Internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessani löysin tällaisen hauskan sivuston, jolla voi koota seitsemän lempialbumiaan yhteen kuvaan, ikään kuin taideteokseksi. Vaikka monien muiden tavoin kuuntelen musiikkia nykyään lähinnä Spotifysta ja yleensä itse tekemiltäni soittolistoilta, arvostan todella paljon hyvä albumikokonaisuuksia ja ilahdun joka kerta, kun huomaan, että kokonaisuuden eteen on nähty vaivaa ja käytetty ajatustyötä, eikä vain lätkäisty biisejä satunnaiseen järjestykseen. Joku toinen olisi ehkä jättänyt kuvan valmistumisen jälkeen asian sikseen, mutta minä en, tahdon kertoa perusteluja valinnoilleni :D ja mikäs sen parempi paikka höpöttää tällaisista jutuista kuin blogi, jossa kukaan ei tule rajoita hölinääni...
Valinnat olivat vaikeita, mutta valitsin albumit lähinnä sydäntäni kuunnellen, suurin piirtein ensimmäiset, jotka tulivat mieleeni. Jos jonkinlaista kriteeristöä mietin, päätin, että albumin pitää olla sellainen, että siinä ei ole ollenkaan tai lähes ollenkaan sellaisia kappaleita, joita skippaisin joka kerta levyä kuunnellessani. Pyrin myös siihen, että nostalgia ei sumentaisi silmiäni liiaksi, vaan valitsisin oikeasti lempialbumeitani listalle. Jos olisin tehnyt listan nostalgialasit silmillä, siitä olisi tullut kovin toisen näköinen. (Silloin siellä olisi ollut kenties esimerkiksi Boney M.:n Gold-kokoelma, joka ei ole tosiaankaan missään lempilevyjeni listalla, vaikka monista sen biiseistä kovasti pidänkin.) Albumien järjestys ei ole paremmuusjärjestys, sillä se riippuu puhtaasti päivästä ja fiiliksestä.
1. The Beatles: The Beatles/White album (1968)
Käsi pystyyn, kuka yllättyi, että Beatles on ekana listalla (vaikkei tämä paremmuusjärjestys ollutkaan)? White album jakaa mielipiteitä, ja täytyy tunnustaa, etten minäkään pitänyt siitä silloin, kun Beatlesiin aloin kunnolla 11-vuotiaana tutustumaan, mutta kun vähän myöhemmin palasin tuplalevyn pariin, aloinkin tykästyä siihen enemmän, ja se onkin suosikkini Beatlesilta, jos yksi on pakko valita. Myönnän, että tuplalevy on kokonaisuutena ehkä hieman raskas, ja esimerkiksi Revolution 9 on "biisi", jonka skippaan jokaisella kerralla, mutta samaan aikaan minua viehättää albumin runsaus ja monipuolisuus. Parin edellisen albumin ylitsepursuava psykedeelisyys on käännetty hieman maltillisempaan suuntaan, mutta musiikissa silti kokeillaan erilaisia juttuja: levyltä löytyy esimerkiksi ensimmäiseksi heavy metal -kappaleeksi tituleerattu Helter skelter. Toisaalta levyltä löytyy myös herkkiä, akustisia kappaleita kuten Blackbird ja Cry baby cry. Beatlesin monipuolisuus ei lakkaa ihmetyttämästä ja ihastuttamasta, ja White album on monipuolisuudesta hyvä todiste. Toki minulla liittyy White albumiin myös nostalgisia muistoja, jotka lisäävät sen tärkeyttä omissa silmissäni, mutta siitä huolimatta se on eräs parhaista albumeista, mitä Beatles koskaan levytti. Ja noh, löytyyhän levyltä myös biisi nimeltä Glass onion, jonka merkitystä minulle itselleni on tuskin kovin vaikea arvata ;) (fun fact: blogin kuusivuotisen historian aikana tasan yksi ihminen on hoksannut ilman mitään vihjeitä, mistä blogini nimi tulee :D)
