Joulukalenteri 2025: 4. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

4. luukku: Mieskuoro Euga: Metsän joulu

 

 

Tätä laulua etsin monta vuotta! Lauloimme Metsän joulua kauan sitten eskarissa, ja vähän isompana yritin etsiä siitä edes jotain internetistä löytyvää versiota. Tehtävä tuntui vaikealta, ja ellen olisi nähnyt laulua eräässä nuottikirjassa joskus ala-asteella, olisin epäillyt hallusinoineeni koko laulun :D Mutta niin vain se löytyi pitkän etsinnän jälkeen! Omituista tosin on se, että muistan laulun sävelen olleen aivan erilainen kuin se tässä: joko lauloimme sitä eri sävelellä, tai sitten päässäni on mennyt palikat pahasti sekaisin :D Tämä on varsin sympaattinen pieni laulu. Jo lapsena mieleeni säe "petojenkin leikki on jouluyönä viaton", mikä on mielestäni hienosti sanottu. 

Joulukalenteri 2023: luukku 24

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku. 

Luukku 24: Tonttu Toljanterin joulumieli (2003)

 

Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu jouluelokuva, nimittäin televisioelokuva Tonttu Toljanterin joulumieli vuodelta 2003!

 

On enää kaksi yötä jouluun, ja Korvatunturilla on ymmärrettävästi kova kuhina päällä. Tonttu Toljanterillakin riittää puuhaa, mutta kieroileva Korvanen aikoo laittaa kapuloita rattaisiin. Kun Korvatunturin uuden pikaposteljoonin hyväksymiskirje ja huonopolvisen partiotontun eläkeilmoitus menevät sekaisin, on melkoinen soppa valmis. Lisähämmennystä tuovat kuitenkin mystinen Salaatti-tonttu, joka ilmestyy Toljanterin apulaiseksi, ja huhut joulupukin eläkkeelle jäämisestä. Mitä kummaa Tonttulassa tapahtuu? Miten käy joulun, ja onko lopulta kenelläkään joulumieltä?

 

Tämä elokuva on vuosien mittaan katsottu niin monta kertaa, että minä ja sisarukseni osaamme sen suurin piirtein etu- ja takaperin ulkoa. Edelleen katsomme sen joka joulu. Monet sen repliikit ovat jääneet elämään arkikäyttöönkin, kuten "Leolle tekohampaat" ja "Käsisirkkeli!", noin muutamia mainitakseni. Yhä edelleen katsomme tämän joka joulu, ja se on varma merkki siitä, että joululoma on alkanut, ja muutaman päivän saa oikein luvan kanssa pötkötellä sohvalla herkuttelemassa, lukemassa ja katsomassa elokuvia. 

Lisäksi Tonttu Toljanterin joulumieli liittyy vahvasti lapsuuteni ja aikoihin, jotka ovat olleet itselleni merkittäviä. Elokuvan ilmestyessä vuonna 2003 olen ollut vielä aika pieni, mutta muistan silti elävästi elokuvan mainokset telkkarissa pitkin joulukuuta. Jotenkin elokuva linkittyy mielessäni myös muihin noihin aikoihin tapahtuneisiin isoihin asioihin, joiden mittakaavaa en ehkä vielä silloin ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin muuttivat elämääni perusteellisesti. Näiden (hämärien) muistojen päälle kerrostuu vielä monia, monia muitakin muistoja, ajatuksia ja tunteita, joita olen tuntenut elokuvaa eri aikoina katsoessani. Kun katson elokuvaa, katson myös menneisyyteen. Joulu lienee juuri oikea aika hellitellä sisäistä lasta, ja tämän elokuvan katsominen on loistava tapa siihen.

 

Harmikseni en löytänyt elokuvasta pätkiä Youtubesta, joita olisin voinut upottaa tähän postaukseen, mutta Elävässä Arkistossa on siitä muutamia klippejä. 

 

Tämän luukun myötä Lasisipulissa hiljenee pyhiksi ja toivottaa hyvää joulua tai muuta valitsemaasi talven juhlaa (tai sitten vain hyvää sunnuntaita) jokaiselle lukijalle ja satunnaiselle ohikulkijalle! ❤

Joulukalenteri 2023: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 20: Yellow submarine (1968)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tämän päivän luukussa matkustetaan ajassa kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen muistaakseni kertonut joskus aiemminkin blogissa tarinan siitä, miten The Beatles tuli elämääni, mutta kerronpa uudelleen! Tai no, oikeastaan bändi on ollut elämässäni ihan aina, mutta muistan silti kirkkaasti sen hetken, kun tulin tietoiseksi bändin olemassaolosta. 

Pippurimaa on idyllinen, utopinen mailma, jossa ihmisten keskuudessa vallitsee rauha ja ihana musiikki soi. Tämä kaikki keskeytyy, kun eräänä päivänä siniset ilkimykset hyökkäävät maahan. Heidän intohimonaan on tuhota kaikki musiikki ja onni, ja hyvin tehokkaasti he siinä onnistuvatkin. Ainoastaan yksi ihminen pääsee tuholta pakoon: hän hyppää keltaiseen sukellusveneeseen, joka vie hänet Liverpooliin. Harmaassa, yksinäisten ihmisten kaupungissa hän kohtaa Ringon, Johnin, Georgen ja Paulin (tässä järjestyksessä!), jotka hän ylipuhuu pelastamaan Pippurimaan. Ja tästä seikkailu vasta alkaa! 

Olin kolmevuotias, kun satuin eräänä päivänä leikkieni lomassa tepastelemaan olohuoneeseen, jossa sattumalta pyöri Yellow submarine. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katsomaan elokuvan loppuun. Mitään en tietenkään elokuvasta tajunnut, kun en osannut englantia tai lukea tekstityksiä, mutta se oli värikäs ja siinä oli menevää musiikkia, joten elokuva vetosi pieneenkin lapseen. Katsoin elokuvan lapsena vhs-kasetilta niin monta kertaa, että osasin lopulta elokuvan välissä olevat mainoskatkotkin ulkoa. Lopulta kasetin nauhakin katkesi! Lasken, että varsinainen Beatles-fanitukseni alkoi siitä, kun 11-vuotiaana kuuntelin Sgt. Pepper's lonely hearts club band -albumin ensimmäisen kerran itsekseni, mutta pohjatyö oli tehty jo varhaisessa lapsuudessa, kun näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran. (Ja toki sekin, että vanhempieni tahdosta Beatles oli soinut kotona koko lapsuuteni...) Sitä paitsi, Sgt. Pepper -albumilta on paljon biisejä elokuvassa, joten ehkä siksi se tuntui luontevalta vaihtoehdolta nuoren Celestinen kuunneltavaksi: moni biisi oli tuttu ennestään. Ja siitähän sitten heilahdettiin sellaiseen fanituksen suohon, josta ei olla päästy ylös vielä tänäkään päivänä. Ei sillä, että sitä edes haluaisin!

Beatles-elokuvia on monenlaisia, parempia ja huonompia, mutta mielestäni Yellow submarine on ehdottomasti paras. Beatles itse ei ihmeemmin ollut elokuvan teossa mukana, mukana ei ollut ennen esittämättömiä biisejäkään kuin muutama, eivätkä ne edusta yleisen mielipiteen mukaan mitään bändin huipputuotantoa. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että esimerkiksi Hey Bulldog on aivan mahtava kappale! Lisäksi lopputeksteissä kuultava It's all too much on suorastaan rikollisen unohdettu biisi.) Beatleja itseään näyttelevät ääninäyttelijät, jotka suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Hippiaikakauden huumehöyryinen tunnelma näkyy elokuvan välillä hyvinkin psykedeelisissä jaksoissa, mutta silti teos pysyy kasassa. Animaatio on huimaa ja mielikuvituksellista: esimerkiksi Eleanor Rigbyn rotoskooppianomaatio ja Nowhere manin värikkäät, graafiset pinnat ihastuttavat edelleen. Lisäksi huumori uppoaa, varsinkin nyt aikuisemmalla iällä, kun siitä jotain ymmärtääkin! Katsoin elokuvan viime keväänä niin ikään Beatlesia fanittavan ystäväni kanssa, ja kikattelimme useaan kertaan ääneen. Katson Yellow submarinea todellakin nostalgialasien läpi, mutta se on mielestäni silti aidosti hyvä elokuva. Lisäksi sen paikka sydämessäni on valtavan suuri, koska se oli ensimmäinen tienviitta minulle kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän bändin tuotannon pariin.

