2025 (1/2)

Taas on yksi vuosi päättymäisillään, mikä tuntuu yhtä käsittämättömältä joka kerta. 

 

Perinteitä kunnioittaen vuosikatsaus on tänäkin vuonna jaettu kahteen osaan, ja tässä ensimmäisessä käsitellään vuoden 2025 kuulumisia. Kakkososassa käsitellään kirjavuotta 2025, mutta palataan niihin asioihin sitten ensi vuoden puolella. 

 

Vuonna 2025 

 

♦ alkuvuosi oli vähän rankka. Heti joululomilta palattuani nappasin jostain sitkeän yskän, josta selvittyäni sain vaihtokaupassa kauheat niskakivut, ja näiden perässä saapui erinäinen joukko isompia ja pienempiä murheita. Tähän päälle kun lätkäisi vielä jatkuvan gradustressin, niin pidän pienenä ihmeenä, että selvisin varsinkin tammikuusta yhtenä kappaleena. Melkoisen väsyneenä, stressaantuneena ja itkuisena sellaisena, mutta selvisin kuitenkin. 

 

Kuvasta puuttuu tärkein lääke: jäätelö. 

♦ minulta poistettiin kaksi viisaudenhammasta. Stressasin operaatiota etukäteen kauheasti (minulle ei ole tehty yhtäkään hammasoperaatiota aikaisemmin, ei edes hampaiden paikkausta), mutta lopulta se oli ohi viidessätoista minuutissa. Toipuminenkin sujui hyvin, vaikka ei se veren syljeskely ja puutuneen naaman kanssa toimiminen mitään erityisen mukavaa ollut. Kyllä aikuisetkin ansaitsisivat hammaslääkäristä tarroja, sen minä vain sanon. Lisätasoja tilanteeseen toi se, että kun tulin operaation jälkeen kotiin ja nukuin n. 40 min päiväunet, unilta herätessä soi puhelin. Olin edelleen vähän unenpöpperöinen ja lisäksi puoli naamaa oli puuduksissa, joten olin aivan kujalla, kun puhelimesta alettiin puhua ruotsia. Seuraavaksi keskustelin kaksikielisesti kesätyöasioista puolisen tuntia. Olipa tosiaan erikoinen päivä. 

 

Kun Foucault on nostettu pöydälle, tilanne on vakava.

Tulostin gradun ja tein omia merkintöjä. 

♦ tein gradua kuin pieni eläin. Sain lähetettyä gradun esitarkastukseen ennen joulua, joten alkuvuodesta aloitin tutkielman muokkausta palautteen perusteella. Vaikka sinänsä isoja sisällöllisiä muutoksia ei tarvinnut tehdä, tarkennettavaa ja avaamista oli tehtävä jonkin verran, ja tuntui, että lisää tehtävää tuli koko ajan. Tavoitteenani oli palauttaa gradu helmikuun loppuun mennessä, mutta se ei ihan onnistunut. Useassa hetkessä tuntui erittäin tuskaiselta ja vaikealta, ja valmistuminen hyvin kaukaiselta. Mutta niin vain lopulta koitti maaliskuun 4. päivä, jolloin palautin gradun...

 

 

♦ ...ja paria viikkoa myöhemmin valmistuin viimein filosofian maisteriksi!! Gradusta tuli arvosanaksi nelonen, ja sitten jäljellä oli enää muutaman kokonaisuusmerkinnän pyytäminen ennen todistushakemuksen lähettämistä. Todistus tuli pdf-tiedostona sähköpostiin, ankeaa tämä nykyaika. Valmistuminen tuntui todella oudolta ja epätodelliselta (ja ehkä vähän tuntuu edelleen). Se oli toki suuri helpotus, vaikka liittyy siihen tietty haikeuttakin: siihen päättyi seitsemän vuoden ajanjakso elämästäni, joka tuntuu kokonaiselta ihmisiältä. 

 

♦ kuuntelin musiikkia. Spotifyn tilastot eivät tarjonneet juurikaan yllätyksiä, joskin olin varma, että Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä olisi viiden kuunnelluimman biisin joukossa (mainitsinko jo, että alkuvuodesta oli vähän rankkaa :D). Marina julkaisi uuden albumin, mikä ilahdutti kovasti, ja Nössö Novan, Smg:n sekä Nupun uudet albumit pyörivät kuuntelussa myös. Kovin monella keikalla en käynyt: keväällä näin livenä Prinssi Rohkean ja Erämaan rotat sekä Jere Valkosen, Nössö Novan eräässä toisessa kevään tapahtumassa ja elokuussa Frederikin. Ensimmäiset olivat yhtä hyviä kuin ennenkin, viimeinen aivan kauhea kokemus :D mutta onpahan koettu, enkä maksanut onneksi tästä "elämyksestä" senttiäkään. Vuoden isoimmasta ja tärkeimmästä keikkaelämyksestä lisää vähän myöhemmin <3

 

Zinetonin loppukiriä Urheilu-Suomen voimalla.

 

♦ osallistuin ensimmäistä kertaa Zinetoniin. Kyseessä on viikonlopun kestävä zinehaaste, johon osallistuimme ystäväni kanssa yhdessä. Meille arvottu teema oli inspiroiva ja innostava, ja sisältöä syntyikin aika helposti. Taitelun taustalla mm. katsoimme paavin hautajaisia. Loppukiri oli melkoisen intensiivinen, kun tekniikka uhkasi pettää, ja siksi lopulliseen työhön jäi muutamia ärsyttäviä virheitä, mutta yleisesti olen tosi tyytyväinen meidän yhteiseen zineen <3 

 

Villit onnittelukukat.

♦ juhlin valmistumistani monta kertaa. Keväällä juhlin pienimuotoisesti perhepiirissä ja sitten isommin kavereiden kanssa. Varsinkin jälkimmäisistä juhlista on juhlakalu ja emäntä edelleen ylpeä: kaikesta ennakkosterssistä huolimatta juhlat sujuivat oikein hyvin, ja tarjoilut maistuivat vieraille hyvin. Vieraat myös viihtyivät hyvin, ja minusta oli äärimmäisen ihanaa, että tärkeät ihmiset ympäri Suomea saapuivat juhlimaan minua <3 Kesäkuussa oli myös vähän juhlintaa yliopiston puolelta, kun valmistuneita maistereita juhlittiin publiikissa. 

 

Koska Wicked oli vuoden isoimpia elokuvaelämyksiä (kahteen kertaan), katsoin alkuvuodesta uudelleen myös alkuperäisen Ihmemaa Ozin, jonka dvd:t olivat hyvin Wicked-henkiset.

♦ katsoin elokuvia ja sarjoja, aika vähän, mutta katsoin kuitenkin. Sarjapuolelta ehdoton suosikkini oli ranskalainen HPI, johon ihastuin ikihyviksi heti, ja joka onnistui koskettamaan jotenkin yllättävän syvältä. Elokuvista mieleeni jäi Wicked ja Wicked: For good, Ever after, Belle, Myrskyluodon Maija, Neitoperho, Everything everywhere all at once ja The Roses. 

 

Vappudrinkki.

 

♦ vietin vappua. Vappu kului hyvin kylmissä ja lumisateisissa tunnelmissa, ja meiniki oli muutenkin vähän erilainen kuin yleensä. Olemme ystäväporukan kanssa siirtymävaiheessa: osa on jo valmistunut ja työelämässä, osa oli juuri valmistunut vapun aikaan ja osa opiskeli vielä. Siksi vappu olikin yhdistelmä opiskelijavappua ja ns. aikuisvappua, minkä vappuseurani oli vähän tavanomaisesta poikkeava. Hyvä vappu, vaikkakin erilainen! 

 

♦ olin kuorossa vähän erilaisissa tehtävissä kuin ennen. Suurimman osan ajasta toki ihan tavallisena rivikuorolaisena, mutta viime keväänä ohjelmistossa oli ensimmäistä kertaa minun (ja apuvoimien) sovittamani ja johtama biisi. Kuoromme pyörii kuoron sisältä tulevien kuoronjohtajien voimin, ja olin ajatellut, ettei minusta ikinä olisi siihen hommaan, mutta sitten tarpeeksi monta palasta loksahti kohdalleen. Koko homma kauhistutti ja tuntui moneen otteeseen isolta virheeltä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Lisäjännitystä kauteen teki se, että vähäisen sopraanotilanteen takia lauloin parissa biisissä sopraanostemmaa. Totesin, että on kaksi eri asiaa pystyä laulamaan tietyt nuotit ja kuulostaa hyvältä niitä nuotteja laulaessaan :D 

 

♦ vietin kesän Kökarilla. Tammikuussa eräälle sähköpostilistalle tuli työpaikkailmoitus Kökarin kotiseutumuseon kesätyöntekijän paikasta. Ensin vähän vitsailin paikan hakemisesta, mutta aika nopeasti se lakkasi olemasta vitsi, ja lopulta hain paikkaa ihan oikeasti. Loppujen lopuksi sain paikan ilman että minua edes haastateltiin kunnolla :D Keväällä ajatus kesästä Kökarilla tuntui lohdulliselta paolta omasta arjesta, ja sitä se myös tarjosi: koko kesä oli ihmeellinen oma kuplansa. Puhuin kesästä enemmän omassa postauksessaan, mutta sen sanon nytkin, etten kadu valintaani lähteä tippaakaan. En tiedä, tuleeko vastaavaa tilaisuutta lähteä enää koskaan, joten tätä ei tarvitse nyt jäädä jossittelemaan ja harmittelemaan. Kesä oli kokemus isolla K:lla, ja Kökar jäi sydämeeni ikuisesti. Palaan sinne takuulla vielä joskus tulevaisuudessa. 

 

♦ näin Ultra bran livenä!! Kun olin katsomassa Ultra brata silloisella Hartwall-areenalla joulukuussa 2017, en arvannut, että näkisin bändin enää uudemman kerran, mutta niin vain elokuussa 2025 löysin itseni Olympiastadionilta. Keikka oli mahtava: sain monia lempibiisejäni ja harvinaisempiakin herkkuja. Kyynel kimalteli silmäkulmassa useamman kerran, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kuoro aloitti Vesireittejä, hajosin aivan totaalisesti. Voi UB, miten rakas oletkaan. Kiitos illasta, jätti jäljen sydämeen.  

