Joulukalenteri 2024: 10. luukku

Tervetuloa vuoden 2024 joulukalenteriin!

 

Tänä vuonna sukelletaan kirjoitusprojektieni kulissien taakse ja kurkistetaan "kirjoitusraamattuni" sivuille. Tätä vihkoa voisi tituleerata myös suunnittelu- tai muistiinpanovihkoksi, mutta käytti siitä sitten mitä tahansa nimeä, tarkoitus on sama: siellä on kaikki muistiinpanot, joita kirjoittamiseni tueksi tarvitsen. Koska välillä elämäni on yllättävän kaoottista, kaikki kirjoitusprojektini ovat samassa vihkossa. Periaatteessa pidempien tekstien kirjoittaminen onnistuisi ehkä ilmankin tällaista vihkoa, mutta helpottaa kummasti, kun kaikkea tietoa ei tarvitse pitää omassa päässään. Siksi kirjoitusraamattuni on minulle korvaamaton apu.

 

Joulukalenterin tarkoitus on valottaa hieman sitä, millaisia muistiinpanoja ja tausta-ajatuksia tämä kirjoittaja riipustelee kirjoittamisensa tueksi. Minusta on todella kiinnostavaa kuulla muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden työprosesseista, ja ehkä tämäkin voi inspiroida jotakuta toista. Itsestäänselvää kuitenkin lienee, että tämä on vain minun tapani toimia, eikä kaikki minun käyttämäni tavat sovellu kaikille. 

Meneillään oleva vihko on kolmas, ja se on aloitettu vuonna 2022. (Se sattuu myös olemaan vihko, jonka olen saanut "palkinnoksi" kirjoitusharrastuksestani, joten siksi on sopivaa, että se on pyhitetty kirjoitusharrastukselle.) Joulukalenterissa tulee kuitenkin näkymään myös joitain sivuja kahdesta edellisestä vihosta. 

 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

 

Luukku 10: Pohjapiirroksia 

 

Kun kirjoitan jostain kuvitteellisesta paikasta, tiedän suurin piirtein, miltä siellä näyttää. (Se tosin ei tarkoita sitä, että osaisin kuvailla sen lukijalle...) Avaruudellinen hahmotuskyky ei kuitenkaan ole vahvinta osaamistani, ja siksi välillä on vaikea hahmottaa esimerkiksi näiden paikkojen etäisyyksiä toisiinsa nähden. Silloin apuun täytyy ottaa piirtäminen.

P:n kannalta hyvin tärkeä tapahtumapaikka on erään kylän parantajan talo. Piirtäminen auttaa myös paikan kuvailujen pysymistä yhtenäisenä: esimerkiksi ikkunoiden ja ovien paikat eivät hypi seinältä toiselle. Parantajan talon olin piirtänyt jo kerran edelliseen vihkoon, mutta totesin, että siinä täytyy tehdä  jonkin verran muutoksia, joten tein uuteen vihkoon uuden version.

 

Mittasuhteet eivät todellakaan pidä paikkaansa, eikä niiden ole tarkoituskaan olla aivan yksi yhteen. Pohjapiirroksen tarkoitus on lähinnä havainnollistaa, missä kohtaa mikäkin huone ja huonekalu talossa sijaitsee (ikkunoista puhumattakaan, ne ovat relevantteja tarinan kannalta).

 

Olen piirtänyt myös DVR:n toisen päähenkilön asunnon, joka on niin ikään tärkeä tapahtumapaikka.

Joulukalenteri 2024: 2. luukku

Tervetuloa vuoden 2024 joulukalenteriin!

 

Tänä vuonna sukelletaan kirjoitusprojektieni kulissien taakse ja kurkistetaan "kirjoitusraamattuni" sivuille. Tätä vihkoa voisi tituleerata myös suunnittelu- tai muistiinpanovihkoksi, mutta käytti siitä sitten mitä tahansa nimeä, tarkoitus on sama: siellä on kaikki muistiinpanot, joita kirjoittamiseni tueksi tarvitsen. Koska välillä elämäni on yllättävän kaoottista, kaikki kirjoitusprojektini ovat samassa vihkossa. Periaatteessa pidempien tekstien kirjoittaminen onnistuisi ehkä ilmankin tällaista vihkoa, mutta helpottaa kummasti, kun kaikkea tietoa ei tarvitse pitää omassa päässään. Siksi kirjoitusraamattuni on minulle korvaamaton apu.

 

Joulukalenterin tarkoitus on valottaa hieman sitä, millaisia muistiinpanoja ja tausta-ajatuksia tämä kirjoittaja riipustelee kirjoittamisensa tueksi. Minusta on todella kiinnostavaa kuulla muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden työprosesseista, ja ehkä tämäkin voi inspiroida jotakuta toista. Itsestäänselvää kuitenkin lienee, että tämä on vain minun tapani toimia, eikä kaikki minun käyttämäni tavat sovellu kaikille. 

Meneillään oleva vihko on kolmas, ja se on aloitettu vuonna 2022. (Se sattuu myös olemaan vihko, jonka olen saanut "palkinnoksi" kirjoitusharrastuksestani, joten siksi on sopivaa, että se on pyhitetty kirjoitusharrastukselle.) Joulukalenterissa tulee kuitenkin näkymään myös joitain sivuja kahdesta edellisestä vihosta. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

Luukku 2: Projektilistaus & Kirjoitussuunnitelmia

 

Heh, huomasin kirjoitusvirheen DVR:n nimessä vasta skannattuani sivun.

 

Vihon ensimmäisellä sivulla on luonnollisesti projektilistaus. Olen merkannut tähän kaikki romaanikäsikirjoitukseni ja niiden aloittamisvuodet. Periaatteessa Pusun kohdalla pitäisi ehkä lukea 2015-2021, mutta tuntuu liian lopulliselta merkata projektin "päättymisvuosi". (Pusun nykyhetkestä ajatuksia täällä.)

En usko, että unohdan projektejani, mutta onhan lista siltäkin varalta hyvä olemassa. Varsinainen syy on lähinnä se, että minusta on mukavaa listata asioita, joita olen saanut aikaan. Ja onhan tämä hyvä myös niille (kirjallisuushistorian) tutkijoille, jotka tulevaisuudessa tutkivat jälkeenjääneitä papereitani (In your dreams :D).

 

Heti projektilistauksen jälkeen olen kirjannut kirjoitussuunnitelmiani ylös. Tästä on ehkä enemmän hyötyä kuin projektilistauksesta, sillä tämä konkretisoi sitä, mitä aion seuraavaksi tehdä. Kuten listauksesta voi huomata, ensimmäinen prioriteetti on P:n editoiminen ja kustantamokuntoon saattaminen, minkä jälkeen JL hyppää vaihtopenkiltä peliin ja samankaltaiseen käsittelyyn. 

 

"Ei stressiä" -huomautus on myös aiheellinen, sillä olen stressaamiseen taipuvainen ihminen, enkä halua tehdä sitä kivojen harrastusten kohdalla. Joskus menneinä vuosina tein kirjoitussuunnitelmia kuukauden tarkkuudella, mutta sellaiseen en enää rupea, se asetti liian kovat paineet.

Listan kolmannella sijalla vilahtaa eräs projekti, josta en ole tainnut blogissa vielä hiiskua ollenkaan. Kyseessä on vielä vahvasti suunnitteluaseella oleva trilogia (!), jonka ensimmäisen osan pariin toivoisin pääseväni lähitulevaisuudessa. Trilogia kulkee toistaiseksi työnimellä HS-trilogia (pidätämme oikeuden muutoksiin), mutta ei siitä tässä vaiheessa vielä sen enempää.

Kirjoittamissuunnitelmia vuodelle 2023

Olen jo muutamana edellisenä vuonna jakanut hieman kirjoitussuunnitelmiani, ja päätin tehdä niin myös tänä vuonna. En tiedä, kiinnostavatko nämä oikeasti ketään, mutta itselleni tuntuu hyvältä jäsennellä ajatusmytyt tekstiksi. Lisäksi suunnitelmien ylöskirjoittaminen lisää (positiivista) painetta suunnitelmien toteuttamiseenkin. Mutta mitäs minun olisi tarkoitus kirjoittaa vuonna 2023? 

No, ainakin seuraavaa: 

P 

P:n kakkosversio eteni vuoden 2022 aikana lukuun 22. Tämän vuoden tavoite on P:n osalta hyvin selkeä: kakkosversio pakettiin. Toivon, että saisin sen valmiiksi ennen kesää, mutta katsoo nyt, miten elämä keksii heittää tavoitteiden tielle. 

Hurjinta tähän kässäriin liittyvää kuitenkin on se, että se tulee mitä todennäköisimmin olemaan käsikirjoitus, jota seuraavaksi kustantamoon tarjoan. Apua, pelkästään tämän kirjoittaminen saa sydämen hakkaamaan! :D Suunnitelmissani oli alun perin editoida ensin P:n kakkosversio, sitten siirtyä editoimaan JL:aa kustantamokuntoon. En kokenut, että P olisi vielä tarpeeksi valmis, mutta sitten sain jo ensimmäisestä versiosta sellaista palautetta, jossa tekstiä kehuttiin valmiihkoksi ja kyseltiin, onko editoinnin jälkeen suuntana kustantamo. Ensiksi järkytyin kysymyksestä. Eihän tekstiä voi lähettää minnekään kahden editointikierroksen jälkeen! Sehän on aivan kesken! (Vertailun vuoksi: Pususta oli laskutavasta riippuen viisi tai kuusi versiota ennen kuin se lähti kustantamokierrokselle.) Sitten pohdittuani ja pähkittyäni asiaa päädyin tulokseen, että ehkä minulla on liian suuri kontrollintarve teksteihini. En varsinaisesti häviä mitään, jos P lähteekin kierrokselle nyt. Jos saan pelkkiä hylsyjä, voin editoida tekstiä lisää myöhemmin. Ja jos käy hyvä tuuri, voin taputtaa itseäni olalleni tyytyväisenä päätökseeni. 

Sen verran pidän kuitenkin kontrollintarpeestani kiinni, että aion käydä käsiksen vielä kerran läpi ennen kustantamoon lähettämistä. En vielä tiedä, käytänkö sitä editointikierrosten välissä esilukijoilla, riippuu varmaan, miten koen asian siinä vaiheessa, kun kakkosversio valmistuu. En myöskään oikein jaksa uskoa, että kustantamoon menevä versio valmistuisi vielä tämän vuoden aikana, mutta sitä kohti mennään kuitenkin. 

