maanantai 30. toukokuuta 2016

Toukokuun luetut

Toukokuussa 2016 luin neljä kirjaa (1493 sivua). Kirjoista kaksi oli spefiä ja yksi uusinta. 

Postaus saatta hieman spoilata, luetahan omalla vastuulla. 

Ollikainen, Aki: Musta satu 157 s. 
Waris, Helena: Sudenlapset (Pohjankontu #2) 437 s. 
Pullman, Philip: Maaginen kaukoputki (Universumien tomu #3) 549 s. [U]
Koskinen, J. P.: Kuinka sydän pysäytetään 350 s. 

Ollikaisen Mustan sadun luin äidinkielen kurssille. En ikinä uskonut valitsevani kirjaa sen perusteella, että se on lyhyt, mutta nyt tein niin. Lyhyys ei kuitenkaan ollut helppouden merkki. Kirjan luki nopeasti, mutta se jäi kaihertamaan mieltä pidemmäksi aikaa. Kovin synkkähän tarina oli (mitä muutakaan voisi odottaa kirjalta nimeltä Musta satu), mutta siinä oli omanlaisensa kiehtova tunnelma. Lopetus oli vaikeaselkoinen, enkä edelleenkään ihan täysin ymmärrä, mitä siinä tapahtui. Ehkä olen tyhmä, ehkä lopetus on vaikea, paha sanoa. Uudeksi suosikkikirjakseni tämä ei noussut, mutta kuitenkin pidin. Ollikaisen kieli oli kirjassa ehdottomasti parasta. 

Luin Pohjankontu-trilogian aloitusosan muistaakseni kesällä 2013 (!) ja nyt viimein löysin toisen osan kirjastosta. Muistikuvat Uniin piirretystä polusta olivat erittäin hämärät, enkä muistellut pitäneeni siitä erityisemmin. Sudenlapsiin kuitenkin ihastuin heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Pidin hahmoista ja tarinasta, vaikka en aina pysynytkään perässä, että kuka oli sukua kellekin. Kirjan alun henkilöluettelosta oli kyllä suuresti apua. Kirjaa oli ihanan helppo lukea ja seurata, enkä ollut aikoihin uppoutunut mihinkään teokseen sellaisella innolla. Sitä tunnetta oli ollut ikävä. Olen erittäin iloinen, etten antanut ensimmäisen osan pelästyttää itseäni ja luin tämän. Tahdon ehdottomasti lukea vielä viimeisen osan. 

Toukokuussa saatoin loppuun Universumien tomun uudelleenluvun. Huomasin mieleni muuttuneen vuosien varrella: 12-vuotiaana Salaperäinen veitsi oli tappavan tylsä, nyt Maaginen kaukoputki sai tuon mielipiteen osakseen. Kirja tosin parani loppua kohti. Tajusin paljon enemmän juttuja (esimerkiksi kaikki uskontoa kritisoivat kohdat) kuin pienenä, eikä edes maailmojen välillä hyppiminen rasittanut niin paljon kuin silloin. Hahmoista pidin. Mary on ihana ja rohkea nainen, jota ei voi kuin ihailla. Lordi Asriel ja rouva Coulter ovat kiehtovia hahmoja ja heistä olisi tehnyt mieli lukea vielä enemmän. Lyra ja Will eivät tässä kirjassa herättäneet yhtä paljon tunteita kuin edellisissä osissa, paitsi tietenkin lopussa. Loppu nimittäin pisti palasiksi yhtä pahasti kuin neljä vuotta sitten, ja vuodatin yön hiljaisuudessa kyyneleitä tyynylleni, ihan kuin silloin 12-vuotiaana. Jotkut asiat eivät muutu. Universumien tomu on hieno trilogia, muttei kuulu suosikkeihini. Kultainen kompassi on paras osa ja siitä maailmasta myös pidin eniten. Tosin Maagisen kaukoputken mulefien maailma on hyvä haastaja Lyran maailmalle, olkoonkin, että koko eläinlaji tuntuu vähän liian erikoiselta tähän sarjaan. 

