Jatkumo-haasteen kooste

Yöpöydän kirjojen Jatkumo-lukuhaaste päättyy tänään. Luin haasteeseen 26 kirjaa 18 eri sarjasta ja saavutin sillä tason Sarjastaja. (Kuukausikoosteiden lukumäärät heittävät vähän, syyttäkää humanistin matikkaa! Tuon luvun pitäisi nyt kuitenkin olla oikein.)

Luen paljon sarjakirjoja muutenkin, joten tähän haasteeseen osallistuminen ei vaatinut kauheasti vaivannäköä: annoin määrän kasvaa itsestään, enkä erityisemmin miettinyt lukemisiani haasteen puitteissa. Toki se motivoi esimerkiksi jatkamaan Anna-sarjan uudelleenlukua entistä rnemmän. Olisin toivonut saavani sen projektin tämän haasteen aikana loppuun, mutta viimeisen osan lukeminen englanniksi on hidasta. 

Haasteeseen kuului lukemisen lisäksi muutamia kirjasarjoihin liittyviä lisätehtäviä. 

Ota kuva omaan kirjahyllyysi hankituista kirjasarjoista

Minulla on tällä hetkellä oikeastaan kaksi kirjahyllyä, toinen nykyisessä kotikaupungissa ja toinen kotikotona. Satuin käymään viime viikonloppuna sopivasti kotikotona, missä kuvasin sieltä löytyvät kirjasarjat. Tein tässä tehtävässä rajauksen: otin mukaan vain hylly(i)stäni löytyvät kokonaiset sarjat. Jos olisin ottanut mukaan myös yksittäiset osat ja vajaat sarjat, ei tämä postaus loppuisi ikinä. 

Grimmin sadut on oikeastaan yhteisestä hyllystä, mutta olivat niin esteettisiä, että otin ne tähän mukaan. Annukka Salaman Faunoideista Harakanloukun hankin heti sen ilmestyttyä, kaksi ensimmäistä on ostettu pari vuotta myöhemmin kirjakaupan loppuunmyynnistä hyvin halvalla. Cassandra Claren The Infernal Devices -trilogiasta kaikki on ostettu Akateemisesta kirjakaupasta. Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa keräilin antikvariaateista noin kuuden vuoden ajan ennen kuin kaikki osat olivat hyllyssäni. 

Nykyisestä kotihyllystäni löytyvät seuraavat kirjasarjat:

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita on ainoa sarja, jonka kaikissa osissa on kirjailijan omistuskirjoitus. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla näyttää todella hyvältä hyllyssä, mutta on vielä lukematta. Cornelia Funken Mustesydän-trilogian ensimmäistä osaa etsin vuositolkulla tuloksetta, kunnes lopulta kaverini bongasi pokkarin rovaniemeläisestä antikvariaatista. J. K. Rowlingin Harry Potterit haluaisin itselleni myös englanniksi (ja kuvitettuna!), enää kuusi jäljellä :D L. M. Montgomeryn Anna-sarjan keräilemisestä olen puhunut tässä ja tässä postauksessa. (Kollaasin viimeinen kuva ei varsinaisesti liity mihinkään, se on siinä vain esteettisistä syistä :D) 

Oma lukunsa on myös sarjojen yhteisniteet: 

J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit oli seuranani joulukuun 2016, joka oli varmaan stressaavin joulukuu koko elämäni aikana. L. M. Montgomeryn Runotyttöä en ole ehkä lukenut niin monta kertaa kuin Annaa, mutta sen vaikutukset varsinkin pikku-Celeen olivat melkoiset. Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on tullut mukaani kotikodin lastenkirjahyllystä, koska se oli lapsuuteni rakkaimpia kirjoja ja tietynlainen turvakirja edelleen: mitäs muuta sitä vieraaseen kaupunkiin muuttava tarvitsisi? Douglas Adamsin Linnunrata-trilogiaan liittyvä pakkomielteeni on hieman laimentunut yläasteajoilta, mutta trilogia on vaikuttanut huumorintajuuni melkoisesti. Olen muuten aina inhonnut tuota Linnunradan kantta, se ei liity juuri millään tavalla itse sarjaan ja on kaiken lisäksi melkoisen ruma. Pari vuotta sitten ilmestynyt uusi yhteisnide on oikeasti superhieno ja kaiken lisäksi liittyy aiheeseen!

Olen tuskaillut jo useamman vuoden sitä, että minulla ei ole (paria poikkeusta lukuun ottamatta) yhtäkään sarja-asultaan täydellistä sarjaa: on eri painoksia, pokkareita kovakantisten seassa, kesken kaiken muuttuneita sarja-asuja (Faunoidit, looking at you)... Vaikka täydelliset sarjat näyttävätkin paremmalta hyllyssä, en aio vaihtaa jo omistamiani mihinkään edes yhtenäisten sarja-asujen toivossa. 

Lue sarjaan kuuluva kirja, jolla on mielestäsi kaunis kansi

Päähenkilö kasvaa huomattavasti sarjan aikana

Vastaan ehkä vähän tylsästi Harry Potterin, jonka aikana Harry kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti pikkupojasta lähes aikuiseksi. Toisaalta Anna Shirley kasvaa sarjansa aikana paljon vanhemmaksi kuin Harry, joten myös Annat sopivat tähän kategoriaan. 

Sarja, jonka lukemiseen et koskaan kyllästy

Harry Potter, Anna, Runotyttö ja Linnunrata ovat kaikki sellaisia sarjoja, jotka olen lukenut useammin kuin kahdesti, eikä kyllästymistä näy edelleenkään. (Tai no, Linnunrata on ehkä pieni huijaus: olen lukenut sarjan kahdesti, mutta kuunnellut kuunnelman läpi useampaan kertaan.)

