Novelli: 4:45

Kun pianointro alkaa, käsien tärinä loppuu. Taikan silmiä häikäisee, kun valonheitin kohdistetaan lavalle, eikä hän näe yleisöä enää. Hermostus irrottaa otteensa. On kuin hän olisi yksin huoneessaan, ei satapäisen yleisön edessä. Hän osaa tämän kyllä. 

"I can see you standing, honey/with his arms around your body" Vatsaa vääntää, kun hän kuulee Iiron äänen. Se on matala ja karkea, kaunis. Taika on kaivannut tuota ääntä, hän ei voi väittää vastaan. Hän tuntee Iiron läsnäolon, vaikka tämä seisoo puolen metrin päässä. Taika keskittyy tuijottamaan salin pimeyttä. "You're not my homeland anymore/so what am I defending now?" Perhanan Oliver ja Oliverin influenssa! He olivat harjoitelleet tätä esitystä kuukauden päivät, ja sitten Taikalla oli ollut kaksi vaihtoehtoa: perua esitys tai löytää Oliverille tuuraaja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa oli vain yksi ongelma: ainoa, joka laulun osasi tarpeeksi hyvin ja jonka saisi tällä varoitusajalla esiintymään, oli Iiro. Hän oli suostunut heti, vaikka ei ollut puhunut Taikalle melkein kahteen kuukauteen. 

Välisoitto. Taika nuolaisee huuliaan ennen aloittaa: "I can see you starin', honey/like he's just your understydy/like you'd get your knuckles bloody for me" Niklas on tuolla jossain yleisön joukossa. Ajatus kuumottaa Taikan poskia. Iiro oli tullut paikalle juuri silloin, kun Niklas oli suudellut Taikaa eteisessä, ja katse Iiron silmissä oli ollut niin palava, että Taika oli pelännyt Iiron käyvän Niklakseen käsiksi. "I think I've seen this film before/and I didn't like the ending" 

Iiro on äkkipikainen ja impulsiivinen, sen oli Taika saanut kantapään kautta oppia. Taika oli rakastanut Iiroa ja Iirokin häntä, siitä ei ollut epäilystäkään. Taika oli kuitenkin viimeisen vuoden aikana tajunnut, ettei suhde ollut hyväksi heille kummallekaan. Iiro ei tietenkään ottanut ilmoitusta erosta hyvin vastaan, mutta hän oli jättänyt Taikan rauhaan. Taika oli kuullut yhteisiltä tutuilta, että Iiro kävi kaikkia kaupungin tyttöjä läpi. Se on kai hänen suruprosenssinsa. 

Taika kuulee, kuinka Iiro vetää henkeä, ja liittyy itsekin lauluun. Heidän äänensä sointuvat toisiinsa, Taikan kirkas sopraano ja Iiron karhea baritoni. Taika ei edelleenkään katso Iiroa, mutta tarkoittaa jokaista laulamaansa sanaa. Iiro nojautuu lähemmäksi mikrofonia: "So step right out, there is no amount/of crying I can do for you" Taika ei halua ajatella Iiroa, eikä Niklastakaan juuri nyt, hän ei halua kuin laulaa ja saada esityksen kunnialla loppuun, mutta seuraava säe vääntää vatsassa ja tuo liikaa muistoja mieleen. 

"You never gave a warning sign." 

Taika sulkee jälleen silmänsä, ja toivoo, ettei itkisi. 

"I gave so many signs." 

Taika rakastaa Iiroa yhä, mutta hän tietää, etteivät he kuulu yhteen. Hän muistaa sunnuntaiaamut, puhtaat lakanat, aamukahvin. "I never learned to read your mind." Iiron ääni saa väreet kulkemaan kallonpohjassa. Kovia sanoja, ja Iiro kieltäytyi kuuntelemasta, ymmärtämästä, ja silloin Taika oli aina lähtenyt. "Never learned to read my mind." 

"So many signs, so many signs." Nyt Taika vilkaisee Iiroa silmäkulmastaan. Hänen hiuksensa ovat poninhännällä, suuret kädet pitelevät mikrofonitelinettä. Ja puronruskeat silmät käyvät Taikassa, kiiltävät. Itkeekö Iiro nyt? "You didn't even see the signs." Taikan edessä ei hän ei koskaan itkenyt. 

Taikan sydän hakkaa, kun he aloittavat viimeisen kertosäkeen. Tämä laulu ei kerro meistä, Taika sanoo itselleen. Hän ei tahtonut Iiroa tänne, ei missään vaiheessa. Hän ei tahtonut, että Iiro näkisi Niklaksen, ei tahtonut ongelmia. "I think I've seen this film before/so I'm leaving out the side door" Tällaiset tarinat eivät päättyneet onnellisesti. 

Pianon viimeiseen huipennukseen kohoavat sävelet nousevat kohti salin kattoa. Taika vetää henkeä viimeiseen nuottiin, se on puhdas. Viimeinen rivi kuuluu kaikesta huolimatta Iirolle. "You never gave a warning sign." Taikan näkökenttä sumenee kyynelistä. 

Salin täyttävät aplodit. Maaginen hetki on ohi, Taika näkee taas yleisön. Joku pyyhkii silmiään. Iiro astuu lähemmäs häntä, Taika katsoo häntä nyt kunnolla. Iiron kasvoilla on vaisu hymy, kun he kumartavat. Taika huomaa, että yleisössä Niklas on noussut taputtamaan seisaallaan. 

***

Novelli lainaa lyriikoita Taylor Swiftin kappaleesta exile. 

Teksti sai inspiraationsa, kun kuuntelin kyseistä kappaletta ja mietin, mikä voisi olla kiusallisin tilanne esittää se. Tämän ajatuksen myötä teksti syntyi melkoisen kivuttomasti ja vieläpä käsin, mikä on minulle harvinainen tapa kirjoittaa proosaa. 

Novelli: Juhannus

Laituri keinahtelee, kun kävelet sitä pitkin. Tunnistan sinut kääntymättä: askeltesi rytmi on tuttu. Istut viereeni ja ojennat sanaakaan sanomatta marimekkokuvioitua paperilautasta. Britatortun pala on hajonnut ja kellahtanut kumoon lautaselle nostettaessa. Tuhahdan.
− Ei tuo auta mitään.
Kohautat hartioitasi ja lasket paljaat jalkasi veteen.
− Ajattelin, että olisi ikävää, jos jäisit ilman. Sinä tykkäsit tuosta niin paljon, kun olit lapsi, sanot ja virnistät. Britatorttu on suosikkikakkuni edelleen, mutta en jaksa nyt heittäytyä nostalgian aaltoihin − laituria vasten loiskivat aallot tuntuvat houkuttelevammilta. Tässä on tosin sen verran matalaa, että näihin aaltoihin heittäytyminen olisi melko turhaa, ja sitä paitsi täysin typerää ylireagointia, sen tajuan jopa kiukkuni läpi.
− En ymmärrä, miksi tulen tänne joka vuosi.
Lasket kakkulautasen sylistäsi laiturille.
− Ehkä toivot, että ne olisivat nyt toisenlaisia.
− Ja ne eivät koskaan ole.
− Mm.

Aurinko kimaltelee järvenselällä. Jos tästä olisi valokuva jossakin kiiltäväsivuisessa aikakauslehdessä, voisi tätä kuvatekstissä kutsua ”oikeaksi kesämökki-idylliksi”: mäntymetsän katveessa nököttävä harmaa mökki, rantasauna ja pitkä laituri. Ei kuitenkaan tarvitse kahlata kovin syvälle, kun huomaa jo, että veden alla odottaa mutapohja, saunan kuistille astuessa huomaa katon rajassa piilottelevan ampiaispesän, enkä edes aloita siitä hyeenojen joukosta, joka vienosti homeelta lemahtavassa mökissä vaanii. Haluaisin soittaa Auralle, mutta jätin puhelimen sisälle mökkiin paetessani rantaan.
− Äiti uhkasi, että jos ovi lähti jäljiltäsi saranoiltaan, saat itse korjata sen, sanot rikkoen hiljaisuuden. Sanot sen vakavalla naamalla, mutta kuulen, kuinka sinua naurattaa.
− Tekisi mieli paiskoa tuota ovea niin kauan, että se hajoaa hammastikuiksi, vastaan. – Ja tuikata samalla vaikka sauna tuleen.

Nyt naurat ääneen. Katsellessani nauravia kasvojasi, joille aurinko on houkutellut esiin pisamien meren, minuakin alkaa naurattaa. Sellainen sinä olet, nauruasi kuunnellessa alan väkisinkin nauraa itse. Tiedän kuitenkin, että vaikka näytät itse onnellisuudelta päällepäin, ei kaikki ole niin yksinkertaista. Kesäöinä saunakamarissa sinäkin olet itkenyt minun olkapäätäni vasten, mutta sitä ei kerrota vanhemmille, mummoille, ukeille, tädeille, enoille, ei kellekään, joka mökissä istuu ryystämässä kahvia ja haukkumassa jälkikasvuaan.
− Mitä Auralle kuuluu? kysyt ja olet ensimmäinen, joka käyttää Aurasta etunimeä.
− Kevät oli aika vaikea, sanon hiljaa ja potkin järven loiskumaan ponttoneja vasten. – mutta kai se helpottaa uudella lääkityksellä. En vain haluaisi jättää häntä yksin kotiin.
− Hän ei halunnut tulla tänne?
Pyöräytän silmiäni.
− Kuka haluaisi.

Varsinkaan Aura. Hän tietää itsekin, että ei ole sellainen, mitä sukuni haluaa nähdä. En minäkään halua heittää häntä tuon petolauman eteen, joka sanoo minulle tervehtimisen sijaan, että saisin leikata hiukseni ja mennä armeijaan kuten kunnon kansalaiset sen sijaan että vetelehtisin päivät pitkät. Viimeisin mielipide lähinnä naurattaa minua: aivan kuin he kuvittelisivat, että minä, joka jo pikkulapsena oksensin joka kerta, kun minun olisi pitänyt pujottaa mato ongenkoukkuun, menisin vapaaehtoisesti opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Mutta Aura ymmärsi, Aura on onneksi täysin erilainen kuin sukupuuni konservatiivisen näivettyneet oksat. Oli siis ennalta-arvattavaa, että ne kerrat, jolloin Aura ja sukulaiseni tapasivat, päättyivät aina itkuun ja pahaan mieleen. Mummun 80-vuotissyntymäpäivillä viime lokakuussa olimme viipyneet hädin tuskin 45 minuuttia, kun Aura oli saanut tarpeekseen siitä, että meitä molempia haukuttiin avoimesti, alkaen ulkonäöstämme ja päättyen lopulta kaikkien tekemiemme valintojen yksimieliseen tuomitsemiseen. Itse olisin varmaan jäänyt paikalle vaikka hammasta purren, ehkä ikään kuin vahingossa pudottanut vaikka lautasen, mutta en halunnut jättää Auraa yksin. Aura oli itkenyt koko kaksituntisen ajomatkan kotiin, ja lopulta minun oli ollut pakko pysähtyä levikkeelle, koska en omilta kyyneliltäni ollut nähnyt tielle.

