Pusu-ikävä

Olen viime aikoina havahtunut yllättävän monta kertaa ikävän tunteeseen, ja tajunnut, että minulla on ikävä Pusua. 

 

Aloitin Suudelma-nimisen käsikirjoituksen alkuvuodesta 2015, ja viimeisimmät muutokset tiedostoon tein vuonna 2021. Pusuna tunnettu teksti oli siis hyvin suuri osa elämääni yläasteen viimeisinä kuukausina, koko lukiourani ajan ja vielä yliopistossakin. Vaikka kirjoitin ja editoin välillä kaikkea muutakin, palasin aina Pusuun. Minä ja kässäri kasvoimme yhtä matkaa.

Kaikki romaanikässärini ovat minulle eri syistä tärkeitä, mutta Pusu on kuitenkin käsikirjoitus, jonka kanssa olen kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Se on ensimmäinen kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus, editointikouluni, ensimmäinen kustantamokierrokselle lähtenyt tekstini. Onko siis mikään ihmekään, että se on minulle mielettömän rakas ja tärkeä teksti!

Vuosien 2020-2021 aikana Pusu lähti 19 eri kustantamoon ja yhteen kirjoituskilpailuun. Kustantamokierrokseltaan se keräsi pelkkiä hylsyjä tai radiohiljaisuutta. Tiedän, että ensimmäisen kierroksen jälkeen ei välttämättä pitäisi luovuttaa, mutta hylsysade, varsinkin korona-aikaan yhdistettynä, jätti olon sen verran mankeloiduksi, että totesin, että en välttämättä halua tässä hetkessä enää palata Pusuun. En sano, etten koskaan aio palata Pusun pariin tai lähettää sitä muokattuna uudelle kierrokselle, mutta en pidä sitä kovin todennäköisenä. 

Pusu ei ole välttämättä ole sellainen kirja, joka tällä hetkellä olisi kirjamaailman trendien aallonharjalla. Kirjoittaessa ei ole mitään järkeä seurata trendejä, koska ne muuttuvat niin nopeasti, ja kirjoittaminen on kuitenkin hidas prosessi. Silti Pusu tuntuu representaatioltaan ja joidenkin teemojen käsittelyn puolesta vanhentuneelta. Siinä näkyy se, millaisia YA-kirjoja luin yläasteella, ja miten niissä käsiteltiin näitä asioilta. Olen sitä mieltä, että jotkut käsikirjoituksen asioita ovat uniikkeja ja toimivia, mutta kokonaisuus ei ehkä ole 2020-lukua, enkä koe, että voin täysin rehellisesti enää seistä niiden takana. Näiden asioiden korjaaminen vaatisi kuitenkin käsikirjoituksen räjäyttämistä melko lailla palasiksi, enkä tiedä, olenko siihen valmis. 

 

Luopuminen on ollut vaikeaa, vaikka se onkin tuntunut ajan myötä aina vain oikeammalta päätökseltä. Vuosia haaveilin, että esikoisteokseni olisi juuri Pusu, joten olihan se kipeää siirtää teksti pois aktiivisesta työstöstä. Yritän kuitenkin muistaa, että vaikka olen siirtänyt kässärin "eläkkeelle", sen ei tarvitse kadota minnekään. Se saa olla olemassa, ja se saa yhä olla minulle tärkeä, vaikka se ei koskaan suuren yleisön silmien eteen pääsisikään.

Välillä palaan Pusun maailmaan joko lueskelemalla käsikirjoitusta sieltä täältä, kuuntelemalla tekstin soittolistaa, lisäämällä kuvia sen Pinterest-tauluun tai lähettelemällä tekstin mieleen tuovia meemejä esilukijakavereille. Kässärin maailman ja hahmojen ajattelemisesta tai tekstin lukemisesta tulee aina lämmin olo. Pusu on minulle ehkä tärkein turvapaikkani kaikesta kirjoittamastani. Se on tähänastisista kässäreistäni kaikkein onnellisin, ja sen maailmaan on aina ollut ihanaa palata. En väitä, että muut kässärini olisivat pelkkää synkeyttä ja ankeutta, tai että Pusu olisi pelkkää höttöä ilman julmiakin sävyjä, mutta Pusussa on silti jotain aivan omanlaistaan lohdullisuutta. Olen monesti blogissakin puhunut siitä, miten kirjoittaminen on minulle pakopaikka arjesta. Pusu on tarjonnut pakoreitin sellaisina hetkinä, jolloin elämä on syystä tai toisesta ollut erityisen ikävää. Olen kirjoittanut hahmoille omia luonteenpiirteitäni, tuntemuksiani ja haaveitani, ja sen takia heidän tarinakaarissaan on minulle suurta lohtua ja turvaa. Samaa olen toki tehnyt muissakin kässäreissäni, mutta edelleen, Pusu oli ensimmäinen, ja ensimmäisellä kerralla on aina oma merkityksensä.

