Kevättä kohden

Kuiskauksia hakatussa metsässä

kantojen ja oksien seassa

edessä kimaltava vesi

takana osapuilleen miljoona askelta

ja hartioilta pudotettuja taakkoja

pää pystyssä, sydän kevyenä

Aurinko sulattaa viimeisetkin lumiläikät

ja lämmittää mustelmaiset käsivarret

hiljaisuus tuntuu hyvältä

juurakoissa, kivissä, taivaassa kaikuu vain metsän oma ääni

Minulta vietiin oma paikkani maailmassa,

mutta minä en lähde täältä

minusta tai metsästä ei tule ehjiä koskaan

mutta kevättä kohden kasvamme

ja elämme

niin hyvin kuin pystymme

(17.4.2015)

***

Arkistojen kätköistä löytynyt runo viime vuodelta, joka osuu aika syvälle myös tämänhetkisessä elämäntilanteessa. 

Olla teflonin päällystämä vai alati mustelmilla

Otsikko: Vapaudesta (Kerkko Koskinen kollektiivi). Tällä hetkellä jälkimmäistä, kiitos peilijääkelin.

Pariin viime viikkoon on mahtunut:

• aikaisia herätyksiä ja älytöntä väsymystä. 

• hirveä kasa läksyjä. 

• ruosteista ranskaa. 

• neljä kaatumista yhden koulumatkan aikana ja monta läheltä piti -tilannetta. Nyt olen mustelmilla. 

• väsymyksestä johtuneita hysteerisiä naurukohtauksia, varsinkin ranskassa ja matikassa. 

• Ed Sheerania (en myönnä), Haloo Helsinkiä! ja Autoheartia. 

• todennäköisyyslaskentaa. 

• voitettu Alias-peli. 

• kaupassa naistenpäivänä asiakkaille lahjoitetut ruusut.

• rytmikapuloilla soittaminen musiikintunnilla (en ole aikoihin ollut niin liekeissä mistään!)

• Moulin rouge! 

• ihania ihmisiä ja jännittäviä kohtaamisia. 

• ihan liian monta persoonallisuustestiä. 

• hyvä yritys saada Before the dawn -arvostelu valmiiksi. (Spoiler alert, ei onnistunut.)

• ehkä elämäni ensimmäinen onnistunut pikanuttura, joka oikeasti näytti hyvältä eikä kuolleelta rotalta. 

• kuorossa laulettu Ultra bran Kirjoituksia, joka on ehkä tärkein biisi kyseiseltä bändiltä. 

• kouluhiihtoa ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Lisää mustelmia, hip hei! 

• suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka ovat vielä erittäin avoimia, mutta tuntuvat kivoilta. 

"Hiukset sekoittuvat karvamattoon. Vapisuttaa, haukkoo henkeä. Sormet liikkuu yhä, samoin varpaat. On elossa. [...] Ojensi käden ja toivoi. Kuunteli levyn neljästi ympäri. Sisäänhengitys, uloshengitys. Keuhkot toimii, sydän lyö. Ollaan yhä elossa."  (tajunnanvirtaa, 12.3.2017) 

Väsymystä, Vesireittejä

Stressaako? Kyllä.

Väsyttääkö? Kyllä. 

Kiukuttaako? Kyllä. 

Ehdinko edes katsoa musikaaleja parantaakseni oloani? En. 

Tämän jakson kurssit aiheuttavat töitä. (Kirjoitin ensin että täitä. Ei nyt sentään.) On kieliä ja sanakokeita, epätoivoa aiheuttavaa matematiikkaa ja tekstitaitovastauksia, joiden laatu lähinnä itkettää. Leikin olevani kiireinen, vaikka ihan varmasti löytäisin aikaa tehdä juttuja, jos vain käyttäisin illat ja viikonloput niihin juttuihin enkä kiireestä ja stressistä valittamiseen ja sängyllä makaamiseen tulevaisuutta murehtien. Ärsyynnyn itseeni tällä hetkellä erittäin helposti. Ensimmäinen vuosi lukiota on kohta takana. Hämmentää. Vuoden aikana olen oppinut, mikä on ranskaksi sipuli. (Un oignon.) Viimeisessä jaksossa olen odottanut matematiikantunteja innokkaasti ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Aine itsessään on tosin edelleen tuskastuttavaa, mutta tunnit ovat hauskoja. 

Kävin helatorstaiviikonloppuna Helsingissä. Vedin tennarit jalkaan ensimmäistä kertaa koko kesänä ja kärsin siitä jalkojeni kipeydyttyä kävelyn jäljiltä. Iltakävelylle suunnistimme Kruununhakaan, josta katselimme sopivaa asuntoa minulle ja tulevalle rikkaalle aviomiehelleni (jolle jalomielisesti annan velvollisuudeksi myös asunnon maksamisen). Katsastin niin Ateneumin kuin Kiasmankin ja jälkimmäiseen osasin suunnistaa ihan itse. Ateneumissa Japanomania-näyttelyn pari työtä tuntuivat liittyvän teemaan aika löyhästi, mutta se oli silti kiva. Näyttelyssä oli myös pari taulua yhdeltä lempitaiteilijaltani Carl Larssonilta, mikä oli mukava yllätys. Myös Rodinin veistokset olivat varsin näyttäviä ja mielenkiintoisia. On se ihmeellistä, miten joku osaa nakutella kivenmurikasta sellaisia... Kiasmassa puolestaan koin taiteellisen valaistumisen ihastellessani Ernesto Neton virkattua boakäärmettä ja Choi Jeong Hwan kirkkaanväristä muovimetsää. Hauska viikonloppu kaikin puolin, vähän harmitti tulla kotiin. 