Lue kaksi tai useampi samaan sarjaan kuuluva teos

Luin seuraavista sarjoista enemmän kuin yhden kirjan: 

Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin

Väkiveriset

Kirjanoita

Anna

Muodosta kirjoista kirjanselkämysruno

Kiven sisässä Hämäränsäteet
Sairaus, Puhdistus, Loisto, Kuolema: Anna omassa kodissaan
Tuulen varjo Kaarnan kätkössä
Lohikäärmeen etsintä, Rabbin katti, Baskervillen koira
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: Neljäntienristeys, Sateenkaarinotko
Kirjanoita, Noitakirja: Elämä ja kuolema
Mifongin lunastama Annan perhe Veden vallassa
Maresin voima: Ruska
Annan unelmavuodet

Anna opettajana ja Susanna ja kullankaivajat jäivät kyydistä, kun en millään keksinyt, miten olisin tunkenut ne mukaan :D

Haasteeseen luetut kirjat: 

Muriel Denison: Susanna ja kullankaivajat (Susanna #2)
Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (Sherlock Holmes) 
Jonas Gardell: Sairaus (Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin #2)

Jonas Gardell: Kuolema (Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin #3)

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1)

Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset #2)
Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset #3)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (Sukutarina #1)
Anne Leinonen: Kirjanoita (Kirjanoita #1)
Anne Leinonen: Noitakirja (Kirjanoita #2)

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama (Mifonki #6)
J.S. Meresmaa: Hämäränsäteet (Ursiinitrilogia #2)
Stephenie Meyer: Elämä ja kuolema (Twilight #1.5)
L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet (Anna #3)
L. M. Montgomery: Anna opettajana (Anna #4)

L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan (Anna #5)
L. M. Montgomery: Annan perhe (Anna #6)
L. M. Montgomery: Sateenkaarinotko (Anna #7) 

Sofi Oksanen: Puhdistus (Kvartetti #2)

Seita Parkkola & Niina Repo: Loisto (Rajat express #2) 

Elina Pitkäkangas: Ruska (Kuura #3)
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus (Ihmeotukset #1)
Joann Sfar: Rabbin katti (Rabbin katti #1)
Maria Turtschaninoff: Maresin voima (Punaisen luostarin kronikoita #3)
Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen etsintä (Lumotun metsän kronikat #2)
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1)

Kiitos vielä Niinalle kivasta haasteesta! 

Joulukuun luetut 2018

Joulukuussa 2018 luin kahdeksan kirjaa (2484 s.), joista viisi oli spefiä ja yksi sarjakuva.

Simukka, Salla: Sytytä valot!/Sammuta valot! 77 s./66 s.
Enoranta, Siiri: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä 513 s.
Turtschaninoff, Maria: Maresin voima (Punaisen luostarin kronikoita #3) 383 s.
Sfar, Joann: Rabbin katti (Rabbin katti #1) 142 s.
Pitkäkangas, Elina: Ruska (Kuura #3) 352 s.
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta 290 s.
Crossan, Sarah: Yksi 439 s.
Leinonen, Anne: Vaskinainen 222 s.

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 3

muualta: 3

Jatkumo-lukuhaaste: 23 kirjaa (Sarjastaja)

Salla Simukan kääntökirja oli konseptiltaan mielenkiintoinen: toisella puolella kirjaa on pieniä kauniita tarinoita, toisella puolella taas pieniä kauheita tarinoita. Lukutapoja kirjalle on varmasti monia, mutta itse luin novelleja molemmilta puolilta vuorotellen. Ilmeisesti Simukka oli itse suositellut tätä lukutapaa. (En itse ollut kuuntelemassa häntä kirjamessuilla, mutta keskustelun katsonut henkilö sanoi asian olevan näin.) Huomasin saavani tällä tavalla novelleista melko paljon irti ja kiinnitin huomiota asioihin, jotka novelleissa toistuvat. Olin odottanut, että novellit tarjoaisivat ns. kolikon kaksi puolta ja/tai vaihtoehtoisen tarinasta, ja olinkin vähän pettynyt, kun kaikissa tarinoissa näin ei ollut. Vaikka tavallaan pidin välillä todella pienistä asioista, jotka sitoivat eri puolten novellit yhteen ja pareiksi, olin odottanut jotain muuta. Pidin kuitenkin siitä, miten tulkinnanvaraisiksi joissain novelleissa asioita jätettiin. Plussaa myös heteronormatiivisuuden rikkomisesta! Sytytä valot! -puolelta lempinovellejani olivat niminovellin lisäksi Etäisyys, Ariel, Ranneke, Näytän sinulle, miten lennetään ja Sama kude meissä. Sammuta valot! -puolen lemppareita plivat puolestaan Ariel, Huvipuisto, Kengät ja Koru.

Josir Jalatvan eriskummallisen elämän ostin Helsingin kirjamessuilta jo vuonna 2017, mutta en ollut lukemut sitä ennen kuin vasta nyt, kun halusin lukea sen ennen Enorannan uusinta teosta, Finlandia-palkittua Tuhatkuolevan kirousta. Kuten loistavin lukukokemuksen kanssa yleensäkin, olen yhtä aikaa järkyttynyt, että olen antanut näin hienon teoksen maata hyllyssäni lukemattomana niin pitkään, mutta samalla onnellinen, että minulla on ollut itsekuria säästellä sitä niin pitkään. Vaikka 500-sivuinen kirja onkin melkoinen järkäle, huomasin jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen, että en haluaisi sen koskaan loppuvan. Tarina on kirjoitettu vetävästi, ja Enorannan tyyliin sopivasti myös ihanalla kielellä. Henkilöhahmot ovat myös upeasti luotuja. Päähenkilöt Josir ja Miho ovat todella aitoja tunteissaan ja ajatuksissaan, mutta sivuhenkilöinä toimivat Sirkus Minimissimin jäsenet eivät jää heille toiseksi. Enoranta kuljettaa seuruettaan läpi kiehtovan fantasiamaailman, johon kesti hetken aikaa päästä sisään, mutta johon ihastuin niin paljon, että olisin halunnut jäädä tutkimaan tuota maailmaa vielä pidemmäksikin aikaa. Tarina on yhtä aikaa matkakertomus, mysteeri, rakkaustarina ja raportti. Kun mukaan lisätään vielä kiehtovia pohdintoja sukupuolesta ja ruumiillisuudesta, luulisi, että kirjasta tulisi täyteen ahdettu, mutta näin ei ole. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli eräs vuoden 2018 parhaista lukuelämyksistä. Kirjasta tuli muuten todella vahva Dorian Grayn muotokuva -tunnelma! 

Maresin voimakin oli ostos Helsingin kirjamessuilta, tosin viimesyksyisiltä. Vaikka sormiani syyhyttikin kovasti päästä lukemaan, säästin sen jouluksi, koska olen lukenut sarjan edellisetkin osat joulun pyhien aikana. Kirjeromaanimuoto oli toimiva, vaikka kärsikin samasta epäuskottavuudesta, joka vaivaa lähes kaikkia kirje- ja päiväkirjaromaaneja. Ihastuin tässä kirjassa erityisesti miljöökuvaukseen, joka on todella aito: melkein saatoin haistaa ja maistaa Maresin kotikylän. Kylän tavat ja perinteet olivat kiehtovaa luettavaa. Pidin myös siitä, että toisin kuin edellisissä osissa, miehiä ei demonisoitu. Toki Maresissa ja Naondelissa on tavallaan syy siihen, miksi miehet ovat pelkkä suuri, paha joukko, mutta se on kuitenkin häirinnyt minua jonkun verran. Maresin voimassa kuitenkin esiintyy myös hyviä ja ystävällisiä miehiä, minkä lisäksi Maresin itsensä asenteet myös muuttuvat. Maresin voima ei ole lempiosani trilogiasta, mutta se on hieno päätösosa. (Täytyy tosin sanoa sen verran, että en ihan tiedä, mitä mieltä olen Maresin rakkauselämästä. Olisin ehkä toivonut sille sivujuonelle toisenlaisen lopetuksen.) 

