Joulukuun luetut 2020

Joulukuussa 2020 luin 12 kirjaa (2783 sivua, 8 h 23 min), joista kolme oli spefiä, neljä non-fictionia, yksi sarjakuva, yksi kuvakirja, yksi runokirja ja yksi äänikirja.

Saattaa hiukan spoilata. 

Holma, Antti: Kaikki elämästä(ni) 8 h 23 min [K]

O'Hagan, Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe 322 s. 

Oksanen, Sofi: Stalinin lehmät (Kvartetti #1) 478 s. 

Chbosky, Stephen: Elämäni seinäruusuna 235 s. [U]

Holmberg, Niillas: Jalkapohja 114 s. 

Kortelainen, Anna: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina 303 s. + liitteet

Nousiainen, Miika: Pintaremontti 365 s.

Takalo, Tiitu: Memento mori 228 s. 

Kortekangas, Otso & Savolainen, Panu: Kaupunki maailman keskellä: Turun lasten maailmanhistoria 93 s. 

Strömman, Kasper: Piparkassun talot: 24 inspiroivaa taikina-arkkitehtuurin klassikkoa 113 s. 

Närhi, Kati: Ei mikään 87 s. 

Sarjanoja, Katinka: Karhuneito (Korpinlaulu #2) 445 s. 

kotimaisia: 10

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 7

muualta: 4

Pidän kovasti kaikesta, mitä Antti Holma tekee, kuten hyvin monet muutkin suomalaiset, joten hänen autofiktiivinen romaaninsa Kaikki elämästä(ni) oli automaattisesti lukulistalla. Kuuntelin kirjan Holman itsensä lukemana äänikirjana, mikä oli mukavaa, sillä nautin Holman äänestä. Kirjan päähenkilö-Antti Holma tuskailee kirjoittamisen vaikeutta. Hän etsii inspiraatiota niin lapsuutensa maisemista Sonkajärveltä kuin Lontoostakin, muistelee menneitä, juttelee ystäviensä kanssa ja valehtelee kustannustoimittajalleen kirjan olevan jo melkein valmis, vaikka sanaakaan tilattua romaania ei ole syntynyt. Kaikki elämästä(ni) on jakanut Goodreadsissa paljon mielipiteitä: jotkut ovat ihastuneet ikihyviksi, toiset pettyneet karvaasti ja moittineet kirjaa esimerkiksi turhan synkäksi. Mielestäni jälkimmäinen väite on hieman outo, sillä minusta Antti Holman huumorissa on aina ollut synkkiä sävyjä, eikä tämän kirjan synkkyys siksi varsinaisesti hämmästyttänyt tai yllättänyt. Kirjan suhteen jäin kuitenkin häilymään vähän keskivaiheille. Toisaalta tykkäsin todella paljon Holman rikkaasta kielestä ja taitavasta kirjoituksesta, ja mielestäni hän tekee hyviä ja teräviä huomioita ihmisistä ja elämästä ylipäänsä. Nauratti kirja pari kertaa ääneenkin, erityisesti silloin, kun Antti kohtaa Jumalan ja Saatanan kerran toisensa jälkeen, ja keskustelee heidän kanssaan. Loppupuolen kuvaus rakastumisesta ja rakastamisesta oli niin kauniisti kirjoitettu, että minua melkein itketti. Kuitenkin siitä huolimatta, että kirjan synkkyys ei minua yllättänyt, kurjuudessa vellominen kävi välillä raskaaksi. Toki Holma käsittelee vaikeita asioita elämässään, mielenterveysongelmia, riittämättömyyttä ja häpeää, mutta toisinaan kirjaa kuunnellessani mietin, että tälle kohdalle olisi voinut näyttää hieman saksia. Olisin kaivannut tarinaan ja kerrontaan hieman napakkuutta, jolloin kirja olisi pysynyt paremmin kasassa. Toinen isohko ongelma, joka minulla kirjaan liittyi, oli sen genre, autofiktio, jonka koen itselleni todella haastavaksi. Koska olen seurannut Antti Holmaa pitkään, lukenut useita haastatteluja ja kuunnellut hänen Auta Antti! -podcastiaan, monet kirjassa kerrotut tarinat olivat minulle tuttuja ennestään. Tämän takia oli välillä vaikea suhtautua kirjaan fiktiona, vaan mietin usein, että näinköhän asiat tosiaan tapahtuivat ja kukakohan on tämän henkilön esikuva ja onko hän oikeasti tuollainen kuin Holma kuvaa. Asiaa ei helpottanut se, että Holma lukee teoksen itse. Tämä tosin on varmaan vain oma ongelmani :) Tästä ei tullut mikään uusi lempikirjani, mutta silti tähän käyttämäni kahdeksan ja puoli tuntia olivat antoisia, ja viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että Antti Holma kirjoittaa myös proosaa, sillä pidin hänen esikoisromaanistaan Järjestäjä, ja Kaikki elämästä(ni) -teoksen myötä toistan jo Järjestäjän kohdalla lausumani toiveen: toivottavasti Holma kirjoittaa lisää!

Marilyn Monroe on todella kiehtova henkilö, josta en varmaan koskaan kyllästy lukemaan. Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe oli ollut lukulistallani vuosia, sillä sen idea kuulosti todella lupaavalta: kirja kertoo Marilynin viimeisistä vuosista hänen lemmikkikoiransa Mafia Honeyn eli Mafin silmien kautta kuvattuna. Takakansi lupailee vilahduksia Marilynin yksityisemmistä hetkistä ja viimeisen elokuvan kuvauksista. Voiko tässä muka mennä pieleen? Voi veljet, kyllä voi! Ensinäkin Marilyn jää todella kaukaiseksi henkilöksi. Toki Maf on teoksen päähenkilö ja minäkertoja, joten on ymmärrettävää, että hän (tässä tapauksessa lienee perusteltua käyttä koirasta hän-pronominia) keskittyy itseään kiinnostaviin asioihin ja kertoo omaa tarinaansa, mutta jos kirjaa markkinoidaan niin vahvasti Marilynilla, on todella harhaanojohtavaa, että tämä saa niin vähän tilaa kirjan sivuilla. Lisäksi en pitänyt lainkaan siitä, miten kirja esittää Marilynin tyhmänä blondina. Vaikka kirjassa mainitaan esimerkiksi hänen lukuharrastuksensa, annetaan ymmärtää, että hän ei oikein ymmärtänyt "oikeaa kirjallisuutta" ja luki sitä vain miellyttääkseen ex-aviomiestään. Olen lopen kyllästynyt siihen, miten media edelleen luo kuvaa tyhmästä blondista, kun Marilyn oli todellisessa elämässä hyvin älykäs ja lukenut ihminen! Lukukokemusta ei myöskään pelastanut Mafin hahmo, joka on hyvin rasittava päähenkilö: hän pitää itseään kaikkien, niin muiden eläinten, toisten koirien kun myös ihmisten, yläpuolella, eikä missään kohdassa onnistu voittamaan lukijan sympatioita puolelleen. Minua ei missään vaiheessa kiinnostanut, mitä Mafille tapahtuu tai mitä hän ajattelee. Hän nimittäin ajattelee hyvin paljon, ja keskusteleekin muiden eläinten kanssa pitkiä, filosofia- ja politiikkapohdintoja, jotka olivat mielestäni erittäin raskaslukuisia. Myös loppuratkaisu on erittäin antiklimaattinen: odotin jotain uutta kulmaa Marilynin traagiseen kuolemaan, mutta kirjassa ei edes päästä sinne asti. Oikeastaan ainoa kohta, josta kirjassa oikeasti pidin, oli kohtaus, jossa Maf ja hänen koiraystävänsä vaeltelevat studioilla ja törmäävät kissaan, joka näyttelee Breakfast at Tiffany's -elokuvassa. Tämä hyvin lyhyt kohtaus oli koko kirjan parasta antia. Minua tosissaan harmittaa, että tämä kirja ei käyttänyt sitä loistavaa potentiaalia, joka sillä oli. Enpä ole aikoihin pettynyt mihinkään kirjaan näin pahasti! 

Vaikka Sofi Oksasen teosten maailma on raadollinen, synkkä ja inhottava, olen silti jossain määrin viihtynyt hänen teostensa parissa, jos tuota verbiä voi näistä kirjoista puhuttaessa edes käyttää, joten kirjastosta tarttui mukaan hänen esikoisteoksensa Stalinin lehmät. Stalinin lehmät kertoo virolaisuudesta, suomalaisuudesta ja suomenvirolaisuudesta 1940-luvulta 2000-luvun alkuun. Ääneen pääsee kolme saman suvun naista, joista Katariina ja Anna ovat suurimmassa roolissa. Virolainen Katariina muuttaa suomalaisen miehen perässä suomalaiseen pikkukaupunkiin 1970-luvulla. Hän pelkää vakoojia, yrittää pitää hankaluuksista huolimatta yhteyttä sukunsa eikä halua paljastaa virolaisuuttaan kellekään. Hänen tyttärensä Anna joutuu niin ikään piilottelemaan sukujuuriaan, kokemaan ulkopuolisuutta sukulaistensa taholta, seuraamaan vanhempiensa rakoilevaa avioliittoa ja etsimään omaa paikkaansa. Suuressa roolissa kirjassa on myös Annan sairastama bulimia, jota hän kutsuu rakastajakseen ja jumalakseen. Tykkäsin kirjassa erityisesti Neuvosto-Viron kuvauksesta ja siitä, miten Oksanen kuvasi Suomen virolaisten ristiriitaisia tunteita ja vaikeuksia. Keittiöpsykologina tykkäsin todella paljon myös siitä, miten kirjassa näkyy sukupolvelta toiselle siirtyvät traumat: sota-ajan kokenut Katariina on koko ajan varuillaan, mikä puolestaan heijastuu hänen tyttäreensä, johon kohdistuvat paineet todennäköisesti laukaisevat syömishäiriön. Oksasen tyyli kirjoittaa ja tarinankerrontataito ovat näkyvillä jo tässä esikoisteoksessa, ja ne ovat aina olleet lempiasioitani hänen kirjoissaan. Kuitenkaan Stalinin lehmät ei ole Oksasen paras romaani. Kirjan suurin ongelma on se, että siinä on aivan liikaa kaikkea: napakampi kustannustoimitus olisi todennäköisesti tehnyt tästä helpomman käsitellä. Esimerkiksi Annan isoäidin Sofian tarina jää harmittavasti paitsioon. Hänen elämäntarinastaan tulee vahvasti mieleen Puhdistus, minkä vuoksi hänen (pienen) olisi voinut oikeastaan leikata suurimmaksi osaksi pois, eikä kirja olisi kärsinyt siitä lainkaan. Lisäksi ahdistuin lukiessani todella paljon kirjan bulimiakuvauksesta, jota oli paljon. Todennäköisesti tämä on tarkoituskin, mutta aina ei tehnyt mieli tarttua kirjaan, kun tiesi, miten inhottavia asioita se kätki sisäänsä. Kuitenkin aion jatkaa Oksasen teosten lukemista, muutama on vielä lukematta. Tosin tarvitsen taas useamman kuukauden tauon, että pystyn taas sukeltamaan hänen teostensa synkkiin vesiin. (Sivuhuomio: Lukiessani tätä mietin muuten taas autofiktioasioita. Stalinin lehmiä ei ainakaan missään näytetä tituleerattavan autofiktioksi, mutta siitä näkee selvästi yhteyksiä Sofi Oksasen elämään: virolainen äiti ja suomalainen isä, hän on sairastanut bulimiaa, kasvanut pienehkössä suomalaiskaupungissa ja muuttanut opiskelemaan Helsinkiin. Taas minun täytyi muistutella itselleni, että luen fiktiivistä romaania, eikä tarinalla ole välttämättä sen sisältämistä elementeistä huolimatta mitään totuuspohjaa Oksasen elämässä. Ärsyttävää, kun tällaisia asioita rupeaa väkisinkin miettimään!)

Luin Elämäni seinäruusuna -kirjan viimeksi syksyllä 2015, kun olin juuri aloittanut lukion ja koin jonkin verran ulkopuolisuuden tunteita. Tuolloin kirja oli minulle melkein elämää suurempi lukukokemus. Muistan, kuinka järkyttynyt, hengästynyt, onnellinen ja pohjattoman surullinen olin kirjan viimeisellä sivulla, kun olin lukenut sen lähes yhdeltä istumalta. Samaistuin todella paljon lukiota aloittelevaan päähenkilö Charlieen, joka on ujo, hiljainen ja syrjään vetäytyvä, "seinäruusu". Olin jo tuolloin varma, että haluan lukea kirjan joskus uudelleen, mutta asia jäi, kunnes eräänä syksyisenä päivänä vuonna 2020 muistin taas kirjan olemassaolon. Muistelin, että kirja oli mielestäni todella hyvä, mutta jokin sen juonessa oli jäänyt minulle muistaakseni jotenkin epäselväksi. Päädyin lukemaan juonitiivistelmää Wikipediasta, ja totta kai siellä paljastettiin teoksen lopputvisti. Olin järkyttynyt, kun luin sen, kahdesta syystä: ensinäkin kyseinen tapahtuma on järkyttävä, ja toiseksi ihmettelin, miten olin voinut unohtaa sen kokonaan. Aloinkin miettiä, oliko juuri tämä tapahtuma se, mitä en kirjasta ymmärtänyt, vai oliko se kuvattu niin viittellisesti, että se oli mennyt minulta kokonaan ohi. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan, joten kävin nappaamassa kirjan kirjastosta itselleni uudelleenlukua varten. Tiedostan sen, että uudelleen lukemiseen liittyy riskejä, mutta toistaiseksi olen selvinnyt ilman suuren suuria pettymyksiä uusintalukujen saralla. Valitettavasti Elämäni seinäruusuna ei toiminut minulle enää yhtä vahvasti kuin se toimi 16-vuotiaalle. Toki kirjassa oli edelleen paljon asioita, jotka minuun vetosivat. Herkällä ja älykkäällä Charliella on kiehtovia ajatuksia, vaikka en häneen enää samaistunutkaan niin paljon kuin aikaisemmin. Hän on kuitenkin todella kiinnostava hahmo, jonka reagoiminen joihinkin asioihin saattaa tuntua oudolta. Mielestäni kirja kuvaa hyvin sitä, miten perheen ja suvun yleinen ilmapiiri vaikuttaa eri ihmisiin. En edelleenkään muista, jäikö loppukäänne minulle epäselväksi ensimmäisellä lukukerralla, sillä mielestäni se on kirjassa hyvin selkeästi sanottu, vaikka totta kai tällä kerralla tiesinkin, mitä odottaa. Loppuratkaisun paljastuminen myös selkeyttää mielestäni monia kohtia Charlien käytöksessä, joita lukija oli saattanut ihmetellä aikaisemmin. Minua surettaa todella paljon, että kirja oli toisella kerralla laimeampi lukuelämys kuin viisi vuotta sitten, vaikka se edelleen taitavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä onkin. Toisaalta minulta ei voi kukaan viedä ensimmäistä lukukokemustani pois, ja siksi tämä on minulle tärkeä kirja yhä edelleen. Kirjasta tehdyn elokuvan tahdon kuitenkin ehdottomasti nähdä mahdollisimman pian! 