Hounds of love on suurin piirtein kaikkien Kate Bush -fanien suosikki, enkä heistä tässä tapauksessa juurikaan eroa. Albumikokonaisuus on runsas ja rikas, upea sekä äänimaailmaltaan, että sanoituksiltaan, puhumattakaan Bushin käsittämättömästä äänestä, joka on yhdessä hetkessä kujerrusta ja toisessa kauhunhuutoa. Vaikka 80-luvun tyyli hieman kurkkiikin nurkan takaa (esimerkiksi Running up that hillin rummuissa), on kokonaisuus kuitenkin yllättävän ajaton. Erityisen hieno on B-puolen Ninth Wave -kokonaisuus, joka kertoo tarinan veden varaan joutuneesta tytöstä, hänen unistaan ja painajaisistaan. Näen tämän kokonaisuuden hyvin visuaalisena kuunnellessani, eikä minua varmaan koskaan lakkaa harmittamasta, että Bushin suunnittelema Ninth wave -elokuvaprojekti kaatui ennen kuin se ehti edes alkaa. A-puolen teema on löyhempi: se käsittelee ihmisten välisiä suhteita eri näkökulmista, mikä sekin on sinänsä toimiva teema, mutta kokonaisuuden nimittäminen "teemaksi" tuntuu hieman päälleliimatulta. Hyviä biisejä siinäkin kuitenkin on, hienoimpiin hetkiin kuuluu taianomainen Cloudbusting. Monet A-puolen kappaleista toimivat omina itsenään, kun taas jotkut Ninth waven kappaleista ovat selkeästi "pelkkiä" kokonaisuuden osia: esimerkiksi Morning fog ei ole mikään erityisten hieno ja merkittävä kappale, mutta tarinan päätöslukuna sillä on merkittävä osansa albumilla. Hounds of love on Kate Bushin tuotannosta ehkä yksi helpoiten lähestyttävin albumi: esimerkiksi joku The Dreamingin kaltainen taiderock-järkäle ei ehkä ole paras levy aloittaa artistin tuotantoon tutustumista. Hounds of love oli minulle itsellenikin ensimmäinen askeleeni Kate Bushin tuotantoon, joten voin sitä vilpittömästi suositella.
3. Marina and the Diamonds: FROOT (2015)
Mielestäni kaikki Marinan levyt ovat hyviä, pidän siitä, että ne ovat kaikki hieman toisistaan eroavia sekä soundeiltaan että sanoituksiltaan. Vaikka minuun vetoavatkin niin Family jewelsin vihaisuus kuin Electra Heartin kepeän pinnan alla piilotteleva synkkyys ja Love + Fearin pohdiskelevat sävyt, FROOT on ehkä kuitenkin Marinan paras levy. Äänimaailma osuu täsmälleen johonkin omaan mielihyväalueeseeni, ja sanoitukset, jotka ovat yleensäkin Marinan musiikin parasta antia, ovat todella onnistuneita. Tunnelmatkin vaihtelevat nimikappaleen hedelmävertauksilla leikittelevästä viettelystä I'm a ruinin hankalaan parisuhteeseen ja ihmisten pahuutta käsittelevästä Savagesista kuolemanpelkoa sanoittavaan Immortaliin. Marinalla on myös jokaisella albumilla vahvasti oma estetiikkansa, ja FROOTin estetiikka miellyttää silmääni eniten. Olen muistaakseni puhunut aikaisemminkin siitä, että jollain kumman tavalla Marina onnistuu aina uudella levyllään sanoittamaan juuri sen hetken ajatuksiani ja tuntemuksiani, ja sama pätee FROOTiin. Joka kerta, kun kuuntelen levyä, muistuu mieleeni yhdeksäs luokka, ja silloiset ajatukseni, joihin Marinan musiikki toi lohtua ja lupauksen siitä, että vaikeuksista selvitään kyllä. (Muistatteko, kun sanoin, että näissä valinnoissa ei ole nostalgiatekijää mukana?) Nyt aikuisempana huomaa sen, miten kypsästi Marina sanoituksissaan eri aiheita käsittelee. Kun kaksi edeltävää albumia ovat enemmänkin hieman teinimäisiäkin tunteenpurkauksissaan (missä ei tosiaan ole mitään väärää, eikä teinimäisyys tarkoita, että vakavia aiheita ei voisi käsitellä), FROOTista hehkuu aikuisempi ja harkitsevampi tapa käsitellä vaikeitakin asioita. Isoin ongelma FROOTissa on kuitenkin sen rakenne: menevämmät biisit on albumin alkupäässä, ja loppupuoli koostuu lähinnä slovareista. Itse olisin järjestänyt kappaleet jotenkin toisin, jotta kokonaisuus olisi hieman tasaisempi.
