisen). Katsastin niin Ateneumin kuin Kiasmankin ja jälkimmäiseen osasin suunnistaa ihan itse. Ateneumissa Japanomania-näyttelyn pari työtä tuntuivat liittyvän teemaan aika löyhästi, mutta se oli silti kiva. Näyttelyssä oli myös pari taulua yhdeltä lempitaiteilijaltani Carl Larssonilta, mikä oli mukava yllätys. Myös Rodinin veistokset olivat varsin näyttäviä ja mielenkiintoisia. On se ihmeellistä, miten joku osaa nakutella kivenmurikasta sellaisia... Kiasmassa puolestaan koin taiteellisen valaistumisen ihastellessani Ernesto Neton virkattua boakäärmettä ja Choi Jeong Hwan kirkkaanväristä muovimetsää. Hauska viikonloppu kaikin puolin, vähän harmitti tulla kotiin. 

Otin Ultra bran Vesireittejä tarkempaan kuunteluun. Vaikkei se mielestäni ole UB:n paras albumi, nautin sen kuuntelemisesta silti: löytyyhän levyltä monia hienoja biisejä, kuten nimibiisi, Rubikin kuutio, Heikko valo, Pinnan alla ja Itket ja kuuntelet näin muutamia mainitakseni. Mitä on taivas tuo mieleen jotenkin jonkun Beatlesin kappaleen. Ruotsin sanoja opetellessani ehti Vesireittejä pyörähtää ympäri miltei neljän kierroksen verran. Toinen lähiaikoina kuuntelemani levy on ollut vuoden 2012 Skotlannin-matkalta ostettu The great wee tartan album, joka sisältää kansitekstin mukaan "20 of your favourite classic Scottich tunes" eli suomeksi 20 raidan verran säkkipilliulinaa, näin yleistäen sanottuna. En tunne lähipiiristäni ketään, joka jaksaisi kuunnella levyn useamman kerran peräkkäin. (Tai ehkä kukaan ei ole vain kertonut asiasta minulle. Voikohan ystävistäni löytyä piilosäkkipillifaneja?) En ollut kuunnellut levyä aikoihin ja heti kun ensitahdit pärähtivät ilmoille, siirryin mielikuvissani varsin sateiselle Skotlannin reissulle neljä vuotta sitten. Myös sateisen harmaa sää saattoi vaikuttaa mielikuviini. 

Lopetan tämän sillisalaattitekstin vielä yhteen kappalepoimintaan JL:n soittolistalta: 

ABBA: Eagle

Voimia viimeisiin viikkoihin!

Musikaalitohtori auttaa, osa 2

Kevät lähestyy ja sen myötä myös kiireet, deadlinet, stressi, allergiat, kiire, katupöly ja ahdistus. Tässä tilanteessa voi musikaalinpuutostilakin iskeä salakavalasti, jopa potilaan sitä itse huomaamatta. Älkää kuitenkaan hätäilkö! Musikaalitohtoriliiton sydämenasia on auttaa musikaalipuutostilaan joutuneita ihmisparkoja kaikin mahdollisin keinoin, joten siksi minäkin, liiton arvostettu jäsen autan teitä löytämään juuri teidän musikaalinpuutostilanne muotoa parantavan musikaalin! Mikäli et löydä sinun oireitasi vastaavaa kuvausta listalta, kurkistathan myös tohtoripalstan ensimmäisen osan tästä. 

Oireet: Vaihtelevat säät ja loska masentaa. Haluat nollata aivot. 

Ratkaisu: Mamma mia! (2008)

Kreikkalaisen värikkäät maisemat ja turkoosinsininen meri kuljettavat ajatukset pois loskasta. Huumori, höperyys sekä laulut, jotka kaikki osaavat laulaa. Ei vaadi aivotyöskentelyä, hattaraa ja iloa parhaimmillaan. Korvamatovaroitus. Näyte

Oireet: Tahdot rosoisuutta etkä ainaista höttöhattaraa. 