Helmet-lukuhaaste vaati saamelaisen kirjailijan kirjan. En muista, missä olin törmännyt Niillas Holmbergin Jalkapohja-runoteokseen ensimmäisen kerran, mutta pohtiessani tätä haastekohtaa se palasi mieleeni, ja päädyinkin sitten lainaamaan sen. Ilman Helmet-haastetta en siihen olisi välttämättä edes tarttunut! Kirjan runot kertovat suurimmaksi osaksi luonnosta ja ihmisen yhteydestä luontoon. Kielenkäyttö on miellyttävää ja kiehtovaa, ja runoissa toistuvat motiivit ovat todella kiinnostavia. Runoissa sivutaan myös ihmisten toimintaa, joissain runoissa myös saamelaisten kokemaa alistusta suomalaisten taholta. Tämä ei kuitenkaan tunnu mitenkään päälleliimatulta teemalta, vaikka useissa runoissa ihminen loistaakin poissaolollaan, ja on siksi vaikuttavampi. Kirjan parhaita puolia on myös sen visuaalisuus: mustasta harmaasävyjen kautta valkoiseen ja takaisin vaihtuvat sivujen värit ja vähäeleiset kuvitukset tekevät kirjasta miellyttävän taideteoksen. Vaikka kovasti runoja tässä kehunkin, ei tämä voittanut minua täysin puolelleen: runojen sisällöt nimittäin olivat minulle välillä hyvinkin vaikeita ymmärtää, mikä turhautti lukiessa melkoisesti. Ehkä joku fiksumpi saa tästä enemmän irti. Saamelaisten kirjoittamaa kirjallisuutta pitäisi lukea enemmän, sillä en edes tiedä juuri ketään saamelaisia kirjailijoita. Suosituksia otetaan vastaan :) Tämä sai muuten kunnian olla sadas vuonna 2020 lukemani kirja! 

Anna Kortelaisen Virginie!-teoksessa yhdistyvät lukuisat kiinnostuksenkohteeni: taide, historiantutkimus, mikrohistoria ja feministiset teemat. Kirjassa Kortelainen törmää väitöskirjaa Albert Edelfeltistä tehdessään mainintaan Virginie-nimisestä naisesta, joka toimi Edelfeltin mallina Pariisissa ja joka oli taitelijan rakastajatar. Ville Vallgrenin mukaan parilla oli jopa kaksi lasta, joista toinen oli vielä 1930-luvulla elossa. Kortelainen kiinnostuu Virginiestä ja alkaa selvittää hänen elämäntarinaansa. Kyseessä ei tosiaankaan ole mikään helppo tehtävä, sillä ensinäkin Edelfeltin pikkusisko tuhosi suuren osan veljensä kirjeistä, jotka eivät sopineet hänen mielestään kuvaan suuresta taitelijasta ja kansallissankarista, eikä suhde malliin ja kaksi aviotonta lasta tosiaankaan sopineet tähän kuvaan. Toiseksi Virginie ei ollut niin merkittävä henkilö, että hänestä olisi jäänyt juuri mitään lähteitä. Hän ei kuitenkaan ole täysin kadonnut historian hämäriin, ja näitä epämääräisiä johtolankoja seuraamalla Kortelainen alkaa selvittää Virginien elämää. Kirja herätti todella paljon erilaisia ajatuksia! On kiinnostavaa pohtia, kuinka paljon Virginien kaltaisia naisia on kokonaan jäänyt suurmiesten varjoon ja lopulta kadonnut kokonaan, vaikka heidän elämänsä olisi oikeastaan kiinnostavampaa kuin tällaistten sankariasemaan nostettujen miesten. Siksi Kortelaisen kirja on erittäin tärkeä: se kertoo yhden tällaisen unohdetun naisen tarinan. Oli kiehtovaa, miten Kortelainen seurasi pieniäkin johtolankoja ja yhdisteli palasia toisiinsa luodakseen Virgienielle kokonaisen tarinan, olkoonkin, että lopputuloskin on suurimmaksi osaksi vain spekulaatiota. Pidin myös siitä, että Kortelainen kirjoitti itsensä mukaan tutkimukseen, sillä tässä tapauksessa matka on lopulta ehkä tärkeämpi kuin päämäärä. Virginieta etsiessään hän myös taustoittaa paljon aikakauden moraalikäsityksiä ja naisten asemaa. Lisäksi minulla heräsi kauhea matkakuume: tahtoisin kauheasti Ranskaan, ihan mihin tahansa sinne! Totta kai pohdin kirjaa väkisin myös historiantutkimuksen näkökulmasta, ja siitä, millaista olisi tehdä vastaavaa tutkimusta 2020-luvulla. Kortelainen teki tutkimustaan 2000-luvun alkupuolella, jolloin esimerkiksi tietotekniikka ei ollut samalla tasolla kuin nykyään. Esimerkiksi arkistoja digitoidaan paljon, jolloin niiden selaaminen on helpompaa kuin niiden läpikäyminen manuaalisesti. Toisaalta mietin myös sitä, että helpottaisivatko edes digitaaliset arkistot sellaisen henkilön etsintään, josta on äärimmäisen vähän mitään tietoa. Kirjan kuvaliite oli kiva, mutta olisin kaivannut hieman laajempaa: mielelläni olisin nähnyt kaikki maalaukset, joita kirjassa käsiteltiin. Virginie! on kaikin puolin loistava tietokirja, jota luki melkein kuin romaania. Mainiota lukemista jouluun ja muutenkin, voin suositella! 

Luin kesäkuussa Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen, ja puoli vuotta myöhemmin päädyin lukemaan hänen uusimman kirjansa Pintaremontti, kun kaikki perheenjäseneni sitä minulle suosittelivat. Pintaremontti seuraa Samia, vähän vässykkää miestä, jonka suurin unelma on päästä naimisiin ja saada lapsia. Hänen sisarensa Henna puolestaan kärsii lapsettomuudesta ja sukulaisten uteluista. Samin ja Hennan äiti Seija puolestaan kaipaa puolisonsa kuoleman jälkeen ihmisiä ympärilleen, kun lapsetkin häntä välttelevät. Helppoa ei ole Samin kavereilla Markuksella ja Pesosellakaan: Markus on kolmen pienen tytön yksinhuoltaja, kun vaimo on liukunut masennuksen takia tavoittamattomiin, ja Pesonen on molempien vanhempiensa omaishoitaja. Teoksen nimi tulee Pintaremontti-nimisestä blogista, jota kaikki hahmot vuorollaan eksyvät lukemaan. Kyseinen blogi käsittelee perheenäidin ihanan idyllistä ja luonnonläheistä elämää, jonka takana on kuitenkin toinen totuus. Vaikka Pintaremontti käsittelee synkkiä teemoja, se onnistuu silti olemaan kepeä ja hauska. Viihdyinkin kirjan parissa ja naurahtelin useamman kerran ääneen: esimerkiksi moottoripyöräkerhon johtaja ja synnytyksen jälkeinen Esa-Pekka Salonen saivat minut kikattamaan melkein kaksinkerroin. Myös blogitekstit ovat naurettavan ylivedettyjä, mutta tyylin taatusti tunnistaa jokainen, joka on koskaan lifestyle-blogiin eksynyt. (Joistain kohdista minulla tuli eräs tosielämässä tuntemani henkilö elävästi mieleen, joten parodia lienee onnistunutta.) Pintaremontti välttää useat sudenkuopat, joihin Vadelmavenepakolainen kompuroi, mutta toisaalta se ei mene yhtä överin absurdiksi, mikä oli Nousiaisen esikoisteoksen nautittavin ominaisuus. Pintaremontin "opetukset" ovat rautalangasta väännettyjä ja ennalta-arvattavia, mutta en edes pannut sitä pahakseni. Välipäivien välipalana tämä toimi mainiosti, vaikka minulle tämä ei mikään elämää suurempi kirja ollutkaan. Nousiaista voisi toki lukea lisääkin! 

Helmet-lukuhaasteesta puuttui vielä kirjaston työntekijän suosittelema kirja, mutta onneksi muistin kotikaupunkini kirjaston somessa keväällä vinkatun Memento mori -sarjiksen, joka sitten löytyikin myös perheen hyllystä. Tarina on omaelämäkerrallinen. Joulukuussa 2015 Tiitu Takalo herää yöllä kauheaan päänsärkyyn. Hän pääsee ensiapuun, jossa oireita ensiksi vähätellään, mutta nopeasti selviääkin, että hän on saanut aivoverenvuodon. Hänet leikataan onnistuneesti, mutta tarina ei lopu siihen. Alkaa pitkä ja vaikea matka kuoleman uhasta takaisin elämään. Minun on todella vaikea keksiä sanoja kuvailemaan tätä, sillä lukukokemus oli todella järisyttävä ja teos upea. Ihastuin Tiitu Takalon piirrostyyliin jo kesällä lukiessani Orpopoikia ja työläistyttöjä -sarjakuvan, ja ihastelua jatkoin myös Memento moria lukiessani. Ilman tekstiäkin Takalo tuo tunteita, pelkoja ja iloja lukijan iholle asti. Teos on taatusti ollut terapeuttinen ja henkilökohtainen tekijälleen, mutta sen lukemisesta ei siltikään tule sellainen inhottava olo, että tirkistelisin jonkun yksityisiä ajatuksia. Sarjakuvan mielenterveysteema tulee esille hieman yllättäen (vaikka sen ei ehkä pitäisi yllättää, onhan kirjan aihe mitä on), mutta se ei tunnu lainkaan päälleliimatulta, ja muistuttaa paitsi siitä, miksi mielenterveydestä ja sen ongelmista on tärkeää puhua, mutta myös siitä, että vakavasta sairastumisesta parantumiseen liittyy paljon muutakin kuin fyysinen paraneminen. Kirja on jäänyt todella vahvasti mieleeni pyörimään ja se herätti paljon ajatuksia, sellaisiakin, joita en välttämättä olisi halunnut ajatella, mutta joiden miettiminen on ehkä välillä hyväksi. Joka tapauksessa suosittelen Memento moria lämpimästi ihan kaikille. Se on hengästyttävän hyvä, varmaan parhaita sarjakuvia, joita olen koskaan lukenut. (Innostuin muuten Takalon tuotannosta niin paljon, että minulla on tällä hetkellä kesken Minä, Mikko ja Annikki, joka toi Takalolle Sarjakuva-Finlandian.)

Joulupaketeistani paljastui kaksi historia-aiheista kirjaa (hyvin yllättävää!), jonka toisen ehdinkin lukea jo pyhien aikana. Kaupunki maailman keskellä on alaotsikkonsa mukaisesti Turun historia lapsille sopivaan tapaan kirjoitettuna. Kirja kertoo lyhyiden kappaleiden avulla Turun historiasta aina esihistoriasta nykypäivään. Luulen, että jos olisin lukenut tämän kirjan ollessani noin 10-vuotias, olisin varmaan ollut aivan liekeissä, sillä olin kovin innostunut historiasta jo silloin. Vaikka kirja on kirjoitettu "lapsen tasoisesti", ei se kuitenkaan tunnu (ainakaan aikuislukijalle) mitenkään alentuvalta. Lähinnä mietin sitä, olisiko joitain termejä ja asioita pitänyt avata enemmän. Esimerkiksi toisesta maailmansodasta puhuttaessa kerrotaan Suomen yhteistyöstä natsi-Saksan ja Hitlerin kanssa, mutta esimerkiksi natsi-Saksan termiä ei selitetä ollenkaan. Olisiko se muka lapselle liian vaikea ymmärtää, vai miksi selitys on jätetty pois? Toki kirja on varmasti haluttu pitää tiiviinä, mutta mielestäni tällaisia termejä pitäisi selittää. Itselleni suurin osa kirjan sisältämästä tiedosta oli tuttua ennestään koulun historiantunneilta tai opinnoista, joten sain eniten irti 1900-luvun tapahtumien kuvauksista, sillä niihin tapahtumiin Turun näkökulmasta en ollut perehtynyt laisinkaan. Kirjan lopussa on myös lyhyt kirjoitus historiantutkimuksesta, mikä oli mielestäni kivasti kirjoitettu. Jälleen yksi syy, miksi olisin varmasti tykännyt tästä lapsena todella paljon, vaikka hyvin tämä upposi aikuisellekin. Kirjan kuvituksesta tosin en pitänyt. 

Perheessämme on ollut suurimman osan elämästäni jokajouluinen piparitaloprojekti, kuten varmasti monilla muillakin. Rakennelmamme ovat kunnianhimoisia, mutta toteutukseltaan eivät lähelläkään mitään Helsingin sanomien piparitalokilpailun voittajia. (Ehkä ongelma on osittain siinä, että arkkitehteinä hyörii vain humanisteja tai humanistishenkisiä ihmisiä, joista esimerkiksi allekirjoittaneen avaruudellinen hahmotuskyky on hyvin huono.) Vaikka mielestäni kotikutoisen näköiset talot ja sokerikuorrutepaikatut kauneusvirheet ovat symppiksiä, minulle tulee silti vähän huono mieli uskomattomista piparkakkurakennelmista, joita näkee milloin missäkin. Siksi Piparkassun talot on erittäin virkistävä kirja! Se sisältää 24 "valearkkitehti", graafikko Kasper Strömmanin suunnittelemaa piparkakkurakennusta kaavoineen, ja nämä ovat oikeasti sellaisia, jotka ovat oikeasti mahdollisia rakentaa jokaisen ihmisen kotona. Tällainen matalan kynnyksen meininki on erittäin tervetullutta. Kirjassa on ohjeet niin pipariseen homekouluun kuin asuntovaunuunkin, mutta pelkkään piparitaikinaan ei tarvitse itseään rajoittaa: talon voi rakentaa jopa näkkileivästä! Erityisesti mieltäni lämmitti romahtanut tynnyrisauna, sillä myös meidän tämän joulun rakennuksen kattorakenne osoittautui liian heikoksi ja romahti kokonaan. Sattuu sitä siis paremmissakin piireissä! Sitä paitsi romahtaneessa rakennuksessa voi olla aivan oma symboliikkansa, kuten Strömman hienosti asian perustelee. Pidin kovasti myös siitä, että vaikka taloja rakennetaan tosissaan, kirjassa on mausteena Strömmanille ominainen huumori, mikä iskee minuun aivan täysillä. 