Yritin joulukuussa hieman epätoivoisestikin kahmia kirjoja Helmet-lukuhaastetta varten, minkä vuoksi luin Rabbin katin oikeastaan vain siksi, että saisin sarjakuvaromaani-kohdan haasteesta täyteen :D Joann Sfarilta olin aiemmin lukenut sarjakuvan Pikku vampyyri menee kouluun (joka on sivumennen sanoen aivan loistava, ja harmittaakin tosi paljon, että jatko-osia ei ole suomennettu!), ja Rabbin katti löytyi vanhempien kirjahyllystä, joten tartuin siihen. Kirja algerialaisen rabin puhekyvyn saavasta kissasta on kiinnostava. Vaikka siinä käsitelläänkin suuria asioita, tietynlainen kepeys ja huumori säilyy läpi kirjan. Olin kuitenkin yllättynyt, kun takakannesta sai käsityksen, että katin puhekyky olisi sarjakuvan suurimpia teemoja, mutta näin ei ollut. Tarina myös hieman heikkeni loppua kohden, mutta aion silti lukea jatko-osankin. Pidän Sfarin piirrostyylistä todella paljon, ja sarjakuvan tekstaus on kaunista! 

Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian viimeinen osa oli eräs vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirjaan tarttuminen pelotti hieman. Vaikka olinkin hyvin varma siitä, että Pitkäkangas saa solmittua kaikki langat yhteen, pelkäsin silti, että Ruska vie tarinan sellaiseen suuntaan, mihin en haluaisi sen menevän. Sen lisäksi kaksi eri ihmistä olivat viitanneet kirjaan nimellä Tuska (minkä kyllä täysin allekirjoitan nyt sen luettuani), mikä herätteli hieman pahoja aavistuksia. Ruska on todella synkkä, mutta se ei tunnu liioitellulta: henkilöiden elämä on muuttunut ensimmäisen osan maailmasta niin paljon, ettei muunlainen tunnelma edes sopisi kirjaan. Pidän tässä trilogiassa kauheasti siitä, miten hahmot oikeasti kasvavat ja kehittyvät. Inka tekee välillä yhä typeriä päätöksiä, mutta ei enää niin usein kuin esimerkiksi ensimmäisessä osassa, ja Aaronin maailma on laajentunut oman navan ympäriltä huimasti. Kirjassa ehtii sattua ja tapahtua vaika mitä, mutta se ei siltikään tunnu täyteen ahdetulta. Arvostan sitä, että toiminnan lomassa on aikaa myös hahmojen ajatuksille ja tunteille. Se tekee kirjasta erityisen aidon ja riipaisevan. Kuura-trilogia on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia YA-trilogioita! Yhdestä asiasta vain olen muuten erityisen katkera: Pitkäkangas murhasi ehdottoman lempihahmoni koko trilogiasta. En ole edelleenkään yli tästä. 

Minun on pitänyt lukea Tove Janssonin elämäkerta siitä lähtien, kun se ilmestyi (2013? 2014?), mutta vasta nyt joululomalla sain sen aikaiseksi. Jansson on todella mielenkiintoinen henkilö, ja kadehdittava monilahjakkuus: todella taitava kirjoittaja ja piirtäjä. Lisäksi hänen boheemi elämäntyyliinsä ja erilaiset rakkaussuhteet olivat omana aikanaan paheksuttuja, mutta Jansson ei elänyt elämäänsä toisin vain siksi, että yhteiskunnan normit olisivat määränneet toisin. Jansson ei tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen nousemalla barrikadeille, vaan elämällä omaa, tavallista elämäänsä. Sen takia hän on niin vaikuttava henkilö. Ei hullumpi esikuva, siis! Elämäkerta kattaa hyvin koko Tove Janssonin elämän ja uran. Tiesin hänestä jo jonkin verran etukäteen, mutta opin kirjasta myös uusia asioita. Kirjassa moitittavaa oli useamman aukeaman pituiset tekstiosuudet ilman kuvia. Toki ymmärrän, että lisäkuvat olisivat pidentäneet jo valmiiksi paksua kirjaa, mutta jotenkin koin nämä kohdat raskaiksi lukea (johtunee varmaan kirjan taitosta?). Tästä pienestä valituksesta huolimatta pidin kirjasta kovasti. Se oli kirjoitettu sujuvasti, ja lukuisat kuvat (silloin kun niitä oli) Tovesta ja hänen taiteestaan olivat kauniita. Nyt minun tekisi kauheasti mieli lukea Muumit uudelleen, minkä lisäksi haluaisin lukea hänen aikuisille kirjoittamiaan kirjoja, joita en ole Kesäkirjaa lukuun ottamatta lukenut. (Aina, kun puhutaan Tove Janssonista, minun on pakko mainita, että jaan melkein syntymäpäivän Toven kanssa: hän oli syntynyt 9.8., minä 10.8.) 

Joulukuun luetuissa näkyy osittain se, miten yritin epätoivoisesti täyttää Helmet-lukuhaasteen kohtia. Sen vuoksi luinkin siamilaisista kaksosista kertovan kirjan Yksi, jota sekä eräs ystäväni että siskoni olivat minulle suositelleet. Koska kirja löytyi siskon kirjahyllystä, päätin lukaista sen. Säeromaanin muotoon puetun tarinan lukaisikin yhdessä illassa. Yhden päähenkilöt, Tippi ja Grace, ovat olleet kotikoulussa koko ikänsä, mutta nyt he siirtyvät tavalliseen kouluun. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Huomasin tässä jonkin verran yhtäläisyyksiä tammikuussa lukemaani Ihmeeseen, joskin sen pohjavire oli onnellisempi. Yhdessä ongelmia aiheuttavat nimittäin muukin kuin siskosten tila: perheessä on rahaongelmia, alkoholismia ja syömishäiriö. En halua spoilata liikaa, mutta juuri silloin, kun tuntuu, ettei tilanne enää voisi mennä pahemmaksi, se menee. Toki ilon pilkahduksiakin on, eikä kirja ole pelkkää synkistelyä. Säeromaanin ilmava muoto tuo lisää tilas ja keveyttä raskaisiinkin aiheisiin, minkä vuoksi se on juuri oikea tapa kertoa tämä tarina. Loppuratkaisuun minulla oli useampi teoria, joista eräs osoittautuikin oikeaksi. Tästä huolimatta se pääsi vähän yllättämään, plussaa siitä! Useammassa arviossa romaanin kertojamuoto on nostettu esiin, ja minä teen sen myös. Vain Grace saa äänen, mikä on mielenkiintoista: heidän tilansa koskettaa yhtä paljon myös Tippiä, mutta hän ei pääse ääneen. Lukiessani se tuntui epäreilulta Tippiä kohtaan, mutta samalla mietin myös, korostaako kertojaratkaisu sitä, että yhteisistä osistaan huolimatta molemmat tytöt ovat yksilöitä. En ole edelleenkään varma, pidänkö ratkaisua hyvänä vai huonona. 