Otin Ultra bran Vesireittejä tarkempaan kuunteluun. Vaikkei se mielestäni ole UB:n paras albumi, nautin sen kuuntelemisesta silti: löytyyhän levyltä monia hienoja biisejä, kuten nimibiisi, Rubikin kuutio, Heikko valo, Pinnan alla ja Itket ja kuuntelet näin muutamia mainitakseni. Mitä on taivas tuo mieleen jotenkin jonkun Beatlesin kappaleen. Ruotsin sanoja opetellessani ehti Vesireittejä pyörähtää ympäri miltei neljän kierroksen verran. Toinen lähiaikoina kuuntelemani levy on ollut vuoden 2012 Skotlannin-matkalta ostettu The great wee tartan album, joka sisältää kansitekstin mukaan "20 of your favourite classic Scottich tunes" eli suomeksi 20 raidan verran säkkipilliulinaa, näin yleistäen sanottuna. En tunne lähipiiristäni ketään, joka jaksaisi kuunnella levyn useamman kerran peräkkäin. (Tai ehkä kukaan ei ole vain kertonut asiasta minulle. Voikohan ystävistäni löytyä piilosäkkipillifaneja?) En ollut kuunnellut levyä aikoihin ja heti kun ensitahdit pärähtivät ilmoille, siirryin mielikuvissani varsin sateiselle Skotlannin reissulle neljä vuotta sitten. Myös sateisen harmaa sää saattoi vaikuttaa mielikuviini. 

Lopetan tämän sillisalaattitekstin vielä yhteen kappalepoimintaan JL:n soittolistalta: 

ABBA: Eagle

Voimia viimeisiin viikkoihin!

Lahna ilmoittautuu

Viime viikolla angstasin novellin edittijen kanssa. Nyt ei enää tarvitse, koska toinen versio on viimein valmis. Se vaati verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta selvisimme molemmat hengissä. Nyt puuttuu vielä nimi ja kirotusvihreiden korjaus sekä lopputarkistus, mutta sitten se on valmis lähettettäväksi. Sitten laitetaan sormet ristiin ja katsotaan kuinka sen käy. Sillä aikaa voisi vaikka keskittyä Pusuun ;) 

Lisäksi olen vähän piirrellyt taas. 

Luin John Greenin Kaikki viimeiset sanat ja piirsin Alaskan, kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Käsistä tuli tyhmät ja jaloista makkarat, mutta omasta mielestäni se Alaskalta näyttää :)

Tossa on joku tommoinen muinainen kuningatar tms jonka piirtelin eilen illalla. Aloitin vähän värittämistä, mutta pelkäsin, että se menee pilalle sen takia, joten jätin kesken :D

Editoinnin ja piirtelyn lisäksi olen lukenut, nukkunut, huudattanut niin mankkaa kuin Spotifytäkin ja ihan vaan lahannanut. Ai nii, ja tietenkin katsonut Ruotsin prinssihäitä :) Löytyykö lukijoista joku toinenkin häitä seurannut? Lisäksi koukutuin Uuteen Sherlockiin, jonka katsomiseen mua on jo vuosia painostettu erinäisiltä tahoilta. Ykköstuottari katsottu, kakkonen ja kolmonen varauksessa. Sitä odotellessa voisi katsoa vaikka Imagine-dokumentin, jonka lainasin viime viikolla kirjastosta. 

Loppuun vielä lause, joka löytyi yhdestä Tuhkimo-kuvakirjasta. Herätti suunnatonta hilpeyttä :D

Editoijan angstipäivä

Angstaa. Ärsyttää. Argh. Novellilla on ongelmia ja käytän luovuuttani vääriin asioihin. 

Alkuperäiseen biisiin tästä. 

***

Editoijan Angstipäivä

Ilman editointia teksti hautautuu kökköyteen

Se tarvitsee voimaa, se estää vaipumista harmauteen

Kirjoitusvirheet, logiikkaongelmat tässä vallitsee

Ihan tyhmät ilmaukset, tyhjät lauseet sitä hallitsee

Jos tahdon tekstin parantaa, niin helppo hoitaa

Ensin poistaa, sitten kirjoittaa

Ja äkkiä huomaat tehneesi kaiken turhaan

Nyt on editoijan angstipäivä,

Tämä novelli tarvitsee minua tänään.

Pakko omistaa sille vuorokaudet, 

Editoida vaan.

Tuhannet hahmot kaipaa ymmärrystä osakseen.

Ne on epäaitoja tai pelkkää ongelmaa vaan.

Kynä viuhuu paperilla rivejä poistellen.

Silti niitä on liikaa, tästä ikinä selviä en.

Tuntuu etten onnistuisi ollenkaan

tätä tekstiä parantamaan.

Ja deadline kurkkii ihan nurkan takana.

Nyt on editoijan angstipäivä,

tämä novelli tarvitsee minua tänään.

Pakko omistaa sille vuorokaudet, 

kirjoittaa uudelleen ja poistaa taas, 

editoida vaan. 

Nyt on editoijan angstipäivä,

tämä novelli tarvitsee minua tänään.

