Kevättä kohden

Kuiskauksia hakatussa metsässä

kantojen ja oksien seassa

edessä kimaltava vesi

takana osapuilleen miljoona askelta

ja hartioilta pudotettuja taakkoja

pää pystyssä, sydän kevyenä

Aurinko sulattaa viimeisetkin lumiläikät

ja lämmittää mustelmaiset käsivarret

hiljaisuus tuntuu hyvältä

juurakoissa, kivissä, taivaassa kaikuu vain metsän oma ääni

Minulta vietiin oma paikkani maailmassa,

mutta minä en lähde täältä

minusta tai metsästä ei tule ehjiä koskaan

mutta kevättä kohden kasvamme

ja elämme

niin hyvin kuin pystymme

(17.4.2015)

***

Arkistojen kätköistä löytynyt runo viime vuodelta, joka osuu aika syvälle myös tämänhetkisessä elämäntilanteessa. 

Olla teflonin päällystämä vai alati mustelmilla

Otsikko: Vapaudesta (Kerkko Koskinen kollektiivi). Tällä hetkellä jälkimmäistä, kiitos peilijääkelin.

Pariin viime viikkoon on mahtunut:

• aikaisia herätyksiä ja älytöntä väsymystä. 

• hirveä kasa läksyjä. 

• ruosteista ranskaa. 

• neljä kaatumista yhden koulumatkan aikana ja monta läheltä piti -tilannetta. Nyt olen mustelmilla. 

• väsymyksestä johtuneita hysteerisiä naurukohtauksia, varsinkin ranskassa ja matikassa. 

• Ed Sheerania (en myönnä), Haloo Helsinkiä! ja Autoheartia. 

• todennäköisyyslaskentaa. 

• voitettu Alias-peli. 

• kaupassa naistenpäivänä asiakkaille lahjoitetut ruusut.

• rytmikapuloilla soittaminen musiikintunnilla (en ole aikoihin ollut niin liekeissä mistään!)

• Moulin rouge! 

• ihania ihmisiä ja jännittäviä kohtaamisia. 

• ihan liian monta persoonallisuustestiä. 

• hyvä yritys saada Before the dawn -arvostelu valmiiksi. (Spoiler alert, ei onnistunut.)

• ehkä elämäni ensimmäinen onnistunut pikanuttura, joka oikeasti näytti hyvältä eikä kuolleelta rotalta. 

• kuorossa laulettu Ultra bran Kirjoituksia, joka on ehkä tärkein biisi kyseiseltä bändiltä. 

• kouluhiihtoa ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Lisää mustelmia, hip hei! 

• suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka ovat vielä erittäin avoimia, mutta tuntuvat kivoilta. 

"Hiukset sekoittuvat karvamattoon. Vapisuttaa, haukkoo henkeä. Sormet liikkuu yhä, samoin varpaat. On elossa. [...] Ojensi käden ja toivoi. Kuunteli levyn neljästi ympäri. Sisäänhengitys, uloshengitys. Keuhkot toimii, sydän lyö. Ollaan yhä elossa."  (tajunnanvirtaa, 12.3.2017) 

Enkä tahdo osallistua keskusteluun (eli pieni ylistysepäsosiaalisuudelle ja vähän kuulumisia)

Otsikko Ultra bran biisistä Villiviini (sanat Anni Sinnemäki).

Hip hei, pitkästä aikaa ihan vain kuulumisten höpöttelyä postauksen muodossa. Edellisestä vastaavasta onkin jo aikaa. Tiedä sitten kiinnostaako ketään, mutta kenties juuri siksi jaan hieman asioita tämänhetkisestä elämästäni. 