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi niin ikään Helmetin vuoksi luettu Vaskimorsian. Kirjan kalevalainen maailmankuva on todella kiehtova, ja siinä oli elementtejä, joista pidin kovasti. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän haaleaksi. Hahmoihin ei päässyt kunnolla sisälle (esimerkiksi Ursula jäi todella etäiseksi), ja juonikin tuntui olevan pelkää pakenemista ja takaa-ajoa takaa-ajon perään. Harmitti, etten innostunut kirjasta tämän enempää, sillä olisin aidosti halunnut pitää tästä. Noh, tulipahan luettua. 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Yksi 

12. Sarjakuvaromaani: Rabbin katti

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sytytä valot!/Sammuta valot! (Vähän huijasin tässä: toki kansien välistä löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi hahmoa, mutta jotkut novellit sopivat tähän kategoriaan) 

20. Taitelijaelämäkerta: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Tämäkin on pieni huijaus, laajensin perheenjäsenen käsitettä lähisukulaisiin...) 

41. Valitsit kirjan sattumanvaraisesti: Vaskinainen

Tuntuu, että joulukuussa vietin enemmän aikaa kotikotona kuin nykyisessä kotikaupungissa. Luentoja tai muita pakollisia menoja oli paljon vähemmän kuin aiemmin syksyllä, mikä mahdollisti lähes viikon mittaisen joululomaetkoilun kuun alussa, jonka aikana ehdin juhlia kaksia ylioppilasjuhlia ja käydä mummolassa. Sitten palasin muutamaksi päiväksi takaisin opintojen pariin, minkä jälkeen lähdin kolmen viikon mittaiselle "viralliselle" joululomalle :D Oli aivan ihanaa vain rötköttää sohvalla kirjan kanssa, välillä suklaata naamani ahtaen. Minulla ei ollut ollut varsinaista lomaa (jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään koulujuttuja) yliopiston alun jälkeen, joten useamman viikon rentoutuminen tuli tosiaankin tarpeeseen. Loman aikana ehdin nähdä kavereita, joitakin hyvinkin pitkästä aikaa, käydä kaksi kertaa elokuvissa ja pikavisiitillä Helsingissä ihailemassa Oodia ja Amos Rexin jonoa. (Jos meille olisi maksettu jokaisesta Amos Rex -aiheisesta vitsistä, olisin nyt hieman rikkaampi.) 

Kuukauden biisi on Don't lose your head musikaalista Six. Joulukuussa hullaannuin tähän uuteen musikaaliin täysin. 42 minuutin mittaisen musikaalin kuuntelee helposti vaikka parikin kertaa päivän aikana. Vaikka musiikkityyli ei olekaan kaikissa biiseissä ihan oman maun mukaista, on idea Henrik VIII:n vaimojen perustamasta bändistä vähintäänkin mielenkiintoinen. (Puhumattakaan, miten ihanalta musikaali näyttää!) 

Hyvää tammikuuta kaikille! Onko siellä päin lunta? Täällä on pari senttiä maassa, mutta kotikotona sitä oli polvitaipeisiin asti...

2018 (2/2)

Hyvää uutta vuotta! 

Perinteistä on hyvä pitää kiinni, joten tässä tulee vuosikatsauksen jälkmmäinen osa, jossa puhutaan vuoden 2018 lukukokemuksista. 

Vuonna 2018

•luin 71 kirjaa (19687 sivua), eli keskiarvoisesti n. 6 kirjaa (1640 s.)/kk

•Niistä 27 oli spefiä

•Niistä 9 oli uusintoja

•Niistä englanniksi luettuja oli 4 kappaletta

•Kotimaisia kirjoja luin 35 kpl, käännöskirjoja 62

•Eniten kirjoja luin kirjamäärällisesti ja sivumäärällisesti heinäkuussa (12 luettua kirjaa/3000 s.) 

•Vähiten kirjoja luin kirjamäärällisesti  ja sivumäärällisesti syyskuussa (yksi luettu kirja/155 s.) 

En ihan kykene uskomaan, että luin oikeasti noin paljon vuoden aikana! Vuonna 2017 luin 21 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna, vaikka 2018 kirjoitin itseni ylioppilaaksi, kävin koko kesän töissä ja aloitin yliopisto-opinnot. Selvästikin koulu- ja työmatkoilla lukeminen kannattaa ;)

Lukemistani suurin osa oli proosaa (60 kpl), mutta luin yllättävän paljon myös sarjakuvia (4 kpl) ja non-fictionia/tietokirjoja (5 kpl). Runokokoelmia luin yhden, samoin kuin näytelmä/elokuvakäsikirjoituksia. Naisoletettujen kirjoittamia lukemistani kirjoista oli huimat 46 kpl ja miesoletettujen kirjoittamia 19. Näiden laskujen ulkopuolelle jäävät mahdolliset muunsukupuoliset kirjailijat sekä kirjat, jotka on kirjoittanut useampi kuin yksi henkilö. 

Osallistuin vuoden aikana Helmet-lukuhaasteeseen (kooste) sekä YA-lukuhaasteeseen (kooste). Niiden lisäksi olen lukenut kirjoja Jatkumo-lukuhaasteeseen, mutta koska se päättyy vasta ensi vuonna, en puhu siitä sen enempää. Goodreadsin reading challengea ehdin jo puolivälissä vuotta nostaa tavoitettani, mutta senkin ylitin huimasti. (Luku heittää vähän, koska Goodreads laskee hieman mitä sattuu.) 