Pakko omistaa sille vuorokaudet, 

kirjoittaa uudelleen ja poistaa taas, 

editoida vaan. 

Nyt pari päivää lomaa tosta pinkasta. Vois kattoa aivoja nollaavaasti (mutta Pusua ajatellen) Tuhkimon tai Prinsessa Ruususen, kenties molemmat :) Palataan sitten uusin voimin tuon kimppuun. 

Kaikki päättyy joskus

"Hän oli kuin valkea lintunen lyhyessä mekossaan. Käsissään hänellä oli kukkia, huulilla voitonriemuinen hymy." (Tekstistä Lintunen)

Se oli sitten siinä. 

Kolme pitkää vuotta on ohi silmänräpäyksessä. Kuudennesta luokasta on pitkä aika, mutta seiskaluokasta vain vähän. 

Todistuksen keskiarvo oli 9,4 ja oon siihen erittäin tyytyväinen :) Pääsen nyt erittäin varmasti siihen lukioon, johon haluankin. Koko kevätjuhla meni tosi hyvin, en kompastunut omiin jalkoihini tms tai pudottanut todistusta maahan. Selvisin jopa itkemättä, mikä oli pienoinen ihme. (Kuudennelta päästessäni itkin itseni melkein hengiltä.) 

On ihmisiä, joita tulen kaipaamaan, on ihmisiä, joita en tule. Yläaste ei ole ollut mun elämän parasta aikaa, mutta on ihmisiä, joita en olisi tavannut ilman. On asioita, joita en olisi kokenut. Joitain asioita olisin halunnut jättää kokematta, mutta ne on nyt mennyttä. Mä en muistele niitä. Piste. 

Seiska ja kasi menivät helposti, mutta ysiluokka oli tosi vaikea. Voisi melkein sanoa, että elämäni henkisesti rankin vuosi. Monesti tuntui, ettei tämä päivä koittaisi ikinä. Ettei kevät tulisi koskaan. Että elää olisi ikuinen marraskuu. Että mä en jaksaisi kevääseen. Mutta mä selvisin. Mulla oli rakkaita kavereita, jotka nosti mut pystyyn ja ettivät mun itsetunnon. Mulla oli kynä, jolla purin tuntoni paperille. Mulla oli musiikki, joka toi mulle lohtua. Mulla omat pilvilinnat, joihin piilouduin ympäröivää maailmaa. 

Mutŧa se on ohi nyt. Nyt nautitaan kesästä. Vapaudesta. Syksyllä on ihan uudet kuviot, uusi koulu, (toivon mukaan) uudet kaverit. 

Kiitos teille, kun ootte kannustaneet mua kun oon angstannut! Ootte rakkaita kaikki<3  Ihanaa kesälomaa kaikille!

(Anteeksi tämä fiilistely ja sekavuus, mutta oon vieläkin vähän sekaisin. En tajua, että peruskoulu on oikeesti ohi. Ja että mä oon lomalla. Mut kyllä se tästä ;))

Runotyttö vuoristoradassa

Lumpeet

Unessa seisoin lammen rannalla

Tummassa kuusikossa

Kiharat valtoimenaan

Kostein silmin katsoin pimeään veteen

Jonka pinta oli valkoisenaan lumpeita

Valkeat kukat olivat kuin peitto

Tuoksuva, petollinen peitto

Pohjalla väreili kultainen valo

Tiesin mitä löytäisin

Jos pohjaan sukeltaisin

Laskin käteni kyynärpäätä myöten veteen mustaan

Harkitsin muutaman hetken

Ja kullan perään hyppäsin

Lumpeiden sekaan sukelsin

***

Jos ihan totta puhutaan, en ole koskaan nähnyt yllä kuvattua unta ;) 

Elämä on ollut vähän tunteiden vuoristorataa. Välillä menee tosi hyvin ja tosi lujaa, välillä haluaisi vaan jäädä peiton alle mököttämään koko päiväksi. Olen kuunnellut parin viime päivän aikana todella paljon Across the universe-leffan soundtrackia, ja se helpottaa jälkimmäistä oloa. Beatlesiahan ei löydy Spotifystä, harmin paikka, joten pitää tyytyä tähän :) Leffa itsessään on keskiverto, mutta coverit ovat loistavia! Pääosan esittäjällä on ihana aksentti, ah. 

Keksin loppukäänteen Pusuun. Hykertelen jo valmiiksi, koska tykkään siitä niin paljon :) Vähän suunnitteluahan se vaatii, mutta olen silti ihan täpinöissäni. Kirjoittaminen on ollut tällä viikolla vähän tahkeaa, mutta kyllä se tästä. Ussan tutkielmakin on nyt poissa jaloista, joten nyt on aikaa kirjoittaa muutakin kuin faktaa. 

Kaipaan kevättä. Viime viikon aurinko on välillä kurkistellut pilviverhon välistä, mutta on satanut niin vettä, räntää kuin luntakin. Kaivoin keskiviikkona kuitenkin yhden keväisen asian varastosta, nimittäin rakkaan polkupyöräni. Yöllä oli satanut lunta, joten aamulla varsinkin meno oli varsin jännittävää. Mutta kyllä se tästä. Pyöräily on kivaa ja elämä helpottuu sen myötä suuresti. Tähän väliin yksi pyöräilyaiheinen biisi. "Ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää"

Ehkä maanantain (saattaa olla tiistainkin) säätila.