Eräänä iltana Pusun soittolistaa kuunnellessa mietin sitä, miten tärkeä ja rakas tarina minulle on. Voi olla, että joskus, kun en enää (toivottavasti) elä opiskelijabudjetilla, voisin teettää Pususta omakustanteen. Silloin saisin kirjan kansien väliin ja omaan hyllyyni. En välttämättä kaipaa sitä, että kirja pääsisi maailmalle ja lukijajoukkojen käsiin, mutta koen, että jotain olen velkaa nuoremmalle Celestinelle, joka antoi Pusulle kaikkensa ja toivoi todella voimakkaasti sen siipien kantavan. Mahdollisesti siis riittäisi parin kappaleen tarvepainatus (luulen nimittäin, että jotkut esilukijatkin tahtoisivat oman kappaleensa). Tämä tuskin on kuitenkaan vielä mikään lähivuosien juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jäin pohdiskelemaan myös muita vaihtoehtoja, mutta ne ovat vielä sen verran kevyellä ajatustasolla, että ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää. Ajatus kuitenkin lämmittää sydäntäni todella paljon. 

Ehkä viestini itselleni onkin se, että vaikka jostain haaveesta luovunkin, ei sitä tarvitse kokonaan hylätä. Kun tulee ikävä, voi aina palata takaisin, vaikka vain nopealle vierailulle. 

"Kuulin korvissani hänen naurunsa, muistin silkkiset, kultaiset kiharat, jotka kulkivat käsieni läpi harjanvetojen myötä, vinon hymyn, jonka hän loi minulle tuon tuostakin. Muistin orvokkisilmien katseet, niissä kuohuvat tunteet: lapsellisen kiukun, kuplivan riemun, huonosti peitellyn hätäännytyksen, lempeän ja kujeilevan silmäyksen.

'Olet minulle tärkeä. Älä koskaan unohda sitä.'"

 

(Suudelma, luku 19)

 

 

Kansikuvan olen tehnyt Canvalla, kuvat Pixabaysta.

Kuivakukat

Jos sinä olisit orvokki

ja minä kedolla kasvava apila

jos meidät olisi prässätty samojen sivujen väliin

minä katsoisin sinua silmiin

ja sinä kumartuisit kohti pyöreää kukkarypästäni

kuiskisimme muistojamme kesästä ja pörriäisistä

 

emmekä pelkäisi talvea

kun vuosikymmenet olisimme turvassa

sivujen välissä 

rakentaisimme ympärillemme sanoista seinät

jotka suojaisivat hauraita kehojamme

ja joiden sisään mahtuisi kaikki

kuiske ja hiljaisuus

jos minä olisin apila

ja sinä tuulessa keinuva orvokki

***

 

Kuvituskuvana vesivärimaalaus, jonka tein yhtenä iltana vähän spontaanisti. Sen oli tarkoitus olla vain omaksi ilokseni ja maalaamisen kynnyksen madaltamiseksi tehty, mutta siitä tuli yllättävän kiva. Kukkateeman vuoksi se sopii tämän postauksen kuvitukseksi kuin nenä päähän!

Tällainen pieni hempeilyruno ystävänpäiväänne! Se on hyvä esimerkki siitä, että inspiraatio voi löytyä mistä vain, kun vain pitää silmänsä auki: tähän kipinä tuli Pinterestissä näkemästäni lauseesta, jonka ympärille sitten koko runo syntyi.

Tammikuun luetut 2024

Tammikuussa 2024 luin yhdeksän kirjaa (1702 sivua, 10 h 6 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi runokirja, kaksi äänikirjaa, neljä näytelmä ja yksi uusinta.

 

Meresmaa, J.S. & Nupponen, Anni Kuu (toim.).: Tinarinnat: Kalevalan naisten uudet tarinat 279 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 4 348 s. 

Kauranen, Anja: Sonja O. kävi täällä 275 s. 