Koulu on alkanut. Olo on edelleenkin kuin tyhmällä ja eksyneellä pienellä ykkösellä, vaikka olenkin siirtynyt vuosikurssin ylemmäs. (Menin yhtenä päivänä väärästä ovesta ulos ja päädyin ihan eri puolelle rakennusta kuin olisi ollut tarkoitus.) Kesäloman aikana en kokenut suurta ammattivalaistumista enkä siis tiedä edelleenkään, mihin suuntaan lukion jälkeen. Wanhat häämöttävät kimaltavan hiuslakkapilven muodon ottaneena mörkönä kaukana tulevaisuudessa. Oletan, ettei kyseessä ole kuitenkaan ihan hirveän kamala mörkö vaan ihan pieni ja kiltti sellainen. Koulu on alkanut hyvin, vaikka näin viikon verran käyneenä motivaatio ei ole edelleenkään palannut lomilta. Väsyttää, koska en osaa mennä aikaisin nukkumaan. Toisaalta tässä jaksossa ei ole ihan hirveän kamalia kursseja muita kuin maantieto. 

Jos olen jotain muutosta itsessäni huomannut, niin epäsosialisuuden. Kun viime vuonna olisin kaivannut seuraa itselleni, tänä vuonna olen vain iloinen istuessani yksin luokan takanurkassa. Pelkkä ajatuskin ryhmätöistä saa kangistumaan kauhusta, kunnes molemmilla kerroilla on kerrottu, että työn saa tehdä yksinkin. Iltapäivät haluan viettää kotona, yksikseni. Älkää käsittäkö väärin. Meidän koulussa ja samalla vuosikurssilla on aivan ihania ihmisiä, joiden kanssa on kiva olla. Minä pidän siitä, kun vieressä kurssilla istuu joku kaveri, jonka kanssa voi tuskailla päivien pituutta ja ruotsin kielioppia. Minusta on hauska viettää aikaa kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Tarvitsen kuitenkin omaakin aikaa, sellaista, jolloin saa olla ihan keskenään omien ajatustensa kanssa eikä olla sosiaalinen. 

Päässä pyörii jo uusivanha idea, johon kuuluvat nämä ruotsintunnilla vihkooni ilmestyneet sisarukset. He haluavat toistaiseksi pysyä nimettöminä. 

Editointi sujui hyvin, kunnes ripari katkaisi hyvän kirjoitusputken. Kyseessä oli upea viikko, ei sen puoleen, mutta en ehtinyt sen aikana ajatella juurikaan Pusua tai mitään muutakaan kirjoitusprojektia. Koulun alun takia kesälomatahtiin on ollut vaikea päästä takaisin. Olen tosin hieman kirjoitellut kaksi vuotta sitten aloittamaani novellia, joka olisi tarkoitus saada valmiiksi ennen minkään uuden projektin aloitusta. Koska uusi projekti todennäköisesti olisi tuo jo aiemmin mainittu idea, novellin loppuunsaattaminen olisi tärkeää: novelli kun on eräänlainen prequel-osa tuolle tarinalle. Ensi viikolla kuitenkin alkaa taas sanataidekoulu ja kirjoittamiseen tullee taas rytmiä ja ympärille tuttu, turvallinen ja rakas kirjoittajaverkosto. 

Kirjoittaminen on kuitenkin kivaa, kuten on lukeminenkin ja neulominen. Tuskaista päättää, mihin iltapäivänsä käyttäisi. Mutta jospa vielä tämän vuoden puolella oppisin virkkaamaan!

Jos tehtailisin tossuillani bisnestä, tämä olisi mahtava mainoskuva. Kunpa yläasteen käsityönopetteja näkisi tämän! 

Elokuuhun lämpimiä päiviä toivoen.

Väsymystä, Vesireittejä

Stressaako? Kyllä.

Väsyttääkö? Kyllä. 

Kiukuttaako? Kyllä. 

Ehdinko edes katsoa musikaaleja parantaakseni oloani? En. 

