Näytetään tekstit, joissa on tunniste musikaali. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musikaali. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. syyskuuta 2026

Kesä meni, mitä jäi ämpäriin?

On syksy, ja niinpä on aika kurkistaa kesäiseen ämpärilistaan: mitä kesällä tuli tehtyä, mitä ei? 
 
 
 Kesällä 2026 aioin 
 
☀ uida ainakin kahdessa eri paikassa. Suoritettu! Uin kesän aikana kolmessakin eri paikassa, kun heitin talviturkin Oulussa. Lähiuimarannoistani varsinkin toisesta tuli yksi lemppariuimapaikoistani koskaan: mielettömän kaunis paikka! Uiminen jäi silti kesällä harmittavan vähälle, kun säät olivat kylmiä. Näköjään tässä uimahommassa ei vain voi voittaa :D 
 
☀ käydä kesäteatterissa. Suoritettu! Kävin juuri niissä kesäteatteriesityksissä, joissa halusinkin: Notre-Damen kellonsoittaja Turussa ja Anastasia Jyväskylässä. Varsinkin ensiksi mainittu oli aivan mieletön kokemus, mutta ei toinenkaan paljoa sille hävinnyt! Molemmat teokset herättivät paljon ajatuksia tarinankerronnasta ja teatterimagiasta. Ilo aina katsoa osaavia ihmisiä esiintymässä!
 


☀ syödä brunssia parvekkeella. Suoritettu! Kyllä oli herkkua monenlaista, olinkin sitten vähän ähkyssä loppupäivän :D

☀ käyttää Museokorttia. Suoritettu! Vingutin museokorttia ainakin Oulussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Järvenpäässä, Kuopiossa ja Turussa, joten sanoisin, että tavoitteeseen käyttää Museokorttia kyllä päästiin. 
 
Ostin kesällä kirpparilta lettupannun, jollaisesta olin haaveillut valehtelematta lapsesta asti. Kesällä paistoin aika monta kertaa lettuja, joten ehkä paras käyttämäni neljä euroa! 

☀ lukea Don Rosan sarjakuvia. Suoritettu! Tarkemmin ajatuksiani Rosan teoksista voi lukea touko-, kesä-, heinä- ja elokuun koosteista, ja syyskuunkin koosteessa on vielä yksi Rosan teos. 
 
☀ jatkaa suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua. Jäi tekemättä. Kassellaan syssymmällä. 
 
☀ tehdä kesäjuttuja uudessa kotikaupungissani. Suoritettu! Kävin tekemässä suurin piirtein kaikki kesäjutut, joita tässä kaupungissa voi tehdä. Osa oli oikeasti kivoja juttuja, osa lähinnä meemillä tehtyjä. Ongelmana on vain se, että en tiedä, mitä ensi kesänä teen, kun kaikkea on jo kokeiltu :D
 
Villa Kokkonen Järvenpäässä, yksi Museokortin-vingutuskohteistani. 

☀ kuunnella pari roikkumaan jäänyttä albumia. Osittain suoritettu. Vilma Jään Loitsui ja taikoi tuli kuunneltua (ja se olikin erittäin hyvä levy!), mutta esimerkiksi Olavi Uusivirran uusi levy on edelleen kuuntelematta. 
 
☀ käydä lukupiknikillä. Suoritettu! Vain yhden kerran, mutta se riittää. Ostin kuitenkin kesällä piknikviltin, joten ainakin tämä ja tulevat piknikit ovat sitten paremmin varusteltuja kuin edellisten vuosien vastaavat. 
 


☀ ostaa Scrivenerin. Jäi tekemättä. Otin Scrivenerin kokeilukäyttöön nyt syksyllä, mutta sitä ei lasketa enää kesän tapahtumaksi. 
 
☀ saada JL:n editoinnin kunnolla vauhtiin. Jäi tekemättä. Kesä oli ihan surkeaa kirjoitusaikaa: koko kesän aikana editoin yhden novellin julkaisukuntoon ja kirjoitin yhden pikkutekstin tulevaan yhteisprojektiin. Tein kyllä JL:n editointimuistiinpanoja, mutta varsinaisen editoinnin aloitin vasta syksyllä. Se harmittaa, mutta eipä sille mahda mitään. 
 

Semmoinen kesä sitten! Oli aika erilaiset ympyrät kuin aikaisempina kesinä, ihan jo siitä lähtien, että asuin toisessa kaupungissa kuin ennen. Nykyinen kotikaupunkini on ns. "kiva kesäkaupunki", joten kesällä se ei tuntunut ihan niin ankealta kuin se talvella tuntuu. Kesään mahtui paljon reissaamista ja kivoja juttuja, jotka olivat hyvää vastapainoa työnteolle.

lauantai 30. toukokuuta 2026

Kesän 2026 ämpärilista

On kesä! Tai ainakin kesän kynnys! Se tarkoittaa perinteisesti ämpärilistaa, joten tässä se tulee. 
 
Minulla on kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa kesälomaa, mutta loppukesä kuluukin sitten töissä. Tiedän jo valmiiksi, että lomaltapaluun jälkeen töissä odottaa kauhea härdelli, mutta jospa energianmurusia riittäisi töiltä vapaa-ajallekin. 
 
Kesällä 2026 aion 
 
☀ uida ainakin kahdessa eri paikassa. Uiminen on jokakesäinen ämpärilistan kohta, ja tänäkin kesänä toivon sen toteutuvan. Uimapaikkoja on ainakin paljon enemmän kotini lähellä kuin opiskelijakaupungissa asuessani. Siksi vähintään kaksi eri uimapaikkaa on ihan mahdollinen rasti saavuttaa. 
 
☀ käydä kesäteatterissa. On parikin esitystä, jotka haluan nähdä! 
 
☀ syödä brunssia parvekkeella. Minulla on nykyisessä asunnossani parveke, ja olen pari viime viikkoa viettänyt siellä paljon aikaa. Haaveilen, että kesällä voisi syödä brunssin siellä. 
 
☀ käyttää Museokorttia. Hankin elämäni ensimmäisen Museokortin alkuvuodesta, ja olen sitä jonkin verran jo käyttänytkin, mutta kesän aikana toivottavasti reissaan muihinkin kaupunkeihin ja voin vinguttaa korttiani joka paikassa. 
 
☀ lukea Don Rosan sarjakuvia. Luettuani talvella Katja Kontturin Ankkalinna – portti kahden maailman välissä -kirjan innostuin kovasti ajatuksesta lukea Don Rosan sarjiksia pitkästä aikaa. Minulle tyypillisesti homma vähän karkasi käsistä ja nyt minulla on kirjastosta lainassa kaikki Rosan suomennetut kokoelmat :D Olen jo hieman aloitellut niiden lukemista, mutta siitä lisää sitten myöhemmin. Toivon lukevani paljon Rosaa kesän aikana! 
 
☀ jatkaa suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua. Muistatteko vielä tämän projektin? En suinkaan ole unohtanut sen olemassaoloa, vaikka se onkin ollut hieman jäissä. Olisi kuitenkin ilo jatkaa sitä. 
 
☀ tehdä kesäjuttuja uudessa kotikaupungissani. Muutin tänne syyskuussa, joten yhtäkään kesää en ole täällä kokenut. (Olkoonkin, että olen sukuloinut täällä monesti kesienkin aikana, mutta on se silti vähän eri asia.) Minulla on tätä varten itse asiassa erillinen lista, mutta se on kesäkämppikseni kanssa yhteinen, joten sitä en täällä sen kummemmin jaa. 
 
☀ kuunnella pari roikkumaan jäänyttä albumia. Nykyään suosikkiartistienkin albumit jäävät harmittavan usein kuuntelematta heti ilmestymisen jälkeen, joten minulla roikkuu parikin keväällä ilmestynyttä albumia kuuntelulistalla. 
 
☀ käydä lukupiknikillä. Kesien lempijuttu! Toivottavasti se toteutuu tänäkin vuonna. 
 
☀ ostaa Scrivenerin. Sen jälkeen, kun yliopiston Office-lisenssi päättyi vuosi sitten, olen kirjoittanut LibreOfficella. En tykkää siitä juurikaan, ja olen haaveillut ostavani kehutun Scrivenerin kirjoittamissovelluksekseni. Aikaansaaminen vain on niin kovin vaikeaa :D 
 
☀ saada JL:n editoinnin kunnolla vauhtiin. Sain läpiluvun loppuun huhtikuun alussa, ja olen siitä asti halunnut ruveta toden teolla editoimaan, mutta eteen on tullut elämä, laiskuus, työväsymys jne. Pitäisi tehdä ensin pari valmistelevaa toimenpidettä (kuten hiukan räjäyttää rakennetta ja rakennella sitä uuteen uskoon), mutta toivon, että kesän aikana pääsen ihan kirjoitushommiinkin, ja hommat etenevät taas. 
 

