Virginien katse

Graduprosessiin liittyy omalla kohdallani hyvin voimakasta fiilisten aaltoilua, ja sama tilanne on varmasti lähes kaikilla. Välillä tuntuu siltä, että eihän gradu ole niin kauhea kuin mitä pelotellaan, sen kun ottaa niskasta kiinni ja lukee ja kirjoittaa. Seuraavana päivänä saattaakin sitten löytää itsensä pyörimästä epätoivon alhosta: en tajua mitään, en ymmärrä omasta alastanikaan mitään, ei tästä tule yhtään mitään. 

Olin tovi sitten Helsingissä, vierailin jälleen arkistossa alkuperäisaineistoni parissa. Olin varannut arkistotyöskentelyyn kaksi päivää, mutta jälkimmäisenä päivänä sain hommat niin nopeasti pakettiin, että minulle jäi monta tuntia aikaa ennen junan lähtöä. Menin siis Ateneumiin, jossa kuljin ensin kokoelmanäyttelyn läpi ja sitten vielä ylimmän kerroksen laajan Albert Edelfelt -näyttelyn. Molemmissa näyttelyissä oli paljon kiinnostavia teoksia, niin tuttuja kuin tuntemattomia. 

Ja tietenkin kohtasin Edelfelt-näyttelyssä Virginien. 

Pariisitar (Virginie) (1883) on maalaus, johon Edelfelt on maalannut pariisilaisen naisen, joka oli hänen mallinsa ja rakastajattarensa, myös todennäköisesti taiteilijan aviottomien lasten äiti, josta käytetään nimeä Virginie. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on selvittänyt taulun naisen taustoja kirjassaan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Luin kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi: käsittelihän se useita minua kiinnostavia teemoja, taidehistoriaa, 1800-lukua, naisten asemaa, arkistojen hiljaisuuksia, mikrohistoriaa. Se on saanut minut myös näkemään Edelfeltin Virginie-aiheiset taulut aivan uudessa valossa. 

Vaikka olin ollut tyytyväinen arkistopäivieni aikaansaannoksiin, minulla oli silti vähän epävarma olo moniin kysymyksiin liittyen. En ehkä ollut graduepätoivon syvimmässä kuopassa, mutta varovasti matkalla sinne. Toivoin Ateneum-käynnin vievän ajatuksiani muualle, ja pääseväni ainakin pieneksi hetkeksi eroon epävarmoista ajatuksistani. Jossain taustalla ne möyrivät silti, kunnes pysähdyin Virginien eteen. 

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Pariisitar-taulun livenä, mutta ensimmäistä kertaa koin sen äärellä yhtä järisyttäviä tunteita. Totta kai taulu on kaunis, ja ihailen sitä aina: miten kaunis Virginie onkaan, miten hänen katseensa on täynnä iloa ja rakkautta, miten taitavasti valo heijastuu hänen rannerenkaastaan. Nyt kuitenkin Virgineä silmiin katsoessani yhdistyi mielessäni paitsi Kortelaisen kirjaan, myös omaan graduuni, ja hetken kaikki oli kirkasta ja selkeää. En tee samankaltaista tutkimusta kuin Anna Kortelainen kirjassaan, eikä minun tarvitse etsiä jotakin henkilöä kuin neulaa heinäsuovasta. Kuitenkin käsittelen itsekin gradussani tavallisia naisia, joille ei välttämättä pystytetä patsaita. Pohdin arkistojen hiljaisuuksia ja sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen ei. Siihen, että olen päässyt tähän pisteeseen ja valinnut juuri tämän tietyn aiheen graduuni, on johtanut lapsesta asti palanut kiinnostus historiaan, teini-iässä herännyt innostus naisten historiaan ja feminismiin ja yliopistoaikoina löydetty vallan näkökulma. Nämä aiheet inspiroivat ja innostavat minua, mikä on gradun kaltaista pitkää projektia tehdessä tärkeää. Ja vaikka gradun kanssa kokisikin välillä epätoivoa, olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan tehdä tutkimusta juuri sillä alalla, juuri siitä aiheesta, jota rakastan. 

Kiitos Virginie, ajattelen, kun kävelen näyttelyn seuraavaan huoneeseen. Kiitos, kun muistutit minua siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Kokemusta on vaikea sanoittaa, mutta epätoivon kuilu on jäänyt jälleen hetkeksi taakse. 

Ostin Pariisitar-taulun itselleni museokaupasta postikorttina ja kiinnitin sen vaatekaappini oveen. Toivon, että se muistuttaisi minua tästä kohtaamisesta Ateneumissa ja toisi uskoa ja luottamusta omaan tekemiseeni. 