Wilder, Laura Ingalls: Farmarin lapset (Pieni talo #6) 277 s. [U] 

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Sakset kädessä ei saa juosta 62 s. 

Kristóf, Ágota: Todiste (Kaksosten trilogia #2) 5 h 47 min [K]

Peltola, Sirkku: Patukkaooppera 129 s. 

Tšehov, Anton: Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto 332 s. 

Krisóf, Ágota: Kolmas valhe (Kaksosten trilogia #3) 4 h 29 min [K]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 4

 

Tuntui, että eräs viime vuoden isoimmista kirjatapauksista omassa kuplassani oli novelliantologia Tinarinnat. Suomalaiset eturivin spefikirjailijat tarttuvat Kalevalaan ja varsinkin sen naishahmoihin, ja kertovat heidän tarinansa. Olin ollut siinä käsityksessä, että kaikki novellit sijoittuisivat Kalevalan maailmaan, joten yllätyinkin, kun välillä tarinoissa mentiin hyvinkin kovan scifin puolelle. Kuten tästä voi päätellä, novellit olivat hyvin monipuolisia ja monenlaisia, ja minulla olikin niistä myös monenlaisia mielipiteitä. Parhaiten minuun upposivat Kalevalan maisemiin ja nykymaailmaan sijoittuvat novellit, kun taas nuo scifimmät eivät juurikaan. Toki on muistettava, etten välitä scifistä muutenkaan, eli novelleissa itsessään ei välttämättä ollut mitään vikaa :D Intertekstuaalisuus ja eri tulkintatavat samoista tarinoista innostivat minua todella paljon. Esimerkiksi Louhi esiintyi hyvin monessa tarinassa, ja olikin todella kiinnostavaa nähdä, millaiseen rooliin kukakin kirjailija hänet asetti. Jotkut novellit jäivät turhauttavan tyngiksi. Tuntui, että lukijana oli vasta päässyt maailmaan ja tunnelmaan sisään, kun tarina jo loppuikin. Kirjassa olikin pari novellia, joista olisin mielelläni lukenut ihan kokonaisen romaanin! Teoksen kuvitus on upea: jokaisen novellin aloituskuvan on tehnyt eri taiteilija. Jäin ihailemaan näitä kuvia useampaan otteeseen. Lempinovellejani olivat Emmi Itärannan Taivasta silpovat siivet, Jenny Kangasvuon Tulisoronen, kivikipinä, Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten, Solina Riekkolan Kalma päätä kallistavi, Anu Holopaisen Veen voima, veen väki, Johanna Sinisalon Poika palasina ja Anni Kuu Nupposen Tule marja poimimahan. Kokonaisuudessaan tämä on virkistävä uudelleentulkinta Kalevalasta. Tämä voisi sopia esimerkiksi lukioon tai mahdollisesti jo yläasteelle kirjan käsittelyn tueksi. Kalevalasta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa myös se, että kyseessä on poliittinen teos, jota on käytetty esimerkiksi kulttuurisen omimisen välineenä. Kun olen viime vuodet seurannut karjalaisaktivistien kommentteja Kalevalan asemasta yhteiskunnassa, oma suhteeni kirjaan on muuttunut ristiriitaiseksi, ja tämä ristiriita heijastelee myös uudelleentulkointihin. Tinarinnat olisi voinut käsitellä aihetta jollain tapaa (esipuheessa tätä hieman sivutaan), vaikka esimerkiksi Finnconissa todettiin, että antologian ei ole tarkoitus olla uudelleenkirjoitettu Kalevala, vaan uudelleentulkinta hahmoista. Tästä saisi pitkän pohdinnan ja keskustelun, johon en tämänhetkisillä tiedoillani koe olevani paras osallistuja (eikä sen paikka kuukausikoosteessa olisikaan), mutta suosittelen lukemaan esimerkiksi tämän tekstin, jos aihe kiinnostaa! Siinä on käsitelty hyvin erilaisia näkökulmia aiheesta.