Jos Kati Närhen aikuisille suunnattu kuvakirja Ei mikään ei olisi sattunut pyörimään kotona pöydällä, olisi tämä helmi varmaan mennyt kokonaan ohi, vaikka se onkin joissain seuraamissani blogeissakin vilahdellut vuoden mittaan. Kirja kertoo kaupungista, johon tuuli puhaltaa oudon alakulon. Kaikki on yllättäen vähän vinksallaan ja väärin, ja ihmisten mielet täyttyvät synkistä ajatuksista. Kirjaa voisi kuvata yhdellä sanalla: kummallinen. Se on vinksahtanut hieman samaan tyyliin kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjojen maailma, se on lastenkirjamaisen värikäs ja salaperäinen, mutta samaan aikaan aikuismaisen karu. Erityisen paljon kirjassa pidin Madagaskarin suurisilmäisistä tyttäristä, jotka hirvittivät ja hihityttivät yhtä aikaa. Rouva Flan puolestaan melkein itketti. Minulle Ei mikään jäi kuitenkin ehkä hieman liian avoimeksi. Toisaalta selittelyn puute tuntui kuuluvan kirjaan, ja ehkä turha avaaminen ja selittely olisivat pilanneet kirjan kokonaan. Piirrokset ovat kuitenkin aivan upeita, eikä aikuisille suunnattuja kuvakirjoja ole tosiaankaan liikaa! 

Syksyllä luetun Korpinlaulun jatko-osa Karhuneito ilmestyi tänä vuonna, ja päätin, etten anna itseni unohtaa ensimmäisen osan tapahtumia ennen jatko-osan lukemista. Karhuneito alkaa suunnilleen siitä, mihin Korpinlaulu jäi: Hopeapajussa juhlitaan Étainin ja Rautakatseen tyttären Sigrin kihlajaisia, kun Rowan Arpinaama tuo huonoja uutisia: vallalliset suunnittelevat hyökkäystä Savusälpään. Korpinlaulun tavoin Karhuneito kattaa useamman vuoden henkilöidensä elämästä. Sotaan valmistumiseen ja itse sotimiseen menee tietysti oma aikansa, mutta siinä sivussa ehditään rakastua, pettyä, saada lapsia, menettää tärkeitä ihmisiä ja kaikenlaista muutakin. Korpinlaulua lukiessani isoimmat ongelmani kirjan kanssa olivat epämääräinen miljöö ja epätasainen rakenne. Karhuneidossa miljöö pysyy pohjimmiltaan yhtä epämääräisenä kuin ensimmäisessäkin osassa, mutta kun sitä osaa odottaa, en häiriintynyt siitä juurikaan. Sen sijaan juonen rakentaminen on oikeasti kehittynyt ensimmäisestä osasta: sen kokonaisuus kantoi paremmin koko kirjan läpi, ja sivujuonet toimivat sitä tukien ja kannatellen, mutta kuitenkin omia tarinakaariaan kertoen. Juonessa on jonkin verran trilogian toisen osan ongelmaa: se yrittää sekä solmia edellisen osan lankoja yhteen että pohjustaa tulevaa, mikä tekee siitä välillä vähän toisteisen ja rakenteeltaan hankalan. Kirja kuitenkin toimi vioistaan huolimatta oikein hyvänä välipäivien viihteenä. Jos kirjaa lukee yli 100 sivua yhdeltä istumalta, ei se voi olla sysihuono :)  Minua häiritsi kuitenkin, että kirjalla ei ollut yhtä selkeää päähenkilöä, kun ensimmäinen osa oli niin selkeästi Étainin tarina. Toisaalta pidän sarjan hahmoista kovasti, joten oli kiva päästä seuraamaan heidän elämäänsä, mutta näin monen päähenkilön tarinasta tuli hieman turhan pirstaleinen omaan makuuni. Koska hahmoja on paljon, minulla oli vaikeuksia muistaa, keitä he lopulta olivatkaan. Kirja hyötyisi henkilöluettelosta tai sukupuusta kovasti! Moitteistani huolimatta odotan innolla sarjan päätösosaa, vaikka huolestuttaakin, miten muistan hahmojen nimet ja heidän suhteensa sen ilmestyessä. 

Joulukuun valaistusolosuhteet ovat niin vaikeat, että erityisesti nämä kolme kuvaa ovat kikkailuistani johtuen/huolimatta aivan surkeita laadultaan :D

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Jalkapohja

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Stalinin lehmät (kirja sijoittuu puoliksi Viroon)

17. Tutkijan kirjoittama kirja: Virginie!

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elämäni seinäruusuna ("Hyvä ystävä, kirjoitan sinulle, koska yksi tyttö sanoi, että sinä kuuntelet ja ymmärrät etkä yrittänyt mennä niissä bileissä sen yhden tyypin kanssa sänkyyn, vaikka olisit voinut.")

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva: Kaikki elämästä(ni) (hyvin löyhä Japani-kytkös, mutta sen verran tärkeä osa kirjaa, että tämän voi mielestäni laittaa tähän!) 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Memento mori

Joulukuu oli tuskallisen kiireinen kuukausi, varsinkin sen ensimmäiset viikot, kun luin tentteihin raivokkaasti, tein joulujuttuja ja yritin mahdollisimman paljon vältellä julkisia paikkoja, jotta pysyisin terveenä ja pääsisin jouluksi kotiin. Vaikka olin joulukuun alun melkoinen stressipallo, pääsin kuin pääsinkin kotiin viettämään joulua ja kaikki syksyn hommat pakettiin. (Pari kirjatenttiä tosin siirsin keväälle, ja kandihommiakin olisi voinut syksyn puolella tehdä enemmän, mutta tällaiselta syksyltä oli hyvä saavutus saada sekin määrä opintoja tehtyä kun tein.) Joulu oli todella tarpeeseen tullut pysähdys rankkaan syksyyn, ja olikin ihanaa vain pötkötellä mahansa vieressä sohvalla kirjan kanssa, kun oli ahminut itseensä niin paljon jouluruokaa. Ihanaa on myös se, että kotikotona on kunnolla lunta! Lomaa olen viettänyt vain ja ainoastaan perheeni kanssa, enkä ole yhtä kauppareissua lukuunottamatta poistunut moneen viikkoon kotinurkilta. Ehkä vähän tylsää, mutta toisaalta on ollut kiva vain olla ja rötköttää, lukea kirjoja, syödä herkkuja ja katsoa The Crownia. 

Kuukauden biisi on Marinan Man's world. En tosiaankaan odottanut, että Marina julkaisisi näin pian edellisen albuminsa jälkeen uutta musiikkia, mutta näköjään ihmeiden aika ei ole ohi. Man's world on sävellykseltään ja soundimaailmaltaan pehmeä ja kuulas, mutta sanoissa on feminististä terästä ja kipunaa, mistä pidän todella paljon. Myös musiikkivideo on todella kaunis. 

Tarmoa ja tsemppiä tammikuuhunne! Tuokoon lumi valoa pimeään. 

Helmet-lukuhaasteen kooste 2020

 Vuoden Helmet-lukuhaasteesta sain täytettyä 49/50 kohtaa. (Haaste meni siis paremmin kuin koskaan aikaisemmin!)  Linkit vievät kuukausikoosteisiin. 

1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

2. Iloinen kirja: Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Petteri Poukka: Seppo – hyvän mielen konsultti

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra bra – Sokeana hetkenä

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja

6. Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella: Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

7. Kirjassa rikotaan lakia: Minna Canth: Kauppa-Lopo

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Leena Lindquist & Norman Ojanen: Taiteilijakoteja

9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Helena Meripaasi: Koirista parhain

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

11. Vaihtoehtohistoria: Siiri Enoranta: Kesämyrsky

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Anneli Kanto: Veriruusut

13. Kirjassa eksytään: Faith Erin Hicks & Rainbow Rowell: Viimeinen ilta

14. Urheiluun liittyvä kirja: Jere Nurminen: Kiira – ehjäksi särkynyt

15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Minna Rytisalo: Rouva C.

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

17. Tutkijan kirjoittama kirja: Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Sofi Oksanen: Norma

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Uolevi Nojonen: Ruudussa räntää

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Edward st. Aubyn: Toivoa sopii

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Tommy Tabermann: Tuli. Runoja epäröiville rakastavaisille

25. Kirjassa ollaan saarella: William Golding: Kärpästen herra

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Carlos Ruiz Zafón: Marina

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: J.S. Meresmaa: Dodo

29. Japaniin liittyvä kirja: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Juri Nummelin (toim.): Sadan vuoden unet 

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Sally Salminen: Katrina

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: Rainbow Rowell: Carry on

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Antti Rönkä: Jalat ilmassa

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja: Tara Westover: Opintiellä

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Louisa M. Alcott: Pikku naisia

38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

39. Kirjassa lennetään: Rainbow Rowell: Wayward son

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Tommy Tabermann: Ilma. Runoja jotta uskaltaisit uneksia

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Emma Sofianna Söderholm: Edes hetken elossa

42. Kirjassa on isovanhempia: Sirpa Puskala: Pintanaarmuja, Pihlström

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Franz Kafka: Nälkätaiteilija

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Steven Hall: Haiteksti

45. Esikoiskirja: Annukka Salama: Käärmeenlumooja

46. Kirjassa on sauna: Annukka Salama: Harakanloukku

47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Tove Jansson: Nukkekoti & Henrik Ibsen: Nukkekaappi

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tiitu Takalo: Memento mori

Marraskuun luetut 2020

 Marraskuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (1825 sivua, 4 h 33 min), joista yksi oli spefiä, kolme oli sarjakuvaa, kaksi oli non-fictionia ja yksi äänikirja.

Zafón, Carlos Ruiz: Enkelipeli (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #2) 607 s. 

Strömquist, Liv: Prinssi Charlesin tunne 135 s. 

Rowell, Rainbow & Hicks, Faith Erin: Viimeinen ilta 218 s. 

Strömquist, Liv: Einsteinin vaimo 139 s.

Parkkinen, Leena: Säädyllinen ainesosa 335 s. 

Braithwaite, Oyiukan: Sisareni, sarjamurhaaja 4 h 33 min [K]

Sepetys, Ruta: Salt to the sea 391 s. 

kotimaisia: 1

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 2

Pari vuotta sitten luin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan ensimmäisen osan Tuulen varjon. Enkelipelin ostin Helsingin kirjamessuilta vuonna 2016, mutta se joutui pölyyntymään hyllyssä vuosia, ennen kuin siihen tartuin. Useammalta Zafónia fanittavalta ystävältäni olin kuullut, että Enkelipeli on Tuulen varjoa parempi, joten kun kirjaan lopulta tartuin, odotukseni olivat korkealla, sillä pidin Tuulen varjosta kovasti. Enkelipeli (mikä ihana nimi kirjalle!) kertoo David Martínista, nuoresta kirjailijasta, jonka elämä on ollut suurimmaksi osaksi melko kurjaa, eikä elo siitä iloisemmaksi muutu kirjan edetessäkään. Epätoivoisena hän tekee sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa ja saa huomata, että kyseessä ei ollut niin fiksu veto kuin hän ehkä alun perin luuli: menneisyys nimittäin alkaa toistaa itseään mitä kammottavimmalla tavalla. Ensiksi on sanottava, että Enkelipeli kyllä imaisi lukijansa mukaan hyvin: salaperäiset tapahtumat seurasivat toisiaan, ja kirjoitustyyli oli miellyttävä. Teos tarjosi myös kiinnostavia ajatuksia kirjallisuudesta ja varsinkin kirjoittamisesta. Pidinkin siitä, että siinä missä Tuulen varjo oli ylistys lukemiselle, tarjosi Enkelipeli kirjailijan näkökulman, tosin hyvin synkän sellaisen. Kuitenkaan Enkelipeli ei yltänyt mielestäni Tuulen varjon tasolle. Jotkut juonenkäänteet jäivät mielestäni liian epämääräisiksi näin tiivistunnelmaiseen kirjaan. Vaikka kirjan maagiseen tunnelmaan sopiikin se, että jotkut asiat jätetään auki ja tulkinnanvaraisiksi, joihinkin asioihin olisin kaivannut terävöittämistä. David oli myös melkoisen vastenmielinen päähenkilö, mikä ei varsinaisesti ole huono asia, mutta välillä olisi tehnyt mieli lukea jotain muuta, ettei tarvitsisi viettää aikaa hänen kanssaan. Henkiöihin liittyi myös eräs toinen ongelmani tämän kirjan kanssa. Kolmen Zafónilta lukemani kirjan perusteella uskallan jo sanoa, että kiinnostavat naishahmot, varsinkaan päähenkilöiden rakkauden kohteet, eivät ole hänen vahvuutensa: Tuulen varjon Bea, Marinan nimihenkilö ja Enkelipelin Christine ovat kaikki äärimmäisen tylsiä ja yksipuolisia hahmoja. Enkelipelin Isabella tekee tähän kaavaan lopulta poikkeuksen, ja hän olikin lopulta ehkä lempihahmoni koko kirjassa. Loppuratkaisukaan ei oikein voittanut minua puolelleen, vaan rakkausjuonen ratkaisu sai minut enemmänkin tuntemaan oloni epämukavaksi kuin onnelliseksi. Jonkin verran pohdin myös sitä, minkä vuoksi tämä kirja on nimenomaan sarjan toinen eikä ensimmäinen osa. Romaani kuitenkin sijoittuu aikaan reilusti ennen Tuulen varjoa, ja se esittelee esimerkiksi Semperen kirjakaupan entisen omistajan ja hänen poikansa. Silti David on kirjan päähenkilö, eikä Sempere vanhempi, ja vaikka David on jossain mielessä osallinen Tuulen varjon päähenkilön olemassaoloon, en keksinyt mitään järkevää syytä siihen, että tämä ei ole sarjan ensimmäinen osa. Vaikka Enkelipeli ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin Tuulen varjo, aion kyllä lukea sarjan seuraavatkin osat. Pidän kuitenkin Zafónin mutkikkaista juonista ja salaperäisen maagisesta Barcelonasta. 