Toukokuun luetut 2023

Toukokuussa 2023 luin kuusi kirjaa (896 sivua, 14 h 38 min), joista yksi oli non-fictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuvaa, yksi e-kirja ja kaksi äänikirjaa.

Antell, Ann-Christin: Puuvillatehtaan kilpailija (Puuvillatehdas #3) 9 h 54 min [K]

Kesey, Ken: Yksi lensi yli käenpesän 375 s. 

Woolf, Virginia: Oma huone 4 h 44 min [K]

Tikkanen, Märta: Vuosisadan rakkaustarina 103 s. 

Takalo, Tiitu: Rakkaus on köyhän rikkaus: kootut sarjakuvanovellit 248 s. 

Marck, Mary: Eevan luokka (Eeva #1) 170 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2 

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 4

Puuvillatehdas-sarjan viimeinen osa, Puuvillatehtaan kilpailija, sijoittuu 1920-luvulle. Päähenkilönä toimii tällä kertaa Paula Barker, Martan tytär ja Jennyn tyttärentytär. (Miksiköhän Paula ei muuten ole Lehtonen isänsä sukunimen mukaan? Miten sukunimilaki on toiminut Suomessa tuolloin?) Barkerin tehtaan reklaamipäällikkönä toimiva tulisieluinen Paula kauhistuu kuullessaan, että talousvaikeuksissa painiva tehdas aiotaan myydä Littoisten verkatehtaalle. Verkatehtaan päällikön poika Richard Falke on sietämätön tyyppi, ja Paula aikoo taistella viimeiseen asti, että saisi tehtaan pidettyä suvullaan. En ole missään vaiheessa ollut Puuvillatehdas-trilogian suurin fani, mutta jopa minun mielestäni trilogian päätösosa oli pohjanoteeraus. Siinä missä sarjan toisessa osassa päästiin joistain ensimmäisen osan kömpelyyksistä eroon, tässä niihin taas palattiin, ja löydettiin jopa uusia tapoja olla kömpelö. Kuten edellisissäkin osissa, tämänkin kirjan keskiössä on romanssi. Sen lopputulos on kuitenkin selvä parin ensikohtaamisesta alkaen. Ennalta-arvattavuus ei välttämättä romanttisessa viihdekirjassa haittaa, mutta ärsytti silti, varsinkin, kun parin tiellä olleet ongelmat eivät tuntuneet tarpeeksi suurilta uhilta, lähinnä tavoilta kasvattaa sivumäärää. Kirjaa kuunnellessani revin hiuksia päästäni myös Paulan kohdalla, sillä häntä ei voinut kerrassaan sietää. Minulla on muutenkin nykyään hyvin matala sietokyky not like other girls -päähenkilöille, ja Paulassa ei edes tapahtunut juuri minkäänlaista hahmokehitystä!! Dramaattiset tapahtumat menivät välillä suorastaan överinaurettavan puolelle. Minun oli myös vaikeaa sulattaa lopun saippusarjamaista käännettä, joka ei tuntunut yhtään istuvan kirjojen maailmaan. Martan tarinakaaren olisi voinut saada nätimmällekin rusetille. Äänikirjan viimeinen puolitoista tuntia tuntui muutenkin tarinan turhalta venyttämiseltä. Jennyn tarinakaaresta pidin, olisinkin mieluummin lukenut vaikka koko kirjan hänen näkökulmastaan! Parasta tässä sarjassa on ollut historiallinen Turku ja tuttujen paikkojen bongailu. Arvostan kirjailijan tekemää taustatyötä, vaikka ajankuvan rakentaminen onkin välillä hieman kömpelön tuntuista. Viihdekirjallisuuden tarkoitus on viihdyttää, ja siinä tämä trilogia onnistuu kuitenkin. Tiedän jo kuuntelevani Antellin seuraavan joulukertomuksen, joka sijoittuu 1800-luvun puolelle, koska (kevyttä) viihdettä tarvitaan. 