JL

JL:n editoinnin aika ei koittanut vuonna 2022, mutta olisikohan vuonna 2023 sen hetki? Tällä hetkellä suunnnittelen sellaista, että mikäli P valmistuu kesään mennessä, voisin kesällä aloitella JL:n läpilukua ja palata sitten P:n pariin syksyn tullen. JL:n varsinainen editoiminen menisi varmaan ensi vuoden puolelle, mutta vaikka jo pelkkä läpiluvun aloitus tänä vuonna riittäisi. 

Viime vuonna pohdiskelin JL:n loppuratkaisua, ja täytyy myöntää, etten ole edelleenkään ihan varma, mihin ratkaisuun tulen sen kanssa päätymään. Ehkä läpiluvussa saan paremmin selville, mitä teksti kaipaa (ainakin niin toivon). 

DVR

Odotan DVR:sta yhä esilukijapalautetta. Tiedän, että monet esilukijani ovat kiireisiä ihmisiä, joiden korkein prioriteetti ei ole ehkä lukea dystooppista vampyyriromanssia (varsinkin, kun arki on muutenkin yhtä dystopiaa), mutta samaan aikaan kihisen, kun kukaan muu kuin minä ei vieläkään tiedä tarinan isoja käänteitä ja loppuratkaisua. Haluaisin päästä puhumaan niistä jonkun kanssa :D mutta ei tässä auta kuin odottaa. 

DVR:n editointi ei ole tämän vuoden, eikä välttämättä vielä ensi vuodenkaan asia. Kesällä satuin työmatkoilla lueskelemaan tekstiä sieltä täältä (piti tarkistaa vain jokin yksi asia, ja päädyinkin lukemaan monta lukua kerrallaan), ja yllätyin, miten paljon pidin lukemastani. Paljon huomasin korjattavaakin, mutta myös paljon hyvää. DVR:n editoiminen on tuntunut suurelta möröltä, joka vaanii jossain tulevaisuudessa, mutta nyt suhtaudun asiaan ehkä hieman luottavaisemmin. Ehkä ajan kuluessa möröstä tulee pienempi, varsinkin, kun saan esilukijoiden palautteen. 

Muuta, mitä? 

Kuten jo vuosikoosteessani vihjasin, alkuvuodesta eräs novellini julkaistaan. Sitä odotan innolla! (Julkaisu)nälkä kasvaa syödessä, joten minulla on parikin antologiakutsua mielessä, joihin minun tekisi mieli osallistua. Toiseen minulla on teksti jo valmiina (vaatii vain pientä hiomista), toiseen lähinnä ideatasolla. Ainakin ensiksi mainittuun ajattelin osallistua, vaikka en tiedäkään, onko minulla siihen mahdollisuuksia. Yrittämällä ei kuitenkaan häviä mitään. 

Haluaisin myös kirjoittaa pari novellia. Minulla on parikin aihiota pyörimässä tekstikansioissani, joihin erittäin mielelläni tarttuisin. Kenties kesällä, kun P ei (toivottavasti) ole aktiivisessa vaiheessa? Päässäni ovat myös alkaneet jyllätä vanhat romaani-ideat vuosien takaa. Niiden aika ei ole tänä vuonna, tosiaankaan, mutta ehkä annan niitten muhia rauhassa. (Tästä huolimatta eräällä tällaisella kaukaisen tulevaisuuden projektilla on jo Pinterest-taulu ja oma soittolista...) 

Vaikka kevät tuntuu tällä hetkellä olevan järjettömän kaukana, hieman mietin jo huhtikuun Camp-Nanoon osallistumista P:n kanssa. Katson tilannetta kuitenkin uudelleen siinä vaiheessa, kun huhtikuu on lähempänä. Jos tekstiä on siinä vaiheessa enää kovin vähän editoitavana, ei ole ehkä järkeä osallistua haasteeseen, jossa tärkeintä on kirjoittaa mahdollisimman paljon...

Syksyllä piirtelin eräällä luennolla erään P:n hahmon muistiinpanojen sekaan. Vaikka en mikään erityisen hyvä piirtäjä mielestäni olekaan, onnistuin tässä ainakin omasta mielestäni vangitsemaan hyvin hahmon herkkyyden ja lempeyden! 

Suunnitelmat ovat siis melkoisen selvät tälle vuodelle. Toki kirjoitettavana on myös esimerkiksi sellaisia pieniä juttuja kuin esimerkiksi gradu, mutta on sitä ennenkin löydetty aikaa omille projekteille opiskelun sivussa... Vuoden tärkein tavoite on saada P:n kakkosversio valmiiksi. Jos onnistun siinä, katson onnistuneeni kirjoitustavoitteissani. Tämän tavoitteen uskon myös olevan täysin mahdollinen. 

Lempeä lumisade ja valoja pimeyksien reunoilla – hajanaisia ajatuksia kirjallisista lopputeksteistä

Olen blogissakin useamman kerran puhunut musiikista ja kirjoittamisesta ja jakanut romaanikässäreideni soittolistoja. Olen myös järjestellyt Pusun, JL:n ja P:n soittolistat niin, että jokaista lukua kohden on (vähintään) yksi biisi per luku, jolloin soittolistaa voi kuunnella ns. tarinan kannalta kronologisesti. (Tosin soittolistoilla on reilusti enemmän biisejä kuin tekstissä lukuja...) Kun olen jakanut näitä "remontoituja" soittolistoja blogissa (kuten viime kevään Campin aikaan), olen maininnut myös "lopputekstibiisin". Tajusin jokin aika sitten, että vaikka sen merkitys minulle itselleni on erittäin selkeä ja biisivalinta yleensä hyvin tarkan ja pitkän ajatusketjun tulos, voi se hämmentää jotakuta, tekstimuotoisissa kulttuurituotteissa nyt kun harvemmin konkreettisia lopputekstejä on. 

Itse miellän lopputekstibiisin merkityksen hieman samankaltaiseksi kuin ihan kirjaimellisetkin lopputekstit elokuvissa. Ruutu pimenee, katsoja palaa elokuvasta oikeaan elämään, mutta ihan vielä ei tarvitse päästää irti, istui sitten elokuvateatterin hämärässä tai kotisohvalla. Lopputekstien ajan saa olla hiljaa ja miettiä, mitä juuri äsken näki ja koki. Monesti koen itse samaa kirjojenkin kanssa, varsinkin, jos kirja on tavalla tai toisella tehnyt vaikutuksen. Useamman kerran viimeisen sivun jälkeen on pitänyt istua hetken aikaa tuijottamassa tyhjyyteen, prosessoimmassa loppuratkaisua ja samalla pientä surua siitä, että tarina on päättynyt, ja hahmot ja sanat jäävät kansien väliin. 

Omiin kässäreihini valitsemani lopputekstibiisit ovat tarkoitettu juuri siihen hetkeen, kun viimeiset rivit on luettu, ja lukijan täytyy päästää tarinasta irti. Suurin osa kässäreiden loppuratkaisuista eivät ole yksiselitteisen onnellisia tai surullisia, vaan enemmän tai vähemmän katkeransuloisia, joten luulen, että lukija tarvitsee pienen hetken palautumiseen. Ehkä joku loppuratkaisu saattaa tuntua märältä rätiltä naamaan, jolloin lukija tarvitsee vähän lohtua, tai sitten ihan vain johdatusta kuvitteellisesta maailmasta takaisin todellisuuteen. On ehkä hieman nurinkurista esitellä näitä "lopputekstibiisejä" ja yrittää olla puhumatta liikaa loppuratkaisuista, mutta koska nämä ovat (minulle ainakin) äärimmäisen tärkeä osa tarinaa, haluan sanoa jokaisesta muutaman sanasen. 

Pusu: You'll be mine (The Pierces)

Ystäväni ja esilukijani vinkkasi muutamia vuosia sitten tämän biisin, koska a) se on hyvä biisi, josta minäkin voisin pitää ja b) se muistutti häntä Pususta. Ja niinpä tosiaan näissäkin sanoituksissa viljellään satuviittauksia, ja kertosäkeessä mainitaan jopa koko tekstin kaikkein tärkein motiivi! Oli siis hyvin selvää, että tämä on Pusun lopputekstibiisi. Tunnelma osuu kohdalleen täydellisesti, ja vaikka sanoituksissa onkin hieman erilainen sävy kuin tekstissä, niin monet asiat loksahtavat paikoilleen, ettei muita vaihtoehtoja kuin You'll be mine oikeastaan edes ole. 

"Prick your finger on a spinning wheel

But don't make a sound

A drop of blood and now you're taken for all time

With a kiss you will awaken and you'll be mine"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

JL: Stars and midnight blue (Enya)

Enyan And winter came... on tunnelmaltaan hyvin pitkälti sitä, mitä JL:kin monessa kohdassa on: kylmää, kaunista, kuulasta. Lunta sataa pehmeästi ja lempeästi, oikeastaan koko tarina päättyy kohtaukseen, jossa sataa lunta. Luulen, että P:n loppuratkaisun ohella JL:n lopetus on jakanut eniten esilukijoiden mielipiteitä. Vaikka tarinassa on paljon kauneutta, siinä on myös julmuutta. Kun lukija jättää päähenkilöt, Stars and midnight blue maalaa kuvan idyllisistä, hellistä hetkistä, joita on ollut ollut ja tulee vielä olemaankin, vaikka tarina päättyy. Tarinan loppu ei ole kaiken loppu, ei päähenkilöille, eikä lukijalle. 

"Time goes by, and the snow is drifting

Slowly in the sky

Cold, cold night as you lie beside me

I can hear your heartbeat"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

P: Valloittamaton (PMMP)

P:n lopputekstibiisin päättäminen oli tuskallisen vaikeaa! Siinä on niin paljon teemoja ja hahmoja, joiden kaaret halusin vetää yhteen, eikä sopivaa kappaletta vain tuntunut löytyvän. Missään ei ollut tarpeeksi paikoilleen loksahtavia osia. Ensin ajattelin, että PMMP:n Valloittamaton oli päätynyt melko löyhin perustein soittolistalle, mutta mitä enemmän sitä kuuntelin, sitä sopivammalta sen sanat alkoivatkin kuulostaa, ja loppujen lopuksi tajusin, että täydellisempää kappaletta ei P:n loppuun voisi laittaa. Tiedän, että monet esilukijat ovat toivoneet, että tarina päättyisi toisin, mutta kenties Valloittamaton auttaa ymmärtämään, että juuri tällä tavoin tarinan kuuluukin päättyä.