SMG:stä puheenollen, bändi on julkaissut uuden biisin. Rakastan sitä! Edellinen albumi, Terminal 2 oli hienoinen pettymys upean Manner-levyn jälkeen, mutta tämä uutuus kuulostaa hyvältä. 

Elämä kai rullailee omalla painollaan etiäpäin. Kyllä se tästä, vaikka välillä tuntuu siltä, ettei kykene mihinkään. Beatlesia lainatakseni "We can work it out." Niinhän se on. 

I never thought that I could be happy

Teidän piti saada paperinukkepostaus, muttei inspiraatio ihan riitä just nyt. Kyllä se siitä. Saatte sen joskus. Lupaan ja vannon käsi inspisvihon päällä.

Nyt mielessä pyörii:

Väsymys. Koko ajan pitää lentää johonkin ja herätä aamulla. Nokkosvallankumous saa mut valvomaan iltaisin ihan liian myöhään. 

Koulu. Ja lähinnä se belgian tutkielma, joka pitäisi olla kahden viikon päästä valmis. Ei innosta. Ei yhtään. 

Kalenteri on sekaisin. Tai päänsisäinen kalenteri. Elän viikon etuajassa. 

Oma saamattomuus ärsytttää. Tulen kotiin, teen läksyt, syön jotain ja roikun loppuillan Risingilla tai Youtubessa. Ärsyttävää. 

Olen ylikäyttänyt FROOTIA. Se on ihana levy. Ylikäytön arvoinen. Otsikko on biisistä Happy.

Aloitin eilen illalla kuuntelemaan Evaa ja Manua. Olen erittäin tykästynyt. Ylikäytän ehkä tätäkin. 

Kävellessäni tänä iltana pitkähköä matkaa yksinäni aloin haastatella itseäni Pususta. Se oli avartavaa. Opin uusia asioita tarinasta ja avasin pari solmukohtaa. Se oli hauskaa. Ihan varma en ole mihin suuntaan tekstiä jatkaa, mutta eiköhän teksti kulje omalla painollaan eteenpäin. 

Yritin (huom. yritin) piirtää Pusun pojat fykentunnilla...

Huomenna ohjelmassa tutkielmaa. Olisi kiva katsoa joku leffa, musikaali vaikka, mutta saas nähdä kuinka kerkiän. Sound of Musicin katsomisesta on jo kuukausikaupalla aikaa. 

Yritän vaan jaksaa. 71 päivää kesälomaan. 

Hymyä

Olen muutaman koulupäivän aikana hymyillyt enemmän kuin pitkään aikaan. Mulla on kamala kiire, kokeet ja päättötyöt hengittävät niskaan, mutta silti mä vain hymyilen. Sain mieltä painaneen asian selväksi, ja nyt on vain tosi iloinen olo.

Mulla piti olla yhteishaku torstaina, mutta eipähän ollut. Opo ei ollut nimittäin koulussa. Yhtään ei ärsyttänyt, ei. Mieleen ei tullut yhtään rumia sanoja. Sain onneksi uuden ajan varattua maanantaille. 

Marinalta on ilmestynyt uusi biisi, Forget. Mä odotan nyt Frootia entistä enemmän... Enää kuukausi ilmestymiseen! 

Mä olen aina inhonnut maaliskuuta. Huhtikuu on paljon kivempi, maaliskuussa on pelkkää loskaa. Maaliskuulla on identiteettikriisi. Ollako talvea vai kevättä? Kirjoitin saniksessa joskus viime keväänä runon, jonka yksi säe oli "minä vihaan maaliskuun loskaa". Kuvaavaa edelleen. 

Vaikka syyt syksyn angstiin ovat hävinneet, teksti angstaa edelleen. Yritin kirjoittaa saniksessa tekstiä ja siitä piti tulla outo ja iloinen, mutta siitä tuli traaginen ja angstinen teksti. Miten tässä näin kävi? Mä en ole juuri lukenut kirjoja, mutta mä olen kirjoittanut. Työn alla olevasta projektista on tullut lyhyessä ajassa rakas. (En vaan ikinä saa kirjoitettua sitä belgian kolmoslukua loppuun...) Sen lisäksi olen kirjoittanut puolitilaustyönä erittäin hupaisan pikkutekstin, josta ehkä lisää myöhemmin.

Sain kässäntunnilla tänään jotain aikaiseksi. Okei, oikeastaan ompelin uudelleen kaksi viikkoa sitten ompeliamani saumoja, mutta tuntui, että ehkä mun työ etenee. En siis todellakaan tykkää kässästä, mutta jouduin puolen vuoden kässänkurssille. Joten oi onnea ja iloa. 

Tanssissa ruvettiin harjoittelemaan uutta ohjelmaa. Se on tosi kiva :3 Ainakin näin alkuun, mutta veikkaan, että loppukin on kiva.

Myös ilmaisutaidon näytelmä edistyy hyvin. Harjoittelu on hauskaa ja tunteja odottaa aina innolla. En tässä puhu sen enempää asiasta, koska joku koulun oppilas saattaa lukea tätä ja näytelmä on vielä aika hyshys. 

Musikaalitohtori katsoi Mamma Mia!n. Hän suosittelee sitä heille, jotka tarvitsevat aivojen nollausta, nättejä maisemia ja hyvää musiikkia. Jos pipo yhtään kiristää, musikaalitohtori ei suosittele elokuvaa.