Yksi lensi yli käenpesän on ollut lukulistallani ties kuinka kauan. Näin yläasteella kirjan pohjalta tehdyn näytelmän ja luin sen käsikirjoituksen, ja se teki minuun hyvin suuren vaikutuksen, ja pyöri mielessäni pitkään. Meni kuitenkin lähes 10 vuotta ennen kuin sain tartuttua alkuperäisteokseen. Tarinaa kertoo Päällikko Bromden, puoliverinen alkuperäisasukas, joka on ollut mielisairaalan potilaana jo vuosien ajan. Sairaalan väki pitää häntä kuuromykkänä, mutta oikeasti hän näkee ja kuulee paljon, sellaistakin, mitä ei välttämättä ole potilaiden korville tarkoitettu. Ylihoitaja Ratchedin rautaisella otteella johtaman sairaalaan rutinoituneeseen arkeen tulee muutos, kun potilaaksi tuodaan McMurphy, pikkurikollinen, joka on onnistunnut keinottelemaan yhteiskuntapalveluksesta kirjautumalla mielisairaalaan. McMurphy kyseenalaistaa auktoriteetteja, varsinkin hoitaja Ratchedia, ja hänen vanavedessään myös muut potilaat alkavat toimia sairaalan epäinhimillistä koneistoa vastaan. Kumpi onkaan vahvempi? Kirjassa oli vaikuttavat hetkensä, ja ymmärrän hyvin kirjan yhteiskunnallisen merkityksen. Kesey oli saanut inspiraation teokseensa työskennellessään sairaalassa ja nähdessään potilaiden julman ja epäinhimillisen kohtelun. Yksi lensi yli käenpesän on varmasti ravistellut rakenteita hyvin voimakkaasti ilmestyessään, ja herättää nykyäänkin ajatuksia mielenterveysongelmien hoidosta ja sairastuneiden kohtelusta. (Modernimpaa näkökulmaa aiheeseen tuo esimerkiksi Viivi Rintasen sarjakuva Mielisairaalan kesätyttö!) Itse en kuitenkaan innostunut tästä juurikaan. Hahmoja oli paljon, ja minun oli vaikea pysyä heissä perässä. Kirjoitustyylikin oli jokseenkin raskaslukuinen. Lukemaani painokseen oli eksynyt painovirheenä väärin päin kääntyneitä sivuja, mikä hidasti lukemista entisestään. Kertojaratkaisu jäi mietityttämään minua. Toisaalta hiljainen, lähes näkymätön sivustakatsoja on nerokas valinta kertojaksi, mutta välillä Bromden katoaa taka-alalle täydellisesti, ja ainakin itse toisinaan unohdin kokonaan, että hän kertoi tarinaa. Teatteriversio jätti minuun aikoinaan suuremmat jäljet kuin alkuperäisteos. Esimerkiksi loppuratkaisu tuntui siinä paljon järkyttävämmältä ja painavammalta, kirjassa lopetus vain ikään kuin tapahtui. 

Virginia Woolfin Oma huone on niin ikään ollut lukulistallani vuosia. Toki kirjan ydinsanoma siitä, että naisella on oltava omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voi kirjoittaa, on tuttu, ja olen lukenut kirjasta myös Shakespearen (kuvitteellista) sisarta käsittelevän katkelman feminismin historiaa käsittelevällä sukupuolentutkimuksen kurssilla, mutta koko teos minulla oli lukematta. Woolf kirjoittaa esseessään sukupuolten välisestä epätasa-arvosta ja yhteiskunnallisista rakenteista, jotka estävät naista ajattelemasta ja kirjoittamasta. Tämä ei ole suotta klassikkoteos! Olin useaan otteeseen melkein haljeta innostuksesta, koska tämä oli niin hyvä. Vaikka en ollut aina Woolfin kanssa samaa mieltä (esimerkiksi ärsyynnyin Jane Austenin vähättelyyn ja vertailuun Brontën sisaruksiin), tässä oli kuitenkin todella paljon kiinnostavia ajatuksia sekä ihanan purevaa ja terävää feminismiä. Pieni queer-näkökulman häivähdys yllätti ja ilahdutti minua myös. Vaikka kirjan ilmestymisesta on melkein 100 vuotta aikaa, jotkut asiat ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia. Mitähän Virginia sanoisi, jos tietäisi, ettei sukupuolten välinen tasa-arvo ole edelleenkään toteutunut? Isoin ongelma tässä kirjassa ei kohdallani liittynyt niinkään sisältöön, vaan formaattiin. Kuuntelin tämän äänikirjana, mutta jälkiviisaana olisi pitänyt lukea tämä paperikirjana. Tuntui, että äänikirjassa meni helpommin asioita ohi! Monta kertaa olisi tehnyt mieli alleviivata tai kirjoittaa Woolfin ajatuksia ylös! Ehkä palaan joskus Omaan huoneen pariin paperilla. Tutustuisin muutenkin mielelläni Woolfin teoksiin. Erityisesti Orlandon haluaisin lukea, koska pidin sen pohjalta tehdystä elokuvasta! 

