Novelliputki

Tammikuussa kirjoitin vuoden 2024 kirjoitussuunnitelmia käsittelevään postaukseen näin: "Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen." Arvatkaa, montako kertaa olen sen jälkeen edes avannut koko tiedostoa? (Vastaus: ehkä kerran.)

Sen sijaan alkuvuoteni on kulunut novellien parissa: olen kirjoittanut kolmessa kuukaudessa kolme novellia (ja yhden runokokonaisuuden, mutta siinä oli yhtä runoa lukuun ottamatta vain vanhoja tekstejä). Kaikki nämä novellit on aloitettu jo ennen tätä vuotta, vanhin vuonna 2020, mutta ideatasolla jotkut tekstit ovat pyörineet päässä jo vuodesta 2016. 

Puhuinkin jo eräässä kuukausikoosteessa Novaan menneestä novellista ja siitä, kuinka ihana kokemus sen kirjoittaminen oli ollut, joten en nyt rupea toistamaan itseäni. Edelleen Novaan mennyt novelli on suosikkini näistä kolmesta, ja mahdollisesti jopa parhaita novelleja, joita olen koskaan kirjoittanut. En ole toki uskaltanut palata tekstin pariin lähettämisen jälkeen, ja kellunkin onnellisessa tietämättömyydessä, jos novellissa on kamalia juoniaukkoja tai muita kökköyksiä. Varsinkin lopetus liikuttaa sydäntäni voimakkaasti aina, kun sitä ajattelen.

Toinen novelli oli lyhyempää ihmissuhdekriiseilyä (naureskelin, että minulla on jo lähes "sarjan" verran tällaisia lyhyitä ihmissuhdekriisitekstejä, esimerkkinä tästä blogissakin julkaistu Aamuyöllä). Tämän lähetin erääseen julkaisuun, mutta sitä ei suostuttu julkaisemaan. En ladannut kauhean isoja odotuksia kyseisen julkaisun suhteen, joten torjunta ei sinänsä harmita kauheasti, mutta tapa, jolla tekstistä kieltäydyttiin oli vähän outo. Se ärsyttää minua enemmän kuin itse tekstin torjuminen. Ajattelin pitää tekstin toistaiseksi pöytälaatikossa. Se on kuitenkin kiva (ja lyhyt) teksti, ja sellainen on hyvä olla jemmassa, jos tulee tilaisuus tarjota sellaista julkaistavaksi joskus tulevaisuudessa.

 

Ystäväni ylipuhui minut osallistumaan J. H. Erkon kilpailuun. Minulla oli roikkunut keskeneräinen historiallinen novelli vuodesta 2020 asti, ja totesin, että ehkä kilpailudedis auttaisi saamaan tekstin valmiiksi. Olin oikeassa, sillä novelli valmistui pääsiäislomalla! Editoinnin kanssa tuli melko kova kiire, enkä ole valmiiseen tekstiin aivan sataprosenttisen tyytyväinen. Kirjoitin novellin preesensissä, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi ratkaisuksi :D Jopa kilpailuun lähetettyyn versioon jäi ainakin yksi aikamuotovirhe, mikä ärsyttää. Mahdollisuuksiini J. H. Erkossa en usko kauhean voimakkaasti. Vaikutelmani kilpailusta on se, että siellä menestyvät lähinnä Oikeasti Taiteelliset kirjoittajat, ja siksi minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Enhän kirjoita taiteellisesti kunnianhimoista autofiktiota... Toisaalta osallistumisella en hävinnyt mitään, mutta lupaan syödä hattuni, jos sijoitun kilpailussa.

Kun viime vuonna proosan kirjoittaminen oli suurimman osan vuodesta tahmeaa ja epäinspiroivaa, tällainen usean tekstin putki on tuntunut todella hyvältä. Novellit ovat sen verran lyhyitä tekstejä, että valmistumisen ja editoinnin onnistumisen kokemuksia saa enemmän lyhyemmässä ajassa kuin romaanikäsikirjoituksia kirjoittaessa. Kirjoittajaitsetuntoni on kaivannut näitä tunteita todella paljon <3 Tuntuu, että kone on nyt taas huollettu ja rasvattu, ja käy taas paremmin kuin ennen. Kilpailuissa menestyminen olisi mukavaa, mutta kaikkein tärkeintä on kirjoittaa. Vaikka tältä keväältä ei muuta menestystä kirjoittamisen saralla tulisi, ainakin minulla on kolme novellia, joiden takana voin ylpeänä seistä!

