Lempeä lumisade ja valoja pimeyksien reunoilla – hajanaisia ajatuksia kirjallisista lopputeksteistä

Olen blogissakin useamman kerran puhunut musiikista ja kirjoittamisesta ja jakanut romaanikässäreideni soittolistoja. Olen myös järjestellyt Pusun, JL:n ja P:n soittolistat niin, että jokaista lukua kohden on (vähintään) yksi biisi per luku, jolloin soittolistaa voi kuunnella ns. tarinan kannalta kronologisesti. (Tosin soittolistoilla on reilusti enemmän biisejä kuin tekstissä lukuja...) Kun olen jakanut näitä "remontoituja" soittolistoja blogissa (kuten viime kevään Campin aikaan), olen maininnut myös "lopputekstibiisin". Tajusin jokin aika sitten, että vaikka sen merkitys minulle itselleni on erittäin selkeä ja biisivalinta yleensä hyvin tarkan ja pitkän ajatusketjun tulos, voi se hämmentää jotakuta, tekstimuotoisissa kulttuurituotteissa nyt kun harvemmin konkreettisia lopputekstejä on. 

Itse miellän lopputekstibiisin merkityksen hieman samankaltaiseksi kuin ihan kirjaimellisetkin lopputekstit elokuvissa. Ruutu pimenee, katsoja palaa elokuvasta oikeaan elämään, mutta ihan vielä ei tarvitse päästää irti, istui sitten elokuvateatterin hämärässä tai kotisohvalla. Lopputekstien ajan saa olla hiljaa ja miettiä, mitä juuri äsken näki ja koki. Monesti koen itse samaa kirjojenkin kanssa, varsinkin, jos kirja on tavalla tai toisella tehnyt vaikutuksen. Useamman kerran viimeisen sivun jälkeen on pitänyt istua hetken aikaa tuijottamassa tyhjyyteen, prosessoimmassa loppuratkaisua ja samalla pientä surua siitä, että tarina on päättynyt, ja hahmot ja sanat jäävät kansien väliin. 

Omiin kässäreihini valitsemani lopputekstibiisit ovat tarkoitettu juuri siihen hetkeen, kun viimeiset rivit on luettu, ja lukijan täytyy päästää tarinasta irti. Suurin osa kässäreiden loppuratkaisuista eivät ole yksiselitteisen onnellisia tai surullisia, vaan enemmän tai vähemmän katkeransuloisia, joten luulen, että lukija tarvitsee pienen hetken palautumiseen. Ehkä joku loppuratkaisu saattaa tuntua märältä rätiltä naamaan, jolloin lukija tarvitsee vähän lohtua, tai sitten ihan vain johdatusta kuvitteellisesta maailmasta takaisin todellisuuteen. On ehkä hieman nurinkurista esitellä näitä "lopputekstibiisejä" ja yrittää olla puhumatta liikaa loppuratkaisuista, mutta koska nämä ovat (minulle ainakin) äärimmäisen tärkeä osa tarinaa, haluan sanoa jokaisesta muutaman sanasen. 

Pusu: You'll be mine (The Pierces)

Ystäväni ja esilukijani vinkkasi muutamia vuosia sitten tämän biisin, koska a) se on hyvä biisi, josta minäkin voisin pitää ja b) se muistutti häntä Pususta. Ja niinpä tosiaan näissäkin sanoituksissa viljellään satuviittauksia, ja kertosäkeessä mainitaan jopa koko tekstin kaikkein tärkein motiivi! Oli siis hyvin selvää, että tämä on Pusun lopputekstibiisi. Tunnelma osuu kohdalleen täydellisesti, ja vaikka sanoituksissa onkin hieman erilainen sävy kuin tekstissä, niin monet asiat loksahtavat paikoilleen, ettei muita vaihtoehtoja kuin You'll be mine oikeastaan edes ole. 