Kolme kuukautta koulua. Se on tosi vähän. Kolme kuukautta peruskoulua. Kolme kuukautta tuossa rakennuksessa, jota yläkouluksi kutsutaan. Hämmentävää. Kaveriporukka hajoaa, mutta pidetään varmasti yhteyttä. Viimeinen jakso alkaa kahden viikon päästä. (Viimeinen kuolemaperjantai on ens viikolla!!) Sitten on enää vähän aikaa kesälomaan. Päättötokarit. Huh. En ajattele vielä sinne asti. 

Tämä nyt oli tämmöistä perjantai-ilta-fiilistelyä, toivottavasti joku jaksoi lukea ;) Hyvää viikonloppua kaikille, muistakaa hymyillä!

Maisema huoneen ikkunasta tänä aamuna klo 7

#beatlemaniac

(Teksti on kurjoitettu 25.2., mutta julkaisen sen vasta nyt aikatauluongelmien takia)

Tämä on Lasisipulin 50. postaus, joten jotain spesiaalimpaa :) Plus että tänään on George Harrisonin synttärit (72vee, mikäli eläisi), joten aihekin sopii :) (kuuluu taas kategoriaan kaikkia kiinnostaa, mutta ei voi mitään)

Blogiani seuranneille on varmaan tullut selväksi, että olen pesunkestävä beatlemaanikko ja fanityttö. Sen voi tietysti päätellä myös kotoa löytyvästä fanitavaramäärästä... 

Vertailun vuoksi, tämän talouden ABBA-kamat:

Myöskin vertailun vuoksi, tämän talouden Kate Bush-kamat:

Ja ne Beatles-kamat. 

(Argh, tosta jäi Mauri Kunnaksen Piitles-sarjakuva, Hey Judea soittava soittorasia, kaikki aiheeseen liittyvät lehtileikkeet ja John Lennon-kalenteri..)

Mä olen ollut Beatles-fani 11-vuotiaasta. Okei, olin silloin vielä kymmenen, mutta paria päivää vaille 11. Silloin otin syystä, jota en enää muista, levyhyllystä Sgt. Pepper's lonely hearts club band-CD:n, laitoin sen soittimeen ja kuuntelin. Enkä palannut ennalleni. (Syksyllä aiheesta kirjoittamani runon voi lukea tästä)

Oikeastaan kaikki alkoi kahdeksan vuotta aiemmin, ollessani about kolmevuotias. Telkkarista tuli Beatles-elokuva Yellow Submarine, joka on piirretty animaatio (traileri). Tulin omasta huoneestani olkkariin kesken leikkieni, ja jäin puolimatkassa tuijottamaan telkkaria, jossa elokuva pyöri. Se oli jännittävän näköinen, joten jäin olohuoneeseen sitä katsomaan. Leffa oli englanniksi puhuttu ja suomeksi tekstitetty, enkä ymmärtänyt englantia tai osannut vielä lukea. Ihan sama, siinä oli väriä ja musiikkia, toimi pikku-Celestinelle. Leffa nauhoitettiin videolle, jota tulikin sitten vuosien mittaan katsottua. Sen kummempi fani en silloin ollut, katselin elokuvaa ja kuuntelin musiikkia, jos joku sitä kotona soitti. 

Pian viidennen luokan alettua aloin tosissani faniutua. Kuuntelin kotona olevia levyjä, ja etsin tietoa bändistä. Keitä siinä soitti, mitä ne soitti, mitä ne oli levyttänyt, onko niillä muutakin musiikkia kuin Sgt. Pepper? Päällystin enkun vihon kannen Sgt. Pepper-kuvalla, toisen vihon kanteen pääsi Beatles for sale-albumin kansikuva. Tämä bändi täyttyi pienen tytön ajatukset. 

Let it ben levytyssessio, by Celestine 11v.

Joka musatunti toivoin, että ope jakaisi jonkun Beatles-biisin nuotit ja päästäisiin laulamaan ja soittamaan. Niin ei koskaan käynyt, ja olin melkoisen pettynyt. 

Angstilapsen muistelmat syksyllä 2010

Fanituksen alkuaikoina mulla oli kauheita ongelmia erottaa alkubeatlet toisistaan. Parrakkaina ja viiksekkäinä heidät toisistaan tunnistin, mutta ilman niitä, huh huh. Tuo yläkuvassakin näkyvä nuottikirja (oikessa alakulmassa, mustakantinen) oli mahtava apu ja keksin sen kautta mahtavan muistisäännön: Ringolla on oudon muotoinen pää, Johnilla on leveät kasvot, Paulilla on kauriinsilmät (ah❤️) ja George on se, joka jää jäljelle. Ei hätää, kyllä mä ne nykyään erotan ;)

Johon, voi luoja :D

Silloin viidesluokkalaisena en tajunnut beatlemaniaa. Joo, olihan pojat aika söpöjä ja lauloivat hyvin, mutta miksi pitää kiljua kun syötävät? Mä olin liian nuori, selvästikin, nimittäin nyt käyttäytyisin ihan samoin kun nuo fanitytöt tuolloin ;) Mä muuten tein kuudennella luokalla Beatlesistä oikein esitelmänkin (aihe oli vapaa, harjoiteltiin vaan esitelmän tekoa) ja kasilla hissan tutkielman Johnista ;)