Nyt onkin sitten vihdoin P:n aika. Olen huhtikuun aikana edistänyt tekstiä mukavasti, ja ehkä ajankohdassa onkin sen taika: olen kirjoittanut monesti tekstiä huhtikuun Campissa, joten huhtikuu on mahdollisesti päässäni P-kuukausi. Harkitsen lähettäväni sen Osuuskumman kilpailuun, vaikka onkin ehkä vähän määrittelykysymys, onko kyseessä aikuisille suunnattu teos. Onpahan ainakin joku deadline, joka potkii. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Loppuun vielä Hectorin Linnut, linnut, jota kuuntelin paljon kirjoittaessani Nova-novellia. Sen tunnelmassa ja sanoituksessa on samaa tunnelmaa kuin novellissani, vaikka itse miellän sen tapahtuvan hyvin erilaisessa maailmassa kuin mistä novellini kertoo. Myös Jäävalssin jälkeen oli tärkeä kirjoitusbiisi kyseisen novellin kohdalla!

Teepannu

Kuuman höyryn kiehkuroita,
kun vesi valuu pannuun.
Teelehdet tanssivat,
vedestä tulee polttavaa, tummaa juomaa
vanhan rouvan kupeitten suojissa.

Suljetaan ulkomaailman pimeä, kylmä
meidän taikapiirimme ulkopuolelle
sen keskellä vanha rouva
hän yhdistää meidät toisiimme,
kun annamme elämämme eliksiirin valua nokasta
henkäyksenohuisiin kukkakuppeihin.

Lämmintä juomaa kupeittain.

”Otatko maitoa? hunajaa? sitruunaa?”

Vanhan rouvan suojissa tee on pyhimmässä muodossaan
ja sellaisena minäkin sen tahdon
tuntea kuuman tunteen sisälläni, lämmittävän sormenpäissä asti.
Sen väkevän, tumman,
jota vanha rouva sisällään on hauduttanut tuhansia kertoja aiemminkin,
vuosisatoja,
ja josta me saamme menneiden aikojen voimaa,
esiäitien viisautta,
vaikka kello näyttää tässä ja nyt.

Jatkamme,
kunnes pannu on jälleen tyhjä.
Tyhjien kuppien pohjilla on yksittäisiä teelehtiä,
poltetuissa suissa tyhjä, kylmä tunne.
Vanhan rouvan poski viilenee,
kunnes joku kaataa jälleen hänet täyteen kiehuvaa, höyryävää vettä.

 

 ***

 

Päädyin lukemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (kenties jopa vuosiin) syksyllä 2021 luovan kirjoittamisen johdantokurssille kirjoitetun runon. Kurssilla se sai huonot pisteet, mutta huomasin pitäväni siitä itse edelleen, ehkä jopa enemmän kuin silloin, kun kirjoitin sen. Siinä on tyylikikkailuja, joita en normaalisti harrasta, mutta se on jälleen hyvä osoitus siitä, että epämukavuusalueelle kannattaa välillä mennä.

Maaliskuun luetut 2024

Maaliskuussa 2024 luin kuusi kirjaa (1083 sivua, 11 h 58 min), joista kaksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi runokirja,  kaksi äänikirjaa ja yksi uusinta.

 

Eskelinen, Mira Aurelia: Aavistus 4 h 43 min [K]

Kurjenmiekka, Vehka: Kellopelisydän (Merenkehrä #1) 334 s. 

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Valoa valoa valoa 175 s. [U]

Garber, Stephanie: Finale (Caraval #3) 403 s. 

Zaidan, Ahmed: Kotimaa/Homeland 171 s. 

Hotakainen, Kari: Juoksuhaudantie 7 h 15 min [K]

kotimaisia: 5

ulkomaisia: 1 

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 3

muualta: 3

 