Satuin eräänä päivänä olemaan yksin lounastamassa, joten päätin ruveta lukemaan jotain e-kirjaa. Törmäsin Bookbeatissa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, ja koska se ei ollut sivumäärältään suurensuuri, päädyin lukemaan sitä. Omaelämäkerrallinen teos pohjautuu Tikkasen avioliittoon Henrik Tikkasen kanssa, jota varjosti miehen alkoholismi ja väkivalta. Vuosisadan rakkaustarina on kirjoitettu runomuotoon, ja lienee määrittelykysymys, haluaako sitä kutsua runoteokseksi vai kenties jopa säeromaaniksi, vaikka tuota termiä ei ole Suomessa taidettu käyttää ennen viimeisintä vuosikymmentä. Tikkanen tarjosi kirjassaan välillä niin voimakkaita sanoja ja mielikuvia, että minun olisi tehnyt mieli tehdä kirjaan runsaasti alleviivauksia! Esimerkiksi kohdat, joissa hän puhui sukupolvien ketjusta ja omista keinoistaan käyttää valtaa miestään kohtaan olivat sellaisia, että melkein tuli kylmät väreet. Toisaalta hyvin kohtien vastapainona teos tuntui välillä toisteiselta, eikä toisto tuntunut tehokeinolta, vaan löysähköltä kustannustoimitukselta. Varmasti elämä alkoholistin vaimona (tai muuna läheisenä) on itseään toistavaa, mutta itse ärsynnyin toisteisuudesta. Koska osa runoista oli hyvin teräviä ja kirkkaita, heikommat erottuivat joukosta hyvin. Muutama olisikin saanut mielestäni jäädä pöytälaatikkoon tai vaihtoehtoisesti editoida niitä enemmän. Ilahduin muuten todella paljon siitä, että bongasin kirjasta useamman intertekstuaalisen viittauksen Omaan huoneeseen, jonka olin juuri saanut luettua ennen tämän loppuun lukemista! Tikkanen konkretisoi hyvin Woolfin ajatuksia: miten nainen voi kirjoittaa, kun (taiteilija-)aviomies vain juo ja märehtii omia töitään jättäen arjen pyörittämisen ja lasten ja kodin hoitamisen vaimonsa harteille? Vuosisadan rakkaustarina näyttää hyvin myös sen, miten vaikea väkivaltaisestakaan suhteesta on lähteä. Vaikka tuntisi lähinnä suurta vihaa ja katkeruutta kumppaniaan kohtaan, täysin ei voi vihata, sillä välillä jostain pilkahtaa näky siitä ihmisestä, johon aikoinaan rakastui. Rakkaus on ristiriitaista ja välillä jopa julmaa. Märta Tikkasen muukin tuotanto kiinnostelee. Myös Henrik Tikkasen Minun Helsinkini löytyy omasta kirjahyllystäni, senkin tulen todennäköisesti jossain vaiheessa lukemaan (olkoonkin, että H. Tikkasen pisteet omissa silmissäni eivät ole tämän kirjan jälkeen erityisen korkealla...). 

Kuten blogin lukijat ovat varmasti huomanneet, pidän kovasti Tiitu Takalon sarjakuvista. Sen valossa tuskin on mikään yllätys, että Takalon tuotantoa kokoava Rakkaus on köyhän rikkaus on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt lopulta pääsin sitä lukemaan. Teos kokoaa sarjakuvanovelleja paitsi aiemmin lukemistani Jää- ja Tyhmä tyttö -kokoelmista, mutta joukossa on myös erilaisissa lehdissä ja muissa julkaisuissa ilmestyneitä sarjakuvia, jotka olivat minulle aivan uusia. Sarjakuvien lisäksi kirja sisältää Takalon kommentteja omista vanhoista töistään. Hän pohtii esimerkiksi sitä, mihin hän on tyytyväinen ja mitä hän tekisi nykyään toisin, millaisia tekniikkoja hän on milloinkin käyttänyt ja miten maailma on muuttunut sarjakuvan piirtämisen jälkeen. Nautin sarjakuvista, mutta erityisesti Takalon kommentteja oli ihanaa lukea. Vaikka aivan kaikki sarjakuvat eivät uponneet minuun (joidenkin piirrostyyli ei vain napannut!), tämä on erittäin hieno katsaus yhden taiteilijan uraan ja kehitykseen! 