"Prick your finger on a spinning wheel

But don't make a sound

A drop of blood and now you're taken for all time

With a kiss you will awaken and you'll be mine"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

JL: Stars and midnight blue (Enya)

Enyan And winter came... on tunnelmaltaan hyvin pitkälti sitä, mitä JL:kin monessa kohdassa on: kylmää, kaunista, kuulasta. Lunta sataa pehmeästi ja lempeästi, oikeastaan koko tarina päättyy kohtaukseen, jossa sataa lunta. Luulen, että P:n loppuratkaisun ohella JL:n lopetus on jakanut eniten esilukijoiden mielipiteitä. Vaikka tarinassa on paljon kauneutta, siinä on myös julmuutta. Kun lukija jättää päähenkilöt, Stars and midnight blue maalaa kuvan idyllisistä, hellistä hetkistä, joita on ollut ollut ja tulee vielä olemaankin, vaikka tarina päättyy. Tarinan loppu ei ole kaiken loppu, ei päähenkilöille, eikä lukijalle. 

"Time goes by, and the snow is drifting

Slowly in the sky

Cold, cold night as you lie beside me

I can hear your heartbeat"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

P: Valloittamaton (PMMP)

P:n lopputekstibiisin päättäminen oli tuskallisen vaikeaa! Siinä on niin paljon teemoja ja hahmoja, joiden kaaret halusin vetää yhteen, eikä sopivaa kappaletta vain tuntunut löytyvän. Missään ei ollut tarpeeksi paikoilleen loksahtavia osia. Ensin ajattelin, että PMMP:n Valloittamaton oli päätynyt melko löyhin perustein soittolistalle, mutta mitä enemmän sitä kuuntelin, sitä sopivammalta sen sanat alkoivatkin kuulostaa, ja loppujen lopuksi tajusin, että täydellisempää kappaletta ei P:n loppuun voisi laittaa. Tiedän, että monet esilukijat ovat toivoneet, että tarina päättyisi toisin, mutta kenties Valloittamaton auttaa ymmärtämään, että juuri tällä tavoin tarinan kuuluukin päättyä.

"Kuinka väkivaltainen

Tekosyy on rakkauden

Mitä tehty on nimissä sen

Näytä, kuinka lähdetään

Pelastutaan, hymyillään

Naurulokin sielu jätetään"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

DVR: Valot pimeyksien reunoilla (Apulanta) 

En ole ikinä ihmeemmin pitänyt Apulannasta, enkä välttämättä tässäkään biisissä erityisesti pidä Toni Wirtasen laulutyylistä, mutta sanoitus sopii DVR:n lopputunnelmiin kuin nyrkki silmään! Sanat sopivat kolmen keskeisimmän henkilön suuhun ja onnistuvat jopa kuvaamaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Pimeyden ja valon suhde ja ristiriita on yksi käsikirjoituksen tärkeimpiä teemoja, niin fyysisesti tarinan maailmassa kuin hahmojen päiden sisällä. Dystopiamiljöössä myös muistutus siitä, että lauluihin ei pidä uskoa, on tärkeä, tulkitsi sen sitten tarkoittavan mitä tahansa. Ja onpa tekstissä jopa ihan konkreettisia valoja pimeyksien reunoilla! 

"Tää on pelkkä tyhjä kuori

Joka sun pitää täyttää

Tää on valoista kirkkain

Tää on loputon yö

Tää on sydämen lyönti

Tää on ajattomuus"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

Tämä postaus on taas sarjaa "olen tämän blogin diktaattori ja saan kirjoittaa tänne mitä hyvänsä, eikä kenelläkään ole siihen mitään sanottavaa" :D En tiedä, saako kukaan kiinni kirjallisesta lopputekstiajatuksestani, mutta tämä vaivasi omaa päätäni niin paljon, että täytyi vähän kirjoittaa omia ajatuksiani auki. 