Elokuussa luin Liv Strömquistin ehkä (ainakin Suomessa) kuuluisimman sarjakuvateoksen Kielletty hedelmä, josta pidin kovasti. Kiinnostus Strömquistin sarjakuviin jäi, joten syksyisellä kirjastoreissulla mukaan tarttui pari muutakin hänen albumiaan, joista Prinssi Charlesin tunteen luin ensimmäiseksi. Prinssi Charlesin tunne käsittelee rakkautta ja ihmisten käsityksiä rakkaudesta. Näkökulma on feministinen, ja siinä nostetaankin esiin ongelmia esimerkiksi yhteiskunnan rakenteista, jotka tarjoavat naiselle parisuhteessa paljon huonommat lähtökohdat kuin miehelle. Strömquist nauraa asioille, joita on totuttu pitämään länsimaisen kulttuurin kulmakivinä, mikä on todella virkistävää. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole niin onnistunut kokonaisuus kuin Kielletty hedelmä, ja koin tämän raskaammaksi lukea. Toisaalta asiaa on paljon, ja tekstaus on tiivistä. Tämä myös ehkä tarjosi enemmän uusia tietoja ja ajateltavaa kuin Kielletty hedelmä. Strömquistin huumorista tykkään kyllä kovasti! 

Rainbow Rowellin käsikirjoittama ja Faith Erin Hicksin piirtämä sarjakuva Viimeinen ilta on näkynyt blogeissa suhteellisen paljon suomennoksen ilmestyttyä nyt syksyllä. Sarjakuva kertoo kahdesta kurpitsafarmin työntekijästä, Dejasta ja Josiesta, jotka ovat työskennelleet farmilla yhdessä muutaman vuoden ajan, mutta ovat menossa collegeen seuraavana vuonna, joten tämä on heidän viimeinen iltansa töissä yhdessä. Josie on ollut ihastunut erääseen toiseen työntekijään jo monta vuotta, ja ystävänsä jahkailuun kyllästynyt Deja päättää ohjata Josien ja "toffeetytön" lopultakin yhteen. Alkaa pieni seikkailu ympäri kurpitsafarmia. Viimeinen ilta on hyvin sympaattinen hyvän mielen tarina, jonka piirrostyylistä tykkäsin kovasti. Tarina on vähän ennalta-arvattava, mutta en tiedä, haittasiko se varsinaisesti tätä lukiessa. Tykkäsin myös siitä, kun kirjan lopussa Rowell ja Hicks kertoivat hieman projektista ja esittelivät piirrosluonnoksiakin. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan vähän lisää jotakin. Vaikka toisaalta pidinkin siitä, kuinka paljon Josiesta ja Dejasta kerrottiin lyhyessä kirjassa ilman että se tuntui päälleliimatulta (pahasti ainakaan), he jäivät silti lukijalle vähän etäisiksi. Ystäväni totesikin, että jos hahmot olisivat tuttuja jo ennestään, kirjasta olisi saanut enemmän irti: siinä oli nimittäin erikoisseikkailun tai spin-offin makua, vaikka sen pitäisi seistä omilla jaloillaan. Tästä huolimatta kyseessä oli mukava lukukokemus, enkä kadu tämän lukemista. Sympaattista tarinaa voin kyllä suositella luettavaksi syksyyn. 

Kuukauden toinen Strömquist oli Einsteinin vaimo. Kuten Prinssi Charlesin tunnekin, myös Einsteinin vaimo käsittelee parisuhteita ja rakkautta, mutta se on paljon episodimaisempi, eikä samalla tavalla yhtenäinen kuin aiemmat Strömquistilta lukemani sarjakuvat. Toisaalta rakenne toimii, ja tämä olikin mielestäni parempi kuin Prinssi Charlesin tunne, ellei perästi paras kolmesta lukemastani albumista. Strömquist onnistuu jälleen tarjoamaan uusia ajatuksia, ärtymistä ja hekottelua. Tyyli on hyvin kärjistävä, välillä jopa provosoiva, mutta tykkään siitä kovasti. Erityisen makeat naurut tässä albumissa tuotti gaala, jossa valittiin maailmanhistorian huonoimmat poikaystävät, kun taas albumin päättävä sarjakuva Yoko Onosta teki minut todella iloiseksi: minua on jo vuosikausia ärsyttänyt se, miten Beatles-fanit (edelleen) kohtelevat Onoa. Strömquist kuitenkin muistuttaa, että Ono oli taiteilija jo ennen John Lennonia, ja teki itse kaikki päätöksensä ja toimi asettaen itsensä etusijalle, vaikka yhteiskunta ja media pyrkivät pistämään kapuloita rattaisiin. Strömquistin sarjakuvia voisin suositella kaikille, sukupuoleen katsomatta, sen verran hyviä faktoja (lähdeviitteineen!) ja ajatuksia hän teoksissaan tarjoaa. (En muuten enää ikinä näe Barbapapoja samalla tavalla kuin ennen, kiitos tälle albumille...) 

Leena Parkkisen Säädyllistä ainesosaa suositteli minulle eräs ystäväni, ja kun se heti suositusta seuraavana päivänä osui silmääni kirjastossa, se lähti heti mukaan. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin, jonne nuori perheenäiti Saara muuttaa miehensä ja poikansa kanssa. Saara kokee välillä selittämätöntäkin ahdistusta, vaikka päällisin puolin kaikki on periaatteessa hyvin. Kun hän kohtaa merenrannalla naapurinsa Elisabethin, joka järjestää suuria kutsuja ja piilottelee yhtä suuria salaisuuksia, hänen elämänsä muuttuu täysin. Ai että, miten tykkäsinkin tästä kirjasta! Tarina oli mielenkiintoinen ja eteni sutjakkaasti, ja monesti en olisi halunnut lopettaa lukemista ollenkaan, kun jäin koukkuun. En äkkiseltään muista lukeneeni historiallista romaania, jossa naisten välinen rakkaustarina olisi ollut ainakaan näin suuressa osassa, joten tämä oli virkistävä siinäkin mielessä. Vaikka tarinassa ollaankin välillä syvissä vesissä ja käsitellään rankkojakin asioita, pohjavire on kuitenkin, paremman sanan puutteessa, kepeä. Ruoka on kirjassa tärkeässä osassa, mistä pidin myös kovasti, sillä se toi kiinnostavia aspekteja tarinaan: sodan jälkeisessä Suomessa on vaikea saada hyviä ruoka-aineita, puhumattakaan sodan aikaisesta Ranskasta tai Tukholmasta. Saara ja Elisabeth ovat molemmat kiinnostavia henkilöitä, ja kemia heidän välillään on hienovaraista mutta toimivaa. Heidän elämästään olisin voinut lukea pidemmänkin kirjan, sillä molempien menneisyydessä on kiinnostavia asioita, joihin kirjassa ei ihmeemmin perehdytä. Minua kiinnostaisi myös todella paljon se, mitä heille tapahtui kirjan tapahtumien jälkeen, sillä molempien tarinat jäävät todella kiinnostaviin taitekohtiin. Pientä noottia annan kuitenkin siitä, että loppuratkaisu tuntui hieman hätiköidyltä ja pohjustamattomalta. Muuten tämä olisi ollut minulle täysin viiden tähden kirja, mutta virheistään huolimatta se oli todella kiinnostava, koukuttava ja innostava lukukokemus! 

Sisareni, sarjamurhaaja on ilmestynyt eteeni kirjasomeissa tänä syksynä tuon tuosta, joten otin sen itsekin kuunteluun. Romaani kertoo kahdesta siskoksesta, Koredesta ja Ayoolasta, joilla on synkkä salaisuus: Ayoola on tappanut kolmannen poikaystävänsä, ja Korede on hälytetty paikalle siivoamaan tämänkin murhatyön jäljet. Ayoola on kaunis ja huoleton, ja Korede tuskailee, onko tärkeämpää suojella jo kolme miestä surmannutta pikkusiskoa vai ilmoittaa poliisille asiasta. Pahaksi onneksi Ayoola kiinnostuu Koreden pitkäaikaisesta ihastuksesta, eikä Korede enää tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä ja ketä suojella. Tämäpä oli kiinnostava romaani! Vaikka kyseessä on melko helppolukuinen kirja, ei se päästä lukijaansa helpolla. Juoni onnistui yllättämään pariinkin otteeseen täysin, ja vaikka kirja oli lyhyt, siinä oli paljon asiaa ilman, että se tuntui täyteen ahdetulta. Koreden tilanne ei ole helppo, ja kuunnellessani mietin itsekin paljon sitä, mikä tällaisessa tilanteessa oikeasti edes olisi oikein. Kun tarina kietoutuu auki, paljastuu asioita, jotka muuttavat käsityksiä molemmista sisaruksista. Vaikka muut hahmot jäävät ehkä vähän ohuiksi, Korede ja varsinkin Ayoola ovat kiehtovan ristiriitaisia henkilöitä molemmat. Kirjan kirjoitustyylille en ihan lämmennyt, se oli vähän liian korutonta omaan makuuni, mutta toisaalta se sopi vauhdikkaasti etenevään tarinaan. Loppuratkaisu oli mielestäni todella onnistunut, ja se sai minut pitämään kirjasta entistä enemmän. Kiinnostava kirja oli myös siksi, että se sijoittui Nigeriaan ja on nigerialaisen kirjailijan kirjoittama, enkä tähän hätään muista lukeneeni sellaista aikaisemmin. Maan kulttuuri tulee hienovaraisesti mutta selkeästi esiin, mistä tykkäsin kovasti! 

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on kirja, joka hajotti minut aikanaan todella pahasti, ja osittain siitä syystä en ole sitä yläasteen jälkeen lukenutkaan, vaikka se omasta hyllystäni löytyy. Koska tämä esikoisteos oli niin hieno ja raastava, odotukset Salt to the sea -teokselle olivat korkeat. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, ja pieni ihmisjoukko vaeltaa toivonaan päästä pakoon, turvaan. Wilhelm Gustloff -niminen laiva on heidän toivonkipinänsä. Mitä henkilöt eivät vielä tiedä, on se, että Wilhelm Gustloff tulee uppoamaan neuvostoliittolaisen torpedon vuoksi pian lähtönsä jälkeen, ja kyseinen onnettomuus on tuhoisimpia merionnettomuuksia koskaan. Tarinaa kerrotaan neljän näkökulmahahmon silmien kautta: on liettualainen sairaanhoitaja Joana, preussilainen hämärähommia tekevä Florian, kovia kokenut puolalaistyttö Emilia ja Wilhelm Gustloffilla työnskentelevä nuori natsisotilas Alfred. Heillä kaikilla on suuria, synkkiä salaisuuksia, jotka paljastuvat lukijoille ja muille päähenkilöillekin pikku hiljaa. Kirja on hämmästyttävän koukuttava, ja kielikynnyksenkin yli oli helppoa päästä. Kiinnyin henkilöihin todella vahvasti (tai no, suhdettani Alfrediin ei voi ehkä sanoa kiintymykseksi), ja vaikka tiesin, että tässä käy tuskin hyvin kellekään, olin silti aivan rikki, kun käänsin viimeisen sivun esiin. Kirjaa lukiessani mietin todella paljon sitä, miten näin järkyttävä tragedia ei ole suuremman yleisön tiedossa. Wilhelm Gustloffin uppoaminen oli tuhoisampi kuin Titanicin uppoaminen, mutta silti ensimmäinen kerta, jolloin koko onnettomuudesta kuulin, oli tässä kirjassa. Kun onnettomuus on tapahtunut vieläpä Itämerellä, jonka pohjassa laivan hylky edelleen on, aihe olisi hyvin lähellä suomalaisia. Miksi tästä ei siis puhuta enemmän? Uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Salt to the sea on ehdottomaksi yksi vuoden parhaista kirjoja. Tämän kirjan toivoisin ehdottomasti ilmestyvän myös suomeksi, jolloin useammat ihmiset voisivat sen lukea! 

*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

13. Kirjassa eksytään: Viimeinen ilta

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Enkelipeli

Marraskuu on inhokkikuukauteni, mutta se sujui suorastaan hämmästyttävän kivuttomasti tänä vuonna. Toki surkean harmaa ja surkea sää vei mielialaa pohjamutiin, ja opiskeluhommat stressasivat melkoisesti. Kuitenkin kuukauteen sisältyi aurinkoisia päiviä yllättävän paljon, ja vaikka mitään suuria seikkailuja tai onnen huippuja en marraskuussa kokenutkaan, muutamat kivat kohtaamiset ja rennommat päivät toivat onneksi helpotusta arkeen. Kävin kotikotonakin loppukuukaudesta, mutta palasin vielä opiskelukaupunkiin tekemään viimeisiä tenttejä ja muita hommia ennen joululomaa. Nyt on tosiaan onneksi joulukuu, ja vaikka täällä ei näy lumenhäivääkään, kotonani palavat jouluvalot ja kynttilät päivittäin, ja joulutunnelmointi on vedetty nollasta sataseen (olen ehtinyt jo leipoa sekä pipareita että joulutorttuja!). 

Vuoden luettujen määrä on jo tässä kohdassa päätähuimaavan korkea. Nyt uskaltaa jo varmaan sanoa, että on ihan realistista saada 100 kirjaa tänä vuonna luettua, joululomallahan tulee aina luettua enemmän kuin arkena (ainakin normaaliolosuhteissa). Se olisi kyllä melkoinen saavutus! Nyt kyllä pitäisi hetken aikaa vielä lukea tentteihin, ennen kuin pääsen joululomalle karkaamaan. 