Ota esitelmästä, kevät 2012

Kuudes luokka oli siitä jännä, että sen aikana The Beatles (alias Valkoinen tupla alias White Album) muuttui inhokkilevystäni lemppariksi. Syytä en tiedä, se vaan nappasi ja lujaa. Ollessani kuudennella Paul McCartney esiintyi Suomessa. Ja minä en tiennyt sitä! Avasin muina tyttöinä sanomalehden eräänä iltapäivänä koulun jälkeen ja katsoin että "hetkinen, toihan on ihan Paulin näköinen mies" ja luin otsikon, joka oli jotain tyyliin "McCartneyn keikka oli mahtava" tms. Mä olin järkyttynyt. Paul McCartney, Beatlesin kantava voima oli ollut Helsingissä mun tietämättä!! Olen edelleen surullinen, etten Maccaa tuolloin nähnyt, mutta toisaalta: onhan tässä vielä aikaa ;)

Yläasteen alkaessa ja luokan vaihtuessa päätin aloittaa osittain puhtaalta pöydältä, eikä kukaan uusista kavereistani saanut tietää fanituksen ja palvonnan kohteestani ennen kuin vasta seiskan keväällä. Silloin reaktio oli seuraavanlainen: "Siis mitä? Varmaan sä oikeesti kuuntelet jotain Beatlesia? Ne on semmosia pottatukkia..." Hymyilin vain tyynesti ja totesin: "Se on moppi, ei potta."

Yläasteella faniuttani ovat ilmentäneet vihkoohin kirjoitetut biisilainaukset, tässä matikanvihkosta syksyllä 2014.

Yhden pienen elämäni hienoimmista hetkistä koin kesällä 2013, kun näin livenä The Quarrymenin, bändin, jonka John kavereineen perusti, ja jossa Macca ja George soittivat. Macca ei tietenkään enää soita yhtyeessä, mutta se, että näin lavalla ryhmän ihmisiä, jotka olivat laulaneet ja esiintyneet näiden ihmisten kanssa, oli ihmeellistä. He kertoivat tarinoita Quarrymen-ajoiltaan ja esittivät samoja lauluja kuin silloin. Kyyneleitäkin tuli pyyhittyä, kun bändi alkoi soittaa In my lifea ja laulaja sanoi mikrofoniin: "This is for you, John."

Laajalle yleisölle (=muulle luokalle) faniuteni tuli ilmi, kun viime keväänä katsottiin enkun tunnilla Beatles-dokumentti. Opettaja laittoi dokkarin pyörimään ja kun sen nimi lävähti taululle, suuni aukesi ammolleen. Näenkö unta? Katsotaanko me oikeasti Beatlesia? Koulussa? Kaverit katsoivat mua välittömästi ja nauroivat. Muut eivät taitaneet hirveästi nauttia dokkarista, mutta mä tärisin pidätellystä kirkumisesta, hihittelin hauskoille sanailuille ja kuiskailin kaikkien laulujen sanat. Tunnin loppuessa hoipertelin ruokalaan, jalat eivät kantaneet eikä haarukka pysynyt kädessä.

Ysin syksyllä tulin kerran luokkaan, päälläni rakas Abbey Road-paita. Kaksi poikaa vilkaisi toisiaan, ja alkoi jutella naureskellen: 

"Siis vitsit, Beatles on mun lempibändi!" Huokaisin ja istuin paikalleni silmiäni pyöritellen.

"Onko tässä mun paidassa joku ongelma?" kysyin. 

"Ei, Beatles vaan on mun lempibändi", toinen poika sanoi virnistellen. 

"No sanos yksikin biisi", haastoin. Poika meni vaikeaksi ja vilkaisi ikkunasta aurinkoiseen syyspäivään.

"Sun... is... shining?" tämä yritti ja nauroin tyytyväisenä. 

"Ei sinne päinkään", totesin, ja käännyin poispäin. 

Siinäpä varmaan faniaikojeni tärkeimmät hetket yhteenvetona. Mutta mihin se pieni 11-vuotias Beatlesissa alunperin sitten ihastui? Musiikkiin, siihen mitä se oli. Pepperillä oli niin paljon biisejä Yellow Submarinesta, joten ne olivat tuttuja. Ne muut: ne olivat uusia. Ne olivat outoja. Ne olivat tarttuvia. Ne olivat kauniita. Vaikken ymmärtänyt sanoja juurikaan (luulin, että She's leaving home kertoisi aina kotiin jäävästä tytöstä, kun oikeasti tarina menee just päinvastoin), se iski. Aivoni suunnilleen räjähtivät, positiivisella tavalla. Niissä ei käytetty vain rumpuja, bassoa ja kitaraa, vaan myös sitaria, huuliharppua ja cembaloa. Käsittämätöntä, miten maailmassa on koskaan voitu tehdä tällaista musiikkia? 

Myös bändin evoluutio on mahtavaa. Miettikää nyt, bändin läpimurtohitissä toistetaan sana "love" yli 20 kertaa, ja muutaman vuoden kuluttua samat tyypit laulavat lehmipojista, kotoa karkaavista nuorista ja ihmisiä hengiltä hopeavasarallaan moukaroivasta lääketieteen opiskelijasta. Beatles on vaikuttanut musiikkiin niin paljon. Siitäkin saisi oman postauksensa aikaiseksi, mutta tyydyn sanomaan näin: ilman Beatlesia maailmasta puuttuisi hyvin monta bändiä, ja musiikkimaailma olisi hyvin erilainen. 