Joulukalenteri 2021: luukku 20

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

20. luukku: Velho ja leijona (C. S. Lewis) 

Törmäsin Narniaan ensimmäisen kerran noin kahdeksanvuotiaana, kun löysin nelivärikuvitetun version Velhosta ja leijonasta kummitätini kirjahyllystä, kun olin siellä vierailulla. Jotenkin jo kansikuva, jossa kaksi tyttöä ratsasti leijonalla, oli niin kiehtova, että otin kirjan hyllystä ja aloin lukea. Istuin kirjahyllyn edessä lattialla ja luin, ja vaikka en tuolla vierailulla ehtinyt lukea kuin ehkä ensimmäisen luvun kirjasta, olin hetkessä vakuuttunut siitä, että tämä oli jotakin aivan ihmeellistä ja uutta. 

Velho ja leijona kertoo neljästä sisaruksesta, Peteristä, Susanista, Edmundista ja Lucysta, jotka lähetetään sotaa pakoon Lontoosta vanhan professorin luo. Sisaruksista nuorin, Lucy löytää piiloleikissä vaatekaapista portin toiseen maailmaan, Narniaan, jossa vallitsee ikuinen talvi. Paha Valkea velho hallitsee maata itsevaltaisesti, ja hän on loihtinut maahan talven. Lucy ja hänen sisaruksensa saavat tietää, että heidän avullaan Valkean velhon valta voitaisiin saada kukistettua. 

Olen jo hyvin nuoresta rakastanut satuja ja tarinoita, joissa seikkailivat fantastiset olennot. Tykkäsin kaikista eniten sellaisista leikeistäkin, jossa oli jonkinlainen taikaelementti mukana. Esimerkiksi perinteinen kotileikki kävi nopeasti hieman tylsäksi, mutta jos perheenjäsenet olivat esimerkiksi noitia tai puhuvia eläimiä, se oli mielestäni paljon hauskempaa! En muista, olinko varsinaisesti lukenut fantasiakirjoja ennen Narniaan tarttumista, vaikka toki monissä lastenkirjoissa erilaisia fantasiaelementtejä onkin. Narnia tuntui kuitenkin jollain tavalla erilaiselta, ehkä siksikin, että löysin kirjan itse. Periaatteessa kirja ei siis ollut minulle mikään ovi täysin uuteen maailmaan, mutta silti muistan tietynlaisen ihmeen ja hämmästyksen tunnun: tällaisista seikkailuista kirjoitetaan kirjoja! Juuri tällaisia kirjoja haluan lukea! Velho ja leijona  herätti minussa suuren rakkauden fantasiakirjallisuuteen, joka jatkuu yhä. Voi olla, että olisin törmännyt tähän kirjaan joskus myöhemmin, tai että olisin innostunut fantasiasta jonkun muun teoksen myötä, mutta kuten monen muunkin tässä kalenterissa esitellyn kirjan kohdalla, jotkut tähdet olivat kohdillaan, kun löysin kirjan juuri silloin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. (Pian Narniaan tutustumisen jälkeen tutustuin myös erääseen toiseen seitsemänosaiseen kirjasarjaan, joka kertoi puolestaan velhokoulusta. Vaikka tämä sarja on ehkä enemmän ollut osallisena siihen, miten minusta tuli minä, en halunnut antaa sille omaa luukkua kalenterista sarjan kirjoittajan transfobisista kommenteista johtuen. Hän ei ansaitse näkyvyyttä edes sen vertaa, että mainitsisin tässä hänen nimensä. Senkin takia halusinkin nostaa esiin juuri Velhon ja leijonan, josta kaikki alkoi.) Vaikka Velho ja leijona on merkittävä osa populaarikulttuuria, ja esimerkiksi keskellä lumista metsää palava lyhtypylväs on suorastaan osa kollektiivista muistia, sen elementit jaksavat edelleen kutkuttaa mieltä. Ehkä tarina on hieman ennalta-arvattava ja yksinkertainen, mutta lapsena se ei haitannut, ja aikuisena se tuntuu lämpimän nostalgiselta. Lapsena minulta menivät myös aivan ohi C. S. Lewisin kirjoissaan viljelemät kristinuskovertaukset, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitenkään hienovaraisia: Narnian myyttisen pelastajan, Aslan-leijonan ja Jeesuksen välille voi vetää suorat yhtäsuuruusmerkit. (Aslan oli muuten lapsena lempihahmoni koko sarjasta! Luulen tosin, että asiaan vaikutti lähinnä se, että olen horoskoopiltani leijona :D) Olen lukenut Narnioita viimeksi ala-asteella, ja minun tekisi kovasti mieli lukea koko sarja uudestaan, eteenkin, kun olen sen omaan hyllyyni kerännyt :D Ehkä jo ensi vuonna astun jälleen Lucyn perässä vaatekaappiin ja tempaudun mukaan seikkailuihin Narnian mystisessä valtakunnassa, samalla tavalla kuin kahdeksanvuotiaana kummitätini olohuoneen lattialla. 

"Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta, vaan jotakin kovaa, karkeaa ja suorastaan pistävää. 

'Hyvänen aika, aivan kuin puunoksia!' Lucy huudahti. Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana. Jotakin kylmää ja pehmeää tipahteli hänen päälleen. Muutamia minuutteja myöhemmin hän huomasi seisovansa keskellä metsää. Oli yö tai ilta, maa oli lumen peitossa ja lumihiutaleita leijui ilman halki." (s.10)

Joulukalenteri 2021: luukku 14

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

14. luukku: Pikku naisia (Louisa May Alcott)

Olin kolmannen luokan aikana lukenut ahmimalla erään kuuluisan velhokoulusta kertovan kirjasarjan, ja sen jälkeen olo oli hieman tyhjä: mitäs nyt? Onko maailmassa enää mitään toista kirjasarjaa, joka ilmaisisi minut samalla tavalla mukaansa ja jonka lukeminen olisi yhtä kivaa? Perheessäni on ollut tapana, että aina kouluvuoden päätteeksi minä ja sisarukseni saimme vanhemmiltamme ikään kuin "stipendinä" jonkin kirjan, ja kolmannen luokan päätteeksi minun saamani kirjani oli Louisa M. Alcottin Pikku naisia. 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, kauniista ja turhamaisuuteen taipuvasta Megista, kirjoittavasta ja kipinöivästä Josta, hiljaisesta ja lempeästä Bethistä ja taiteellisesta ja hienostelevasta Amysta. Heidän isänsä taistelee Yhdysvaltain sisällissodassa, ja sillä aikaa tytöt pyrkivät eroon luonteidensa huonoista puolista, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Marchin perheen vuoteen liittyy niin suuria onnen hetkiä, romantiikkaa, surua ja huolta sekä siskosten välistä riitelyä ja kiintymystä. 