Ratkaisu: West side story (1961)

Vaikkei tämä kuulukaan musikaalitohtorin suosikkehin, hän osaa silti arvostaa sen huimia koregrafoita, kauniita lauluja sekä hyviä näyttelijöitä (joiden lauluosuudet ovat suurimmaksi osaksi dubattuja). Vähän erilainen musikaali, Shakespearelta napattu ja 1950-luvun New Yorkiin siirretty tarina, rosoa ja rähinää. Mielenkiintoinen katsomiskokemus, suositellaan kokeilunhaluisille. Tarjoaa pureskeltavaa ja jää pyörimään mieleen vielä pitkäksi aikaa katsomisen jälkeenkin. Korvamatovaroitus. Varoitus. Ei suositella katsottavaksi itkuherkässä ja kurjassa mielentilassa. Ei tule hyvä mieli. Näyte

Oireet: Olosi on kuin katujyrän alle jääneellä ja kärsit stressistä.

Ratkaisu: Grease (1978)

Grease tarjoaa tarttuvia lauluja ja amerikkalaista kouluelämää, jossa kukaan ei koskaan opiskele. Vakaviakin aiheita sivutaan, mutta pääpiirteissään tämä(kin) musikaali on hattarainen ja hauska. Ja John Travolta on komea. Korvamatovaroitus. Näyte

Oireet: Sinulla on kuolettavan tylsää. 

Ratkaisu: Grease 2 (1982)

Kyllä, myös Greasen jatko-osa on päässyt listalle. Jatko-osa ei ole niin kökkö kuin voisi pelätä, vaan tiiviimpi paketti kuin ensimmäinen elokuva (vähemmän sivujuonia siis). Musikaali on hyvätuulinen ja värikäs. Ei voita ensimmäistä elokuvaa, mutta tylsyydenkarkoityajana toimii mainiosti. Ja tässä sentään opiskellaan! Näyte

Oireet: Elämäsi näyttää harmaalta. 

Ratkaisu: Across the universe (2007)

Vähän samanlainen elokuva kuin Mamma Mia!, nyt vain Beatles-musiikilla. Toisin kuin suhtkoht realistinen Mamma Mia!, Across the universe heittää realismin romukoppaan ja lisää sekaan muutamia hyvin psykedeelisiä kohtauksia. Kokonaisuus jää vähän sekavaksi liiallisten sivujuonien takia, mutta rakkaustarina on söpö ja musiikkikohtaukset upeita. Erittäin värikäs ja musiikillisesti mainio elokuva. (Olenko puolueellinen? En.) Näyte

Oireet: Ihmiset ympärilläsi ovat aivan liian normaaleja. 

Ratkaisu: The Muppets (2011)

Musikaalitohtori on viettänyt useamman maaliskuisen illan katselemalla aitoa ja alkuperäistä Muppet Showta, jonka tämä elokuva tuo 2010-luvulle. Jännitystä ei elokuvasta puutu: saadaanko alkuperäiset Muppetit kokoon? Saadaanko studio pelastettua ilkeältä öljyparonilta? Elokuva on todella hauska ja kummallinen, näyttelijät ovat hyviä ja laulut erittäin mukavia. Musikaali on sopivasti outo. Muppetit ovat hienoa porukkaa ja elokuva on varsin onnistunut.  (Musikaalitohtori kieltäytyy ottamasta kantaa elokuvan "olet hyvä sellaisena kuin olet, usko itseesi" -mantraan. Onneksi se ei hallitse koko elokuvaa.) Näyte

Huom. Musikaaleja voi katsoa, vaikkei kärsisikään musikaalinpuutostilasta. (Lainatakseni Musikaalitohtoriliiton kultaista mietelmäkirjaa: "Musikaali päivässä pitää lääkärin loitolla.") Huomaathan kuitenkn, että musikaaliyliannostus saattaa aiheuttaa spontaaneja tanssi- ja laulukohtauksia, myös julkisella paikalla. Sivuvaikutuksena saattaa olla tuntemattomille ihmisille puhumista ja jopa hymyilyä.

Here I go again (Mamma mia! ja Helsinki-rakkautta)

(Huom. Musikaalitohtoriliittoa ei ole oikeasti olemassa, vaan se on täysin mielikuvituksen tuotetta. Reissu kuitenkin on todellinen.)

Musikaalitohtoriliiton kevätretki suuntautui tänä vuonna Helsinkiin, katselemaan Svenska Teaternin Mamma Mia!-näytelmää. Koska olen liiton arvostettu jäsen, olin tietenkin mukana. Ja kyllä nautin! 