 

♦ sain työpaikan ja muutin toiselle puolelle Suomea. Kun lähdin Kökarille kesäkuussa, ajattelin, että kaikki stressi jää mantereelle. No, enpä siinä vaiheessa tiennyt, että muutamaa viikkoa myöhemmin joudun järjestelemään elämää mantereella saaristosta käsin, kun ensin sain kutsun työhaastetteluun ja sitten vielä sain sen työpaikan. Koko hommaan liittyi todella paljon stressiä ja ahdistusta, eikä vähiten sen takia, että jouduin jättämään rakkaaksi muodostuneen opiskelukaupungin taakseni ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea. Muutto oli hoidettava hieman vajaassa kahdessa viikossa, mikä oli aika intensiivinen rykäys heti Kökarilta palaamisen jälkeen. Kertonee aika paljon tilanteesta, että viimeisenä päivänä opiskelukaupungissa itkin ehkä puolen tunnin välein... Muutto itsessään sujui ihan hyvin. Uuden työn aloittaminen on ollut aika raskasta. On paljon uutta opittavaa, lähtien siitä, miten kyseinen organisaatio toimii. Vaikka kyseessä onkin oman alan työ, se ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä elämälläni haluan tehdä. Mieluummin toki teen tätä kuin esimerkiksi myyn lehtiä puhelimitse, mutta tämä tulee toivottavasti olemaan vain pelkkä välivaihe. Kyllä hommat sentään vähän paremmin sujuu jo kuin aloittaessa, mutta varsinkin ennen joululomaa hermoni olivat hyvin kireällä töihin liittyen :D 

 

♦  kävin vähemmän kulttuuritapahtumissa kuin olisin halunnut, ja syitä siihen on kolme: keväällä ei ollut rahaa (kiitos opintotuen puute ja työttömyys), kesällä olin Kökarilla ja syksyllä muutin kaupunkiin, jossa ei mitenkään liiaksi erilaisia kulttuuritapahtumia ole. Pari kertaa kävin (opiskelija)teatterissa, ja parhaiten mieleeni jäi Jyväskylän Laajavuoressa kesällä esitetty Tytöt 1918, jota ehdin kuin ehdinkin katsomaan. Oli villiä nähdä lavalla sellainen esitys, jonka soundtreackin osaa ulkoa, mutta ei tiedä juonesta kauheasti mitään :D Teoksen ongelmista huolimatta esitys oli hieno, ja näyttelijäsuoritukset huimia. Teos myös itketti melkoisesti, mutta osa herkistelystäni saattoi johtua siitä, että saman päivän aamuna olin jättänyt opiskelukaupungin taakseni, ja olin itkenyt koko edellisen päivän ja vielä junamatkallakin :D 

 

♦ aloitin uudessa kuorossa syksyllä. Yhtäkkiä löysin itseni laulamasta ykkössopraanoa, koska kuoronjohtajan mielestä "selvästi" olen sellainen. Se on tuntunut välillä tosi vaikealta (varsinkin, kun identifioidun aika voimakkaasti mezzosopraanoksi), mutta ilahduttavasti huomaan myös kehittyneeni syksyn aikana. Tykkään kyllä meidän ohjelmistosta, ja laulaminen nyt on aina kivaa, vaikka olenkin n. 50 vuotta nuorempi kuin kaikki muut kuorolaiset (mukavia tyyppejä ne siltikin ovat). 

 

♦ kävin Helsingin kirjamessuilla. Postaus jäi kirjoittamatta, eikä sellaista tulekaan. Olen tänä vuonna laiminlyönyt blogia harmillisen paljon! Messut itsessään olivat kuitenkin mainiot. Stressasin koko viikon, paraneeko flunssa tarpeeksi jotta voin lähteä reissuun, mutta onneksi parani, sillä viikonloppu tuntui todella suurelta valolta synkässä syksyssä. Oli myös ihanaa olla messuilla niin, ettei tarvinnut ihan jokaista senttiä laskea (vrt. viime vuonna, jolloin olin messuilla noin kolmen markan budjetilla). Viikonloppuun osui myös erään ystäväporukan tapaamisen 10-vuotisjuhla, minkä mainitseminen blogissa on merkittävää, ovathan nämä ystävät näistä ympyröistä peräisin. Kävimme yhdessä syömässä, kuten vuosipäivään kuuluu, ja olin aivan mahdottoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että juuri nämä ihmiset ovat päätyneet elämääni ja ovat siinä edelleen <3 

 

Tällaista näkyä ei ole syksyllä mitenkään turhan usein nähty, mutta välillä kuitenkin.

♦ pohdin paljon ystävyyttä ja podin yksinäisyyttä. Monestakin syystä olen miettinyt paljon ihmissuhteita kuluneena vuonna. Ystävien merkitystä elämässä ei voi korostaa liikaa, ja olen aina valmis alleviivaamaan sitä, miten tärkeitä nimenomaan ystävyyssuhteet ovat, ja miten niitä ei pidä jättää esimerkiksi parisuhteiden varjoon. Olen monta kertaa ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on sellaisia ystäviä, joille voi soittaa kriisien kohdatessa tai muuten vain, jotka kuuntelevat ja luottavat siihen, että minä kuuntelen. Elämääni tuli muutama uusikin ihminen, kuten kämppikseni Kökarilla, ja siinäkin tuntee olonsa etuoikeutetuksi: maailmassa on ihmisiä, jotka valitsevat pitää minut elämässään. Kolikon kääntöpuolella on sitten yksinäisyys ja ulkopuolisuus, jota olen tuntenut enemmän ja vähemmän koko vuoden ajan. Keväällä gradun ja muun hässäkän keskellä eristäydyin muista vähän puolivahingossa, en totaalisesti, mutta kuitenkin jonkun verran, ja sitten lähdinkin Kökarille, jossa sosiaalisia verkostoja ei ollut. Nyt asun kaupungissa, jossa minulla ei ole oman ikäistä seuraa lähes lainkaan, työkaveritkin ovat paljon vanhempia. Vaikka olen introvertti, kaipaan kuitenkin välillä ihmisten seuraa. Ratkaiseva avain tuntuukin olevan siinä, että haluan voida päättää itse, milloin olen yksin ja milloin näen ihmisiä, ja nyt en pysty siihen, koska ei ole ketään, ketä nähdä. Vaikka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana tottunut siihen, että kavereita asuu pitkin ja poikin Suomea, se tuntuu ihan erilaiselta, kun samassa kaupungissa ei asukaan ketään. Syksy on ollut siis tästäkin syystä aika raskas, ja sen valossa myös tuleva ja siihen liittyvät ratkaisut vähän huolettavat, mutta kai sitä täytyy vain selvitä päivä kerrallaan. 

 

Pusun jatko-osanovellin taittoa zineksi. Kyllä, se on just niin sekavaa kuin miltä tuossa näyttää, mutta oon tosi ylpeä ittestäni, kun onnistuin tekemään sen just eikä melkein oikein ekalla yrityksellä! 

♦ kirjoitin. Pääosin vuosi kului P:n kanssa, jota yritin tosi kovasti saada kustantamokuntoon. En ihan onnisutnut tavoitteessani, jonka mukaan kässäri olisi lähtenyt maailmalle vielä tämän vuoden puolella, mutta sain version 2.1 valmiiksi ja nyt olen työstänyt vähän päälle puoleen väliin versiota 2.2, joka toivottavasti ensi vuoden alussa lähtee kustantajien syyniin. Kirjoituskilpailuista osallistuin Novaan, jossa pääsin esiraadista läpi, mutta en sijoittunut. Ilahduin kuitenkin todella paljon siitä, että varsin synkeästä novellista tykättiin esiraadissa! Kässäreistäni Pusu ja JL täyttivät molemmat tänä vuonna 10 vuotta, mikä on tosi pitkä aika :D JL:n vanhenemista juhlin jatkamalla kässärin läpilukua (hyvin hitaasti, mutta toivottavasti varmasti), mutta koska Pusu ei ole enää aktiivisessa vaiheessa vaan eläkkeellä, päätin juhlistaa merkkipäivää kirjoittamalla pienen novellin päähenkilöistä 10 vuotta Pusun päättymisen jälkeen. Ja se oli aivan ihanaa, oli ihana viettää aikaa poikien kanssa useamman vuoden tauon jälkeen <3 Koska mopo keulii aika helposti tämmöisissä asioissa, päädyin tekemään novellista zinen, jonka taitoin itse ja tulostin jäljellä olevilla yliopiston tulostuskrediiteillä. Ei siitä nyt ihan täydellinen tullut, mutta täysin nollabudjetilla tehtynä oikein hyvä! Muutaman kappaleen painos meni aikoinaan Pusua esilukeneille luettavaksi. Oman zineprojektin lisäksi teimme ystäväni kanssa kaksi yhteiszineä, toisen jo aiemmin mainitussa Zinetonissa ja toisen pikkuzinen. Hyvä kirjoitusvuosi siis! 

 

"Makasimme hetken hiljaa pimeässä.   

– Jos olisin kymmenen vuotta sitten tiennyt, että olisin tänään tässä, en takuulla olisi uskonut, hän sanoi lopulta. 

– Samat sanat, totesin. – Mutta onneksi tässä kävi juuri näin."

 (Pusun 10-vuotisjuhlanovelli)

 

 

Olipahan vuosi. Olen puhunut monille siitä, miten kulunut vuosi on ollut ehkä elämäni omituisin, hyvässä ja pahassa. Siihen mahtui valtavan suuria elämänmuutoksia, joihin liittyy aina ristiriitaisia tunteita. Onneksi hyviäkin hetkiä oli paljon, ja koin paljon sellaista hyvää, jota en vuosi sitten tähän aikaan tosiaankaan osannut odottaa. Tulevaisuus huolettaa, koska siihen liittyy paljon epävarmuutta, mutta toivon, että vuonna 2026 riittää valoa ja iloa niin itselle kuin kanssaihmisillekin. Ainakin useampaan kulttuuritapahtumaan on jo liput varattuna, niitä on ainakin hyvä odottaa. 

 

Mitä mainiointa uutta vuotta kaikille tätä lukeville!  

Keväinen kuulumiskimara

Pitkästä aikaa kuulumiskimara! Olen laiminlyönyt blogia jo pitkään, ja se harmittaa. Jospa asiaan tulisi pikkuhiljaa muutos. Mitään en uskalla luvata, mutta ainakin nyt tarjoan pienen kurkistuksen arkeeni tällä hetkellä.  

★ Kuten taisin jossain postauksessa mainitakin, olen tänä keväänä valmistunut filosofian maisteriksi!! Tämä teema on voimakkaasti hallinnut koko kevättä, ensin gradun tekemisen, sitten yliopiston byrokratiamankelin ja lopulta kaikenlaisen juhlimisen ja asian toitottamisen merkeissä. En ole jotenkin vieläkään silti rekisteröinyt asiaa, vaikka gradu on yliopiston järjestelmässä, todistus on saapunut (antiklimaattisesti sähköpostiin, ankeaa tämä nykyaika) ja yliopistotunnuksenikin ovat lakanneet toimimasta. Varmaan sitten syksyllä asia realisoituu kunnolla, kun uusi lukuvuosi ei enää omalla kohdallani alakaan. Moni on kysellyt, aionko ryhtyä seuraavaksi väitöskirjan tekoon. Koskaan ei toki pidä sanoa ei koskaan, mutta minulla ei ole ikinä ollut sen suurempaa kiinnostusta tutkijahommiin, joten en pidä todennäköisenä, että siihen puuhaan alan. Olen istunut koulun penkillä yhtäjaksoisesti seitsemänvuotiaasta alkaen, joten nyt kiinnostaa tehdä jotain muuta. 