"Kuinka väkivaltainen

Tekosyy on rakkauden

Mitä tehty on nimissä sen

Näytä, kuinka lähdetään

Pelastutaan, hymyillään

Naurulokin sielu jätetään"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

DVR: Valot pimeyksien reunoilla (Apulanta) 

En ole ikinä ihmeemmin pitänyt Apulannasta, enkä välttämättä tässäkään biisissä erityisesti pidä Toni Wirtasen laulutyylistä, mutta sanoitus sopii DVR:n lopputunnelmiin kuin nyrkki silmään! Sanat sopivat kolmen keskeisimmän henkilön suuhun ja onnistuvat jopa kuvaamaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Pimeyden ja valon suhde ja ristiriita on yksi käsikirjoituksen tärkeimpiä teemoja, niin fyysisesti tarinan maailmassa kuin hahmojen päiden sisällä. Dystopiamiljöössä myös muistutus siitä, että lauluihin ei pidä uskoa, on tärkeä, tulkitsi sen sitten tarkoittavan mitä tahansa. Ja onpa tekstissä jopa ihan konkreettisia valoja pimeyksien reunoilla! 

"Tää on pelkkä tyhjä kuori

Joka sun pitää täyttää

Tää on valoista kirkkain

Tää on loputon yö

Tää on sydämen lyönti

Tää on ajattomuus"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

Tämä postaus on taas sarjaa "olen tämän blogin diktaattori ja saan kirjoittaa tänne mitä hyvänsä, eikä kenelläkään ole siihen mitään sanottavaa" :D En tiedä, saako kukaan kiinni kirjallisesta lopputekstiajatuksestani, mutta tämä vaivasi omaa päätäni niin paljon, että täytyi vähän kirjoittaa omia ajatuksiani auki. 

(Kirjoitus)soittolistojani pääsee kuuntelemaan joko blogin sivupalkin Spotify-kuvakkeesta tai sitten tästä. 

Kirjoittamissuunitelmia vuodelle 2022

Vuoden alkuun kuuluu perinteisesti monenlaiset projektit, joten raotan blogissakin hieman pöytälaatikkoani ja listaan, millaiset suunnitelmat minulla on kirjoittamisen varalle tänä vuonna. Olen pitänyt kirjoitustaukoa siitä lähtien, kun DVR syyskuun lopussa valmistui, ja kerännyt voimia seuraaviin projekteihin. Hieman jännittää, miten kirjoitusrutiini muodostuu taas tauon jälkeen. Mutta mihinkäs sitä rutiinia sitten olisi tarkoitus käyttää? 

P

2022 tulee todennäköisesti olemaan pääasiallisesti P:n editointivuosi. Kirjoittamisen suhteen suurin tavoitteeni onkin siis se, että vuoden loppuun mennessä P:n toinen versio on valmis. Ensimmäinen versiohan valmistui jo vuonna 2018 (ääk, kolme ja puoli vuotta sitten!!), ja läpiluvunkin aloitin jo syksyllä 2020 (hiljaa hyvä tulee, tässäkin asiassa), mutta joululomalla sain sen luettua loppuun, ja olen valmis aloittamaan editoinnin. Teksti vaatii niin isoja kuin pieniä muutoksia, aina teemakokonaisuuden selkeyttämisestä henkilöiden iän muutoksiin. 

Isoimpia ongelmia P:n kanssa tulen luultavasti kokemaan sekä juonen että hahmojen kanssa. Juonenkuljetuksen kanssa minulla on hahmovetoisena kirjoittajana yleensäkin ongelmia, eikä P ole poikkeus. Toinen näkökulmahahmoista on suurimman osan tarinasta yhdessä paikassa kykenemättä siirtymään muualle, mikä johtaa helposti siihen, että juoni polkee paikallaan. Hahmojenkin kanssa on hieman ongelmia. Molemmat kertojahahmot ovat melko vastenmielisiä tyyppejä, joiden haluaisin kuitenkin olevan sellaisia, joihin lukija kiintyy (tai ainakin joiden toimintaa ymmärtää). Se on melkoisen vaikeaa, ja eteenkin toisen henkilön kohdalla täytyy tehdä töitä, että lukija taipuu hänen puolelleen. Myös joidenkin sivuhahmojen motivaatiota ja toimintaa pitää selkeyttää lukijalle. 

P:ssa keskeisessä roolissa ovat eräät sisarukset, joiden muotokuvat tein viime keväänä Picrewillä.

JL

Jos olen noheva P:n kanssa, voisin loppuvuodesta mahdollisesti jo hieman aloitella JL:n läpilukua. Suunnitelmissa on pitää ensi vuonna samanlainen editointispurtti kuin vuonna 2019 Pusun kanssa, tavoitteena saada JL kustantamokierrokselle viimeistään vuoden 2024 alkupuolella. (Kuulostaa muuten erittäin kaukaiselta tuo vuosi :D) En kuitenkaan aio ottaa stressiä asiasta. Jos en ehdi aloittaa läpilukua tänä vuonna, se on ihan ok. 

JL:n loppuratkaisu on alkanut hieman vaivata mieltäni. Pidän siitä kovasti, enkä ratkaisua itsessään aio muuttaa, mutta pohdin, pitäisikö loppuratkaisuun tuoda mukaan eräs tarinassa aikaisemmin esiintynyt henkilö. Edellisissä versioissa päähenkilöt ovat loppukohtauksessa kahdestaan, ja se toimii, mutta eräs esilukija sanoi, että kolmannen henkilön tarinakaari ei oikein pääse loppumaan tyydyttävästi. Jos tämä henkilö olisi mukana loppukohtauksessa ja tapahtumia katsottaisiin hänen silmiensä kautta, tämä ongelma ehkä korjaantuisi. Toisaalta en tiedä, kärsiikö lopun tiivis tunnelma siitä, että siihen tuodaan ylimääräisiä mukaan. Mielikuvani viimeisestä kohtauksesta on kaikessa karuudessaan kaunis ja elokuvallinen, joten en tiedä, haluanko muuttaa sitä. Onneksi mitään ratkaisuja ei ole pakko tehdä nyt, vaan minulla on aikaa miettiä tätä asiaa. 

JL:n päähenkilöt, niin ikään Picrewilla tehtyinä.

Pusu

Pusun lähtemisestä kustannuskierrokselle tuli kuun alussa kuluneeksi kaksi vuotta, ja sinä aikana se on ehtinyt kerätä jo 12 hylsyä. Lähetin kässärin viime keväänä erääseen kilpailuun, jota varten muokkasin kässäriä hieman ennen lähettämistä ja korjasin asioita, jotka olivat jääneet häiritsemään. Kilpailussa ei tullut menestystä, mutta korjattuun kässäriversioon olin tyytyväinen. Olen tullut siihen tulokseen, että Pusun tie on ainakin toistaiseksi tässä. Se on nyt lähetetty kustantamoihin, joihin sen haluan lähettää, enkä usko, että minulla on nyt valmiuksia editoida tekstiä enempää. On toki muutamia kustantamoja, joista ei ole vielä vastattu mitään, joten toivonkipinä ei ole täysin sammunut, mutta uusiin paikkoihin en sitä juuri nyt aio lähettää. Kenties joskus palaan tekstin pariin, kenties se saa joskus lähteä uudelleen kustantamoon, mutta nyt on aika keskittyä toisiin kässäreihin. Päätös on vähän vaikea, onhan Pusu ollut osa elämääni jo seitsemän (!!) vuoden ajan, mutta luulen, että se on nyt oikea. Saatan näistä ajatuksista kirjoittaa tarkemmin omassa postauksessaan vähän myöhemmin. 

Dystopiavampyyriromanssi

DVR:n kanssa en todennäköisesti tee tänä vuonna mitään muuta kuin odotan esilukijoiden kommentteja. Valehtelisin toki jos väittäisin, että en kaipaisi hahmoja (hieman olen miettinyt palaavani ainakin parin elämään novellimuodossa), mutta myös tuskainen pakertaminen tekstin parissa on nyt kirkkaana mielessä, joten mielelläni annan ajan kullata muistot, jotta kässärin pariin palaaminen on mukavampaa. 

Muuta, mitä?

Suunnitelmissa on ainakin pari novellia, jotka olisi kiva kirjoittaa loppuun. Lisäksi pohdin erästä runo"haastetta" keväämmälle tai kesälle, mutta katsotaan, millainen aikatauluni tulee olemaan. NaNoWriMoon saatan osallistua P:n kanssa, ainakin Campeihin. Loppukevät pitäisi olla opintojen puolesta kevyempi, joten ainakin huhtikuussa ehtisin varmaan osallistua. Isojen projektien rinnalla mikään suunnitelma ei kuitenkaan ole kiveen hakattu. Saa nähdä, mitä vuosi tuo tullessaan. 

Loppuun vielä kappale P:n soittolistalta. Sanoitus sopii useampaan tekstin henkilöön. (Jos video ei näy, klikkaa tästä.)

2021 (1/2)

Ja niin on jälleen yksi vuosi saapunut viimeiseen päiväänsä, joten on aika vuosikatsauksen. Perinteiseen tapaan tämä postaus on jaettu kahteen osaan: kuulumisiin ja kirjatilastoihin, joista viimeksi mainittu ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. 

Toinen pandemiavuosi tuntui monessa kohdassa ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta tarjosi myös yllättäviäkin onnistumisen kokemuksia ja iloja. Monessa kohdassa muistikuvat kuluneesta vuodesta ovat vähän sumuiset, mutta katsotaan, mitä muistoja onnistun aivojeni sopukoista kaivelemaan. Postausta kuvittavat hetket vuoden varrelta, ne liittyvät asiaan tai ovat liittymättä. 

Vuonna 2021 minä

• tein kandintutkielmaani. Tammikuusta toukokuuhun elämääni määritti pääosin kandiseminaari ja tutkielman kirjoittaminen. Olin hieman pelännyt koko prosessia, mutta yllätyin, miten mukavaa se loppupeleissä oli! Toki näin jälkiviisaana olisin voinut valita helpommankin tutkimusaiheen (esimerkiksi sellaisen, josta olisi ollut aikaisempaa tutkimusta tai josta edes joku haastateltavistani olisi tiennyt varmoja faktoja...), ja ainestonkeräysvaiheessa meinasi iskeä melkoinen epätoivo. Itse kirjoittaminen oli kuitenkin hämmentävän kivaa! Ehkä ratkaisun avain olikin siinä, että sai kirjoittaa aiheesta, joka oikeasti kiinnosti ja jonka tutkiminen tuntui (ainakin osan ajasta) mielekkäältä. Meillä oli myös todella mukava porukka seminaarissa, ja palautteen anto ja saaminen oli helppoa ja ilmapiiri kaikin puolin hyvä. Toki seminaarissa olisi ollut kivempi olla livenä kuin kökkiä Zoomissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten näillä mentiin. Kandista sain loppujen lopuksi arvosanaksi nelosen, enkä voisi olla tyytyväisempi! 