Varmaan kaksi viikkoa ennen lähtöä tänne olin pyöritellyt puhelinta kädessäni ja aikonut kirjoittaa tekstiviestin äidille, jossa sanoisin, etten tule. Olin kuitenkin muistanut joka kerta sormi lähetysnapilla, miten minulle oli lapsesta asti tolkutettu, että minun pitäisi tulla mökille siksi, että saisin viettää aikaa vanhojen sukulaisten kanssa, koska jos en tulisi, he voisivat tulevan talven aikana kuolla kupsahtaa ja sitten minua kaduttaisi. Ei auttanut, vaikka Aura oli todennut sukuni saaneen geenilotossa pitkäikäisyyden päävoiton, pelkkä ajatus siitä, että jättäisin mökkiviikonlopun tänä vuonna väliin valvotti minua syyllistävyydellään. Totta kai olin kysynyt halusiko Aura lähteä mukaani mökille, mutta vastaus oli ollut ennalta-arvattavan kielteinen. Pakatessani reppuani Aura oli tullut seisomaan makuuhuoneen kynnykselle ja pitkän hiljaisuuden jälkeen hän oli kysynyt, oliko minun oikeasti pakko lähteä. Mutta totta kai minun oli, vaikka Auran surullisten silmien näkeminen ikkunasta oli saanut minut niin pettyneeksi itseeni, että olin taas joutunut pysähtymään levikkeelle itkemään.

− Minä olen pahoillani, sanot katsellen järvelle.
− Älä suotta, ei ole sinun syysi, että he ovat tuollaisia, sanon ja tartun käteesi. Me olemme joutuneet kokemaan tämän kamalan, pitkän juhannusviikonlopun jokaisena elämämme kesänä. Joskus lapsena juhannuksissa parasta oli se, että tapasin aina mökillä sinut, ja söimme britatorttua samalta lautaselta tuvan pöydän alla, livahdimme uimaan aikuisilta salaa ja leikimme metsässä milloin mitäkin. Eivät nämäkään muistot ole pelkästään aurinkoisia ja kultaisia: usein niissä on aikuisen varjo, joka kieltää meitä tekemästä jotain ja toruu meitä asioista, joita me emme pitäneet väärinä. Vuosi vuodelta viikonlopusta on tullut vaikeampi. Kun en ollut enää yhtä helposti ohjailtavissa kuin pikkulapsena, alkoivat terävät kulmani kalahdella sukulaisteni kulmiin. Emme olleet olleet enää saman palapelin osasia vuosikausiin. En tiedä, mitä virheitä olimme edellisissä elämissämme tehneet, jotta karman mielestä oli oikein, että jouduimme syntymään tähän elämään, näiden ihmisten sukuun.

− Voisit lähteä.
Tuijotan sinua kuin olisit juuri ehdottanut kuulentoa.
− Älä puhu typeriä, enhän minä…
− Mikä sinua muka estää? kysyt ja katsot minua silmiin. Ruskeanvihreät silmäsi ovat täysin vakavat.− He ovat sukulaisiani, ja mökkiviikonloppu on jokavuotinen perinne, parahdan, vaikka samalla muistan, miten vakavalla naamalla täti oli tänäkin vuonna nostanut seitsemää eri sorttia lihavalmistetta kylmälaukusta pöytään, vaikka tasan tiesi, että olin ollut kasvissyöjä viimeiset 10 vuotta.
− Sinä et viihdy täällä, ja voin luvata, ettei viikonloppu parane tästä tippaakaan. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta heidän kanssaan ei tarvitse viettää liikaa aikaa, jos ei halua. Mene takaisin Auran luo, hän tarvitsee sinua enemmän kuin nuo tuolla, sanot nyökäten mökkiin päin. Auran mainitseminen nostaa palan kurkkuuni ja syyllisyyden kyyneleet silmänurkkiin.

− Mutta jäätkö sinä tänne?
Nyökkäät.
− Pärjään kyllä heidän kanssaan viikonlopun yli, sanot, ja tiedän, että olet oikeassa. Olet enemmän heidän mieleensä, eivätkä he iske sinuun kynsiään yhtä herkästi kuin minuun. Vaikka sinullakin on hyviä syitä olla pitämättä heistä, osaat niellä kiukkusi. Et lähde ovia paiskoen laiturille istumaan kuin pikkulapsi, vaan suljet suusi tyynesti ja siirryt sivummalle.
– Mutta eivät he päästä minua lähtemään, huomautan. Kuulen jo vasta-argumentit korvissani raivostuttavan todellisena kakofoniana.
– Jos he eivät saa tietää, että lähdet, he eivät voi myöskään estää, huomautat takaisin. – Hyppäät auton rattiin ja ajat vain kaupunkiin. Takaisin kotiin Auran luo.

En voi olla nauramatta ääneen. Tätä en olisi sinulta osannut odottaa. Sinä, joka olet aina noudattanut kiltisti suvun odotuksia, jättänyt hiukset värjäämättä ja tatuoinnit ottamatta ja mennyt suoraan lukiosta oikikseen ilman välivuosia, yllytät minua juuri toimimaan epäsovinnaisemmin kuin ehkä koskaan. Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä.
– Mistä lähtien sinä olet ollut noin rikollinen nero? kysyn. Sinä katselet kehuista punastuneena järvenselkää.
− Jos tämä onnistuu, rupean ehkä tehtailemaan talousrikoksia.
– Puhelin ja auton avaimet jäivät sisälle, vakavoidun. Vastaamatta kaivat taskuasi, ojennat minulle kolhiintuneen iPhonen ja Toyotan avaimet. Alan nauraa uudelleen, ja nauru on helppoa, kuplivaa. Sinä olet ajatellut kaiken jo valmiiksi. Tiesit, että suostuisin lopulta ehdotukseesi. Totta kai tiesit, mietin, kun silmissäsi hehkuu samanlainen into kuin lapsena, kun tulit supattamaan minulle, kuinka olit nähnyt aamuhämärissä huussin takaisella polulla metsäkauriin. Sinä tunnet minut läpikotaisin.

Kävelemme puhumatta autojen luo. Olen omissa ajatuksissani, ja niin olet varmaan sinäkin. Tuntuu kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtumassa. Kuin elämässäni aukeaisi aivan uusi lehti, johon voisin kirjoittaa sellaisen elämän kuin haluan, ilman menneisyyden painaumia kirjani sivuilla. Kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että uuden lehden kääntäminen olisi tosiaan niin helppoa. Tarvitsi vain lähteä. Miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin? Tai ehkä olin, mutta en ollut uskaltanut ajatella sitä oikeana vaihtoehtona. Kiiltävien urheiluautojen ja uusimpien mallien seasta erottuu minun pikkuautoni, jonka Aura vahingossa kolhi keskussairaalan parkkipaikalla, mutta koska vahingot olivat vain esteettisiä, emme tehneet sille mitään. Lasket yhä mukana kantamasi paperilautasen konepellille ja levität kätesi. Halaan sinua tiukasti ja haistan lapsuudesta tutun shampoon tuoksun hiuksistasi. Puristan sinua lähemmäksi itseäni ja tiedän, että ilman sanojakin ymmärrät, mitä ajattelen. Että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta suvustani. Että toivon sinun kestävän kaiken, mitä elämä eteen tuo. Että tiedät, ettet koskaan ole tässä maailmassa yksin.

– Voisit kuitenkin tulla mukaan, ehdotan vielä kerran.
– Tulen käymään sitten, kun viikonloppu on ohi, lupaat. – Olisi hauskaa nähdä Auraa pitkästä aikaa.
– Kiitos, sanon, enkä edes tiedä, mistä kaikesta kiitän. Puristat hartiaani, tartut taas kiinni paperilautaseen ja ojennat sen minulle.
– Hyvää juhannusta ja turvallista kotimatkaa, toivotat, käännyt ja palaat sisälle. Kuistilta katsot vielä olkasi yli ja virnistät. Minä painan mieleeni hymystä viiruun vetäytyvät silmäsi ja auringon suutelemat kasvot.

Istun auton rattiin, ja ennen kuin väännän avainta virtalukossa, syön britatortun viimeistä mansikkaa ja marenginmurusta myöten. Kun käännyn mökkitieltä moottoritielle, väännän PMMP:n stereoista kovemmalle ja nuolaisen vielä kermavaahdon jäämät suupielestäni.

***

Pieni novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin jo alkuvuodesta saatuani vahvan mielikuvan alkutilanteesta. Alunperin ajattelin novellin käsittelevän aivan muuta aihetta, ja päähenkilöidenkin suhde oli erilainen, mutta tarina kulkikin omaan suuntaansa. Olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi tähän näin, omasta mielestäni tästä tuli oikein kiva pieni tarina.

Hyvää juhannusta!

Novelli: Seitsemän kukkaa

Olohuoneen pöydällä aaltomaljakossa on seitsemän punaista tulppaania. Lasken laukun tuolille ja katson näkyä hämmentyneenä. Pöydältä on raivattu pois sanomalehtien vuoret ja tyhjät kahvikupit ja niiden tilalle on levitetty puhdas, sinisenkirjava liina. En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut näin siistiä. 

Utu astuu keittiöstä olohuoneeseen. Hän on ollut koko päivän kotona ja siltä hän todella näyttääkin: vanhan kirjavan villapaidan ja haalistuneen farkkujen muodostaman asukokoinaisuuden kruunaa vielä hänen äitinsä ruudullinen esiliina. Hän hymyilee ja suutelee minua poskelle. 

– Hei kulta, hän sanoo hellästi. – Oliko mukava päivä? 

– Pitkä ja raskas, huokaisen ja lysähdän pöydän ääreen.

Utu istuu viereeni ja pörröttää hiuksiani.

– Ruoka on kohta valmista. Tein lasagnea. 

Suljen silmäni ja hymyilen. Helmikuisen iltapäivän aurinko paistaa ikkunasta kasvoihin. 

 – Sinäkö nuo kukat toit? 

Utu nyökkää. 

– Kukas muukaan? 

– Niitä on seitsemän, huomautan. 

– Niin. 

– Tarvitseeko niitä olla noin monta? kysyn ja avaan silmäni. Utu kohauttaa olkapäitään. 

– Ajattelin, että se olisi kiva. Kun on ystävänpäivä ja kaikkea, hän mutisee. 

– Voi rakas, meillä on vuokrakin maksettavana! Ja jos ruokarahat loppuu, sinä kyllä saat keittää nuo tulppaanit meille kastikkeeksi, nauran. Utu tuijottaa maljakkoa liian keskittyneenä ollakseen oikeasti kiinnostunut kukista. 

– Menen ottamaan lasagnen uunista, hän sanoo ja palaa keittiöön. Jään katsomaan hänen peräänsä ymmärtämättä, miksi hän käyttäytyy noin. 