(Mainittakoon nyt vielä loppukevennyksenä, että kuudennella luokalla kirjoitin koulussa Kalevalasta inspiroituneen tarinan Ainon paluu, jossa Aino palaa nykyaikaan kostaakseen Väinämöiselle kohtalonsa. Tarinani tuli mieleen pariinkin kertaan kirjaa lukiessani, olin siitä 12-vuotiaana todella ylpeä. On siinä ihan hauskoja juttuja mielestäni edelleen, vaikka hallitseva tunne onkin myötähäpeä varsinkin äärimmmäisen noloa self-insert-päähenkilöä kohtaan :D)

 

Heartstopperin neljäs osa jatkoi Charlien ja Nickin tarinaa. Tässä osassa kipuillaan esimerkiksi sen kanssa, milloin voi sanoa rakastavansa toista, miten pärjätä mielenterveyden järkkymisen kanssa ja miten hankalia voivatkaan perhekuviot olla. Kolikon kääntöpuolella on kuitenkin jälleen runsas määrä pussailua ja söpöilyä. Sarjakuvan neljäs osa on ehdottomasti synkin tähänastisista, kun Charlien mielenterveys lähtee rytinällä alaspäin. Synkät sävyt ovat kuitenkin ihan paikallaankin. Älkää käsittäkö väärin, inhoan queer-kirjallisuuden överikurjuusnarratiiveja yhtä paljon kuin kaikki muutkin, mutta tarinan jännitteen kannatteluun vaaditaan tässä vaiheessa sarjaa muutakin kuin pelkkää pussailua :D Lisäksi mielenterveysongelmat parisuhteessa vaivaavat ihmisiä seksuaalisuudesta riippumatta, joten sen käsittely on tärkeää. Söpöyden ja karunkin arkirealismin suhde on tässä osassa hyvin kohdallaan. (Opettajat on kyl edelleen kyllä mun suosikkeja!)

Sonja O. kävi täällä tuli luettua Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, postauksen voi lukea täältä. 

Farmarin lapset on kirja, joka on tällaisen koko sarjan uusintalukukierroksen kannalta hankala pala. Se on nimittäin kuin spin-off -kirja, joka ei keskity Lauran tarinaan, oikeastaan Laura tai muu Ingallsin perhe ei esiinny koko kirjassa. Kirja kertoo Lauran aviomiehen Almanzon lapsuudesta New Yorkin osavaltiossa sijaitsevalla maatilalla. Kirja on julkaistu Pieni talo suuressa metsässä -kirjan jälkeen, mutta se sijoittuu tätä sarjan ensimmäistä kirjaa edeltävään aikaan. Olisko uusintalukukierros pitänyt siis kenties aloittaa tästä? Päädyin kuitenkin itse lukemaan tämän samassa vaiheessa kuin lapsena, eli Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen, koska se on suomennosjärjestyksen mukainen ja sama järjestys kuin nimilehdille painetussa listassa. Farmarin lapset sijoittuu tosiaan aikaan, jolloin Laura ei ollut vielä edes syntynytkään (Lauralla ja Almanzollahan oli 10 vuotta ikäeroa). Almanzo on Wilderin neljästä sisaruksesta nuorin, mutta silti hän osallistuu moniin töihin perheensä farmilla. Kaikki työtehtävät eivät ole mieluisia, mutta maanviljeleminen sekä eläinten hoito ja kouluttaminen on Almanzolle niin suuri intohimo, että hän esimerkiksi jättäisi mieluummin koulun väliin ja jäisi farmille tekemään töitä isän kanssa. Monesti Almanzon isoin harmi onkin se, että hän on vasta lapsi, eikä pääse tekemään kaikkia sellaisia töitä, joita haluaisi tehdä. En muistanut Farmarin lapsista oikeastaan mitään, joten yllätyin, miten paljon kirjasta pidinkään! Almanzon lapsuus oli monella tavalla hyvin erilaista kuin Lauran, joten kirjan lukeminen oli todella mielenkiintoista. Jo ensimmäisissä luvuissa kuvailtiin Wilderin perheen tavallista illallista, ja ruokalajien luettelo oli kuin Viisikoista! Ruokaa oli tarjolla valtavia määriä ja monipuolisempia ruokalajeja kuin Ingallsin uudisraivaajaperheellä. Vaikka farmillakin eletään luonnon kiertokulun mukaan, luonto ei ole samanlainen uhka kuin tyhjällä preerialla asuville. Lapsillekin on ehtinyt muodostua tapoja ja perinteitä aivan eri tavalla kuin liikkuvaa elämää eläneille Ingallseille. Luulen, että lapsena en hahmottanut samalla tavalla historiallisia ja maantieteellisiä konteksteja kuin nykyään, minkä vuoksi tämä vertailuaspekti jäi silloisilla lukukerroilla puuttumaan. Toisaalta mietin, että ehkä kirjan kiinnostavuus riippuu nimenomaan siitä, että sitä vertaa sarjan muihin kirjoihin. Yksittäisenä teoksena tämä jäisi ihan kivaksi historialliseksi lastenkirjaksi. Hahmot ovat melko yksipuolisia, Almanzoa lukuun ottamatta. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, koska eihän Laura välttämättä tuntenut miehensä perhettä ja tuttavia yhtä hyvin kuin omiaan. Myös sarjalle tutut yksityiskohtaiset kuvaukset töistä ja esineistä tuntuivat välillä puuduttavilta. Viihdyin Farmarin lapsien parissa tästä huolimatta oikein hyvin, se oli kivaa välipalalukemista! Odotan silti kuitenkin innokkaammin "varsinaisen" tarinan jatkoa, muistelen pitäneeni parista seuraavasta osasta todella paljon!