"Teen merkittävää akateemista tutkimusta vakavasti otettavasta aiheesta," hän kuiskasi itselleen liimatessaan tutkimuskirjallisuutensa vielä yhden nallekuvioisen muistilapun.

• kuuntelin jälleen runsaasti musiikkia. Useammalta lempiartistiltani ilmestyi uutta musiikkia, ihan albumillisenkin verran: näihin kuuluivat niin Marina, Autoheart kuin jopa ABBA (!!). Loppukesästä kuuntelin ahkerasti myös Erika Vikmanin debyytialbumia. SMG:ltäkin tuli uusi biisi, mikä on mainitsemisen arvoista, olihan edellisestä singlestä kulunut aikaa jo monta vuotta. Vuoteni suurin ja tärkein musiikillinen löytö on kuitenkin Miljoonasade, mikä ei liene mikään uutinen bloginkaan lukijoille. Vaikka bändin koko tuotannon olenkin kahlannut läpi, on vielä monta albumia, joihin voisin tutustua paremmin. Vuoden Spotify-tilastoissani näkyy myös se, että DVR:n soittolista on ollut kovassa kulutuksessa: viiden soitetuimman biisin joukossa on tältä listalta kaksi. 

• koin keväällä korona-ahdistusta. Koronatilanteen heiketessä kevään korvalla olin hieman eri tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin: silloin olin pelastautunut kotikotiin juuri ennen Suomen sulkeutumista, nyt olin opiskelukaupungissa, yksin omassa yksiössäni. Saattoi mennä päiviä, jopa viikkoja niin, että ainoat kontaktini olivat opettajat ja kanssaopiskelijat Zoomissa ja kaupan kassat. Uutisten lukeminen ahdisti, varsinkin, kun opiskelukaupungissa tautitilanne oli todella paha. Kun yritti vältellä kontakteja, jäi helposti entistä yksinäisemmäksi. (Kerran teelle tullut ystävä kysyi, onko kaikki ok, mikä johti siihen, että purskahdin välittömästi itkuun ja itkin hyvin pitkään.) Maaliskuu tuntui kestävän sata vuotta, seinät kaatuivat päälle ja kaikki maailman asiat, myös sellaiset, jotka eivät liittyneet koronaan, ahdistivat. Lopulta totesin, että on ehkä paras ostaa menolippu kotikaupunkiin, koska muuten pää ei kestä enää. 

Keväällä piti kirjoittaa itselleen muistutus sellaisiin hetkiin, jolloin katastrofiajattelu uhkasi paisua liian suureksi. 

• tulin loppukevääksi kotikotiin. Huhtikuun ja toukokuun oleskelu kotona sisälsi tavallisen etäilyarjen lisäksi pääosin kandin kanssa puurtamista, mutta välillä myös autoilua. En ollut ollut ratissa elokuun 2020 jälkeen, joten autoilu hieman kammotti, mutta ennen pitkää pääsin vauhtiin (pun not intended) ajamisen kanssa, ja toimin kuskina, kun tarvittiin. En edelleenkään erityisemmin pidä autolla ajamisesta, mutta tutulla reitillä uskaltaa kuunnella jo musiikkia, eikä tarvitse puristaa rattia rystyset ihan niin valkoisina. Välillä kotikotona olemisen aikana meinasi hermo kiristyä, kun oma aikataulu ei mennyt ihan yksiin muiden kanssa, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että oli oikea päätös evakoida itsensä kaupunkiyksiöstä peräkylille. 

Viime hetken kandituskailut.

• vietin jo toista opiskelijan koronavappua, jälleen koti- eikä opiskelijakaupungissa. Jotenkin tänä vuonna en jaksanut yhtään innostua opiskelijoille tarkoitetuista etätapahtumista, joten kävin vain kuuntelemassa ainejärjestömme puheenjohtajan puheen vappustriimistä. Vapunaaton vietin perinteisissä merkeissä perheen kanssa. Vapunpäivääni puolestaan kuului pientä huonovointisuutta, lainalakki sekä pieni onnettomuus polkupöyrän ja halpis-Pommacin kanssa. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin toverieni kanssa vappupiknikille, jossa oli oikein hauskaa! 

Onneksi vain pullo meni ruttuun, enkä minä tai pyörä.

• Katsoin Euroviisut! Vuoden tauon jälkeen olin kaivannut tätä musiikkispekaakkelia niin paljon, että kun Te deum kajahti ensimmäisen semifinaalin alussa, olin itkeä. Semifinaalit katsoimme Zoomissa seuralaiseni kanssa, välillä pätkivää yhteyttä kiroten, ja vaikka en ihemeemmin Suomen biisistä pitänytkään, karjaisuni oli melkoinen, kun Suomi finaaliin pääsi. (Sori vaan, naapurit!♥) Finaalin puolestaan katsoin ihan fyysisessä kisakatsomossa, ja äärimmäisen jännittävän finaalin jälkeen piti tasata sykettä hyvän aikaa. Rakastan Euroviisuja yli kaiken. 

• pidin lopultakin tuparit! Muutin helmikuussa 2020, mutta koronan takia jouduin lykkäämään tuparien pitämistä aina toukokuuhun 2021 asti. Pidin kyseiset kekkerit oikeastaan kahdessa osassa, molemmat olivat erittäin mukavia tilaisuuksia, joissa oli mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja makoisia herkkuja. 

• sain kesätöitä! En oman alan (sehän olisikin ollut melkoinen temppu), enkä mitään intohimotyötä muutenkaan, mutta ei pahinta mahdollista. Suurimmat hankalauudet liittyivät työtunteihin (niitä oli sopimukseen nähden liikaa), pallotteluihin eri toimipaikkojen välillä, aikaisiin aamuheerätyksiin (yhdessä vaiheessa kesää kello soi 4.30 joka arkiaamu) ja työn fyysiseen raskauteen (jalat olivat työpäivän jälkeen niin kipeät, että pari kertaa jouduin istumaan alas jopa tiskaamisen lomassa). Esimies ja työkaverit olivat onneksi mukavia, ja syksyllä oli kivaa, että tilillä oli vähän enemmän rahaa kuin pelkkä Kelan sponsorointi. 

• vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Työni pakottivat minut jäämään kesäksi opiskelukaupunkiin, nautin tästä uudesta kokemuksesta! Töiden ohella suuri osa kesästä meni siihen, että tein viimeisiä folkloristiikan sivuaineopintoja kirjatentteinä, mutta silti ehdin tehdä jonkin verran myös kivoja kesäjuttuja. Kävin pari kertaa uimassa, leivoin britatorttua, vein itseni retkelle, tapasin ystäviä, nautin lämpimistä kesäilloista. Välillä tosin kesähelteillä töiden jälkeen virtaa riitti ainoastaan siihen, että makasin kuumassa asunnossani tuulettimen edessä. 

 

• juhlin kesällä. Oli ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, isoja ja pieniä kekkereitä. Oli ihanaa juhlia, kun oli viettänyt niin pitkän aikaa koteloituneena omaan koloonsa! Ja syntymäpäivistä puheen ollen...

Tein kortin eräälle kevään sankarille.

• juhlin omaa 22-vuotispäivääni elokuussa. Juhlapäivä kului suuremmaksi osaksi töissä (mikäs sen parempaa syntymäpäivätekemistä kuin esimerkiksi vessojen pesu!), mutta kävin töiden jälkeen hakemassa pyörän huollosta (pyörän huolto noin viiden (?) vuoden jälkeen oli parhaita sijoituksiani tänä vuonna!) ja kutsuin pari ystävää syömään kakkua. Loppujen lopuksi ihan kiva päivä, vaikka töissä olikin vähän ankeaa.  

• harrastin kylttyyriä, niin kesällä kuin syksylläkin. Kävin elokuvissa, museoissa, kulttuuritapahtumissa ja tein elokuussa jopa pienen reissun Uuteenkaupunkiin kesälomani kunniaksi. Vuoden paras kulttuurielämys oli Turussa esitetty taidespektaakkeli Huoneiden kirja, jonne päädyin vähän spontaanisti ja yllättäen, mutta joka jätti voimakkaan jäljen. Mielene jäi myös Serlachius-museon Banksy-näyttely, jonka kävin syksyllä katsastamassa. 

Huoneiden kirjan lopetusperformanssi.

Viiksien kastumista estävä teekuppi Uudenkaupungin museossa.

Banksy.

Tässä Unescon maailmanperintökohteessa en tällä kertaa käynyt sisällä, mutta kävelin pihamaalla ja ihastelin lämpimän syysillan valoa kirkon seinillä.

• katsoin elokuvia ja sarjoja. Tänä vuonna aloitin merkkaamaan myös katsomani elokuvat ja sarjat ylös, ja se on ollut erittäin hyvä asia: näin muistan vielä näin loppuvuodestakin, mitä katsoin alkuvuodesta! Suosikkielokuviani tänä vuonna olivat esimerkiksi The Labyrinth (David Bowie tiukoissa housuissa!!), In the hights ja Chigaco. Sarjojen puolelta minua viihdytti erityisesti Aikuisten toinen kausi, How I met your mother, Community ja Queen's gambit. Myös Rakastuin mä luuseriin -sarjan uusintakatselu Yle areenasta oli eräitä parhaita päätöksiä tänä vuonna, niin järjettömän hyvä sarja!

• sijoituin Nova-kirjoituskilpailussa. Kyllä, luitte oikein!! Monista eri syistä olin täysin varma, että en päässyt edes esiraadista läpi, joten voitte uskoa hämmästykseni ja yllätykseni, kun avasin eräänä iltana sähköpostin ja näin alla olevan viestin. (Saattaa olla, että huusin taas hieman ääneen. Terveisiä taas naapureille.) Jo esiraadista läpi pääseminen olisi ollut enemmän kuin olisin osannut toivoa, saati sitten kärkikymppiin pääseminen! En todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiini tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että äärimmäisen kovassa spefikirjoittajien joukossa ollaan. Palkintoseremoniaan en valitettavasti päässyt paikan päälle, mutta seurasin striimiä, ja oikeastaan vasta silloin, kun kuulin oman nimeni sanottavan, uskoin, että olen tosiaan Novan kärkikympissä! Ajatus on edelleen todella hämmentävä, mutta samalla hymyilyttää joka kerta, kun asian muistan. Isoimpia ja parhaita juttuja koko vuonna. Tarkempaa sijoitusta tai yksityiskohtia novellistani en halua kertoa, koska haluan säilyttää edes jonkinlaisen anonyymiteetin. 