Mitä suunnitelmia teidän kesäänne kuuluu?
 
Viimekesäinen juhannussalko Kökarilla. Pari viime päivää on ollut ihan mahdoton saari-ikävä, mutta tänä kesänä en kyllä sinne asti taivu. 

sunnuntai 17. toukokuuta 2026

Huhtikuun luetut 2026

Huhtikuussa 2026 luin 10 kirjaa (2118 sivua, 4 h 26 min), joista kahdeksan oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi tietokirja, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.
 
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 3 148 s. 
Kauppinen, Katri: Laulunpunojat (Laakso ja Aava #2) 254 s. 
Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (Pekka Töpöhäntä #2) 75 s. [U]
Tammela, Juha-Matti & Luukkanen, Antti: Raul Reiman: iskelmäsanoittajan elämä 493 s. 
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 4 132 s. 
McGuire, Seanan: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #1) 4 h 26 min [K] 
Renko, Mari: Pihlajapalatsi (Häiveen tapauskirjat #1) 429 s. 
Laulajainen. Leena & Hakkarainen, Anna-Liisa: Kultamarja ja metsän salaisuudet 28 s. [U]
McQuiston, Casey: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä 400 s. 
Malin, Mitja Mikael: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 159 s. 
 
kotimaisia: 5 
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 7
muualta: 1
 
Jatkoin Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) lukemista. Lähes koko kolmososa oli sotimista, minkä olen todennut jo edellisten osien perusteella hankalaksi seurata. Rauhallisemmissa hetkissä viihdyin paremmin, ihan vain siksikin, että hahmotan silloin, mitä tapahtuu :D Tämä osa ei kuitenkaan niitä ihmeemmin tarjonnut. Tässä oli paljon kiinnostavaa maailmanrakennusta, ja jopa todella kammottavia paljastuksia! Silti lukukokemus oli raskas. 
 
Pari vuotta sitten luin Katri Kauppisen Laakson linnut, Aavan laulut -kirjan, josta pidin kovasti. Laulunpunojat jatkaa tarinaa, mutta tällä kertaa kertojana on pelkästään Mai, Aavan entisen päällikön tytär. Kun tunnelma Aavalla kasvaa liian ahdistavaksi, päättää Mai lähteä kauemmas kuin kukaan aavalainen: etsimään lauluja, jotka voisivat tuoda rauhan aavalaisten keskuuteen. Kaukaisilla mailla Mai tapaa viholliskansaan kuuluvan Mietin, joka vetää Maita omituisella tavalla puoleensa. Laulunpunojat on edeltäjänsä tavoin viihdyttävää kalevalaistyyppistä fantasiaa. Ensimmäinen osa oli ehkä kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta viihdyin Laulunpunojienkin kanssa vallan mainiosti, ja luinkin kirjan parilta istumalta. Kauppisen kieli on nautinnollisen kaunista, ja tarina vei mennessään. Juonessa oli ennalta-arvaamattomia käänteitä, ja Main ja Mietin välinen suhde aiheutti kipinöitä lukijankin sydämeen. Lopetus jätti mahdollisuuden jatko-osalle, mahtaakohan sellaista olla tulossa? 
 
Syksyllä luin ensimmäisen Pekka Töpöhäntä -kirjan uudelleen, ja jatkoin lukuprojektia nyt keväämmällä toisen osan myötä. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (suom. Terttu Liukko) on nimensä mukaan (tämä on kyllä hyvin tylsä tapa nimetä sarjan osia :D) pitkälti toisinto ensimmäisestä osasta: pieniä episodeja Pekan elämästä. Ensimmäisen osan tavoin tarinat ovat hyvin sympaattisia ja söpöjä, vaikka Monni ja muut kissat ovatkin Pekalle ilkeitä. En missään nimessä hyväksy kiusaamista, mutta samaan aikaan ymmärrän kyllä, miksi Pekka ottaa Monnia hermoon :D Tarinat kuitenkin loppuvat aina Pekan kannalta onnellisesti, ja Monni jää nuolemaan näppejään. Jonkin verran juonikuviot toistavat itseään, mutta se ei näin lyhyessä kirjassa kauheasti haittaa. 
 
Siihen nähden, miten paljon rakastan (1900-luvun) Suomi-iskelmää, on kummallista, miten tuntematon hahmo Raul Reiman on minulle ollut. Nimi on ehkä ollut etäisesti tuttu, mutta en ollut tiennyt hänen valtavan suuresta merkityksestään suomalaiselle iskelmäkentälle. Siksi ilahduinkin suuresti, kun sain tietää, että Reimanista ilmestyi viime syksynä elämäkerta. Raul Reiman syntyi vuonna 1950 ja kuoli vuonna 1987 ja ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä lähes 1300 iskelmäsanoitusta ja 200 sanoitusta. Monta kaikkien suomalaisten dna:ssa olevaa sanoitusta on juuri Reimanin kynästä, kuten Olen suomalainen, Titanic ja Tummat silmät, ruskea tukka. On uskomatonta, minkä määrän teoksia Reiman ehti tehdä: ensimmäisestä julkaistusta sanoituksesta viimeiseen on vain reilun 10 vuoden mittainen jakso. Silti Reiman on (ainakin nykyisin) jokseenkin piiloon jäänyt tekijä. Tuntuu ainakin, että viime aikoina esimerkiksi Vexi Salmi ja Chrisse Johansson ovat olleet mediassa enemmän näkyvillä kuin Reiman. Siksi tämä kirja on kulttuuriteko! Varsinkin uransa loppupuolella julkistakin ryöpytystä saanut Reiman ansaitsee elämäkertansa, joka nostaa esiin sen, miten ahkera ja taitava tekijä on kyseessä. Reiman on jättänyt suuren jäljen suomalaiseen musiikkihistoriaan. Valitettavasti kirja on toteutukseltaan raskaslukuinen ja luettelomainen. Suurin osa kirjan sivumäärästä menee siihen, että esitellään eri artisteja, joille Reiman teki kappaleita. Totta kai sanoituksista puhuttaessa on pakko puhua myös musiikin esittäjistä, mutta en siltikään tiedä, tarvitsiko minun tietää ihan jokaisen yhden singlen levyttäneen artistin myöhempiä vaiheita... Tästä syntyi luettelomainen vaikutelma, mikä ei ollut omiaan huoukuttelemaan takaisin kirjan pariin. Elämäkerran päähenkilö tuntuu välillä jäävän kokonaan syrjään. Kirjan ensimmäinen ja viimeinen osio olivat kaikista parhaiten koossa pysyvät, sillä ne keskittyivät eniten Reimaniin itseensä. Harmittaa, että kiinnostava elämäkerta kompuroi toteutukseensa. 

Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) neljäs osa oli parempi kuin kolmas, mutta poliittisia kuvioita on edelleen vaikea hahmottaa. Varasin jo sarjan kolme viimeistä osaa, katsotaan, milloin pääsen niiden kimppuun. 
 
Ovi joka sydämessä -kirjaan (suom. Kaisa Ranta) törmäsin kirjasomessa ja ihastuin sen ideaan. Kautta aikojen lapset ovat kadonneet vaatekaappeihin, kaninkoloihin ja muihin portteihin, jotka vievät ihmeellisiin fantasiamaailmoihin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset palaavat takaisin kotiin seikkailuidensa jälkeen? Niille, joiden on vaikea unohtaa ihmemaitaan ja sopeutua tavalliseen elämään, on olemassa paikka: Eleanor Westin koulukoti harhateiden lapsille. Sinne saapuu myös 17-vuotias Nancy, joka ei haluaisi mitään muuta kuin vain palata takaisin Vainajien saleihin. Hän saa kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun koulukodissa tapahtuu murha. Kirjasta jäi jokseenkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkäsin ideasta tosi paljon, ja konsepti ja juonikuvaus yleisesti olivat todella mielenkiintoisia. Toteutus kuitenkin vähän ontui: näin lyhyessä kirjassa ei päässyt oikein kunnolla sisään hahmoihin tai maailmaan tai oikeastaan mihinkään, ja juonenkuljetuskin tuntui jotenkin epätasaiselta. Jatko-osiin jäi kuitenkin kiinnostus, ehkä annan vielä sarjalle mahdollisuuden. 
 