Jo overturen (onko sille jotain suomenkielistä nimeä?) aikana olin jo ihan pähkinöinä ja sama meininki jatkui loppuun asti. Ihanan värikäs, ihanan pirteä, ihanan höttöinen. Ainoa ongelma oli kieli. Pysyin kärryillä lähes koko ajan, mutta suurin osa vitseistä ja jutuista meni täysin ohi. Se harmitti vähän, vaikka yleensä arvasinkin mistä oli kyse. Myös ne kohtaukset, jotka elokuvasta puuttuivat (mutta ovat kuitenkin alkuperäisessä näyttämöversiossa) olivat hienosti tehtyjä ja toteutettuja, kuten painajaiskohtauksen Under Attack. Laulajat hoitivat hommansa loistavasti (paremmin kuin elokuvassa)  ja tanssikohtaukset olivat näyttäviä. Vaikka lavastus oli yksinkertainen ja pelkistetty, se toimi hyvin. Teatŧerirakennus on todella kaunis ja hieno, ja varsinkin samettipenkit olivat ihanat. Iso ja paksu käsiohjelma on ihana. Sitten se musiikki. Olen ollut ABBA-fani kaksivuotiaasta ja osaan kaikki biisit ulkoa. Rakastan sitä musiikkia! Tunnetta on kovin vaikea kuvailla sanoin. 

Joka tapauksessa, musikaalitohtori suosittelee musikaalia ihan kaikille. Olit sitten ABBA-fani tai et, pidit musikaaleista tai et, osasit ruotsia tai et, MENE. Jos vain on mahdollista, menkää katsomaan. Ette pety! Yksi parhaista teatterikokemuksistani koskaan. 

Ihanan reissusta teki myös Helsinki. Tiedättkö sen hetken, kun astutte keskustaan ja tunnette kuuluvanne sinne? Suomen hienoin ja ihanin kaupunki. Tahdon asua Helsingin keskustassa vanhassa kerrostalossa tai kartanossa, käydä päivittäin Akateemisessa, sopia tapaamiset Stockan kellon alle, kirjoittaa kahviloissa. Mennä kesällä Suomenlinnaan, liittyä siihen "ei elämää kehä kolmosen takana"-porukkaan, olla koko ajan tapahtumien keskellä. Asua meren lähellä. Matkustaa junalla. Rakastan Helsinkiä niin paljon.

Noviisi-novelli eteni junassa paljon :)

Mutta mä olen täällä perämetsikössä tälläkin hetkellä. Eikä Helsingin keskustaan asettauduta ilman lottovoittoa tms. Mutta haaveilla saa aina. 

Taidan kuunnella lisää ABBAA.

Lasisipulissa soi

Ajattelin nyt jakaa teille pari biisiä, jotka soivat Lasisipulissa ahkerasti tällä hetkellä.

The Beatles: Here comes the Sun

Kevätaurinko tuo mulle aina tän biisin mieleen. Niin kaunis ja keveä, aurinkoinen.

Marina and the Diamonds: Forget

Marinan uusin biisi, josta mainitsinkin jo jossain postauksessa.

Imogen Heap: Headlock

Biisi, jota olen kuunnellut tosi paljon. Kaunis.

Kate Bush: Don't push your foot on the heartbrake

                  Oh England my Lionheart

Olen ehkä kuunnellut Never for everiä enemmän kuin Lionheartia, joten tässä pari Lionheartin hienointa hetkeä. (Heartbraken video on Katen vuoden 1979 jouluspesiaalista, mutta laitoin sen tähän koreografian takia :) Katella on videolla näkymätön moottoripyörä :D)

Meryl Streep: Mamma Mia!

Tätä ja muita elokuvan biisejä on tullut kuunneltua paljon. Elokuvassa olisi ehkä saanut varioida biisejä enemmän, tehdä niistä selvästi eri versioita(kuten Across the universe-leffassa, jonka Beatles-coverit ovat upeita), mutta kyllähän näitäkin kuuntelee. Olkoonkin, että esimerkiksi juuri Meryl Streep ei laula kovin hyvin... Pääasia kumminkin on, että laulaa, ettei ole dubattu. Kyllä, musikaalien lauluääniä on dubattu monta kertaa elokuvan historiassa. Esimerkiksi Audrey Hepburnin lauluääni on My fair ladyssa dubattu, eikä Sound of Musicinkaan kapteeni von Trapp laula itse. 