 

★ Valmistumisen myötä työttömyydestä ja työnhausta on tullut jossain määrin osa arkea. Koska olen tehnyt keväällä osa-aikatöitä museo-oppaana, on työnhakuvelvollisuus ollut huomattavasti kevyempi, eikä se olekaan juuri stressannut. Olen kyllä hakenut useampaa oman alan työpaikkaa, mutta tällä hetkellä työnhaku tuntuu melkoisen ankealta: en ole päässyt mihinkään hakemaani paikkaan edes haastatteluun, ja yhtä paikkaa on saattanut hakea yli 50 ihmistä. Varmasti sellaiset, joilla on enemmän työkokemusta, ajavat edelle rekrytoinnissa, mutta milläs sitä työkokemusta saisi, kun ei niitä paikkojakaan saa...? En haluaisi muuttaa nykyisestä kotikaupungistani pois, mutta lienee todennäköisempää, että saan töitä jostain muualta (jos nyt ylipäätään saan). Kesän aikana työttömyydestä ei kuitenkaan tarvitse huolehtia, sillä...

 

★ ...sain oman alan kesätöitä! Päädyin tammikuussa hakemaan vähän vitsillä erästä työpaikkaa, ja sitten minut palkattiin lopulta ilman kunnollista työhaastattelua. Museohommia siis kesälle luvassa, se on mukavaa (vaikka olenkin ehkä vähän ylikoulutettu juuri niihin työtehtäviin). Jännittävää tästä tekee se, että työpaikka sijaitsee Ahvenanmaalla! En ole ikinä ollut kesätöissä niin kaukana kotoa: kesällä 2022 tein museologian harjoittelua uudella paikkakunnalla, joka kuitenkin sijaitsi syntymämaakunnassani, ja asuin kesän kotikotona. Nyt lähden ihan uusiin maisemiin kesäksi, vieraaseen ympäristöön. Jännittää tosi paljon (varsinkin ruotsin puhuminen), mutta odotan kesää ihan innolla. Kävin taannoin tutustumassa kesäiseen kotisaareeni, ja se ehti parissa päivässä näyttää parhaita puoliaan. En tiedä, tuleeko vastaavaa tilaisuutta ottaa ja lähteä kesäksi ihan uusiin maisemiin enää tämän jälkeen, joten tartun tilaisuuteen mielelläni. Kevät on ollut monesta syystä aika raskas, ja tuntuu todella hyvältä, että saan vähän etäisyyttä tavalliseen arkeeni ihan uusissa maisemissa. Lähtöön on enää pari viikkoa, iiks! 

★ Olen ollut kuorossa tänäkin keväänä, osittain vähän eri rooleissa kuin ennen. Kuoroa ei johda yksi määrätty kuoronjohtaja, vaan kuorolaiset itse sovittavat, harjoittavat ja johtavat biisinsä. Ajatus tällaisesta roolista on pitkään tuntunut kammottavalta ja pelottavalta, mutta nyt kevään teema toi mieleeni siihen sopivan biisin, ja päätin pelostani huolimatta lähteä biisivastaavaksi sen kanssa. Sain veljeltäni apua biisin sovittamiseen, ja loppujen lopuksi kaikki harjoituksista kuoron johtamiseen konsertissa meni yllättävän hyvin, vaikka matkalle mahtui myös haasteita (mm. se, että jotenkin onnistuin sopimaan aina omille harjoituspäivilleni jotain muutakin stressaavaa, jolloin olin kuin kissa pistoksissa ihan aamusta iltaan). Biisivastaavahommien lisäksi olin tänä keväänä laulamassa parissa biisissä eri äänialaa kuin nykyään. Vaikka pääsenkin korkeisiin ääniin, olen kyllä huomannut, että siihen on syynsä, miksi laulan yleensä juuri sitä ääntä mitä yleensä laulan. On ihan eri asia, pääseekö nuotteihin ja tuntuuko se hyvältä :D Harrastuksen jatkuminen on kohdallani vähän epävarmaa. Jos olen tässä kaupungissa vielä syksyllä, jatkan myös kuorossa, mutta töiden saaminen tarkoittaa todennäköisesti myös muuttoa pois. Harmittaa tietysti jättää tuttu kuoro, jos elämä vie toisaalle, mutta onneksi kevään kuorokausi oli sellainen, että siihen on hyvä lopettaa.

 

★ Kun gradun sai pois alta, on voinut keskittyä kirjoittamiseen. Kun viime vuonna osallistuin ties kuinka moneen kirjoituskilpailuun, tänä vuonna olen osallistunut vain kahteen, toiseen tosin jo viime vuoden puolella kirjoitetulla tekstillä (ja siinä kilpailussa en menestynytkään). Novan esiraativaiheen tuloksia vielä odottelen. Taas stressaan, onko novellin spefielementti "tarpeeksi" spefiä kilpailun vaatimuksiin, vaikka ei-arkitodellisuuden kanssa ollaankin tekemisissä. Toisaalta kun edellisen kerran hermoilin aiheesta, päätyi novellini sijoittumaan kisassa, joten jospa hyvät merkit olisivat ilmassa jälleen. Olen myös editoinut P:a hyvin ahkerasti: enää muutama luku jäljellä! Olen aika varma, että saan tämän version valmiiksi viimeistään kesäkuun aikana, ja kässäri voi lähteä kustantamokierrokselle joko loppukesästä tai alkusyksystä. Iik ja ääk, hurjaa! Kirjoitushommiin liittyy sekin, että Pusun aloittamisesta tuli alkuvuodesta kuluneeksi hurjat 10 vuotta! Puhuin Pusuun liittyvistä tuntemuksista viime vuonna kirjoitetussa postauksessa, ja allekirjoitan samat tuntemukset edelleen: en välttämättä palaa enää koskaan työstämään tekstiä, mutta sillä on valtavan suuri paikka sydämessäni. Juhlistin 10-vuotista kässäriäni kirjoittamalla novellin, joka kertoo yhdestä päivästä 10 vuotta tarinan päättymisen jälkeen. Teksti on pitkälti kevyttä hattaraa ja fanserviceä, mutta ai että miten ihanaa sitä olikaan kirjoittaa! Pusun päähenkilöt ovat lohtuhahmojani, joiden pelkkä ajattelu auttaa silloin, kun on paha mieli, ja kässärin maailma tuntuu kodilta. Oli sanoinkuvaamattoman ihanaa päästä viettämään aikaa siellä jälleen. Päädyin myös tekemään novellista zinen, kun minulla oli vielä mahdollisuus hyödyntää yliopiston tulostuskrediittejä. Painos on tosi pieni, mutta eipä novellista saakaan irti muut kuin sellaiset, jotka ovat Pusua aikoinaan lukeneet :D

 

★ Loppuun vielä biisivinkki. J. Karjalaisen uusin levy Suomalaista muotoiluu ei ole Karjalaisen parasta tuotantoa, mutta pidän sen akustisuudesta, ilmavuudesta ja keveydestä. Koh-i-noor on ihanan keinuva biisi, joka on eräs lempilauluni kyseiseltä levyltä. Kynä liikkuu paperilla, mieli kulkee paikkoihin, hetki on levollinen ja rauhallinen. 

Mitä just sulle kuuluu nyt? 

Joulukalenteri 2024: 14. luukku

Tervetuloa vuoden 2024 joulukalenteriin!

 

Tänä vuonna sukelletaan kirjoitusprojektieni kulissien taakse ja kurkistetaan "kirjoitusraamattuni" sivuille. Tätä vihkoa voisi tituleerata myös suunnittelu- tai muistiinpanovihkoksi, mutta käytti siitä sitten mitä tahansa nimeä, tarkoitus on sama: siellä on kaikki muistiinpanot, joita kirjoittamiseni tueksi tarvitsen. Koska välillä elämäni on yllättävän kaoottista, kaikki kirjoitusprojektini ovat samassa vihkossa. Periaatteessa pidempien tekstien kirjoittaminen onnistuisi ehkä ilmankin tällaista vihkoa, mutta helpottaa kummasti, kun kaikkea tietoa ei tarvitse pitää omassa päässään. Siksi kirjoitusraamattuni on minulle korvaamaton apu.

 

Joulukalenterin tarkoitus on valottaa hieman sitä, millaisia muistiinpanoja ja tausta-ajatuksia tämä kirjoittaja riipustelee kirjoittamisensa tueksi. Minusta on todella kiinnostavaa kuulla muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden työprosesseista, ja ehkä tämäkin voi inspiroida jotakuta toista. Itsestäänselvää kuitenkin lienee, että tämä on vain minun tapani toimia, eikä kaikki minun käyttämäni tavat sovellu kaikille. 

Meneillään oleva vihko on kolmas, ja se on aloitettu vuonna 2022. (Se sattuu myös olemaan vihko, jonka olen saanut "palkinnoksi" kirjoitusharrastuksestani, joten siksi on sopivaa, että se on pyhitetty kirjoitusharrastukselle.) Joulukalenterissa tulee kuitenkin näkymään myös joitain sivuja kahdesta edellisestä vihosta. 

 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

 

Luukku 14: Kirjoituskilpailut ja tekstihaut

 

 

Olen tänä vuonna osallistunut useaan kirjoituskilpailuun, kuten olen joskus aikaisemminkin maininnut. Koska kilpailuja ja tekstihakuja oli tänä vuonna paljon, päätin tehdä listauksen pitääkseni kilpailut mielessäni. Tämä on hyvä listaus myös tulevaisuutta varten: näen, mihin olen milloinkin osallistunut ja millä tekstillä. 

Kuten listasta näkee, menestystä näissä kilpailuissa ei ole tullut juurikaan. Toisten tekstien kohdalla se on ollut ennalta-arvattavampaa kuin toisten, ja samaan tapaan myös hylsyn tuottama harmitus on ollut suurempaa toisissa tilanteissa kuin toisissa. Esimerkiksi Nova-novellin kohdalla harmitti aivan mielettömästi, etten päässyt edes esiraadista läpi, koska novelli oli mielestäni yksi parhaista, mitä olen koskaan kirjoittanut. Runo-Kaarinan kohdalla puolestaan en yllättynyt, ettei menestystä tullut: proosa on minulle runoja vahvempaa maaperää, ja kilpailuun osallistuu takuulla monia, jotka kokevat asian olevan kohdallaan toisin päin. Siksi en sitä päätynyt kauheasti harmittelemaankaan. 

Sitkeä yrittäminen kuitenkin kannatti, ja eräästä kilpailusta tärppäsi! Siitä kuitenkin lisää joskus myöhemmin.

Novelliputki

Tammikuussa kirjoitin vuoden 2024 kirjoitussuunnitelmia käsittelevään postaukseen näin: "Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen." Arvatkaa, montako kertaa olen sen jälkeen edes avannut koko tiedostoa? (Vastaus: ehkä kerran.)

Sen sijaan alkuvuoteni on kulunut novellien parissa: olen kirjoittanut kolmessa kuukaudessa kolme novellia (ja yhden runokokonaisuuden, mutta siinä oli yhtä runoa lukuun ottamatta vain vanhoja tekstejä). Kaikki nämä novellit on aloitettu jo ennen tätä vuotta, vanhin vuonna 2020, mutta ideatasolla jotkut tekstit ovat pyörineet päässä jo vuodesta 2016. 