Olen lukenut Mary Marckilta aikaisemmin kirjan Luokan ikävin tyttö, pariinkin otteeseen, mutta Eeva-sarja on jäänyt lukematta. Päätin korjata asian löydettyäni kirjaston vaihtohyllystä sarjan ensimmäisen osan Eevan luokka. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Eevasta, joka käy koulua yhteiskoulussa Helsingissä 1900-luvun alussa. Kirja koostuu lähinnä sattumuksista, joita Eeva koulutovereineen kokee, mutta jälkimmäisellä puoliskolla on myös pidempi tarinakaari, kun luokkaretkellä tapahtuu ikäviä asioita, joiden seuraamuksilla on pitkät jäljet. Eevan luokka on aikansa tuote, niin hyvässä kuin pahassa. Siinä on tyttökirjojen viehätystä ja entisajan koululaiselämää, josta on hauska lukea. On kutsuja, leikkejä, kujeiluja ja leivosten syömistä! Luulen, että varsinkin lapsena tämä olisi uponnut minuun kuin kuuma veitsi voihin, rakastinhan lukea sisäoppilaitoksiin sijoittuvia kirjoja (ja vaikka tässä ei sisäoppilaitoksessa ollakaan, koulunkäynnin kuvauksessa on samankaltaista vanhanaikaisuutta). Ihan varauksetta en tähän kylläkään ihastunut. En pitänyt juuri kenestäkään henkilöstä, varsinkaan sellaisista, jotka selvästi oli tarkoitettu pidettäväksi. Kaikki keskeiset henkilöt Eevasta alkaen ovat hyvin varakkaita ja etuoikeutettuja, mikä ei välttämättä vielä ole vika, mutta joskus heidän elämänsä ongelmat tuntuivat turhauttavan pieniltä. Myös suhtautuminen köyhempään väestönosaan oli jokseenkin kiusallista, vaikka esimerkiksi tyttöjen hyväntekeväisyysyritys olikin humoristiseksi kohtaukseksi tarkoitettu. Eevan paras ystävä Hertta oli mielestäni aivan sietämätön! Ymmärsin erittäin hyvin (kirjan "pahikseksi" nostettua) Saaraa, joka ei voinut sietää Herttaa, eikä voinut ymmärtää, miksi tätä rakastettiin luokassa niin suuresti... Eeva ja Hertta tovereineen pilkkasivat myös useaan otteeseen tuntemiaan henkilöitä niin älyn (tai sen puutteen), harrastusten kuin ulkonäön vuoksi, ja varsinkin Ettaan kohdistunut jatkuva kehon kommentointi oli todella ikävää luettavaa. Kyseessä oli kuitenkin nopealukuinen ja kevyt kirja, että luen varmaan myöhemmätkin osat. Ehkä Eeva, Hertta ja muut henkilöt oppivat kasvaessaan kohtelemaan muita ihmisiä kunnioittavasti :D Eevan luokka palautui vaihtohyllyyn, eikä jäänyt oman hyllyni valikoimiin. 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Rakkaus on köyhän rikkaus (hyvin monessa tarinassa matkustetaan!) 

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Eevan luokka

Toukokuussa aloitin harjoittelun, mikä johti siihen, että aivot olivat melkoisen sohjoiset pari ensimmäistä viikkoa. Olen kuitenkin viihtynyt töissä, ja olen todella onnellinen, että pääsin juuri tuohon nimenomaiseen paikkaan harjoitteluun! Toukokuuhun mahtui paljon uuden opettelua ja uusien taitojen oppimista. Opiskelu sen sijaan on jäänyt vähän vähemmälle... Vaikka toukokuuni täyttyi töistä, sen aikana ehdin myös käydä teatterissa, juhlia toverin valmistumista maisteriksi (järkyttävää, että joku omalta vuosikurssilta valmistuu :D), esiintyä kuorokonsertissa (parasta!), järjestää ystävän kanssa jo perinteisen Euroviisukatsomon, käydä päiväreissulla naapurikaupungissa, vierailla museoissa ja kulttuurihippaloida kotikaupungissa. Vauhdikas kuukausi, ei voi muuta sanoa! Sama vauhti on jatkunut myös kesäkuussa, mikä on yksi syy siihen, miksi kuukausikooste ilmestyi vasta kuun puolivälin jälkeen...

Kuukauden biisi on Nössö Novan Dynamo. Bongasin tämän erään perheenjäseneni vinkistä, ja ihastuin heti ikihyviksi. Biisissä on ihanan kepeä tunnelma, ja se kehottaa nauttimaan hetkestä. Tätä olen kuunnellut viime viikkoina aivan järjettömän paljon, se hivelee jotenkin kaikkia aivojeni mielihyväalueita!