Aavistukseen olin törmäillyt kirjasomessa. Kirjassa Mira Aurelia Eskelinen kuvaa transnaiseuttaan ja matkaa sukupuoli-identiteetin oivalluksesta nykyhetkeen. Aavistusta on kehuttu erityisesti siitä, miten se kuvaa transiloa. Usein kulttuurissamme transihmisten tarinat kerrotaan kärsimysnarratiivin kautta, ja Eskelinen itsekin tiedostaa tämän. Todennäköisesti juuri siksi hän on valinnut kuvata sitä, miten ihanaa on kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti sellaiseksi naiseksi, joka hän on loppujen lopuksi aina ollut. Se ei tietenkään ole aina helppoa, kukkaniittyjä ja pieniä poneja, koska maailma ei ole vielä täydellinen tai turvallinen paikka niille, joiden sukupuoli ei mahdu yhteiskunnan binääriseen normiin. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa: menneisyydessä Eskelinen vasta etsii itseään, hapuilee, ahdistuu ja oivaltaa, nykyhetkessä hän analysoi tarkemmin yhteiskuntaa ja kokemuksiaan. Eskelinen kirjoittaa todella kauniisti tunteistaan, kokemuksistaan sekä menneestä ja nykyisestä itsestään. Minua liikutti erityisesti kuvaus siitä, millaisena hän kokee miehen roolin ja sukupuolisen kokemuksen elämässään. Hän ei ole mies, mutta hänen vanhaa nimeään kantava maskuliininen hahmo on tuonut hänelle turvaa, saatellut siihen tienristeykseen, josta hän on voinut jatkaa eteenpäin yksin, Mirana. Kielenkäytössä ärsyynnyin kuitenkin jonkin verran anglismeista ja englannin käytöstä. Varsinkin äänikirjassa nämä särähtivät korvaan. Olisiko esimerkiksi kirjallisuuslainaukset voinut kääntää? Hieman rusinoitani rasautteli myös kirjan kasuaali helsinkiläisyys, mutta olen huomannut, että se ärsyttää minua lähes kaikissa kirjoissa, joissa siihen törmään :D Tähän liittyen mietin paljon sitäkin, että vaikka Eskelisen tarinassa on varmasti paljon kokemuksia ja ajatuksia, joihin muut samoja asioita läpikäyvät samaistuvat, on kuitenkin aivan eri asia tutkia sukupuoli-identiteettiään pääkaupunkiseudun kulttuuripiireissä kuin esimerkiksi jossain pikkukaupungissa, jossa joutuu käsittelemään asiaa mahdollisesti yksin. Jätän tämän kuitenkin jokaisen yksilön itse pohdittavaksi ja koettavaksi, koska en voi cis-naisena tietää, miten kirja transyleisössä resonoi. (Olen kyllä nähnyt paljon positiivisia arvioita!) Suosittelen kirjaa kyllä lämpimästi myös cis-ihmisten luettavaksi. Itsellänikin heräsi joitain uusia ajatuksia naiseudesta ja naisen roolista yhteiskunnassa, esimerkiksi kysymykset siitä, miksi naiseus ylipäätään nähdään juuri kärsimyksen kautta. Ajatuksia ravisteleva kirja!

 

Merenkehrä-trilogian avausosa Kellopelisydän on sekin ollut kirjasomessa iso ilmiö. Kirja sijoittuu Karunkaan, jonka kellotornissa asuu salaperäinen kellopelimurhaajien joukko. Heidän rinnassaan tikittävät kellopelisydämet, jotka vaativat kantajaansa murhaamaan vähintään yhden ihmisen vuodessa, muuten se pysähtyy. Kirja alkaa siitä, kun nuori Adele saa kellopelisydämen kantaakseen. Samaan aikaan Karunkan Akatemiassa noviisit Eeben ja Helios joutuvat kosketuksiin outojen voimien kanssa. He ovat tottuneet siihen, että taikuus ei ole totta, mutta maailma osoittautuu monimutkaisemmaksi paikaksi kuin he ovat tottuneet. Kellopelisydän on kaikki kehunsa ja hypensä ansainnut! Tummasävyinen fantasia vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja tietynlainen kodikkuus ja lämpö tuovat tarinaan ihanan, uniikin lisämausteen. Kirjan genreksi onkin määritelty grimhygge, ja se sopii kirjaan kuin nenä päähän. Saman kirjan sivuilla voidaan salamurhata ja keskittyä juurileivän leipomiseen! Hahmoja on paljon, mutta heidän mukaansa pääsee nopeasti, vaikka aluksi olinkin vähän huolissani, menenkö heissä sekaisin. He ovat epätäydellisyydessään ihania, ja olenkin esimerkiksi todella ihastunut Marrakseen! <3 Merenkehrän maailma on rikas ja monipuolinen, ja juonessa on paljon erilaisia elementtejä. Mietin pitkään, miten kaikki irralliset juonenpätkät saadaan sidottua yhteen, ja hetken olinkin melko huolissani, kun sivut hupenivat ja vastaamattomia kysymyksiä oli paljon. Mutta niin vain loppuun tullessa kaikki oli siistillä rusetilla! Noottia annan tosin siitä, että ihan en pysynyt kaikessa magiassa (varsinkaan kellopelisydänten syvimmässä olemuksessa) kärryillä, vaikka yritinkin lukea selittävät kohdat monta kertaa oikein ajatuksen kanssa. Toivon, että seuraava osa taustoittaa asiaa lisää. Sen ilmestymistä en millään malttaisi odottaa! Uskallan jo nyt sanoa, että Kellopelisydän on mahdollisesti tämän vuoden suosikkikirjojani.