Vaihdan vaatteet ja tulen keittiöön Udun luo. Tuoksuva, höyryävä lasagne on nostettu pinttyneen likaiselle hellalle. Haaveilemme omasta asunnosta ja keittiöremontista, mutta nekin ovat niitä asioita, jotka on siirretty ajatuksissa siihen myyttiseen valmistumisen jälkeiseen aikaan. Utu on riisunut esiliinansa ja ripustanut sen naulaan. 

– Voin kattaa pöydän, ehdotan. Utu kohauttaa taas hartioitaan. 

– Jos haluat. 

Ottaessani lautasia kaapista vilkaisen häntä sivusilmällä. Äskeinen hymy on vaihtunut kireiksi leukaperiksi ja kurtistuneiksi kulmiksi. Utu taittelee lautasliinat viuhkoiksi, asettelee haarukat ja veitset paikoilleen ja ottaa maitopurkin kaapista kasvoillaan yhä se sama ilme. Hänen kätensä vapisevat. Minun tekee mieli kysyä, mikä hänellä on. Olinko sanonut jotain väärää? 

Illalla makaamme sängyllä, minun pääni Udun sylissä. Telkkarissa pyörii huono romanttinen komedia, jossa mies aikoo juuri ottaa naiselta silmälasit pois ja tehdä hänestä kauniin. 

– Miksei ystävänpäivänä voida näyttää jotain oikeasti hyvää leffaa? ihmettelen. Utu leikkii hiuksillani.

– Minulla on sinulle jotain, hän sanoo ja nousee ylös. Hän astelee kuluneelle lipastolle, avaa sukkalaatikon ja ottaa sieltä litteän paketin. Kohottaudun istumaan. Meillä ei ole ollut ikinä tapana muistaa toisiamme lahjoilla ystävänpäivänä. Opiskelijabudetti sallii hädin tuskin vuosipäivälounaan intialaisessa ravintolassa. Utu istuu viereeni ja ojentaa paketin minulle. 

– Hyvää ystävänpäivää, rakas, hän toivottaa ennen kuin suutelee minua. 

Avaan paketin varovasti. Tiilenvärinen paperi rapisee repeytyessään ja paljastaa värikkään, kiiltävän kirjankannen. 

– Kukkien kieli, luen kirjan nimen ääneen ja katson Utua epäuskoisena. – Et voi olla tosissasi.

– Miksen olisi? Utu kysyy viaton katse haaleanharmaissa silmissään. Lasken kirjan käsistäni. 

– Ensin ne tulppaanit ja nyt kukkakirja! Mikä pakkomielle sinulla on? huudahdan tietämättä, alkaisinko itkeä vai purskahtaisinko nauruun. Utu kääntyy katsomaan elokuvaa. Television kelmeä valo saa hänen kasvonsa näyttämään todella kalpeilta. 

– Luulin, että pitäisit niistä, hän sanoo hiljaa ja vilkaisee minua alta kulmain. 

– Minä olen meistä se, joka istuu illat lähi-Siwan kassalla, jotta saataisiin maksettua vuokra ja vatsat täyteen ja sinä vaan ostelet kukkia ja turhia kirjoja, kivahdan. Utu kääntyy minuun päin ja ottaa kirjan käteensä sängyltä. 

– Voisitko silti lukea tätä? hän kysyy selaillen sivuja. – Ihan vain minun mielikseni. 

– Joo, joskus kyllä, vastaan ärtyneenä ja otan kirjan hänen kädestään. Lasken sen lattialle. 

– Tarkoitin, että voisit lukea sitä nyt, Utu sanoo haroen pitkiä hiuksiaan. 

– Miksi se on sinulle niin tärkeää? huudahdan. – Etkö voisi sanoa suoraan tuon typerän salaperäisyyden sijaan? 

– Lumi...

– Sano suoraan tai ole hiljaa! huudan. 

Utun kasvojen ilme muuttuu. Kulmat vetäytyvät kurttuun, suu mutruun, katse tummuu. Hän nousee sängyltä ja kävelee ovelle. Hartiat jännittyvät villapaidan virttyneiden hartioiden alla. Sängylle jäänyt lämmin kohta viilenee yhtä nopeasti kuin paniikki ottaa ruumiini valtaansa. 

– Utu! Mihin sinä menet? 

– Tupakalle, kuuluu vastaus. 

– Mutta ethän sinä ole polttanut enää vuosiin, parahdan ja aion nousta sängystä, mutta ovi ehtii kolahtaa kiinni. Kaadun makaamaan sänkyyn selälleni ja tuijotan kattoon. Toivottavasti hän otti takin. 

Televisiossa mies polvistuu naisen eteen sormusrasia kädessään. 

***

Novelli, jonka kirjoitin silloin, kun olisi pitänyt tehdä kaikkea muuta kuin kirjoittaa novellia. Jos jokin tekstissä jäi epäselväksi, suosittelen googlettamaan kukkien kielen. Tulppaaneista en tähän hätään kuvaa löytänyt, mutta Jane Austenin kotimuseon kukkaset saavat kelvata. 

Näillä kaduilla

Arkistojen kätköistä löytyi tämä vuoden vanha novelli. Olen tähän erittäin tyytyväinen, vaikka tarina onkin erittäin surullinen. Inspiraatio tähän tekstiin tuli kahdesta omistamastani nukesta, jotka jo lapsuuden leikeissä olivat aina rakastavaisia. Inspiroiduin lopulta niin paljon, että kuvasin novelliin perustuvan elokuvankin, jonka sitten editoin :) 

Toivottavasti tekin tykkäätte :)

***

Näillä kaduilla

Minä näin hänet ensi kerran vain varjokuvana ikkunassa. Ilta oli tummunut jo aikoja sitten ja minua paleli. Kirjava pukuni, vaikka olikin koreaa silkkiä ja kirjailuja, ei lämmittänyt minua juurikaan. Kävelin kapeilla kaduilla ja katsoin, kun ihmiset sammuttelivat valojaan ikkunoistaan mennessään nukkumaan. Minä en halunnut nukkua, minä tiesin että kodiksi kutsutussa vaunussa odottaisi vain haukkuja.  Mieleni oli kovin synkkä enkä pystynyt hymyilemään. En ennen kuin näin hänet, enkelin.

Hänen siro kuvansa piirtyi valoisaan ikkunaan vahvana mutta kauniina. Hän nojasi ikkunalautaan ja katseli kadulle. Astuin esiin varjoista nähdäkseni hänet paremmin. Hän hätkähti hieman ja kumartui lähemmäs ikkunaa. Minä en nähnyt hänen kasvojaan. Siinä me katsoimme toisiamme, minä kylmällä kadulla, hän lämpimässä huoneessaan. Jonkin ajan kuluttua ikkunaan ilmestyi kumaraisen naisen varjo, joka selvästikin pyysi enkelini pois ikkunasta. Enkeli nousi ja vanha nainen veti verhot ikkunan eteen.  Jäin yksin pimeälle kadulle, joten katsoin parhaaksi lähteä takaisin sirkukseen, yksinäiseen vankkurivaunuuni.

Seuraavana aamuna minä kysyin enkelistäni Jacobilta, veitsenheittäjältä, ainoalta ystävältäni. ”Tarkoitat kai Margaret Savvinia? Hän on sen rikkaan tehtaanomistajan ainoa tytär, he asuvat juuri siinä harmaassa kivitalossa aukion laidalla. Tyttö on ujo ja yksinäinen, mutta kaunis kuin mikä”, Jacob sanoi minulle ja virnisti. ”Onko hän kihloissa? Tai naimisissa?” kysyin hiljaa ja Jacob pudisti päätään. Nojasin päätäni teltan seinää vasten ja kuvittelin kaunista enkeliäni, Margaretia liihottelemassa luokseni.

Minä vihasin esiintymistä. Vihasin klovnin naamiota, jonka maalasin joka ilta kasvoilleni. Vihasin nauravaa yleisöä ja sitä iloa, jota minun oli pakko teeskennellä. Kerran, kun en ollut tarpeeksi hauska, tirehtööri oli antanut minulle näytöksen jälkeen sata ruoskaniskua. Silloin opin pakottamaan itsestäni sen kaiken hauskuuden, jota ei oikeasti ollut.

Seisoin saman aukion laidalla kuin eilen illallakin, mutta nyt Savvinien ikkunoihin oli vedetty verhot. Odotin vuoroani ja katsoin, kun Carl nieli tulta ja Sabrina tanssi nuoralla. Äkkiä näin väkijoukossa Margaretin, enkelini. Hän oli yhtä kaunis kuin olin kuvitellutkin. Hänen pukunsa oli sinistä silkkiä ja kultakirjailuja ja hänen päässään oli pyöreä, litteä hattu. Hänen valkealle kaulalleen oli sidottu kultainen, siro kaulanauha. Hänen suuret, lemmikinsiniset silmänsä laajenivat, kun hän näki minut ja ruusuiset huulet muodostivat sanat: ”Oletko se oikeasti sinä?” Nyökkäsin ja hymyilin hiljaa. Ensimmäinen aito hymyni kuukausiin. Tyttö puikkelehti väkijoukon läpi lähelleni. Värähdin onnesta, kun hän kosketti minua. ”Kuka sinä olet?” hän kuiskasi korvaani hennolla äänellä, joka oli kuin tuulen henkäys hopeapajujen lehvissä. Silloin kuulin trumpettien soivan ja pyysin häntä odottamaan esitykseni ajan. Minä tein sen, minkä osasin mutten voinut lakata ajattelemasta enkeliäni väkijoukossa. Kun palasin, tyttö tarttui käteeni ja hymyili. Me seisoimme niin esityksen loppuun asti ja kun hän ajautui väkijoukon mukana pois, hän lupasi tulla aukiolle illalla.

Hän piti lupauksensa ja me seisoimme poissa katulamppujen loisteesta, ettei vanha palvelijatar olisi nähnyt meitä. Margaret oli lumoava tyttö.  Hän kuunteli puheitani oikeasti kiinnostuneena ja minä kuuntelin häntä.  Me tapasimme joka ikinen ilta ja kerran otin kitarani mukaan soittaakseni Margaretille balladin, jota äitini oli laulanut kun olin lapsi. ”Näillä kaduilla/ei osata rakastaa/päivät ovat harmaita/ja yöt pikimustia/mutta ehkä joskus joku ymmärtää/että ilman rakkautta täällä ei selviä yksikään.”  Margaret sanoi sen olevan aivan totta ja minäkin tiesin sen. Tällä harmaalla, kivitalojen reunustamalla aukiolla ei koskaan oltu nähty muuta rakkautta kuin meidän välisemme. Me olisimme voineet jatkaa sitä kuukausia, vuosia. Me olimme kuitenkin liian onnellisia ja onni on tässä maailmassa haurasta.

Minun olisi pitänyt arvata se jo silloin, kun Margaret jätti eräänä iltana tulematta. Minä palelin paikallani puoleenyöhön asti ja lähdin sitten takaisin sirkukseen vain palatakseni seuraavana iltana uudelleen. Mutta enkeli ei saapunut. Olin jo vaipua epätoivoon, kunnes kolmantena iltana hän vihdoin tuli. Hän itki ja ymmärsin syyn nähdessäni sormuksen vasemman käden nimettömässä. Olin murtua itsekin, mutta yritin parhaani mukaan lohdutella tyttöä. Hän ei pystynyt kertomaan kihlattunsa nimeä, hän oli liian järkyttynyt. Me molemmat tiesimme, ettei tapaamisemme voisi enää jatkua. Erosimme surullisina.