Tämän jakson kurssit aiheuttavat töitä. (Kirjoitin ensin että täitä. Ei nyt sentään.) On kieliä ja sanakokeita, epätoivoa aiheuttavaa matematiikkaa ja tekstitaitovastauksia, joiden laatu lähinnä itkettää. Leikin olevani kiireinen, vaikka ihan varmasti löytäisin aikaa tehdä juttuja, jos vain käyttäisin illat ja viikonloput niihin juttuihin enkä kiireestä ja stressistä valittamiseen ja sängyllä makaamiseen tulevaisuutta murehtien. Ärsyynnyn itseeni tällä hetkellä erittäin helposti. Ensimmäinen vuosi lukiota on kohta takana. Hämmentää. Vuoden aikana olen oppinut, mikä on ranskaksi sipuli. (Un oignon.) Viimeisessä jaksossa olen odottanut matematiikantunteja innokkaasti ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Aine itsessään on tosin edelleen tuskastuttavaa, mutta tunnit ovat hauskoja. 

Kävin helatorstaiviikonloppuna Helsingissä. Vedin tennarit jalkaan ensimmäistä kertaa koko kesänä ja kärsin siitä jalkojeni kipeydyttyä kävelyn jäljiltä. Iltakävelylle suunnistimme Kruununhakaan, josta katselimme sopivaa asuntoa minulle ja tulevalle rikkaalle aviomiehelleni (jolle jalomielisesti annan velvollisuudeksi myös asunnon maksamisen). Katsastin niin Ateneumin kuin Kiasmankin ja jälkimmäiseen osasin suunnistaa ihan itse. Ateneumissa Japanomania-näyttelyn pari työtä tuntuivat liittyvän teemaan aika löyhästi, mutta se oli silti kiva. Näyttelyssä oli myös pari taulua yhdeltä lempitaiteilijaltani Carl Larssonilta, mikä oli mukava yllätys. Myös Rodinin veistokset olivat varsin näyttäviä ja mielenkiintoisia. On se ihmeellistä, miten joku osaa nakutella kivenmurikasta sellaisia... Kiasmassa puolestaan koin taiteellisen valaistumisen ihastellessani Ernesto Neton virkattua boakäärmettä ja Choi Jeong Hwan kirkkaanväristä muovimetsää. Hauska viikonloppu kaikin puolin, vähän harmitti tulla kotiin. 

Otin Ultra bran Vesireittejä tarkempaan kuunteluun. Vaikkei se mielestäni ole UB:n paras albumi, nautin sen kuuntelemisesta silti: löytyyhän levyltä monia hienoja biisejä, kuten nimibiisi, Rubikin kuutio, Heikko valo, Pinnan alla ja Itket ja kuuntelet näin muutamia mainitakseni. Mitä on taivas tuo mieleen jotenkin jonkun Beatlesin kappaleen. Ruotsin sanoja opetellessani ehti Vesireittejä pyörähtää ympäri miltei neljän kierroksen verran. Toinen lähiaikoina kuuntelemani levy on ollut vuoden 2012 Skotlannin-matkalta ostettu The great wee tartan album, joka sisältää kansitekstin mukaan "20 of your favourite classic Scottich tunes" eli suomeksi 20 raidan verran säkkipilliulinaa, näin yleistäen sanottuna. En tunne lähipiiristäni ketään, joka jaksaisi kuunnella levyn useamman kerran peräkkäin. (Tai ehkä kukaan ei ole vain kertonut asiasta minulle. Voikohan ystävistäni löytyä piilosäkkipillifaneja?) En ollut kuunnellut levyä aikoihin ja heti kun ensitahdit pärähtivät ilmoille, siirryin mielikuvissani varsin sateiselle Skotlannin reissulle neljä vuotta sitten. Myös sateisen harmaa sää saattoi vaikuttaa mielikuviini. 

Lopetan tämän sillisalaattitekstin vielä yhteen kappalepoimintaan JL:n soittolistalta: 

ABBA: Eagle

Voimia viimeisiin viikkoihin!

Se tuli taas löpisemään jutuistaan

Olen ollut taas vaihteeksi vähän epäaktiivinen täällä blogin puolella ja jos totta puhutaan, myös tosielämässä. Ei, en ole kuollut, älkää huoliko.