 

Luin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa 10 vuotta sitten, ja kirja teki vaikutuksen jo silloin. (Sivuhuomiona sanottakoon, on jotenkin kamala ajatus, että vuodesta 2014 on 10 vuotta! :D Se tuntuu kyllä todella kaukaiselta ajalta, mutta samaan aikaan vuosien vauhti huimaa päätä.) Vuosien mittaan ajatukseni ovat palanneet kirjaan aika ajoin, varsinkin, kun kirjaan perustuva elokuva tuli viime syksynä teattereihin. Maaliskuussa sain aikaiseksi lainata kirjan siskoltani, ja luinkin sen lopulta parissa päivässä. Valoa valoa valoa sijoittuu kesään 1986. Tšernobylin ydinvoimala on räjähtänyt, ja pian räjähtää myös 14-vuotiaan Mariian tajunta. Koulun uusi tyttö Mimi pyytää Mariiaa esittämään ystäväänsä, vaikka tyttöjen välit ovat olleet hankalat Mariian liikkeelle laittamien juorujen vuoksi. Ystävyyden esittäminen muuttuu ennen pitkää rakkaussuhteeksi. Kesä on valoisa, Mimi on Mariialle valoa, mutta valon takana on todella synkkää pimeää, jonka läpi on vaikeaa, jopa mahdotonta päästä. Muistan edelliseltä lukukerralta lähinnä sen, että koin kirjan vaikeaksi ymmärtää. Sain juonesta kiinni, mutta se vaati todella paljon keskittymistä ja energiaa. Nyt lukeminen tuntui huomattavasti helpommalta. Se saattoi johtua siitä, että tarina oli ennalta tuttu, tai sitten siitä, että olen (luonnollisesti) lukenut enemmän ja monipuolisemmin kuin 14-vuotias Celestine, jolloin olen tottunut myös "hankaliin" kerrontaratkaisuihin. Mariian minäkertojan ääni on jokseenkin epäluotettava ja muutenkin näkyvä. Hän tuo moneen kertaan esiin sen, ettei ole oikea kirjailija, puhuttelee lukijoitaan usein ja keskeyttää tarinan pohdinnoillaan. En oikein tiedä, miten suhtaudun kertojan ääneen. Toisaalta se tuo tarinaan uskottavuutta, mutta toisaalta etäännyttää. Jäin myös pohtimaan, mistä ajasta Mariia tarinaa kertoo. Toisaalta kyseessä voi olla teini-ikäisen Mariian teksti, mutta hän myös viittaa asioihin, joita 1980-luvulla tarinaa kertova henkilö ei voi tietää. "Teini-ikäisen" kirjoittamana välillä kömpelökin teksti olisi uskottavampaa kuin aikuisen, mutta samaan aikaan tekstissä käytetään tyylikeinoja ja kielikuvia, jotka eivät tunnu sellaisilta, joita kokematon kirjoittaja osaisi käyttää. Huotarinen jättää paljon asioita rivien väliin, ja siellä rakentuvaa tarinaa osasin arvostaa paljon enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla. Goodreadsissa joku totesi, ettei antaisi tätä varauksetta kaikkien nuorten käsiin. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei nuoria tarvitse pitää pumpulissa kirjallisuudenkaan suhteen, tässä olen varovasti samaa mieltä. Sen verran rajua kuvausta esimerkiksi mielenterveysongelmista ja itsetuhoisuudesta kirjassa on, että jollekin nuorelle lukijalle, joka itsekin voi huonosti, voi kirja olla turhankin yksityiskohtaista luettavaa. Toisaalta jollekulle toiselle se voi tuoda vertaistukea, joten eivät nämäkään asiat ole itsestäänselviä. Itse pidin kirjasta todella paljon. Se upposi ja kosketti aivan eri tavalla kuin 10 vuotta sitten, ja useassa kohdassa toivoinkin, että kirja olisi ollut omani, jotta olisin voinut tehdä alleviivauksia. Koin ymmärtäväni kirjaa ja sen sanomaa paljon paremmin kuin edellisellä kerralla, mikä on erittäin positiivinen asia, jossain on kehityttykin :D Huomasin oman kasvuni lukijana myös siitä, että kirja linkittyi mielessäni useampaan eri teokseen, tällaista en muista tapahtuneen edellisellä lukukerralla. Mieleen tuli esimerkiksi Huotarisen oma Sakset kädessä ei saa juosta (jonka olen näköjään nostanut tänä vuonna jokaisessa kuukausikoosteessa esiin :D), Salla Simukan Matalapaine/Korkeapaine ja jossain määrin jopa Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä.