Näiden lisäksi on tullut kuunneltua paria Disney-biisiä Suudelmaa varten. (Näin toissayönä jotain erittäin hämärää Tuhkimo-unta. Satuteema tunkee jo mun uniin, huoh.) Suudelma, lempinimeltään Pusu, etenee hyvin. Olen siitä erittäin iloinen.

Toinen onnellinen asia on se, että FROOT on nyt viimeinkin ulkona!! Olen kuunnellut levyä Spotifystä ja olen aivan in lööv. Haluan levyn itselleni ehdottomasti, ja aionkin mennä ostamaan sen heti, kun se saapuu läheiseen levykauppaan. 

Olette varmaan jo huomanneet, että lisäsin tuonne alareunaan tuommoiset rasti ruutuun-hommelit. Klikkailkaa niitä, annatte mulle hyvää palautetta, ja tiedän siten, mitä teksteistä ajattelette. Heitän myös palloa vähän teille: olisiko toiveita postauksien suhteen? Onko huimaavan pitkässä historiassani ollut joku mieleenjäänyt juttu, jota kaipailisitte lisää? Vai jotain ihan muuta? Kertokaa ihmeessä :)

Aurinkoista viikonlopun jatkoa kaikille :)

Hymyä

Olen muutaman koulupäivän aikana hymyillyt enemmän kuin pitkään aikaan. Mulla on kamala kiire, kokeet ja päättötyöt hengittävät niskaan, mutta silti mä vain hymyilen. Sain mieltä painaneen asian selväksi, ja nyt on vain tosi iloinen olo.

Mulla piti olla yhteishaku torstaina, mutta eipähän ollut. Opo ei ollut nimittäin koulussa. Yhtään ei ärsyttänyt, ei. Mieleen ei tullut yhtään rumia sanoja. Sain onneksi uuden ajan varattua maanantaille. 

Marinalta on ilmestynyt uusi biisi, Forget. Mä odotan nyt Frootia entistä enemmän... Enää kuukausi ilmestymiseen! 

Mä olen aina inhonnut maaliskuuta. Huhtikuu on paljon kivempi, maaliskuussa on pelkkää loskaa. Maaliskuulla on identiteettikriisi. Ollako talvea vai kevättä? Kirjoitin saniksessa joskus viime keväänä runon, jonka yksi säe oli "minä vihaan maaliskuun loskaa". Kuvaavaa edelleen. 

Vaikka syyt syksyn angstiin ovat hävinneet, teksti angstaa edelleen. Yritin kirjoittaa saniksessa tekstiä ja siitä piti tulla outo ja iloinen, mutta siitä tuli traaginen ja angstinen teksti. Miten tässä näin kävi? Mä en ole juuri lukenut kirjoja, mutta mä olen kirjoittanut. Työn alla olevasta projektista on tullut lyhyessä ajassa rakas. (En vaan ikinä saa kirjoitettua sitä belgian kolmoslukua loppuun...) Sen lisäksi olen kirjoittanut puolitilaustyönä erittäin hupaisan pikkutekstin, josta ehkä lisää myöhemmin.

Sain kässäntunnilla tänään jotain aikaiseksi. Okei, oikeastaan ompelin uudelleen kaksi viikkoa sitten ompeliamani saumoja, mutta tuntui, että ehkä mun työ etenee. En siis todellakaan tykkää kässästä, mutta jouduin puolen vuoden kässänkurssille. Joten oi onnea ja iloa. 

Tanssissa ruvettiin harjoittelemaan uutta ohjelmaa. Se on tosi kiva :3 Ainakin näin alkuun, mutta veikkaan, että loppukin on kiva.

Myös ilmaisutaidon näytelmä edistyy hyvin. Harjoittelu on hauskaa ja tunteja odottaa aina innolla. En tässä puhu sen enempää asiasta, koska joku koulun oppilas saattaa lukea tätä ja näytelmä on vielä aika hyshys. 

Musikaalitohtori katsoi Mamma Mia!n. Hän suosittelee sitä heille, jotka tarvitsevat aivojen nollausta, nättejä maisemia ja hyvää musiikkia. Jos pipo yhtään kiristää, musikaalitohtori ei suosittele elokuvaa.