Koeviikko tuli ja meni ja selvisin hengissä, vaikka kirjoitinkin elämäni huonoimpia esseitä ja muutama muukin vastoinkäyminen iski. Kummasti koeviikolla rupeaa kirjahyllyn siivoaminen ja levynkansien tutkiminen kiinnostamaan enemmän kuin ennen. Olen lukenut kirjoja, höttökirjoja ja Potteria ja Siepparia ruispellossa. En ole kirjoittanut JL:aa enempää kuin 200 sanaa, mutta sen sijaan Pusun tulostettu paperipinkka on kirjoitettu täyteen punakynämerkintöjä (oikeasti merkintävälineenä oli kuulakärkikynä, mutta punakynä kuulostaa paremmalta). Pusun piilotan nyt vähäksi aikaa pöytälaatikkoon ja keskityn JL:aan. Päässä kolkuttelee lisäksi yksi vanha idea, johon haluaisin ehkä tarttua, mutta kirjoitan talvisen JL:n ensin loppuun.

Hiihtoloma on erittäin pian ja toivon jaksavani sinne asti. Loma tulee tosiaankin tarpeeseen! Aikaa kirjoittaa, lukea ja nukkua, neuloa ja haaveilla ja nähdä ystäviä. Sitä odotellessa ihastelen lumisadetta ja luen Potteria.

Toivottavasti teilläkin menee kivasti.

Pitsipuita

En oikein tiedä, mitä tekisin. Tekemistä olisi, mutta päättäminen on vaikeaa. Huoh. 

Haluaisin editoida Pusua. Vaikka voin välillä samaistua tekstiim paremmin kuin hyvin (tässä tarkoitan lähinnä tänään löytynyttä repliikkiä "Mitä minä oikein sekoilin?"), välillä taas suunnilleen kierin lattialla, kun hahmoilla menee hyvin ja teksti rullaa. Editointi tuntuu mielekkäältä tekemiseltä. Mutta toisaalta: pystyn editoimaan suunnilleen kaksi sivua päivässä, koska illat menevät lähinnä matikanläksyihin. 

Haluaisin kirjoittaa nanoa. (Kutsun häntä tästä lähin JL:ksi.) Nyt ulkona olisi sopiva sää, pakkanen paukkuu ja puiden oksat on kirjottu pitsillä. Tarina polttelee (voiko tulipalopakkasille sijoittuva tarina poltella?) ja tahtoisin päästä eteenpäin. Päähenkilöni ei suostu edelleenkään käyttäytymään miellyttävästi, mutta hänellä on nyt seuraa, joten hän on paljon siedettävämpi. Mutta arvatkaapa, mikä syö kirjoitusaikaa iltaisin? Matematiikkapa hyvinkin. 

Haluaisin lukea kirjoja. Lukulistalla on monia kiinnostavia kirjoja ja lukeminen tuntuu sujuvan. Lukeminen arkena kuitenkin jää lähinnä luvun tai parin lukemiseksi ennen kouluunlähtöä ja illalla ennen nukkumaanmenoa lueskeluksi. Viikonloppuisin, tai silloin kun aikaa olisi, valinta on vaikea: lukea vai kirjoittaa vai editoida vai jotain ihan muuta? 

Ja sitten haluan tehdä sataa muutakin juttua: haluan neuloa (!!), oppia virkkaamaan (!!!!), katsoa leffoja, kuunnella musiikkia, nähdä kavereita, nukkua, käydä metsässä valokuvaamassa pitsipuita. Miksi vuorokaudesta on vain 24 tuntia? 

Kiire vie kirjoittajaa

Hiukkasen väsyttää, eikä oikein jaksa keskittyä. Tälläkin hetkellä kouluhommat kiljuvat korvaan jatkuvaa mantraansa: "hölmö tyttö, luuletko että tuolla tavalla muka pärjäät opiskelussa, saat ammatin, elät hyvän ja onnellisen elämän? Hommiin siitä, lue ne ruotsin sanat, tee kemianläksyt ja kirjoita filosofiesittely." Voi belgia, olisit nyt hiljaa.