Mari Rengon Pihlajapalatsi on myös näkynyt voimakkaasti kirjasomessa. Ilisiran valtakunta on jakautunut hyvin voimakkaasti kahtia, ihmisiin ja keijuihin, ja jakolinja on syvä. Jännitteet kärjistyvät, kun ihmishovissa voimakkaasti vaikuttanut mies murhataan juhlailtana, ja paikalta löytyy pahamaineinen keijuvaras Häive. Tilanne näyttää hyvin selkeältä, mutta nuori ja nokkela aatelisneito Viona Hollins huomaa nopeasti, että jotain epäilyttävää siinä on. Viona päätyy tekemään yhteistyötä Häiveen, oikealta nimeltään Elyn, kanssa, ja pian he huomaavat, että pelissä on mukana valtavan suuria panoksia. Pihlajapalatsi on kuin Agatha Christien, keijufantasian ja steampunkin yhteentörmäys, ja tämä keitos on varsin herkullinen! Alkuun minulla iski perinteinen uuden fantasian alku-uuvahdus uusien nimien ja termistöjen kanssa, mutta sain onneksi aika nopeasti jutun juuresta kiinni. Pihlajapalatsi ei keksi pyörää uudelleen, mutta on silti varsin viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun asti. Tykkäsin päähenkilöistä kovasti, ja odotan innolla, mihin nokkelan ihmisetsivän ja kieron keijuvarkaan suhde kehittyy. Ilahduin siitäkin, että Vionalla oli vamma, joka myös näkyy hänen toiminnassaan, mutta ei määrittele häntä. Tällainen representaatio ei ole turhan yleistä fantasiakirjoissa(kaan). Myös miljöiden estetiikka hiveli sieluani. Odotan jatkoa innolla! Onneksi sitä on tulossa pian. 
 
Lapsena perhepäivähoitopaikassani oli paljon kirjoja, ja yksi parhaiten niistä mieleen jäänyt oli Leena Laulajaisen kirjoittama ja Anna-Liisa Hakkaraisen kuvittama Kultamarja ja metsän salaisuudet. Meni tosin vuosia, ennen kuin löysin kirjan uudelleen, sillä muistin siitä vain kansikuvan, enkä esimerkiksi nimeä tai kirjoittajaa. Muistan selanneeni kirjaa useasti, mutta koska en vielä perhepäivähoidossa ollessani osannut lukea, kokemus jäi kuvien katseluksi. En myöskään muista, luettiinko minulle hoidossa ollessani tätä kirjaa koskaan ääneen. Kirja on joka tapauksessa elänyt mielessäni yli 20 vuotta, ja olen monta kertaa miettinyt, että haluan sen lukea. Ja nyt sitten toteutin haluni! Kirja kertoo kylästä, jossa on ikuisesti talvi ja pimeä. Lapset eivät kasva, ja kylää vartioi suuri, sininen hevonen. Tyttö nimeltä Kultamarja lähtee ystävänsä kanssa metsään etsimään kadonnutta metsänvartijaa ja aurinkoa. En ollut ehkä menettänyt mitään, jos en ollut aikaisemmin kuullut tarinaa, sillä se oli melkoisen köppänen. Sinänsä pidin sen sanomasta (tai ainakin sanoman yrityksestä), mutta ei tämä kyllä mikään kuolematon klassikko ole. Siksi pidänkin vähän omituisena, että tämä voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia junioirin, kovin suuria kirjallisia ansioita tällä ei nimittäin mielestäni ole. Kuvituksesta sen sijaan pidin edelleen. Se oli suloinen ja lumoava, ottaisin monet kuvat mielellään vaikka postikortteina seinälle. Vaikka en ole ihan varma, olinko varsinaisesti lukenut tätä aiemmin, merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, sillä sen verran monta kertaa kirjaa kuitenkin selailin lapsena. 
 
Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) oli ehtinyt olla lukulistallani vuosia. Kirjan päähenkilö Alex on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika, ja sen myötä melkein koko maailman silmien alla. Hän on vuosikaudet pitänyt ykkösvihollisenaan Britannian tylsää ja persoonatonta prinssi Henryä, joka on aina suhtautunut Alexiin jotenkin nuivasti. Poikien välinen kärhämä kärjistyy kuninkaallisissa häissä tapahtuvaan selkkaukseen, minkä vuoksi heidän täytyy esittää parhaita kavereita säilyttääkseen Britannian ja Yhdysvaltojen väliset diplomaattisuhteet. Sietämätöntä, eikö? Vai voisiko sittenkin ennakkoluulot pettää puolin ja toisin? Ja tunteeko Alex itseään lopulta niin läpikotaisin kuin luuli? Olipas se söpö kirja! En aina tykkää vihollisista rakastavaisiksi -troopista (siinä on monesti vaarana jonkinasteinen toksisuus ja epäterveet valtasuhteet), mutta tässä se mielestäni toimi oikein kivasti. Vakavammat teemat ja kepeämpi romanssi olivat hyvin tasapainossa, eikä kumpikaan vienyt tilaa toiselta. Tykkäsin myös kirjan luomasta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Yhdysvaltoihin on valittu naispresidentti vuonna 2016, eikä koronasta ollut kirjan nykyhetkessä vuonna 2020 tietoakaan. Olisivatpa asiat olleet tosiaankin näin! Toisaalta oli mielestäni myös hyvä ratkaisu, ettei kaikkia tämän maailman ongelmia ollut ratkottu tässä rinnakkaistodellisuudessakaan. Se tuntui uskottavalta, vaikkei ollutkaan erityisen kivaa: totta kai sitä toivoisi, ettei itsestäänselvyyksistä tarvitsisi vääntää tai ihmisten henkilökohtaisesta elämästä tehdä niin isoa numeroa. Pari kertaa mietin, olivatko kaikki kohtaukset tarpeellisia juonen kannalta, mutta kyllä ne loppujen lopuksi solahtivat tärkeäksi osaksi tarinaa. Suurin ongelma omalla kohdallani oli ehkä se, etten ymmärrä kauhean hyvin Yhdysvaltojen sisäpolitiikan rakennetta, mikä vaikeutti vähän joidenkin käänteiden tajuamista. Mutta tässä kohtaa vika on lukijassa. Lukukokemus oli joka tapauksessa oikein ihana ja herätti halun lukea McQuistonia tulevaisuudessakin. 
 
Kirjasomesta bongattu oli myös Mitja Mikael Malinin Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sarjakuvassa käsitellään suomalaisen kansanperinteen eri puolia, yhteentörmäystä muinaisuskon ja kristinuskon välillä ja queer-näkökulmaa. Sivuainefolkloristi ja -sukupuolentutkija minussa ilahtui kovasti tällaisesta queerillä twistillä maustetusta kansanperinteestä. Piirrostyyli on ihanan pyöreä ja selkeärajainen, ja huumori upposi minuun. Viimeinen tarina kiukkuisesta saunatontusta oli ehkä suosikkini. Tärkeä sanoma on myös se, että queer-ihmisiä on aina ollut, ja heidän tarinansa ovat yhtä arvokkaita kuin kaikkien muidenkin. 


*********
 
Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 
11. Kirjassa on 400-500 sivua: Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan elämä
19. Kirjan nimessä on jokin talon osa: Ovi joka sydämessä
26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
40. Kirja sijoittuu syksyyn: Pihlajapalatsi
45. Kirjassa on kiusaamista: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut 
 
Huh, kun olikin huhtikuu. Töissä on aika raskasta tällä hetkellä monesta syystä, ja tuntuu, että kaikki mehut menee työmaalla. Olin toki myös pääsiäislomalla, emännöin yhden yökylävieraan ja vietin vappua opiskelijakaupungissa, ne olivat kaikki ihania asioita, mutta silti kuukautta tuntuu hallitsevan se, että olen ollut töissä ja yrittänyt toipua työnteosta. 
 
 
Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick... tick... boom! Olen nykyiseen kotikaupunkiin muuttamisen jälkeen käynyt uimahallissa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen (olisiko peräti lukiossa ollut edellisen kerran?), ja tämä soi usein uimahallissa päässä. 

keskiviikko 3. joulukuuta 2025

Joulukalenteri 2025: 3. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 
 
Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 
 
Luukku aukeaa joka päivä.
 
***
 
3. luukku:  Liz Callaway: Once upon a December
 
 
Tämä nyt ei varsinaisesti ole joululaulu, mutta koska tämä nostetaan hyvin usein esiin, kun puhutaan joululauluista, niin minäkin teen niin. Anastasia-elokuvan tunnuskappaleessa haaveillaan menneisyydestä ja yritetään tavoittaa hämäriä muistikuvia. Laulu on kaunis ja tunnelmallinen, ja elokuvan kohtaus on hieno. Pidän muutenkin elokuvan alkupuolen talvisen 1910-luvun Pietarin estetiikasta, joten sekin osuu täydellisesti joulukuun tunnelmaan. Historialliset faktat elokuvassa sitten ovatkin ihan poskellaan, mutta ei puhuta siitä nyt :D 

perjantai 13. syyskuuta 2024

Kesämuistoja

Kesä on kääntynyt syksyyn, vaikka viime aikoina onkin ollut hämmästyttävän helteistä. Syksy tarkoittaa sitä, että on aika kurkistaa kesä-ämpäriin, ja katsoa, mitä kaikkea ehdin toukokuussa tekemältäni ämpärilistalta tehdä. 

Ilolan arboretum Salossa oli niin kaunis paikka, että minulta ja matkaseuralaisiltani meinasi lähteä järki.