4. Scandinavian music group: Manner (2011)
Myös Smg:n tuotanto on mahtavia albumeja täynnä, mutta jos niitä katsotaan puhtaasti skipattavien biisien määrässä, on vuoden 2011 Manner niistä paras. Manner on hieman rockimpi kuin pari edellistä folk-levyä, mutta silti siinä on vahvasti edellisten kaltainen henki. (Siksi seuraava Smg-albumi Terminal 2 olikin pienoinen järkytys, koska se oli niin erilaista kuin mihin olin tottunut.) Mantereella liikutaan Smg:lle tyypillisesti kesäisissä maisemissa, tosin tällä kertaa eksoottisia eläimiä löytyy sanoituksista vähemmän. Terhi Kokkonen on eräs suurimmista sanoittajasuosikeistani (ainakin suomeksi), ja sanoitushelmiä on myös Mantereella: esimerkiksi Montreal kertoo mielestäni suhteellisen vähillä sanoilla yllättävän paljon. Omenenkukan terälehtiä on ihanan kepeä ja kuriton, kun taas Hautojen yli on hämmästyttävän synkkä, kun sanoja alkaa kuunnella tarkemmin. Mustarastas lauloi ooh la la puolestaan on laulu, josta en ole täysin saanut kiinni näiden 10 (!?) vuoden aikana, mutta se on tarjonnut monenlaisia tulkintamahdollisuuksia vuosien mittaan. Vaikka levyllä kuljetaankin monenlaisesta tunnelmasta toiseen, kokonaisuus on silti eheä: lähes kaikkia kappaleita yhdistää paikasta toiseen liikkumisen teema. Onko se suunniteltua vai ei, en tiedä, mutta mielestäni Manner on loistava päätös Smg:n folk-vaiheelle, josta kovasti pidin. (Vuosien kuluessa olen oppinut pitämään jonkin verran myös Terminal 2:sta, mutta kasari-inspiroituneempi Baabel oli enemmän omaan mieleeni, enkä pahoita mieltäni, jos bändi jatkaa sillä linjalla myöhemminkin.) Jos muuten pitäisi sanoa yksi lempibiisi Smg:ltä, mainitsisin ehdottomasti tältä levyltä löytyvän Kauniin Marjaanan.
5. Ultra bra: Kalifornia (1999)
Ultra brankin kohdalla valinta oli vaikea, mutta tässä kohdassa päätin hieman erota yleisestä mielipiteestä, joka ylistää Krokettia maasta taivaaseen, ja valita bändin kolmannen albumin. Paitsi että siltä löytyy ehdoton ykköslempparini Ultra bralta, eli Kirjoituksia, sen etu on myös se, että Ultra bra on siinä kaikkein mahtipontisin ja suurin. Kaliforniaa seurannut ja UB:n tarinan päättänyt Vesireittejä on sitten jonkinlainen tyylinmuutos, ja siinä kuulee ehkä jonkin verran jo väsymistä bänditouhuun. Kalifornian aikana UB paistatteli vielä Kroketin suursuosion loisteessa, eikä yhtään himmaillut menestyslevyn jälkeen, vaan väänsi nupit oikeastaan entistä enemmän kaakkoon ja sen yli: levyltä löytyy tuttuun tapaan runsaasti jousia, torvia, korkealta ja kovaa kajahtavia lauluharmonioita ja melodioita, jotka ovat meneviä, mutta vaikeampia, kuin ehkä ensiksi aavistaisi. Anni Sinnemäen sanoituksista voinee olla montaa mieltä, mutta itse pidän niistä, ja esimerkiksi Sokeana hetkenä ja Musta, niljaisten lehtien kaupunki ovat käsittämättömän hienoja tekstejä. Poliittisuus putoaa sitä enemmän pois sanoituksista, mitä pidemmälle UB:n diskografiassa mennään, ja vaikka sitä jonkin verran sanoituksissa yhä onkin, ei se toimi enää samalla tavalla kuin aikaisemmilla albumeilla: esimerkiksi Jos haluatte on jotenkin niin epämääräinen ja suoraan sanottuna kehno biisi, että sen kohtalo on joutua automaattiskippauksen kohteeksi, kun levyä kuuntelen. Kalifornialta puuttuu ehkä jonkin verran sitä raivokkuutta ja vihaisuutta, jota muilla albumeilla on, josta UB:ssa erityisesti pidän, mutta jotenkin se ei tässä kokonaisuudessa haittaa. Kalifornialla paistaa aurinko, ja vaikka varjopuolella vaanivatkin maailmanlopun pelko, kipeät ihmissuhteet ja unettomuus, se on runsas, monipuolinen kokonaisuus, jota ei voi kuin ihailla.