• aloitin syksyllä neljännen opiskeluvuoden. Iski akateeminen ikäkriisi: miten minä voin olla jo neljännen vuoden opiskelija, eihän siitä ole kuin vasta ihan tovi, kun aloitin! Ksoka kanditutkintoni oli  syksyllä vielä muutamaa opintopistettä vaille valmis, päätin, että tämä lukuvosi saa luvan olla ns. "hassutteluvuosi", jolloin voin opiskella kaikenlaista, mikä ei ole aikaisemmin mahtunut lukkariini. Syksyyn mahtuikin siten niin luovaa kirjoittamista, museologiaa, pari ylimääräistä sukupuolentutkimuksen kurssia ja venäjän alkeita. Ja miten ihanalta tuntui kävellä lähiluennolle ja istua jossain muualla kuin omassa makuuhuoneessa tekemässä muistiinpanoja! Jonkin verran pääsin etäopetuksestakin "nauttimaan" syksyn aikana. Syksyllä pääsin myös nauttimaan opiskelijaelämästä, kun pitkän tauon jälkeen oli taas fyysisiä tapahtumia! 

Venäjän aloittamisen myötä seinälleni on ilmestynyt muistilappuja. 

• katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin The Promin, The Labyrinthin, The story of Fire sagan, Chigacon, State fairin ja In the Hightsin. Aloitin blogissa myös Suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun, jonka on tarkoitus jatkua ensi vuonna. Tänä vuonna en tainnut kuunnella yhtäkään musikaalia, mitään ei ainakaan tule mieleen. 

• kävin taas vuoden tauon jälkeen Helsingin kirjamessuilla. Vaikka korona tarjosi ylimääräistä jännitystä vielä messuviikon alussa, oli ihanaa viettää taas viikonloppu kirjoja pursuilevassa Messukeskuksessa. 

• valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi! Lokakuussa koitti maaginen päivä, jolloin olin kerännyt tarpeeksi opintopisteitäja valmistuin. Toisaalta valmistuminen keskellä syksyä oli vähän antiklimaattista: opinnot jatkuivat suoraan ilmaan sen suurempia fanfaareja, opintopisteet menenvät vain opintorekisterissä eri sarakkeeseen. Mutta onhan se virstanpylväs silti, joten voin taas taputtaa itseäni olalle. Minä tosissaan tein sen! Fyysinestä tutkintotodistusta en ole tosin vieläkään saanut, kusti polkee hitaasti. 

• vietin aikaa monien kivojen tyyppien kanssa. En viime vuonna tavannut juuri ketään uusia ihmisiä, mutta tänä vuonna asia muuttui, kun tapasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi ainejärjestömme tämän ja viime vuoden fukseja. Huomasin tosin, että sosiaaliset taidot ovat erittäin pahasti ruosteessa eristyselämän jälkeen :D Vanhat tutut ystävätkin pysyivät matkassa mukana, vaikka monia näin pandemiaolosuhteiden vuoksi paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Tänä vuonna huomasin monesti kantapäänkin kautta, että ystävät ovat tärkeitä ja pitävät pään kasassa vaikeinakin hetkinä. Edes introvertti ei pärjää täysin yksin. Olen aivan järjettömän etuoikeutettu, että minulla on elämässäni juuri sellaisia ihmisiä kuin on. 

Foccaciaa kandijuhliin tarjoiltavaksi. (Tässä tosin vielä raakana...)

• pidin kandijuhlat. Joulukuun alussa järjestin juhlat valmistumiseni kunniaksi, ja kutsuin mukaan ystäviä niin läheltä kuin kaukaa. Juhlat osuivat äärimmäisen kiireellisen viikon päätteeksi, ja välillä stressasin kovastikin sitä, miten ehdin tehdä kaiken, ja tuleeko juhlista loppupeleissä yhtään mitään, mutta hyvin kaikki sujui! (Mitä nyt valmisteluissa ehti olla pientä kaoottisuutta...) Minulla oli hauskaa ja vieraat viihtyivät hyvin. Lahjaksi sain esimerkiksi aivan uskomattoman, minulle sävelletyn onnittelulaulun, joka nauratti ja nosti kyyneleet silmiin. Olen näitä juhlia muistellut lämmöllä vielä näin viikoja jälkikäteen. 

• tulin jouluksi kotiin. Ennen joulua olin melkoisen kiireellisessä tenttisumassa, ja sen lisäksi piti juosta kaiken maailman kissanristiäisissä, joten se, että pääsin karkaamaan kotiin jouluksi ja ottamaan rennosti, tuli todella tarpeeseen. Minulla ei jäänyt edes mitään rästihommia kotona tehtäväksi, vaan sain kaiken tehtyä ennen kuin lomani alkoi! 

• kirjoitin. Kirjoitusvuoteeni kuului muutakin suurta kuin Novassa sijoittuminen: sain nimittäin lopultakin Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi! Tämä teki minut erittäin iloiseksi ja tuntui miltei siltä, että taakka olisi pudonnut hartelta: olihan prosessi melkoisen raskas. Kauheasti muuta en DVR:n rinnalla kirjoittanut, mitä nyt muutamia satunnaisia novelleja ja lämmittelyjä. Syksyn luovan kirjoittamisen kurssilla pääsin kokeilemaan itselleni vähän vieraampiakin tekstilajeja, kuten draamaa. P:n editointiakin jatkoin jonkin verran, tavoitteenani se, että pääsen tammikuussa aloittamaan toisen version kirjoittamisen. Vallan mainio kirjoitusvuosi siis! Tulen aina iloiseksi, kun saan jotain isoa valmiiksi. 

"– Tässä levottomassa maailmassa pitää tarrautua kaikkeen hyvään, mitä elämä sinulle tarjoaa." 

 (Dystopiavampyyriromanssi, luku 24)

Sellainen oli vuosi 2021: onnistumisia ja iloja, mutta koronan varjossa. Huonoistakaan hetkistä en haluaisi vaihtaa tätä vuotta, sillä elämä on vuoristorataa, johon kuuluu nousuja ja laskuja, ja muita vanhoja latteuksia. Vuodelta 2022 toivon lempeyttä ja seikkailuja (ja kolmatta rokotusta). 

Hyvää uutta vuotta 2022 jokaiselle! Muistakaa rakastaa!

Dystopian kirjoittamista pandemia-aikana ja tuskasuossa möyrimistä, eli ajatuksia DVR:n ensimmäisestä versiosta

Kuten jo syyskuun koostepostauksessa ohimennen mainitsin, Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio on nyt VALMIS!! Kässäri on nyt peitelty hellästi pöytälaatikkoon ja lähetetty esilukijoille (ovatko nämä jotenkin ristiriidassa keskenään? Voi olla :D), mutta totesin, että haluan kirjoittaa hieman enemmän tuntemuksistani projektin kanssa, koska voi pojat, niitä tunteita on koettu!

Olen välillä nimittänyt DVR:aa tuskaprojektiksi (rakkaalla lapsella on monta nimeä :D), mikä kuvaa ehkä hyvin painiskeluani tekstin kanssa. Kun kirjoittaa yleensä jotain, jonka tapahtumapaikka ei ole meidän maailmassamme, olen melko epämukavuusalueella, kun joudun kirjoittamaan jotain, mikä sijoittuu johonkin nimettyyn paikkaan ja moderniin aikaan (vieläpä tulevaisuuteen!). Tämän takia DVR:n kanssa työskentely on ollut välillä hyvinkin haastavaa, ja tuntuu varsinkin, että niissä kohdissa, joissa minun pitäisi kuvata miljöötä tai kuvitella, millaista teknologiaa 30 vuoden päästä käytetään, olen ollut aivan jumissa. Nykyajasta kirjoittaminen on kuitenkin ollut kivaa niissä kohdissa, kun olen voinut mainita esimerkiksi musiikkikappaleita tai elokuvia nimeltä tai muuten viitata niihin! Tai mainita vetoketjut! Tai säästyä kiertoilmausten keksimiseltä, kun haluan jonkun vetävän puoleensa kuin magneetti! Toisaalta epämukavuusalueella oleminen on johtanut välillä siihen, että kirjoittaminen on tuntunut pelkästä suolla rämpimiseltä. On tuntunut, että kaikki kirjoittamani on ollut typerää ja kelpaa korkeintaan takansytykkeeksi, että en ole tarpeeksi älykäs kirjoittamaan aiheista, joita teksti käsittelee. "On tarina, joka yrittää olla jotenkin ajankohtainen ja tiedostava, mut koska mä en ole ajankohtainen enkä tarpeeksi tiedostava, nii eipä se sitten oo kumpaakaan", puhisin kerran ystävällenikin. Minulla on ollut vähän ongelmia kirjoittajaitsetuntoni kanssa, ja luulen, että yksi syy sille on ollut DVR, joka ei ole aina edennyt sillä tavalla ja sillä tahdilla kuin olisin halunnut. (Vaikka yksi kässäri ei tietenkään ole ainoa syy, tässä on ollut kaikenlaista muutakin!) 

Tuskaprojektin nimen DVR on ansainnut paitsi tekstiin liittyvien yksityiskohtien takia, myös siksi, että sen ensimmäisen version kirjoittamisessa kesti niin kauan. Sekä Pusun että JL:n ensimmäiset versiot kirjoitin alle vuodessa, P:n ensimmäiseen versioon meni hieman vajaa kaksi vuotta (tosin sen tekoprosessikin oli hieman erilainen kuin edellisten kässäreiden), mutta DVR oli keskeneräinen lähes kolme vuotta. (Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että vuoden 2019 vietin niin tiukasti Pusun kanssa, että sen voisi oikeastaan miinustaa tuosta.) Tuntui, että jokainen itselleni asettamani deadline luisui ohitse, ja se turhautti kovasti. Toisaalta DVR on ehdottomasti pisin kässärini: pituus on järkyttävät 130k sanaa ja lähes 400 liuskaa.  

– Pahoittelen, hän sanoi, – olen viime viikot kaitsenut erästä vastasyntynyttä vampyyriä, ja se on ympärivuorokautinen homma. On kuin hoivaisi ylivilkasta koiranpentua, joka tosin huonekalujen järsimisen sijaan haluaa järsiä kaikkia, joilla on toimiva verenkiertoelimistö.  

(DVR, luku 25)

NaNoWriMoni kaatui DVR:n osalta vuonna 2018 suurimmaksi osaksi henkilökohtaisen elämän myllerryksiin, joihin meni niin paljon energiaa, ettei epämukavuusalueelle vievän tekstin kirjoittamiseen enää riittänyt voimia. Kun palasin varovasti kässärin pariin alkuvuodesta 2020, olin täynnä intoa, mutta en osannut aavistaa, mitä muutaman kuukauden kuluttua tapahtuisi. 