Puhuinkin jo eräässä kuukausikoosteessa Novaan menneestä novellista ja siitä, kuinka ihana kokemus sen kirjoittaminen oli ollut, joten en nyt rupea toistamaan itseäni. Edelleen Novaan mennyt novelli on suosikkini näistä kolmesta, ja mahdollisesti jopa parhaita novelleja, joita olen koskaan kirjoittanut. En ole toki uskaltanut palata tekstin pariin lähettämisen jälkeen, ja kellunkin onnellisessa tietämättömyydessä, jos novellissa on kamalia juoniaukkoja tai muita kökköyksiä. Varsinkin lopetus liikuttaa sydäntäni voimakkaasti aina, kun sitä ajattelen.

Toinen novelli oli lyhyempää ihmissuhdekriiseilyä (naureskelin, että minulla on jo lähes "sarjan" verran tällaisia lyhyitä ihmissuhdekriisitekstejä, esimerkkinä tästä blogissakin julkaistu Aamuyöllä). Tämän lähetin erääseen julkaisuun, mutta sitä ei suostuttu julkaisemaan. En ladannut kauhean isoja odotuksia kyseisen julkaisun suhteen, joten torjunta ei sinänsä harmita kauheasti, mutta tapa, jolla tekstistä kieltäydyttiin oli vähän outo. Se ärsyttää minua enemmän kuin itse tekstin torjuminen. Ajattelin pitää tekstin toistaiseksi pöytälaatikossa. Se on kuitenkin kiva (ja lyhyt) teksti, ja sellainen on hyvä olla jemmassa, jos tulee tilaisuus tarjota sellaista julkaistavaksi joskus tulevaisuudessa.

 

Ystäväni ylipuhui minut osallistumaan J. H. Erkon kilpailuun. Minulla oli roikkunut keskeneräinen historiallinen novelli vuodesta 2020 asti, ja totesin, että ehkä kilpailudedis auttaisi saamaan tekstin valmiiksi. Olin oikeassa, sillä novelli valmistui pääsiäislomalla! Editoinnin kanssa tuli melko kova kiire, enkä ole valmiiseen tekstiin aivan sataprosenttisen tyytyväinen. Kirjoitin novellin preesensissä, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi ratkaisuksi :D Jopa kilpailuun lähetettyyn versioon jäi ainakin yksi aikamuotovirhe, mikä ärsyttää. Mahdollisuuksiini J. H. Erkossa en usko kauhean voimakkaasti. Vaikutelmani kilpailusta on se, että siellä menestyvät lähinnä Oikeasti Taiteelliset kirjoittajat, ja siksi minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Enhän kirjoita taiteellisesti kunnianhimoista autofiktiota... Toisaalta osallistumisella en hävinnyt mitään, mutta lupaan syödä hattuni, jos sijoitun kilpailussa.

Kun viime vuonna proosan kirjoittaminen oli suurimman osan vuodesta tahmeaa ja epäinspiroivaa, tällainen usean tekstin putki on tuntunut todella hyvältä. Novellit ovat sen verran lyhyitä tekstejä, että valmistumisen ja editoinnin onnistumisen kokemuksia saa enemmän lyhyemmässä ajassa kuin romaanikäsikirjoituksia kirjoittaessa. Kirjoittajaitsetuntoni on kaivannut näitä tunteita todella paljon <3 Tuntuu, että kone on nyt taas huollettu ja rasvattu, ja käy taas paremmin kuin ennen. Kilpailuissa menestyminen olisi mukavaa, mutta kaikkein tärkeintä on kirjoittaa. Vaikka tältä keväältä ei muuta menestystä kirjoittamisen saralla tulisi, ainakin minulla on kolme novellia, joiden takana voin ylpeänä seistä!

Nyt onkin sitten vihdoin P:n aika. Olen huhtikuun aikana edistänyt tekstiä mukavasti, ja ehkä ajankohdassa onkin sen taika: olen kirjoittanut monesti tekstiä huhtikuun Campissa, joten huhtikuu on mahdollisesti päässäni P-kuukausi. Harkitsen lähettäväni sen Osuuskumman kilpailuun, vaikka onkin ehkä vähän määrittelykysymys, onko kyseessä aikuisille suunnattu teos. Onpahan ainakin joku deadline, joka potkii. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Loppuun vielä Hectorin Linnut, linnut, jota kuuntelin paljon kirjoittaessani Nova-novellia. Sen tunnelmassa ja sanoituksessa on samaa tunnelmaa kuin novellissani, vaikka itse miellän sen tapahtuvan hyvin erilaisessa maailmassa kuin mistä novellini kertoo. Myös Jäävalssin jälkeen oli tärkeä kirjoitusbiisi kyseisen novellin kohdalla!

Helmikuun luetut 2024

Helmikuussa 2024 luin viisi kirjaa (907 sivua, 8 h 43 min), joista kaksi oli spefiä, yksi runokirja, kaksi non-fictionia, kaksi uusintaa, yksi äänikirja ja yksi englanniksi luettu.

 

Meriluoto, Aila: Lasimaalaus 115 s. 

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 240 s. 

Harma, Heikki & Kousa, Tuula: Hector – Asfalttihippi 8 h 43 min [K]

Stiefvater, Maggie: Shiver (Wolves of Mercy Falls #1) 392 s. [U]

Lewis, C. S.: Taikurin sisarenpoika (Narnian tarinat #6) 160 s. [U]

 

kotimaisia: 3

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 2

 

Kuten taisin jo viime vuoden kirjakoosteessa sanoa, tällä hetkellä runot kiinnostavat minua kovasti. Aila Meriluodon esikoisteos Lasimaalaus on klassikko, ja kotikotona käydessäni päätinkin lukaista sen. Meriluoto kirjoitti teoksen 22-vuotiaana, eli vain vähän nuorempana kuin mitä itse olen nyt. Tätä arvostan suuresti! Tuntuu, että kirjaa on kehuttu todella paljon, mutta en ole aivan yhtä mieltä kehujien kanssa. Odotin kirjalta nimittäin enemmän. Jotkut runot puhuttelivat kovastikin, mutta suurin osa sujahti aivoista läpi jättämättä muistijälkiä. Mieleeni jäi lähinnä tunnelmia tyttönä olosta ja kasvamisesta, luonnosta, uskonnosta, sodasta ja toivosta. Uskon, että Meriluoto on sanoittanut omia tuntemuksiaan tilanteessa, jossa hän on joutunut kasvamaan aikuiseksi sodan varjossa. Toivon ja selviytymisen sanoma onkin vahva ja koskettava: tuhotun kaupungin raunioistakin noustaan käsi kädessä. Mielestäni tämä keskusteli hyvin tammikuussa lukemani Vilja-Tuulia Huotarisen Sakset kädessä ei saa juosta -teoksen kanssa, sillä Meriluodolla ja Huotarisella on molemmilla runoissaan tyttöysteemoja, toki niitä käsitellään melko eri tavoin. Luulen, että Huotarisen teoksessa on jopa (ainakin) yksi intertekstuaalinen viittaus erääseen Lasimaalauksen runoon. Ehkä pettymykseni Lasimaalaukseen liittyy osittain siihen, että odotin runojen olevan jotenkin maata mullistavia, mutta ne olivatkin melko perinteistä runoutta. Vaikka olen mieltänyt Meriluodon modernismin ajan runoilijaksi, tämä teos pysytteli ainakin vielä aika turvallisella maaperällä. Siinä ei toki ole mitään pahaa, ennakko-oletukseni vain oli väärä. Ehkä Lasimaalaus jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi ylisuurien odotusteni myötä, mutta tulipahan ainakin luettua. Ja löytyi sieltä kuitenkin sellaisiakin runoja, jotka koskettivat sydäntä! Jos jollakulla on suosituksia Meriluodon tuotannosta, otan niitä vastaan :)  

(Sivuhuomiona sanottakoon, että lukemassani painoksessa oli joitain ärsyttäviä virheitä ja outoja taittoratkaisuja. Kannestakaan en pidä, alkuperäinen kansi on paljon kauniimpi!)

 

En tiedä, selviääkö kulttuurihistorian opinnoista ilman, että törmää Turun yliopiston kulttuurihistorian professorin Hannu Salmen teksteihin ja tutkimuksiin. Itse en ole ainakaan selvinnyt :D Salmi on tutkimusartikkeleiden lisäksi kirjoittanut myös populaaria tietokirjallisuutta, ja hänen uusin teoksensa, Turun paloa käsittelevä Tunteiden palo oli Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin! Kirja kiinnostikin todella paljon sen saaman mediahuomion takia. Miten kulttuurihistoriallista näkökulmaa tuodaan populaarille yleisölle esiin? En ollut tosin ainoa, jota kirja kiinnosti: en ole eläissäni ollut niin pitkässä varausjonossa kirjastossa! Varasin kirjan viime kesänä, vajaa vuosi sen ilmestymisen jälkeen, ja edelläni oli yli 400 ihmistä jonossa... Mutta kirjan luettuani en yhtään ihmettele pitkiä jonoja, sillä se on vallan mainio! Syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1827 Turun Aninkaistenmäellä syttyy tulipalo. Monien epäonnisten seikkojen seurauksena tulipalo leviää koko kaupunkiin, ylittää Aurajoen ja tuhoaa suurimman osan Turun nykyisestä keskustasta. Vaikka Turku onkin historiansa aikana ehtinyt palaa monta kertaa, vuoden 1827 palo oli tietyssä mielessä kaikkein tuhoisin. Sen vaikutukset historian kulkuun olivat suuret, niin paikallisesti kuin maanlaajuisestikin. Tätä kaikkea Salmi pyrkii kirjassaan valottamaan. Turun palosta on opinnoissanikin puhuttu jonkin verran, mutta kirjassa oli silti paljon asioita, joita en etukäteen tiennyt. Esimerkiksi se, miten uutinen palosta levisi sanomalehdissä, oli minulle aivan uutta tietoa, ja ilmeisesti sitä ei ole aiemmin kauheasti tutkittukaan. Lähes 194 vuotta myöhemmin on vaikea käsittää sitä tuhoa, minkä tulipalo aikaan sai. Nykypäivän Turussa vieraillessa on vaikea kuvitella sitä tulihelvettiä, joka syyskuisena yönä valtasi ja tuhosi kaupungin. Hannu Salmi on tehnyt mielestäni hyvän näkökulmavalinnan ja keskittynyt ihmisiin tuhon keskellä. Näin 2020-luvun lukijakin on helppo sujahtaa 1800-luvun turkulaisen nahkoihin. Tällaisessa kerrontatavassa olisi helppo luiskahtaa jopa kaunokirjalliseen tyyliin, jossa lähdeviitteet ovat jokseenkin epäselviä (näin kävi esimerkiksi Diane Ducretin Diktaattorien naisissa), mutta Salmi tekee selväksi, milloin nojataan lähteisiin ja milloin Salmen omiin päätelmiin. Arvostan laajaa lähdeluetteloa ja viitteitä populaarissakin tietokirjassa, se nimittäin ei ole itsestäänselvyys (riittää, kun katsoo Suomen historian jännistä naisista syntynyttä kohua). Pelkästään palosta ja ihmisistä sen keskellä riittää juttua, mutta pidin todella paljon siitä, että Salmi käsitteli laajasti myös palon jälkipyykkiä ja sen merkitystä historiankirjoituksessa. Esimerkkinä tästä on selvitys palon syistä, ja siitä, miten nämä syyt ovat myöhemmin kansakunnan muistiin syöpyneet. Palo on monesti laitettu kauppias Hellmannin piikatytön syyksi, mutta Salmi tekee selväksi, että piika on viaton. Muistamisen ja unohtamisen teemat ovat loputtoman kiehtovia. Kun ei ole enää ihmisiä, jotka palon omakohtaisesti muistaisivat, olemme pelkästään historiallisten dokumenttien varassa. Salmi kiinnittää huomion kuitenkin siihen, että jäljelle jääneissä aikalaisdokumenteissa kuuluu lähinnä yläluokan ääni: köyhempi kansanosa ei ole päässyt kertomaan omia kokemuksiaan, ja palon myötä monet heitä koskevat dokumentitkin ovat kadonneet. Hieman teoksessa on toistoa, mutta muuten Tunteiden palo on kaikin puolin mainio kirja, ja loistoesimerkki populaarista historiateoksesta! Nautin sen lukemisesta todella paljon.