Pikku naisia ei ollut ensimmäinen tyttökirja, jonka luin, olin vähän nuorempana lukenut esimerkiksi Muriel Denisonin Susanna-kirjoja ja Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäisiä osia. Itse asiassa silloin, kun tämän kirjan sain, olin juuri aloittanut lukemaan Annan nuoruusvuosia! (Olisin voinut ihan hyvin ottaa sen tai jonkun muun Montgomeryn mukaan tähän kalenteriin, mutta Pikku naisia oli ehkä loppupeleissä  kuitenkin tärkeämpi käännekohta elämässäni.) Pikku naisia oli kuitenkin se kirja, joka minut varsinaisesti rakastutti tyttökirjoihin. Kuten kalenterissa on jo aikaisemmin mainittu, olen lapsesta asti rakastanut historiaa ja historiallisia romaaneja, joten oli ehkä vain ajan kysymys, milloin hurahdin tyttökirjoihin lopullisesti. Jotenkin kirjan kuvaukset menneisyyden elämästä, ihanista vaatteista, neljästä erilaisesta tyttöhahmosta ja heidän pyrkimyksistään parempiin luonteenpiirteisiin ja tietty dramaattiset tapahtumat iskivät minuun aivan todella voimakkaasti, ja niinpä kirjan luettuani tahdoin samankaltaista lisää. Sen kesän aikana päädyin ahmimaan Anna-sarjan kokonaisuudessaan, ja syksyn koitettua jatkoin niin Runotyttöihin kuin Pikku naisten jatko-osiin, Alcottin muihin teoksiin, Anni Swanin tyttökirjoihin, oikeastaan kaikkiin mahdollisiin tyttökirjoihin, joita käsiini sain :D Vaikka en erityisemmin välitä Pikku naisien jatko-osista, tätä ensimmäistä osaa rakastan tosissani. Näin vanhempana lukiessa arvostan todella paljon sitä, miten Pikku naisia kirja keskittyy juuri sisarussuhteisiin, ja romanttiset juonet ovat vasta toissijaisia. Tämä on tyttökirjoissa aika harvinaista, kun sankarittarina yleensä esiintyy vain orpotyttöjä, joilla ei ole sisaruksia. Aikuislukija kiinnittää huomionsa myös hyvin vahvaan moralisointiin, jota kirjassa paikka paikoin esiintyy. Voi kuitenkin olla, että omat nostalgialasini auttavat jonkin verran katsomaan sen ohitse, koska minua se ei kauheasti häiritse. Se kuitenkin kuvaa kirjan kirjoitusajan ihanteita. Täytyy vielä sanoa pari sanaa kirjan elokuvaversioista, vaikka se ei periaatteessa tämän vuoden kalenteriin liitykään. Omistamani painoksen kansikuva on vuoden 1994 elokuvasta, jonka olen nähnyt ehkä kymmenisen vuotta sitten. Muistan, että elokuva oli 13-vuotiaan mielestä aivan tyrmistyttävän huono: kuinka ne olivat kehdanneet leikellä tapahtumia uuteen järjestykseen ja jättää jotakin pois??!! Olin niin järkyttynyt, että kirjoitin aiheesta tulikivenkatkuisen tekstin jopa päiväkirjaani, mikä on jo jotain: olen nimittäin ollut aina todella laiska päiväkirjankirjoittaja :D Ehkä pitäisi antaa elokuvalle uusi mahdollisuus, kun olen oppinut hyväksymään sen, että adaptaatioissa tehdään muutoksia :D Vuoden 2019 elokuvaversiosta pidin kuitenkin kovasti sen ongelmista huolimatta. Itkin melkein koko kaksituntisen elokuvan ajan, mikä kertoo paitsi sitä, että elokuva onnistui herättämään tunteita, mutta myös siitä, että tämä on minulle hyvin rakas ja tärkeä tarina yhä edelleen.

"'Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotain kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!'

'Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.'

'Sinun, äiti? Mutta ethän sinä koskaan suutu.'

Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

'Minä olen neljäkymmentä vuotta yrittänyt parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä  ja toivon pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.'

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen luonnettaan – vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä." (s. 86-87)

Joulukalenteri 2021: luukku 12

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

12. luukku: Coraline varjojen talossa (Neil Gaiman)

Muistan elävästi, missä yhteydessä törmäsiin Coralineen ensimmäisen kerran. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla, kirjastoauto oli alakoulullamme käymässä, kuten joka viikko, ja siellä hyllyjä tutkaillessani kuulin parin minua vähä vanhemman tytön juttelevan kirjoista. Yksi heistä veti hyllystä Coralinen varjojen talossa ja julisti ystävälleen, että kyseessä on aivan todella pelottava kirja, ja kun sen kerran lukee, ei palaa enää entiselleen. En ole koskaan ollut mikään kauhun ystävä (en uskaltanut ala-asteella lukea monien muiden luokkalaisteni lukemia Goosebumbs-kirjojakaan, koska niiden kannet pelottivat liikaa :D), mutta kyllähän tuollaisesta varoituksesta uteliaisuus heräsi! Kirjan päädyin lukemaan kuitenkin vasta vähän myöhemmin, kun kirja oli kuudennen luokan lukudiplomilistalla, ja päätin kokeilla, uskallanko sen lukea. 

Coraline muuttaa vanhempiensa kanssa suureen vanhaan taloon, jossa on melko tylsää, ja naapuritkin todella kummallisia. Eräänä päivänä uudessa kodissaan seikkaillessa Coraline löytää salaperäisen oven, jonka takana on pelkkä tiiliseinä. Yöllä oven takana on kuitenkin käytävä, ja uteliaana Coraline astuu sisään. Toiselta puolelta löytyy toinen maailma, joka muistuttaa kovasti hänen oikeaa kotiaan, ja toinen äiti ja toinen isä, jotka ovat melkein kuin Coralinen oikeat vanhemmat... joskin heillä on napit silmien tilalla. Pian Coraline saa huomata, että oven takaisessa maailmassa häntä vaanivat suuret vaarat, jotka uhkaavat seurata häntä myös todelliseen elämään. 

Luin Coralinen ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran yhdeltä istumalta! Karmiva, kummallinen tunnelma imaisi minut heti mukaansa, ja minun oli pakko saada tietää, miten tarina päättyy. Vaikka kirjastoautossa kuulemani kommentti olikin ehkä hieman liioittelua, pelkäsin kirjaa lukiessa kyllä ihan oikeasti, vaikka luinkin sitä keskellä kirkasta kesäpäivää. Coraline on myös ainoa kirja, joka on päässyt tähdittämään painajaisiani vuosien ajan: olen kirjan lukemisen jälkeen nimittäin nähnyt säännöllisen epäsäännöllisesti painajaisia, joissa löydän epämääräisiä ovia tai nappisilmäiset ja hämähäkkimäiset hahmot piinaavat minua, ja näitä painajaisia olen nähnyt vielä näin kaksikymppisenäkin. (Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikka olen lukenut kirjan vain kerran, olen nähnyt siihen pohjautuvan elokuvan monta kertaa. Elokuvassa on kuitenkin hyvin omanlaisensa estetiikka ja tunnelma, ja minun painajaiseni ovat enemmänkin kirjan tunnelmaa noudatteleva, joten olen sitä mieltä, että kirjan lukemisesta ne ovat peräisin :D) Coraline varjojen talossa vaikutti minuun kahdella eri tavalla. Ensinäkin sen avulla tajusin, että vaikka kirjassa on pelottaviakin asioita, sen lukemisesta voi nauttia. Ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä lukevat kauhukirjallisuutta! Kuitenkin, ehkä hieman ristiriitaisestikin, tajusin myös sen, että kauhu ei todellakaan ole oma genreni. Vaikka olen Coralinen jälkeen lukenut joitain pelottavia, jopa kauhuksi luokiteltavia kirjoja (esimerkiksi Stephen Kingin Carrie), minulla on aina ollut todella vilkas mielikuvitus, enkä tahdo kuvitella yhtään enempää mörköjä vaanimaan sänkyni alle, puhumattakaan siitä, että samat möröt tähdittäisivät painajaisuniani. Minulle riittää ihan hyvin sellaiset painajaiset, joissa olen myöhässä luennolta tai rikon teekuppeja :D En kadu, että luin Coralinen silloin aikoinaan, se on kiinnostava ja mukavan karmiva tarina neuvokkaasta tytöstä, ja sellaisen lukeminen on harvoin huono vaihto. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti lukea Coralinen uudelleen, silläkin uhalla, että kymmenen vuoden aikana harventuneet nappisilmäpainajaiset lähtevät uusintakierrokselle :D 

"Coraline katseli silmiä tarkasti ja yirtti saada selville, mikä niissä oli niin erilaista.

Hän oli melkein onnistunut keksimään sen, kun joku sanoi: 'Coraline?'

Se kuulosti aivan hänen äitinsä ääneltä. Coraline meni keittiöön, jonka suunnasta ääni oli kuulunut. Keittiössä seisoi nainen, jonka selkä oli käännetty Coralineen päin. Nainen näytti hieman Coralinen äidiltä. Paitsi että...

Paitsi että hänen ihonsa oli paperinvalkoinen. 

Paitsi että hän oli pidempi ja laihempi. 

Paitsi että hänen sormensa olivat liian pitkät, eivätkä lakanneet hetkeksikään liikkumasta ja hänen pitkät kyntensä olivat käyrät terävät. 

'Coraline?' nainen kysyi. 'Sinäkö se olet?'