Ensimmäinen (1962) ja viimeinen (1969)

Entä minä? Minäkin olisin hyvin erilainen. Mitä minä olisin? Keiltä olisin oppinut valtavan määrän englantia ja erilaisia lauserakenteita? Mistä blogini nimi tulisi? Minkä bändin kanssa angstaisin? Mikä bändi saisi minut aina hymyilemään, vaikka kuinka itkettäisi? Minkä bändin sanoitukset osuisivat aina kuvaamaan elämääni täsmälleen? Mikä olisi elämäni taustamusiikki kaikissa tilanteissa? Mitä bändiä puolustaisin kynsin hampain? Mihin bändiin mulla liittyisi niin paljon muistoja?

The Beatles (ehkä) 1963, by Celestine 15v.

Muistojani Beatlesin kanssa en koskaan vaihtaisi mihinkään. Kun rakastin Lucy in the sky with diamondsia ollessani ihan pieni. Kun kuuntelin Walrusin ensimmäisen kerran. Kun Maccan parta hämäsi Let it ben videolla. Kun kärsin pahoinvoinnista Day in the lifen orkestriosuuden takia. Kun itkin Real Lovelle. Kun repesin ensimmäisen kerran Hello Goodbyen lopulle. Kun seiskalla äänekkäimmin Beatlesista järkyttynyt kaveri käännyttyi puolifaniksi. Kun toinen kaveri järkyttyi kuullessaan, että Here comes the Sun on Beatlesin kappale. Kun lauloin seiskalla laulukokeessa All my Lovingin. Kun Please please Men aloittava huuto saa itsellekin villin ja riemukkaan olon. Kun sarjiskurssin vetäjä innostui Beatles-paidastani. Kun vapisevin käsin asetti levyn soittimeen ja oli onnesta soikeana. 

Ilman Beatlesia ei olisi minua. Kiitos Ringo, Paul, John ja George, kiitos ihan kaikesta. Te olette muuttaneet minun elämäni ja tehneet minusta sen, joka minä olen ja joka minä haluan olla. Tapahtui mitä tapahtui, minä en koskaan luovu teistä. Te olette Minä❤️

Aika muuttaa kirjoittajaa

(Joo, tämä viikko on ollut odotusten mukaan kiireellinen, mutta onneksi myös mukavia asioita on ollut ja tulee olemaan ohjelmassa :) Esimerkiksi tätä. Never for ever ja Lionheart ovat jotain aivan liian ihanaa. Mutta ehkäpä menen nyt asiaan.)

Ihmiset muuttuvat, myös kirjoittajina. Rakkaan inspisvihon todellisesta käyttöönotosta tulee tässä kuussa täyteen kolme vuotta, joten rupesin tutkimaan omaa kehitystäni sen valossa. Ihanaa huomata, että kehitystä on oikeasti tapahtunut! Vaikken ensimmäisiä tekstejä luekaan kovin mielelläni, yksi alkaa aika kivasti: "Talvinen aurinko on maailman kaunein. Se on kietoutunut pakkaseen, mutta lämmittää silti." Nämä lauseet ovat tulleet mieleen useammankin kerran tällä viikolla, kovassa pakkasessa ja auringon häikäistessä. 

Tekstistä Kappelissa, 18.2.2012

Vihkoon kirjoittaminen alkoi oikeastaan elokuussa 2011, joskin silloin kirjoitin vain kolme Mustemaailma-ficciä ja se oli siinä. Tammikuussa 2012 mulle tuli idea yhdestä kohtauksesta niin myöhään illalla, etten voinut avata enää konetta. Etsin neuvokkaana tyttösenä käsiini Mustemaailma-vihkoni ja kirjoitin Valkean kuningattaren puutarha-nimisen tekstinrääpäleen. 

Tekstistä Arranin prinssi, 10.6.2012

Aloin käyttää vihkoa lähinnä tarinaideoiden kirjaamiseen muistiin. Joitain lyhyitä kuvauksia, pikkurunoja löytyy myös. Pääpaino on kuitenkin pikkuisissa idearääpäleissä, jotka kirjoitin ylös pitkääkseni ne hengissä. 

Näitä kuudennen luokan keväällä kirjoitettuja tekstejä en suurinta osaa pysty itsekään lukemaan, ovat ne vaan niin huonoja. Joitain ihan potentiaalisia pätkiä, mutta suurin osa on ehdottomasti mustalla listalla: niitä ei jatketa mihinkään suuntaan, piste. Tyylikin on jotain ei tosiaankaan mun tyyppistä: kaikki liikkuvat "varoen" ja käytän monta kertaa samaa sanaa peräkkäin. 

Tekstistä Särkyneiden haaveiden kaupunki, 19.4.2013

Seiskalla kirjoitetuissa teksteissä tyyli vähän muuttuu. Nyt tekstit ovat realistisempia, eikä runoja ole niin paljon. Kieli muuttuu paljon parempaan suuntaan, enkä enää makeile tai kirjoita jotain nolostuttavan ylidramaattista. Kovin hyviä tekstejä ei varsinkaan seiskan alussa kirjoitetut ole, mutta jatkuvasti mennään parempaan suuntaan. 