Törmäsin Vilja-Tuulia Huotarisen esikoisrunokokoelman Sakset kädessä ei saa juosta runoihin viime syksynä, kun luin Joka tytön runokirjan. Pidin kirjaan valituista Huotarisen runoista, joten päädyin lainaamaan hänen esikoiskokoelmansa kirjastosta. Tällä hetkellä minua inspiroi todella paljon tyttöyden kokemukset ja tyttönä kasvaminen, joten ajattelin, että Sakset kädessä ei saa juosta osuisi todella tehokkaasti. Valitettavasti korkeat odotukseni eivät oikein täyttyneet. Pidin monien runojen metaforista ja kuvista. Osa tyttöyden kokemuksista oli hyvinkin tunnistettavia, ja puhuttelivat minua kovasti, mutta kokonaisuuksina runot jättivät toivomaan enemmän. En myöskään oikein saanut teoksen punaisesta langasta kiinni. Tiedän, että sellainen oli, mutta siitä tarttuminen oli haastavaa. Vaikka Sakset kädessä ei saa juosta ei täysin uponnut, saatan lukea Huotarisen runoja toistekin. Hänellä on kuitenkin sana hallussa jo tässä esikoisteoksessaan, ja hän on takuulla kehittynyt siinä vuosien varrella entisestään!

Joulukuussa kuuntelin Ison vihkon, joka loppui sellaiseen kohtaan, että seuraavaan osaan oli pakko jatkaa mahdollisimman pian. Todiste alkaakin siitä, mihin Iso vihko loppuu. Tästä eteenpäin siis spoilerivaroitus! Kaksosista toinen, Claus, on mennyt rajan yli, ja Lucas on jäänyt yksin isoäidin taloon. Sota on päättynyt, eivätkä ihmiset ole enää ennallaan. Todiste koostuukin suurimmaksi osaksi Lucasin kohtaamisesta erilaisten ihmisten kanssa. Merkittävimmiksi nousevat kirjakaupan omistaja Victor, puolueen johtoasemassa oleva Peter, kirjastonhoitaja Clara sekä kotoaan ulos heitetty Yasmine vammaisen Mathias-poikansa kanssa. (Kuuntelin kirjan äänikirjana, joten en ole aivan satavarma nimien kirjoitusasusta!) Lucas odottaa veljeään palavaksi ja kasvaa aikuiseksi sodan jälkeisessä julmassa maailmassa. Mutta miksi kukaan muu ei tunnu muistavan Clausia?  Ison vihkon tasolle Todiste ei nouse juonessaan tai tunnelmassaan. Tunnelma ei ole yhtä tiivis, ja fokus harhailee useissa eri hahmoissa. Toisaalta muiden hahmojen kokemuksien kerronta kuvaa hyvin sitä, mitä sota tekee jo valmiiksi sirpaleiselle ihmismielelle, mutta joidenkin sivupolkujen kohdalla en voinut olla miettimättä, miten tämä edistää Clausin ja Lucasin tarinaa. Loppuratkaisu kuitenkin vetäisi maton alta sen verran tehokkaasti, että mielipiteeni kirjasta kääntyi ehdottomasti positiivisemman puolelle. En voinut olla ihailematta Kristófin tapaa kiepauttaa kaikki totuudet päälaelleen vain muutamalla lauseella. Oli pakko jatkaa heti kolmanteen osaan!