Seuraavana iltana ehdotin, että voisimme karata yhdessä. Margaret epäröi, mutta suostui lopulta. Seuraavana iltana kiipesin hänen ikkunaansa. Vanha palvelijatar kampasi hänen pitkiä, tummanruskeita kiharoitaan. Koputin ikkunaan. Molemmat naiset säikähtivät. Margaret pelkäsi, että palvelijatar ei antaisi hänen lähteä mutta tämä sanoi, että olisin Margaretille parempi mies kuin tämän kihlattu ja antoi tytön paeta. Margaret suuteli kyynelsilmin kumaraisen vanhuksen hopeaisia hiuksia ja käski minun odottaa kadulla. Tottelin.

Seisoin kadulla, oven edessä. Näin Margaretin varjon häilähtävän ikkunassa mutten ehtinyt ajatella sen enempää enkeliäni, kun minua iskettiin takaapäin veitsellä. Käännähdin kivusta huudahtaen ja näin sirkustirehtöörin vertavaluva tikari kädessään. ”Minä tiesin tämän”, hän sähähti. ”Minä tiesin, että tulevalla vaimollani oli jotain juonia minua vastaan. Mutta se olitkin sinä”, hän huusi kovaan ääneen ja iski minua uudelleen. Kipu yltyi niin sietämättömäksi, että jalkani pettivät ja putosin voihkaisten mukulakiville. Minä en osannut arvata mitään tällaista, ajattelin, kun tirehtööri nosti tikarinsa ilmaan tappaakseen minut lopullisesti. Silloin kuulin Margaretin kauhunkiljaisun talon rappusilta. Hän huusi minua nimeltä itkuisena ja ryntäsi kihlattunsa kimppuun. Näin vain sinisen taivaan ja kuulin kiljuntaa ja huutoa. Tunsin valuvani nopeasti kuiviin. Näin silmänurkastani, kun tirehtöörin ruumis kaatui maahan viereeni ja näin sumein silmin, kun Margaret, rakas enkelini, polvistui viereeni tikari kädessään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, ettei pelastusta enää ollut.

Tunsin Margaretin lämpimät kyyneleet kasvoillani. Hän kuiskasi korvaani rakastavansa minua ja minä hymyilin hänelle. Margaret kohotti kihlattunsa tikaria, joka oli yhä hänen kädessään. Hän katsoi sitä ja katsoi minua, kuin lupaa kysyäkseen. ”Jos tahdot”, sanoin viimeisillä voimillani. ”Sinä saat päättää.” Margaret kumartui suutelemaan kasvojani, iski tikarin omaan rintaansa ja veti sen henkäisen irti. Huojuttuaan hetken paikallaan hän kaatui rintani päälle. Juuri ja juuri sain vedettyä käteni hänen hiuksilleen ennen viimeistä hengenvetoani. Sulkiessani silmäni kuulin tuulen kantavan säveltä mukanaan, kuin vuosien takaa:

”Näillä kaduilla/ei osata rakastaa…/ mutta ilman rakkautta täällä ei selviä yksikään.”

Andrei ja Margaret

Aamiaisaikaan

Syksyllä tein paperinukkepostauksen, jossa esittelin metsässä elelevät Stefanin ja Magdan vaatekaappeineen. Postauksen kommenteissa jatkoa kaipailtiin, joten tässäpä sitä olisi.

***

Havahduin hereille syvästä unesta. Avasin silmäni ja suljin ne saman tien auringon häikäisessä verhon raosta. Nousin istumaan ja venyttelin pitkään. Hyppäsin sängystä pois ja avasin verhot kunnolla. Hehkuvan oranssi kevätaurinko lämmitti kasvojani ikkunan läpi. Rakastin kevättä, olin aina rakastanut. Vaihdoin nopeasti yöpaidan housuihin ja villapaitaan ja kiiruhdin keittiöön kieputtaen matkalla hiukseni nutturalle. Keittiön pöydällä lojui Stefanin taskukello, josta tarkistin ajan: puoli kahdeksan. Nyökkäsin tyytyväsenä ja painelin ovesta ulos vedettyäni takin ja saappaat jalkaan.  

Ulkona oli pientä pakkasta ja värähdin villapaidasta huolimatta. Jatkoin matkaani talon taakse, johon Stefan oli kyhännyt ensimmäisenä syksynä pienen tallinkaltaisen hökkelin. Avasin oven ja astuin sisään hämärään. Prezwa hörähti lempeästi, kun tulin sen luo. Stefan ei pitänyt siitä, että ratsastin hänen hevosellaan. Prezwa oli kuitenkin rotuhevonen, eikä sitä saanut villiinnyttää. Annoin Stefanin valituksille pitkät. Hänestä ei ollut Prezwan kaltaisen hevosen isännäksi. Prezwa halusi olla villi, villi ja vapaa. Minäkin halusin. Stefan vain istua röhnötti ja valitti mökin olosuhteista. Ravistin ajatukset päästäni ja talutin Prezwan ulos tallinhökkelistä. 

Stefanin tuoma satula oli pölyyntynyt tallissa kuukausikaupalla, sillä minä en koskaan käyttänyt sitä. Prezwakin totteli paremmin ilman satulaa, ja vaikka Stefan kuinka haukkui minua rotuhevosensa selän pilaamisesta, en käyttänyt satulaa. Nousin orin selkään ja kannustin sen liikkeelle. Tämä oli meidän aamuhetkemme, rakas ja arvokas. Stefan ei koskaan voisi pilata tätä.

Ratsastimme pitkään ja lujaa. Ohut jää murtui Prezwan kavioiden alla ja meidän molempien hengitys huurusi. Aikamme riehuttua käänsin hevosen, ja ratsastin takaisin kotiin. Nautin vapaudesta ja vauhdista. Rakastin Prezwaa, rakastin sen liikkeitä ja intoa. Mökin pihaan saavuttuemme pudottauduin hevosen selstä ja päästin sen vapaaksi. Stefan moitti tätäkin tapaa. 

–Entä jos se karkaa? Mitä sinä sitten ajattelit tehdä? hän oli raivonnut minulle kuultuaan asiasta ensi kerran. Minua nauratti Stefanin raivo. Prezwa ei ikinä karkaisi. Se saattoi käydä pitkilläkin retkillä, muttei karkaisi koskaan. Luotin hevoseen kuin maahan jalkojeni alla. 

Tultuani mökkiin sisälle ja riisuttuani ulkovaatteet sytytin ensi töikseni tulen uuniin. Kun liekit alkoivat nuolla puita, lähdin koputtelemaan Stefanin ovelle. 

– Ylös sieltä, huudahdin oven läpi. Kuulin ärsyntynyttä murinaa. Huokaisin ja koputin uudelleen. 

– Stefan? On aika nousta ylös! huusin rynkyttäen ovea. Stefan oli kuitenkin lukinnut sen visusti, enkä saanut sitä auki. 

– Painu hiiteen, Stefan toivotti oven takaa. Tuhahdin. 

– Sinun olisi parasta herätä, muuten et saa aamiaista, totesin ykskantaan ja lähdin takaisin keittiöön.

Teepannun viheltäessä kimakasti Stefan raahusti kuin raahustikin keittiöön. 

– Huomenta, sanoin kohteliaasti, katsomatta kuitenkaan mieheen päin. Sain vastaukseksi katkeran kirouksen. Huokaisin syvään ja otin puhtaat kupit kaapista. Meillä oli käynyt hyvä tuuri mökin ollessa hämmästyttävän hyvin varustettu. Katoin pöydän, kaadoin kuppeihin teetä ja ojensin Stefanille veitsen leivän leikkaamista varten. Mies mulkoili minua tummien kulmiensa alta. Huokaisin syvään. 

– Ratsastitko sinä Prezwalla tänään? hän murahti. Nyökkäsin. 

– Sinä pilaat sen, Stefan sanoi haukaten leipää. Pyöräytin silmiäni. Stefan hörppäsi teetään ja hetken maisteltuaan pärskähti.

– Mitä moskaa tämä on? Yritätkö sinä naikkonen myrkyttää minut? hän ärähti. 

– Nimeni on Magda, vastasin jäätävällä äänellä. – Ja tuota parempaa teetä et tule saamaan. Viimeisetkin varastot ovat loppuneet. Joudumme odottamaan kesää, että yksikään teehen kelpaava kasvi alkaa kukkia. 

– Minä menen kaupunkiin hankkimaan teet, jos sinä et osaa tehdä mitään oikein, Stefan huudahti vihaisena. 

– Jos menet kaupunkiin, pääset hengestäsi, totesin tyynenä. Stefan kalpeni hiukan ja söimme aamiaisen loppuun hiljaisuuden vallitessa. 

Stefan nousi pöydästä ja oli jo menossa huoneeseensa. Pomppasin pystyyn ja pysäytin hänet. 

– Sinun pitää hakata lisää puuta, sanoin topakasti. Stefanin silmät leimahtivat. 

– Sinä naikkonenhan et minua komentele! hän ärjäisi. Sisuni kuohahti. 

– Me olemme eläneet täällä metsässä yhdessä kolme vuotta jo, etkä sinä ole kertaakaan kutsunut minua nimeltä! huusin. Stefan katsoi minua silmät salamoiden. 

– Minä olen Lewonjeyn jaarli! Minua ei keittiöpiiat komentele! 

– Sinä et ole ollut jaarli enää vuosiin, etkö voi käsittää? huusin. – Minun voimani eivät riitä puiden hakkaamiseen, etkö sinä voisi tehdä sitä kun kerrankin kauniisti pyydän? 

Stefan katsoi minua kylmästi.

– Minä en tottele sinun kaltaisiasi, hän sanoi vihaisena ja mieleeni palautui taas ne lukuisat kerrat, kun hän oli humalapäissään huutanut minulle satuttavia sanoja. 

– Ilman minua sinä et olisi selvinnyt hengissä näinkään kauaa, huomautin viileästi, mutta sanojen alla kupli avoin viha.Se oli Stefanille viimeinen pisara. Hän kohotti kätensä ja iski minua nyrkillä kasvoihin ennen kuin ehdin valmistautua. Lennähdin iskun voimasta lattialle. Kipu pakotti minut pieneen kerään. 

– Minua et komentele! hän huusi ja kuulin hänen marssivan käytävää pitkin huoneeseensa ja pamauttavan oven kiinni. 

Makasin siinä keittiön lattialla sykkyrällä kauan. Kivun hellittäessä nousin hitaasti ja hoipertelin pienen, likaisen ja halkeilleen peilin luo keittiön nurkkaan. Poskellani loimotti valtava mustelma. Huomasin kasvoissani jotain muutakin outoa. Kyyneleitä. Niitä ei ollut valunut poskiani pitkin vuosiin. 