 

Pari vuotta sitten heilautin itseni Hector-kuoppaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Vaikka miehen laajassa tuotannossa on vielä kuuntelemattomiakin levyjä, osa albumeista ja kappaleista on muodostunut minulle todella merkittäviksi ja tärkeiksi. Siksi päädyinkin kuuntelemaan Hectorin omaelämäkerran, kun Bookbeat sitä minulle suositteli. Asfalttihippi kuvaa Hectorin elämää lapsuudesta 1970-luvun loppuun. Se on hyvin perinteinen taiteilijaelämäkerta, mutta myös hyvä sellainen! Hectorilla riittää juttuja ja muistelmia niin lapsuudesta 1950-luvun Töölössä kuin 1970-luvun bänditouhuista. Yksityiselämääkin vilautetaan, mutta sillä ei kuitenkaan mässäillä, se oli mukavaa. Paljon puhutaan tietenkin myös Hectorin omasta musiikista. Hän kertoo ajatuksista ja inspiraatiosta levyjen ja yksittäisten kappaleiden taustalla, ja tämä on todella kiehtovaa: minua ei lakkaa inspiroimasta muiden inspiraatiot heidän taiteensa takana. Vaikka kirja eteneekin ihan joutuisasti, välillä mietin, olisiko sitä pitänyt editoida hieman tiukemmalla kädellä. Kun äänikirjaa oli kulunut kaksi tuntia, eikä vieläkään ollut päästy Hectorin 1960-luvun lopussa tehtyyn ensilevytykseen, myönnän hieman huokailleeni. Periaatteessa ymmärrän, miksi kirjassa luetellaan kirjoja, biisejä ja elokuvia, jotka olivat tehneet Hectoriin vaikutuksen lapsena ja nuorena, mutta ehkä ne olisi voinut jättää poiskin. Toisaalta äänikirjaa kuunnellessa tuli monta kertaa sellainen olo, että olisi kuunnellut isovanhemman jutustelua nuoruudestaan, ja se tuntui kivalta, eikä silloin kirja tuntunut jaarittelevalta. Hector on taitava välittämään ajankuvaa, niin hyvässä kuin pahassa. Kiinnitin huomiota varsinkin siihen, että vaikka kirjassa vilahteleekin useita naisartisteja (kuten Anki, jonka kanssa Hector oli paljonkin tekemisissä ja yhteisessä Cumulus-bändissäkin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa), suurin osa bändijutuista ja -matkoista on ns. poikien välistä puuhastelua, eikä tätä oikeastaan kyseenalaisteta. En voinut olla miettimättä, miten erilainen naisartistin rooli oli tuona aikana. Hector kuvaa, kuinka hän kahden pienen lapsen isänä lähtee New Yorkiin tekemään Yleisradiolle juttua paikallisesta musiikkiskenestä ja jättää perheensä siksi aikaa Suomeen. En usko, että kahden pienen lapsen äiti olisi voinut samoihin aikoihin tehdä samaaa temppua, ainakaan saamatta valtavaa vihaa niskaansa! (Tai edelleenkään, jos totta puhutaan.) Toisaalta kuvaukset esimerkiksi 1960-luvun folkiltamista olivat niin kiinnostavasti kuvattuja, että harmittaa oikein olan takaa, että synnyin vasta vuosikymmeniä myöhemmin! Ystäväni tosin totesi, että olisi pitänyt olla mies, että 1960-70-luvun muusikkopiireissä olisi ollut kivaa :D Hector päättää muistelmansa 1970-luvun loppuun, ja kirjan lopetus tuntuukin vähän kiirehdityltä. Kovasti hän lopussa lupailee palaavansa uransa seuraaviin vaiheisiin myöhemmin, mutta vuonna 2017 ilmestyneelle kirjalle ei ole vielä tullut jatkoa. Toivottavasti jatkoa joskus tulee! Esimerkiksi lempilevyni Varjot ja lakanat jäi nyt kokonaan käsittelemättä. Äänikirjaa kuunnellessa en voinut olla pohtimatta sitä, miksi Hector ei lukenut koko äänikirjaa itse. Hän nimittäin lukee kirjan esipuheen, mutta sitten lukijaksi hyppää Ville Tiihonen. Tiihonen lukee oikein hyvin, mutta vaihdos tuntuu kummalliselta. Vanhana radiotyöläisenä Hectorilta olisi varmasti sujunut äänikirjankin lukeminen, ja hänen ääntään olisi kuunnellut mielellään. Aluksi tuntui todella omituiselta, että yhtäkkiä joku toinen kertookin minä-muodossa kirjoitettua kirjaa. Olisiko Tiihonen voinut lukea koko kirjan, mikä oli perustelu kahden lukijan käyttöön?

Luin Väristys-trilogian vuonna 2014, jolloin rakastuin tähän surumieliseen ihmissusitarinaan päätä pahkaa. Pari vuotta sitten löysin ensimmäisen osan suomeksi halvalla kirpparilta, ja päätin, että kerään sarjan omaan hyllyyni. Muita osia on kuitenkin löytynyt (suomeksi, pokkareina) sen verran kehnosti, että epäilin, että en välttämättä löytäisi haluamaani. Sitten olin vierailemassa Tampereella vuodenvaihteen jälkeen, ja kävin ensimmäistä kertaa Lukulaari-antikvariaatissa (sivumennen sanoen aivan mahtava paikka!). Alakerran perällä olevasta hyllystä silmilleni hyppäsi koko Väristys-trilogia alkukielellä, yhteishintaan 12 €. Ei tarvinnut kovinkaan kauaa harkita ostopäätöstä! Koska minulle oli jäänyt mielikuva Väristyksestä/Shiveristä talvisena kirjana, päätin aloittaa uusintaluvun heti. Kirjan päähenkilö on lukioikäinen Grace, joka asuu Mercy Fallsin pikkukaupungissa. Hän on lapsesta asti ollut pakkomielteisen kiinnostunut kotitalonsa takana liikkuvista susista, varsinkin eräästä tietystä yksilöstä. Sam puolestaan elää kesää odottaen ja talvea peläten: hänen päivänsä ihmisenä ovat käymässä vähiin. Yllättävän sattuman kautta Grace ja Sam törmäävät toisiinsa. Heidän välilleen syntyy rakkaustarina, jota uhkavat vääjäämättä lähestyvä talvi ja pikkukaupungissa lukiolaispojan kuoleman vuoksi leimahtanut susiviha. Löysin tästä sen saman surumielisen ja kaihoisan tunnelman, johon 15-vuotiaana rakastuin. Siinä on syvää tunnetta ja paatoksellisuutta, joka vetosi teini-Celestineen voimakkaasti. Grace ja Sam tietävät, että heidän yhteinen aikansa on rajallista, mutta he yrittävät löytää keinon olla toistensa luona mahdollisimman paljon. Rakkaustarina on kuitenkin paljon epäuskottavampi kuin muistin. Olin aivan vuorenvarma siitä, että kyseessä olisi ollut herkkä ja haparoiva slow burn -romanssi, mutta aika vilkkaasti ja kyseenalaistamatta tässä edettiin. (Enkä pääse millään yli siitä, että Sam käytti Gracen hammasharjaa kertomatta siitä Gracelle, eikä asiaan koskaan palattu! Ällöttävää!!) Kirjan ihmissusimyytti on kiehtova ja uniikki, siitä kirja saa pisteitä. Hahmojen puolelta pisteitä ropisee sitten hieman vähemmän. Samista pidän todella paljon, hän on kokonainen ja epätäydellinen. Sen sijaan Grace on lähinnä rasittava. Hänen pakkomielteensä susiin tuntuu useassa kohdassa todella epäkunnioittavalta Samia kohtaan, ja lisäksi hänen en ole kuin muut tytöt -asenteensa rasauttelee rusinoita pahasti. Monet sivuhenkilöt, kuten Rachel ja Olivia, jäävät todella paperinukeiksi. Kiinnostavia sivuhenkilöitä ovat esimerkiksi Isabel ja Beck, mutta molemmat jäävät ainakin tässä osassa melko pieneen rooliin. Isabelia kohdellaan mielestäni kerronnan puolelta aika ikävästi. Ei hän ole helpoin tai mukavin mahdollinen tyyppi, mutta varsinkin Gracen suhtautuminen häneen on mielestäni inhottavaa (vaikka sinänsä sopiikin Gracen luonteeseen). Myöskään Isabelin koiran tapaturmainen kuolema vitsien aiheena ei ollut mielestäni hyvä veto. Stiefvaterin kieli on kaunista, jäänhaurasta. Talvitunnelmaa en tosin tästä juurikaan tavoittanut, sillä tarina sijoittuukin syksyyn :D Alkuperäiskielellä lukiessa törmäsi heti ongelmaan: kaikki lämpötilat olivat fahrenheiteina. Lämpötilat ja niiden vaihtelut ovat tärkeä osa kirjaa, joten olin aika pihalla suurimman osan ajasta :D Onneksi en ollut vielä kiikuttanut suomenkielistä Väristystä vaihtohyllyyn, ja pystyin sieltä tarkistamaan, missä lämpötilassa milloinkin mentiin. Seuraavissa osissa ei muistaakseni ole tätä ongelmaa. Luulen, että jos olisin lukenut tämän nyt ensimmäisen kerran, en olisi ihmeemmin lumoutunut. Nyt kuitenkin nostalgialasit antoivat paljon anteeksi. Eikä Shiver ole missään nimessä huono lajinsa edustaja! Olen lukenut paljon kyseenalaisempiakin paranormaaleja romansseja. Odotan innolla, että pääsen lukemaan trilogian seuraavatkin osat, niistä en nimittäin muista oikeastaan mitään.