Kolme kuukautta koulua. Se on tosi vähän. Kolme kuukautta peruskoulua. Kolme kuukautta tuossa rakennuksessa, jota yläkouluksi kutsutaan. Hämmentävää. Kaveriporukka hajoaa, mutta pidetään varmasti yhteyttä. Viimeinen jakso alkaa kahden viikon päästä. (Viimeinen kuolemaperjantai on ens viikolla!!) Sitten on enää vähän aikaa kesälomaan. Päättötokarit. Huh. En ajattele vielä sinne asti. 

Tämä nyt oli tämmöistä perjantai-ilta-fiilistelyä, toivottavasti joku jaksoi lukea ;) Hyvää viikonloppua kaikille, muistakaa hymyillä!

Maisema huoneen ikkunasta tänä aamuna klo 7

#beatlemaniac

(Teksti on kurjoitettu 25.2., mutta julkaisen sen vasta nyt aikatauluongelmien takia)

Tämä on Lasisipulin 50. postaus, joten jotain spesiaalimpaa :) Plus että tänään on George Harrisonin synttärit (72vee, mikäli eläisi), joten aihekin sopii :) (kuuluu taas kategoriaan kaikkia kiinnostaa, mutta ei voi mitään)

Blogiani seuranneille on varmaan tullut selväksi, että olen pesunkestävä beatlemaanikko ja fanityttö. Sen voi tietysti päätellä myös kotoa löytyvästä fanitavaramäärästä... 

Vertailun vuoksi, tämän talouden ABBA-kamat:

Myöskin vertailun vuoksi, tämän talouden Kate Bush-kamat:

Ja ne Beatles-kamat. 

(Argh, tosta jäi Mauri Kunnaksen Piitles-sarjakuva, Hey Judea soittava soittorasia, kaikki aiheeseen liittyvät lehtileikkeet ja John Lennon-kalenteri..)

Mä olen ollut Beatles-fani 11-vuotiaasta. Okei, olin silloin vielä kymmenen, mutta paria päivää vaille 11. Silloin otin syystä, jota en enää muista, levyhyllystä Sgt. Pepper's lonely hearts club band-CD:n, laitoin sen soittimeen ja kuuntelin. Enkä palannut ennalleni. (Syksyllä aiheesta kirjoittamani runon voi lukea tästä)

Oikeastaan kaikki alkoi kahdeksan vuotta aiemmin, ollessani about kolmevuotias. Telkkarista tuli Beatles-elokuva Yellow Submarine, joka on piirretty animaatio (traileri). Tulin omasta huoneestani olkkariin kesken leikkieni, ja jäin puolimatkassa tuijottamaan telkkaria, jossa elokuva pyöri. Se oli jännittävän näköinen, joten jäin olohuoneeseen sitä katsomaan. Leffa oli englanniksi puhuttu ja suomeksi tekstitetty, enkä ymmärtänyt englantia tai osannut vielä lukea. Ihan sama, siinä oli väriä ja musiikkia, toimi pikku-Celestinelle. Leffa nauhoitettiin videolle, jota tulikin sitten vuosien mittaan katsottua. Sen kummempi fani en silloin ollut, katselin elokuvaa ja kuuntelin musiikkia, jos joku sitä kotona soitti. 

Pian viidennen luokan alettua aloin tosissani faniutua. Kuuntelin kotona olevia levyjä, ja etsin tietoa bändistä. Keitä siinä soitti, mitä ne soitti, mitä ne oli levyttänyt, onko niillä muutakin musiikkia kuin Sgt. Pepper? Päällystin enkun vihon kannen Sgt. Pepper-kuvalla, toisen vihon kanteen pääsi Beatles for sale-albumin kansikuva. Tämä bändi täyttyi pienen tytön ajatukset. 

Let it ben levytyssessio, by Celestine 11v.

Joka musatunti toivoin, että ope jakaisi jonkun Beatles-biisin nuotit ja päästäisiin laulamaan ja soittamaan. Niin ei koskaan käynyt, ja olin melkoisen pettynyt. 