Stephanie Garberin Caraval-trilogian päätösosa Finale päätyi käsiini noin kaksi vuotta Valendan lukemisen jälkeen. Sarjan ensimmäinen osa oli viihdyttävän kevyttä hömppää, Valendassa ärsyttivät monet asiat, mutta Finale oli aivan sietämätön! Voi olla, että nihkeyteni johtui siitä, että toisen ja kolmannen osan lukemisen välissä oli pitkä aika, mutta en tiedä, olisiko edes putkeen lukeminen pelastanut kirjaa. Viimeinen osa päästää ääneen molemmat Dragnan sisarista, sekä Scarlettin että Tellan. Kohtalot ovat päässeet korttipakasta valloilleen, ja koko Valendan kohtalo on vaakalaudalla. Kapuloita rattaisiin heittelevät myös erilaiset rakkauskiemurat. Yksinkertaisesti: Finale oli tuskastuttavan huono! Nekin asiat, joista Caravalissa ja Valendassa pidin, olivat Finalessa jotenkin liikaa tai liian vähän. Juonen kuljetus ontuu, isot plot-twistit eivät saa tarpeeksi tilaa ja kolmiodraamat ovat raivostuttavan typeriä (varsinkin Scarlettin tapauksessa tuntuu, ettei kolmiodraamassa ollut juuri mitään pointtia). Kirjoitustyylikin on tuttuun tapaan överiä ja siksi myös todella uuvuttavaa lukea. Vähempikin määrä adjektiiveja olisi riittänyt! Lukiessani totesin, että esiteini-ikäisenä olisin saattanut pitää tästä sarjasta paljonkin. Tämä siksi, että koko sarja muistutti sekä juonellisesti että kielellisesti esiteini-Celestinen kirjoittamia juttuja :D

Olen törmännyt Ahmed Zaidanin runoihin open mic -tapahtumissa, joissa hän on monesti ollut lukemassa tekstejään. Satuin kerran kirjastoreissulla bongaamaan hänen runoteoksensa Kotimaa/Homeland runohyllystä, ja päätin lukea sen, sillä Zaidanin runot ovat jääneet minulle voimakkaasti mieleen hänen itsensä esittäminä. Zaidan on kotoisin Irakin Mosulista, mutta asuu nykyään Turussa. Kotimaa/Homeland on kaksikielinen teos, jossa Zaidanin runoja on ensimmäistä kertaa käännetty suomeksi. Se käsittelee nimensä mukaan kodin ja kotimaan teemoja, mutta myös pakolaisuutta, sotaa, kuolemaa, rasismia ja ikävää, mutta myös rakkautta ja onnen välkähdyksiä. Yksi kirjallisuuden mahtavista voimista on mielestäni juuri siinä, että sen avulla voi hetkeksi sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin ja nähdä maailman hänen silmiensä läpi. En ole kokenut samanlaisia asioita kuin Zaidan, enkä siksi voi koskaan täysin samaistua hänen kokemuksiinsa, mutta runot auttavat ymmärtämään. Vaikka pidin runoista, välillä tuntui, että ne olisivat toimineet paremmin ääneen luettuina. Zaidanin luennat ovat voimakkaita kokemuksia, ja uskon, että jotkut runot olisivat saaneet kaipaamansa lisäpotkun äänestä. Olen kuitenkin todella iloinen, että runoja on julkaistu myös painettuna, sillä nyt niihin on helpompi palata. Open mic -tapahtumien ongelmana nimittäin on se, ettei kuultuja runoja välttämättä koskaan enää pääse kokemaan uudelleen! Keskityin lukiessa lähinnä suomenkielisiin runoihin, mutta välillä silmäilin englanninkielisiäkin versioita. Olisi kiinnostavaa kuulla päätöksistä joidenkin käännösratkaisujen taustalla, itse olisin nimittäin välillä tehnyt toisenlaisia valintoja. 