Sitten nainen kääntyi. Hänen silmänsä olivat isot, mustat napit." (s. 40-41)

Joulukalenteri 2021: luukku 6

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

6. luukku: Koiramäen talossa (Mauri Kunnas) 

Muutkin Mauri Kunnaksen kirjat olivat erottamaton osa lapsuuteni lukukokemuksia, mutta Koiramäen taloon ja Koirien Kalevalaan liittyvät varhaisimmat muistikuvani. Koiramäen talossa on kuitenkin ehkä se teos, joka on toiminut jonkinlaisena lähtölaukauksena sille, mitä teen nykyisin. 

Koiramäen talossa on kirja, joka esittelee tavallista, suomalaista maalaiselämää 1800-luvulla, joskin tilaa asuttavat ihmismäiset koirat. Kirjassa ei ole varsinaisesti juonta, enemmänkin siinä esitellään erilaisia tilalla tehtäviä töitä, tilan asukkaiden arkea ja juhlaa tai rakennuksia, kuten aittoja tai riihtä.

Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut historiasta, ja lukenut paljon historiaa käsitteleviä kirjoja. Koiramäen talossa on kuitenkin ollut ehkä varhaisin tällainen kirja, jota minulle on luettu, ja niinpä minulle on tullut jo taaperoikäisenä tutuksi niin juustomuotit, pyykkikartut ja kirnut, joihin olen sitten myöhemmin törmäillyt niin museoissa kuin historiankirjan kuvissakin. Koiramäen talossa onkin toiminut eräänlaisena porttihuumeena historian maailmaan. Ala-asteella aloin lukea Maijaliisa Dieckmannin historiallisia nuortenromaaneja, lukioon päästessäni historiaa käsittelevää non-fictionia ja nyt opiskelen yliopistossa historiaa pääaineenani. Polkuni tähän pisteeseen ei tietenkään ollut ihan näin suoraviivainen, mutta voi olla, että Koiramäen talossa on joka tapauksessa ollut sen polun ensimmäinen tienviitta. 

(Huvittaa myös se, että päädyin opiskelemaan sivuaineena folkloristiikkaa, vaikka onkin myönnettävä, ettei Koirien Kalevala siihen suoranaisesti vaikuttanut :D) 

"Koiramäessä syövät kaikki samasta kupista, jonka jälkeen Musti, niin kuin muutkin, nuolee oman lusikkansa ja asettaa sen siististi lusikkahäkkiin. Ruotiukolla ei ole hampaita ja leipä on kovaa. Mutta ei hätää. Leipähöylällään ukko höylää kovan leivän muruiksi. Mikäpä niitä sitten on mutustellessa." 

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Joulukalenteri 2021: luukku 4

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

4. luukku: Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi (Sinikka ja Tiina Nopola)

Opin lukemaan hieman alle kuusivuotiaana, mutta tuolloin luin vielä lähinnä kuvakirjoja tai muita hyvin helppolukuisia kirjoja (tai kuuntelin ääneen luettuja kirjoja). Ensimmäisen luokan jälkeisenä kesänä luin kuitenkin koko Risto Räppääjä -sarjan, myös samana kesänä ilmestyneen uusimman osan Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö. Risto Räppääjät olivat ehkä paksuimpia kirjoja, joita olin siihen mennessä lukenut, ja ehkä yhdeksän samaan sarjaan kuuluvan kirjan lukeminen yhden kesän aika oli myös lähtölaukaus ahmimisiälle. (Sama temppuhan tuli toistettua monena kesänä sen jälkeen eri sarjojen parissa!) Ensimmäisenä sarjasta luin sarjan neljännen osan, Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvin. 

Riston Rauha-täti loukkaa jalkansa, eikä pysty siivoamaan eikä laittamaan ruokaa, joten apuun hälytetään Rauhan Elvi-täti, joka on toiminut kylmäkkönä ja on erittäin tehokas kodinhoitaja. Tiukka Elvi vaatii Riston ja Rauhan huushollilta armeijamaisen kovaa kuria, ja kulttuurishokki on valmis. Pahinta on kuitenkin se, että Elvi vaikuttaa olevan kytköksissä joihinkin hämärähommiin. Onko Elvi sittenkin vaarallinen rikollinen kylmäkön myssyssä? 

En muista, kenen kirjastokassissa kirja meidän kotiimme päätyi, mutta luulen, että minä en sitä itse lainannut. Jotenkin ehkä vierastin kirjojen kansia ja kummallisia nimiä, kun niitä olin kirjastossa tai kirjastoautossa nähnyt, mutta ehkä kesäloman tylsänä hetkenä mikä tahansa kirja kelpasi, ja kirja tuli luettua. Muistan, kuinka luin kirjaa kotimme terassilla istuen, eikä mennyt kauaakaan, kun aloin hihitellä ääneen ja lukea parhaita kohtia (joita oli paljon) perheenjäsenilleni. Absurdi huumori ja naseva sanailu iskivät, ja niistä pidän edelleen kirjoissa, joita luen. Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole lukenut tätä kirjaa varmaan yli kymmeneen vuoteen, enkä tiedä, millaiselta se nyt vaikuttaisi, mutta sen merkitys on minulle suuri yhä edelleen. 

(Suru-uutinen Sinikka Nopolan menehtymisestä alkuvuodesta kosketti minua suuresti, onhan hän sisarensa kanssa kirjoittanut niin Risto Räppääjät kuin Heinähatut ja Vilttitossut, joita myös lapsena paljon luin. Kiitos hänelle kaikesta, kevyitä multia!)

"Ohjaaja piteli nenästään kiinni ja huusi: 

'Nyt tuli potkut! Meillä ei ole enää varaa teihin eikä uusiin leivänräppääjiin, Rauha Paahtaja, ta-tarkoitan uusiin leivänkäp-käp-käppääjiin, Räyhä Haahkaja, tarkoitan rouva Huuhkaja, ei vaan Rääh-käp-käppääjä...'

Siihen loppui Rauha Räppääjän tv-ura. Itse hän oli ratkaisuun melko tyytyväinen. 

'Olen jo pitkään halunnutkin siirtyä radion puolelle,' Rauha kertoi Nellin vanhemmille. 'Mielessäni on paljon ruokia -esimerkiksi vispipuuro- joiden valmistaminen tulee parhaiten esiin radiossa. Ihmisen on kuultava vatkauksen ääni ilman häiritsevää televisiokuvaa. Vain radion välityksellä kuulija voi ymmärtää, millaisella voimalla vatkauksen tulee tapahtua.'

Rauha oli kirjoittanut ohjelmaideastaan radioon, mutta ei ollut saanut vielä vastausta. 

'Kumma juttu,' hän oli sanonut Perhosille. 'Minä keksin ohjelmalle hyvän nimenkin: "Radio ja vispilä".'" (s. 35-36)

Joulukalenteri 2020: luukku 23

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti. 

23. luukku: Viimeinen koulupäivä

Muistan, kun istun lauantaiaamuna jumppasalin lattialla

kun rehtori lukee ääneen joulusatua

ja katselen, kuinka nurkassa olevassa kuusessa

on kattoon asti koristenauhaa, jouluvaloja

jotka tuikkivat hämärässä

ja joiden tuikkeessa joulupussin omena, pipari ja enkelipatukka

ovat jotain ihmeellistä, lupaus lomasta, lupauksia taiasta

Anna minun hetkeksi unohtaa

aikuisten joulun kapitalismi

ja saada silmiini sama tuike

kuin jumppasalin joulukuusessa

(prompt: Twinkle lights) 

Joulukalenteri 2020: luukku 11

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti. 

11. luukku: Jouluaikoja

Punaisesta haarakyntteliköstä

punavihreäruudulliseen mekkoon ja käteen kädessä

vanhan talon nurkista sisään hiipivään pakkaseen

lasipallojen hiljaisesta keinunnasta

takkatulen kuumotukseen kasvoilla

lettikampauksesta kerälle sohvannurkkaan

mustasta maasta tapaninpäivän juhlintoihin

hämmästyttävästä kiireettömyydestä

kirjan sivuille hukkuviin sydänsuruihin

ja lopulta kynttilänliekin tanssiin

(prompt: Spirals of memory)

20

Tykkään puhua itsestäni, kukapa ei tykkäisi? (Puhua itsestään siis, ei välttämättä minusta :D) Siksi tällainen 20 faktaa minusta -lista on jo pitkään kutkutellut mielessäni. Tämä olisi ollut loistava ensimmäinen postaus blogiin, mutta siihen palaaminen ei enää onnistu. Luonnollisia tilanteita on ollut vaikea löytää, mutta nyt sattui sopivasti: täytän tänään 20 vuotta, joten voin myös jakaa 20 asiaa itsestäni teille. "Tänään on sun syntymäpäivä, tänään voit tehdä mitä huvittaa," laulaa Olavi Uusivirta, ja niinhän minä teenkin!