Kesällä 2024 minä
 
☀ saan asunnon suursiivouksen suoritettua. 
En saanut, mutta pesin matot! Sitä operaatiota en ollutkaan tehnyt naismuistiin.

☀ luen graduaineistoa ja -kirjallisuutta. 
En niin paljon kuin olisin halunnut, mutta vähän kuitenkin! Aineistoa kahlasin jonkin verran läpi, mutta tutkimuskirjallisuuteen en koskenut. 



☀ uin meressä vähintään kerran. 
En uinut. Uin ylipäätään koko kesänä vain kerran, eikä uimapaikkanani ollut meri. Opiskelupaikkani isoin ongelma on se, että kaikki rannat ovat tosi kaukana! :(

☀ käyn kesäteatterissa. 
Kävin! Kuten mainitsin kuukausikoosteessa, kävin katsomassa Jyväskylässä Kulissi-teatterin Heathersin, joka oli musikaalin kantaesitys Suomessa. Koska rakastan Heathersia mielettömästi, esitys jännitti todella paljon. En ollut koskaan nähnyt musikaalia (livenä, bootlegeja en myönnä katsoneeni) ja nyt näin sen vielä suomeksi, joten epäonnistumisen vaara oli olemassa. Tykkäsin kuitenkin esityksestä tosi paljon! Suomennos toimi (mitä nyt jotkut kohdat muuttivat merkitystään käännöksen myötä), ja esiintyjät olivat luontevia, vaikka välillä pitkissä ja korkeissa nuoteissa olikin vähän horjuntaa. Koreografiat ja puvustus toimivat myös vallan mainiosti! Hyvä kesäteatterielämys siis kaikin puolin. Käsiohjelmasta huomasin, että ensi kesänä Kulissilla on ohjelmistossa Tytöt 1918, ja vaikkei teos ole mikään ykköslempparini, se on varmaan pakko mennä katsomaan! 

"Kaunista! Kaunista! Kaunista!"

☀ teen museomatkan Tampereelle. 
Suoritettu! Museologiystäväni kanssa laukkasimme läpi niin pian sulkeutuvan Lenin-museon, Työväenmuseo Werstaan uudistetun perusnäyttelyn kuin Vapriikinkin kivi-, Finlayson- ja Manserock-näyttelyt. Oli aivan ihanaa, että mukana matkassa oli joku, joka suhtautui museoihin yhtä suurella intohimolla, sillä heinäkuisella sooloreissullani Tukholmaan tuskailin kovasti sitä, ettei kukaan ollut kuuntelemassa museologisia jurputuksiani. Onneksi tämä korjaantui Tampereella! Yhdessä intoilimme hauskoista näyttelyoivalluksista, stressaannuimme siitä, että joihinkin kivinäyttelyn kiviin sai koskea ja nurisimme ja moitimme sekavasti rakennettuja näyttelyitä. Paras kokemus Tampereen museoista oli ehkä Manserock-näyttely, jota voin suositella lämpimästi. Ainoa asia, jota jäin näyttelystä kaipaamaan, oli bilehuone, jossa olisi voinut tanssia rokin tahtiin. Mun pakko rokata on ja twistata on, kuten eräs viisas mies kerran lausui. Olen valmis myöntämään Tampereelle Suomen museopääkaupungin tittelin! 

Manserock-tunnelmia Vapriikissa.

☀ osallistun lukumaratonille. 
En osallistunut. Voi olla, että sellainen järjestettiin, mutta se meni kyllä itseltäni täysin ohi. Luin kuitenkin tosi paljon, mikä on aina kivaa. Lisäksi osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen!
 
☀ saan editoitua P:a 50 sivua. 
Nipin napin 30 sivua, ja Osuuskumman kilpailuun lähetin lopulta vain neljä ensimmäistä lukua suunnitellun seitsemän sijaan. Sain kuitenkin taas editoinnista kiinni, joten ei tämä mikään turha tavoite ollut, vaikkei aivan täyttynytkään. 

Astrid Lindgrenin kirjoituspaita Tukholman Nordiska museetissa.

☀ teen retken antikvariaattiin. 
En tehnyt. Kesälomani hujahti ohi tuosta noin vain, viikonloput täyttyivät nopeasti ja työpäivien jälkeen en olisi jaksanut tai ehtinyt tälle ekskursiolle lähteä. Mutta ehkä vielä joskus!

☀ pidän taideretriitin ystävän kanssa. 
Emme pitäneet yhteistä retriittiä, koska aikataulut menivät monesti ristiin. Teimme kuitenkin yhden runon pikkuzinen, jota olemme jättäneet löydettäväksi muutamiin julkisiin paikkoihin. (Jos olet sen perusteella löytänyt tänne, niin moi! Kiva kun tulit kurkkaamaan! <3)

Ystävän kissa loikomassa jalkani päällä. Keksisin itse mukavampiakin paikkoja, mutta pitkään hän siinä viihtyi.

Kesä 2024 oli työntäyteinen, mutta hyvä. Viihdyin työpaikassani, ja vaikka työnteko haittasikin jonkin verran harrastuksia, ehdin kuitenkin myös tehdä paljon. Voi olla, että viime kesänä reissasin enemmän, mutta tältä kesältä jäi myös parhaiten reissut mieleen: kotimaanmatkat Saloon, Tammisaareen, Laitilaan, Jyväskylään, Mikkeliin, Helsinkiin ja pariinkin otteeseen Tampereelle, mutta myös ensimmäinen ulkomaanmatka kuuteen vuoteen kansankodin helmaan Tukholmaan. Mieleen jäivät myös turhauttava ja monet kivat suunnitelmat perunut kesäflunssa, ihanat ihmiset, joita tapasin niin reissuillani kuin kotikaupungissa, synttäreideni juhlinta, parit keikat ja ihan vain oleminen. Kauniina päivinä jopa työmatkapyöräily sykähdytti sydäntä! 
 

Miten teidän kesänne meni?

keskiviikko 4. syyskuuta 2024

Elokuun luetut 2024

Elokuussa 2024 luin 10 kirjaa (1866 sivua, 5 h 47 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.
 
Bardugo, Leigh: Tuho ja roihu (Grishaversumi #3) 400 s. 
Ahonen, JP: Puskaradio 64 s. 
Koivisto, Sesse: Eläintarha olohuoneessamme 5 h 47 min [K] [U]
Terentjeva, Dess: Zeno 163 s.
Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? 120 s. (e-kirja)
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 3: lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
Aciman, André: Call me by your name 248 s. 
Murphy, Kevin & O'Keefe, Laurence: Heathers the musical 162 s. 
Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. [U]
Oseman, Alice: Heartstopper, osa 5 336 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 5
muualta: 3
 
Vaikka Grishaversumi-trilogian toinen osa olikin pettymys, sen loppurymistelyt varmistivat minut siitä, että halusin lukea viimeisenkin osan. Tuho ja roihu alkaa siitä, mihin Saarto ja myrsky jäi. Alina ja muut ovat paenneet maan alle Varjon yllätysiskun jälkeen. Alina ei ole varma, keihin hän voi enää luottaa, ja lisäksi hänen omat voimansa ovat hävinneet. Hän kuitenkin tietää Varjon juonivan kauheita juoniaan, jotka saattavat tuhota koko maailman. On löydettävä tulilintu ennen kuin on liian myöhäistä. Bardugo jatkaa tutulla tyylillään, ja kuvailu on jopa elokuvallista. Kirja koukutti edellisten osien tavoin, ja viihdyin sen kanssa paremmin kuin edellisen osan. Jopa romanssikuviot kiinnostivat, ja se on jo jotain! Henkilöitä on kuitenkin edelleen tosi paljon, enkä edes näin trilogian päätösosassa ollut ihan varma kaikkien henkilöllisyydestä. Nikolaita olisin kaivannut kirjaan vieläkin enemmän, hän on kuitenkin lempparini kaikista hahmoista. Edellisten kirjojen perusteella en olisi odottanut, että tämän kirjan lopussa tulisi itku, mutta niin vain kävi! Vaikka loppuratkaisussa oli elementtejä, joista en varsinaisesti pitänyt, se tuntui hyvältä lopetukselta sarjalle. Aion ehdottomasti jatkaa muidenkin Bardugon kirjojen pariin, vaikka Grishaversumi-trilogia ei mikään ykköslempparini olekaan.
 