Viime syksynä satuin löytämään opiskelukaupungin pääkirjastosta runo- ja näytelmäosastot. (On ehkä vähän noloa, että asuin tässä kaupungissa kuudetta syksyä ja vasta nyt löysin kyseisen osaston, mutta puolustaudun sillä, että a) se on vähän takanurkassa, jonne en ollut tajunnut kurkistaa ja b) käyn nykyään pääkirjastossa suhteellisen harvoin, koska asun melkein sivukirjaston vieressä ja asioin aina siellä!) Näytelmähyllyä silmäillessani bongasin Sirkku Peltolan Patukkaoopperan, eikä minun tarvinnut montaakaan hetkeä harkita sen lainaamista. Olen maininnut Patukkaoopperan eräässä musikaalipostauksessani, mutta kertauksen vuoksi sanon tässäkin, että tätä musikaalia on esitetty myös nimillä Kun tyttö on hyvä ja Ansa: Musikaali liian hyvästä ihmisestä, joista viimeksi mainitun version olen myös itse nähnyt. Patukkaooppera kertoo kuvitteellisessa Kintuan kunnassa sijaitsevasta naisvaltaisesta myslipatukkatehtaasta, jossa tarinan päähenkilö, lapseton, keski-ikäinen ja vähän liiankin kiltti Ansa Vallittu työskentelee. Ansan tasainen arki mullistuu, kun tehtaaseen tulee konsultti Erkki Ranto, jonka luentojen ja tehtävien tavoitteena on saada tehtaan työntekijöistä tehokkaampia ja käyttämään sataprosenttista potentiaaliaan. Ansa nielee Erkin sanat pureskelematta, ja hän alkaa toteuttaa tämän ohjeita kuin mikäkin fanaattinen uskonnonharjoittaja. Seuraukset ovat karut. Suhteeni Patukkaoopperaan on hieman ristiriitainen. Pidin näytelmästä todella paljon nähdessäni sen lukioikäisenä, mutta vuosien varrella olen palannut pohdiskelemaan sitä uudelleen ja uudelleen, enkä ole enää aivan varma, mitä siitä ajattelen. Näytelmässä on edelleen paljon asioita, joista pidän. Vaikka teoksella on ikää melkein 20 vuotta, se on silti ajankohtainen, jossain mielessä jopa ajankohtaisempi kuin ennen. Konsulttipöhinä elää ja voi hyvin, ja bisnestä tehdään usein bisneksen, ei työntekijöiden ehdolla. Ansa on kiehtova päähenkilö. Hän suhtautuu työhönsä intohimoisesti mutta käytännöllisesti, ja on kilttinä ihmisenä helposti muiden jyrättävissä. Toisaalta Ansalla on suuri sydän ja hän on valmis huolehtimaan sellaisistakin ihmisistä, jotka putoavat helposti pois yhteiskunnan silmistä. En muista ajatelleeni tätä näytelmän nähtyäni, mutta näin vuosia myöhemmin mieleeni tuli, että voisikohan Ansa olla neuroepätyypillisyyden kirjolla. Hänestä tuli nimittäin hyvin voimakkaasti mieleen esimerkiksi Lähikaupan nainen -kirjan päähenkilö Keiko siinä, miten hän suhtautuu työhönsä ja arkeensa, ja miten Erkin opit vääristyvät hänen päässään, kun konsulttipuhe otetaan vakavasti. Samaan aikaan koen näytelmän vähän kiusalliseksi. Suurin osa hahmoista on duunareita tai muuten henkilöitä, joiden sosioekonominen asema on matala. Tämä on isossa ristiriidassa siinä, miten kallista Suomessa on käydä katsomassa (laitos)teatteria, varsinkin musikaaleja. Välillä näytelmästä tulikin ikävä fiilis, että se on jonkinlaista sosiaalipornoa varakkaammille teatterikävijöille: tällä tavalla tämä pienipalkkainen kansanosa elää! Voi olla, että tämä on vain oma tunteeni, mutta se vaani koko ajan taustalla, kun kirjaa luin. Lisäksi kohtaus, jossa tummaihoiset miehet rinnastettiin ruokaan ja naisten fantasioihin oli erittäin kiusallinen. Tätä ei onneksi toteutettu näkemässäni versiossa! Koska kyseessä on musikaali, laulunumerot ovat suuressa roolissa painetussakin näytelmätekstissä. Lukemani painos piti sisällään myös Heikki Salon sanoitukset. Olen kuunnellut vuosien mittaan todella paljon Patukkaoopperan alkuperäistä cast recordingia, joten biisit olivat minulle hyvin tuttuja. Siksi hämmennyinkin, kun sanoitukset olivat useassa kohdassa erilaisia kuin levyllä. Esimerkiksi Onni ja muita tekosyitä oli aivan erilainen! Yleisesti pidän Salon sanoituksista, mutta Patukkaoopperassa lipsahdetaan ärsyttävän usein kiusallisuuksiin (Kun tyttö on hyvä, looking at you). Löytyy sanoituksista helmiäkin, esimerkiksi Sielu rippikoulussa itkettää ja värisyttää jo luettunakin. Omituisin biisi on Tähtien taa, josta oikeastaan vasta nyt huomasin, että sanoitus on lähes yks yhteen sama Miljoonasateen Kerjäläisen tarinan kanssa. Tämä tuntuu todella oudolta, onko Heikki Salolla loppunut aika kesken vai miksi hän on kierrättänyt oman tekstinsä musikaaliin? Voisin muuten vaikka vannoa, ettei näkemässäni versiossa ollut kaikkia levyllä tai tässä painetussa versiossa olleita biisejä. Siksi esimerkiksi Pakkasvahti on ollut minulle aina outo biisi ilman kontekstia, mutta nyt palaset loksahtivat kohdalleen, ja siitä tuli kirjan lukemisen myötä yksi lemppareistani. Vaikka minulle Patukkaooppera on ristiriitainen teos, pidin silti kovasti kirjan lukemisesta. Sitä on helppo seurata ja kieli on hyvää. Vaikka näytelmiä lukiessa hahmot jäävät helposti karikatyyreiksi, Peltola onnistuu luomaan mieleen jääviä henkilöitä, joissa on sävyjä. Suosittelen sekä lukemista että musikaalin kuuntelemista, jos haluaa tutustua suomalaiseen musikaaliin!