Kuinka sydän pysäytetään alkoi lupaavasti, mutta ikävä kyllä huononi loppua kohden. Olisin halunnut lukea enemmän Juhon lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kirja keskittyi enemmän sotahistoriaan. Pidän historiasta, mutta tämä kirja oli paikoin hyvinkin puuduttavaa politiikkaa. Myös päähenkilöstä oli vaikea saada otetta, eikä kirjoitustyylikään ihan voittanut puolelleen. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia sodan mielettömyydestä ja julmuudesta, kuin myös siitä, että itse luen mielummin siviilien elämästä kertovia sotakirjoja. Suosittelen kirjaa kuitenkin Suomen historiasta kiinnostuneille, se nimittäin tarjoaa näkökulmia Suomen tapahtumiin 1930-luvulla. 

Toukokuu hujahti ohi pikavauhtia. Alkukuukaudesta kärsin yhä huhtikuisesta motivaationpuutteesta kaikkeen, mutta se palautui hitaasti vain romahtaakseen juuri ennen koeviikkoa. Olin väsynyt, stressaantunut ja pahantuulinen. Koulussa jakso oli yllättävän rankka, vaikkei kursseja ollutkaan kovin paljon. Kuukauteen mahtui kuitenkin kivojakin juttuja: vapun juhlintaa, viikonloppuretki Helsinkiin, kesän ensimmäiset raparperiherkut, isosjuttuja, ystäviä ja mekkokelit. Kovin paljoa en lukenut omien kiireideni ja saamattomuuteni vuoksi. (Oli muuten jo kolmas kuukausi peräkkäin, kun kuun luetuiksi tuli se neljä kirjaa.) Meinasin jo jatkaa valittamistani siitä, etten saanut mitään aikaiseksi, kunnes muistin JL:n. Tavoitteenihan oli kirjoittaa käsis loppuun toukokuun aikana. No, melkein onnistuin: viimeinen luku on vielä hieman kesken, mutta muuten raakaversio on paketissa. Olisin muuten hävinnyt NaNoWriMon joka tapauksessa, vaikka olisinkin ehtinyt kirjoittaa tekstin marraskuussa loppuun, tekstiä kun on vain reilu puolikas 50k:sta. No jaa, tärkeintähän on tarina itsessään, ei sanamäärä.

Kesäloma alkaa ihan kohta, enkä ihan vielä ole tajunnut asiaa kunnolla. Vastahan oli tammikuu... Vielä tänään ja huomenna on kokeet ja lauantaina kevätjuhla, mutta sitten tämä opiskelija on pariksi kuukaudeksi vapaa! Kesälle on tiedossa kivoja juttuja, joita odotan innolla. Lisäksi rupean editoimaan Pusua tosissani ja ehkäpä kirjoitan saniksessa aloitetun tekstin loppuun. Sekä tietenkin luen hyviä kirjoja! 

Lämpöistä kesäkuuta, voimia viimeisiin rutistuksiin niille, joilla sellaiset vielä on tiedossa! 

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Väsymystä, Vesireittejä

Stressaako? Kyllä.
Väsyttääkö? Kyllä. 
Kiukuttaako? Kyllä. 
Ehdinko edes katsoa musikaaleja parantaakseni oloani? En. 

Tämän jakson kurssit aiheuttavat töitä. (Kirjoitin ensin että täitä. Ei nyt sentään.) On kieliä ja sanakokeita, epätoivoa aiheuttavaa matematiikkaa ja tekstitaitovastauksia, joiden laatu lähinnä itkettää. Leikin olevani kiireinen, vaikka ihan varmasti löytäisin aikaa tehdä juttuja, jos vain käyttäisin illat ja viikonloput niihin juttuihin enkä kiireestä ja stressistä valittamiseen ja sängyllä makaamiseen tulevaisuutta murehtien. Ärsyynnyn itseeni tällä hetkellä erittäin helposti. Ensimmäinen vuosi lukiota on kohta takana. Hämmentää. Vuoden aikana olen oppinut, mikä on ranskaksi sipuli. (Un oignon.) Viimeisessä jaksossa olen odottanut matematiikantunteja innokkaasti ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Aine itsessään on tosin edelleen tuskastuttavaa, mutta tunnit ovat hauskoja. 