Puskaradio oli JP Ahosen tuotannosta vielä lukematta.Sarjakuvat on julkaistu Journalisti-lehdessä, ja ne kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia eläinhahmojen kautta. Ahoselle tyypillisesti sarjakuva on hyvin ja huolellisesti piirretty, ja joskus hahmot tai kommentit ovat hyvinkin nokkelia, pari kertaa hymähdin äänenkin. Toisinaan ajallinen perspektiivi toi vitseihin uuden kerroksen: viime aikoina olen toivonut ehkä enemmän kuin koskaan, että perussuomalaiset ottaisivat naamarinsa pois ja koko puolueen olemassaolo paljastuisi isoksi jekutukseksi. Ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan teoksen ongelma on se, että se vanhenee huonosti, eikä viittauksia välttämättä enää myöhemmin tunnisteta. Itsekin olisin ollut tätä lukiessani aika hukassa, koska sarjakuvien alkuperäiseen ilmestymisaikaan olin ala-asteella, enkä siis seurannut kauheasti uutisia tai ainakaan tajunnut niitä täysin. Onneksi kirjan takasivulla oli selvennystä sarjakuvien kontekstista. Ihan kiva aikakapseli 2010-luvun alusta, mutta ei mikään lemppari-Ahonen.
 
Rakastin Sesse Koiviston kirjoja lapsena, ja kun huomasin, että hänen kirjojaan on Bookbeatissa äänikirjoina, päädyin kuuntelemaan yhden näistä lapsuussuosikeistani. Koivisto oli Korkeasaaren johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja kirjoissaan hän muistelee eläinkohtaamisiaan ja muuta elämää Korkeasaaressa. Eläintarha olohuoneessamme kertoo ajasta, jolloin Korkeasaaressa ei ollut ympärivuotista hoitoa sairastuneille tai orvoille eläimille, joten Koivistojen kotona asui milloin tiikerinpentu, milloin paviaani ja milloin saukonpoikanen. Mielestäni kirja oli yhtä mainio kuin lapsenakin! Koivisto kirjoittaa elävästi, humoristisesti ja lämmöllä. Arkea eksoottisten eläinten kanssa ei kuitenkaan kaunistella, ja jo esipuheessa todetaankin, että lähtökohtaisesti villieläimet kuuluvat luontoon, eivät ihmisasumuksiin. Ehkä kaikista näkemyksistä en ollut Koiviston kanssa samaa mieltä. Hän oli toki biologi ja minä humanisti, mutta välillä pohdin, mitä joku muu alan ihminen Koiviston tavasta puhua eläimistä ajattelisi. Toki viidessäkymmenessä vuodessa yleisetkin käsitykset eläinten hyvinvoinnista muuttuvat. Kirjasta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, että Koivistolle eläinten hyvinvointi on ollut tärkeää, ja uskonkin, että hän on toiminut niin hyvin kuin on oman aikansa tiedon mukaan pystynyt. Muutamia vuosia sitten ostin omaan hyllyynkin Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan, johon Koivisto on koonnut tarinoita vanhoista kirjoistaan, päivittänyt niitä ja kirjoittanut jonkin verran uuttakin materiaalia. Vertailin Eläintarhaa olohuoneessamme tähän kirjaan ja huomasin, että tässä alkuperäisessä jotkut tarinat ovat monisanaisemmin kerrottuja. Toisaalta Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan lukemisestakin on useampi vuosi aikaa, joten eipä minua olisi haitannut, vaikka tekstit olisivat olleet sanasta sanaan samoja :D Äänikirjan lukija luki omaan makuuni kirjan hieman liian lapsekkaasti. Koiviston kirja sopii toki nuorillekin lukijoille, mutta lukija sai kirjan kuulostamaan melkein eläinsaduilta. Kovasti tekisi mieli lukea lisääkin Koiviston kirjoja, ehkä otankin niitä jossain vaiheessa taas kuunteluun!
 
Dess Terentjevan Zeno jatkaa itsenäisten säeromaanien "sarjaa", johon kuuluvat myös Ihana ja Freestyle. Tällä kertaa kirja sijoittuu Joutsenoon, missä ysiluokkalainen Nella asuu. Hän rakastaa luontoa, eikä kaipaa kotikaupungista pois, toisin kuin hänen isosiskonsa Miisa. Miisa on näkyvästi biseksuaali, mikä hävettää Nellaa erittäin paljon. Miksi ei voisi vain olla sitä mitä on, miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero? Miisan kohtaama homofobia koskettaa kuitenkin myös Nellaa: hänkin on bi, mutta ei ole vielä tullut kaapista kellekään. Pidin tässäkin kirjassa Terentjevan kielestä ja tavasta käyttää säeromaanin muotoa hyväksi. Kaikenlaiset fontti- ja muotokikkailut ilahduttavat tässä genressä aina! Valitettavasti teoksena Zeno jäi Ihanan ja Freestylen jalkoihin. Kirjassa oli paljon kiinnostavia juonilankoja, mutta loppujen lopuksi kovinkaan moneen niistä ei keskitytty. Toki kirjan isoin kysymys siitä, onko vähemmistöön kuuluvan pakko olla aktivisti, on mielenkiintoinen, ja pidin myös siitä, millaisia vastauksia kysymykseen annetaan. Mielestäni oli hauskaa, että Nella toimi ikään kuin peilinä Ihanan Liljalle. Tässä oli jopa ihan konkreettinen viittaus Ihanaan, mikä ilahdutti kovasti. Jokainen luku alkaa joutseneen liittyvällä ajatuksella, oli se sitten tietotekstiä tai kaunokirjallisempaa. Näiden merkitys jäi minulle vähän epäselväksi. Zeno jätti jälkeensä myös surullisen ja epätoivoisen olon. Pikkupaikkakunnalla erilaisuuteen ei suhtauduta hyvällä, ja koulun seinälle ripustettu sateenkaarilippu revitään alas ja tallotaan. Tiedän tällaisten kauheiden kiusaamiskokemusten olevan monelle arkea, mikä teki kirjan lukemisesta vaikeaa. Hahmojen kohtaamaa kiusaamista ei kuitenkaan ratkaista mitenkään. Ehkä on realistisempaa, että kaikki ei muutu kuin taikaiskusta hyväksi, mutta kerrassaan mitään muutosta ilmapiirissä ei tunnu tapahtuvan kirjan aikana. Tämä jätti jälkeensä aika toivottoman olon, ja jossain mielessä myös ehkä soti kirjan sanomaa vastaan.

Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on kirjoitusoppaiden klassikko. Vuonna 1935 julkaistu teos ohjeistaa aloittavaa kirjailijaa kirjoittamisen pariin neuvomalla julkaisuun liittyviä asioita, millaisia asioita täytyy ottaa mitäkin genreä kirjoittaessa huomioon ja millaista lukemista tulevalle kirjailijalle suositellaan. Tosin hän kehottaa lukijaa pitämään jalat maassa, ja varoittaa, ettei kirjailijan tie ole helppo. Waltarin ohjeet ovat monessa kohdassa yhä päteviä, ja tiukka ja varoitteleva sävykin tuntuu perustellulta. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin ehkä ajankuva: melkein 90 vuotta sitten suomalaisessa kirja- ja kustannusmaailmassa on paljon samaa kuin nykyään, mutta monet asiat ovat myös eri tavalla. Aina en ollut Waltarin kanssa samaa kieltä siitä, mitä kirjallisuudessa "saa" tehdä ja mitä ei, mutta toisaalta tarkastelemme asioita tarkastelemme asioita hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja sanoohan Waltari itsekin, että säännöt on tehty rikottattavaksi. Ärsyynnyin kuitenkin aika paljon siihen, miten miesvaltainen Waltarin kuva kirjallisuuden parissa työskentelevistä ihmisistä on. Vaikka asiaa ei sanottu suoraan, lähes joka kohdassa oletetaan, että kirjoittaja on mies, joka kirjoittaa lähinnä miehistä. Naiset ovat statisteja ja lehtitoimitusten sihteerejä, mutta kelpaavat lähinnä kevyiden rakkaustarinoiden päähenkilöiksi. Tyttökirjallisuuskin sivuutetaan maininnalla sen olemassaolosta, ja samaan hengeenvetoon ylistetään perinteisten poikakirjojen merkitystä kirjallisuuskentälle... Aiotko kirjailijaksi? on syystäkin klassikko, mutta suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan myös tuoreempaan opaskirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on muuten aivan ihana! Ostaisin sen postikorttina, jos sellainen olisi saatavilla.

Edellisen osan Tulevaisuuden arabista luin viime kesänä, mutta nyt sain taas aikaiseksi jatkaa sarjan parissa. Riad käy koulua syyrialaisessa kylänpahasessa, ja hänen päässään liikkuu monenlaisia hämmentäviä ajatuksia. Hänen äitinsä alkaa kyllästyä pahimman kerran elämään kylässä, mutta onko elämä Ranskassa loppujen lopuksi vähemmän julmaa? Edellisten osien tapaan tämä on synkkä ja painostava, mutta huumori keventää tunnelmaa. Jonkin verran tämä osa alkoi kuitenkin toistaa itseään, ja toivon, että seuraavassa osassa tarina saa jotain uutta kierrosta. Pidän muuten todella paljon värien käytöstä! Ne lisäävät oman kerroksensa tarinaan.