Aiemmin olen lukenut Kari Hotakaisen aikuisille suunnatuista teoksista aiemmin Finnhitsin, josta pidin. Juoksuhaudantie tuli vastaan Bookbeatia selaillessa, ja ajattelin, että miksipä en sitä kuuntelisi. Juoksuhaudantien päähenkilö on Matti Virtanen, tavallinen perheenisä, joka eräänä päivänä lyö vaimoaan Helenaa. Tämän seurauksena Helena ja tytär Sini jättävät Matin. Matti ei mielestään tehnyt mitään väärää, ja päättää saada perheensä takaisin. Mieleen muistuu Helenan haaveet omakotitalosta. Jos Matti ostaisi perheelleen rintamamiestalon, tulisivatko Helena ja Sini takaisin? Odotin, että kirja olisi ollut koomisempi, mutta tämä olikin loppujen lopuksi todella synkkä, huumorikin mustaa. Pidin kirjasta kuitenkin todella paljon. Yhä hurjempia kierroksia ottava tarina etenee joutuisasti, ja Hotakaisella on sana hallussa. Hymähtelin useampaan kertaaan ääneen, kun kirjassa luonnehditaan omakotiasumista ja -asujia tai muita elämän huomiota. Kirjassa on useampi kertojanääni, ja välillä mietin, onko niitä liikaa, ja leviääkö koko pakka käsiin kirjan edetessä. Loppujen lopuksi ratkaisu osoittautui kuitenkin toimivaksi, ja Hotakaisen käyttämä tehokeino osoittaa, että hän on onnistunut luomaan useita tosisitaan selkeästi erottuvia ääniä. Helenan ääni on tosin välillä epäuskottava. Väkivaltaista miestään paennut nainen todennäköisesti on täynnä ristiriitaisia ajatuksia, mutta Helena kuulostaa monessa kohdassa ikävästi "mies kirjoittaa naishahmoja" -kliseeltä. Juoksuhaudantie toi useammassa kohdassa mieleeni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Jotain sielunveljeyttä näiden romaanien päähenkilö-Virtasissa selvästi on! Haluan vielä nostaa erityisesti esiin Veikko Honkasen, joka äänikirjan lukee. Hän muuttaa ääntään hieman aina kertojan vaihtuessa, mutta tämä ei muutu häiritseväksi. Ihana äänikirjakokemus! <3

*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjassa tehdään taikoja: Kellopelisydän

7. Kirjassa rakastutaan: Valoa valoa valoa

17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo: Finale (kysykää vain, kuinka monta!)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja: Kotimaa/Homeland

Maaliskuu, kevään marraskuu, on taas ohi! Ihanaa! Vuoden toisiksi vastenmielisin kuukausi kului onneksi melkoista vauhtia. Gradu- ja harkkastressi hallitsivat kuukautta hyvin voimakkaasti, mutta ainakin jälkimmäinen ei enää vaivaa mieltä: sain nimittäin viimeinkin harjoittelupaikan! Saan taas viettää kesän opiskelukaupungissa, ja paikkakin tuntuu mieluisalta. Toki minua jännittää hieman työpaikan kaksikielisyys, kun ruotsintaitoni ovat jokseenkin ruosteiset, mutta otan tämän positiivisen haasteen kautta. Harkkailouutisten lisäksi maaliskuuhuni mahtui muun muassa viikonloppumatka Tampereelle, pieniä taide- ja askarteluhetkiä ystävän kanssa, tanssia, kirjoittamista ja lopulta myös todella tarpeeseen tullut pääsiäisloma.

 

Kuukauden biisi on Laura Moision Hölmö tyttö. Spotifyn algoritmi on suositellut minulle Moision kappaleita pariinkin kertaan tässä alkuvuodessa, ja hänen tuotantoonsa kiinnostaisikin tutustua paremmin. Hölmö tyttö kosketti ja kiehtoi heti ensikuuntelulla. Sanoitus on kaunis, ja melodia kiehtova.