Luukku 23: Pimeän yön valssi

Enää yksi yö, joko jännittää?

Eilen tosiaan loppuivat Enya-tekstit, ja tänään saatte vielä perinteisen novellin, huomenna jotain ihan muuta :) 

Pimeän yön valssi on viimevuotiseen Risingin jouluprojektiin kirjoitettu teksti. 

***

Pimeän yön valssi

- Olen pahoillani, Katy kuiskasi ja syleili Dania. Dan itki katkerasti, ei hän voinut muutakaan. Evelynin kalpeat kasvot olivat näyttäneet niin rauhallisilta ja niin kauniilta ja niin… kuolleilta? Jos Dan ei vain olisi riidellyt tytön kanssa, näin ei olisi käynyt.

- Se oli kaikki minun syytäni, Dan nyyhkäisi. Katy silitti veljensä hiuksia.

- Ei se ollut. Niin olisi voinut tapahtua kelle vain. Evelyn sattui vain olemaan se onneton, hän sanoi lohduttavasti, mutta Dan vain pudisti päätään.

- Ei. Hän teki sen minun takiani! Hän hukuttautui, koska minä olin sellainen, Dan huusi ja purskahti entistä katkerampaan itkuun. Hän tiesi, ettei koskaan voisi päästä asian yli.

Vuotta myöhemmin

Kotona oli liiankin hiljaista nyt, kun Katy oli mennyt naimisiin. Dan odotti tapaavansa sisarensa aina tullessaan kotiin ja suuttui itselleen aina kun muisti, ettei Kat enää koskaan istuisi tämän talon takan ääressä. Dan ei erityisemmin pitänyt Katin aviomiehestä, joten hän oli kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta tulla sisarensa kotiin viettämään joulua. Viime talvena oli näyttänyt siltä, että sekä Dan että Kat olisivat saaneet viettää tämän joulun puolisonsa kanssa: Rewe oli piirittänyt Katia selvästikin avioliitto mielessään ja Dan oli juuri mennyt kihloihin Evelynin kanssa. Danin sydäntä vihlaisi ajatuskin Evelynistä. Rewe oli onnistunut, Dan ei.

Danin silmien eteen piirtyi kuva Evelynistä, tämän kiiltävänmustista hiuksista ja vaaleista, sinisistä silmistä. Evelyn oli kaikin puolin täydellinen tyttö, kiltti, kaunis ja viisaskin. Hänessä oli vain yksi huono puoli: mustasukkaisuus. Jos tyttö vain kuvittelikin Danin edes kävelemässä toisen tytön ohi, hän alkoi mököttää ja tiuskia Danille. Dan itse oli sen verran kiivasluonteinen, että Evelynin mykkäkoulu oli kuin kipinä ruutiin. Evelyn sieti ainoastaan kahden tytön oleilevan Danin kanssa: Katyn ja Rosannan, Evelynin vanhemman sisaren, joka oli jo naimisissa. Danin ja Evelynin riidat olivat kovaäänisiä ja hurjia, ilmassa lenteli niin kovat sanat kuin tavaratkin. Herkkähermoinen Kat otti tavakseen paeta huoneeseensa räiskyviä riitoja ja olikin osasyy sovintoon, Dan ei nimittäin kestänyt ajatella siskonsa kärsimystä. Onneksi Evelyn ei ollut pitkävihainen, vaan mökötettyään aikansa oli taas kiltti ja lempeä ja katui syvästi riitaa.

Kun Dan kuuli onnettomuudesta, hän oli juuri lähtenyt läheiseen kylään asioille. Hän oli riidellyt Evelynin kanssa rajusti edellisenä päivänä. Hän kuuli takaansa tulevan reen äänen ja kuuli jonkun huutavan nimeään… Rosannan aviomies Peter… Evelyn hukkunut… Dan ei muistanut kuin välähdyksiä tilanteesta, miten hän oli tullut Evelynin kotiin, nähnyt tämän itkevät vanhemmat, rauhallisena pysyttelevän Rosannan ja lopulta Evelynin, hänen kauniin, ihanan Evelyninsä vuoteella, kalmankalpeana, kuolleena. Hän muisti syöksyneensä ulos ja oksentaneensa kotipihalle. Katy oli kuullut tapahtuneesta ja tuli lohduttamaan Dania. Sisko tarkoitti hyvää, mutta se ei auttanut mitään. Myöhemmin Rosanna kertoi Evelynin kävelleen joen partaalla etsien rautatammen lehviä kodin koristukseksi, liukastuneen ja pudonneen joen päällä olleen ohuen jääkuoren läpi, lyöneen päänsä pohjan kiviin ja hukkuneen. Traaginen tapaus, mutta täysin sattumaa, Rosanna vakuutteli. Kyläläiset kuitenkin alkoivat pian juoruta riidoista ja Evelynin itsemurhasta ja Dan joutui epäsuosioon. Juorut saivat vastiketta, kun kevään koittaessa eräs kalastaja löysi matoja kaivaessaan Evelynin kihlasormuksen, joka oli haudattu syvälle maahan. Vaikka Evelynin perhe kiisti kaiken, he muuttivat pois kylästä parin viikon sisään sormuksen löytymisestä.

Dan vilkaisi ikkunoiden takana tummuvaa iltaa ja laittoi käden taskuunsa, missä tunsi tutun sormuksen pyöreän muodon. Hän ei tiennyt, miksi kantoi onnetonta muistoa jatkuvasti mukanaan, mutta hän ei voinut luopuakaan siitä. Varsinainen joulu, hän tuhahti itsekseen, kun katsoi turhaan keittiöön, jossa Kat oli aina näihin aikoihin puuhaillut. Tämä oli ensimmäinen joulu vanhempien kuoleman jälkeen, jolloin hän oli ihan yksin. Dan istahti murahtaen tuolille ja muisti samassa unohtaneensa Katin lainaksi antaman maitoastian ulos aiemmin päivällä. Yöstä oli tulossa hyvin kylmä, ja astia oli täynnä vettä, joka jäätyessään rikkoisi kauniin, posliinisen astian ja vaikka Kat kuinka vakuuttelisi, ettei se haittaisi, Rewe tappaisi Danin. Dan puki mieli mustana vaatteet ylleen ja lähti ulos.

Ulkona oli sen verran pimeää, että kesti aikansa, että Danin silmät tottuivat pimeään. Hänellä ei ollut aavistustakaan astian sijainnista. Hän etsi etsimistään, muttei löytänyt mitään. Hän oli juuri menossa hakemaan myrskylyhdyn ulkoa, kun huomasi pihan perällä seisovan hahmon.

Dan vei käden suulleen, ettei olisi huutanut. Hahmo näytti jäästä veistetty ja kaunis kuin kuu. Dan astui lähemmäs ja näki, että hahmo oli nainen. Valkeat hiukset oli nostettu ylös ja puku kimalsi kuin pehmyt lumi. Asu jätti käsivarret ja olkapäät paljaiksi ja Dan näki, että iho (jos sitä ihoksi saattoi sanoa) oli samannäköinen, kun ikkunat talvipakkasten jälkeen, täynnä kuurankukkia. Hahmon kasvonpiirteitä ei erottanut kunnolla, mutta Dan näki vaaleat, siniset silmät, joissa oli kylmä, pistävä ilme. Sitten hahmo avasi suunsa ja puhui.

- Tanssi kanssani. Ääni oli kova kuin teräs ja nämä kaksi sanaa lävistivät Danin kuin miekat. Hahmo ojensi vasemman kätensä ja toisti sanat, eikä Dan voinut kieltäytyä. Tuuli nousi ja muodosti selvän rytmin: yks-kaks-kol-kaks-kaks-kaks-kol. Dan, joka kyllä oli harjoitellut häävalssia tunnisti rytmin, sai sävelestä kiinni ja vei hahmon tanssiin.

Dan tunsi tanssiparinsa hohkaavan kylmää ja mietti, näkikö unta. Jos tämä oli totta, niin kuka nainen oli? Häntä paleli ja hän ummisti silmänsä. Hän tunsi kohoavansa maasta ja jatkavansa tanssia ilmassa. Hän tärisi kylmästä ja puristi huulensa yhteen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli silmät kiinni, mutta hän tunsi vauhdin hidastuvan ja jalkansa koskettavan maanpintaa. Hän avasi silmänsä ja näki joen ja sen partaalla kasvavan rautatammen… hän tunsi paikan. Jäätyttö katsoi häntä sinisillä silmillään ja nauroi kylmää, kimeää, kovaa naurua.

- Arvasin, että tiedät, missä olemme. Muistatko tämän paikan? Kun kihlasit erään tytön täällä? Muistat kai senkin, että tämä tyttö hukkui jokeen tällä samalla paikalla? Sinun takiasi! Sinä, joka et koskaan voinut olla flirttailematta toisten naisten kanssa, aiheutit tuskallisen kuoleman! tyttö hihkui voitonriemuisena. Dan näki nyt tytön kasvot paremmin. Evelyn. Häntä heikotti, mutta hän yritti ajatella järkevästi.

- Evelyn, kerro totuus. Teitkö sinä itsemurhan? Minun takiani?

- Minun nimeni ei ole enää Evelyn. Minä olen nyt Jääkuningatar! Mutta vielä kun olin Evelyn, tein itsemurhan, koska en voinut rakastaa valepukkia! Valepukkia, jolla oli joku toinen! tytön ääni kohosi kiljunnaksi.

- Evelyn-kiltti! Minä lupaan, että ainoa, jota rakastin sinun lisäksesi oli sisareni! Sinua minä rakastin! En koskaan edes ajatellut muita tyttöjä. Sinä kehittelit kuvitelmat uskottomuudestani, Dan huudahti. Jäätyttö nauroi pilkallisesti.

- Niinhän sinä sanot! Mutta nyt lörpöttelyt ovat ohi! Minä olen tullut tänne näyttämään sinulle, miltä tuntuu hukkua, Evelyn, Jääkuningatar, huudahti ja nauroi kimeästi. Hän tarttui Danin olkapäihin ja alkoi työntää Dania kohti joen mustana virtaavaa vettä. Dan harasi kaikin voimin vastaan, mutta Evelyn oli vahvempi. Hän huusi Evelynin nimeä.

- Minä en ole enää Evelyn! tyttö raivosi ja työnsi kovempaa. Tytön kasvot olivat yhä lähempänä Danin omia ja Dan tunnisti joka ikisen piirteen.

Dan takertui viimeiseen oljenkorteensa ja painoi kiireesti suudelman Evelynin kylmille, hennonsinisille huulille. Suudelma oli kylmä, mutta Dan rakasti sitä. Evelyn räpiköi irti Danin otteesta ja kiljaisi vertahyytävästi. Hänen huolitellut hiuksensa räjähtivät auki nutturalta ja tyttö levitti kätensä ja Dan näki veitsenterävät kynnet paiskautuessaan maahan.