Pyrin siihen, että en olisi blogissa maininnut näitä juttuja aiemmin, toivottavasti onnistun siinä :) 

1. Tiedän paljon Disney-leffojen suomidubeista. Tämä juontaa juurensa ala-asteelle, kun joskus kymmenenvuotiaana innostuin uudelleen Disneysta pienen hiljaisemman kauden jälkeen. Koska pikku-Celen englannin kielen taito oli ymmärrettävästi hieman heikko, suomenkielinen Disney-musiikki ja dubbaus muutenkin kiinnosti kovasti. Katsoin Disney-elokuvani aina suomeksi ja kulutin aikaa Youtubessa katsoen muiden tekemiä top 10-listoja suosikki-Disney-lauluista. Vaikka nykyään katson uudet Disneyt aina alkuperäisäänillä, vanhat elokuvat katson aina suomeksi ja nautin laadukkaista dubbauksista. (Vaikka toisinaan laulujen käännökset aiheuttavatkin hieman myötähäpeää :D) Tämän elämänvaiheen ansiosta kuitenkin monien elokuvien ääninäyttelijöiden nimet tulevat kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä, ja suomenkieliset sanat hyvin moniin Disney-biiseihin suoraan selkäytimestä. Nyt vanhempana olen kiinnostunut myös muiden maiden dubbauksista: esimerkiksi ranskankielisiä Disney-dubbauksia kuuntelen toisinaan.

2. Minulla oli suosikkibändi jo alle kolmevuotiaana. The Beatles on ehdoton ykköslempparibändini, mutta se ei suinkaan ole ensimmäinen bändi, jota "fanitin": sen kunnian saa nimittäin ABBA, johon ihastuin alle vaahtosammuttimen kokoisena ikihyviksi. Waterloo-levy oli ahkerassa kuuntelussa, ja mielestäni Agneta oli kaikista ihanin. (Johtunee varmaan siitä, että hänellä oli juuri sellaiset pitkät, vaaleat hiukset, jotka olisin toivonut itsellänkin olevan.) ABBAlla on suuren suuri paikka sydämessäni edelleen juuri siksi, että bändi oli minulle pikkuisena todella tärkeä. Elämäni suurimpia järkytyksiä oli muuten se, kun ala-asteella kuulin, että ABBA oli hajonnut. Vielä enemmän järkytyin, kun minulle selvisi, että hajoaminen oli tapahtunut jo 1980-luvulla, eikä vasta muutama vuosi sitten. En tiedä, miten olin onnistunut välttymään tältä tiedolta.

3. Minulla on luonnonkiharat hiukset. En ole koskaan vihannut kiharoitani, kuten monet muut kiharatukkaiset ympärilläni, johtuen varmaan siitä, että haaveilin kunnon korkkiruuvikiharoista aina siihen asti, kun hiukseni mystisesti kihartuivat vasta ollessani noin 12-vuotias. Kannataa toivoa tarpeeksi, niin toiveet käyvät toteen :D Eniten kiharasta on harmia, jos otsatukkaan jää kummallisia vimpsottomia, mutta silloinkin tilanteesta on mahdollista selvitä suoristusraudalla, jos asia kauheasti häiritsee. Tukkani toimii myös ilmankosteuden paljastajana: jos sää on kostea, menevät hiukseni tuhannen syherölle. 

4. Rakastan valkosipulia. Tämä ei ehkä ole kaikkien kanssaeläjien mieleen, mutta onneksi yksin asuvana voi tomaattikeittoon heittää juuri niin monta valkosipulinkynttä kuin itse tahtoo. Pysyvätpähän vampyyrit loitolla! 

5. Tämän hetkisessä kuorossani laulan mezzosopraanoissa, mutta äänialaani ei ole missään vaiheessa varsinaisesti testattu. Useimmiten olen laulanut joko sitä ääntä, josta puuttuu laulajia, tai sitten sopraanoa, koska kuorot ovat usein olleet pieniä, ja minulla on vaikeuksia pysytellä omassa stemmassani, jos en kuule sitä kunnolla, ja sopraanot nyt laulavat yleensä melodiaa. Kaverini tosin epäili, että saatan sittenkin olla (kakkos)altto, mutta nykyisessä kuorossani sopraanon ja alton välimuoto mezzosopraano tuntuu itselleni juuri sopivalta ääneltä laulaa. Joskus olisi kyllä hauska mitata omaa äänialaansa, mutta tarvitsisin siihen jonkun soitto- ja nuotinlukutaitoisen, kun itseltäni ei taitoa löydy. 

6. Ensimmäinen päiväkirjani kattoi lähes 14 vuoden ajanjakson. Sain päiväkirjan lahjaksi, kun täytin seitsemän vuotta, ja tämän vuoden huhtikuussa sain sen lopultakin täyteen. Kertonee ehkä siitä, miten harvakseen olen päiväkirjaa kirjoittanut... :D

7. Piirsin kymmenenvuotiaana runsaasti fan artia L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Luin koko sarjan samana kesänä, kun täytin kymmenen, joten kun sain synttärilahjaksi vihon ja tusseja, päätin kokeilla niitä piirtämällä Anna-aiheisen kuvan. Lopulta kuvia alkoi tulla enemmänkin, ja nimesin vihon melko nopeasti "Anna-vihoksi". Ehdin syksyn aikana kuvittaa kohtauksia sarjasta, mutta myös sarjan jälkeisestä ajasta: piirsin Kotikunnaan lapsien hääkuvia ja heidän perhepotrettejaan, ja pistelin Montgomeryn canonia huoletta uuteen uskoon. Minulla oli jotain tiukkoja kirjoittamattomia sääntöjä vihon kanssa: esimerkiksi kaikki kuvat täytyi piirtää suoraan kuulakärkikynällä, ilman monkään maailman luonnostelua, ja aina oman työpöytäni ääressä, ei missään muualla. Piirtäessäni kerroin kuviin liittyviä tarinoita itsekseni ääneen ja onkin harmi, etteivät nämä tarinat ole säilyneet missään muodossa: olin tuolloin laiska kirjoittamaan käsin ja turhauttavan hidas kirjoittamaan koneella. Dramatiikkaa ei näistä tarinoista missään nimessä puuttunut! Anna-vihon täytyttyä yritin jatkaa saman tyyppistä fanitaidevihkoa muista kirjoista, mutta se tyssähti heti alkuunsa: jokin taika oli kadonnut.

Dramaattinen kohtaus ja epäilyttävästi venyneet jäsenet Kotikunnaan Rillasta.

8. Pusu ei ole ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni, jonka olen saanut valmiiksi. Erään minun ja ystävieni lähimetsässä leikityn leikin pohjalta syntynyt idea johti lopulta siihen, että 11-vuotiaana aloin kirjoittaa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli ensimmäinen valmis romaanikässärini. Tämä tekele valmistui ollessani 13-vuotias, on noin 50 sivua pitkä ja sellaista settiä, että en pysty lukemaan sitä ilman suurta myötähäpeää. Harmittaa vain, että jotkut tarinan alkuperäisistä osista ovat tainneet hävitä lopullisesti, kun kirjoitin esimerkiksi pari ensimmäistä lukua uudelleen, enkä katsonut tarpeelliseksi säilöä alkuperäisversiota mihinkään. Vaikka trilogian kirjoittamisinto lopahti syksyn 2014 blokkiin, idea ei ole sysihuono. Se vaatii runsaastikin muokkaamista ja hienosäätöä, mutta haluaisin kovasti palata tarinan pariin, kirjoittaa ensimmäisen osan uusiksi ja trilogian loppuun. Kyseessä on feministinen fantasiakertomus, jossa käsitellään paitsi henkilöiden kasvua, myös perhesiteitä ja rakkautta metsään. Eräs tarinan kolmesta päähenkilöstä on minulle edelleen rakkain kaikista luomistani henkilöistä, eräänlainen alter egoni.

Paint-taidetta trilogian päähenkilöistä, vuosi on varmaan 2009 tai 2010. 