Koska haluan mainita mahdollisimman monta mieleen jäänyttä lukukokemusta viime vuodelta, jaan nyt epävirallisen viralliset Lasisipulin tunnustukset vuosimallia 2018. Kategoriat ovat jo tuttuun tapaan seuraavat: 

- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)

- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2018, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)

- paras kotimainen 

- paras käännöskirja/muulla kielellä luettu

- paras klassikko 

- itkettävin kirja 

- huti

- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)

- paras spefikirja

- paras ei-spefikirja

- paras uusintaluku

- kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)

- odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)

- kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Erillisiä perusteluja en kirjojen kohdalle kirjoita, mutta linkkaan ne aina kuukausikoosteeseen, mistä mietteitäni kyseisestä kirjasta voi käydä lukemassa. Valinnat ovat vaikeita, ja jos minulta huomenna kysytään mielipidettä johonkin kategoriaan, vastaus saattaa olla täysin eri kuin nyt. 

Vuoden 2018

Paras sarja

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin (1, 2, 3)

Paras uutuuskirja

Maria Turtschaninoff: Maresin voima 

Paras kotimainen 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Paras käännöskirja/muulla kielellä luettu

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Paras klassikko 

George Orwell: Eläinten vallankumous

Itkettävin kirja 

R. J. Palacio: Ihme 
(tähän vielä lisäplussana se, että itkin kirjaan pohjautuvasta elokuvastakin varmaan puolet)

Huti

Stephenie Meyer: Elämä ja kuolema

Yllättäjä

Tebo: Huimapää Mikki

Paras spefikirja

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama 

Paras ei-spefikirja

Emma Cline: Tytöt

Paras uusintaluku

Rainbow Rowell: Fangirl

Kirjailija

Johanna Sinisalo
(En tosin lukenut häneltä kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, mutta haluaisin tutustua hänen tuotantoonsa paremmin!)

Odotetuin

Elina Pitkäkangas: Ruska 

Kuukauden helmi:

Tammikuu:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
seitsemän kirjaa/1760 s.

Helmikuu: 

Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda
kuusi kirjaa/1360 s.

Maaliskuu: 

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet
kahdeksan kirjaa/2102 s.

Huhtikuu:

Jonas Gardell: Kuolema
seitsemän kirjaa/1894 s. 

Toukokuu:

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
kolme kirjaa/1217 s. 

Kesäkuu: 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku: L. M. Montgomeryn elämä ja teokset
seitsemän kirjaa/2391 s. 

Heinäkuu:

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta
12 kirjaa/3000 s. 

Elokuu:

Muriel Denison: Susanna ja kullankaivajat
neljä kirjaa/1272 s. 

Syyskuu:

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa
yksi kirja/155 s. 

Lokakuu: 

Rainbow Rowell: Fangirl
kaksi kirjaa/570 s. 

Marraskuu:

Seita Vuorela (& Vilja-Tuulia Huotarinen): Lumi
kuusi kirjaa/1482 s.

Joulukuu: 
Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

kahdeksan kirjaa/2484 s. 

Semmoinen lukuvuosi sitten! Viime vuonna toivoin lukevani enemmän englanniksi, mikä onnistui hyvin. Sen sijaan kotimaiset klassikot jäivät väliin. Jospa ensi vuonna vaikka Täällä Pohjantähden alla? Anna-sarjan uudelleenlukua en ihan ennättänyt saada loppuun, mutta onpahan jotain odotettavaa tällekin vuodelle :)

Vuodelle 2019 lukutavoitteenani ovat erityisesti runot. Pidän itseäni melko huonona runojen lukijana, joten sitä taitoa olisi tarkoitus opetella. Muita lukemiseen liittyviä juttuja on Goodreadsin lukuhaaste, johon asetin 52 kirjan tavoitteen. Kirja viikossa on melkoisen kova tahti, mutta jos luin joulukuun kaikki kahdeksan kirjaa kahden viimeisen viikon aikana, on kiriminen ilmeisesti mahdollista :D ja ainahan tavoitetta voi nostaa tai laskea, jos tuntuu siltä. Lisäksi osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen. 

Mikä oli sinun kirjallinen helmesi vuodelta 2018? 

Marraskuun luetut 2018

Marraskuussa 2018 luin kuusi kirjaa (1482 s.), joista kaksi oli spefiä, yksi runokirja ja yksi uusinta. 

Montgomery, L. M.: Sateenkaarinotko (Anna #7) 232 s. [U]

Leinonen, Anne: Noitakirja (Kirjanoita #2) 225 s. 

Helminen, Sini: Veden vallassa (Väkiveriset #3) 239 s. 

Holma, Antti: Kauheimmat joululaulut 171 s.

Oksanen, Sofi: Puhdistus (Kvartetti #2) 

Vuorela, Seita (& Huotarinen, Vilja-Tuulia): Lumi 240 s. 

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 4

muualta: 0 

Jatkumo-lukuhaaste: 20 kirjaa (Sarjastaja)

Anna-sarjan uusintaluku jatkui marraskuussa Sateenkaarinotkon kanssa. Sateenkaarinotko on jäänyt sarjasta minulle kaikkein vieraimmaksi: olin lukenut sen aiemmin vain kerran, kymmenenvuotiaana. Muistikuvat olivat siis äärimmäisen hatarat, enkä tainnut silloin tästä osasta ihmeemmin pitää. Nyt viihdyin tämän kanssa oikein hyvin, vaikka en ollutkaan kovin innostunut siitä, miten Annan lisäksi myös hänen lapsensa jäivät paitsioon pappilan lasten päästessä valokeilaan. Vaikka Sateenkaarinotko olikin jäänyt vieraaksi, tuli sen lukemisesta silti kotoinen ja lämmin olo, kuten muistakin Montgomeryn kirjoista. Viimeinen luku nosti niskakarvat pystyyn ja riipi sydäntä. 

Kesällä luin Kirjanoidan, josta pidin, joten oli itsestäänselvää, että lukisin myös Noitakirjan. En tiedä, miksi tämän lukeminen oli melkoista tervanjuontia, koska ensimmäisen osan luin parilta istumalta loppuun. Olisin tahtonut seikkailla lisää Hellbyssä, mutta Aura kumppaneineen siirtyy seikkailemaan Helsinkiin, joka suosikkikaupunkini statuksesta huolimatta ei tässä kirjassa kiinnosta läheskään yhtä paljon kuin Hellby. Juonikin on lähinnä vain rymistelyä ja pakenemista paikasta toiseen. Mutta jottei tämä menisi pelkäksi haukkumiseksi, pidin kovasti Noitakirjan todellisesta olemuksesta ja kirjan lopetuksesta. Lisäksi Miron hahmo oli kiehtova, ja Noitakirja näytti hänestä uusia puolia. Auran ja Silken suhteeseen olisin toivonut pientä selkeytystä. Ehdin epäillä monenmoista, mutta en saanut siihen minkäänlaista selkeyttä. 