Mutta pointtihan oli se, että marraskuu ja NaNoWriMo häämöttää ihan nurkan takana. (Eka odotti lokakuuta kuin kuuta nousevaa ja nyt puhuu jo marraskuusta. Ihme tuuliviiri, kohta varmaan alkaa lauleskella joululauluja.) Pusu on edennyt loppupuolelleen, raakaversio valmistuu lokakuun aikana. Haikea olo jo valmiiksi, mutta kyllä tämä tästä. Palaanhan minä tarinan seuraan editointikierroksella! Lisäksi olen harkinnut samaan maailmaan sijoittuvan novellin kirjoittamista, joten täysin en Pusua hylkää. 

Mutta NaNoWriMo. Tekisi kovasti mieli osallistua, mutta toisaalta pelottaa. Miten minä oikein ajattelin ehtiä? Olen hidas kirjoittaja. Ehtisinkö? Entä jos en ehdikään? Entä jos kouluhommat valuvat päälle kuin lumivyöry? Eihän mulla ole edes toisen päähenkilön nimeä! Mutta kyllä mä haluan osallistua. Mulla on idea valmiina, talvinen fantasiaseikkailu. Lukusuunnitelmaa olen jo alkanut väsäillä, samoin tekstin soittolistaa Spotifyhyn. Minä osallistun, vaikka henki siinä menisi. Voitin sitten tai en. 

Pusun lukusuunnitelma. Se on juuri niin sekava kuin miltä se näyttää. Edes minä en saa siitä selvää! 

Loppuvuoden suunnitelmat ovat siis seuraavanlaiset: Pusu loppuun lokakuun aikana ja sitten vähäksi aikaa jäähylle. Marraskuussa Nano ja sitten teksti vähäksi aikaa jäähylle. Joulukuussa jotain ihan muuta tai sitten Pusun editoinnin aloittamista. Joo, näin minä teen. Eikä syyslomaankaan (jota kutsun jatkuvasti hiihtolomaksi) ole kuin enää muutama hassu aamuherääminen aikaa! Kiireestä huolimatta elämä virnistelee vinosti ja toteaa: "kyllä sä selviät. Kaikki kiva on vasta edessä." 

Runojen kirjoittaminen on lähtenyt syksyn tultua mukavasti käyntiin. Rakastan uutta maailmaa, jonka syksy on tuonut runoihini. Viime syksynä kirjoitin angstia, nyt jotain ihan muuta. Tässä yksi. 

Oksistossa

Minä näin sinusta unta

sinä lauloit minulle

istuimme sen vanhan tammen oksilla

oli kevät

Minun oli kevyt olla

vaikka tiesinkin, ettei tämä kestäisi

mutta sinä lauloit painavalle taivaalle

ja lensit aamuaurinkoa kohti kuin pieni lintu

joka nousee siivilleen ensimmäistä kertaa

Elokuun luetut

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös niin? :D

Elokuussa luin kahdeksan kirjaa, joista neljä oli spefiä ja kaksi uusintoja. 

Conan Doyle, Arthur: Sherlock Holmesin seikkailut
Pearson, Mary E.: Kuka on Jenna Fox?
Meripaasi, Helena: Elämäni frettinä (Kisse #1)
Ende, Michael: Tarina vailla loppua [U]
Berg, Mary: Päiväkirja 1939-1944
Funke, Cornelia: Mustemaailma (Mustemaailma #3) [U]
McCall Smith, Alexander: Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe tutkii #1)
Colfer, Eoin: Artemis Fowl (Artemis Fowl #1)

Sherlockiin tartuin BBC:n tv-sarjan innoittamana. Kolmen kirjan yhteisniteessä oli monta tv-sarjasta tuttua tapausta, mutta myös monia uusia. Sherlockin päättelykyky on upeaa ja tarinat ovat hauskaa luettavaa. (Tosin pari tarinaa pelottivat minut hengitä.) Kolme kirjaa alkoivat kuitenkin toistaa itseään, joten lukija keksii rikollisen henkilöllisyyden tai ainakin arvaa lähelle. Pieninä annoksina tämä Baker Streetin älykäs yksityisetsivä kuitenkin toimii. Suosittelen tutustumaan! :) (Ja jouluna tulee Uuden Sherlockin joulujakso, joka sijoittuu alkuperäisten tarinoiden maailmaan, 1800-luvulle!! En malta odottaa!)