Kuukauden biisi on Ryan McCartanin High and low. Minulle Ryan McCartan on tutuin Heathers-musikaalin alkuperäisenä JD:nä, vaikka hän onkin ehtinyt esittää Broadwayalla myös mm. Wickedin Fiyeroa ja Frozenin Hansia. High and low puolestaan on "vain" hänen oma soolobiisinsä, ja vaikka se onkin ehkä musiikillisesti vähän tylsä, McCartanin äänenkäytössä on todennäköisesti musikaalinäyttelijän koulutuksen tuomia kivoja sävyjä, joita ihan jokaisella poplaulajalla ei ole. Itselleni biisin varsinainen pihvi on kuitenkin sen sanoitukset, varsinkin kohta "All my friends are in the relationships, it kills me just to be around them", joka sai minut nauramaan ääneen, kun sen ensimmäisen kerran kuulin: samanlainen tilanne on omassa elämässänikin. 

Syyskuun luetut 2020

 Syyskuussa 2020 luin kahdeksan kirjaa (2024 sivua, 11 h 32 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuva, yksi uusinta ja kaksi äänikirjaa.

Numminen, Jere: Kiira – Ehjäksi särkynyt 7 h 33 min [K]

Sarjanoja, Katinka: Korpinlaulu (Korpinlaulu #1) 532 s. 

Kuronen, Kirsi: Merikki 99 s.

LaCour, Nina: Välimatkoja 232 s. 

Thompson, Craig: Habibi 665 s. 

Noronen, Paula: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa 3 h 59 min [K]

Jansson, Tove: Taikurin hattu (Muumit #3) 153 s. [U]

F., Christiane: Huumeasema Zoo 343 s. 

kotimaisia: 5

ulkomaisia: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 2

En usko, että olisin tarttunut lainkaan Kiira Korven elämäkertaan, ellei Helmet-lukuhaaste olisi tänä vuonna vaatinut urheiluun liittyvää kirjaa. Urheilu ei minua paljoa kiinnostele, mutta jos minun pitäisi valita jokin laji, jonka seuraaminen vähänkään innostaa, niin taitoluistelu on sellainen. Mitään en lajista ymmärrä, mutta se on kaunista katseltavaa, joten se riitti minulle motivaatioksi kuunnella Korven kertomusta urastaan äänikirjana, varsinkin, kun kyseessä ei ollut mikään pitkä teos. En välttämättä kovin paljoa enempää ymmärrä taitoluistelusta kirjan lukemisen jälkeenkään, mutta ehkä minulla on nyt hieman parempi käsitys siitä, millaista laji todellisuudessa on. Kirja käy läpi Korven uraa kronologisesti ja päästää ääneen myös hänen läheisiään, kuten perheenjäseniä ja entisiä valmentajia. Kirja oli perushyvä: ei mikään maatamullistava, mutta sen kanssa viihtyi. Kirjassa oli jonkin verran toisteisuutta, samoja asioita käsiteltiin monta kertaa lähes samoilla sanoilla monta kertaa, ja vaikka ymmärränkin, että nämä tapahtumat olivat Korven elämässä merkittäviä, niiden toistaminen alkoi kirjan edetessä ärsyttämään. Vaikka tiesin jo etukäteen, että kulissien takana taitoluistelu ei todellakaan ole yhtä kaunista kuin miltä luisteluohjelmat näyttävät, silti minua vähän järkytti se, kuinka tiukka ja konservatiivinen laji on, sen valmentajista ja tuomareista puhumattakaan. Korpi puhuu avoimesti myös luistelun huonoista puolista ja siitä, miten hän esimerkiksi alkoi jossain vaiheessa uraansa kontrolloida syömistään, mikä johti puolestaan terveysongelmiin. Minusta on hyvin tärkeää, että tällaisia epäkohtia tuodaan esiin, sillä kun asiat ovat suuren yleisön tietoudessa, niihin voidaan todennäköisemmin tehdä muutoksia. 

Katinka Sarjanoja oli viime vuonna esiintymässä Finnconissa paneelissa, jossa käsiteltiin fantasiamaailmoiden luomista. En muista enää, mitä hän kirjastaan puhui, mutta kelttiläinen fantasia jäi mieleeni sen verran hyvin, että kun bongasin Korpinlaulun kirjastossa, ei minun tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä, nappaisinko sen mukaani vai en. Korpinlaulu kertoo nuoresta Étainista, ylhäisösuvun tyttärestä, joka joutuu Savusälvän aateliston valtataisteluiden pyörteisiin. Hänen isänsä teloitetaan ja hänet naitetaan väkisin vihollisen soturille, Rautakatseelle. Étainilla on kuitenkin kihlattu jo ennestään, mikä lisää hänen vastahakoisuuttaan avioliittoon, mutta pian hän joutuu tilanteeseen, jossa hän ei enää tiedäkään, kummalla puolella hänen kuuluisi olla. En tosiaankaan tiedä, mitä mieltä kirjasta lopulta olin. Toisaalta tykkäsin siitä, että tarina eteni joutuisasti (näin paksussa kirjassa erittäin suuri plussa), ja huomasin melko nopeasti olevani koukussa tarinaan. Pidin kovasti myös hahmoista ja heidän välisistä suhdesotkuistaan, ja eteenkin Étainin ja Rautakatseen välinen suhde kaikkine mutkineen lämmitti kovasti mieltäni. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, jotka ihmetyttivät ja häiritsivätkin. Minun oli esimerkiksi todella vaikeaa sijoittaa tarinaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Oletin, että kyseessä on kelttiläisyydestä inspiroitunut fantasiaromaani, joka tapahtuu omassa, suljetussa maailmassaan, mutta sitten mainittiin kristinusko, mikä rikkoi tämän mielikuvan. Korpinlaulu tuskin sijoittuu meidän maailmaamme, ainakaan täysin sellaisena, millaisena sen historian tunnemme, onko kyseessä siis vaihtoehtohistoria? Koska miljöö jäi niin epäselväksi, oli minun vähän vaikeaa päästä kunnolla tarinaan sisälle. Odotin myös, että spefielementit olisivat olleet näkyvämpiä. En välttämättä kaipaa velhoja ja lohikäärmeiltä, mutta tämä tuntui monessa kohdassa "pelkästään" historialliselta romanssilta, ja välillä unohtuikin, että olin napannut tämän kirjaston fantasiahyllystä. Juonenrakennuksestakin annan vähän noottia, se nimittäin koostuu lähinnä konfliktista konfliktin perään, ja jokaisen kohdalla mietin, että tämäkö on nyt tarinan huippukohtaan johtava ongelma, huomatakseni vain, että kyseinen konflikti ratkesi 10 sivun kuluttua. Tämän vuoksi juonessa ei tuntunut olevan minkäänlaista huippukohtaa. Moitteistani huolimatta Korpinlaulu viihdytti ja sai minut kiintymään henkilöihinsä niin hyvin, että tulen ehdottomasti lukemaan myös (itse asiassa tällä viikolla ilmestyneen) jatko-osan Karhuneito! 

Olen aiemmin lukenut Kirsti Kurosen säeromaanin Paha puuska, josta muistelen pitäneeni, joten kun Merikki tuli vastaan kirjastossa, se lähti mukaani. Merikki kertoo yläasteikäisistä bestiksistä Meristä ja Ruususta,  ja siitä kesästä, jolloin Ruusu yllättäen sanoo, ettei halua olla enää Merin kanssa. Aihe oli todella kiinnostava, ja olisin tosissaan halunnut pitää tästä kirjasta. Tyttöjen kipuilu tuntuu uskottavalta, ja säemuodon vähät sanat maalaavat hienosti persoonallisuuksia, näyttävät sen, että Ruusulla onkin ehkä hyviä syitä jättää Meri. Kuitenkin kirja ja sen loppuratkaisu jättivät minut kylmäksi. Kirjan olisi pitänyt olla pidempi, jotta olisin voinut kiintyä kunnolla henkilöihin ja asioita olisi saatu pohjustettua enemmän. Ihan kiva välipala, mutta ei mitään enempää. Nimen sanaleikki on hauska, ja nautinkin, kun hoksasin sen. 

Välimatkoja on kirja, johon muistan törmänneeni kirjakaupassa silloin, kun se ilmestyi, ja kaunis kansi jäi mieleen. Kirja kertoo Marinista, joka on jäänyt joulupyhiksi yksin collegen asuntolaan New Yorkiin ja odottaa parasta ystäväänsä Mabelia saapuvaksi käymään San Fransiscosta. Marinin elämässä on tapahtunut jotain kamalaa, mikä on saanut hänet pakenemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja, eikä hän ole puhunut kenellekään sen jälkeen. Mabelin vierailun myötä hänen on kuitenkin pakko kohdata menneisyytensä silmästä silmään ja sanoa ääneen ne asiat, joita hän on yrittänyt paeta. Aluksi suhtauduin kirjaan hieman skeptisesti, sillä en oikein tiennyt, onnistuisiko se vakuuttamaan minua. Pian kuitenkin huomasin, että kirja veti minua puoleensa todella vahvasti, ja lopulta hotkaisinkin sen muutamalta istumalta. Vaikka kirjassa ei juurikana tapahdu mitään (ainakaan tarinan nykyhetkessä, takaumissa asia on eri), sen tunnelma ja rytmitys on tiivis, hengästyttävä. Ehkä joitain asioita olisi voinut pohjustaa ja/tai selittää vähän tarkemmin, nyt asioita jätettiin välillä omaan makuuni vähän liikaa lukijan pääteltäväksi. Vähän mietin myös tarinan uskottavuutta: kuinka helppoa sosiaalisen median ja kännyköiden aikakaudella on kadota Marinin tavalla? Loppuratkaisu on ehkä vähän överisokerinen, mutta kyllä se minua kuitenkin vähän itketti. Voisinkin suositella Välimatkoja niille, jotka haluavat jotain nopealukuista mutta ajatuksia herättävää luettavaa. 

Joku ystäväni suositteli minulle Habibia pari vuotta sitten, joten sekin tarttui sitten kirjastoreissulla kassiini. Sarjakuva kertoo kahdesta lapsesta, Dodolasta, joka on myyty lapsimorsiameksi, ja orjan lapsesta Zamista. Dodola ja Zam elävät keskellä aavikkoa laivanhylyssä monia vuosia, kunnes Dodola kaapataan sulttaanin haaremiin seksiorjaksi ja Zam lähtee häntä etsimään. En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Minusta on hienoa nähdä, miten paljon taustatyötä kirjan eteen on tehty. Sen parasta antia onkin Koraanin kertomukset ja niiden vertautuminen Raamattuun, sillä näiden yhtäläisyyksien ja erojen pohtiminen oli todella kiinnostavaa. Tarinankerronnastakin pidin: myyttiset tarinat, menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa ja toistavat itseään aina vähän uudesta näkökulmasta. Piirrustustyyli on myös mielestäni aivan  hengästyttävän upea! Maisemat, henkilöt ja ornamentit ovat lumoavia, sivujen rakenne on onnistunut. Joitain sivuja olisin voinut katsella ja tutkailla pitkäänkin. Ehkä voisin kokeilla jotain muuta Thompsonin sarjakuvaa, jospa niissä piirrostyylistä voisi nauttia ilman, että tarina tekee lukijan olon todella epämukavaksi, sillä epämukava olo tästä näistä kehuista huolimatta kuitenkin tuli. Habibi nimittäin toistaa vahvasti vanhoja stereotypioita arabialaisesta kulttuurista, vaikka Thompsonin tarkoituksena on ilmeisesti ollut murtaa niitä. Koin epämukavaksi myös jatkuvan (naiskehon) seksualisoinnin. Toki seksuaalisuus on tärkeä osa tarinan teemaa, mutta mielestäni useassa kohdassa mentiin yli. En kiellä, etteikö tällaisia tarinoita olisi oikeastikin olemassa, mutta sen olisi voinut kertoa ilman, että pönkitetään haitallisia stereotypioita. En voinutkaan olla miettimättä, millaisen tarinan olisi kertonut henkilö, joka ei ole valkoinen, amerikkalainen (mies). 

En ole lukenut mitään Paula Norosen kirjoja aikasemmin, mutta sen verran, mitä olen häntä seurannut esimerkiksi telkkarissa, hän on mielestäni todella hauska tyyppi. Koska hän itse luki ensimmäisen aikuistenkirjansa Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassan äänikirjaversion, päätin kuunnella kirjan pikaisena välipalana, olihan sen kesto vain nelisen tuntia. Olen liian nuori muistamaan Tarja Kulhon Radiomafiasta, joten tutustuin häneen ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kirja koostuu dialogimuotoon kirjoitetuista episodimaisista hetkistä Tarja Kulhon, korsolaisen perheenäidin ja Räkkärimarketin kassan elämässä. Kirjan tapahtumia sitoo yhteen löyhästi kansalaisopiston kirjoituskurssi, jolle Tarja on puolivahingossa osallistunut, ja jonka kirjoitustehtävien kautta saadaankin kuulla Tarjan syvimpiä tuntoja. Koska odotin todella hauskaa kirjaa, jouduin vähän pettymään, sillä pääosin kirja oli vain "ihan kiva". Muutamat jutut naurattivat ääneen (esimerkiksi terveyskeskuksen pisteytysjärjestelmä sai minut melkein kaksinkerroin naurusta), mutta suurimman osan ajasta vain hymähtelin. Noronen lukee kirjan kuitenkin mainiosti, joten sitä oli ilo kuunnella. Ihan mukavaa aivot narikkaan -seuraa tiskaamiseen ja muihin kotitöihin, mutta ei niin ratkiriemukas kuin olisin toivonut. Erityisplussa Kaija Koosta. 