Veden vallassa on kolmas osa Väkiveriset-sarjaa, jota olen lueskellut pitkin vuotta. Kolma osa on samanlainen kuin ensimmäisetkin, niin hyvässä että pahassa. Tyyli on soljuva ja tarina napakka, ja luinkin kirjan puolivahingossa yhden päivän aikana. Suomalainen mytologia on kiinnostavaa, ja Mari tuntuu aidolta henkilöltä kipuiluineen. Tapahtumat etenevät kuitenkin minun makuuni liian nopeasti, eikä tahattomilta myötähäpeäkohtauksilta vältytty. Mielestäni sarjan isoimpia ongelmia on sinipiika Tuulian hahmo, joka on ollut todella rasittava jokaisessa osassa, vaikka hänen pitäisi olla hahmo, josta lukija rasittavuudesta huolimatta pitää. Vesi oli elementtinä minulle mieluisampi kuin edellisen osan vuori, minkä lisäksi pidin siitä, miten Helminen tarttui ajankohtaisiin aiheisiin, kuten kiusaamiseen ja seksuaaliseen ahdisteluun. Vakavat aiheet solahtivat hyvin muun tarinan sekaan, eivätkä tuntuneet päälleliimatuilta. 

Antti Holma toi jo Kauheimmista runoista tutun runoilijalaumansa joulutunnelmiin kirjalla Kauheimmat joululaulut. Kuten edellisenkin osan kanssa, myös tässä nimi on äärimmäisen osuva. Tyrskähtelin lukiessani näitä, ja erityisesti Reino Leinon Joulumaa-vihaan samaistuin. (Mitään joululaulua en inhoa yhtä palon kuin Joulumaata!) On kuitenkin sanottava, että jotkut runot olivat vähän väsähtäneitä ja tuntuivat vain vanhan toistamiselta. Kirjan parasta antia on joukon uusi tulokas, virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromies, jonka runot olivat ehdottomasti kaikista hauskimpia. Myös lopusta löytyvä Pipari-T:n konvehtiaiheinen räppi oli kirjan ehdottomia tähtihetkiä. 

Puhdistusta aloitin lukemaan jo elokuussa, mutta muuton takia se oli pakko jättää kesken ja palauttaa kirjastoon. Pääsin jatkamaan sen kanssa vasta marrakuussa, kun lopulta löysin sen paikallisesta kirjastosta. Kirjan ensimmäinen luku oli aineistona kevään tekstitaidon yo-kokeessa, mutta kun pääsin kauheista kärpäsflashbackeista yli, imaisi kirja mukaansa heti. Tuntui suorastaan pahalta, miten helposti kirjaa ahmin. Tapahtumat nimittäin ovat äärimmäisen inhottavia ja raakoja, ihmisistä puhumattakaan (Aliide on todella kiinnostava henkilö, vaikka ei missään nimessä pidettävä), useamman kerran teki oikeasti pahaa lukea. Silti sivut kääntyvät nopsaan. Oksanen kirjoittaa taitavasti, ja ihastuinkin hänen käyttämäänsä kieleen. Lopetus oli kuitenkin mielestäni vähän antikliimaksi. Monta sivua salaisia pöytäkirjoja toki toivat tarinaan melkoisia loppupaljastuksia, mutta ne keskeyttivät aiemmin niin jouhevasti sujuneen lukemisen. Historianopiskelijana kiinnitin tietty myös ajankuvaan huomiota, ja tulin miettineeksi, kuinka vähän Viron historiasta puhutaankaan koulussa. Tuntuu, että sekä yläasteella että lukiossa Viron (ja muiden Baltian maiden) kohtalot toisessa maailmansodassa kuitattiin suunnilleen yhdellä lauseella, ja seuraavan kerran niistä puhuttiin silloin, kun ne itsenäistyivät. Luen Oksaselta takuulla jotain muutakin, jahka ensin toivun Puhdistuksen aiheuttamasta tunnemyrskystä. Suosituksia otetaan vastaan!

Seita Vuorelan viimeiseksi jäänyt teos Lumi ehti lojua kirjahyllyssäni kaksi vuotta, mutta nyt lopulta luin sen! Tavallaan harmittaa, että luin sen vasta nyt, mutta samalla olen tyytyväinen, että säästelin tätä herkkua näin pitkään, varsinkin, kun lisää ei enää tule. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen olin koukussa. Ahmin kirjaa junamatkoilla kotikotiin ja takaisin nykyiseen kotikaupunkiin, ja luin kirjan viimeiset osat silloin, kun junan ikkunoista näkyi juuri satanut ensilumi <3 Vaikka jotkin tarinan osat olivat hieman ennalta-arvattavia (esimerkiksi Atishan vanhemmat), se ei haitannut lukemista. Lumi tarjoaa kaikkea sitä, mistä Vuorelan kirjoissa pidän: kaunista kieltä, haikeaa tunnelmaa, aitoja henkilöitä ja ripauksen arkea rikkovaa maagisuutta, jota Lumessa tarjosi Lumikuningatar-sadun uudelleenkerronta ja iranilaiset tarut. Kirja toi mieleeni keväällä lukemani Et kävele yksin -kirjan, mutta Lumi on mielestäni paljon parempi. Koska Vuorela kuoli ennen kirjan valmistumista, Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti sen loppuun. Huotarinen onnistuu mukailemaan Vuorelan tyyliä niin loistavasti, etten lukiessani edes tajunnut kiinnittää huomiota siihen, että teosta tekemässä oli ollut kaksi ihmistä. 

*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kotimainen runokirja: Kauheimmat runot

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja: Puhdistus

Marraskuu on aina ollut inhokkikuukauteni, enkä oppinut pitämään siitä tänäkään vuonna. Pimeys ja harmaus käy voimille. Siitäkin huolimatta, että lukkarini on kevyempi, eikä tenttejä ole ennen joulua, opiskelu on tuntunut välillä todella raskaalta. Onneksi tasapainottamassa on ollut monia muita juttuja. On ollut kivoja opiskelijarientoja, ystävä kokeilemassa asuntoni yökyläilykelpoisuutta, kahvittelua sellaisten rakkaiden kanssa, joita olin nähnyt viimeksi elokuussa, joulufiilistelyä, ensilunta ja kirjoja! Luin marraskuussa enemmän kuin moneen kuukauteen, mikä oli ihanaa. 