Narnioiden uudelleenlukuprojekti eteni kuudenteen osaansa, kun vuorossa oli Taikurin sisarenpoika. Kronologisesti kirja sijoittuu aivan saagan alkuun, se nimittäin kertoo siitä, miten Narnia sai alkunsa. Kirja sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen, jonne Digory Kirke on saapunut sairaan äitinsä kanssa. He asuvat Digoryn enon ja tädin luona, ja varsinkin Andrew-eno on kammottava hahmo. Digory tapaa naapurissa asuvan Polly-tytön, ja yhdessä he päätyvät vahingossa keskelle Andrew-enon kauhistuttavia kokeita. Taikasormusten avulla he päätyvät toiseen ulottuvuuteen, jossa he herättävät tuhoutuvan maailman uumenissa nukkuvan pahan Jadis-kuningattaren. En muistanut kirjasta oikeastaan mitään, joten yllätyin positiivisesti, kun se olikin parempi kuin muistelin! Kirjasssa on paljon kiinnostavia maailmoja (monikossa!) ja kutkuttavia yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvaus Narnian luomisesta on suorastaan lumoava. Huumoriakaan ei ole unohdettu: jos nyt en aivan ääneen nauranut, niin tuhauttelimpa useamman kerran ilmaa nenästä. Kirjassa oli jopa ihan hyvin kirjoitettuja naishahmoja! Tällainen kehu tuntuu vähän hölmöltä, kun heidän aktiivisuutensa jää yhä mieshahmojen varjoon, Jadista lukuun ottamatta, mutta rima onkin tämän suhteen todella matalalla :D Hopeisen tuolin lailla tämä lukemani painos on ilmeisesti kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos, joten jotkut oudot käännösvalinnat (esimerkiksi Archenlandin kääntämättä jättäminen) johtuivat varmaan siitä. Yleisvaikutelma kirjasta on se, että yllätyin todella positiivisesti. Ei ole itsestäänselvää, että näin vanha (lasten)kirja on kestänyt aikaa näin hyvin, jopa paremmin kuin monet sarjan edelliset osat (Hevosen ja pojan rasistisia karikatyyrejä muistellen). Tämä saattaa olla jopa uusi suosikkini sarjasta! Seuraavana vuorossa onkin sitten sarjan viimeinen osa, Narnian viimeinen taistelu. Siitä muistan lähinnä loppuratkaisun ja synkän tunnelman, saas nähdä, miten se uppoaa aikuislukijaan.

 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirjan nimessä on perheenjäsen: Taikurin sisarenpoika

9. Kirjassa joku karkaa: Shiver

10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna: Lasimaalaus

11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli): Tunteiden palo

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: Hector – Asfalttihippi (suurimman osan kirjasta ollaan Helsingissä)

 

Helmikuu alkoi vähän ikävissä merkeissä, kun en päässyt erääseen harkkapaikkaan, johon olisin ehkä kaikista eniten halunnut. Harkkahakuun liittyvä stressi ja isot pettymykset hallitsivat muutenkin kuukautta vahvasti. Lisäksi gradustressi on vaivannut melkoisesti koko kuukauden. Tasapainottamassa on ollut onneksi kivojakin juttuja: on ollut open miciä, sitsit, kaverin synttäreitä ja hommia ainejärjestölehden kanssa (päätoimittajuus loppui kaksi vuotta sitten, mutta lehtitoimikunnasta en näköjään lähde kulumallakaan). Kävin kotikotonakin, siellä näin ystäviä ja pääsin keventämään sydäntäni teekupposen äärellä. Kyllä elämän epävarmuus kevenee ainakin hetkeksi, kun pääsee puhumaan siitä muiden kanssa! 

 

Kirjoittaminen on myös hallinnut helmikuutani. Kirjoitin novellin Novaan, ja kirjoittaminen oli aivan ihanaa! Proosan kirjoittaminen on tuntunut syksystä asti jotenkin tahmealta, mutta tätä novellia kirjoittaessa sain taas kiinni siitä, miksi kirjoittaminen on ihanaa. Olin voimakkaasti mukavuusalueellani, ja rakastin tarinaani. Tuntuu, että kyseessä on yksi parhaista kirjoittamistani novelleista! Vaikka novelli ei menestyisikään Novassa, tuskin kaivaudun maakuoppaan itkemään, sillä kirjoitusprosessi oli minulle tärkeä ja jossain mielessä "korjaavakin". Totta kai toivon tekstille menestystä, mutta novelli itsessään on tärkeä ilman ulkoista validiaatiota. (Sinänsä huvittavaa, että kahdesta aiemmin Novaan lähetetystä tekstistä mielestäni parempi ei päässyt edes esiraadista läpi, kun taas se, johon olin vähemmän tyytyväinen sijoittui kärkikymppiin :D Saa nähdä, miten tälle käy.)

 

 

Kuukauden biisi on Josén pimeän puolen Tiskata saa. Ystäväni vinkkasi tämän biisin, kun huokailin joutuvani taas tiskaamaan (tiskikoneettoman asunnon iloja), ja sehän puhutteli kovasti! Paitsi, että kyseessä on todella ihastuttavan svengaava viisu, myös sanat puhuttelevat kovasti. Helmikuuhun on mahtunut useampi pettymys ja harmitus (lähinnä harkkapaikkoihin liittyen), joten pohdinta siitä, milloin elämässä olisi jotain muitakin tasoja kuin ainainen tiskaaminen resonoi.

Kirjoitussuunnitelmia vuodelle 2024

Vielä mahtuu blogiin yksi vuodenvaihdepostaus, eikös niin! 

Jo useamman vuoden minulla on ollut tapana listata blogiin kirjoitustavoitteitani ja -suunnitelmia uudelle vuodelle, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Olen huomannut sen hyväksi tavaksi itselleni selvittää, missä mennään minkäkin projektin suhteen. Lisäksi tavoitteiden julkinen julistaminen toimii myös tietynlaisena "pakkona" myös tehdä työtä tavoitteiden eteen :D

 

P

 

Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen. Olen aloittanut editointiprosessia jo viime vuoden puolella. Aloitin jälleen editoinnin "väliluvuista", koska ne on järkevämpää tehdä yhtenä isona kokonaisuutena. Niihin on myös tulossa todennäköisesti kässärin isoimmat muutokset. Jonkin verran päätarinakin tulee muuttumaan, mutta ei ehkä aivan yhtä radikaalisti. Isoin ongelma tällä hetkellä tuntuu olevan se, että kirjoitusrutiinini on kerrassaan olematon, ja siksi editointi tuntuu aivan mahdottomalta vuorelta, joka häämöttää edessä. Uskon kuitenkin, että vauhtiin päästyäni vuori pienenee: olenhan tehnyt tämän useita kertoja ennenkin, ja tiedän mitä teen (tai ainakin niin uskottelen itselleni).

Kun versio 2.1. valmistuu, tuskin laitan sitä esilukijoiden luettavaksi, vaan käyn sen viikon tai parin päästä vain itsekseni läpi kirjoitusvirheiden sun muiden varalta. Tarkoitus olisi hyödyntää (viimeistään) tässä vaiheessa Wordin ääneenlukutoimintoa, joka tunnetusti auttaa kirjoitusvirheiden ja kökköjen lauseiden bongaamiseen. 

Tämän jälkeen haluaisin P:n olevan siinä kunnossa, että sen voisi lähettää kustantamokierrokselle. Huu, se on aina yhtä pelottavaa sanoa ääneen (tai kirjoittaa kaikkien nähtäville)! Tämä todennäköisesti tapahtuu loppuvuodesta, jos saan nyt editointirutiinin rullaamaan. Kustantamokierros on kyllä tehokas motivaattori!

 

JL

 

Vuoden 2024 tavoitteena on myös saada JL:n läpiluku valmiiksi tämän vuoden aikana. Sekin eteni viime vuoden aikana ihan kivasti, joten uskon hyvin tämän tavoitteen olevan realistinen. (JL on kässäreistäni lyhin, joten siksikin tämä on täysin mahdollinen tavoite!) Varsinaista editointia en usko vielä aloittavani, se riippuu paljon siitä, millaisella aikataululla P etenee. Toki elämä voi yllättää!

Mikäli P saa pelkkiä hylsyjä, seuraava maailmalle lähtevä "vauvani" on JL. Kässärin kolmosversiosta pyrin siis saamaan mahdollisimman hyvän! Olen ajatellut tarinaa paljon viime aikoina, varsinkin sen alkutilannetta ja lopetusta. Jälkimmäisestä en ole vielä aivan sataprosenttisen varma, mutta alkuun tuleva iso muutos alkaa olla aika hyvin selvillä. Toki alkutilanne vaikuttaa loppuunkin, ja se palanen tästä palapelistä vielä uupuu. Mutta onhan tässä hyvin aikaa pohdiskella asiaa! Myös erään esilukijan bongaama teema tulee todennäköisesti olemaan vähän voimakkaammin esillä, vaikka sen käsittelyssä pitääkin olla tarkka. Teema vääristyy helposti juonen tapahtumien valossa, enkä minä halua tarinalla olevan sellaista sanomaa kuin siitä silloin tulisi.

 

Runot

 

Tästäkin jännittää vähän puhua! Olen ehdottomasti identiteetiltäni proosan kirjoittaja, vaikka runoja olenkin kirjoittanut säännöllisesti 12-vuotiaasta asti. Runouteen liittyy minulla kuitenkin proosaakin vahvemmin huijarisyndroomaa ja korkeita kynnyksiä, jotka todennäköisesti ovat lähinnä oman pääni sisällä. Yksi viime vuosien lempparijutuista, open mic -illat ovat kuitenkin helpottaneet hieman käsityksiäni siitä, mitä kaikkea runous voikaan olla. Kun olen itsekin uskaltautunut lavalle, olen kaatanut joitain sellaisia seiniä, joita olin itselleni päässäni rakennellut. Vuosi 2023 oli huima runovuosi, runoja syntyi kokonaiset 21 kappaletta! (Vertailun vuoksi: yhtä monta runoa olen kirjoittanut viimeksi vuonna 2019! 2020 kirjoitin huimat 32 runoa, mutta niistä 24 oli blogin joulukalenteria varten, joten pidän sitä poikkeusvuotena.) Runot inspiroivat tällä hetkellä todella paljon, minkä vuoksi minulla on tälle vuodelle kaksikin runoprojektia suunnitteilla.

Ensimmäinen projekti on minun ja ystäväni yhteinen taideprojekti: hän kuvittaa, minä tarjoan runot ja niistä muodostuu zinejulkaisu. Tämän on tarkoitus olla hyvin pienen kynnyksen juttu. Kaikki tehdään itse ja omakustanteisesti, eikä painoskoko tule olemaan suuri, sen verran, että muutamat halukkaat ystävät voivat saada omansa. Tarkoituksena on tehdä yhdessä kivoja juttuja, eli toisin sanoen taidehaahuilua, ja taistella samalla molempia meitä vaivaavaa huijarisyndroomaa vastaan. Saamme tehdä tällaista taidetta, eikä kukaan voi olla portinvartijana tämän julkaisun kohdalla! Idea tähän tuli jo syksyllä, mutta koska olimme silloin molemmat kiireisiä, päätimme siirtää varsinaisen toteutuksen vuodenvaihteen jälkeiseen aikaan. Odotan todella innolla yhteisiä askarteluhetkiämme! <3 Mitään lukkoon lyötyä aikataulua ei ole, mutta todennäköisesti tämä toteutuu kevään aikana. 

Toinen projekti on vähän isompi ja siten myös kuumottavampi. Tarkoituksenani on nimittäin osallistua erääseen kilpailuun, jossa haetaan kokonaista runokokoelmaa. Minulla on jo idea ja runojakin valmiina, joten kyse on pitkälti toimivan kokonaisuuden rakentamisesta. En tiedä, onko minulla minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia tähän kilpailuun, mutta toisaalta: jos en yritä, en koskaan saa tietää!