- Minä sulan! Minä sulan! Evelyn kiljui. – Miksi sinä kurja teit noin?! Miksi? Tämä ei jää tähän! hän huusi ja kiljaisi kivusta tarttuen sydämeensä, joka hehkui punaisena sulavan rintakehän läpi. Dan syöksyi tytön luo ja repi tämän sydämen irti rinnasta. Kuului vaimea humahdus ja kova läiskähdys, kun Evelyn lysähti kasaan vesilätäköksi. Hän huusi vielä kerran hiljaa ja imeytyi sitten maahan. Dan vaipui alas maahan puristaen sydäntä yhä kädessään.

Kun hän havahtui, hän nousi istumaan ja avasi nyrkkinsä. Hänen kämmenellään lepäsi lasinen sydän, joka hehkui aamuauringossa vaaleanpunaisena. Jostain kauempaa, järven takaa, kuuli kirkonkellojen sointi. Oli joulupäivän aamu. Pimeä yö oli väistynyt, valo oli palannut. Dan käänsi sydäntä kädessään ja näki siihen kaiverretun tekstin:

Jääkuningattaren voiman voi murtaa ainoastaan lämmin rakkaus

Luukku 22: Ja joskus

Viimeisiä viedään... Ja jos tarkkoja ollaan, tämä on omassa sarjassaan viimeinen, tämä nimittäin päättää And Winter Camen kappaleisiin perustuvien novellien sarjan, mutta ei hätää! Saatte nautiskella luomuksistani (miten tuo kuulostaa jotenkin Frankenstainmaiselta?) aattoon asti :) Mitä sieltä on tulossa, jääköön yllätykseksi.

***

Ja joskus

(Oíche chiúin (Chorale))

Kulkue kulki kynttilät käsissään lumihankien läpi. Oli niin myöhäinen ilta, että pienimmät lapset olivat melkein unessa. Vanhemmat lauloivat ja tuijottivat eteensä, kynttilöiden täplittämää metsämaisemaa. Jossain soivat kellot, yksin pimeydessä. 

Doler vilkaisi vieressään kulkevaa hahmoa. Siskon silmissä oli kynttilästä heijastuva loiste. Oljenväriset letit valuivat myssyn alta ja saappaat marssivat edellä kulkevien jalanjäljissä. Sisko oli odottanut tätä päivää koko vuoden. Vaikea uskoa, että sisko oli heikko ja makasi suurimman osan ajastaan vuoteessa tuijotellen ulos. Vanhemmat olivat epäröineet: päästääkö tyttö kulkueeseen vai ei? Doler oli kuitenkin rukoillut heitä, siskon onnellisuuden vuoksi. Nytkin hänen kasvoiltaan kajasti onnellinen hohde, kuin pienellä lapsella. 

– Eikö olekin kaunista? sisko kuiskasi nostamatta katsetta kynttilästään. Doler nyökkäsi. 

– Onko tämä sellaista kuin odotit? hän kysyi matalalla äänellä. Sisko hymyili ja painoi päätään hiukan. 

– Minä jään kivipaasille, sisko sanoi äkisti vaihtaen puheenaihetta. Doler pysähtyi. 

– Et sinä saa! hän huudahti hiljaa. Kivipaasille jääminen tarkoitti vain yhtä asiaa: sisko ei jaksaisi enää tulla takaisin kotiin. Doler katsoi järkyttyneenä pientä hahmoa. Sisko puhui kuin maailman itsestään selvimmästä asiasta. Ei, sisko ei voinut jäädä. Doler kantaisi hänet kotiin, jos ei mitään muuta. Sisko pudisti päätään kuin arvaten veljensä mietteet. 

– Ei, minä jään. Haaveeni toteutuu, se on pääasia. Tämän halusin kokea edes kerran, sisko sanoi ja puristi vapaalla kädellään Dolerin omaa ja yhtyi kulkueen laulamaan lauluun: 

Nyt on aika, nyt on aika

kohdata pimeyden voittaja

Valo saapuu jälleen

ja sen vartija vie minut kotiin.

Läpi pimeän, ikuisen yön 

kulkee valo kohti päämäärää

ja joskus, joskus sinne jään

Sisko oli niin rauhallinen ja niin valmis. Doler puristi tytön kättä vielä viimeisen kerran. Hän ei enää pelännyt, oli aika päästää irti ja kääntyä kohti tulevaa. 

Ja joskus, joskus sinne jään

Luukku 21: Ajasta toiseen

Enää kolme yötä jouluun!

Ajasta toiseen sopisi ehkä uuteenvuoteen, mutta olkoot. Pidän itse tarinan rakenteesta, mutta teksti on vähän kömpelö. Kappale on kuitenkin hyvä :)

***

Ajasta toiseen

(My! My! Time flies!) 

Salongin kello käy vain kerran vuodessa, jouluyönä. Silloin se alkaa tikittää yllättäen ja salaa. Se lyö kaksitoista kertaa ja pysähtyy ennen aamua. Tänä vuonna minä aion valvoa koko yön ja kuulla kellon lyövän. Ehkä astun kellon sisäänkin, sillä haluan kurkistaa aikojen taakse. Siinä on oma vaaransa: voi jäädä sille tielle. 

Voi kuinka aika rientääkään!

Isosetä Alfred astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui 1600-luvulle. Hän söi erään herra Isaacin kanssa valtavan määrän omenoita. Ruokailun päätteeksi vieraanvarainen isäntä istui puun alle ja hänen päähänsä putosi valtava, punainen omena. Silloin isosedän oli pakko lähteä, että hän ehtisi vielä takaisin kotiin. 

Voi kuinka aika rientääkään!

Rose-täti astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui vuoteen 1812. Hän tapasi hienon herrasmiehen, joka paini sinfonian parissa. Täti soitti pianollaan muutaman nuotin ja herra ilahtui: se oli ollut puuttuva osa! Hän soitti koko sinfoniansa tädille, joka sai kuulla sen ensimmäisenä maailmassa. Täti ei kuitenkaan ehtinyt enää takaisin. 

Voi kuinka aika rientääkään!

Evelyn-mummi astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui vuoteen 1968. Hän tapasi tuttuja: neljä miestä, jotka ylittivät katua. Evelyn oli niin onnellinen, että varasti yhdet kengät ja toi ne kotiin. Toiset puhuvat kenkien unohtamisesta, mutta oikea syy yhden herran paljasjalkaisuuteen on mummoni näpistelytaidot. 

Voi kuinka aika rientääkään! 

Richard-setä astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui 1950-luvulle. Hän tapasi kitaraa näppäilevän nuoren miehen. Richard ihastui miehen ääneen ja hän kannusti miestä hankkimaan levytyssopimuksen ja uskomaan itseensä. Richard ei halunnut lähteä pois vaan hän jäi huolehtimaan miehestä ja oli tämän vierellä kun hänestä tuli kuningas, josta yhä puhutaan. 

Mutta annetaan eilisen olla, kello lyö jo. Uskallanko astua sisään ja löytyä jostain muualta? Voi olla huominen, mutta voi olla myös sama aika sata vuotta myöhemmin. Minä uskallan ja kerron kaiken, kun palaan… jos palaan. 

Luukku 20: Kohtaaminen

Kohtaaminen ei ole suosikkinovellejani, mutta tunnelmasta pidän. Se pohjautuu erääseen runoon, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten. Runossa oli jotain, mikä tekstistä jäi puuttumaan. 

***

Kohtaaminen

(The spirit of Christmas Past)

Lumi putoili pyörien alas maahan. Istuin lumisilla rappusilla katsellen aukiota ympärilläni. Se oli valtavien, pakkasen värjäämien puidenrunkojen rajaama ja sen keskellä oli vanhan temppelin rauniot, joiden portailla minäkin istuin. Maassa oli, ihme kyllä, purppuraisia kukkia. Minä en kuitenkaan ollut yksin. 

Aukealla ei ollut vuosisatoihin ollut ketään. Temppeli oli kuulunut Ekholle, kaiulle. Se oli avoin, pyöreä, ehkä joskus vihertävä, mutta nyt se oli huurteen kuorruttama ja hopeanhohtoinen. Täällä ei ollut eläimiä, minä ainoana ihmisenä. Katselin keskittyneenä puiden väliin. Tule, tule, tule. 

Vitivalkea yksisarvinen ilmestyi kuin kutsuttuna puiden välistä. Sillä oli kultaiset kengät ja sen sarvi oli hopean ja kullan värinen, kierteinen ja terävä kuin miekka. Se katsoi minuun hopeisilla silmillään ja kallisti epäluuloisena päätään. Ojensin käteni ja se käveli minua kohti jääden metrin päähän. En tee sinulle pahaa, vakuuttelin hiljaa ja istuin aivan hiljaa ja hievahtamatta paikoillani. Yksisarvinen käveli epäröiden lähemmäksi ja painoi päänsä syliini. Kyhnytin sen otsaa ja kuiskuttelin sille kauniita sanoja. 

Hetken aikaa tunsin olennon ajatukset. Se olisi halunnut jäädä, mutta vaisto käski sitä pakenemaan. Se ei viihtynyt vangittuna. Se halusi juosta. Painoin kasvoni sen kultaiseen harjaan ja hengitin siitä lähtevää piparmintun tuoksua. Irrotin otteeni ja nostin pääni. Yksisarvinenkin nosti päänsä ja katseli minua kuin kysyen. Nousin ylös ja silitin sen selkää. Kysyin siltä saisinko nousta sen selkään. Se ei kieltänyt tai vastustellut hypätessäni sen lumenvalkeaan selkään. Se hirnahti kuuluvasti ja kuopaisi maata. Piikkipaatsaman oksat taipuivat aukiolle ja katsoin viimeisen kerran temppelin raunioita. Nyt oli mentävä. 

Kannustin yksisarvisen hurjaan laukkaan läpi metsien, kohti tuntematonta. Meitä yhdisti rakkaus vauhtiin ja vapauden kaipuu. Lumi pöllysi yksisarvisen kavioiden alla ja tunsin sen nauttivan. Niin nopeasti yhdistyimme, pysymmekö aina yhdessä? Pudistin ajatukset mielestäni. Ikuisuus ei välttämättä kestä kauan, pitää juosta kun vielä voi! 

Luukku 19: Keskiyön sininen taivas

Luukutus!

Tämä kuuluu suosikkeihini. Syytä en oikein osaa sanoa, mutta pidän siitä erittäin paljon. 

***

Keskiyön sininen taivas

(Stars and midnight blue)

Seisoit katulampun valokeilassa vanha, sininen myssysi silmille vedettynä. Lumi pyörteili hiljaa alas taivaalta ja uskalsin tuskin hengittää. Näytit jopa vihaiselta tummien kulmiesi alla. Minua hävettää myöntää, että pelkäsin. Miksei elämä mennyt kuin kirjoissa?

– Onhan kaikki hyvin? kysyin arasti. Sinä vain murahdit. Toivoin, että sanoisit jotain.

– Minun täytyy lähteä, sanoit ykskantaan ja käännyit kannoillasi. Juoksin perääsi ja huusin nimeäsi. Tähdet tuikkivat keskiyön sinisellä taivaalla. Pysähdyit äkisti.