Muutama vuosi sitten katsoin Call me by your name -elokuvan, lähinnä kahdesta syystä, joista toinen oli pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet (toinen oli kaverin kehut) :D En kuitenkaan ihmeemmin pitänyt elokuvasta, vaikka siinä joitain hyviä puolia olikin. Kirjan olin laittanut tbr-listalle Goodreadsissa noin sata vuotta sitten, vaikka en enää elokuvan jälkeen ollutkaan varma, haluaisinko sitä lukea. Satuin kuitenkin bongaamaan kirjan kirjaston vaihtohyllystä alkukesästä ja totesin, että se olisi hyvä "rymypokkari" kesäreissuihin: sen vahingoittuminen ei haittaisi, ja jos se olisi kesän päätyttyä vielä ehjä, sen voisi palauttaa vaihtohyllyyn. Call me by your name sijoittuu 1980-luvun Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion perhe viettää kesäänsä. Perheen kesähuvilalle majoittuu joka kesä akateemikkoisän tuttavia tutkimusretriitteihin, eikä tämä kesä ole poikkeus. Kolmekymppisessä Oliverissa on kuitenkin jotain erilaista kuin aiemmissa kesävieraissa, ja pian Elio huomaa ihastuneensa mieheen. Kesä on kuuma ja täynnä kaipausta, himoa ja suruakin. Heti kärkeen suuri paljastus: en pitänyt tästä kirjanakaan :D Voi olla, että suomeksi luettaessa tämä ei olisi ollut niin tuskallinen taival kuin englanniksi. Vaikka sinänsä pidin viipyilevästä ja hitaasta kesätunnelmasta, sen lukeminen oli todella raskasta, ja jouduin usein palaamaan taaksepäin, kun tajusin pudonneeni kärryiltä. Vaikka kerronnassa oli monia hienoja kohtia, lukeminen tuntui melkoisen pakkopullalta. Pakkopullalta lukeminen tuntui myös siksi, että kirjan markkinointi antaa ymmärtää kyseessä olevan Suuri Romanssi, eikä tätä kirjan sivuillakaan varsinaisesti kielletä. Minua tämä ei vakuuttanut yhtään. Tarinan olisi voinut kertoa niinkin, ettei siinä olisi ollut groomausaspektia mukana, mutta Aciman valitsee toisin. Yritin kovasti lukea tätä ajallista kontekstia vasten, mutta en päässyt inhotuksestani yli. Oliver voisi sanoa Eliolle ei, ja Oliverin pitäisi tehdä niin. Hän tietää tekeväänsä väärin, mutta hän vain jatkaa. Ja tämä on kaikille ok??? Toki loppupuolella käyty keskustelu antaa ymmmärtää, ettei vanhempi Oliver täysin innostu ajatuksesta aikuisen miehen sekaantumisesta nuoriin, mutta sekin jää ohimeneväksi maininnaksi. Jos tätä ei markkinoitaisi rakkaustarinana, ei ongalma olisi ehkä niin suuri. En kyllä tiedä, pitäisinkö tästä silloinkaan. Pidin muuten enemmän elokuvan kuin kirjan lopetuksesta. Kirjan loppu tuntui jotenkin venyteltyltä, vaikka viimeinen virke olikin hieno. 
 
Kuten blogia pidempään lukeneet ehkä tietävät, rakastan Heathers-musikaalia. (Alkuperäistä 80-luvun elokuvaa toki myös, mutta nyt puhutaan musikaalista :D) Sain näytelmän painetun version syntymäpäivälahjaksi viime vuonna ystävältäni, joka oli käynyt Lontoossa katsomassa musikaalin. Kävin elokuussa katsomassa Heathersin Suomen kantaesityksen Jyväskylässä, joten ajattelin lukea näytelmän sen tiimoilta. Heathers sijoittuu vuoteen 1989, Ohion Sherwoodiin, Westerbergin high schooliin. 17-vuotias nörttimäinen Veronica haaveilee koulun loppumisesta ja siitä, että koulu olisi vähemmän sietämätön paikka. Koulua hallitsee kolmen kauniin, rikkaan ja ilkeän Heather-nimisen tytön joukko, jonka johtaja Heather Chandler yhtäkkiä hyväksyy Veronican hovinsa jatkoksi. Koulun uusi oppilas, salaperäinen Jason Dean aiheuttaa Veronicalle sydämentykytyksiä, mutta hän joutuu miettimään, onko JD vähän liiankin raju kumppani, kun koulun opiskelijat alkavat kuolla. Mutta jospa kuolemat lavastaisi itsemurhiksi? Koska rakastan musikaalia, rakastin myös tätä kirjaa, onhan se kuitenkin musikaali painettuna paperille. Musikaalin lukeminen painettuna jättää toki kokemuksesta aika paljon pois, mutta varsinkin dialogin lukeminen oli kiinnostavaa, koska bootlegeissä dialogista on usein vaikeaa saada selvää (ei sillä, että sellaisia katsoisin, pois se minusta!). Tykkäsin myös lukea parenteeseja ja tekijöiden kommentteja teoksestaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että JD:n äidin kohtaloa ei sanota elokuvassa suoraan, vain musikaalissa asiaa avataan enemmän. Koen, että tämän kirjan lukeminen (ja omistaminen) on arvokas lisä omaan fanitukseeni. Suurin ongelma kuitenkin tämän nimenomaisen painoksen kohdalla on se, että se noudattaa West Endissä esitettyä versiota alkuperäisen Off-Broadway -version sijaan. West endin versio on ilmeisesti nykyään se versio, joka lisenssejä myydään uusille produktioille, joten myös Jyväskylässä näkemäni kantaesitys noudatti tätä versiota. Vaikka tykkään uusista biiseistä Never shut up again ja I say nosta tosi paljon, valitettavasti uudempi versio tuntuu vähän liian pehmitetyltä. Tuntuu, että Off-Broadwayn rosoisempi versio tavoittaa paremmin elokuvan julmat ja tummat sävyt, ja näyttää millaisia teinit pahimmillaan ovat. West End -version lyriikat tuntuvat välillä turhan silotelluilta ja oudolta itsesensuurilta. Oli miten oli, Heathers on niin rakas teos <3

Luin Supernaiivin abivuoden syksyllä ja pidin siitä mielettömän paljon. Olen jo pidempään halunnut lukea sen uudelleen, ja mikäs olisikaan parempi aika kuin pian sen jälkeen, kun täytti 25 vuotta. Ai miksikö? Kirja nimittäin alkaa tilanteesta, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö on juuri täyttänyt 25 ja kohtaa ison eksistentiaalisen kriisin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta päähenkilö alkaa ratkoa ongelmiaan hyvin tarmokkaasti. Jotenkin tämä ei uponnut minuun yhtä hyvin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tykkäsin kyllä edelleen samoista asioista kuin edellisellä lukukerralla: hakasta, Børrestä, listoista, fakseista ja kirjastohauista. Sen sijaan minua häiritsi todella paljon Lisen hahmon yksiulotteisuus. Pohdinnat ajasta ja avaruudesta olivat myös vähän raskaita lukea. Hymähdin kuitenkin useamman kerran ääneen, Loe kirjoittaa sujuvasti ja tuo esiin monia hyviä havaintoja. Supernaiivi on ihan kiva pieni välipalakirja, mutta tällä kertaa se ei tuntunut elämää suuremmalta, vaikka nyt olenkin (pieniin) kriiseihin taipuvainen 25-vuotias. Olispa hakka!

Sain uusimman Heartstopperin kirjastosta yllättävän nopeasti, ja nopeasti sen myös luin. Edellinen osa mentiin melko synkissä tunnelmissa, mutta vitososan yleisfiilis on vähän kevyempi. Tässä osassa Nick miettii yliopistoon hakemista, ja Charlie haluaisi Nickin luo yöksi. Pidin siitä, että syvällisempiä teemoja käsitellään edelleen romanssin rinnalla, mutta valoisampi yleisfiilis oli tervetullutta edellisen osan synkkyyden rinnalla. On kuitenkin tärkeää, että ongelmista ei selvitä sormia napsauttamalla, vaan prosessivat vievät aikaa. Tätä lukiessa tosin tuntui, että lukisin ehkä jopa mieluummin joidenkin sivuhahmojen elämästä. Charlie ja Nick ovat ihania ja sympaattisia, mutta sarjassa on paljon muitakin kiinnostavia tyyppejä, joiden seikkailuista lukisin mielelläni vaikka spin-off -tarinan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten sarja päättyy!
 

Unohdin kuvata Puskaradion ja Zenon ennen kirjojen palauttamista kirjastoon! Amatöörivirhe, tiedän.