 

Muuta, mitä?  

Jos ollaan tylsiä, niin muistetaan, että oikeastaan vuoden isoin kirjoitustavoite on saada gradu valmiiksi. Graduprosessi tulee todennäköisesti vaikuttamaan vuoden aikana kirjoittamiseeni (kuten se on vähän vaikuttanut jo), mutta ei elämä voi olla pelkkää gradua, välillä tarvitaan myös kirjoittamista omaksi iloksi!

Haaveilen myös Novaan osallistumisesta. Minulla on idea, ja tiedostoon on jo itse asiassa kirjoitettu novellin viimeinen virke. Tähänkin itse asiassa liittyy runous: idea on peräisin eräästä vuosia sitten kirjoitetusta runosta, joka puolestaan pohjautui näkemääni uneen. Luvassa on traagisuutta ja vanhojen satujen tunnelmaa, mutta tämä yhdistelmä tuskin yllättää ketään :D Deadline on helmikuun lopussa, mutta uskon saavani novellin siinä ajassa kirjoitettua. Yritän suhtautua tähän kuitenkin rennosti: olen jo kerran päässyt Novan kärkikymppiin ja saanut sitä kautta mainetta ja kunniaa, joten jos jään tänä vuonna rannalle, ei ole tarvetta itkupotkuraivarille. Nälkä toki kasvaa syödessä, ja olisikin kivaa sijoittua vähän korkeammalle sijalle kuin viime kerralla. Opintotukikuukausien loppuessa ja työkuvioiden näyttäessä jokseenkin epämääräiseltä rahapalkintokaan ei tunnu mitenkään huonolta asialta, vaikka se ei päämotivaationi olekaan :D

Tämän kaiken huipuksi toivon, että saisin vihdoin yhden historiallisen novellin valmiiksi. Se on roikkunut keskeneräisenä vuosia, ja viime keväänä juutuin vieläpä taustatutkimussuohon, josta en sitten päässyt enää luontevasti eteenpäin. Nyt toivon, että saan tartuttua itseäni niskasta kiinni ja novellin valmiiksi!

 

 

Postauksen kuvituksena on muisto "historian hämäristä" eli syksyltä 2016. Muistajat muistaa, että P sai alkunsa sanataidekoulun "isona projektina", ja projektin alkuvaiheessa meitä ohjeistettiin tekemään tällainen "kartta" tulevasta prosessista aikatauluineen ja fiilisennustuksineen. (Tästä muuten paljastuu, että P:n ensimmäinen versio on aloitettu 5.9.2016, näköjään ihan hyvillä fiiliksillä!) Se tuntuu osuvalta nytkin, varsinkin, kun P on taas työn alla. Vuoden 2016 Celeä lainatakseni: "Kevät tulee! Ollaan elossa!" Kuvaa voi klikata isommaksi, jos kaikista teksteistä ei saa selvää.

Suunnitelmien valossa kirjoitusvuodesta 2024 on tulossa melkoisen tuottelias! Toteutus on sitten kuitenkin aina toinen asia. Joka tapauksessa luvassa on paljon innostavia, jännittäviä ja jopa pelottavia juttuja, joita ajatellessa suorastaan hyrisyttää. Yritän olla itselleni mahdollisimman armollinen ja joustava. Kirjoittaminen on intohimoni, mutta se on myös harrastukseni, eikä sitä ole mitään järkeä tehdä hampaat irvessä. Inspiraatiota odotellessa ei saa mitään aikaan, mutta tyhjät hetket ja joutenolo ovat luovuudelle tärkeitä! Sen toivon muistavani tänäkin vuonna.

2021 (1/2)

Ja niin on jälleen yksi vuosi saapunut viimeiseen päiväänsä, joten on aika vuosikatsauksen. Perinteiseen tapaan tämä postaus on jaettu kahteen osaan: kuulumisiin ja kirjatilastoihin, joista viimeksi mainittu ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. 

Toinen pandemiavuosi tuntui monessa kohdassa ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta tarjosi myös yllättäviäkin onnistumisen kokemuksia ja iloja. Monessa kohdassa muistikuvat kuluneesta vuodesta ovat vähän sumuiset, mutta katsotaan, mitä muistoja onnistun aivojeni sopukoista kaivelemaan. Postausta kuvittavat hetket vuoden varrelta, ne liittyvät asiaan tai ovat liittymättä. 

Vuonna 2021 minä

• tein kandintutkielmaani. Tammikuusta toukokuuhun elämääni määritti pääosin kandiseminaari ja tutkielman kirjoittaminen. Olin hieman pelännyt koko prosessia, mutta yllätyin, miten mukavaa se loppupeleissä oli! Toki näin jälkiviisaana olisin voinut valita helpommankin tutkimusaiheen (esimerkiksi sellaisen, josta olisi ollut aikaisempaa tutkimusta tai josta edes joku haastateltavistani olisi tiennyt varmoja faktoja...), ja ainestonkeräysvaiheessa meinasi iskeä melkoinen epätoivo. Itse kirjoittaminen oli kuitenkin hämmentävän kivaa! Ehkä ratkaisun avain olikin siinä, että sai kirjoittaa aiheesta, joka oikeasti kiinnosti ja jonka tutkiminen tuntui (ainakin osan ajasta) mielekkäältä. Meillä oli myös todella mukava porukka seminaarissa, ja palautteen anto ja saaminen oli helppoa ja ilmapiiri kaikin puolin hyvä. Toki seminaarissa olisi ollut kivempi olla livenä kuin kökkiä Zoomissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten näillä mentiin. Kandista sain loppujen lopuksi arvosanaksi nelosen, enkä voisi olla tyytyväisempi! 

"Teen merkittävää akateemista tutkimusta vakavasti otettavasta aiheesta," hän kuiskasi itselleen liimatessaan tutkimuskirjallisuutensa vielä yhden nallekuvioisen muistilapun.

• kuuntelin jälleen runsaasti musiikkia. Useammalta lempiartistiltani ilmestyi uutta musiikkia, ihan albumillisenkin verran: näihin kuuluivat niin Marina, Autoheart kuin jopa ABBA (!!). Loppukesästä kuuntelin ahkerasti myös Erika Vikmanin debyytialbumia. SMG:ltäkin tuli uusi biisi, mikä on mainitsemisen arvoista, olihan edellisestä singlestä kulunut aikaa jo monta vuotta. Vuoteni suurin ja tärkein musiikillinen löytö on kuitenkin Miljoonasade, mikä ei liene mikään uutinen bloginkaan lukijoille. Vaikka bändin koko tuotannon olenkin kahlannut läpi, on vielä monta albumia, joihin voisin tutustua paremmin. Vuoden Spotify-tilastoissani näkyy myös se, että DVR:n soittolista on ollut kovassa kulutuksessa: viiden soitetuimman biisin joukossa on tältä listalta kaksi. 

• koin keväällä korona-ahdistusta. Koronatilanteen heiketessä kevään korvalla olin hieman eri tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin: silloin olin pelastautunut kotikotiin juuri ennen Suomen sulkeutumista, nyt olin opiskelukaupungissa, yksin omassa yksiössäni. Saattoi mennä päiviä, jopa viikkoja niin, että ainoat kontaktini olivat opettajat ja kanssaopiskelijat Zoomissa ja kaupan kassat. Uutisten lukeminen ahdisti, varsinkin, kun opiskelukaupungissa tautitilanne oli todella paha. Kun yritti vältellä kontakteja, jäi helposti entistä yksinäisemmäksi. (Kerran teelle tullut ystävä kysyi, onko kaikki ok, mikä johti siihen, että purskahdin välittömästi itkuun ja itkin hyvin pitkään.) Maaliskuu tuntui kestävän sata vuotta, seinät kaatuivat päälle ja kaikki maailman asiat, myös sellaiset, jotka eivät liittyneet koronaan, ahdistivat. Lopulta totesin, että on ehkä paras ostaa menolippu kotikaupunkiin, koska muuten pää ei kestä enää. 

Keväällä piti kirjoittaa itselleen muistutus sellaisiin hetkiin, jolloin katastrofiajattelu uhkasi paisua liian suureksi. 

• tulin loppukevääksi kotikotiin. Huhtikuun ja toukokuun oleskelu kotona sisälsi tavallisen etäilyarjen lisäksi pääosin kandin kanssa puurtamista, mutta välillä myös autoilua. En ollut ollut ratissa elokuun 2020 jälkeen, joten autoilu hieman kammotti, mutta ennen pitkää pääsin vauhtiin (pun not intended) ajamisen kanssa, ja toimin kuskina, kun tarvittiin. En edelleenkään erityisemmin pidä autolla ajamisesta, mutta tutulla reitillä uskaltaa kuunnella jo musiikkia, eikä tarvitse puristaa rattia rystyset ihan niin valkoisina. Välillä kotikotona olemisen aikana meinasi hermo kiristyä, kun oma aikataulu ei mennyt ihan yksiin muiden kanssa, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että oli oikea päätös evakoida itsensä kaupunkiyksiöstä peräkylille. 

Viime hetken kandituskailut.

• vietin jo toista opiskelijan koronavappua, jälleen koti- eikä opiskelijakaupungissa. Jotenkin tänä vuonna en jaksanut yhtään innostua opiskelijoille tarkoitetuista etätapahtumista, joten kävin vain kuuntelemassa ainejärjestömme puheenjohtajan puheen vappustriimistä. Vapunaaton vietin perinteisissä merkeissä perheen kanssa. Vapunpäivääni puolestaan kuului pientä huonovointisuutta, lainalakki sekä pieni onnettomuus polkupöyrän ja halpis-Pommacin kanssa. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin toverieni kanssa vappupiknikille, jossa oli oikein hauskaa! 

Onneksi vain pullo meni ruttuun, enkä minä tai pyörä.

• Katsoin Euroviisut! Vuoden tauon jälkeen olin kaivannut tätä musiikkispekaakkelia niin paljon, että kun Te deum kajahti ensimmäisen semifinaalin alussa, olin itkeä. Semifinaalit katsoimme Zoomissa seuralaiseni kanssa, välillä pätkivää yhteyttä kiroten, ja vaikka en ihemeemmin Suomen biisistä pitänytkään, karjaisuni oli melkoinen, kun Suomi finaaliin pääsi. (Sori vaan, naapurit!♥) Finaalin puolestaan katsoin ihan fyysisessä kisakatsomossa, ja äärimmäisen jännittävän finaalin jälkeen piti tasata sykettä hyvän aikaa. Rakastan Euroviisuja yli kaiken. 

• pidin lopultakin tuparit! Muutin helmikuussa 2020, mutta koronan takia jouduin lykkäämään tuparien pitämistä aina toukokuuhun 2021 asti. Pidin kyseiset kekkerit oikeastaan kahdessa osassa, molemmat olivat erittäin mukavia tilaisuuksia, joissa oli mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja makoisia herkkuja. 