9. Bravuurini keittiössä ovat nakkikeitto ja härkissörsseli. Kotikotona olen ollut virallinen nakkikeitonkeittäjä yläasteelta lähtien (kotitaloustunnilta saatu ohje on erittäin hyvä mittasuhteiltaan), ja opiskelujen alettua helppo ja nopea härkissörsseli on ruoka, jota usein tarjoan kylään tuleville vieraille, jos kaivataan tukevampaa syömistä. Tykkään kauheasti laittaa ruokaa ja varsinkin leipoa, mutta nykyisessä asumismuodossani se on hiukan haastavaa ja rasittavaa. Unelmoin ajasta, jolloin minulla on oma keittiö...

10. Osaan heiluttaa korviani. Huomasin osaavani tämän taidon täysin vahingossa ysiluokalla, minkä jäkkeen siitä on tullut se "hauska fakta", jonka kerron itsestäni aina tutustumisleikeissä. 

11. Sound of music oli ensimmäinen "oikea" musikaali, jonka näin. Voidaan kiistellä siitä, ovatko esimerkiksi Disneyn piirretyt musikaaleiksi laskettavia, mutta Sound of music oli ainakin ensimmäinen klassikkomusikaali, jonka katsoin. Olin tuolloin melkein 13-vuotias, ja siitä hetkestä ei olekaan ollut paluuta enää normaaliin, musikaalittomaan elämään :D

12. Opin lukemaan sinä kesänä, kun täytin kuusi vuotta. En itse muista tarkkaa hetkeä, jolloin kirjaimista tulikin sanoja, mutta muistan, että äiti käski minua lukemaan Mimmi Lehmä -kirjasta yhden luvun itse ääneen, mikä sujui kai ilman suurempia takelteluja. Sen jälkeen aina taitoani esitellessä etsin aina saman luvun Mimmi Lehmä -kirjasta ja luin luvun ensimmäisen sivun ääneen. En tiedä, miksi en halunnut lukea muita kohtia, vaikka aivan varmasti olisin osannut. 

13. Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2012 alkaen. Tietoa lukemistostani on siis kertynyt jo useiden vuosien varrelta. On hauskaa katsella myöhemmin, mitä olen missäkin elämänvaiheessa lueskellut, ja miten tietyt tapaukset ovat vaikuttaneet lukemiseeni. Vaikka arkistoni kattavatkin hyvin suuren osan elämääni, en voi olla miettimättä, miten mielenkiintoista olisikaan, jos olisin alkanut kirjata lukemisiani ylös jo muutamaa vuotta aiemmin. Monia ala-asteella luettuja kirjoja muistan kyllä, mutta monet ovat myös painuneet täysin unohduksiin. (Vuonna 2012 luin muuten käsittämättömät 186 kirjaa. Kun sanon, että lapsena en tehnyt suunnilleen muuta kuin luin, en valehtele juurikaan.)

2012 ja 2019. 

14. Ensimmäisellä luokalla tahdoin eläinlääkäriksi. Sitten minulle selvisi, että kyseisessä ammatissa tarvitsee matikkaa (ja muita luonnontieteitä), joten haaveeni karahti siihen. Muutamaa vuotta myöhemmin tahdoin agility-kouluttajaksi (en ole koskaan harrastanut agilitya) ja ala-asteen loppupuolella näyttelijäksi (en ole ikinä näytellyt muualla kuin koulun joulu- ja kevätjuhlissa). Kirjailijaksi olen kai tahtonut aina. 

15. Tykkään tiskaamisesta. Monien inhoama kotityö on oikeastaan suosikkini kaikista siivoushommista. En tiedä, mikä tiskaamisessa oikeastaan viehättää. Ehkä minua innostavat selkeät ja toistuvat työvaiheet, tai se, että työn jäljen näkee heti. Vaikka kädet menevätkin karheiksi, ja ruokajämien jynssäys toisinaan vähän ällöttää, tiskaaminen on työ, jonka aikana voi ajatella kaikenlaista, kun homma itsessään ei ihmeemmin vaadi aivotyötä. Ilman tiskikonetta elävänä opiskelijana pääsen onneksi nauttimaan tästä puuhasta melko usein :D 

16. Jos minulla olisi rutkasti ylimääräistä rahaa, hankkisin kansallispukujuttuja. Haaveilen tykkimyssystä Ylä-Savon pukuuni, se on ihanan kaunis! (Katsokaa vaikka!) Lisäksi haaveilen omistavani useamman kansallispuvun. Ylä-Savo on todella kaunis, ja siihen liittyy vahva tunneside, mutta muita suosikkipukuja, joista jonkun haluaisin joskus omistaa, ovat esimerkiksi Kokkola, Alavuden kuoropuku ja Tuusula. Näitten pukujen kotipaikkoihin minulla ei ole samanlaista suhdetta kuin Ylä-Savoon, mutta puvut ovat kauniita ja se tiittää mielestäni perusteeksi puvun hankintaan. Tämä haave on kuitenkin sen verran hintava, että jään odottelemaan lottovoittoa tai rikasta aviomiestä.

Kuvituskuva, joka ei liity mihinkään. Kevättalven aurinko paistoi kivasti kaapinoveen, ja esseenteon sijaan otin taidekuvia.

17. Nuorempana kerroin tarinoita itselleni ääneen. Tätä tapahtui erityisesti silloin, kun kävelin tai pyöräilin yksin johonkin. Vaikka seurassa olikin hauska kävellä esimerkiksi kouluun, ihaninta oli kulkea yksin ja keksiä mitä villeimpiä juttuja. Syvennyin tarinoihini intenssiivisesti, eikä keskittymiskykyäni tutuilla reiteillä hätkähdyttänyt paljon mikään. Monet tarinat, joita kirjoitin esimerkiksi koulussa, rakentuivat tällä tyylillä. Harmittelin tosin jo silloin, etten saanut juttujani mihinkään talteen, mistä olisin voinut niitä myöhemmin kuunnella ja tarkistaa jonkun mielestäni erityisen hienon sanamuodon tai keksimäni nimen. Pyrin parhaani mukaan siihen, että kukaan ei kuulisi höpöttelyäni, mutta välillä joku ohikulkija pääsi yllättämään :D nykyäänkin saatan olla hyvin syvällä omissa maailmoissani liikkuessani paikasta toiseen, mutta enää en puhu ääneen. Jossain mielessä se saattaa olla hyväkin asia, mutta vähän harmittaa, että olen kadottanut tämän loistavan tarinansuunnittelukyvyn. 

18. Oloni on kirjastossa turvallinen. Rakastan kirjastoja! Kuten on arvattavissa, jo pienenä alkanut lukuharrastus on aiheuttanut sen, että olen elämäni aikana viettänyt runsaasti aikaa kirjastossa. (Minulla on muuten edelleen käytössä ensimmäinen kirjastokorttini kotikaupungin kirjastoon, jonka sain kuusivuotiaana!) Ala-asteella kirjastokokemuksiini kuului kaksi kertaa koulullamme vieraileva kirjastoauto ja vapaa-ajalla tehdyt retket lähimpään kirjastoon. Nämä retket saattoivat kestää monta tuntia, kun jäin yksin tai kavereiden kanssa lastenosaston sohville lukemaan ja juttelemaan pitkäksi aikaa, ja varsinkin talviaikana muutaman kilometrin matkan kävelyynkin kului aikaa. Yläaste sijaitsi onneksi tämän samaisen kirjaston vieressä, jolloin koulun jälkeen oli helppo hakea täydennystä hyllyihin. Lukio kaupungissa mahdollisti pääkirjaston suurien valikoimien ääreen pääsyn vaikka päivittäin. Varsinkin lukiossa kirjastosta tuli tärkeä paikka viettää aikaa: monesti tulin sinne hyppytunneilla tai koulun jälkeen odottamaan bussin tuloa tai vaikka vähän myöhemmin alkavia näytelmäharjoituksia. Uudessa opiskelukaupungissa etsin kirjaston ensi töikseni ja ihastuin siihen ikihyviksi. Kirjasto on ehdottomia lempipaikkojani opiskelukaupungissani! Jos minulla on paha mieli tai ahdistunut olo, menen sinne, ja olo on taas vähän parempi. 