*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa: Supernaiivi (alkuperäiskieli norja)
34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Call me by your name
43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Puskaradio 
 
Elokuussa jatkoin harjoittelussa, mutta kertyneiden vapaapäivien takia taisin tehdä vain yhden kokonaisen työviikon :D Töiden ulkopuolella kävin museomatkalla Tampereella, katsomassa Heathersia Jyväskylässä ja jopa Särkänniemessä. Kuukauteen mahtui myös kaksi keikkaa, Hectorin ja Coitus int. 50 revivalin, joista molemmissa viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Hector oli ravisteleva kokemus, itkin useamman biisin kohdalla, kun settiin oli valikoitunut minulle tärkeitä kappaleita. Juhlin myös syntymäpäivääni ja neljännesvuosisadan saavuttamista. Saavutuksia koki blogikin, kun 10 vuotta bloggaamista tuli täyteen. Harjoitteluni loppui elokuun viimeisellä viikolla, ja vaikka lähtötunnelma olikin haikea, ehdin onneksi pitää muutaman lomapäivän ennen kuin opiskeluarkeni taas alkoi. Ensimmäisenä lomapäivänä en laittanut herätystä ollenkaan ja heräsin vasta 12.30, joten vissiin lepo tuli tarpeeseen :D
 
 
Kuukauden biisi on Steel Cityn Kannattiko muuttaa yhteen. Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ennen soolouraansa ja pääädyinpä päivänä eräänä kuuntelemaan Steel Cityn ainoan albumin. Hyvää, tanssijalan vipattamaan laittavaa tunnelmaa! Kannattiko muuttaa yhteen on lempibiisini levyltä. Miten voikin olla niin menevä biisi yhteiselämän katumuksista?

keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Joulukalenteri 2023: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!
 
Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 20: Yellow submarine (1968)


(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tämän päivän luukussa matkustetaan ajassa kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen muistaakseni kertonut joskus aiemminkin blogissa tarinan siitä, miten The Beatles tuli elämääni, mutta kerronpa uudelleen! Tai no, oikeastaan bändi on ollut elämässäni ihan aina, mutta muistan silti kirkkaasti sen hetken, kun tulin tietoiseksi bändin olemassaolosta. 

Pippurimaa on idyllinen, utopinen mailma, jossa ihmisten keskuudessa vallitsee rauha ja ihana musiikki soi. Tämä kaikki keskeytyy, kun eräänä päivänä siniset ilkimykset hyökkäävät maahan. Heidän intohimonaan on tuhota kaikki musiikki ja onni, ja hyvin tehokkaasti he siinä onnistuvatkin. Ainoastaan yksi ihminen pääsee tuholta pakoon: hän hyppää keltaiseen sukellusveneeseen, joka vie hänet Liverpooliin. Harmaassa, yksinäisten ihmisten kaupungissa hän kohtaa Ringon, Johnin, Georgen ja Paulin (tässä järjestyksessä!), jotka hän ylipuhuu pelastamaan Pippurimaan. Ja tästä seikkailu vasta alkaa! 

Olin kolmevuotias, kun satuin eräänä päivänä leikkieni lomassa tepastelemaan olohuoneeseen, jossa sattumalta pyöri Yellow submarine. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katsomaan elokuvan loppuun. Mitään en tietenkään elokuvasta tajunnut, kun en osannut englantia tai lukea tekstityksiä, mutta se oli värikäs ja siinä oli menevää musiikkia, joten elokuva vetosi pieneenkin lapseen. Katsoin elokuvan lapsena vhs-kasetilta niin monta kertaa, että osasin lopulta elokuvan välissä olevat mainoskatkotkin ulkoa. Lopulta kasetin nauhakin katkesi! Lasken, että varsinainen Beatles-fanitukseni alkoi siitä, kun 11-vuotiaana kuuntelin Sgt. Pepper's lonely hearts club band -albumin ensimmäisen kerran itsekseni, mutta pohjatyö oli tehty jo varhaisessa lapsuudessa, kun näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran. (Ja toki sekin, että vanhempieni tahdosta Beatles oli soinut kotona koko lapsuuteni...) Sitä paitsi, Sgt. Pepper -albumilta on paljon biisejä elokuvassa, joten ehkä siksi se tuntui luontevalta vaihtoehdolta nuoren Celestinen kuunneltavaksi: moni biisi oli tuttu ennestään. Ja siitähän sitten heilahdettiin sellaiseen fanituksen suohon, josta ei olla päästy ylös vielä tänäkään päivänä. Ei sillä, että sitä edes haluaisin!

Beatles-elokuvia on monenlaisia, parempia ja huonompia, mutta mielestäni Yellow submarine on ehdottomasti paras. Beatles itse ei ihmeemmin ollut elokuvan teossa mukana, mukana ei ollut ennen esittämättömiä biisejäkään kuin muutama, eivätkä ne edusta yleisen mielipiteen mukaan mitään bändin huipputuotantoa. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että esimerkiksi Hey Bulldog on aivan mahtava kappale! Lisäksi lopputeksteissä kuultava It's all too much on suorastaan rikollisen unohdettu biisi.) Beatleja itseään näyttelevät ääninäyttelijät, jotka suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Hippiaikakauden huumehöyryinen tunnelma näkyy elokuvan välillä hyvinkin psykedeelisissä jaksoissa, mutta silti teos pysyy kasassa. Animaatio on huimaa ja mielikuvituksellista: esimerkiksi Eleanor Rigbyn rotoskooppianomaatio ja Nowhere manin värikkäät, graafiset pinnat ihastuttavat edelleen. Lisäksi huumori uppoaa, varsinkin nyt aikuisemmalla iällä, kun siitä jotain ymmärtääkin! Katsoin elokuvan viime keväänä niin ikään Beatlesia fanittavan ystäväni kanssa, ja kikattelimme useaan kertaan ääneen. Katson Yellow submarinea todellakin nostalgialasien läpi, mutta se on mielestäni silti aidosti hyvä elokuva. Lisäksi sen paikka sydämessäni on valtavan suuri, koska se oli ensimmäinen tienviitta minulle kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän bändin tuotannon pariin.

perjantai 8. joulukuuta 2023

Joulukalenteri 2023: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!
 
Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 8: Labyrinth (1986)

 
(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tässä luukussa rikotaan musikaalisääntöä, mutta jos luukusta kurkistaa peikkokuningas, ei säännöillä ole mitään väliä!

Teini-ikäinen Sarah elää mielikuvitusmaailmoissaan, koska arki on melkoisen harmaata ja ikävää. Hän ei tule toimeen äitipuolensa kanssa, ja ilta on pilalla, kun hän joutuu vahtimaan vielä vauvaikäistä pikkuveljeään vanhempien ollessa poissa. Ääneenlausuttu varomaton toive johtaa siihen, että peikkokuningas Jareth ilmestyy lastenhuoneen ikkunasta sisään ja kaappaa Sarahin Toby-veljen. Sarahin on seurattava veljeään labyrinttiin ja ehdittävä pelastamaan tämä ajoissa, muuten Toby jää ikuiseksi ajoiksi peikkokuninkaan hoviin. 

Labyrinth on perinteinen fantasiaseikkailuelokuva, jossa nuori tyttö seikkailee erilaisten erikoisten tuttavuuksien kanssa maagisessa maailmassa. Vaikka olen lukenut ja nähnyt hyvin monta vastaavaa tarinaa, se vetosi minuun mielettömän paljon aikuisenakin. Luulen, että esiteini-ikäinen Celestine olisi ollut aivan riemuissaan elokuvasta myös. Toisaalta nuorempana en olisi ehkä osannut lukea elokuvasta teemaa siitä, miten nuori tyttö ottaa vallan omiin käsiinsä ja osaa sanoa ei. Vaikka sukupuoliroolit ovat hieman vanhentuneet (Sarah on käytännössä ainoa naishahmo, joka saa hahmona lihaa luiden ympärille), voimakas ja neuvokas teinityttö on ihana päähenkilö tällaisessa elokuvassa.
 
Visuaalisesti elokuva on myös huima. Monet erikoistehosteet ovat tehty käytännön efekteillä, eivätkä ne ole vanhentuneet (ainakaan niin pahasti kuin tietokoneella tehdyillä tehosteilla on tapana). Labyrintin jokaisen kulman takaa paljastuu erikoisia maisemia ja otuksia, eikä koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Erityisen voimakkaasti mieleeni jäi tanssiaiskohtaus, joka oli suorastaan taianomainen, ja unenomainen portaikkokohtaus loppupuolella.

Eikä tästä elokuvasta voi tietenkään puhua ilman, että mainitsee David Bowien. Hänen roolinsa peikkokuninkaana on maaginen ja upea. Pelottava ja salaperäinen pahis on kuitenkin niin lumoava, että häntä ei voi olla kuin ihailematta. Peikkokuninkaan ja Sarahin välinen jännite on kiehtova, ja tuo tarinaan mielenkiintoisia harmaan sävyjä. Lisäksi elokuvan musiikki, joka on myös Bowien käsialaa, hivelee korviani. Magic dance saa aina omankin tanssijalan vipattamaan! 

