Hyvät uutiset tulevat tarpeeseen. Asiat, jotka saavat hyppimään tasajalkaa pelkästä ilosta ja lähes itkemään onnesta, ovat parhainta, mitä kuvitella saattaa. Vaikka kovasti tekisikin mieli jakaa näitä asioita täälläkin, taidan kuitenkin pitää ne omana tietonani anonyymiyden säilyttämisen vuoksi. Yhtä ihanaa asiaa voin kuitenkin hehkuttaa, sivupalkinkin vihjaistessa asiaan: Helsingin kirjamessut lähestyvät kovaa vauhtia, ja bloggaajapassi kolahtanee postilaatikkoon lähiviikkojen aikana. En millään malttaisi odottaa messuja! Kehä kolmosen sisäpuoli ja sivistys, täältä minä tulen.
Olen tavannut eläimiä. Pihaamme on asettunut äksy orava, joka säksättää kovaäänisesti muille oraville ja jopa minulle, kun olin lähdössä pihalta. Kurre kuvittelee ilmeisesti omistavansa koko paikan. Mikäs siinä, kyllä tänne mahtuu. Niin kauan, kun pörröhäntä ei heittäydy väkivaltaiseksi vaan tyytyy rähisemään puun oksalta, tulemme toimeen mainiosti. Lisäksi koulumatkoilla olen tutustunut paikalliseem eläimistöön: pikkuinen myyrä kiinnitti huomioni ajaessani muutama viikko takaperin koulusta kotiin. Otus touhotti ahkerasti tienpientareella, eikä huomannut, vaikka ajoin pyörällä ihan sen viereen. Katselin otusta varmaan kymmenisen, ellen peräti viisitoista minuuttia. Myyrä oli niin pieni, että olisi mahtunut kämmenelleni. Yrittäessäni tallettaa tuota suloista eläintä valokuvaan puhuin sille ääneen: "Tulehan nyt pikkuinen vähän lähemmäksi!" Nostaessani katseeni huomasin ohi ajavan pyöräilijän, joka oli hyvin todennäköisesti kuullut jutteluni. Luotan tosin siihen, että hän uskoi minun pelaavan Pokémonia. Viime viikolla puolestaan tapasin kotimatkalla siilin, joka juoksi yllättävän kovaa ollakseen siili. Olen jotenkin aina ajatellut siilien olevan hitaita eläimiä, joten tämä kyllä oli vauhdikkaana tapauksena hieman yllättävä tuttavuus. Siilillä näytti olevan jokin päämäärä, toisin kuin piennarta edestakaisin viipottavalla myyrällä, sen verran päättäväsesti se juoksi tietä pitkin matkoihinsa. Epäonnistunut ruotsinkoe pyyhkityi mielestä heti ja loppupäivän vain hymyilytti kovasti siiliä ajatellessani. (Kohtaaaminen aiheutti myös Ultra Bran Siili-biisin päässä soimisen koko päiväksi, mutta ei siitä sen enempää.)
On se kummallista, miten kahden viikon kirjoitustauko vaikuttaa mielialaan. Koeviikon ja muoden kiireiden takia en kirjoittanut kahteen viikkoon juuri mitään ja huomasin olevani vielä tavallista pahantuulisempi. (Koeviikkostressillä ei toki ollut mitään osuutta asiaan, ei suinkaan.) Kun sitten lopulta pääsin istahtamaan koneen ääreen ja jatkamaan editointia, olo oli äärettömän onnellinen ja helpottunut. Kirjoittaminen auttaa, ihan oikeasti.
Muihin kirjoittamiseen liittyviin juttuihin kuuluu sanataidekoulu ja tämänvuotinen projekti. Koko vuosi työstetään yhtä kirjallisuudenlajia, ja valitsin itselleni tutuimman proosan. Vuoden aikana on tarkoitus romaanikäsikirjoitus käyntiin, joten saatte tottua siihen, että tulen puhumaan teille Pusun ja JL:n lisäksi P:sta. Lisäksi kirjoittelen editoinnin ja sanataidekoulun lisäksi novellia, jota olen hieman ajatellut lähettää Vaskikirjojen goottiantologiaan. Mutta saas nyt nähdä, saanko mitään valmiiksi, puhumattakaan siitä, onko teksti sellainen, jonka kehtaa lähettää eteenpäin. NaNoWriMo ystävällisesti tökkii minua sähköpostiviesteillä, mutta luulen, että jätän haasteen tänä vuonna väliin, vaikka tekisi mieli yrittää voittoa uudestaan. P kuitenkin tulee viemään ison osan elämääni marraskuussa ja koko lukuvuonna, joten aikaa kuukaudessa kirjoitettavalle romaanille ei ole.
Loppuun vielä absoluuttisen oikea fakta: Lukeminen on ehkä paras juttu ikinä. Olen kaivannut sitä tunnetta, kun kirjan lukee loppuun yhdeltä istumalta.