Samaisesta näytelmähyllystä löytyi myös Anton Tšehovin tunnetuimpien näytelmien yhteisnide. Luin viime keväänä venäjänkurssin inspiroimana Naisen ja sylikoiran, ja vaikka en täysin näihin novelleihin ihastunutkaan, totesin postauksessakin, että Tšehovin näytelmiä voisi tulevaisuudessa lukea. Lukemani yhteisnide sisältää Tšehovin neljä kuuluisinta näytelmää: Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkatarha. Lokki kertoo ihmisistä, jotka rakastavat toisiaan, mutta eivät saa toisiaan. Tarina oli mielestäni kiinnostava, mutta se hukkui mielestäni liikaa kaiken ylimääräisen sälän alle. Voi olla, että näyttämöllä "sälä" oikeuttaisi paikkansa, mutta luettuna se tuntui turhalta. Vanja-enossa ollaan sukudraamojen ytimessä. Tähän näytelmään minun oli jotenkin vaikeaa päästä sisään. En oikein pitänyt näytelmän hahmoista tai kiinnostunut sen tapahtumista. Kolme sisarta kertoo nimensä mukaan kolmesta sisaresta, jotka kaipaavat maalaiselämän tylsyydestä lapsuutensa Moskovaan. Tässä näytelmässä hahmot olivat todella kiinnostavia, ja ihmiskohtalot koskettavia ja mielenkiintoisia. Punaisen langan löytäminen pitkistä, polveilevista puheenvuoroista tuntui välillä hankalalta. Kirsikkatarha sijoittuu köyhtyneelle maatilalle, jonka omistajatar palaa ulkomailta takaisin. Tästä pidin yllättävän paljon! Sen teemat kodin menettämisen pelosta ja toimettomuudesta pelon edessä resonoivat minussa todella paljon. Kaikissa näytelmissä on hyvin samankaltaisia teemoja kaukokaipuusta, sosiaalisista asemista, tyytymättömyydestä omaan tilanteeseensa. Pidin näytelmien kaihoisesta tunnelmasta ja monista ajatuksista, joita ne tarjosivat. Luulen kuitenkin, että nämä olisivat uponneet minuun paremmin näyttämöllä. Luettuna hahmot menivät helposti sekaisin keskenään, varsinkin, kun venäläiseen tyyliin heistä käytettiin useita eri nimiä. Tapahtumat tuntuivat usein junnaavilta: toiminta tuntui olevan näyttämön ulkopuolella. Näytelmistä Kirsikkatarha oli lempparini, Vanja-enosta pidin kaikkein vähiten. Pidin kurkistusaukosta 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Venäjälle ja ylimystön maatiloille, vaikka täydellisesti Tšehovin näytelmät eivät minuun uponneetkaan. Onpahan nyt aukko yleissivistyksessä täytetty! En panisi pahakseni sitäkään, että joskus näkisin jonkun näistä näytelmistä lavalla.