Angstilapsen muistelmat syksyllä 2010

Fanituksen alkuaikoina mulla oli kauheita ongelmia erottaa alkubeatlet toisistaan. Parrakkaina ja viiksekkäinä heidät toisistaan tunnistin, mutta ilman niitä, huh huh. Tuo yläkuvassakin näkyvä nuottikirja (oikessa alakulmassa, mustakantinen) oli mahtava apu ja keksin sen kautta mahtavan muistisäännön: Ringolla on oudon muotoinen pää, Johnilla on leveät kasvot, Paulilla on kauriinsilmät (ah❤️) ja George on se, joka jää jäljelle. Ei hätää, kyllä mä ne nykyään erotan ;)

Johon, voi luoja :D

Silloin viidesluokkalaisena en tajunnut beatlemaniaa. Joo, olihan pojat aika söpöjä ja lauloivat hyvin, mutta miksi pitää kiljua kun syötävät? Mä olin liian nuori, selvästikin, nimittäin nyt käyttäytyisin ihan samoin kun nuo fanitytöt tuolloin ;) Mä muuten tein kuudennella luokalla Beatlesistä oikein esitelmänkin (aihe oli vapaa, harjoiteltiin vaan esitelmän tekoa) ja kasilla hissan tutkielman Johnista ;)

Ota esitelmästä, kevät 2012

Kuudes luokka oli siitä jännä, että sen aikana The Beatles (alias Valkoinen tupla alias White Album) muuttui inhokkilevystäni lemppariksi. Syytä en tiedä, se vaan nappasi ja lujaa. Ollessani kuudennella Paul McCartney esiintyi Suomessa. Ja minä en tiennyt sitä! Avasin muina tyttöinä sanomalehden eräänä iltapäivänä koulun jälkeen ja katsoin että "hetkinen, toihan on ihan Paulin näköinen mies" ja luin otsikon, joka oli jotain tyyliin "McCartneyn keikka oli mahtava" tms. Mä olin järkyttynyt. Paul McCartney, Beatlesin kantava voima oli ollut Helsingissä mun tietämättä!! Olen edelleen surullinen, etten Maccaa tuolloin nähnyt, mutta toisaalta: onhan tässä vielä aikaa ;)

Yläasteen alkaessa ja luokan vaihtuessa päätin aloittaa osittain puhtaalta pöydältä, eikä kukaan uusista kavereistani saanut tietää fanituksen ja palvonnan kohteestani ennen kuin vasta seiskan keväällä. Silloin reaktio oli seuraavanlainen: "Siis mitä? Varmaan sä oikeesti kuuntelet jotain Beatlesia? Ne on semmosia pottatukkia..." Hymyilin vain tyynesti ja totesin: "Se on moppi, ei potta."

Yläasteella faniuttani ovat ilmentäneet vihkoohin kirjoitetut biisilainaukset, tässä matikanvihkosta syksyllä 2014.

Yhden pienen elämäni hienoimmista hetkistä koin kesällä 2013, kun näin livenä The Quarrymenin, bändin, jonka John kavereineen perusti, ja jossa Macca ja George soittivat. Macca ei tietenkään enää soita yhtyeessä, mutta se, että näin lavalla ryhmän ihmisiä, jotka olivat laulaneet ja esiintyneet näiden ihmisten kanssa, oli ihmeellistä. He kertoivat tarinoita Quarrymen-ajoiltaan ja esittivät samoja lauluja kuin silloin. Kyyneleitäkin tuli pyyhittyä, kun bändi alkoi soittaa In my lifea ja laulaja sanoi mikrofoniin: "This is for you, John."

Laajalle yleisölle (=muulle luokalle) faniuteni tuli ilmi, kun viime keväänä katsottiin enkun tunnilla Beatles-dokumentti. Opettaja laittoi dokkarin pyörimään ja kun sen nimi lävähti taululle, suuni aukesi ammolleen. Näenkö unta? Katsotaanko me oikeasti Beatlesia? Koulussa? Kaverit katsoivat mua välittömästi ja nauroivat. Muut eivät taitaneet hirveästi nauttia dokkarista, mutta mä tärisin pidätellystä kirkumisesta, hihittelin hauskoille sanailuille ja kuiskailin kaikkien laulujen sanat. Tunnin loppuessa hoipertelin ruokalaan, jalat eivät kantaneet eikä haarukka pysynyt kädessä.

Ysin syksyllä tulin kerran luokkaan, päälläni rakas Abbey Road-paita. Kaksi poikaa vilkaisi toisiaan, ja alkoi jutella naureskellen: 

"Siis vitsit, Beatles on mun lempibändi!" Huokaisin ja istuin paikalleni silmiäni pyöritellen.