Jos peikkokuninkaalla sattuu olemaan tylsää, hän on aina tervetullut pölähtämään glitterpilvessä ja naurettavan tiukoissa housuissa luokseni! Lähden mukanasi labyrinttiin sekuntiakaan harkitsematta.

torstai 20. huhtikuuta 2023

Musikaalitohtori auttaa, osa 5

Pitkästä aikaa musikaalitohtori availee jälleen musikaalilaatikkoa ja kaivelee esiin musikaalin vaivaan kuin vaivaan. Vaivaako stressi tai kevätväsymys? Ei hätää, musikaalitohtori auttaa! 

Mikäli et löydä oireisiisi sopivaa musikaalia, voit kurkata, löytyisikö apua osista 1, 2, 3, tai 4. 

Oireet: Kaipaat rakkautta ja rauhaa maailmaan. 
Ratkaisu: Hair (1979)

Hippiestetiikkaa ja 1960-luvun musiikkia, mikäpä sen parempaa! (Ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään.) Hair sijoittuu hippiaatteen kuumempiin aikoihin. Nuori Claude saapuu New Yorkiin ja kohtaa Bergerin johtaman hippijoukon. Ennen pitkää joukkoon liittyy myös Clauden ihastus, hienostoperheen tytär Sheila. Joukko pakoilee Vietnamiin joutumista, käyttää huumeita ja näyttää keskisormea yhteiskunnan konservatiivisille rakenteille. Hairin musikaalikohtaukset ovat kauniita ja värikkäitä. Hippiestetiikka vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja Hair luo uskottavan kuvan 1960-luvun lopun Yhdysvalloista (vaikka elokuva onkin tehty 1980-luvun kynnyksellä, kun hippiaate oli suurimmaksi osaksi kuopattu). Elokuvassa on ehjempi rakenne kuin alkuperäisessä lavaversiossa, vaikka sen tekemistä muutoksista hahmoihin en oikein pidäkään. Elokuvan lopetus on hieman epäuskottavampi kuin alkuperäisessä versiossa, mutta tuo sodan mielettömyyden ja epäreiluuden niin voimakkaasti iholle, ettei sitä voi edes ajatella itkemättä. 



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Haluat elämääsi hieman enemmän vaaraa ja viettelystä. 
Ratkaisu: Chigaco (2002)

Chigaco sijoittuu 1920-luvulle, nimensä mukaisesti Chigacoon. Nuori ja sinisilmäinen Roxie Hart haaveilee kuuluisuudesta, ja päätyy sen vuoksi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Murhattuaan valehtelevan rakastajansa Roxien tie vie vankilaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus. Vankilassa hän tutustuu myös muihin naisiin, jotka ovat tappaneet miehensä ("they had it coming!"). Tässä joukossa on myös Velma Kelly, kuuluisa laulajatar. Alkaa valtavan suuret keplottelut hieman kieron lakimiehen kanssa: auttaisiko julkisuus ja suuren yleisön suosio pelastamaan naisten hengen ja toteuttamaan Roxien unelman? Totuuden rajoja voidaan venyttää, jos sillä saadaan ajettua omaa etua. Chigaco on todella kiehtova tarina siitä, miten suuri yleisö janoaa mediassa tarinoita ja on valmis nielemään hyvän tarinan kyseenalaistamatta sen totuudenmukaisuutta. Varsinkin nykyään, kun true crime on suosiossaan, tuntuu tarina kylmäävän ajankohtaiselta. Rikolliset ovat olleet aina taitavia hyödyntämään mediaspektaakkeleita. Elokuvamusikaalina Chigaco on erittäin onnistunut. Musikaalikohtaukset tuntuvat luontevilta, koska niiden annetaan ymmärtää tapahtuvan Roxien pään sisällä. Tällöin katsojan on helpompi hyväksyä tietynlaiset fantasiaelementit, joita äkkiseltään lauluun ja tanssiin puhkeavat hahmot loppujen lopuksi ovat. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun musikaali kääntyy lavalta valkokankaalle. Biisit ovat mainiota ja koreografia on upea: ehdottomasti eräs suosikkimusikaaleistani! 



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Haluat kokea taiteellista rappionuoruutta turvallisesti kotisohvalta. 
Ratkaisu: Rent (2005)

Rent kertoo nuorista, yhteiskunnan marginaalissa elävistä ihmisistä ja heidän yrityksistään selviytyä kovassa maailmassa. On Mark, aloitteliva elokuvantekijä, Roger, muusikko ja entinen addikti, Collins, filosofian professori, Angel, drag queen, Mimi, strippari ja addikti, Maureen, biseksuaali performanssitaiteilija ja Joanne, nuori juristi, joka kiskaistaan boheemien maailmaan Maureenin vanavedessä. Rentin aikana ehditään esimerkiksi rakastua, erota, pelätä kuolemaa, palella, sytytellä kynttilöitä, järjestää performansseja, etsiä töitä, ottaa lopputilit töistä ja käydä HIV-positiivisten tukiryhmissä. Elämä ei ole aina helppoa tai kaunista, mutta tärkeintä on vapaus tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi, ja rakkaus, joka kantaa vaikeiden aikojen yli. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät pidä Rentistä. Täytyy myöntää, ettei se kuulu omiinkaan suosikkeihini, vaikka joistain asioista ja biiseistä siinä pidänkin. Elokuva ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut versiointi tarinasta. Alkuperäinen musikaali on läpilaulettu, ja vaikka elokuvan käsikirjoituksessa on säilytetty jotain poisjätetyistä lauluista, teoksen rytmi menee väkisinkin sekaisin. Näyttelijät ovat (Joannea esittävää Tracie Thomsia lukuun ottamatta) samat kuin alkuperäisessä off-Broadwayn roolituksessa. Heidän ongelmakseen kuitenkin koituu se, että he ovat kymmenisen vuotta vanhempia kuin musikaalin ensi-illan aikaan. Parikymppisten ajelehtiminen ja harhailu on ymmärrettävämpää ja samaistuttavampaa, mutta esimerkiksi elokuva-Markin kriisi luovuuden ja työelämän suhteesta tuntuu jokseenkin lapselliselta. 



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Kaipaat arkeen ripauksen taikaa, mutta et jaksa överiä tykitystä. 
Ratkaisu: Once (2007)

Tarina on kerrottu moneen kertaan: poika kohtaa tytön ja ilmassa on rakkautta. Once ei ole musikaaleista räiskyvin, oikeastaan päinvastoin. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä harmaata musikaalia! Irlantiin sijoittuva musikaali ei keksi pyörää uudelleen, mutta ei sen ehkä tarvitsekaan. Tarina on kaihoisa ja haikea, kun kaksi muusikkoa kohtaavat, kaipaavat ja kulkevat pienen hetken yhtä matkaa. Ei musikaaliin välttämättä tarvita muuta kuin ripaus arjen ihanuutta ja musiikkia.  



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kiireisessä arjessa ei meinaa olla aikaa nautiskella musikaaleista. 
Ratkaisu: 21 chump street (2014)

21 chump street on listan lyhin musikaali: se kestää vain parikymmentä minuuttia. Musikaali kertoo nuoresta high school -opiskelija Justinista, joka ihastuu koulun uuteen oppilaaseen Naomiin. Naomi tosin ei ole tavallinen opiskelija, vaan peitetehtävässä oleva huumepoliisi. Rakastunut ja sinisilmäinen Justin tekisi mitä tahansa Naomin vuoksi, mikä johtaa hänet vaarallisille poluille. Vaikka teos on lyhyt, se kertoo kokonaisen ja eheän tarinan. Biisit ovat vallan mainioita, ja tarina riipaisee joka kerralla, kun sen kokee. 21 chump street löytyy kokonaan Youtubesta, joten sen ehtii katsoa, vaikka olisikin kiireinen. 



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Koet ikä- tai taidekriisiä elämässäsi. 
Ratkaisu: tick, tick...BOOM! (2021)

Jon on täyttämässä 30, eikä hän ole vieläkään tehnyt läpimurtomusikaaliaan. Tämä on syössyt hänet ikäkriisin partaalle. Hänestä tuntuu, että aika tikittää liian lujaa eteenpäin, eikä kukaan, ystävät tai tyttöystävä Susan, ymmärrä häntä. Listan toinen Jonathan Larson -musikaali on syntynyt ennen Rentiä, ja elokuvaversiokin on huomattavasti Rentiä parempi. Tick, tick...BOOM! on ehdottomasti eräs lempimusikaaleistani. Sen musiikki on upeaa, visuaalisuus hengästyttävää ja tarina koskettava. Tosielämä tekee tarinasta vielä riipivämmän: Larson kuoli äkillisesti Rentin ensi-iltaa edeltävänä päivänä, eikä koskaan nähnyt musikaalinsa suurmenestystä. Sen valossa aikansa loppumista stressaava Jon tuntuu suorastaan ennustukselta. 



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oliko listalla tuttuja musikaaleja? Menikö jokin katselulistalle?