(Kirjoitus)soittolistojani pääsee kuuntelemaan joko blogin sivupalkin Spotify-kuvakkeesta tai sitten tästä. 

Ikkunan läpi

Ikkunassa ei ole lasia

ja siitä voisi 

kiivetä ulos

astua kuin Lucy vaatekaappiin

tai Alice peilin läpi

varoa sirpaleita

ja olla toisella puolella

toinen

nähdä vihreämmät niityt

punaisen linnun koivun latvassa

kallion lämpö paljaiden jalkojen alla

ja olisiko ikkunan takana

maailma vinksallaan vai oikein

haluaisinko herätä tarinan lopussa

vai sulkea Päivärinteen oven kiinni asti

olisitko sinä kirjava käärme

puiden oksistoissa odottamassa

ja upottaisitko myrkkyhampaasi pehmeään lihaani

jos pyytäisin

siellä ulkona

ikkunan toisella puolella

(21.7.2022)

***

Näköjään kun tarpeeksi monena aamuna seisoskelee odottamassa bussia rikotulla bussipysäkillä, alkaa päässä kehkeytymään runontynkää :D Olen tähän yllättävän tyytyväinen, vaikka lopputulos ei ollutkaan ihan sitä, mitä ajattelin. 

Heinäkuun luetut 2022

Heinäkuussa 2022 luin neljä kirjaa (754 sivua), joista kolme oli sarjakuvaa ja yksi non-fiction.

Nabokov, Vladimir: Lolita 384 s. 

Takalo, Tiitu: Kehä 60 s. 

Koivisto, Tarmo: www.mammila.fi (Mämmilä #4) 72 s. 

Bechdel, Alison: Hautuukoti: tragikoominen perheeni 238 s. 

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 3

muualta: 1

Lolitan luin Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, siitä oma postauksensa tässä. 

Viime joulukuun kirjakatsauksessa tein epävirallisen lupauksen lukea kaikki loputkin lukemattomat Tiitu Takalon teokset tämän vuoden aikana, mutta vasta nyt pääsin astumaan lähemmäksi tavoitetta, kun luin Kehän. Sarjakuva kertoo 16-vuotiaasta Juliasta, joka harrastaa nyrkkeilyä ja kapinoi äitiään vastaan. Treenisalilla hän kohtaa uuden tytön, Alexandran, ja ystävystyy tämän kanssa. Mutta ovatko tunteet sittenkin jotain muuta kuin ystävyyttä? Sanon tämän joka kerta, kun käsittelen Tiitu Takalon teoksia, mutta sanon sen taas: rakastan hänen piirrustustyyliään ja ilmeikkäitä hahmojaan! Valitettavasti itse tarina jätti tällä kertaa kylmäksi. Siinä oli paljon potentiaalia niin aiheidensa, kuten teinirakkauden, identiteetin, feminismin ja nyrkkeilyn, puolesta, mutta jotenkin sekä tarina että hahmot jäivät etäisiksi. Yksi syy tälle oli teoksen lyhyys: tuntui, että tarina vasta alkoi, kun se jo loppuikin. Sekä juoni että hahmot olisivat kaivanneet lihaa luiden päälle, että tämä olisi ihastuttanut. Huomasin, että moni muukin Goodreads-arvioija oli lisännyt arvioonsa Julian mietteen, joka jäi itsellenikin tästä teoksesta hyvin mieleen: "Miten voi olla pahempi rakastella jonkun kanssa kuin hakata joku?" 