6. Kaija Koo: Tuulten viemää (1993)
Olen aikaisemminkin sanonut, miten joskus yläasteikäisenä kuuntelin salaa Kaija Koota, mutta viime vuosina olen potkaissut "kaappini" oven auki, eikä ihastukseni ysäri-Kaijaan pitäisi olla enää mikään yllätys, ainakaan niille, jotka minut tuntevat, minkä vuoksi Tuulten viemään päätyminen listalleni ei ole mikään ihme sekään. Tuulten viemää on myös yksi kaikkien aikojen myydyimmistä suomalaisista albumeista, eiväthän kaikki suomalaiset voi olla väärässä! Lisäksi albumi sisältää varsinaisen hittisikermän: on Kuka keksi rakkauden, Tule lähemmäs beibi ja kaiken kruunuksi vielä Kylmä ilman sua. Nekin kappaleet, jotka eivät ole niin suuria hittejä, ovat meneviä, vallan hyviä lauluja, josita pidän kovasti. Toisinaan sanonkin puoliksi vitsillä, että jos vielä Tinakenkätyttö olisi tällä albumilla, se olisi maailman paras levy. Tietenkin on myönnettävä, että pääosin Markku Impiön kirjoittamat laulutekstit ontuvat jonkin verran, eikä kiusallisilta hetkiltä täysin vältytä, mutta se on mielestäni osa (ysäri-)Kaija Koon viehätystä. (Joskin on sanottava, että olen aina tykännyt kauheasti säkeestä "eksyn yksiössäsi huoneisiin"!) Sanoitusten tarinallisuus kuitenkin toimii, esimerkiksi nimikappaleen kertoma tarina on mukavan katkeransuloinen. Kaijan pehmeä, tumma ääni toimii niin balladeissa kuin tanssittavimmissakin kappaleissa. Minun on vähän vaikea sanoittaa, miksi juuri Kaija Koon ysärituotanto kolahtaa minuun niin kovaa. Ehkä siinä on jotain muistumia lapsuuden automatkoilta, joilla kuunneltiin esimerkiksi Finnhitsejä (niin paljon, että osaan niitä hyvän valikoiman yhä ulkoa etu- ja takaperin), mutta kuitenkin jotain omalaatuista ja tavoittamatonta. Joistain ohikiitävistä hetkistä tunnistaa itsensä, tai sellaisen ihmisen, joka toivoisi olevansa.
7. Ed Sheeran: + (2011)
Viimeistä valintaa jouduin pohtimaan pitkään ja hartaasti. Harkitsin vakavasti esimerkiksi J. Karjalaisen Villejä lupiineja, Olavi Uusivirran Ikuisia lapsia ja Autoheartin I can build a firea, mutta päädyin lopulta ehkä vähän geneeriseen, guilty pleasure -valintaani Ed Sheeraniin. Tässä annoin vahvasti nostalgian ohjata valintaani, sillä Ed Sheeranin esikoisalbumi + on minulle nimenomaan nostalgiaa täynnä. Suurimmaksi osaksi akustinen albumi toimi yhdessä elämänvaiheessa iltarutiineihini: kuuntelin sitä joskus joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ja toisinaan se auttoi tirauttamaan pienet itkutkin, milloin mistäkin syystä. (Ah, ihanat yläasteajat!) Toki levyllä on muutamia yksinkertaisesti tylsiä biisejä (esimerkiksi This), ja sanoitukset ovat välillä vähän kömpelöjä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Kompasteluistaan huolimatta + sopii tunnelmoiviin iltoihin. Mielestäni Ed Sheeranin nykyinen musiikki on jotenkin sielutonta ja laskelmoitua, mutta + tuntuu vielä henkilökohtaiselta, välillä melkein siltä, että lukisi jonkun toisen päiväkirjaa (vaikka en tiedäkään, missä määrin kappaleet perustuvat Sheeranin omaan elämään).