Kun aloitin DVR:n kirjoittamisen NaNoWriMossa 2018, en tietenkään voinut aavistaakaan, millaista elämä olisi pandemia-aikana, kun arkielämä on yhtä dystopiaa. Sanotaanko näin, että ei ole erityisen mieltäylentävää kirjoittaa dystopiatunnelmista, kun uutiskuvat näyttävät tyhjentyneitä katuja ja vessapaperirullista tappelevia ihmisiä. Kun lisäksi jotkut kirjoittamani asiat näyttivät käyvän toteen (huhtikuussa 2020 kirjoitin mellakoista kaduilla ja poliisiväkivallasta ja kesäkuussa 2020 ne eivät olleetkaan enää fiktiota, kun black lives matter -liike sai ihmiset kaduille), välillä tuntui, että fiktion kirjoittaminen oli turhaa maailman ollessa yhtä suurta dystopiaa itsessään. Kirjoittaminen on ollut minulle usein todellisuuspakoa, ja DVR ei sitä monestikaan tarjonnut :D Toisaalta keskityin sitten kirjoittamaan sellaisista asioista, joita pandemia rajoitti: tarinan aikana ollaan usein kahvilassa, ja ihmiset halaavat toisiaan ja ovat lähekkäin. 

(Tätä kappaletta ei koskaan mainita käsikirjoituksessa nimeltä, mutta siinä on eräs kohtaus, jossa kolme päähenkilöä tanssivat yhdessä tämän tahtiin. Se on eräs viimeisistä huolettomista hetkistä ennen kuin kaikki menee enemmän tai vähemmän pieleen, vaikka hahmot eivät sitä tiedäkään, ja sen takia Move on up aiheuttaa aina haikeansuloisen olon :D)

DVR on eronnut aikaisemmista kirjoittamisprojekteistani myös esiluvun näkökulmasta. Olen yleensä  ennen jakanut tekstiä esilukijoille luku kerrallaan, mutta tällä kertaa laitoin vasta kokonaisen kässärin eteenpäin. Oli erikoista, kun ei saanut minkäänlaista välipalautetta, eikä kukaan luottolukijoista tiennyt hahmoista tai tarinasta juuri mitään. Toisaalta se on ollut kiehtovaa: olen kokenut välillä jopa vallan tunnetta siitä, että kukaan muu kuin minä ei tiedä tarinasta mitään :D (Viihdyn vähällä, kuten huomaatte...) Kolikon kääntöpuolella onkin sitten ollut se, että olen kihissyt tuskaisena, kun olen halunnut puhua tarinan käänteistä, mutta en ole halunnut spoilata yhtään mitään, ja siksi olen joutunut juonenkäänteitä ääneen pohtiessani kiertelemään ja kaartelemaan melkoisesti. ("Miten henkilö A voi olla paikassa X, vaikka henkilö B ei ole paikalla? Ja miten henkilö C voi myös olla paikassa X, vaikka hänelle on tapahtunut asia Y ja henkilö D katsoo siksi hänen peräänsä?") Odotankin innolla, vaikkakin myös vähän peloissani, mitä esilukijat tekstistä sanovat. Onko matkani epämukavuusalueelle ollut onnistunut, vai sisältääkö kässäri aivan liian paljon passiivis-aggressiivista vedenjuontia ja itseään toistavia kahvilakohtauksia? Minulla on luottolukijoideni lisäksi myös pari uutta esilukijaa, sekin on hyvin jännittävää! 

Summa summarum, vaikka Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version kirjoitusprojekti on ollut välillä melkoinen tuskamatka, olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että se on nyt valmis, enkä vain siksi, että pääsen viimeinkin taas keskittymään toisiin projekteihin :D Kaikesta angstaamisesta ja suossa möyrimisestä huolimatta kirjoittamisessa on ollut hetkiä, jolloin inspiraatio ja flow ovat olleet suotuisia, ja kirjoittaminen on ollut nautinnollista. Kässärissä on monia kohtauksia, joista pidän kovasti, ja hahmot ovat muodostuneet minulle läheisiksi. Juonenkehittely, foreshadowing ja jopa lukujen nimien keksiminen on ollut hauskaa ja innostavaa! Uskon myös, että välillä tekee tosiaan hyvää kokeilla jotain uutta ja käydä epämukavuusalueella. Vaikka editointisuo on vielä edessä, ja tiedän jo nyt, että minun pitää tehdä paljon asioita tekstin eteen, haluaisin uskoa, että se on hieman helpompi taival, kun tarinan peruspalikat ovat kasassa. 

Leikin joskus tuossa keväällä Picrewlla ja tein "muotokuvat" kaikkien kirjoitusprojektieni keskeisistä henkilöistä, tässä DVR:n kolmikko! (Aavistuksen verran ärsyttävää, kun käyttämässäni generaattorissa naiskeholle oli tasan kaksi vaihtoehtoa: hoikka ja vähän kurvikkaampi, eikä jälkimmäinen ollut monessakaan tilanteessa tarpeeksi. Vai mitä sanotte, näettekö muka eron vasemmalla ja oikealla olevan naisen kehon kooissa?) 

Tämän järjettömän pitkän maratonpostauksen loppuun vielä runo kahdesta DVR:n henkilöstä, jonka olen kirjoittanut elokuussa 2017 (tekstin kirjoittaminen alkoi tosiaan vasta marraskuussa 2018, vaikka jonkinlainen idea tekstistä minulla oli ollut vuodesta 2012 alkaen). En muista, mitä varten olen tämän runon alun perin kirjoittanut, ehkä jäsentääkseni ajatuksiani idean suhteen? Hauskaa kuitenkin huomata, että vaikka monet suunnitelmat muuttuivat kirjoitusprosessin aikana, näiden kahden suhde pysyi hyvin samankaltaisena kuin runossa on kuvattu. 

Kuivia vitsejä kahvilassa

paljastuksia hämärässä

suudelmia kaatosateessa

aamukahvit ilman paitaa

yö palovammoja hoitaen

lähtö, luvaton lähtö

maailman pisimmät kolme sekuntia

pysähtynyt syke?

(25.8.2017)

Ämpärilistan tarkistus

Kesä on mennyt, joten on aika kurkistaa toukokuussa tekemääni kesän ämpärilistaa. Miten kesä 2021 sujui pieniin tavoitteisiini nähden?

Kesällä 2021 minä

♠ suoritan kypsyysnäytteen ja viimeiset folkloristiikan kirjatentit

Tehty! Kypsärin kävin tekemässä jo toukokuussa, joten kanditutkielmaan liittyvät jutut olivat sitten paketissa. Folkkeja tentin sitten vielä heinäkuun lopussakin, mutta lopulta sain ne tehtyä ja sivuainekokonaisuuden valmiiksi. Kesäopiskelun riemu ei tosin loppunut siihen, koska yritin uudelleen päästä sisään museologiaan, ja pääsykokeeseen piti lukea, mutta vaikka oma olo ei ollut ennen koetta erityisen varma, sain kuin sainkin sivuaineoikeuden! 

♠ käyn meressä uimassa

Tehty! Tosin vain kerran, mutta sinne meni talviturkki kuitenkin. Uiminen jäi tänä kesänä harmittavan vähälle, mutta se johtuu lähinnä siitä, että asun opiskelukaupungissa aika kaukana kaikista uimapaikoista. Vaati jaksamista lähteä uimaan, kun edestakainen matka on pyörällä yli 10 kilometriä, eikä sitä jaksamista kovinkaan usein töiden ja helteiden uuvuttamana ollut, joten illat tuli lähinnä maattua kotona tuulettimen ääressä. Olisi ollut kivaa uida useammin, kun siitä kovasti pidän, mutta nyt meni näin. 

Tuparitarjoiluita.

♠ järjestän tuparit

Tehty! Tämänkin kohdan suoritin jo toukokuussa, kun pidin kahdetkin pienet tuparit. Molemmissa oli mukava tunnelma ja kivoja ihmisiä. 

♠ aloitan erään musikaaliprojektin

Tehty! Kyseessä on Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu, jonka ensimmäinen osa ilmestyi elokuun lopussa. Katsotaan, millaisella aikataululla seikkailu jatkuu. State fairista kirjoittaminen oli hauskaa, mutta tuollaisten postausten kirjoittaminen vie aikaa. 

♠ käyn hölkkäämässä ainakin kerran viikossa

Ei onnistunut. Koko kesän aikana kävin tasan yhden kerran lenkkipolulla, mutta muuten työt uuvuttivat niin pahasti, että en millään jaksanut lähteä hölkkäämään. Toisaalta työmatkat pyöräilin, mistä tuli suunnilleen 10 km pyöräilyä per päivä, ja töissäkin olin jalkojeni päällä koko päivän. (Töiden jälkeen en oikein pysynyt jaloillani, joten juokseminen olisi ollut paitsi raskasta, myös kivuliasta.) Mutta ehkä nyt syksyllä saisi aikaiseksi juoksennella? 

♠ pidän piknikin itselleni (ja miksei myös kavereiden kanssa)

Tehty! Vein itseni useamman kerran eri puistoihin lukemaan (ja eväät olivat tietysti mukana). Ulkona lukeminen oli välillä niinkin kivaa, että en olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan :D Ystävien kanssa en tällä kertaa pikniköinyt (paitsi kerran toukokuussa), mutta oma seura on usein parasta seuraa. Tätäkin olisi voinut harrastaa enemmänkin, mutta ehkä sitten ensi kesänä! 

Nälkäpeliä ja raparperipiirakkaa.

♠ kokeilen jotain uutta ruokareseptiä

Tehty! Tosin mitään uutta lempiruokaa en löytänyt, mutta kokeilin useampaa uutta reseptiä. Helteillä kokeilin tehdä esimerkiksi erilaisia salaatteja, toiset onnistuivat paremmin kuin toiset. 

♠ käyn kahvilassa, jossa en ole aikaisemmin käynyt

Tehty! Kävin itse asiassa kahdessakin uudessa kahvilassa, joskin toisesta pidin paljon enemmän kuin toisesta. Kahvilakäynnit jäivät kyllä tänä kesänä vähän vähälle, mikä vähän harmittaa. ("En tehnyt asiaa x niin paljon olisin halunnut" on näköjään tämän listan kantava teema :D)

♠ seikkailen

En tiedä, voiko tätä laskea varsinaisesti suoritetuksi. Kävin esimerkiksi naapurikunnan puolella uimassa. Työpaikkanikin oli sellaisessa osassa kaupunkia, jossa en ollut aikaisemmin koskaan käynyt, joten uusia paikkoja tuli kyllä kesän aikana valloitettua. Päämäärätöntä "lähden pyöräilemään sellaiseen suuntaan, johon en ole aikaisemmin mennyt ja katson, mihin päädyn" -seikkailua sen sijaan ei tullut harrastettua. 