– Ruby, me puhuimme tästä, sanoit ja käännyit. Purin huultani ja tärisin kylmästä. – Et voi roikkua perässäni kuin pikkulapsi äitinsä helmoissa. Minä ymmärrän, että tämä on vaikeaa sinulle, mutta minä olen tehnyt päätökseni, sanoit kasvoillasi päättäväinen, vakava ilme. Räpyttelin silmiäni, etten alkaisi itkeä. Sinun kasvoillasi ei ollut häivääkään myötätuntoa, vaikka näit kuinka kärsin. Käänsit kasvosi tähtitaivaalle ja suljit silmäsi. Minä niiskaisin.

– Älä pakota minua unohtamaan! kuiskasin kiihkeästi. – En voi jättää sinua!

– Sinulla ei ole vaihtoehtoja! karjaisit ja astuin askeleen kauemmaksi. – Alan pian itsekin itkeä, sanoit häpeillen. Seisoimme pitkään hiljaa. Sitten sinä avasit sylisi ja vedit minut lähellesi.

– Anteeksi, Ruby, anteeksi. Minä olen pahoillani, mutisit ja tunsin kyyneliesi valuvan otsalleni. Me seisoimme syleilyssä katulampun keltaisessa valokeilassa lumen kimallellessa ympärillä.

Siitä lähtien, kun katosit, olen pelännyt puolestasi. Kun katosit, olin suunniltani huolesta. Menetin sinut unelle. Sinä sanoit olevasi kunnossa, mutta minä näin totuuden. Uni vei voimasi ja melkein tuhosi sinut, mutta sain sinut takaisin ajoissa. Nyt muutkin ymmärsivät ja alkoivat vahtia sinua. Halusit häkistä vapauteen ja karkasit, saadaksesi nähdä lisää unta. Tällä kertaa et välttämättä palaisi.

– Et voi tulla mukaani, Ruby. Se paikka, mihin menen,  ei ole sopiva sinun ikäisellesi tytölle, sanoit hiljaa. Pudistin päätäni.

– En ole enää lapsi. Olen yhtä vanha kuin sinäkin, sanoin tiukasti. Hymyilit ilottomasti.

– Ruby, usko minua. Jos he näkevät sinut, en voi enää maksaa unestani rahalla. Haluan suojella sinua.

– Haluat untasi enemmän kuin minun turvaani, tiuskaisin ja ravistelin kätesi ympäriltäni. Avasit suusi ja suljit sen taas. Käännyin kannollani ja lähdin marssimaan tieheni, mutta kuulin huudon takaani. Osat olivat vaihtuneet. Sydämeni hakkasi, kun kuulin sinun juoksevan perääni.

Otit kasvoni käsiesi väliin ja itkit. Panssarisi oli vihdoin murtunut, olin saanut sinut ymmärtämään oman kipuni. Kuiskailit nimeäni ja lumi satoi olkapäillesi. Kyyneleet kastelivat omatkin poskeni. Et voisi enää kääntyä takaisin ja tiesin sen. En vain halunnut uskoa…

Olit lähelläni ja mietin, miten kertoisin asiani. Kasvosi oli itku vääristänyt ja ryhtisi oli olematon. Et ollut lainkaan sellainen kuin silloin, kun näin sinut ensi kerran. Et naura, et edes hymyillyt. Tätäkö sinä haluat elämältäsi? Oletko aivan varma, että uni on sinulle kaikkein tärkein?

Hyväilin kasvojasi ja yllättäen huulesi koskettivat omiani. En voinut iloita, vaikka haaveeni oli toteutunut. Sinä irrotit kätesi, pyyhkäisit hiukset kasvoiltasi ja hymyilit surullisesti. Pyyhin kyyneleen poskeltasi ja astuin taaksepäin.

– Minun täytyy nyt mennä, kuiskasit ja nyökkäsin.

– Ethän unohda? kysyin paksulla äänellä. Pudistit päätäsi.

– En, en edes unessa. Minun on nyt pakko mennä. Siis…

– Nämäkö ovat hyvästit? Nyökkäsit. Painoin pääni alas ja sanoin sen, mitä olin halunnut sanoa jo pitkään:

– Sinä olet kadottanut itsesi uniin, minä kadotin itseni sinuun.

Näytit siltä, kun alkaisit jälleen itkeä ja käännyit pois minusta.

– Hyvästi, Ruby…

– Seuraavaan elämään, kuiskasin selällesi, joka alkoi hitaasti loitota luotani. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. 

Sinä palaisit vielä, minä näkisin sinut. Lumeen oli hajonnut satojatuhansia timantteja miljooniksi pieniksi paloiksi. 

Luukku 18: Kellonsoittaja

Kellonsoittaja lähti musiikista ja sen "kellonlyönneistä". Kuuluu kategoriaan Vähän kömpelömmät tekeleet, mutta ajatus on kiinnostava. Hoitan epäloogisuuksia tekstiin jäi, mutta tässä vaiheessa mulla alkoi olla jo aika kova kiire tekstien kirjoittamisessa, joten yrittäkää kestää.

***

Kellonsoittaja

(One Toy Soldier) 

Jäseniäni kolotti noustessani ylös lämpimästä sängystäni ja vetäessäni ikivanhan villakangastakin päälleni. Pistin päähäni ikivanhan karvareuhkan ja vedin jalkaani mustat saappaat. Otin kävelykeppini ja köpötin ulos.

Jouluaamuna ei ketään ollut liikkeellä, tietenkään. Ainoat elolliset olennot itseni lisäksi olivat varpuset torin laidalla. Annoin niille taskustani joululimpun murusia ja jäin katselemaan hymyillen niiden hyppelyä. Ne olivat yhtä iloisia kuin minäkin, olkoonkin, ettei niillä ollut huolta huomisesta. Minulla on, ja olen ainoa, joka voi sanoa niin.

Ihmiset pitävät minua vähän höppänänä vanhana ukkona, mutta eivät tiedä oikeaa henkilöllisyyttäni. Minä olen älykkäämpi kuin he arvaavat. Istun keinutuolissa takan edessä, mutta ajattelen jatkuvasti kirkkaasti.

Jatkoin matkaani kohti kirkkoa. Kävelin hautausmaan kautta ja sytytin kynttilän pikkuiseen lyhtyyn vaimoni haudalle. Seisoin sen vieressä hetken ja muistelin häntä. Vaikka minulla olikin ajan avain, kaikkeen en voinut vaikuttaa. Meidän tyttäremme istui kai tälläkin hetkellä kellotornissa ja tuijotti kellon viisareita. Hänen pöydällään oli varmaankin muistilehtiö, jossa luki päivämäärä ja päivän sää. Hänelle ei kannattanut valittaa työajoista, sillä hän oli töissä jatkuvasti. Ei, siltä ei vain tuntunut, vaan niin oli. Tänään hän istuisi pöytänsä ääressä turhaan, kukaan ei koskaan kaivannut häntä jouluaamuna.

Nousin kirkon portaat ylös ja hätistelin pulut pois tieltäni. Avasin oven, enkä tarvinnut avainta. Hyppelin vanhoista jaloistani huolimatta iloisesti kaikki 150 porrasta ylös ja hengähdin päästyäni kellotorniin. Kopautin kelloa kävelykeppini kultaisella kädensijalla ja aika jatkoi taas kulkuaan. Aika pysähtyi aina jouluaattoyönä, enkä ole koskaan keksinyt sille selitystä. Näin torilla kumaraisen hahmon: hän oli vanha vuosi, tyttäreni kasvatti. Kun hän kuolisi, tyttäreni saisi uuden kasvatin, aivan pienen vauvan. Vuoden kuluttua hänkin olisi tuossa tilassa. Surullista, mutta totta: aika kului aina niin kovin nopeaan.

Sitten vasta muistin tehtäväni ja kävelin kellonarujen luo. Kiskaisin pienimpien kellojen naruista ensin ja lopuksi keinuin suurimman kellon ranteenpaksuisessa köydessä. PingpingdingpingpongdindDONGDONG. Jatkoin tätä niin kauan, että kellojen kaiut soivat itsekseen. Pudistelin pölyt käsistäni ja jatkoin matkaani alas. Ihmiset heräilivät ja toivottelivat toisilleen hyvää joulua. Joku mainitsi jotain tyttärestäni, neiti Ajasta. Hymyilin itsekseni.

Nyt huomaan: taisin unohtaa esitellä itseni? Minä olen herra Aika. 

Luukku 17: Viimeisen kerran

Viimeisen kerran kuuluu suosikkeihini, koska pidän sen tunnelmasta ja kuvailusta. Vanhimman miehen kertomalle tarinalle oli useampikin lopetus, mutta päädyin nykyiseen, johon en kylläkään ole tyytyväinen. Syksyllä kirjoittamani Syyslaulu muistuttaa tätä hieman, mikä häiritsee minua vähän.

Viimeinen luukku tulee illalla :)

***

Viimeisen kerran

(Last time by moonlight) 

Pakkanen helisi puissa. Tähtiä ei näkynyt. Metsän ainoa valopilkku oli nuotion valtava oranssinkeltainen roihu. Nuotion äärellä istui kolme miestä. Vanhimman kasvot olivat ahavoituneet ja pakkasenpuremat, hänen hartiansa olivat leveät ja ruumis valtava. Hän istui kaatuneella puunrungolla ja hänen uskollinen pikimusta verikoiransa makasi rungon vieressä pää etutassujen välissä. Häntä vastapäätä istui pieni ja hento mies, joka näytti jatkuvasti hermostuneelta eikä oikein koskaan tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Hän oli hiljainen ja tuijotti nuotiota. Hänen vieressään istui vieläkin pienempi mies, melkein poika vielä. Hän oli normaalisti elämäniloinen, reipas, eloisa ja puhelias, mutta nyt hänkin oli vaiennut. Vaalea, kihara tukka roikkui silmillä. He olivat viimeistä kertaa näin kolmisin: vanhimman oli aika jatkaa matkaa pian. Tässä mainittakoon, että he olivat vain ystäviä, eivät lainkaan sukua. 

Vanhin, joka normaalisti oli vähäpuheinen, avasi suunsa ja sanoi hiljaisella, käheällä äänellään: 

– Minäpä kerron teille erään tarinan, jonka minä kuulin ollessani lapsi. Nuorin nosti päänsä ja hymyili innokkaasti. Keskimmäinenkin näytti piristyneen. Vanhin katseli liekkejä ennen kuin aloitti. Hänen koiransa nosti päätään ja murahti hiljaa. Mies silitti sen sileää turkkia ennen kuin aloitti jälleen. 

– Olipa kerran eräs seikkailija. Hän oli lähtenyt kotoaan vuosikausia sitten ja jäänyt sille tielleen. Hän oli kulkuri, rakasti tietä, rakasti seikkailuja. Hän kulki pitkin maailmaa ja keräili muistoja matkaltaan. Monet pitivät hänestä ja jotkut halusivat hänen mukaansakin. Hän kuitenkin halusi vaeltaa yksin, ilman riippakiviä. 