Mämmilän lukeminen jatkui taas, tällä kertaa 2000-luvun alussa ilmestyneellä www.mammila.fi -teoksella, joka jatkuu suurin piirtein suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Mämmilän kylään saapuu internet ja Anja Koskisen masinoima EU-hanke, joista seuraa paljon hämmennystä ja outoja käänteitä. Toisin kuin aikaisemmissa albumeissa, johon oli koottu lehdissä ilmestyneitä sarjakuvia, tämä osa on piirretty suoraan yhtenäiseksi albumiksi. En tiedä, johtuiko siitä, että jokainen sivu ei ns. päättänyt tarinaa, mutta edellisiin albumeihin verrattuna www.mammila.fi:ssa on koko ajan järjettömän kova vauhti päällä! Toki edellisissäkin osissa sattui ja tapahtui, mutta nyt hengähdystaukoja ei juuri 70 sivuun mahtunut. Edelleen kiinnostuin sarjassa vähemmän politiikasta ja enemmän henkilökemioihin syventymisestä. Esimerkiksi eräiden hahmojen suhde yllätti todella paljon, mutta pidin siitä, että heidän queeriydestään ei tehty minkäänlaista numeroa. Heille olisin ehkä kaivannut enemmän sivutilaa, vaikka se erottamattomasti EU-juoneen liittyikin. Edellisen albumin perusteella odotin Koskisen perheen draaman saavan huomiota, mutta se jäikin melkoisen epätyydyttävään tilaan: elementtejä tilanteen jonkinlaisesta ratkeamisesta oli, mutta minusta sitä käsiteltiin liian kevyesti. Koivisto on palannut Mämmilän pariin vielä yhden albumin verran, mutta sitä ei meiltä kotikotoa löydy. Onhan sarja kuitenkin luettava loppuun, joten varmaan lainaan sen syssymmällä kirjastosta. 

Hautuukotia ovat monet kirjablogeissa ja Goodreadsissa kehuneet, joten se lähti herätelainauksena kirjastosta mukaan. Teos on Alison Bechdelin muistelmateos, jossa hän käsittelee perhettään ja menneisyyttään, erityisesti kasvamista omaan lesbouteensa ja suhdetta isäänsä. Bechdelin isä kuoli tämän ollessa nuori aikuinen, eikä hänellä ole täyttä selvyyttä, oliko isän kuolema itsemurha vai onnettomuus. Alisonin aikuistumisen kynnyksellä isästä selviää myös jotain muuta, nimittäin tämän avioliiton ulkopuoliset suhteet miesten kanssa. Kirjan alaotsikko Tragikoominen perheeni kuvaa mielestäni erittäin hyvin kirjan tunnelmaa. Ikivanhassa talossa asuvan perheen elämä on oudolla tavalla vinksahtanutta, eikä kukaan sano syitä ääneen. Koko perhe pyörii jollain tavalla jokseenkin neuroottisen isän ympärillä, mutta perheenjäsenet ovat silti kaukana toisistaan. Alisonissa ja isässä on hyvin paljon samaa, mutta he eivät koskaan täysin kohtaa ennen isän ennenaikaista kuolemaa. Se onkin yksi syy, miksi tarina tuntuu niin traagiselta: jos asioista olisi puhuttu, olisiko molempien ollut helpompaa olla olemassa saman katon alla? (Toisaalta jäin hieman miettimään sitä, että Bechdel käsittelee kirjassaan lähinnä suhteita vanhempiinsa, erityisesti isäänsä. Alaotsikko kuitenkin ottaa huomioon koko perheen, mutta hänen veljensä jäävät aika pieneen rooliin. Ehkä keskittyminen veljiin olisi vienyt tilaa isän ja tyttären suhteen käsittelyltä, mutta olisi kiinnostanut lukea siitä, miten maskuliinisiin sukupuolirooleihin vetoa tunteva Alison kokee veljensä, tai miten veljet itse näkevät feminiinisimmistä asioista kiinnostuneen isänsä.) Tärkeä osa Hautuukotia on myös kirjallisuusviittaukset. Alisonin isä opettaa kirjallisuutta ja suhtautuu intohimoisesti moniin klassikkoteoksiin, ja hän siirtää rakkautensa kirjallisuuteen myös tyttärelleen. Kirjallisuusviittauksia tosin oli omasta mielestäni sen verran paljon, että ne alkoivat jossain vaiheessa tuntua raskailta. Ymmärrän kyllä niiden funktion, ja toisaalta pidinkin siitä, miten klassikkokirjallisuuden hahmot ja teemat vertautuvat Bechdelien omaan elämään. Minua kiehtoi myös kerroksellisuus ja kertautuvuus, se toi hieman mieleeni Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian. Kirjan symboliikkakin oli mielestäni kiinnostavaa. Koska teosta on kehuttu todella paljon, odotukseni olivat hyvin korkealla, mutta ne eivät kuitenkaan aivan täyttyneet. En osaa oikein sanallistaa, mikä kirjasta tai lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Ehkä sarjakuvassa oli liikaa tekstiä omaan makuuni, ja ilmavuus jäi puuttumaan? Ymmärrän, miksi tämä on monille tärkeä teos, mutta minua tämä ei puhutellut ihan niin vahvasti. Pidin Hautuukodista kuitenkin sen verran, että en pidä mahdottomana tutustua muihinkin Bechdelin teoksiin. 