♠ kirjoitan Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi

Ei onnistunut. Kieltämättä vähän harmittaa, että en päässyt tavoitteeseeni, eteenkin, kun pääsin kuitenkin niin lähelle tarinan loppuhetkiä (sain siis kesän aikana kirjoitettua luvut 25-30/33 kirjoitettua). Heinäkuussa osallistuin Camp Nanoon, jonka tosin hävisin, mutta sekin vei tarinaa eteenpäin, joten ei se mikään turha haaste ollut. Tiedän luvanneeni itselleni milloin minkäkinlaisia aikatauluja ykkösversion valmiiksi saattamisen suhteen, mutta nyt uskallan sanoa, että syyskuun aikana se lopultakin valmistuu. Olen nimittäin tätä postausta kirjoittaessani toiseksi viimeisen luvun puolivälissä, ja jos nyt saan pidettyä kirjoitusrutiinin yllä, valmistuminen on hyvinkin mahdollista. Päässä humisee, kun vain ajatteleekin asiaa!  

Sellainen kesä sitten. Vaikka tein monenlaista, silti kesää muistellessa tulee mieleen lähinnä se, että olin töissä ja opiskelin, ja siksi tuntuukin, että kesä olisi mennyt jotenkin "hukkaan". Pitäisi muistella niitä hetkiä, kun käveli alkukesän lämpimänä yönä kotiin, tarjosi ystäville kakkukahvit, juhli sukulaisia (tälle kesälle osui varsinainen sukujuhlasuma), kävi katsomassa kesälampaita, piti opiskelusta vapaapäiviä, söi jäätelöä. Tunnen pientä haikeutta, kun kesä jäi taakse, vaikka syksystä pidänkin. 

Miten teidän kesä meni? 

Heinäkuun luetut 2021

Heinäkuussa 2021 luin kuusi kirjaa (465 sivua, 24 h 50 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi säeromaani, neljä äänikirjaa ja yksi uusinta.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Spiraalitie (Neonkaupunki #2) 13 h 6 min [K]

Simukka, Salla: Matalapaine/Korkeapaine 2 h 7 min [K]

Crossan, Sarah: Kuunnousu 381 s. 

Satrapi, Marjane: Luumukanaa 84 s. 

Simukka, Salla: Lukitut 5 h 56 min [K]

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema 3 h 41 min [K] [U]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 4

Väkivaltainen, synkkä ja kasariesteettinen Neonkaupunki ihastutti venäläisen mytologian käytöllään ja hahmoillaan, joihin syntyi vahvoja viha-rakkaussuhteita, joten toinen osa oli automaattisesti lukulistallani. Spiraalitie jatkaa suunnilleen siitä, mihin Neonkaupunki jäi. Vera, Tarkkis ja Slava ovat palanneet takaisin valomaailmaan, mutta sinne sopeutuminen on vaikeaa, ja he tuntevat voimakasta vetoa takaisin Elmille, jopa Vera, joka yrittää taistella tunnetta vastaan. Kolmikko päätyy kuin päätyykin Elmille, jossa mikään ei ole enää kuin ennen: Gorkyjen aluetta ei enää ole, ja jäljelle jääneet jengiläiset ovat liittoutuneet muiden hajonneiden jengien kanssa. Elmillä riehuvat Luupojat, jotka ovat tuhonneet useita jengejä ja niiden alueita vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin. Kyseessä oli jälleen melkoinen rymistely! Edellisen osan kohdalla annoin kritiikkiä juonen kuljetuksesta, joka ei tuntunut erityisen sujuvalta, mutta nyt sitä ongelmaa ei enää ollut. Tykkäsin kirjassa erityisen paljon siitä, että nyt päästiin tutustumaan paremmin muihin jengeihin, esimerkiksi Fantomeihin, joiden vaaleanpunaiseen ja kauneuteen nojaava estetiikka miellyttää minua enemmän kuin Gorgyjen nahkatakit :D Venäläinen kulttuuri ja mytologia tuo tarinaan oman, uniikin lähestymiskulmansa, josta kovasti nautin. Venäläisen kulttuurin kuvauksen lisäksi trilogian vahvin rakennuspalikka on ehdottomasti sen hahmot, jotka ovat raivostuttavia, mutta inhimillisiä. Vaikka lähes kaikki lempihahmoni heittivät henkensä jo edellisessä osassa, oli heitä onneksi jäljellä tässäkin (Nova! <3). Myös uusista tuttavuuksista pidin. Hämmästyksekseni huomasin myös pitäväni Slavasta, vaikka en voinut sietää häntä edellisessä osassa. Tarkkis puolestaan on aivan yhtä raivostuttava kuin ennenkin, mutta hänkin on hyvin luotu hahmo, jossa on tasoja ja kiinnostavia harmaan sävyjä. Pidän siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat luonteva osa tarinaa. Esimerkiksi erään hahmon transtausta tuotiin mielestäni kivan luontevasti esiin, eikä siihen jääty jumittamaan, koska kyseessä ei ollut juonen kannalta merkittävä asia. (En muista, mainittiinko asiasta jo edellisessä osassa, mutta kuitenkin.) Myös kirjan kielenkäyttö ja kuvailu on riemastuttavaa: välillä piti oikein pysähtyä makustelemaan sanavalintoja, kun ne olivat niin hienoja. Suurin ongelmani kirjan suhteen johtui täysin minusta itsestäni: edellisen osan lukemisesta oli reilu vuosi, ja olin ehtinyt jo unohtaa suuren osan valtavasta hahmokaartista ja tapahtumista, joihin viitattiin ahkerasti. Tämän takia tarinaan oli aika vaikeaa päästä sisään. Väkivallalle kovin herkille en kirjaa suosittelisi, itsekin parahtelin ääneen muutamien kuvausten kohdalla. Koska kuuntelin kirjan äänikirjana, minulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, miten nimet ja venäjänkieliset lausahdukset kirjoitetaan. Oli kiinnostavaa, että vaikka äänikirjan lukija oli sama kuin Neonkaupungissa, hän äänsi jotkut nimet aivan eri tavalla kuin edellisellä kerralla, mikä hämmensi välillä hieman. Spiraalitie jäi muuten melkoiseen cliffhangeriin! (Jälleen parannus edelliseen osaan: ei irrallisen oloista epilogia!) Viimeisen osan tahtoisin käpäliini nyt ja heti, mutta valitettavasti se on vielä kirjoittajiensa käsissä. Tämä on ärsyttävä puoli, kun lukee sarjoja ilmestymistahtiin :D

Salla Simukan uutuuskirja kiehtoi kääntökirjakonseptillaan: toisella puolella on Varpusta kertova Matalapaine, ja toisella puolella Sagan tarinan kertova Korkeapaine. Molemmat tarinat kertovat samasta kesästä, kun tytöt ovat juuri päättäneet yhdeksännen luokan. Varpua ei ole koskaan huomannut kukaan, kun yhtäkkiä suosittu ja kaunis Saga suutelee häntä rannalla päättäjäispäivänä. Kesän aikana tyttöjen välinen suhde syvenee seksuaaliseksi, jopa romanttiseksi, mutta molemmilla on elämässään synkkiä asioita, joista ei ääneen puhuta. Odotin tämän olevan perinteinen teinirakkaustarina, mutta tässä olikin väännetty vanhat kaavat toisin päin, ja kääntökirjaformaatti oli ehkä kaikista kiinnostavin! Simukka on julkaissut toisenkin kääntökirjan, novellikokoelman Sytytä valot!/Sammuta valot!, mutta mielestäni Matalapaine/Korkeapaine hyödyntää kääntökirjan konseptia kiinnostavammin. Varpun ja Sagan tarinat täydentävät ja peilaavat toisiaan, ja nautin yhteyksiä huomatessani kovasti. Erityisesti teoksen nimen selittyminen ja sen ristiriitaisuus kiehtoi. Pidin kovasti myös teoksen runollisesta ja vimmaisesta kielestä. Oli myös hauska ratkaisu, että äänikirjalla oli kaksi lukijaa, molemmilla puoliskoillaan omansa. Harmi kyllä, teos jäi minulle turhan epätasaiseksi. Matalapaineen päähenkilö Varpu on melko tylsä näkökulmahenkilö, vaikka hänen tarinansa ja kerrontansa on kiinnostavaa, ja Korkeapaineessa ongelma on päinvastainen. Jäin miettimään myös sitä, miten kirjaa markkinoidaan rakkaustarinana, mutta minun silmiini tyttöjen välinen suhde oli melkoisen myrkyllinen ja epäterveellä pohjalla. En kyseenalaista sitä, etteikö heidän välillään olisi ollut aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta erityisesti Saga kohtelee Varpua todella huonosti, eikä sitä mitenkään problematisoida. Ei YA-kirjallisuudessa missään nimessä tarvitse olla henkilöitä, jotka tekevät aina oikein, eikä sen tarvitse olla opettavaista, mutta silti jäin miettimään, voiko Sagan ja Varpun suhde näyttäytyä jollekin nuorelle lukijalle esimerkkinä siitä, millaista (tyttö)rakkauden kuuluu olla. Jos mietin esimerkiksi itseäni yläasteen alkupuolella, en välttämättä olisi osannut lukea tyttöjen suhdetta toksisena, varsinkin, jos takakannessa puhutaan rakkaustarinasta. Matalapaine/Korkeapaine toi mieleeni monessa kohdassa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -kirjan, tässä oli todella paljon samoja elementtejä! Myös tunnelmassa oli jotain samaa (ainakin hämärien muistikuvieni mukaan, pitäisi lukea Huotarisen kirja joskus uudelleen). Kannattaa muuten lukea Matalapaine ensiksi, silloin tästä saa paljon enemmän irti! 

Sarah Crossanin Yksi oli surumielinen ja kipeä säeromaani, joten Kuunnousu lähti ilman sen kummempaa harkintaa kirjastosta mukaan, kun siihen törmäsin. Kuunnousu kertoo Joesta, jonka veli Ed on ollut 10 vuotta vankilassa, odottamassa kuolemantuomiota. Tuomion täyttöönpanon hetki on lähellä, ja Joe lähtee tapaamaan veljeään vielä viimeisen kerran. Hänen tunteensa ovat melko sekavia: onko veli enää sama ihminen kuin lapsena? Mitä hänen kanssaan pitäisi, voisi, puhua? Olisiko sittenkin mahdollista saada toinen yritys ja saada Ed pois teloitusjonosta? Vaikka olen yleensä pitänyt säeromaaneista kovastikin, Kuunnousu ei vakuuttanut minua, lukukokemus oli melkoisen meh-tasoa. Säeromaaneille tyypillisesti myös Kuunnousu käsittelee hyvin raskaita teemoja, mutta vaikka säemuodon tarkoitus on tuoda siihen keveyttä, tässä tapauksessa koin sen oikeastaan etäännyttäväksi, vaikka kirjan tapahtumat olivatkin dramaattisia ja surullisia. Ehkä tämä olisi toiminut paljon paremmin perinteisenä romaanina? Säemuoto ei nimittäin tuonut mielestäni tarinaan mitään lisää, kielikään ei ollut erityisen mielenkiintoista (en tosin tiedä, onko käännöksellä jotain tekemistä asian kanssa). Joen ja Nellienkin suhde jäi jotenkin todella laimeaksi ja lähinnä ärsytti, vaikka siitäkin olisi saanut vaikka ja mitä irti. Ei ollut minun kirjani tämä. 