Muumien uudelleenluku jatkui syyskuussakin, tällä kertaa vuorossa oli sarjan kolmas osa, Taikurin hattu. Tämän lukemisesta olikin vierähtänyt yli 10 vuotta, joten oli melkein kuin olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa, vaikka toki tarinat olivat hyvin tuttuja esimerkiksi tv-sarjasta ja sarjakuvista. Taikurin hattu on episodimaisempi kuin aikaisemmat osat. Se koostuu pienistä seikkailuista, joita muumiperhe kokee, ja vaikka ne sijoittuvatkin saman kevään ja kesän ajalle, ja taikurin hattu toimii monen tarinan yhdistävänä tekijänä, ne ovat kuitenkin omia pikku tarinoitaan. Tämä sopisi loistavasti vaikkapa iltasatukirjaksi! (Ehkä tätä on minulle ja/tai sisaruksilleni iltasatuna luettukin, se on oikeastaan hyvin todennäköistä, mutta varmaksi en uskalla asiaa sanoa...) Taikurin hatussa on ihanan lämminhenkinen tunnelma, ja tulikin sellainen olo, että Muumilaaksoon muutaisin ehdottomasti, jos jonnekin fiktiiviseen paikkaan saisin muuttaa. Hassu huomio muuten: kirjan suomenkielisessä painoksessa (tai ainakaan omistamassani versiossa) olevasta kartasta puuttui kokonaan maininta tupakkapensaista, vaikka se on esimerkiksi seinälläni olevassa ruotsinkielisessä postikorttiversiossa kartasta. Kirjassa kuitenkin mainitaan yhdessä kohdassa, että Muumipappa hoitaa tupakkapensaitaan, joten minkä takia tämä on pitänyt poistaa kartasta? :D

Olen tänä vuonna lukenut useamman nuorten (tyttöjen) huumeidenkäytöstä kertovan kirjan: Emma Sofianna Söderholmin Edes hetken elossa, Deborah Spungenin Nancyn ja nyt sitten Christiane F.:n Huumeasema Zoon. Vaikka Söderholmin kirja on fiktiivinen ja sen verran uusi, ettei ole ehtinyt saavuttaa samanlaista (kultti)asemaa kuin kolmikon muut kirjat, niputan ne silti yhteen. Huumeasema Zoo kertoo Christianen elämästä Länsi-Berliinissä 1970-luvun lopulla. Ankeassa ja virikkeettömässä lähiössä kasvavilla nuorilla on yksi tapa päästä pakoon ympäristönsä tukahduttavuutta ja väkivaltaisia ja onnettomia perhesuhteitaan, ja tämä tapa on huumeet. Christiane aloittaa huumeiden käytön 12-vuotiaana pilveä poltellen, mutta jo 13-vuotiaana hän aloitti heroiinin piikittämisen. Pian Christiane eli kaksoiselämää: äidilleen hän uskotteli olevansa tavallinen, koulua käyvä teini, vaikka oikeasti hän vietti päiviään metroasemalla prostituutiolla huumerahoja hankkien. Kyseessä on todella inhorealistinen kuvaus nuorten huumeidenkäytöstä. Vaikka kirjassa kuvataan huumeista seuraavaa mahtavaa oloa, ei sitä kuitenkaan kaunistella ollenkaan: vieroitusoireet ovat kamalia, piikittämistä täytyy tehdä likaisissa yleisissä vessoissa ja epäpuhtailla neuloilla, ja narkkareiden ystävyyssuhteet romuttuvat nopeasti, kun aineet menevät ihmisten edelle. Huumeidenkäyttäjän mielenmaisema vaikuttaa uskottavalta: Christiane ja hänen ystävänsä uskottelevat sujuvasti itselleen, että voisivat lopettaa huumeiden käytön milloin vain haluavat, vaikka tilanne on jo todella paha. Luulen, että tämä toimii edelleen hyvänä huumevalistuksena nuorille, vaikka onkin jo useamman vuosikymmenen ikäinen. Asia, joka minua kirjassa häiritsi, oli sen kieli. En oikeastaan tiedä, oliko vika käännöksessä vai oliko alkuperäinenkin teksti kirjoitettu niin, mutta se oli paikoin hyvinkin kömpelöä ja köykäistä. Tiedä sitten, onko sen tarkoitus havainnoillistaa Christianen nuorta ikää, mutta se ärsytti toisinaan lukiessani. (Kirja muuten ei ole Christianen itsensä kirjoittama, vaan kahden toimittajan hänen haastattelujensa pohjalta haamukirjoittama. Sellainen tarkennus tähän väliin!) 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

 

14. Urheiluun liittyvä kirja: Kiira – Ehjäksi särkynyt

Syyskuu(kin) kului nopeasti. Opinnot alkoivat taas, ja toisin kuin keväällä, nyt pääsin itsekin nauttimaan etäluennoista. Tosin molemmat luentokurssini ovat jotenkin todella kuivakoita ja tylsiä, ja kerrankin on sellainen tilanne, että kirjatentit kiinnostavat enemmän :D Syyskuussa näin myös jonkin verran ystäviäni turvavälien päästä, nautin lämpöisistä säistä ja käärin taas hihani DVR:n kanssa. Kuukauden parhaita puolia oli kuitenkin ehdottomasti uusi kirjahylly, jonka sain helpottamaan hieman aina vain kasvavaa kirjamäärääni. Samalla sain yhteen paikkaan myös ne kirjat, jotka muuttaessani jätin kotikotiin, ja olenkin pari viime viikkoa vain ihastellut hyllyjäni :D Suunnitelmissa olisi tehdä kirjahyllyistäni oma postaus, parin vuoden takainen katsaus silloisiin hyllyihin ainakin vaikutti tykätyltä :)

Lokakuussa on luvassa niin ikään opiskelua. Pitää oikeasti ruveta tekemään asioita kandin eteen (apua!) ja yrittää saada itselleen edes sen verran itsekuria, että oikeasti lukisin tentteihin, enkä vain hehkuttaisi, että ne ovat kiinnostavampia kuin luentokurssit... Kirjamessujen peruuntuminen harmittaa todella, enkä virtuaalimessuillekaan jaksa osallistua: saan aivan tarpeeksi arjessani tuijottaa puhuvia päitä tietokoneen ruudulta, enkä jaksa tehdä sitä myös vapaa-ajallani. 

Kuukauden biisi on BEHMin Lupaan. BEHMin debyyttialbumi Draaman kaari viehättää on ollut kovassa kuuntelussa ilmestymisestään lähtien. Jo aiemmat singlejulkaisut kiinnostivat, joskin niissä oli jotain, minkä takia en ihan voinut niistä kunnolla tykätä. Sen sijaan levyn aiemmin julkaisemattomat biisit ovat mielestäni jopa parempia kuin singlet, vaikka ovatkin keskenään hyvin samankaltaisia. Välillä sanoituksista ei tiedä, ovatko ne hölmöjä vai nokkelia, mutta kokonaisuutena tykkään levystä kovasti. 

Loistavaa lokakuuta! 

Elokuun luetut 2020

Elokuussa 2020 luin 17 kirjaa (4045 sivua, 11h 55 min), joista seitsemän oli spefiä, kolme oli uusintoja, kaksi sarjakuvaa, kaksi nonfictionia, yksi runokirja, yksi näytelmä ja yksi äänikirja.

Green, Hank: Ihan mieletön juttu (Carl #1) 388 s.
Meripaasi, Helena: Pentukuumetta (Koirahullun päiväkirja #6) 228 s. [U]
Vik, Erika: Nefrin tytär (Kaksosauringot #3) 560 s.
Zafón, Carlos Ruiz: Marina 282 s.
Hai, Magdalena: Kuolleiden kirja: paluu Uhriniituntakaiseen 198 s.
Spungen, Deborah: Nancy 380 s.
Andersen, Sarah: Aikuisuus on myytti 109 s.
Pitkäkangas, Elina: Hukan perimät (Kuura #0.5) 363 s.
Milton, Giles: Maailma on outo: 101 eriskummallista historiallista tapahtumaa 400 s.
Wilder, Laura Ingalls: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #1) 194 s. [U]
Jansson, Tove: Nukkekaappi ja muita kertomuksia 121 s. (e-kirja)
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Väärän kissan päivä 342 s.
Ahonen, Katriina: Suon takana aarniometsä
Jansson, Tove: Muumipeikko ja pyrstötähti (Muumit #2) 150 s. [U]
Ibsen, Henrik: Nukkekoti 123 s.
Thomas, Angie: Mun vuoro 11h 55min [K]
Strömquist, Liv: Kielletty hedelmä 143 s.

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 9

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 11

muualta: 2

John Greenin veli Hank on ollut minulle tuttu lähinnä vain veljesten Vlogbrothers-youtubekanavalta, mutta hänen esikoisteoksensa Ihan mieletön juttu kiinnosti silti. Kirja kertoo kaksikymppisestä Aprilista, joka yöllä töistä lähtiessään törmää mystiseen, suuren robottipatsaaseen. Hetken mielijohteesta hän pyytää ystävänsä Andyn kuvaamaan robottia videolle. Videolla April nimittää patsasta Carliksi, eikä hän osaa arvata, että kun Andy lataa videon nettiin, somejulkisuus räjähtää käsiin. Carleja on nimittäin ilmestynyt joka puolelle maailmaa, eikä niiden alkuperästä ole mitään tietoa. Pian käy ilmi, että Carleihin liittyy paljon muutakin kummallista, eikä Aprilin, Andyn tai Aprilin tyttöystävä Mayan elämä ole enää entisellään. En oikein tiedä, mitä kirjalta odotin, mutta se yllätti minut positiivisesti! Vaikka en ole mikään scifin ylin ystävä, tämän kanssa viihdyin. Ehkä tämä on jonkinlaista pehmoscifiä, mutta scifiksi luokiteltavaa mielestäni kuitenkin! Kuitenkin tämä on scifi-elementeistään huolimatta yllättävän realistinen, mikä lisää kirjan viehätystä. Jos vastaavat tapahtumat tapahtuisivat tässä ja nyt, ihmiset reagoisivat siihen todennäköisesti samalla tavalla. Realistisuudesta huolimatta tarina ottaa välillä todella absurdeja kierroksia, ja naurahtelinkin usein ääneen. April on todella raskas ja rasittava päähenkilö, mutta juuri siksi niin kiinnostava! Carlien arvoituksen ratkaiseminen puolestaan muistuttaa jossain määrin jopa Christie-tyyppistä mysteeriä, ainoana erona vain se, että kukaan, edes April, ei tiedä arvoituksen ratkaisua. Lopun cliffhangerkin koukuttaa, toivottavasti toinen osa ilmestyy suomeksi pian! (Epäilen, että tämä saattaa kaikessa teknisyydessään olla minun kielitaidolleni liian haastava luettavaksi alkukielellä...) Lukiessani tosin pohdin, kuinka sosiaalisen median kuvailu ikääntyy, mutta tässä ajassa somejulkisuus ja sen sivuilmiöt tuntuivat todenmukaisilta ja aidoilta. 
(Ärsytti muuten suunnattomasti takakannen vertailu John Greeniin! Veljekset kirjoittavat niin erilaisia kirjoja, että vertailu ei ole mielekästä, ja John Green on itsekin sanonut, ettei näe Hankia minkäänlaisena kilpailijana itselleen...) 

Elokuussa sain loppuun "kesäprojektini", eli Koirahullun päiväkirja -sarjan uusintaluvun. Viimeinen osa, Pentukuumetta, käsittelee nimensäkin mukaan pentuaihetta, Ulla on nimittäin päättänyt teettää Daralla pennut ja käynyt tuumasta toimeen. Pentuihin liittyy kuitenkin paljon enemmän työtä kuin Ulla osaa odottaa: ei riitä, että ne saadaan onnellisesti maailmaan, niille täytyy myös löytää sopivat omistajat, mikä on aivan oma työmaansa. Ymmärrettävästi kirja pyörii hyvin tiiviisti pentujen ympärillä, eikä mielestäni yllä aivan siihen rimaan, jonka pari viimeisintä osaa asettivat. Kyseessä on kuitenkin hyvin menevä ja viihdyttävä kirja, jonka luin yhdeltä istumalta. Koirahullun päiväkirja on pienestä ajoittaisesta haparoinnista kuitenkin oikein hyvä sarja, ja Ullan ja Daran edesottamuksista olisi ollut hauskaa lukea vielä lisää. Toisaalta arvostan, että Meripaasi osasi lopettaa sarjan ajoissa. Seuraavaksi kiinnostelisi kovasti lukea Meripaaden Kisse-sarja, joka on itsenäinen jatko-osa Koirahulluille. Ensimmäisen osan luin joskus vuosia sitten, mutta sarjan loppuun lukeminen jostain syystä jäi. 

Viime kuussa sain niin ikäään luettua loppuun Kaksosauringot-trilogian. Edellinen osa Seleesian näkijä oli melkoinen meh-kokemus, joten odotukset olivat melko matalalla myös päätösosa Nefrin tytärtä kohtaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti! Kolmas osa alkaa suurin piirtein siitä, mihin Seleesian näkijä jäi: Aleia on kaapattu ja matkalla kohti Thelluriaa, ja Corildon ja muut seleesit ovat lähteneet hänen peräänsä. Nefrin tytär ei täysin päässyt eroon niistä ongelmista, jotka edellisiä osia vaivasivat, sillä vaikeita henkilöiden, paikkojen, esineiden ja lajijen nimiä oli edelleen todella paljon, ja mielestäni monia tärkeitä asioita ei selitetty tarpeeksi. Kankean alun jälkeen tarina lähti kuitenkin vetämään paremmin kuin edellisessä osassa, ja hahmojen kohtalot jaksoivat kiinnostaa enemmän. Aleian mysteerikin selviää viimein, ja vaikka se olikin ehkä aavistuksen ennalta-arvattava, se oli kuitenkin lukijaa tyydyttävä ratkaisu. Olin myös hyvin tyytyväinen siihen, että eräs mahdollinen pariskunta ei päätynyt yhteen :D Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa oli myös kiinnostavaa lukea ihmisten rasismista ja ennakkoluuloista seleesejä kohtaan. Tämä on hyvä esimerkki sitä, miten fantasian keinoin voi käsitellä todellisen maailman ongelmia. Viimeisen osan ansiosta sarja saa minulta kokonaisuutena suopeamman arvion, mutta suosikikseni se ei nouse.