 

Tammikuuhun mahtui myös Kaksosten trilogian päätösosa Kolmas valhe. Tästä osasta on mahdotonta puhua ilman paljastuksia edellisistä osista, joten spoilerivaroitus! On paljastunut, että ensimmäisessä osassa rajan ylittänyt Claus onkin Lucas, ja lähes kaikki, mitä lukija oli pitänyt totuutena, onkin valetta. Totuuden rajat häilyvät, kun kumpikin veljeksistä kertoo oman tarinansa. Keneen loppujen lopuksi voi luottaa, mikä on totuus? Ja onko joskus vain parempi valehdella kuin kohdata kipeä ja surullinen todellisuus? Joskus oli vaikeaa pysyä tarinassa perässä juuri siitä syystä, että matto voidaan vetää lukijan jalkojen alta. Äänikirja ei ollut paras formaatti tälle viimeiselle osalle, sillä se ei sallinut ajatuksen katkeilua ollenkaan. Luulen, että ajoittainen sekavuus johtui kohdallani suurimmaksi osaksi tästä. Lisäksi veljesten nimien kirjoitusasut ovat merkittäviä, mutta tätä en äänikirjaa kuunnellessa hoksannut, vasta sitten, kun luin muiden arvioita kirjasta. Kolmas valhe kiepautti koko trilogian ylösalaisin, ja kaksi edellistä osaa saivat todella surullisen lisäsävyn. Karu ja ankeakin tarina voi joskus olla onnellisempi versio todellisuudesta. Kirjan viimeinen virke oli kammottavan hieno, edelleen on vähän vaikea hengittää, kun muistaa sen. Tämä trilogia jää kyllä lukijansa mieleen!

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

 

1. Kirjan nimessä on erisnimi: Sonja O. kävi täällä

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi): Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo: Tinarinnat

29. Kirjassa valehdellaan: Kolmas valhe

31. Kirjassa on vammainen henkilö: Todiste

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa: Farmarin lapset

39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö: Heartstopper, osa 4

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta: Patukkaooppera

Tammikuu alkoi vähän kaoottisissa tunnelmissa, nimittäin muuton keskellä. Itse en onneksi ollut muuttamassa minnekään, mutta perheeni oli, ja niinpä elin itsekin puolet joululomastani laatikkotorneja kasaten ja niitä väistellen. Muuton alta karkasin Tampereelle ystäväni luo, ja tämä vierailu oli ihana: oli tärkeitä keskusteluja, hyvää ruokaa ja sauna. Opiskelukaupunkiin palaaminen on sujunut vähän takkuisesti: on ollut todella vaikea orientoitua opintojen tekemiseen. Gradu tuntuu tahmealta, viimeiset (!) itsenäisesti suoritettavat kurssit tuntuvat tahmealta, kaikki on tahmeaa. Onneksi ystävien kanssa voi lähteä päiväksi kirjastolle hommiin, niin tulee jotain ryhmäpainetta tehdä asioita. Epätietoisuus keväästä vallitsee enemmän, ja tuntuukin, etten uskalla tehdä vielä mitään lukkoon lyötyjä päätöksiä. Tammikuuhun iloa on tuottanut esimerkiksi kuoro, Brooklyn 99 ja erilaiset taideprojektit. Ilo se on pienikin ilo!

 

 

Kuukauden biisi on Eppu Normaalin Kaikki häipyy, on vain nyt. Minulla on ollut viime aikoina yllättävän voimakas Eppu Normaali -vaihe, ja olen kuunnellut bändiä paljon. Kummasti biiseistä saa enemmän irti niitä itse kuunnellessa kuin lapsuuden automatkoilla auton takapenkillä :D  Katkeransuloisuudessaan Kaikki häipyy, on vain nyt vetoaa minuun todella voimakkaasti. Myös jo kappaleen nimi on tärkeä muistutus hetkeen tarttumisesta, mikä on minulle välillä vaikeaa.