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen Persepolis-sarjakuva on parhaita koskaan lukemiani sarjakuvia, joten odotukset niin ikään omaelämäkerrallisia aiheita sivuavaan Luumukanaa-teokseen olivat korkealla. Kirjan päähenkilö on Satrapin isosetä Nasser Ali Khan, jonka rakkaan tar-soittimen hänen vaimonsa suutuspäissään hajottaa. Soittaminen on ollut hänen synkän elämänsä ainoa ilo, ja soittimen rikkoutuminen syöksee hänet masennuksen syövereihin, johon ei auta enää mikään. Hän asettuu sänkyynsä odottamaan kuolemaa, ja käy viikon päivien ajan läpi mielessään elämäänsä, onnetonta lapsuuttaan, menetettyä nuoruudenrakastettuaan ja rakkaudetonta avioliittoaan. Nasser Alin omaan tarinaan kietoutuu Iranin historia ja Vaikka sarjakuvan perusidea kuulostaa synkältä ja ankealta, on teoksessa myös Satrapille ominaista (mustaa) huumoria. Luumukanaa ei ihan kuitenkaan pystynyt nousemaan Persepoliksen tasolle, vaikka siitä kovasti pidinkin. Voi olla, että teoksen lyhyydestä johtuen en oikein päässyt sisään sen tunnelmaan ja hahmoihin, tai sitten lukuhetki vain ei ollut oikea. Oli miten oli, teos ei ollut todellakaan huono, ja muistutti minua jälleen siitä, mikä Satrapin tyylissä ihastuttaa. 

Heinäkuun toinen Simukka oli viime kesänä ilmestynyt Lukitut. Lukitut kertoo tilanteesta, jossa 50 nuorta suljetaan yhtäkkiä vankilaan. Kyseessä on varotoimi: on todennäköistä, että jokainen heistä tulee suorittamaan tulevaisuudessa rikoksen. Jos he arvaavat oman rikoksensa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä, he pääsevät pois vankilasta. Muuten he joutuvat kärsimään rangaistuksensa loppuun asti. Tarinaa kerrotaan viiden vangitun nuoren, Meean, Johanneksen, Oliverin, Kaspianin ja Vegan näkökulmista. Valitettavasti Lukittujen idea oli parempi kuin toteutus. Kirja oli kyllä kirjoitettu koukuttavasti, ja viihdyin sen parissa, mutta moniin kiinnostaviin juonenkäänteisiin ei käytetty aikaa, vaan keskityttiin mielestäni vähemmän mielenkiintoisiin osiin tarinassa. Esimerkiksi kuvaus nuorten vankilassa tekemästä musikaalista oli mielestäni aika tylsä, vaikka musikaaleista kovasti pidänkin. Tykkäsin kuitenkin siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan se ennalta-arvattavin. Tosin siihenkin liittyi  ongelmia: viimeinen luku oli melkoisen raskas infodumppi, kun kaikki plot-twistit tuotiin esiin. (Sosiaalisen) median rooli oli myös melko pieni ja nopeasti ohitettu, vaikka se oli tarinalle tärkeä. Toki infodumpin välttäminen olisi vaatinut toisenlaista rakennetta koko kirjalle, mutta tällaisenaan se oli raskas ratkaisu. Tykkäsin kovasti siitä, että päähenkilöissä oli runsaasti diversiteettiä: oli erilaisia ihonvärejä, sukupuolia ja seksuaalisuuksia, perhetaustoja, harrastuksia. Simukan kirjoissa onnistuneinta onkin usein se, miten kirjavia henkilöhahmot ovat. 

Hetken mielijohteesta päädyin kuuntelemaan Siiri Enorannan Gisellen kuoleman äänikirjana. Olin lukenut kirjan vuonna 2015 paperikirjana, mutta huh ja wau, miten paljon äänikirjamuoto toi siihen lisää! Olin antanut kirjalle viisi tähteä Goodreadsissa jo ensimmäisen lukukerran jälkeen, joten kirja oli tehnyt vaikutuksen jo silloin, mutta nyt toivoin, että vaihtoehtona olisi ollut vaikka 10 tai saman tien 100 tähden antaminen, niin paljon lujempaa se iski näin viisi ja puoli vuotta myöhemmin. Gisellen kuolemassa 15-vuotias Linnea palaa takaisin kotiin Ruotsista, missä hän on ollut viimeiset kahdeksan vuotta tätinsä omistamassa balettikoulussa. Loukkaantumisen myötä Linnea on menettänyt elämänsä tärkeimmän osan, tanssimisen, ja on ymmärrettävästi poissa tolaltaan. Linnean isoveli Joel on aina ollut siskonsa varjossa, ja kun Linnea yhtäkkiä onkin kotona, eikä pelkkä kiiltokuva, jolla äiti leuhkii sukujuhlissa, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Linnean ja Joelin välillä on voimakasta vetoa, jonka molemmat tietävät vaaralliseksi, tuhoavaksi voimaksi. Vaikka muistin tarinan olleen surullinen ja traaginen, se oli vielä repivämpi ja rajumpi kuin muistelin. Rikkinäiset perhesuhteet, kommunikaatio-ongelmat, kielletyt tunteet, syyllisyys, pakkomielteisyys, elämän keskittyminen yhden asian ympärille ja sen seuraukset, kyseessä on tosiaan melkoinen keitos. Ja miten pienestä voi tuhoisatkin tapahtumaketjut saada alkunsa! Tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu niin hengästyttävän upealla kielellä, ettei voi kuin ihmetellä ja ihastella Enorannan taitoa kirjoittaa. Ensimmäisellä lukukerralla kuvailin kieltä paremman sanan puutteessa "keskeneräiseksi", mutta luulen, että se johtui kirjoitusasusta, josta esimerkiksi puuttui välimerkkejä, sillä kuunneltuna kieli oli vimmaista ja voimakasta, eikä siitä tullut samankaltaista vaikutelmaa. Kieli jopa aiheutti minussa melkein fyysisiä reaktioita, ja välillä piti tiskatessakin vain pysähtyä silmät kiinni kuuntelemaan, miten Enoranta kutoi sanoilla niin voimakkaita tunteita ja mielikuvia esiin. Gisellen kuolema on ehdottomasti eräs Enorannan parhaista teoksista, ja minusta tuntuu, että suosittelen sitä nimenomaan äänikirjana kaikille tästä eteenpäin, sillä vaikka luetussa muodossa kirjasta jää luonnollisesti sen tekstin asettelu pois, tämä oli mielestäni kuin luotu äänikirjaksi. Erityisen nautittava ratkaisu oli se, että kun loppupuolella Linnea saa tarinassa äänen, äänikirjankin lukija vaihtuu. Heittämällä koko kuukauden paras lukukokemus.  

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta: Matalapaine/Korkeapaine

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella: Lukitut

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin: Gisellen kuolema

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Spiraalitie

Heinäkuusta kertoo kyllä jotain se, että lähes kaikki lukemani kirjat olivat äänikirjoja! Työkuvioni muuttuivat hieman kesäkuusta, mikä johti sitten siihen, että tein sitten enemmän töitä kuin aikaisemmin. Kun töiden jälkeen piti vielä kotiin päästyä opiskella ja lukea tentteihin, eivät fyysiset kirjat kauheasti enää houkutelleet, mutta kotihommien taustalla äänikirjat toimivat hyvin. Töiden ohella ehdin jonkin verran nähdä kavereita, käydä ainejärjestön tapahtumassa ensimmäistä kertaa naismuistiin, viettämässä kesäiltaa naapurikaupungissa, majoittaa yhden yökylävieraan ja kävinpä jopa pienimuotoisissa sukujuhlissakin, kun useampi lähisukulainen täytti pyöreitä vuosia. Kiirettä siis piti, ja varsinkin työt (eteenkin hellejakson aikana) ottivat aika pahasti voimille, mutta onneksi niiden tasapainona oli kiireettömiä, ihania hetkiä. 

Campnanon kanssa kävi tänä vuonna historiallisesti: en nimittäin päässyt sanatavoitteeseeni, mitä ei ole koskaan Campissa käynyt. Tiedän olleeni jokseenkin ylioptimistinen tavoitteeni (10230 sanaa) suhteen, varsinkin, kun heinäkuussa työt ja opiskelu veivät suuren osan aikaani. Lopullinen tulokseni oli kuitenkin ihan hyvä olosuhteet huomioiden: 8694 sanaa. Vaikka kuun puolivälissä pääsin tosi hyvään draiviin tekstin kanssa, ja ylitin tavoitesanamäärän huimasti, kuun loppu romahdutti hyvän vauhdin, ja kahtena viimeisenä päivänä sanasaldo jäi nollille. Tästä huolimatta DVR eteni reippaasti eteenpäin, kaksi lukua valmistui ja kolmaskin melkein, ja nyt ollaan jo aivan loppumetreillä (luku 30/33 tällä hetkellä menossa!). 

Kuukauden biisi on PMMP:n Lautturi II. Tykästyin tähän Matkalaulu-albumin versioon kovasti muutama vuosi sitten, mielestäni siinä on enemmän haavoittuvaisuutta, pelkoa ja jopa kauhutunnelmaa kuin "varsinaisessa" versiossa kappaleesta. Tämä sopi äänimaailmansa puolesta täydellisesti JL:n soittolistalle, mutta hoksasin, että tämä riisuttu versio on täydellinen myös DVR:n listalle. Kirjoitin kässäriin heinäkuussa erästä kohtausta, johon minun oli vaikea löytää sopivaa taustamusiikkia, mutta Lautturi II oli eräs sopivimmista löytämistäni. Tarinan hahmot kulkevat tällä hetkellä melko syvissä vesissä erään järisyttävän tapahtuman jälkeen, ja yksinäisyyttä ja surua kaikuva kappale kuvastaa käsillä olevien lukujen fiilistä paremmin kuin hyvin, vaikka sanat eivät ihan kohdalleen osukaan. (DVR:n soittolistaa muuten pääsee kuuntelemaan tästä, jos kiinnostaa.) 

Hyviä hetkiä elokuuhunne!