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

35. Kirjassa on oikeudenkäynti: Hautuukoti

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: www.mammila.fi

Heinäkuu kului pääosin samoissa merkeissä kuin suurin osa kesäkuustakin, eli töissä. Varsinkin kuun loppua kohden kiirettä riitti, ja olo oli kyllä päivien jälkeen melkoisen kaikkensa antanut. Vapaapäivinä lähinnä sukuloin ja siivosin kaappeja (kaikenlaista voikin ihminen säilyttää, olin säästänyt esimerkiksi suunnilleen kaikki postikortit, joita viimeisen 23 vuoden aikana saanut...), mutta muutamia ystäviäkin ehdin nähdä ja käydä esimerkiksi sup-lautailemassa ja teellä. Kävin jopa mustikassa pitkästä aikaa, ja kesäteatterikin tuli koettua muutaman vuoden tauon jälkeen. Sen sijaan luin turhauttavan vähän: kolme neljästä luetuista oli sarjakuvaa, ja proosan lukemiseen on tullut naurettava kynnys. Toivoin, että minua koko kevään vaivannut lukujumi olisi kesällä hellittänyt, mutta näköjään samoissa tunnelmissa jatketaan edelleen. Työmatkoilla nukahdan bussiin lähes poikkeuksetta, yritä siinä sitten lukea jotain... Edes kirjoittamista ei voi syyttää lukuajan viemisestä, sillä en heinäkuussa tehnyt oikein sitäkään. 

Onneksi kesälomani odottaa aivan nurkan takana! Elokuulle on siis luvassa (toivottavasti) mukavaa kiireettömyyttä ja pieniä kesäkirmailuja. Jospa silloin saisi aikaiseksi myös tarttua kirjaan? Palaan pian opiskelukaupunkiin, odotan sitäkin innolla. 

Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Ikuinen ystävä. Viimeinen singlelohkaisu elokuussa ilmestyvältä, samannimiseltä albumilta ei ehkä ole ihan yhtä hyvä kuin aiemmin julkaistut Elämä on edessä ja Clemensia, mutta ihastuttava kuitenkin. Ikuinen ystävä on kaunis, kuulas ja lempeä, kuin ystävä, tosiaankin. Ensimmäisellä kuuntelukerralla säkeet "luen kaiken minkä kirjoitat/luen kaiken minkä lähetät" iskivät niin syvälle, että melkein itketti. En vain saa tarpeekseni siitä ihanasta ajatuksesta, että SMG julkaisee uuden albumin seitsemän vuoden jälkeen! Lisäksi singlet ovat antaneet osviittaa siitä, että tyylissä palattaisiin folk-tunnelmiin parin koneellisemman albumin jälkeen, mistä pidän kovastu. 

Ihania, hämäriä elokuun iltoja!