• sain kesätöitä! En oman alan (sehän olisikin ollut melkoinen temppu), enkä mitään intohimotyötä muutenkaan, mutta ei pahinta mahdollista. Suurimmat hankalauudet liittyivät työtunteihin (niitä oli sopimukseen nähden liikaa), pallotteluihin eri toimipaikkojen välillä, aikaisiin aamuheerätyksiin (yhdessä vaiheessa kesää kello soi 4.30 joka arkiaamu) ja työn fyysiseen raskauteen (jalat olivat työpäivän jälkeen niin kipeät, että pari kertaa jouduin istumaan alas jopa tiskaamisen lomassa). Esimies ja työkaverit olivat onneksi mukavia, ja syksyllä oli kivaa, että tilillä oli vähän enemmän rahaa kuin pelkkä Kelan sponsorointi. 

• vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Työni pakottivat minut jäämään kesäksi opiskelukaupunkiin, nautin tästä uudesta kokemuksesta! Töiden ohella suuri osa kesästä meni siihen, että tein viimeisiä folkloristiikan sivuaineopintoja kirjatentteinä, mutta silti ehdin tehdä jonkin verran myös kivoja kesäjuttuja. Kävin pari kertaa uimassa, leivoin britatorttua, vein itseni retkelle, tapasin ystäviä, nautin lämpimistä kesäilloista. Välillä tosin kesähelteillä töiden jälkeen virtaa riitti ainoastaan siihen, että makasin kuumassa asunnossani tuulettimen edessä. 

 

• juhlin kesällä. Oli ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, isoja ja pieniä kekkereitä. Oli ihanaa juhlia, kun oli viettänyt niin pitkän aikaa koteloituneena omaan koloonsa! Ja syntymäpäivistä puheen ollen...

Tein kortin eräälle kevään sankarille.

• juhlin omaa 22-vuotispäivääni elokuussa. Juhlapäivä kului suuremmaksi osaksi töissä (mikäs sen parempaa syntymäpäivätekemistä kuin esimerkiksi vessojen pesu!), mutta kävin töiden jälkeen hakemassa pyörän huollosta (pyörän huolto noin viiden (?) vuoden jälkeen oli parhaita sijoituksiani tänä vuonna!) ja kutsuin pari ystävää syömään kakkua. Loppujen lopuksi ihan kiva päivä, vaikka töissä olikin vähän ankeaa.  

• harrastin kylttyyriä, niin kesällä kuin syksylläkin. Kävin elokuvissa, museoissa, kulttuuritapahtumissa ja tein elokuussa jopa pienen reissun Uuteenkaupunkiin kesälomani kunniaksi. Vuoden paras kulttuurielämys oli Turussa esitetty taidespektaakkeli Huoneiden kirja, jonne päädyin vähän spontaanisti ja yllättäen, mutta joka jätti voimakkaan jäljen. Mielene jäi myös Serlachius-museon Banksy-näyttely, jonka kävin syksyllä katsastamassa. 

Huoneiden kirjan lopetusperformanssi.

Viiksien kastumista estävä teekuppi Uudenkaupungin museossa.

Banksy.

Tässä Unescon maailmanperintökohteessa en tällä kertaa käynyt sisällä, mutta kävelin pihamaalla ja ihastelin lämpimän syysillan valoa kirkon seinillä.

• katsoin elokuvia ja sarjoja. Tänä vuonna aloitin merkkaamaan myös katsomani elokuvat ja sarjat ylös, ja se on ollut erittäin hyvä asia: näin muistan vielä näin loppuvuodestakin, mitä katsoin alkuvuodesta! Suosikkielokuviani tänä vuonna olivat esimerkiksi The Labyrinth (David Bowie tiukoissa housuissa!!), In the hights ja Chigaco. Sarjojen puolelta minua viihdytti erityisesti Aikuisten toinen kausi, How I met your mother, Community ja Queen's gambit. Myös Rakastuin mä luuseriin -sarjan uusintakatselu Yle areenasta oli eräitä parhaita päätöksiä tänä vuonna, niin järjettömän hyvä sarja!

• sijoituin Nova-kirjoituskilpailussa. Kyllä, luitte oikein!! Monista eri syistä olin täysin varma, että en päässyt edes esiraadista läpi, joten voitte uskoa hämmästykseni ja yllätykseni, kun avasin eräänä iltana sähköpostin ja näin alla olevan viestin. (Saattaa olla, että huusin taas hieman ääneen. Terveisiä taas naapureille.) Jo esiraadista läpi pääseminen olisi ollut enemmän kuin olisin osannut toivoa, saati sitten kärkikymppiin pääseminen! En todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiini tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että äärimmäisen kovassa spefikirjoittajien joukossa ollaan. Palkintoseremoniaan en valitettavasti päässyt paikan päälle, mutta seurasin striimiä, ja oikeastaan vasta silloin, kun kuulin oman nimeni sanottavan, uskoin, että olen tosiaan Novan kärkikympissä! Ajatus on edelleen todella hämmentävä, mutta samalla hymyilyttää joka kerta, kun asian muistan. Isoimpia ja parhaita juttuja koko vuonna. Tarkempaa sijoitusta tai yksityiskohtia novellistani en halua kertoa, koska haluan säilyttää edes jonkinlaisen anonyymiteetin. 

• aloitin syksyllä neljännen opiskeluvuoden. Iski akateeminen ikäkriisi: miten minä voin olla jo neljännen vuoden opiskelija, eihän siitä ole kuin vasta ihan tovi, kun aloitin! Ksoka kanditutkintoni oli  syksyllä vielä muutamaa opintopistettä vaille valmis, päätin, että tämä lukuvosi saa luvan olla ns. "hassutteluvuosi", jolloin voin opiskella kaikenlaista, mikä ei ole aikaisemmin mahtunut lukkariini. Syksyyn mahtuikin siten niin luovaa kirjoittamista, museologiaa, pari ylimääräistä sukupuolentutkimuksen kurssia ja venäjän alkeita. Ja miten ihanalta tuntui kävellä lähiluennolle ja istua jossain muualla kuin omassa makuuhuoneessa tekemässä muistiinpanoja! Jonkin verran pääsin etäopetuksestakin "nauttimaan" syksyn aikana. Syksyllä pääsin myös nauttimaan opiskelijaelämästä, kun pitkän tauon jälkeen oli taas fyysisiä tapahtumia! 

Venäjän aloittamisen myötä seinälleni on ilmestynyt muistilappuja. 

• katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin The Promin, The Labyrinthin, The story of Fire sagan, Chigacon, State fairin ja In the Hightsin. Aloitin blogissa myös Suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun, jonka on tarkoitus jatkua ensi vuonna. Tänä vuonna en tainnut kuunnella yhtäkään musikaalia, mitään ei ainakaan tule mieleen. 

• kävin taas vuoden tauon jälkeen Helsingin kirjamessuilla. Vaikka korona tarjosi ylimääräistä jännitystä vielä messuviikon alussa, oli ihanaa viettää taas viikonloppu kirjoja pursuilevassa Messukeskuksessa. 

• valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi! Lokakuussa koitti maaginen päivä, jolloin olin kerännyt tarpeeksi opintopisteitäja valmistuin. Toisaalta valmistuminen keskellä syksyä oli vähän antiklimaattista: opinnot jatkuivat suoraan ilmaan sen suurempia fanfaareja, opintopisteet menenvät vain opintorekisterissä eri sarakkeeseen. Mutta onhan se virstanpylväs silti, joten voin taas taputtaa itseäni olalle. Minä tosissaan tein sen! Fyysinestä tutkintotodistusta en ole tosin vieläkään saanut, kusti polkee hitaasti. 

• vietin aikaa monien kivojen tyyppien kanssa. En viime vuonna tavannut juuri ketään uusia ihmisiä, mutta tänä vuonna asia muuttui, kun tapasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi ainejärjestömme tämän ja viime vuoden fukseja. Huomasin tosin, että sosiaaliset taidot ovat erittäin pahasti ruosteessa eristyselämän jälkeen :D Vanhat tutut ystävätkin pysyivät matkassa mukana, vaikka monia näin pandemiaolosuhteiden vuoksi paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Tänä vuonna huomasin monesti kantapäänkin kautta, että ystävät ovat tärkeitä ja pitävät pään kasassa vaikeinakin hetkinä. Edes introvertti ei pärjää täysin yksin. Olen aivan järjettömän etuoikeutettu, että minulla on elämässäni juuri sellaisia ihmisiä kuin on. 

Foccaciaa kandijuhliin tarjoiltavaksi. (Tässä tosin vielä raakana...)

• pidin kandijuhlat. Joulukuun alussa järjestin juhlat valmistumiseni kunniaksi, ja kutsuin mukaan ystäviä niin läheltä kuin kaukaa. Juhlat osuivat äärimmäisen kiireellisen viikon päätteeksi, ja välillä stressasin kovastikin sitä, miten ehdin tehdä kaiken, ja tuleeko juhlista loppupeleissä yhtään mitään, mutta hyvin kaikki sujui! (Mitä nyt valmisteluissa ehti olla pientä kaoottisuutta...) Minulla oli hauskaa ja vieraat viihtyivät hyvin. Lahjaksi sain esimerkiksi aivan uskomattoman, minulle sävelletyn onnittelulaulun, joka nauratti ja nosti kyyneleet silmiin. Olen näitä juhlia muistellut lämmöllä vielä näin viikoja jälkikäteen. 

• tulin jouluksi kotiin. Ennen joulua olin melkoisen kiireellisessä tenttisumassa, ja sen lisäksi piti juosta kaiken maailman kissanristiäisissä, joten se, että pääsin karkaamaan kotiin jouluksi ja ottamaan rennosti, tuli todella tarpeeseen. Minulla ei jäänyt edes mitään rästihommia kotona tehtäväksi, vaan sain kaiken tehtyä ennen kuin lomani alkoi! 

• kirjoitin. Kirjoitusvuoteeni kuului muutakin suurta kuin Novassa sijoittuminen: sain nimittäin lopultakin Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi! Tämä teki minut erittäin iloiseksi ja tuntui miltei siltä, että taakka olisi pudonnut hartelta: olihan prosessi melkoisen raskas. Kauheasti muuta en DVR:n rinnalla kirjoittanut, mitä nyt muutamia satunnaisia novelleja ja lämmittelyjä. Syksyn luovan kirjoittamisen kurssilla pääsin kokeilemaan itselleni vähän vieraampiakin tekstilajeja, kuten draamaa. P:n editointiakin jatkoin jonkin verran, tavoitteenani se, että pääsen tammikuussa aloittamaan toisen version kirjoittamisen. Vallan mainio kirjoitusvuosi siis! Tulen aina iloiseksi, kun saan jotain isoa valmiiksi. 

"– Tässä levottomassa maailmassa pitää tarrautua kaikkeen hyvään, mitä elämä sinulle tarjoaa." 

 (Dystopiavampyyriromanssi, luku 24)

Sellainen oli vuosi 2021: onnistumisia ja iloja, mutta koronan varjossa. Huonoistakaan hetkistä en haluaisi vaihtaa tätä vuotta, sillä elämä on vuoristorataa, johon kuuluu nousuja ja laskuja, ja muita vanhoja latteuksia. Vuodelta 2022 toivon lempeyttä ja seikkailuja (ja kolmatta rokotusta). 

Hyvää uutta vuotta 2022 jokaiselle! Muistakaa rakastaa!