19. Kaikista eniten haluaisin matkustaa Pariisiin. Monessa paikassa olen käynyt, mutta Pariisissa en. Meidän oli itse asiassa kerran tarkoitus lähteä sinne, mutta eräs perheenjäsen sairastui juuri ennen matkaa, emmekä päässeet lähtemään. Tämä karvas pettymys minulle, mutta on vain kasvattanut haluani matkustaa. Jo ala-asteelta asti haaveilemani ranskan opiskelu toteutui lopulta lukiossa, joten ehkä myös matka Pariisiin tapahtuu joskus. (Ranskani on kyllä kauhean ruosteessa, kun en ole käyttänyt sitä hetkeen! Hyvä, kun osaa sanoa "je ne parle pas français" :D)

20. Tykkään askarrella ja/tai lähettää kortteja. Rakastan askarrella kortteja ihmisille, oli kyseessä sitten syntymäpäivä, ystävänpäivä tai jokin muu merkkipäivä. Varsinkin joulukorttipaja on yleensä useamman viikon projekti, kun kaikesta huolimatta pitää hoitaa muutakin elämää askartelun sijasta. Joskus tätä muuta elämää on, uskomatonta kyllä, niin paljon, että täytyy tyytyä valmiisiin kortteihin. Korttien lähettäminen on minulle kuitenkin todella tärkeä asia, koska haluan sillä ilahduttaa ihmisiä. Siksi minulla on paha mieli, jos en jostain syystä ehdi tai muista jonkun kortin arvoista juhlaa :D

Synttärikettu ystävälle. 

Sellaisia juttuja tällä kertaa! Hyvää syntymäpäivää minulle!

The love I have is riverwide (Praha, osa 2/2)

Prahan matkakertomuksen toinen osa. Otsikko Autoheartin biisistä Possibility.

Kuvissa ei ole vesileimaa, koska olen laiska, ja niitä on miljoona, mutta ne ovat joko minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. (Mutta koska tämä on internet, saatoin myös varastaa pahaa-aavistamattoman Jormaperan kameran ja valehdella käyneeni postilaatikkoa kauempana.) Ethän siis varasta niitä :)

Tiistai 17.10., 

eli päivä, joka oli täynnä korkeuseroja

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Pyhän Vituksen katedraalia. (Joskin kävimme myös ostamassa matkalippuja julkisiin ja tekemässä harharetken etsiessämme postitoimistoa sitä ennen.) Koska katedraali oli "meidän" puolellamme jokea, kaikki alla näkyvät kuvat ovat Malá Stranan alueelta. Osataan sitä muuallakin kuin vanhassa kaupungissa! 

Nousimme pitkät rappuset ylös mäelle, josta näkyi melkein koko Praha. Jo tässä vaiheessa oli niin lämmintä, että piti heittä neuletakki veks. Ja oli lokakuu! Se ei lakkaa ihmetyttämästä, varsinkin, kun katson tätä kirjoittaessani ikkunasta ulos ja näen lunta. Maisemat mäeltä olivat aivan uskomattomat, kuten kuvista voi huomata. 

Mäellä sijaitsee katedraalin lisäksi monia muitakin rakennuksia, esimerkiksi Prahan linna, joka on edelleen ilmeisesti hallituksen ja presidentin käytössä, joten alueelle piti kulkea laukkutarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi. Alue oli valtavan kaunis! Sen ei ehkä olisi pitänyt enää tässä kaupungissa yllättää, mutta huokailin silti ihastuksesta. 

Huokailut muuttuivat hengen haukkomiseksi, kun Pyhän Vituksen katedraali ilmestyi kulman takaa. Se on valtavan kaunis! 

"No on se kyllä vähä hienompi kuin [kotikirkko]."

"Mä luulen, et se ei oo ihan hirveen hyvä vertailukohta..."

Hieno kirkko oli myös sisältä. Oikeastaan sana hieno on vähättelyä, mutta tuntuu tyhmältä käyttää jatkuvasti sanaa upea. Onneksi kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa (ja koska näitä kuvia on miljardi, tällä postauksella on kohta romaanin verran mittaa). 

Kanan funktio ei meille selvinnyt. Ehkä se oli vain tämän papin tai piispan tai pyhimyksen ystävä.

Kirkossa oli muuten superkauniit lasimaalaukset! 

Koska katedraalin torniin pääsi kiipeämään, emme heittäneet tilaisuutta hukkaan. Puolimatkassa ahtaassa portaikossa idea alkoi kuitenkin tuntua äärimmäisen huonolta. Ihmisiä tuli jatkuvasti portaissa vastaan, jolloin joutui painautumaan litteäksi ihan seinää vasten, ahtaanpaikankammo muistutteli olemassaolostaan ja niitä portaita oli aivan kammottava määrä (290 suuntaansa) (kyllä, laskin). Huipulle päästyäni olin niin hikinen ja hengästynyt, että piti istua penkillä tasaamassa hengitystä melko pitkä aika. Kärsimyksistä huolimatta tornista oli valtavan hienot maisemat! 

"Täältä näkyy koko Praha!" 

Tuollaiseen piikkiin nirhaisin käsivarteni kuvia ottaessani. Se on ihan oikeasti terävä, iho meni rikki. Mutta lisäsipä ainakin katu-uskottavuutta tuollainen nirhauma (koska se oli tosi hurja ja halkaisijaltaan reilusti alle sentin). 

Tornin seinällä kiellettiin kirjoittaminen (ei sillä, että sitäkään olisi toteltu), mutta raaputtamisesta ei puhuttu mitään. Minä en kuitenkaan kirjoittanut tai raapustellut mitään, koska olen kiltti ja kunnollinen. 

Kun lopulta hoipertelin ulos tornista laskeuduttuani uudestaan ne 290 porrasta, menimme päiväkahveelle. Tavoitteena oli syödä kakut terassilla, koska oli niin lämmin, ja tämä tavoite myös saavutettiin. Istuimme terassilla valtavan maukkaita kakkuja maistellen ja auringosta nauttien, eikä edes palellut. Ja oli lokakuu! Lokakuu! (En voi tarpeeksi toistaa tätä asiaa.) 

Kakun jälkeen jatkoimme matkaa kultaiselle kujalle, joka oli ennen vanhaan kauppiaiden koti- ja kauppakatu. Kujalla oli paljon suloisia pieniä taloja, jotka näyttivät enemmän seitsemän kääpiön mökeiltä kuin ihmisasumuksilta. Olipa itse Fraz Kafkakin asustellut yhdessä näistä taloista aikoinaan.

Abiturientit vauhdissa? :D 

Kultaisen kujan jälkeen löysimme lopultakin postitoimiston ja postilaatikon, minkä jälkeen poistuimme alueelta jatkaaksemme matkaa läheiseen luostariin. Matkalla näimme melkoisia palatseja (tai muuten vaan hienoja taloja), joihin mielelläni voisin muuttaa. 

Luostarialueella oli tarkoitus käydä luostarin vanhassa kirjastossa, joka alakuvassa näkyy, mutta sinne oli pääsymaksut ja jonoa, joten jätimme sen väliin. Alueella olisi ollut myös miniatyyrimuseo, mutta sinnekin piti maksaa sisäänpääsy, eikä se ketään kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt tuhlata siihen rahaa. Päätimme siis mennä syömään alueella sijainneeseen ravintolaan, eikä se ollut pöllömpi päätös. 

Ruuan jälkeen päätimme kävellä Petrínin kukkulan kautta hotellille lepäämään. Kukkulalta oli todella hienot maisemat! Kuitenkin särkevät jalat ja todennäköisesti edellisen päivän mukulakivimaratonista ärtynyt alaselkä (kuulostan eläkeläiseltä, kun molemmissa matkapostauksissa voivottelen kipua jossain paikassa) hieman himmensivät paikan hohtoa, varsinkin loppuvaiheessa, kun mäet vain jatkuivat ja jatkuivat ja polku, jita luulimme ovelaksi oikopoluksi olikin umpikuja. Kukkulalle olisi kuitenkin ihana tulla joskus paremmalla mielellä ja vähemmän kipuisena vaikkapa piknikille, siellä oli juuri sopivia paikkoja sellaiseen! 

Kuvassa näyttää kylmältä ja syksyiseltä, mutta sitä se ei ollut. Te saatatte ehkä jo muistaa, millainen sää oli kuukauteen nähden. 

Köysiradan rata. 