Onneksi nyt on joulukuu, fuksisyksyn viimeiset rutistukset ovat vielä jäljellä. Onneksi loma lähenee, minkä lisäksi luvassa on joulukorttiaskartelua, parit yo-juhlat ja ystävien tapaamista. Rakastan joulua! 

Kuukauden biisi on Pauliina Kokkosen San Fransisco. Kokkonen on Scandinavian music groupin toinen laulaja, ja San Fransisco on hänen ensimmäinen soolokappaleensa. Minusta on ihanaa kuunnella Pauliinan ääntä yksinään, sillä Smg:ssä hän laulaa taustoja. Toivotan hänelle paljon onnea myös soolotuotantoon, tästä hänen on hyvä jatkaa! 

Elokuun luetut 2018

Elokuussa 2018 luin neljä kirjaa (1272 sivua), joista yksi oli spefiä ja kaksi uusintoja.

Denison, Muriel: Susanna ja kullankaivajat (Susanna #2) 190 s. [U]

Holma, Antti: Järjestäjä 380 s.

Meyer, Stephenie: Elämä ja kuolema (Twilight #1.5) 401 s.

Montgomery, L. M.: Annan perhe (Anna #6) 301 s. [U]

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 2

muualta: 1

Jatkumo-lukuhaaste: 16 kirjaa (Sarjastaja)

Luin tammikuussa uudelleen erään lapsuuteni suosikkisarjan ensimmäisen osan, ja eräällä kesän mummolareissuista luin myös sarjan toisen osan, Susanna ja kullankaivajat. Muistelin, ettei tämä olisi ollut erityisen hyvä, mutta viihdyinkin mainiosti sen seurassa. Ensimmäinen osa on ehkä hiukan parempi, mutta kun siinä pysytään melko tiukasti ratsupoliisien kasarmilla, liikutaan jatko-osassa paljon enemmän. Susanna vanhempineen lähtee Yukoniin kullankaivajien mukana ja hemmoteltu tyttö oppii elämään vaatimattomammin. Huomasin lukiessani, miten paljon pidän Susannasta hahmona. Vaikka hän on toisinaan rasittavuuksiin asti itsepäinen, hän on kuitenkin kasvanut edellisestä osasta hieman. Susanna tahtoo todistaa aikuisille ja tuntemalleen rasittavalle pojalle olevansa aivan yhtä kelpo kullankaivaja ja seikkailija kuin kuka tahansa heistä. 1950-luvulla kirjoitetun kirjan naiskuva ei ole täysin ongelmaton, mutta Susanna olisi voinut olla myös paljon passiivisempi ja värittömämpi hahmo, joten pidän häntä hyvänä tyttöhahmona. Pidin myös siitä, ettei Susannan ja Consyn välille ruvettu rakentamaan mitään lapsuusajan romanssia, vaan he pysyivöt alkuvaikeuksien jälkeen pelkkinä ystävinä. Loppupuolen tapahtumat parin Susannalle hyvin tutun kullankaivajan kadotessa (en spoilaa sen enempää) sen sijaan jäävät mielestäni liian kevyesti käsitellyiksi. Välillä muistetaan mainita, että Susanna kaipaa heitä, mutta itselleni ei jäänyt sellainen olo, että ikävä ja pelko heidän kohtalostaan olisi jotenkin erityisen raastavaa. Oli miten oli, viihdyin jälleen Susannan seikkailujen parissa loistavasti. Tämä sarja onnistuu olemaan yhtä ihana kuin lapsenakin, mutta isompana näkee ehkä enemmän kuin pikkuisena ja osaa laittaa asioita historialliseen kontekstiin, mikä on äärimmäisen mielenkiintoista. Seuraavaksi sarjassa onkin vuorossa ehdoton suosikkini sarjasta, Susanna koulussa! 

Olen lukenut Antti Holmalta aiemmin runokokoelman Kauheimmat runot, joille hihittelin aivan liian paljon ottaen huomioon sen, miten kauheita runot oikeasti ovatkaan. Järjestäjä löytyi kirjaston Pride-hyllystä, eikä minun tarvinnut kovin kauaa harkita, otanko sen mukaan vai ei. Kirja osoittautui sellaiseksi kuin odotinkin: hauskaksi, mutta äärimmäisen julmaksi. Henkilöhahmot ovat kamalia itselleen ja toisilleen, eikä se voi tietenkään johtaa onnellisiin tapahtumiin. Huumori on mustaakin mustempaa, ja välillä tulikin mietittyä, saako tälle edes nauraa. Silti naureskelin välillä ääneen varsinkin kirjastokohtauksille ja henkilöiden nimille, jotka ovat kuin suoraan Holman Radio Sodoma -podcastista. Ikävä kyllä kirjan hyvän tiukkana pysynyt paketti leviää loppua kohti, enkä ollut loppuun tyytyväinen. Oli miten oli, toivoisin Holman kirjoittavan enemmän proosaa: pidin todella paljon hänen kielestään. 

Varmasti joillekin teille herää kysymys: miksi ihmeessä arvon Sivistynyt ja Älykäs Aikuinen kirjabloggaaja Celestine lukee käänteissukupuolisen Twilightin? Vastaus on: en varsinaisesti tiedä itsekään. Jokin masokisti minussa raahasi tämän järkäleen kirjastosta kotiin iltalukemiseksi. On tosin myönnettävä, että Houkutus on sarjan paras osa, vaikka sen hieno potentiaali tuhlattiin kirjan aikana ja jatko-osissa, mutta en kuitenkaan ollut ajatellut lukevani samaa tarinaa mistään näkökulmasta. Jonkinlainen sairas kiinnostus käänteiseen versioon kuitenkin iti, joten päädyin lukemaan Beau Swanin ja Edythe Cullenin "kuolematonta" rakkaustarinaa. Heti ensimmäiseksi täytyy sanoa, että pidin tästä versiosta enemmän kuin alkuperäisestä. Paranormaalin romanssin ensimmäinen klise vältetään sillä, että poika rakastuu yliluonnolliseen tyttöön. Hahmot itsessään ovat yhtä kehnoja kuin alkuperäisessäkin: Beau on rasittavan väritön ja ohut hahmo, kun Edythe puolestaan on aivan yhtä omistushaluinen ja ahdistava hiipiessään Beaun huoneeseen öisin tämän tietämättä. Tähän liittyy eräs mielenkiintoinen huomio, jonka lukiessani tein: vaikka Beaun ja Edythen suhde on aivan yhtä epäterveellä pohjalla kuin Edwardin ja Bellan, sain itseni kiinni ajattelemasta, että Edythe ei ole niin paha kuin Edward, koska "eihän tyttö voi olla suhteessa se pahoinpitelijä". Tajutessani oman ajatusmallini pidin itselleni melkoisen puhuttelun. Kyseinen ajatusmalli on erittäin haitallinen ja huono, mutta jostain se vain lukiessa kumpusi, vaikka tiedänkin asioiden oikean laidan. Yhteiskunnan asenteet ovat selvästikin hyvin syvällä päässäni, vaikka taistelenkin parhaani mukaan niitä vastaan. Elämän ja kuoleman lopetuksesta pidin alkujärkytyksen jälkeen: olin olettanut, että kirja myös loppuu samalla tavalla kuin Houkutus. Tämä lopetus kuitenkin tarjosi pelastuksen kolmelta turhalta jatko-osalta, vaikka viimeinen luku olikin melkoinen infodumppi, ja epilogi Beaun puolelta hyvin tunneköyhä. Luulisi, että tapahtumat olisivat vaikuttaneet häneen henkisesti jollain tavalla! En varsinaisesti nauttinut Elämän ja kuoleman lukemisesta, mutta ainakin se tarjosi mietittävää sukupuolirooleihin liittyen. 