Kuka on Jenna Fox? oli nopealukuinen scifitarina. Kirja oli mielenkiintoinen ja käsitteli kiinnostavalla tavalla jännittävää aihetta. Kirjan kirjoitustyylissä jokin kuitenkin ärsytti. Ymmärrän pointin hitaasti auki kiertyvässä juonessa ja sanojen tarkistamisen sanakirjasta, mutta se oli ärsyttävää. Kirjassa oli potentiaalia, mutta se ei kykene käyttämään sitä. Kannet ovat kuitenkin todella kauniit.

Pidin nuorempana (ja pidän edelleen, mitäpä sitä salailemaan) Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja-sarjasta, joten päätin sitten tarttua Kisse-sarjan ensimmäiseen osaan. Kirja ei ehkä ihan täyttänyt odotuksia, mutta välipalakirjana se meni. Luen mitä luultavammin seuraavatkin osat, ja Koirahullun päiväkirjatkin tekisi mieli lukaista uudelleen.

Luin Tarinan vailla loppua viimeksi 11-vuotiaana ja muistelin pitäneeni siitä jonkin verran. Päätin lukea kirjan ja katsoa, mitä mieltä olisin nyt. Kirja onnistui yllättämään, sillä pidin siitä vielä enemmän kuin viime kerralla. Jopa edellisellä kerralla tylsistyttävä ja puuduttava keskivaihe oli nyt kiehtova ja upea. Kaunis, kiehtova, haikeansuloinen kirja, suosittelen todella paljon kaikille.

Varsovan ghetossa teinivuotensa viettäneen Mary Bergin päiväkirja on järkyttävää luettavaa. Natsien julmuudesta on kammottava lukea. Raakuudet, nälkä, kylmyys, taudit, ahtaat olot, likaisuus. Kirja aiheutti valtavaa itkemistä ja ahdistusta. Miten ikinä mitään tällaista on voinut tapahtua? Kirja kuitenkin kannattaa lukea, ihan vaan siksi, ettemme unohtaisi historian tapahtumia.

Mustemaailmakin oli uudelleenluvussa, edellinen kerta oli osapuilleen tasan neljä vuotta sitten. Trilogian viimeinen osa ei koskaan ole ollut suosikkini, mutta tällä lukukerralla tajusin tarinan hieman eri tavalla. Lempparikseni tämä ei noussut edelleenkään (pitkälti Dorian takia, tyhmä tyyppi), mutta synkän kaunis tarina on silti, upea päätös yhdelle rakkaimmalle trilogialle. Muistin taas, kuinka rakas tuo maailma ja sen hahmot ovat.

Mma Ramotswe tutkii-sarjan ensimmäisen osan luin koulua varten. Kirja oli yhdellä sanalla ihastuttava. Hyväntuulien sävy, kaunista kuvailua ja reipas päähenkilö. McCall Smith kuvaa Afrikkaa ja sen asukkaita lämpöisesti ja viehättävästi. Monta kuppia rooibos-teetä, rentoa elämänmenoa ja vetävästi kirjoitettuja hahmoja. Kirja tuo hyvää mieltä ja on nopealukuinen, sopii loistavasti kurjan harmaisiin sadepäiviin. Suosittelen hyvin lämpöisesti!