Pari vuotta sitten luin Zafónin Tuulen varjon, jonka maagisesta tunnelmasta nautin, joten Marina lähti kirjastosta mukaan, koska toivoin tunnelman olevan samanlainen. (Samaan aikaan myös tahdoin Helmet-haasteen kohdan suoritettua!) Marinan päähenkilö on Oscar, joka hetken mielijohteesta pujahtaa sisään hylätyltä näyttävään taloon ja tutustuu siellä ikäiseensä Marina-tyttöön ja tämän sairastelevaan leski-isään. Marina ja Oscar alkavat selvittää yhdessä mysteeriä, johon liittyvät nimetön hauta, surupukuinen nainen ja hylättyjä rakennuksia. Mysteerin selvittäminen ottaa kuitenkin nopeasti yhä kauheampia kierroksia, kun tapaukseen liittyvät ihmiset alkavat kuolla. Viihdyin kirjan parissa mainiosti! Zafónin Barcelona on lumoava paikka, jonka mystiseen tunnelmaan lukijana mielelläni sukelsin. Tarinakin oli kiehtova, ja vaikka siinä olikin paljon samaa kuin Tuulen varjossa, se oli vähemmän monimutkainen, mikä oli hyvä asia: muistin tuskailleeni Tuulen varjon kanssa sitä, että useissa eri aikatasoissa kulkeva ja polveileva tarina oli välillä todella haastava hahmottaa. Kuitenkin jokin jäi mielestäni kirjasta puuttumaan. Ehkä pieni tarinan ennalta-arvattavuus häiritsi, ehkä se, että Marina tuntui liian täydelliseltä minun makuuni. Toki tarinaa kertoo Marinaan aikoinaan ihastunut Oscar, mutta Marina jäi silti mielestäni pelkästään kauniiksi ja älykkääksi kiiltokuvaksi, jossa ei ollut mitään sisältöä. Huomasin myös ärsyyntyväni siitä, että sekä Tuulen varjossa (muistaakseni ainakin) että Marinassa liittyy joihinkin henkilöihin epämuodostumia, erityisesti kasvoissa, mikä on hieman kyseenalaista, kun nämä henkilöt ovat yleensä salaperäisiä, pelottaviakin, eikä heidän moraalisesta kannastaan ole täyttä varmuutta. Toisaalta molemmat teokset ovat tunnelmaltaan jonkin velkaa goottilaiselle kauhukirjallisuudelle, joissa epämuodostumiin perustuva kauhu oli tavallista, mutta minulle tämä tuntui lukiessa inhottavalta. Näistä asioista huolimatta Marina oli kivaa kesälukemista, mutta tykkäsin kyllä Tuulen varjosta enemmän.

Niin ikään kaksi vuotta sitten luin Magdalena Hain Haisevan käden, joka sisälsi varhaisnuorille suunnattuja kauhutarinoita. Paitsi että yllätyin kirjan sisällöstä positiivisesti, se toi myös mieleen kivoja lapsuusmuistoja. (Kuulostipa hassulta sanoa näin tällaisen kirjan yhteydessä :D) Siksi jatko-osa Kuolleiden kirja oli ehdottomasti lukulistallani! Tartuin kirjaan innokkaasti, mutta ikävä kyllä jouduin hieman pettymään. Vaikka kirjassa on monia hyviä novelleja, ne eivät samalla tavalla saaneet minua oikeasti pelkäämään kuten ensimmäisen osan tarinat, vaikka tässäkin oli tietenkin useampia vähän karmivia juttuja. Jotenkin tuntui, että tässä ehkä käsiteltiin enemmän reaalimaailman ongelmia, kuten kiusaamista ja uusperheen ongelmia, mikä on myös tärkeää, mutta kauhu jäi monissa novelleissa hieman paitsioon. Lempinovellejani olivatkin vähän kummalliset ja vinksahtaneet tarinat, kuten Äitini vihasi voikukkia ja Nuku rauhassa. Päätön hirvimies oli kivalla tyylillä kirjoitettu, ja Kepponen oli sairas ja oksettava, mutta ainakin se jäi elävästi mieleen. (Edelleen meinaa tulla vähän paha olo, kun ajattelen kyseistä novellia.) Myös Korppikesä, Viimeinen bussi ja Naarmu olivat novelleja, joista kovasti tykkäsin.

Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Sex Pistolsiin, mutta Nancy-teoksen (kultti?)klassikkostatus kiinnosti. Sex Pistolsin basisti Sid Viciousin tyttöystävänä tunnettu Nancy Spungen kuoli vain 20-vuotiaana, kun hänet puukotettiin Chelsea-hotellin vessaan. Teosta syytettiin Viciousia, joka kiisti syytteet ja kuoli itsekin vain vähän myöhemmin yliannostukseen. Nancyn äiti Deborah kirjoitti kirjan tyttärestään, kun kyllästyi siihen, että lehdistö esitti Nancyn pelkkänä tyhjäpäisenä, huumeita käyttävänä tyttönä. Pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka luotettavana pidän Deborahin narratiivia tyttärestään: sokeuttaako läheinen ihmissuhde, puhumattakaan siitä, mikä on ollut todellinen motiivi kirjan kirjoittamiseen. Kuitenkin mitä pidemmälle kirjaa kuin, sitä enemmän luotin äidin sanaan tyttärestään, sillä Spungen ei kaunistele Nancyn käytöstä. Nancy oli nimittäin vastasyntyneestä asti todella hankala, ja hänen vanhempansa ja sisarukset olivat todella kovilla hänen kanssaan. Tarina on todella surullinen. Lukiessani kirjaa en voinut olla miettimättä, olisiko tilanne ollut toinen, jos Nancy olisi saanut apua ja diagnoosin esimerkiksi skitsofreniastaan ajoissa. Olisiko elämä ollut tällaisessa tilanteessa helpompaa niin Nancylle itselleen kuin hänen perheelleen? Nancy oli kuitenkin hyvin älykäs tyttö, mutta muiden ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli hänelle äärimmäisen vaikeaa. Myöskään 1960-70-lukujen mielenterveysongelmia vahvasti stigmatisoiva ilmapiiri (joka onneksi on ainakin jonkin verran lientynyt) ei ainakaan helpottanut Spungenin perheen elämää ja yrityksiä hakea apua. Deborah Spungen sanoo kirjassaan tienneensä jo pitkään, ettei Nancy tule elämään kovin vanhaksi. Myös Nancy itse totesi, ettei elä yli 20-vuotiaaksi, mutta tapa, jolla Nancy kuoli, oli todella raaka ja siitä seuraava julkisuus perheelle todella raskasta. Nancy on kirja, joka jäi mieleeni hyvin. Se ei ehkä ollut yhtä shokeeraavaa luettavaa kuin mahdollisesti aikaisemmille sukupolville (esimerkiksi huumeiden käyttö nähtiin vain äidin silmien kautta, eikä Nancyn omia kokemuksia siitä varsinaisesti kuvattu), mutta teki minut kuitenkin surulliseksi, vihaiseksi ja turhaantuneeksi. (Sitä vain ihmettelin, että miksi ihmeessä Nancy-nimisen kirjan kannessa on kuva vain Sex Pistolsista, eikä Nancysta itse? Vaikka Nancy tulikin tunnetuksi bändin kautta, tämä on Nancyn tarina, ja Sex Pistols esiintyy kirjassakin vasta loppupuolella.)

Sarah Andersonin sarjakuvia olen nähnyt todella paljon netissä pyöriessäni. Aikuisuus on myytti -albumi oli kulkeutunut meille kirjastosta ja se lykättiin minulle käteen saatesanoilla: "tulit mieleen." En tiedä, pitäisikö olla otettu vai vähän loukkaantunut :D Andersonin sarjakuvien päähenkilö on epäsosiaalinen, tykkää syödä herkkuja ja nukkua päiväunia, eikä aina toimi niinkuin yhteiskunta odottaa "oikean aikuisen" toimivan. Tykkään kovasti piirrostyylistä, ja vaikka osa stripeistä olikin tuttuja ennestään, naurahtelin useamman kerran ääneen. Vähän kuitenkin vierastin välillä joissain stripeissä esiintyvää huumoria, jota saatiin esimerkiksi päähenkilön lihomisesta ja herkuttelusta. Mielestäni tämä ei ollut erityisen hyvää huumoria, ja se jättikin albumista vähän pahan maun suuhun, vaikka useat jutut kirjassa olivatkin hauskoja.

Pidin todella paljon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta, joten tänä keväänä ilmestynyt esiosa kiinnosti todella paljon. Esiosa alkaa noin 10 vuotta ennen Kuura-trilogian tapahtumia, kun ihmissusia metsästävä Jahti-järjestön talvinen keskiyönkomennus menee traagisesti pieleen. Ryhmästä jäävät henkiin vain kokenut jääkäri Väinö ja ensimmäisellä komennuksellaan ollut nuori Alexander, ja molemmat saavat hukkien hyökkäyksessä lykantropiaviruksen. Heistä tulee yhdessä yössä lainsuojattomia, ja kirja kertookin siitä kuinka he ja heidän läheisensä tottuvat uuteen tilanteeseen. Kuura-trilogia oli mielestäni sen verran vahva ja omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, ettei esiosalle periaatteessa ollut tarvetta. Tykkäsin esiosasta tästä huolimatta! Kun Kuura keskittyi teini-ikäisten päähenkilöiden ihmissuhdesotkuihin ja oman navan ympärillä pyöriviin draamailuihin, Hukan perimissä käsitys hukka-Suomesta laajenee, kun näkee, miten lykantropia vaikuttaa aikuisiin. (Ei sillä, tykkäsin kyllä siitä teinidraamailustakin!) Myös alkuperäisen trilogian sivuhahmojen tarinat saavat vähän enemmän lihaa luiden päälle tämän kirjan myötä. Erityisen paljon tykkäsin tässä Väinön vaimosta Ellasta, joka sai kirjan myötä paljon enemmän persoonallisuutta ja syveni hahmona todella paljon, alkuperäisessä trilogiassa hän nimittäin jäi aika kaukaiseksi hahmoksi. Sen sijaan Alexanderista en voi edelleenkään sanoa pitäväni, mutta ainakin hänen toimintansa Kuurassa sai nyt lisää sävyjä. Marjateran kulttiin liittyvä sivujuoni ei mielestäni oikein toiminut. Se oli itsessään kiinnostava ja kiehtova tarina, mutta mielestäni se ei istunut kunnolla kirjan maailmaan ja tuli jotenkin puskista. Jos olisin lukenut vain tästä kultista kertovan kirjan, olisin varmastikin pitänyt siitä, mutta tämän kirjan maailmassa se tuntui jotenkin oudolta ja irralliselta. Myös jotkut anakronismit häiritsivät melkoisesti, vaikka kyseessä olikin vaihtoehtohistoria. Näistä valituksista huolimatta kyseessä oli oikein vetävä teos, joka oli kiva lisä Kuura-trilogian maailmaan. Tykkäsin, kuinka viimeisessä luvussa viitattiin jo varsinaisen trilogian tapahtumiin.

Olen lukenut useamman osan Atena-kustantamon julkaisemaa "sarjaa", jossa kuvaillaan erilaisia historiallisia sattumuksia milloin mistäkin näkökulmasta: esimerkiksi Maailmassa on virhe kertoo historiallisista epäonnistumisista ja Maailman pisin pajunköysi oikoo harhakäsityksiä ja sitkeitä myyttejä. Maailma on outo puolestaan kertoo kummallisista sattumuksista ja tapahtumista, joista ihmiset eivät välttämättä tiedä. Mielestäni Maailma on outo on ehdottomasti "sarjan" kirjoista paras! Kirjaan on valittu todella kiinnostavia tapahtumia, jotka ovat vielä kirjoitettu hauskasti. Vaikka joitain tuttujakin juttuja kirjassa oli, opin siitä myös jotain uusia asioita. Muutamat asiat kuitenkin häiritsivät minua todella paljon. Ensinäkin lähes kaikki tarinat joko sijoittuivat länsimaihin tai länsimaalaiset olivat tarinan toimijoita, mitkä tekivät niistä tietyltä osin todella yksipuoleisia. Lisäksi sattumukset olivat suurimmaksi osaksi modernimpaa historiaa, 1800-lukua vanhempia tarinoita ei juurikaan ollut. Mietin myös sitä ratkaisua, että tarinat oli jaoiteltu aihepiirin mukaan (esimerkiksi sotatarinat ja rikosjutut), eikä kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä. Omasta mielestäni tämä tapa oli virkistävä, mutta mietin, voiko se olla jollekulle muulle haastava, jos epäkronologinen järjestys vaikeuttaa tapahtumien hahmottamista suuremmassa kuvassa. Kivaa historiaviihdettä kirja kuitenkin oli! Jos joku väittää, että historia on tylsää, kannattaa hänen lukea tämä kirja :)

Minun oli tarkoitus lukea kesällä Pieni talo preerialla -sarja uudelleen, mutta Koirahullun päiväkirjojen tahkoaminen vei huomion niiltä :D Totesin kuitenkin, että sarjan lukeminen ei niinkään ole vuodenajasta kiinni, joten tartuin ensimmäiseen osaan sitten elokuussa. Pieni talo suuressa metsässä on ehkä sarjasta se osa, jonka olen lukenut kaikista useimmin, joten se oli kokonaisuudessaan hyvin mielessäni, vaikka edellisestä lukukerrasta on monia vuosia aikaa. (Luulen, että näin on, vaikka Pieni talo preeriallakin on tullut luettua monta monituista kertaa!) Ensimmäisessä osassa Laura on viisivuotias tyttö, joka asuu, kuten kirjan nimestä voi päätellä, suuressa metsässä perheensä kanssa. Elämä on yksinkertaista, muttei helppoa: kaikki täytyy tehdä itse. Kirja sisältääkin tarkkoja kuvauksia esimerkiksi lihan savustamisesta ja juuston valmistamisesta. Kirja on hyvin episodimainen ja se oikeastaan kuvaa vain Ingallsin perheen elämää metsässä. Tämä oli yhtä sympaattinen ja herttainen kuin lapsenakin luettaessa! (Mielestäni tarkat kuvaukset Ingallsien elämästä eivät olleet tylsiä pienenäkään, enemmänkin kiehtovia 2000-luvun kaupunkilaislapselle :D) Perheen suurimmat vaikeudet ovat vasta edessäpäin, ja tässä vaiheessa annetaan elämän kulkea omalla painollaan. Elämässä on joitain pieniä murheita, kuten tylsät sunnuntait tai sisaruskateus, mutta toisaalta serkkujen kanssa leikkiminen jouluna lumessa tai vaahterasiirappitanssiaiset isoisän luona tuovat riemua lasten arkeen. Sekä joulu- että tanssiaisluku olivat muuten lemppareitani nuorempana <3 Jatkan ilolla seuraavan osan pariin, jahka saan sen käsiini: tämä sarja on nimittäin niitä kirjoja, jotka jätin (väliaikaisesti) kotikotiin, kun minun täytyi valikoida ne kirjat, jotka ottaisin mukaan opiskelukaupunkiin...