– Puhutko meistä? nuorin kysyi haastavasti. Vanhin katsoi häneen lempeästi ennen kuin jatkoi. 

– Niin nuorukainen vaelsi yksin, ilman seuraa monta vuotta. Hän kuitenkin huomasi, että hänen matkansa vei yhä useammin pieneen kylään, jossa asui eräs tyttö, josta hän piti kovasti. 

– Ahaa, nyt taidan tietää! Oletko sinä rakastunut? nuorin kysyi nyt innokkaasti, vähän kiusoitellen. Keskimmäinen punastui myötähäpeästä. Vanhin tuijotti ainoastaan liekkejä välittämättä kommentista. 

– Tyttö olisi halunnut mennä kulkurin kanssa naimisiin, mutta kulkuri ei tahtonut menettää vapauttaan. Hän kieltäytyi ja jatkoi matkaansa. Tyttö ei kuitenkaan pitänyt siitä, vaan sanoi, että jos nuorukainen kieltäytyisi kolmesti, tapahtui jotain kauheaa. Mies vain nauroi ja jatkoi matkaansa. 

– Kauhea ihminen! nuorin huudahti. Keskimmäinen potkaisi tätä jalkaan, mutta vanhin mulkaisi heitä lopettaen alkamattoman tappelun. 

– Tuli kesä, tuli syksy, talvi. Keväällä kulkuri saapui jälleen kylään ja tyttö pyysi tätä miettimään uudelleen. Kulkuri kieltäytyi ja tyttö muistutti tätä, että vielä ensi kevät olisi aikaa korjata virheet. Kulkuri ei välittänyt ja seuraavana keväänä hän kieltäytyi jälleen. Tuli kesä, tuli syksy, talvi. Talvella kulkuri menetti ruokansa nälkäiselle susilaumalle ja pelastautui itse täpärästi juoksemalla kylään, jossa tyttö asui. Hän hakkasi ovea ja rukoili tyttöä avaamaan oven, mutta kukaan ei tullut. Kulkuri kiersi jokaisen oven ja pyysi apua, mutta koskaan ei kukaan tullut avaamaan. 

– Ei kai tyttö sentään niin vihainen ollut? nuorimmainen kysyi ja nyt myös tarinankertoja suuttui. 

– Jos et nyt vaikene, niin syötän sinut koiralleni! hän ärähti. Nuorin kalpeni ja hiljeni. Sekä keskimmäinen että vanhin hymyilivät tyytyväisinä ja tarina sai jatkua. 

– Kulkuri kuuli takaansa äänen. Siellä seisoi vanha mies, joka oli pukeutunut vain ohueen kaapuun jäätävässä pakkasessa. ”Täällä ei ole enää ketään. Tauti vei heidät kaikki, surma ei säästänyt ketään”, vanhus sanoi vakavasti. Nyt kulkuri ymmärsi, että tyttö oli ollut tosissaan uhkailussaan. Hän polvistui itkien vanhuksen eteen ja kysyi mitä voisi tehdä. ”Sinun täytyy ensin kerätä ympärillesi rakkaita ystäviä ja sitten jättää heidät. Vain niin saat tietää, miltä sydämen särkyminen tuntuu”, vanhus sanoi vakavasti. Ja niin kulkuri otti hoiviinsa seuraavasta kylästä kaksi seikkailuun halajavaa nuorukaista. He kulkivat yhdessä vuosikymmenen verran, kunnes vanhus ilmestyi jälleen kulkurille. ”Sinun on nyt aika lähteä”, hän ilmoitti ja kulkuri joutui jättämään sydän särkyneenä ystävänsä. Sydän murskana hän kulki vanhuksen perässä läpi pimeän maailman, eikä enää nauttinut kulkemisesta. Mutta silloin, aivan äkkiä kulkuri näki tytön, joka oli kysynyt häntä vihille. Tyttö oli siinä, yhtä elävänä ja todellisena kuin aina ennenkin. Kulkuri kosi tyttöä ja tyttö suostui. Vanhus otti heitä molempia kädestä ja vei heidät kuin tyhjästä ilmestyneeseen, kirkkaasta valosta tehdyn portin toiselle puolelle. Sen jälkeen kukaan ei enää koskaan nähnyt kulkuria, saatikka tyttöä tai vanhusta, vanhin mies lopetti puheensa. 

– Oliko tässä tarinassa jokin opetus? keskimmäinen kysyi kirkkaalla äänellä avaten nyt suunsa ensimmäistä kertaa. Vanhin hymyili. 

– Joskus sydän täytyy särkeä, että voisi saada onnen, hän sanoi salaperäisesti ja käski nuorempia käymään nukkumaan. Kaikki paneutuivat lämpimään hiilloksen ympärille ja nukahtivat turkistensa alle hiljaisesta lumisateesta huolimatta. 

Aamulla miehet heräsivät, mutta heitä oli enää vain kaksi: vanhin oli kadonnut koirineen. Lumisade oli peittänyt suuret jalanjäljet ja miehet ymmärsivät, että he eivät näkisi vanhinta enää koskaan. Kun nuorin alkoi nyyhkyttää lohduttomasti, keskimmäinen lohdutti häntä vanhimman edellisiltaisilla sanoilla: Joskus sydän täytyy särkeä, että voisi saada onnen. Se oli totta. Miehet keräsivät tavaransa ja lähtivät kaksistaan kohti itää, kohti auringonnousua, kohti seikkailuja, kohti onnea.

Luukku 16: Tähden lailla

Tänään tulee triplaluukku, mistä voitte syyttää muistiani. 

Tähden lailla kuuluu niihin novelleihin, joista pidän jonkin verran, mutta jotka ovat vähän kömpelöitä. Toivottavasti te pidätte :)

***

Tähden lailla

(Dreams are more Precious) 

Satoi lunta. Emmylou käveli kadulla yksin. Hänen kätensä oli puuskassa ja hän lämmitti itseään. Lumihiutaleet muuttivat hänen vaaleat hiuksensa valkoisiksi ja hänen silmäripsiinsä takertui pieniä huurrekukkia. Kadulla ei ollut ketään muuta kuin Em. 

Emin kengistä ei jäänyt jälkiä katuun. Hän nousi vanhan talon rappuset ylös ja avasi oven. Kukaan ei kuullut oven aukeamista. Em riisui vaatteensa ja käveli talon takkahuoneeseen, missä paloi iloinen valkea. Takan edessä istui vanha nainen, jolla oli neule käsissään. Em käveli vanhuksen luo. 

– Isoäiti? Em sanoi käheällä äänellä. Nainen käännähti kauhuissaan ja kiljaisi hauraalla, pienellä äänellään nähdessään Emin. 

– Emmylou! Miten tämä on mahdollista? Näenkö minä unta? hän kuiskasi kauhun vallassa. Emin silmiin tulvivat kyyneleet. 

– Voi isoäiti! Kukaan ei ole vielä nähnyt minua. Sinä olet ensimmäinen. Mitä on tapahtunut? Em sanoi itkuisesti. Isoäiti pudisteli päätään. 

– Tule tänne, pikku tyttöni. Tule minun syliini. Em teki työtä käskettyä ja sulki silmänsä hengittäen vanhan naisen saippuaista tuoksua. 

– Siitä on nyt vuosi, isoäiti aloitti. – Sinä olit vakavasti sairaana. Sinulla oli kuumetta ja tohtori sanoi, ettet elä enää pitkään. Hän oli oikeassa. Sinä lähdit luotamme jouluaamuna ja me kaikki olimme murheen murtamia. Miksi palasit? Miksi palasit vasta nyt? 

– Minä muistan, kun olin sairas, mutten muista kuolleeni. Minä muistan, kun makasin vuoteessani eräänä aamuna ja valkea kyyhkynen laskeutui ikkunalleni. Kiipesin vuoteestani ja nousin ikkunalle. Sitten minä lensin, enkä minä pudonnut maahan. Lensin kauas ja sitten… pimeys. Muuta en muista. Luulin nähneeni unta. Heräsin aamulla ja tulin luoksesi. Sinä näet minut, mutta kukaan muu ei. Kuinka se on mahdollista? Minun olisi pitänyt arvata, että unessani oli jotain väärää. Unethan ovat vain harhaa. Ne kiiltävät, mutta eivät ole kultaa, Em huokaisi ja painautui tiukemmin rakastamaansa hahmon syliin. Isoäiti silitti pojantyttärensä hiuksia. 

– Unet ovat kalliimpia kuin todellisuus. Se maailma, jonka näkee unessa on todellisempi kuin se, missä elät. Minä olen nähnyt molemmat maailmat, ja sinä olet ollut kummassakin. Ehkä näen sinut nyt siksi, että olen unennäkijä. Sinä et voi kuitenkaan jäädä. Kun jouluyö vaihtuu taas aamuksi, sinun on oltava takaisin haudassasi tai muuten olet tuomittu vaeltamaan ikuisesti rauhaa saamatta. 

– Mutta isoäiti! Minä en tahdo jättää sinua! Em huudahti. 

– Voi Emmylou, kunpa voisinkin tulla mukaasi. Minulla ei ole enää mitään jäljellä. Olen menettänyt puolisoni ja perheesi on muuttanut toiseen kaupunkiin, isoäiti huokaisi. 

Em istui pitkään hiljaa ja katseli tulta. Hän halusi olla tässä ikuisesti ja ikuisesti, lähellä isoäitiä. Kellon viisarit siirtyivät hitaasti kohti keskiyötä. 

– Isoäiti! Kyllä sinä voit tulla minun kanssani. Lähdetään yhdessä, hän sanoi äkkiä ja nosti siniset silmänsä isoäitiin. Vanha nainen katsoi häntä lempeillä, ruskeilla silmillään. Hän kallisti päätään leikkisästi ja laski neuleensa neulekoriin. 

– Mennään, Emmylou. Mennään yhdessä. 

He astuivat kadulle ja hengittivät kylmää pakkasilmaa. He kulkivat tähtitaivaan alla käsikkäin ja vanha ja raihnainen isoäitikin jaksoi juosta kevyesti kuin pikkutyttö. Emmylou pysähtyi hautausmaan portille. 

– Oletko varma, että haluat tulla? hän kysyi ja puristi epävarmasti isoäidin kättä. Isoäiti nyökkäsi hymyillen, eikä katsonut taakseen. Em suuteli häntä poskelle ja sillä samalla hetkellä heidän jalkansa irtosivat maanpinnasta. Kukaan ei nähnyt, kuinka Em isoäiteineen kohosi hitaasti kohti tähtiä ja haihtuivat kuin savu ilmaan. 

Jouluaamuna isoäidin palvelustyttö löysi vanhan naisen ruumiin takan ääreltä. Tämän kasvoilla oli onnellinen hymy ja kädet olivat jääneet kuin halaukseen. Hänet haudattiin hautausmaan ainoalle vapaalle paikalle: pienen kuurankukkien peittämän haudan viereen. Uteliaisuuttaan pappi raaputti suurimman osan huurteesta pois ja katsoi haudassa nukkuvan nimen: Emmylou Waters 23.3.1890-25.12.1901.