Annan perhe oli lapsena ehdoton suosikkiosani sarjasta, monesta syystä: eikö jokaisen fanitytön unelman täyttymys on lukea suosikkiparinsa onnellisesta elämästä naimisiinmenon jälkeen, lapsilauman pyöriessä ympärillä? Kirja on minulle myös siinä mielessä tutuin, että se oli pitkään ainoa sarjan osa, jonka edes omistin, ja Anna-fiiliksen iskiessä ei ollut muita vaihtoehtoja lukemiseksi. Suosikkiosani se ei ole ollut enää vuosiin: siitä näkee, että se on kirjoitettu sarjaan myöhemmin kustantajan pyynnöstä. Väliosan tuntua tässä on muutenkin: fokus siirtyy Blythen perhen lapsiin, mutta Anna on silti vielä mukana muussakin roolissa kuin vain äitinä. Jokainen lapsi pääsee vuorollaan valokeilaan. Minua häiritsi jo ensimmäisellä lukukerralla se, että Shirley ei saa omaa seikkailuaan, enkä voinut olla huomiomatta samaa nytkin. Unohtiko Montgomery Annan nuorimman pojan olemassaolon? Tämän kirjan takia minulla on melko olematon suhde Shirleyyn. Suosikkini Annan ja Gilbertin lapsista on Annan perheen perusteella ehdottomasti Nan, joka on todella samaistuttava vilkkaine mielikuvituksineen. (Nan oli myös päähenkilönä lähes kaikissa tarinoissa, joita Anna-sarjan jatkoksi keksin. Harmittaa, etten ole kirjoittanut niitä ylös!) Monessa lukemassani arviossa sanotaan, että lopun aviokriisikuvio tulee puskista, mutta mielestäni se on pohjustettu. Gilbert on nimittäin todella etäinen koko kirjan ajan, lieneekö sitten tarkoituksellista vai ei, mutta minusta tuntui, että Annan pelko rakkauden loppumisesta on aiheellinen. Seuraavaksi uusintalukuvuorossa onkin Sateenkaarinotko, jonka olen häpeäkseni lukenut vain kerran aiemmin, ja siitäkin kerrasta on jo yhdeksän (?!) vuotta. 

Elämä ja kuolema unohtui kuvata ennen kirjastoon palauttamista!

Elokuussa ehdin viettää ansaittua kesälomaa töiden loputtua. Vaikka suuri osa ajasta menikin muuton valmisteluun, ehdin myös tehdä monenlaista muuta. Juhlin 19. syntymäpäivääni kahden kakun voimin, kävin Helsingissä ja Tampereella ystäväni kanssa, suoritin autokoulun pakollisia teoriaopintoja, kävin satamassa juoruilemassa jäätelön äärellä... Lukea en ihmeemmin ehtinyt, mutta eipä se haittaa: Goodreadsin lukutavoite on jo todella hyvällä mallilla! Elokuussa alkoi yliopisto, mikä olikin melkoinen hyppy tuntemattomaan: uuden koulun ja systeemien lisäksi piti totutella uusiin ihmisiin ja kaiken lisäksi vielä uuteen kaupunkiin. Ennen yliopiston alkua olin käynyt kyseisessä kaupungissa suunnilleen neljä kertaa, ja pääsykokeita edeltävä kerta oli ala-asteella. Olin siis lievästi kauhuissani, mutta hyvin olen selvinnyt! Yliopiston systeemit tuntuvat vielä vähän sekavilta, mutta onneksi on todella mukavia ja asiansa osaavia tuutoreita ja ihania, samanhenkisiä tuutorryhmäläisiä ja muita fukseja! Elokuun pari viimeistä viikkoa asuin ystävän luona, mutta syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna pääsin muuttamaan omaan opiskelija-asuntooni, joka on hyvin pieni, mutta yllättävän kotoisa. Kaupunkikin on alkanut hitaasti tulla tutuksi, ja olen jo ehtinyt ihastua  esimerkiksi kirjastoon, josta tuli heti lempipaikkani tässä kaupungissa. (Oli muuten hassua hankkia kokonaan uusi kirjastokortti, edellisestä uudenkarheasta kirjastokortista on reilusti yli 10 vuotta aikaa!) Pahin asia tässä kaupungissa on murre, joka on mielestäni aivan kamala, sekä pitkä välimatka kotikaupunkiin. Kuitenkin olen viihtynyt täällä, ja eiköhän se elämä ensimmäisen sekoilun jälkeen ala asettumaan uomiinsa.

Kuukauden biisi olikin vaikea valita, mutta ehkä kallistun Mamma mia! Here we go againin soundtrackilta löytyvään Kisses of fireen.  Vaikka näin elokuvan jo ensi-iltapäivänä heinäkuussa, jatkui soundtrackin ja ABBAn kuuntelu muutenkin myös elokuussa. Odotin elokuvalta edellisen osan kaltaista hittiparaatia, mutta iloiseksi yllätyksekseni siinä oli myös pari ei niin tunnettua kappaletta. Kisses of fire on eräitä ehdottomia suosikkiani ABBAlta, ja päästinkin pienen vinkaisun, kun se elokuvassa kuultiin. Pidän siitä, että tämä versio on reilusti erilainen kuin alkuperäinen. (Jos niitä jukebox-musikaaleja on pakko tehdä, voisiko edes biisejä varioida??) 

Värikästä syyskuuta! Mitä teidän elokuuhunne kuului?