"Onko tässä mun paidassa joku ongelma?" kysyin. 

"Ei, Beatles vaan on mun lempibändi", toinen poika sanoi virnistellen. 

"No sanos yksikin biisi", haastoin. Poika meni vaikeaksi ja vilkaisi ikkunasta aurinkoiseen syyspäivään.

"Sun... is... shining?" tämä yritti ja nauroin tyytyväisenä. 

"Ei sinne päinkään", totesin, ja käännyin poispäin. 

Siinäpä varmaan faniaikojeni tärkeimmät hetket yhteenvetona. Mutta mihin se pieni 11-vuotias Beatlesissa alunperin sitten ihastui? Musiikkiin, siihen mitä se oli. Pepperillä oli niin paljon biisejä Yellow Submarinesta, joten ne olivat tuttuja. Ne muut: ne olivat uusia. Ne olivat outoja. Ne olivat tarttuvia. Ne olivat kauniita. Vaikken ymmärtänyt sanoja juurikaan (luulin, että She's leaving home kertoisi aina kotiin jäävästä tytöstä, kun oikeasti tarina menee just päinvastoin), se iski. Aivoni suunnilleen räjähtivät, positiivisella tavalla. Niissä ei käytetty vain rumpuja, bassoa ja kitaraa, vaan myös sitaria, huuliharppua ja cembaloa. Käsittämätöntä, miten maailmassa on koskaan voitu tehdä tällaista musiikkia? 

Myös bändin evoluutio on mahtavaa. Miettikää nyt, bändin läpimurtohitissä toistetaan sana "love" yli 20 kertaa, ja muutaman vuoden kuluttua samat tyypit laulavat lehmipojista, kotoa karkaavista nuorista ja ihmisiä hengiltä hopeavasarallaan moukaroivasta lääketieteen opiskelijasta. Beatles on vaikuttanut musiikkiin niin paljon. Siitäkin saisi oman postauksensa aikaiseksi, mutta tyydyn sanomaan näin: ilman Beatlesia maailmasta puuttuisi hyvin monta bändiä, ja musiikkimaailma olisi hyvin erilainen. 

Ensimmäinen (1962) ja viimeinen (1969)

Entä minä? Minäkin olisin hyvin erilainen. Mitä minä olisin? Keiltä olisin oppinut valtavan määrän englantia ja erilaisia lauserakenteita? Mistä blogini nimi tulisi? Minkä bändin kanssa angstaisin? Mikä bändi saisi minut aina hymyilemään, vaikka kuinka itkettäisi? Minkä bändin sanoitukset osuisivat aina kuvaamaan elämääni täsmälleen? Mikä olisi elämäni taustamusiikki kaikissa tilanteissa? Mitä bändiä puolustaisin kynsin hampain? Mihin bändiin mulla liittyisi niin paljon muistoja?

The Beatles (ehkä) 1963, by Celestine 15v.

Muistojani Beatlesin kanssa en koskaan vaihtaisi mihinkään. Kun rakastin Lucy in the sky with diamondsia ollessani ihan pieni. Kun kuuntelin Walrusin ensimmäisen kerran. Kun Maccan parta hämäsi Let it ben videolla. Kun kärsin pahoinvoinnista Day in the lifen orkestriosuuden takia. Kun itkin Real Lovelle. Kun repesin ensimmäisen kerran Hello Goodbyen lopulle. Kun seiskalla äänekkäimmin Beatlesista järkyttynyt kaveri käännyttyi puolifaniksi. Kun toinen kaveri järkyttyi kuullessaan, että Here comes the Sun on Beatlesin kappale. Kun lauloin seiskalla laulukokeessa All my Lovingin. Kun Please please Men aloittava huuto saa itsellekin villin ja riemukkaan olon. Kun sarjiskurssin vetäjä innostui Beatles-paidastani. Kun vapisevin käsin asetti levyn soittimeen ja oli onnesta soikeana. 

Ilman Beatlesia ei olisi minua. Kiitos Ringo, Paul, John ja George, kiitos ihan kaikesta. Te olette muuttaneet minun elämäni ja tehneet minusta sen, joka minä olen ja joka minä haluan olla. Tapahtui mitä tapahtui, minä en koskaan luovu teistä. Te olette Minä❤️