Kävin helatorstaiviikonloppuna Helsingissä. Vedin tennarit jalkaan ensimmäistä kertaa koko kesänä ja kärsin siitä jalkojeni kipeydyttyä kävelyn jäljiltä. Iltakävelylle suunnistimme Kruununhakaan, josta katselimme sopivaa asuntoa minulle ja tulevalle rikkaalle aviomiehelleni (jolle jalomielisesti annan velvollisuudeksi myös asunnon maksamisen). Katsastin niin Ateneumin kuin Kiasmankin ja jälkimmäiseen osasin suunnistaa ihan itse. Ateneumissa Japanomania-näyttelyn pari työtä tuntuivat liittyvän teemaan aika löyhästi, mutta se oli silti kiva. Näyttelyssä oli myös pari taulua yhdeltä lempitaiteilijaltani Carl Larssonilta, mikä oli mukava yllätys. Myös Rodinin veistokset olivat varsin näyttäviä ja mielenkiintoisia. On se ihmeellistä, miten joku osaa nakutella kivenmurikasta sellaisia... Kiasmassa puolestaan koin taiteellisen valaistumisen ihastellessani Ernesto Neton virkattua boakäärmettä ja Choi Jeong Hwan kirkkaanväristä muovimetsää. Hauska viikonloppu kaikin puolin, vähän harmitti tulla kotiin. 


Otin Ultra bran Vesireittejä tarkempaan kuunteluun. Vaikkei se mielestäni ole UB:n paras albumi, nautin sen kuuntelemisesta silti: löytyyhän levyltä monia hienoja biisejä, kuten nimibiisi, Rubikin kuutio, Heikko valo, Pinnan alla ja Itket ja kuuntelet näin muutamia mainitakseni. Mitä on taivas tuo mieleen jotenkin jonkun Beatlesin kappaleen. Ruotsin sanoja opetellessani ehti Vesireittejä pyörähtää ympäri miltei neljän kierroksen verran. Toinen lähiaikoina kuuntelemani levy on ollut vuoden 2012 Skotlannin-matkalta ostettu The great wee tartan album, joka sisältää kansitekstin mukaan "20 of your favourite classic Scottich tunes" eli suomeksi 20 raidan verran säkkipilliulinaa, näin yleistäen sanottuna. En tunne lähipiiristäni ketään, joka jaksaisi kuunnella levyn useamman kerran peräkkäin. (Tai ehkä kukaan ei ole vain kertonut asiasta minulle. Voikohan ystävistäni löytyä piilosäkkipillifaneja?) En ollut kuunnellut levyä aikoihin ja heti kun ensitahdit pärähtivät ilmoille, siirryin mielikuvissani varsin sateiselle Skotlannin reissulle neljä vuotta sitten. Myös sateisen harmaa sää saattoi vaikuttaa mielikuviini. 

Lopetan tämän sillisalaattitekstin vielä yhteen kappalepoimintaan JL:n soittolistalta: 
Voimia viimeisiin viikkoihin!

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Huonosti käyttäytyvät hahmot

Mielikuvitus toimii välillä vähän liiankin hyvin. Pienistäkin asioista aivot saattavat kehittää hahmon, tarinan alun, tunnelman, jota tavoitella. Koska minulla on usein (tälläkin hetkellä) monta rautaa tulessa, en pysty keskittymään moneen hahmoon ja tarinaan yhtä aikaa, joten sanon uusille mielikuvitusystävilleni lempeästi "hei hei nyt vähäksi aikaa" ja pakkaan ne varovasti siihen mielen perukoilla sijaitsevaan matka-arkkuun, jonka päällä lukee Ideoita. Sitten laitan kannen kiinni, mutten kuitenkaan lukkoon, koska unohtaisin taatusti avaimen säilytyspaikan enkä pääsisi sitten enää hahmoihini käsiksi. Sitten keskityn siihen projektiin, joka sillä hetkellä on käsillä ja kaikki on hyvin: uudet ja vähän vanhemmatkin hahmot odottavat mielen arkussa vuoroaan ja ne, joihin on tarkoitus keskittyä, ovat helposti saatavilla ja ajatuksissa usein.