Tuolla liehui USAn lippu, mutta syy ei selvinnyt. 

Lentokoneita!

Levättyämme ja venytettyäni selkää lähdimme vielä kerran kaupungille, sillä trdelník-tötteröt odottivat meitä. Kävelimme vielä viimeisen kerran Kaarlensillan yli vanhaan kaupunkiin.

Tötteröpaikka löytyikin nopeasti ja tilasimme tällaiset herkut itsellemme. Tötterö on muuten melkoisen tuhtia tavaraa :D Taikina on vähän samantapaista kuin pullataikina, mutta rakenne tuntuu olevan vähän erilainen. Lisäksi pinnalle ripoteltu hasselpähkinä tuo kiinnostavan lisän makuun ja rakenteeseen. Ihan aitoon ja alkuperäiseen trdelníkiin ei ymmärtääkseni kuulu täyte, mutta lämpimän taikinan ja kylmän jäätelön yhdistelmä oli melkoisen mainio. Trdelník ei ole ehkä parasta syömääni herkkua, mutta ei se missään nimessä pahaakaan ollut ja voisin hyvinkin suositella maistamista, jos tilaisuus tulee. 

Kävimme vielä tavaratalossa nimeltä Kotva, mutta se oli kyllä valtaisa pettymys. Mitään kovin jännittävää ei löytänyt ja yläkerrassa joku porasi jotain niin lujaa, että korvia särki. Poistuimme siis paikalta. 

En ole varmaan koskaan näyttänyt blogissa näin suurta osaa itsestäni, mutta tämä jättimyyrä oli niin huippu, etten voinut olla jättämättä sitä tästä postauksesta pois. (Vaikka ettehän te naamaani tuosta näe, joten saatan olla ihan jotain muuta kuin mitä kuvasta voisi päätellä. Tuohan saattaa olla vaikka Jormapera ja minä kauhea, keltainen, kahdeksanlonkeroinen torahammaspeto jossain luolassa.) En muista, olenko maininnut asiasta, mutta olin lapsena armoton Myyrä-fani, joka katsoi piirretyt niin monta kertaa, että vhs-kasetti (jonnet ei muista) on niin monta kertaa kelattu, etten uskalla edes ajatella, mitä nauhalle tapahtuisi, jos yrittäisin kelata sitä, ja jolle luettiin kuvakirjoja sen verran, että vanhempani taitavat osata ne ulkoa vielä tänäkin päivänä. Mutta ketä yritän huijata, tietenkin olen armoton Myyrä-fani edelleen! Kuva on otettu erässä valtavan suuressa, mutta todella sympaattisessa lelukaupassa, jonne olisin varmaan pyörtynyt, jos olisin sinne kolmevuotiaana päässyt. Koko kauppa oli lattiasta kattoon täynnä Myyrä-tavaraa aina pehmoleluista magneetteihin. Kaiken lisäksi kaupan tv:ssä pyörivät Myyrä-piirretyt, joista osa oli minullekin ihan uusia. Tämän jättimäisen Myyrän olisin voinut hyvinkin ottaa mukaani, mutta se ei ihan olisi mahtunut käsimatkatavaroihin. 

Lelukaupassa oli myynnissä myös Pat ja Mat -nukkeja. Olin kokonaan unohtanut tämänkin animaation olevan alun perin tšekkiläinen (tai tšekkoslovakialainen, jos tarkkoja ollaan). Pienenä katsoin tätäkin ohjelmaa todella paljon. Tämä kaksikko jäi kuitenkin oheistuotteissa ja mainostuksessa Myyrän varjoon, enkä nähnyt heitä enää missään muualla. Ehkä ohjelma ei ole enää nykyään kovin suosittu tai tiedetty, Tšekissä ainakaan?  Yhden toisen kaupan ikkunassa näimme myös Rosvo Rudolf -aiheisia leluja, mikä oli oikeastaan vielä yllättävämpää kuin Pat ja Mat. Itse en ole koskaan nähnyt Rosvo Rudolfia telkkarista, mutta äänikirjoja olen kyllä kuunnellut erittäin paljon. Mahtaako nykylapset enää tietääkään tätä sympaattista rosvoa? (Ja jälleen kuulostan tädiltä, hohhoijaa.) (Sattuuko joku muuten muistamaan, miksi Rudolfista edes tuli rosvo? Muistelen sen liittyneen jotenkin kenkiin tai isoihin jalkoihin.) 

Palasimme vielä kaupan kautta raitiovaunulla hotellille, pakkasimme tavarat aamua varten ja kävimme nukkumaan. 

Keskiviikko 18.10., 

eli päivä, jolloin koin kulttuurishokin

Syötyämme aamupalan kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme metroasemalle. 

Matkalla näimme jotain tuttua ja kotoisaa. 

Lähdetäänkö torille?

Voit matkustaa Prahaan asti, mutta Suomi100 saa sinut kiinni silti. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?

Matka lentokentälle ensin metrolla ja sitten bussilla sujui kivuttomasti ja vaivattomasti, mutta lentokentällä odottelu ei ollut yhtä vauhdikasta kuin alhaalla nähtävä taidekuva. Lento oli myöhässä ja jouduimme odottamaan portilla hyvän tovin. Koska en tiennyt, kuinka kauan lentoa jouduttaisiin odottamaan, en edes viitsinyt ruveta kaivamaan kirjaa repun pohjalta, jotta tavaroiden takaisin pakkaamisessa ei tulisi hätäkiire. Kyllä olisi kannattanut, odotellessa olisi hyvin ehtinyt lukea muutaman novellin, ja pakata ja purkaa repun pariinkin otteeseen.

Pääsimme lopulta lentokoneeseen, ja matka sujui suhteellisen kivuttomasti. Yritin vähän nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Kun kone laskeutui lopulta Helsinki-Vantaalle, koin valtavan kulttuurishokin astuessani ovesta ulos: vaikka Prahassa olikin aamulla ollut huomattavasti viileämpää kuin aiempina päivinä, Suomessa oli oikeasti kylmä. Oikeastaan voisi sanoa todella kylmä, olihan sentään jo lokakuu.

Näimme matkalla parkkipaikan ja kentän välillä olleella ruohoalueella olleita pieniä kaneja jo lähtöpäivänä ja siellä ne olivat edelleen. Ne näyttivät niin pieniltä ja palelevilta. Ruohikolle oli jätetty sunnuntaina porkkanoita, ja mietimmekin, olivatko nämä valtavan suloiset karvapallot pahamaineisia citykaneja, joita turistit ovat ruokkineet, vai jonkun lemmikkikaneja, jotka on vapautettu luontoon, kun omistaja on lähtenyt matkalle. Toivon koko sydämestäni, ettei kyseessä ole jälkimmäinen tapaus. Olisin halunnut ottaa kanit reppuuni ja viedä kotiin lämmittelemään, sen verran surullisilta ne näyttivät. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani tulee surullinen olo itsellekin, kun mietin näitä pikkuruisia pitkäkorvia. Toivottavasti niillä menee hyvin. 

Kotiin palasimme myöhään illalla pienten vastoinkäymisten jälkeen. Oli ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka maisemat olivatkin köyhemmät kuin Prahassa. 

Tein Prahasta myös muutaman ostoksen. Siitä huolimatta, että minulla on niin paljon kirjanmerkkejä, että miltei hukun niihin, ostin Mucha-museosta ihanan kauniin magneettikirjanmerkin. 

Tunnistaako joku kirjan?

En voisi sanoa itseäni Myyrä-faniksi, jos en olisi hankkinut matkalta jotain siihen liittyvää. Tässä siis maailman katu-uskottavin (ja repussa rytistynyt) t-paita. 

Ehkä tämä toimii jonkinlaisena motivaattorina ajo-opiskelussa? 

Yhteenvetona voisi sanoa, että jos kaupungin kanssa voisi mennä naimisiin, valitsisin armaaksi aviopuolisokseni Prahan. Vaikka useisiin kaupunkeihin olen elämässäni rakastunut, Praha on se, joka vei jalat alta ensisilmäyksellä. Mystinen ja salaperäinen kaupunki, jonka mystisyys ja salaperäisyys ehkä hieman kärsii turistien määrästä, mutta onnistuu silti lumoamaan. 

Praha, sinulla on aina paikka sydämessäni. Jonain päivänä tulen vielä takaisin.