Mulla ja Eoin Colferilla ei ole ollut erityisen hyvä suhde. Artemisit tai mitkään muutkaan herran kirjat eivät koskaan tarttuneet pikku-Celen kirjastoreissuilla mukaan, ja ainoa lukemani Colferin kirja on Douglas Adamsin Linnunrata-trilogialle kirjoitettu kuudes osa Vielä yksi juttu..., joka on alkuperäisen trilogian pilaava kirjan irvikuva. (Adams-parka pyörii kai haudassaan.) Kirjasta järkyttyneenä tein vakaan päätöksen, etten koskaan lue Colferia. Pitkään vastustin periaatteesta, mutta kun veljeni luki kesällä kaikki Artemis Fowl-kirjat, tartuin ympäri taloa lojuvaan kirjoihin itsekin. Kannatti. Pidin hurjasti ensimmäisestä osasta. Artemis, mikä rikollinen nero! Kaikki hahmot, koko tapahtumasarja olivat mahtavia. Ennakkoluulot Colferia kohtaan lähtivät pois alta aikayksikön. Luen varmasti sarjan loputkin kirjat, niin hyvä ensimmäinen osa oli.

Elokuu oli vaihteleva kuukausi. Ensin oli loma, jolloin ostelin koulukamppeita, pyörin Tampereen eeppisissä tunneleissa hyvin eeppisessä seurassa, kirjoitin ja juhlin synttäreitä. Sitten alkoi lukio, joka musersi mut alleen rankkuudellaan. Joka aamu kahdeksaan, kolmena päivänä koulu loppuu neljätä, kahtena puoli kolmelta. Sen jälkeen läksyt ja sitten nukkumaan... Ei siis ole mikään ihme, etten ole ehtinyt päivitellä blogia, lukea tai kirjoittaa. Eiköhän se tästä lähde sujumaan, seuraava jakso on paljon kevyempi. Että kyllä minä olen hengissä, älkää huoliko! :) Syyskuussa on tullut paljon hyviä uutisia ja odotan lokakuuta erittäin innokkaasti. (Mitä en ole varmaan koskaan ennen tehnyt...) 

Hyvää syksyä kaikille, pysykää terveinä ja hymyilkää! 

I never thought that I could be happy

Teidän piti saada paperinukkepostaus, muttei inspiraatio ihan riitä just nyt. Kyllä se siitä. Saatte sen joskus. Lupaan ja vannon käsi inspisvihon päällä.

Nyt mielessä pyörii:

Väsymys. Koko ajan pitää lentää johonkin ja herätä aamulla. Nokkosvallankumous saa mut valvomaan iltaisin ihan liian myöhään. 

Koulu. Ja lähinnä se belgian tutkielma, joka pitäisi olla kahden viikon päästä valmis. Ei innosta. Ei yhtään. 

Kalenteri on sekaisin. Tai päänsisäinen kalenteri. Elän viikon etuajassa. 

Oma saamattomuus ärsytttää. Tulen kotiin, teen läksyt, syön jotain ja roikun loppuillan Risingilla tai Youtubessa. Ärsyttävää. 

Olen ylikäyttänyt FROOTIA. Se on ihana levy. Ylikäytön arvoinen. Otsikko on biisistä Happy.

Aloitin eilen illalla kuuntelemaan Evaa ja Manua. Olen erittäin tykästynyt. Ylikäytän ehkä tätäkin. 

Kävellessäni tänä iltana pitkähköä matkaa yksinäni aloin haastatella itseäni Pususta. Se oli avartavaa. Opin uusia asioita tarinasta ja avasin pari solmukohtaa. Se oli hauskaa. Ihan varma en ole mihin suuntaan tekstiä jatkaa, mutta eiköhän teksti kulje omalla painollaan eteenpäin. 

Yritin (huom. yritin) piirtää Pusun pojat fykentunnilla...

Huomenna ohjelmassa tutkielmaa. Olisi kiva katsoa joku leffa, musikaali vaikka, mutta saas nähdä kuinka kerkiän. Sound of Musicin katsomisesta on jo kuukausikaupalla aikaa. 

Yritän vaan jaksaa. 71 päivää kesälomaan.