Kunnes. 

Tulee hiljainen hetki, jolloin ei ajattele juuri mitään, kotimatkalla, ruokajonossa, bussissa. Silloin sotasuunnitelmia punoneet hahmot raottavat idea-arkun kantta ja ryömivät esiin. Ja ennen kuin ehtii siivota ne takaisin arkkuunsa, ne ehtivät aloittaa houkuttelunsa: 

"Moi! Muistatkos minua?"
"Sinä et enää rakasta minua. Sinä olet unohtanut minut."
"Haluan, että kerrot minun tarinani!"
"Mää oon ärsyttävän ohut ja sterotyyppinen, kehitä mulle luonnetta!"
"Katsohan tätä mustelmaa. Haluatko kuulla, mistä sen sain?
"Et ole ajatellut minua pitkiin aikoihin.

Jokainen hahmo maanittelee, uhkailee, huutaa, pyytää, anelee keskittymään itseensä. Koska niitä on paljon, on päänsisäinen kakofonia melkoinen. Vaikka yrittäisi laittaa silmät ja korvat kiinni, niiden äänet kuuluvat silti läpi. Yritän kokeilla uhkailua ("Minä unohdan sinut, ellet häivy!"), kiristystä ("Nyt takaisin arkkuun siitä, tai en enää ikinä kirjoita sinusta!") ja jopa lahjontaa ("Minä kirjoitan sinusta heti, kun olen saanut tämän projektin valmiiksi, jos nyt vain menet takaisin."). Yleensä osa palaa tässä vaiheessa takaisin mielen perukoille, mutta sitkeimmät jäävät kärttämään huomiota. Silloin tarvitaan kovia otteita. Hahmot ovat onneksi pelkkiä keveitä mielikuvia, joten osan saan kannettua ne ajatuksen voimalla takaisin arkkuun. 

Mutta kaikkia en saa arkkuun yhtä aikaa. Joku piiloutuu kuitenkin, ja kun lopulta istahdan ja huokaisen syvään, se hyppää esiin ja säikäyttää. Sitten se mankuu minut kirjoittamaan itsestään, enkä jaksa kieltäytyä. Annan sen asettua asustelemaan sinne, missä elevät keskeneräisten projektien hahmot. Sieltä se saa aina välillä huudella elämäntarinansa palasia ajatuksiani sekoittamaan. Eikä se suostu kuuntelemaan, kun sanon, että keskeneräiset projektit kirjoitetaan ennen sinua loppuun. Harkitsen vakavasti arkun lukitsemista, mutta jätän sen taas tekemättä. Tuleehan tästä aina vähän äksöniä elämään, vaikkakin vain oman pään sisällä. 

Jos joku tietää jonkun hyvän tottelevaisuuskoulun huonosti käyttäytyville hahmoille, ilmoittakoon. 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Huhtikuun luetut

Huhtikuun 2016 aikana luin neljä kirjaa (1032 sivua), joista kaksi oli spefiä.

Postaus saattaa spoilata, luethan omalla vastuulla.

Christie, Agatha: Teetä kolmelle 234 s.  
Holma, Antti: Kauheimmat runot 192 s.
Riordan, Rick: Hirviöidenmeri (Percy Jackson #2) 279 s. 
McKillip, Patricia A.: Basiliskin laulu 327 s. 

En ollut aikoihin lukenut Christietä, joten Teetä kolmelle oli mukava paluu englantilaisiin murhatunnelmiin. Pidin henkilöistä ja juonesta erittäin paljon, yksi parhaista Christieltä lukemistani kirjoista. Kirja on nopealukuinen, vaikkakin loppupuolen oikeussalikohtaus hieman puuduttava. Christie onnistuu taas yllättämään ja Hercule Poirot on taas viisaampi kuin päänsä puhki pähkäilevä lukija. 