Tekstistä Annagret ja Lewis, 4.8.2013

Kasin aikana kirjoitetut tekstit pohjautuvat todellisuuteen kaikkein eniten. Milloin kysymys on unien kirjoittamisesta muistiin, tanssiohjelmasta tulleesta inspiraatiosta, jonkun kertomasta jutusta jne. Pari hyvää tajunnanvirtatekstiä löytyy myös (kuten syksyllä julkaisemani Vajoava totuus), muttei niinkään runoja. Kasilla löysin kuitenkin oman kirjoittajaääneni, sen äänen josta pidän ja jonka haluan saada kuuluviin. 

Tekstistä Meri, 26.2.2014

Kasin keväällä aloin taas kirjoittaa vihkoon runoja. Pari tarina-ideaa kirjattuna muistiin, yksi näytelmäkatkelmakin löytyy, mutta pääpaino on runoissa. Lukufiiliksessä julkaistun Hajalla-runonkin ensimmäinen versio Hajotettu ruumis löytyy vihosta :) Yksi melko realistinen teksti löytyy, mutta kaikki muut ovat viety kauemmas todellisistä tapahtumista. Kesälomalla kirjoitin ehkä henkilökohtaisimpia tekstejä koskaan sekä käänsin vihkoon pari kappaletta. 

Tekstistä Seota, 16.1.2015

Ysillä iski angsti. Lähes kaikki kirjoittamani tekstit ovat joko surullisia tai vihaisia, toki sääntöjä vahvistavia poikkeuksiakin on. En oikein tiedä, mitä sanoa syksyn teksteistä. Kirjoittamiseen on vaan niin helppo purkaa tunteita. Angstista huolimatta hyviä tekstejä on, kuten tämä katkelma: "Hän tajusi heti mistä oli kysymys. Nostin käden suuni eteen, etten olisi itkenyt ääneen. Tikut taas levisivät lattialle. Minä kuulin, kuulin." 

Tänä vuonna olen kirjoittanut vain kaksi tekstiä vihkoon, joten en tiedä vielä kuinka vuosi lähtee käyntiin kirjoittamisen osalta. 

Tämä kuuluu taas siihen kuuluisaan " koska kaikkia kiinnostaa"-osioon, mutta itselle teki tosi hyvää analysoida (jos sitä nyt voi analysoimiseksi sanoa...) omia tekstejä. Jos joskus tuntuu, ettei kirjoittaminen vaan onnistu, luen jonkun vanhan tekstin ja totean, että paremmin mä kirjoitan nyt kun sillon :D

Laitan tähän vielä alkuvuodesta kirjoittamani tajunnanvirtatekstin, joka vähän sivuaa aihetta, ja josta myös otsikko on peräisin, vähän muokattuna tosin. 

Aikaa ja unelmia

Aika muuttaa ihmistä. Opin kauan sitten kävelemään maanpinnan yläpuolella, opin hymyilemään toisin. Myöhemmin annoin kenkieni koskettaa katuja, ajatella pitkään, annoin luvan haaveilla, uneksia. Ajan kuluessa uskalsin. Entä nyt? Olen itkenyt, purkanut kiukkuani tekstiin, halunnut olla näkymätön ja näkyvä yhtä aikaa. Olen nostanut pään pystyyn, kasvattanut kuoren ja marssinut eteenpäin. Olen odottanut turhaan. Olen haudannut haaveitani ja löytänyt uusia. Mihin jatkaa? Ottaako takaisin huoleton hymy ja unohtaa? Pitäisikö piiloutua kuoren taakse ja olla kuin ei olisikaan? Vai pitäisikö kuitenkin rohkaistua ja lopulta ymmärtää? Minulla on menolippu, minkä tien valitsen?

Lunta ja marinaa

Kun kahlaa umpihangessa ja lumipyryssä ennen aamukahdeksaa, sitä miettii, että tämäkö sitten on elämän tarkoitus.

Päässäni pyörii lähes täsmälleen samoja ajatuksia kuin kolme vuotta sitten, samoja kuin kolme vuotta siitä taaksepäin. Ajatuksia, jotka jättivät kuudennen luokan jälkeen rauhaan, kun ysiluokka oli jotain kaukaista ja saavuttamatonta. 

Näen unia, joissa syön kunnes halkean ja seison kaatosateessa kuuntelemassa Haloo Helsinki!ä. 

Aikaisin aamulla tuijotan peilikuvaani ja kysyn: "Kuka sinä olet?"

Ensi viikolla on viitenä päivänä seitsemästä jotain muistettavaa. Tai mahdollisesti kuutena. 

Perjantaihin pitäisi säätää laki, jonka perusteella koulussa ei saisi olla enää kahden jälkeen. 

Kun soittimesta loppuvat patterit juuri ennen koulumatkan tympäisevintä osaa, tekisi mieli heittää painava reppu hankeen ja marssia saman tien kotiin. 

Jos ysiluokan läksyt ja päivät tuntuvat musertavilta, miten ajattelin pärjätä lukiossa? 

Lempikenkäni vetoketju hajosi. 

Ai kun on ehanata. 

Toisaalta:

Ulkona on kaunista. Elän ja hengitän. Mä saan lukea ja kirjoittaa. Saan kuunnella hyvää musiikkia. Löysin kirjastosta Kate Bushin Lionheartin ja Never for everin. Pääsen nukkumaan muutaman tunnin päästä. Mulla on uusi, ihana Audrey-paita. 

Vaikka olisi kuinka pimeää, siellä on aina valoa. Se pitää vain osata löytää.