Tove Janssonin aikuisille suunnattu tuotanto ei ole minulle kovin tuttua, olen aikaisemmin lukenut vain Kesäkirjan ja muutamia novelleja. Minulle kuitenkin vinkattiin luettavaksi Suuri matka -novellia, koska vinkkaajan mielestä se muistutti erästä tekstiäni. Päädyin lukemaan novellin Bookbeatin e-kirjaversiosta Nukkekaapista, ja novellin luettuani totesin, että voisin lukea kokoelman loppuunkin. Kirja oli minulle kuitenkin jotenkin raskas lukukokemus, vaikka joistain novelleista pidin kovastikin. Osasin odottaa sitä, etteivät novellit tarjoa pelkkää muumimaista onnea ja auvoa, mutta jokainen novelli oli jotenkin synkkä ja päähenkilöt melko ikäviä ihmisiä, ja kun sellaisia luki monta putkeen, jäi itsellekin jotenkin ikävä ja synkkä olo. Toisaalta mietin myös, oliko e-kirja-muoto kohdallani väärä valinta tälle kirjalle. Olisiko paperikirja antanut tarinoille enemmän tilaa hengittää? Oli miten oli, nautin näissä novelleissa Janssonin taidosta kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja yksinkertaistenkin asioihin lumoavan tarkkaan kuvailuun. Se on ehdottomasti eräs lempiasiani Janssonin kirjoissa! Lukiessani pohdiskelin myös sitä, mahtavatko jotkut novellit, esimerkiksi Suuri matka ja Sarjakuvapiirtäjä, pohjautua Janssonin omiin kokemuksiin. Lempinovellejani tässä synkässä kokoelmassa olivat Nukkekaappi, Aikakäsite, Lokomotiivi, Muisto uudesta maasta, White lady, Päärooli, Kukkalapsi ja Suuri matka.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin teos Väärän kissan päivä ehti odotella hyllyssäni hyvän tovin, ennen kuin siihen sain aikaiseksi tarttua. Kirja on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu kuvitteellisen Marrasvirran kaupungin festivaalipäivään. Kaarna-niminen mies (jonka etunimeä ei koskaan kerrota) joutuu jättämään perheensä jäätelöbaariin, kun kaupungin hoitokodista soitetaan, että hänen demenitaa sairastanut äitinsä on kuollut. Pian käy kuitenkin ilmi, että äiti on elossa uuden ihmelääkkeen ansiosta. Äiti on kuitenkin ehtinyt karata hoitokodista festivaalivilinään, ja Kaarnan täytyy lähteä etsimään äitiään. Enempää en kirjan juonesta viitsi sanoa, sillä en tahdo spoilata mitään. Kirja käsittelee todella mielenkiintoisia muistamiseen, unohtamiseen ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja ideoita, mutta se ei ollut kuitenkaan yhtä raskas kuin Sielut kulkevat sateessa, joka kävi pitkissä pohdinnoissaan välillä vähän suon tarpomiseseksi. Väärän kissan päivässä tuntui välillä siltä, että itse tarinaa tärkeämpää olivat juurikin nämä muistamisen teemat ja tarinan absurdi, karnevalistisessaan tunnelmassaan vähän pelottava ja painajaismainenkin tunnelma. Pidän Jääskeläisen teoksissa erityisesti siitä, miten niiden maailma on aina jotenkin vähän vinksallaan, mutta henkilöt eivät kiinnitä arkisiin vinksahduksiin mitään huomiota. Vaikka olen lukenut Jääskeläisen muutkin kirjat, tapa, jolla kirjailija nyrjäyttää lukijansa aivot yllättää joka kerta. Väärän kissan päivän lopputwisti oli sellainen, että minun täytyi mennä lukemisen jälkeen pitkälleen pimeään huoneeseen, koska aivoni menivät niin pahasti solmuun. Vielä seuraavanakin päivänä lukemisen jälkeen en voinut ajatella juurikaan muuta kuin kirjaa ja sen loppuratkaisua. Väärän kissan päivä ei ehkä ole aivan suosikki-Jääskeläiseni, mutta oli se kyllä kaikin puolin kova!

Myös Katriina Ahosen runokokoelma Suon takana aarniometsä ehti odotella hyllyssäni pari vuotta ennen kuin sen luin. Ahosen lastenrunot ovat olleet minulle tuttuja, mutta Suon takana aarniometsä on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu runokokoelma. Runot käsittelevät esimerkiksi luontoa, lapsia ja ikääntymistä. Toisin kuin Ahosen lastenrunoissa, näissä runoissa muoto on vapaampi. Jotkut runot eivät koskettaneet minua juurikaan, ja esimerkiksi Senioriräppi oli melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta tästä kirjasta löytyi kuitenkin useita hienoja ajatuksia ja sanoja, jotka kolahtivat, jotkut jopa niin, että vähän itketti lukiessa. Luin kokoelman eräänä hyvin sateisena lauantaina, ja se sopi tunnelmaan täydellisesti. Runot eivät ole turhan vaikeita, mitä tällainen yhä hieman haparoiva runonlukija arvostaa kovasti! (Sivuhuomio: tunnen kirjailijan, mikä todennäköisesti vaikuttaa mielipiteeseeni teoksesta hieman, mutta tämä on kuitenkin rehellinen mielipiteeni.)

Muumien uusintaluku jatkui Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan myötä. Luin kirjan viimeksi vuonna 2014, kun yritin lukea kaikki Muumit Janssonin juhlavuoden kunniaksi. (Tavoite jäi kananlennoksi, kuten olen jo aikaisemmin sanonut.) Heti alkutekijöissä hämmennyin, kun kirjassa ei ollutkaan lainkaan muistamaani silkkiapinaa, mikä sai minut googlettamaan ja tutkimaan asioita. Selvisikin, että Jansson itse muokkasi kirjaa yhteensä kolme kertaa, ja aikaisemmin lukemani suomennos perustuu toiseen versioon. Tämä nyt lukemani (ja myös omistamani) painos sen sijaan on tarkistettu suomennos, joka on tehty Janssonin viimeisen version pohjalta, jolloin siitä puuttuu kokonaan esimerkiksi silkkiapina. (Wikipedia-artikkeli tässä!) Tämän minulle uuden suomennoksen lukeminen häiritsi jonkin verran lukuelämystäni, sillä vertasin tätä versiosta jatkuvasti hämäriin muistikuvaani aikaisemmin lukemastani versiosta, jolloin keskityin enemmän mahdollisiin muutoksiin kuin itse tarinaan. Jos tämän piirteen lukukokemuksesta unohtaa, oli tarina oikein sympaattinen ja herttainen! Vaikka maailmanloppu lähestyy Muumilaaksoa, ja se on ahdistavaa laakson asukkaille, on tunnelma kuitenkin lastenkirjamaisen lämmin: maailmanlopun edelläkin voi tanssia ja juhlia, ja Muumimamma odottaa kakun kanssa kotona. Toisaalta aikuisempana lukiessa ja tarinan taustat tietäessä kirjaan sai kivaa uutta kulmaa, kun näki selkeämmin pyrstötähden metaforana sodalle. Huomasin myös, että Niisku on rasittava sovinisti myös kirjassa, eikä vain tv-sarjassa :D Kiehtoo kyllä mennä sarjassa eteenpäin, myöhempien osien lukemisesta aivan todella pitkä aika!

Nukkekodin luin lähes vain Helmet-lukuhaasteen vuoksi, mutta se yllätti minut positiivisesti! Näytelmä kertoo Nora ja Torvald Helmerin avioliitosta, joka kohtaa kriisin. Torvald haluaisi, että Nora olisi hänen sievä pieni nukkevaimonsa, joka hoitaisi kotia ja lapsia valittamatta. Noralla on kuitenkin salaisuuksia, joista hänen miehensä ei tiedä, ja muutaman päivän sisään ne eskaloituvat entisestään. Siihen nähden, että lähes kaikki näytelmän tapahtumat tapahtuvat pelkästään henkilöiden päässä ja tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi pelkkää puhumista, tunnelma on todella intensiivinen ja mukaansatempaava. Ymmärrän hyvin, miksi tämä näytelmä aiheutti ilmestyessään kohun ja keskustelun naisen asemasta, sillä ikävä kyllä teemat ovat jossain mielessä ajankohtaisia edelleen, minkä vuoksi näytelmä tuntuu yhä tuoreelta, vaikka onkin peräisin 1800-luvun lopusta. Noran hahmo on todella kiehtova, ja onkin kiinnostavaa pohtia, mikä hänet lopulta ajoi ratkaisuunsa: pidemmän ajan turhautuminen vai hetken oivallus? Vaikka en ole kovin tottunut näytelmien lukija, Nukkekodista pidin kovasti!

Angie Thomasin Viha jonka kylvät oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja, joten myös hänen toinen teoksensa Mun vuoro kiinnosti kovasti. Olisin teokseen tutustunut jossain vaiheessa muutenkin, mutta tänä kesänä yltynyt Black lives matter -liike toimi kipinänä lukea kirja juuri nyt. Mun vuoro kertoo nuoresta Brista, joka unelmoi räppärin urasta. Hänen edesmennyt isänsä oli kuuluisa räppäri, ja Bri tahtoo jatkaa hänen jalanjäljissään. Ei ole kuitenkaan helppoa tavoitella unelmiaan getossa, varsinkin, kun Brin äidiltä menee äkkiä työpaikka alta ja perhe uhkaa joutua kodittomaksi. Elämää ei todellakaan helpota huumediileritädin epäilyttävät bisnekset, koulun rasistinen ilmapiiri, puhumattakaan Brin omista ihmissuhdesotkuista. Vaikka en tiedä hiphop- ja räp-kulttuurista juuri mitään, eikä se minua myöskään ihmeemmin kiinnosta, pidin kirjasta silti! Ymmärrettävästi räp-asiat ovat etusijalla tarinassa, mutta siinä on paljon muutakin sisältöä. Kirjaa kuunnellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten huonosti Yhdysvalloissa edelleen kohdellaan ei-valkoista väestöä. Ei tilanne ole juuri missään muuallakaan valkoisen valtaväestön maassa, Suomessakaan, sen parempi, mutta tuntui uskomattomalta, että kouluun piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Koulun vartijoiden käytös muistutti minua uutisista, joita olin nähnyt Yhdysvaltojen poliisiväkivallasta. Thomasin kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä, ja mielestäni jokaisen maailman ihmisen tulisi lukea ne. Kirja ei mielestäni ollut yhtä tajunnanräjäyttävän hyvä kuin Viha jonka kylvät. Oli epäreilua verrata näitä kahta kirjaa keskenään, koska ne olivat kuitenkin niin erilaisia, mutta en voinut olla tekemättä niin väkisinkin, sillä Thomasin edellinen teos oli minulle niin vahva ja mieleenjäävä lukukokemus. Hauska yksityiskohta on muuten se, että vaikka nämä kaksi kirjaa eivät liity millään tavalla toisiinsa, Bri asuu samalla asuinalueella kuin Viha jonka kylvät -kirjan Starr, ja Mun vuorossa viitataan toisinaan "siihen poikaan, joka ammuttiin" ja siitä seuranneisiin mellakoihin. Ilkka Rekiaron suomennos ei myöskään mielestäni toiminut yhtä hyvin kuin edellisen kirjan suomennos, jonka oli tehnyt Kaijamari Sivill, vaikka ei missään nimessä huono ollutkaan. Mielestäni oli kuitenkin tosi kivaa, että kirjan luki ei-valkoinen nainen (Rebekka Kuukka)!

Liv Strömquistin feministiset sarjakuvat ovat olleet lukulistallani jo hyvän aikaa. Kielletty hedelmä kertoo asiasta, joka kutsutaan "naisen sukupuolielimeksi": kyseessä on elin jota on kunnioitettu ja pelätty, ja jota yhteiskunta (eli lähinnä miehet) ovat yrittäneet vuosikausia kontrolloida, vähätellä ja piilottaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, sävy on kirpeän humoristinen, ja nauroinkin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Tykkäsin kovasti siitä, että kirjassa oli lähdeviitteet! Totta kai tämä on tietokirjassa tärkeää, mutta jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, että sarjakuvassakin voisi olla lähdeviitteet! Asia, mistä en kirjassa pitänyt, oli sarjakuvan tekstaus, joka oli mielestäni jotenkin raskasta lukea. Kielletty hedelmä ei välttämättä tuonut minulle kovin paljoa varsinaista uutta tietoa (jotain kylläkin), mutta runnoi kyllä jotain ajatuksia uusiksi ja herätti myös aivan uusia oivalluksia. Mielestäni tämäkin on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, oli oma sukupuoli sitten mikä tahansa!

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Iloinen kirja: Pieni talo preerialla
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Muumipeikko ja pyrstötähti
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Marina
47.- 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Nukkekaappi & Nukkekoti

Elokuu oli ehkä kesäkuukausistani vauhdikkain. Elokuu on myös varsinainen synttärikuukausi, niin tänäkin vuonna: vietin alkukuusta synttäreitäni, ja kuun lopussa blogi täytti kuusi vuotta. Palasin kuun puolivälissä takaisin opiskelukaupunkiin, jossa ehdin viettää pari mukavaa kesälomaviikkoa tässäkin kaupungissa, kun opinnot eivät vielä alkaneet. Luin myös enemmän yhden kuukauden aikana kuin moniin vuosiin! (Tarkistin asian: viimeksi olen lukenut 17 kirjaa kesäkuussa 2015, mikä on muutenkin henkilökohtainen ennätykseni ainakin tämän nykyisen lukupäiväkirjan aikakaudella! Voi olla, että joskus nuorempana tämä ennätys on tullut hakattua, mutta koska vanhimmat lukupäiväkirjani ovat kotikotona, en pääse asiaa nyt tarkistamaan.)



Kuukauden biisi on Miljoonasateen ja Värttinän yhteistyö Karkumorsian. Värttinän osuudet tuovat lauluun keveyttä ja kivaa lisäväriä, minkä lisäksi laulun tarinassa on mielestäni mukava twisti perinteiseen (surulliseen) rakkauslauluun verrattuna. Tässä on myös vähän P-viboja, mikä on aina hauskaa!