Olin kuuntelemassa Antti Holmaa viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, jolloin sain kuulla ensimmäiset maistiaiset Kauheimmat runot -kokoelmasta. Kirja on tosiaankin nimensä veroinen, eikä lukiessa aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kokoelmaan mahtui huonompia ja parempia runoja, mutta kokonaisuus oli kuitenkin ihan hyvä. Tarkoitus oli lukea kirja useammassa osassa, ettei loppupeleissä aika samanlaisista runoista saisi yliannostusta, mutta luinkin kirjan yhdeltä istumalta. (Jos ei lasketa sitä, että raskas kouluviikko vaati veronsa ja nukahdin suunnilleen kirjan puolivälissä. Sisällöllä tosin ei ollut osuutta asiaan.) 

Aloitin Percy Jackson -sarjan lukemista viime kesänä ja lopulta kirjastosta löytyi sarjan toinen osa. Vaikka pidin Salamavarkaastakin, täytyy sanoa, että Hirviöidenmeri oli parempi. Juoni oli vetävämpi ja henkilöissäkin oli enemmän syvyyttä. Tyson on ärsyttävä ja hellyttävä reppana yhtä aikaa. Suorastaan ahmin kirjaa ja olikin harmi, kun se loppui. En voi kuin miettiä, että miksen lukenut näitä jo lapsena. Olisin varmasti pitänyt näistä silloin vieläkin enemmän! Toivottavasti seuraava osa löytyisi kirjaston hyllystä hieman nopeammin. 

Basiliskin laulu oli kauniisti kirjoitettu tarina, jota oli melkein mahdotonta lukea nopeasti. Kirjassa oli melko paljon henkilöitä, joista osa jäi aika ohuiksi, ja tapahtumia, joita oli välillä vaikea ymmärtää, ellei lukenut keskittyneesti. Laaja henkilögalleria aiheutti hieman ongelmia, kun ei muistanut, kuka oikein olikaan kuka. Musiikki on hyvin keskeisessä osassa ja hieman eri tavalla esillä kuin muissa lukemissani kirjoissa. Lisäksi pidin kirjan miljöistä ja olisinkin halunnut lukea enemmän esimerkiksi Rookin lapsuudesta Lulylla. Kaikenkaikkiaan pidin tarinasta ja McKillipin tyylistä kirjoittaa. Varmasti tutustun kirjailijan muihinkin teoksiin. Superplussa kirjalle sen upeasta kannesta, jota unohtui usein kesken lukemisenkin tutkimaan. 

Huhtikuu oli melko epämotivoitunut kuukausi. Kuukauden alussa ollut koeviikko söi kaiken energian ja halun tehdä mitään melkein koko kuukauden ajaksi. En saanut juurikaan luettua, vaikka olisinkin halunnut, eikä mikään oikein innostanut. Kirjoittaminen eteni, mutta vähän kökköisellä tekstillä. Sanataidekoulussa tartuin yhteen pari vuotta sitten kesken jääneeseen tekstiin, jota ryhdyin työstämään. Sain koeviikkovapaapäivänä yhden neuletyön valmiiksi ja katsoin kahdeksan tuntia Muppet Showta yhden päivän aikana. (Arvatkaa, soiko tunnari sen jälkeen päässä.) Kävin myös kaksi kertaa ihastelemassa paikallista teatteria ja näin kaksi eri musikaalia lavalla. Molemmat musikaalit kipusivat aika korkealle omalla suosikkilistauksellani. Lisäksi kyhäsin itselleni parhaista musikaalibiiseistä Spotify-soittolistan, jota kuunnellessa tulee erittäin hyvä mieli. 

Koulussa alkoi kevyempi jakso ja tämä viikko on vain kolmen päivän mittainen. Silti tuntuu, että koulua on vielä ihan liian monta viikkoa ja ihan liian monta koeviikkoa jäljellä. (Tiedetään, koeviikkoja on vain yksi, mutta sekin on liikaa.) Otin myös itselleni tavoitteen toukokuulle. On teoriassa mahdollista kirjoittaa JL loppuun toukokuun aikana, ja vaikka viikot näyttävät aika täydeltä (ja on koeviikko), aion silti yrittää. Raportoin mahdollisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta myöhemmin. 

Iloista toukokuuta kaikille lukijoille! Joko siellä on kesäinen ilma?