I know it's true/it's all because of you

Kesällä 2023 moni varmasti hieraisi silmiään, kun bongasi uutisen: The Beatles julkaisee uuden biisin. Kun uutisessa mainittiin vieläpä AI:n käyttö, monille, myös minulle heräsi paljon kysymyksiä. Mistä on kyse, mitä kummaa tapahtuu? Mikä ylipäänsä on marraskuussa 2023 julkaistu Now and then?

The Beatles hajosi virallisesti vuonna 1970, ja viimeisetkin toiveet yhtyeen paluusta kariutuivat vuonna 1980, kun John Lennon murhattiin Now Yorkissa. 1990-luvun alussa The Beatles julkaisi kolmen tuplalevyn kokoelman, joka kantoi nimeä Anthology. Samannimisen tv-sarjan kumppaniksi julkaistu levytrilogia sisälsi ennen julkaisemattomia studio- ja liveottoja, jopa muutamia aivan uusia kappaleita. Kaksi näistä uusista kappaleista olivat peräisin John Lennonin 1970-luvun lopussa äänittämältä demokasetilta, joiden päälle kolme tuolloin vielä elossa olevaa beatlea, Paul, George ja Ringo, äänittivät loput soittimet ja lauluharmoniat. Free as a bird ja Real love olivat ensimmäiset "uudet" Beatles-biisit kolmeen vuosikymmeneen. Alkuperäinen demokasetti on melko huonolaatuinen, minkä myös kuulee: Johnin ääni kuulostaa etäiseltä ja varsinkin Real loven piano on melkoisen vääristyneen kuuloinen. Silti ne ovat melkoisen värisyttäviä kappaleita edelleen: vaikka John kuoli niin julmalla ja äkillisellä tavalla yli kymmenen vuotta aiemmin, tässä kaikki neljä beatlea ovat taas soittamassa ja laulamassa yhdessä. Real love on itse asiassa eräs lempibiiseistäni Beatlesilta, vaikka en sitä aivan viralliseen diskografiaan laskekaan.

Demokasetilla oli vielä kolmaskin kappale nimeltään Now and then. Sitäkin yritettiin saada Anthology-sessioissa kunnollinen versio, mutta tekniikka ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyttä, että pianon ja Johnin äänet olisi saatu erotettua toisistaan tarpeeksi. Piti odottaa melkein 30 vuotta, ennen kuin tekniikka oli kehittynyt tarpeeksi, ja tässä tulee AI mukaan. Elokuvaohjaaja Peter Jackson kehitti tiimeineen tekoälyn vuoden 2021 Get back -dokumenttielokuvaa varten, jonka avulla hän sai erotettua puheen ja laulun taustamusiikista ja nostettua näiden volyymiä yksitellen. Uuden teknologian myötä Now and thenin lauluraita olisi mahdollista erottaa pianosta, ja niinpä Paul ja Ringo palasivat vielä kerran biisin pariin (Georgestahan aika jätti jo vuonna 2001). Ja niin marraskuun alussa 2023 julkaistiin The Beatlesin viimeinen kappale, Now and then. (Jos prosessi kiinnostaa tarkemmin, suosittelen katsomaan tämän minidokumentin, joka julkaistiin singlejulkaisun yhteydessä.)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

 

Olen ollut Beatles-fani 11-vuotiaasta asti. Vaikka nykyään en kuuntele bändiä enää yhtä aktiivisesti kuin peruskoulussa, sen musiikki on silti minulle äärimmäisen tärkeää. Jos joku kysyy lempibändiäni, ei minun tarvitse vastausta epäröidä sekuntiakaan. Voi siis arvata, miten iso juttu tämän biisin ilmestyminen minulle oli. Vaikkei se tietenkään ole sama asia kuin se, että kaikki neljä beatlea olisivat tehneet sen yhdessä, se on silti viimeinen kappale, jonka tekemisessä he kaikki ovat olleet mukana edes jollain tavalla. Biisin odottaminen sai vielä uudet mittasuhteet, koska olin sopinut ystäväni kanssa, että kuuntelemme sen ensimmäistä kertaa yhdessä, ja loppujen lopuksi jouduimme flunssatapauksien vuoksi odottamaan melkein puolitoista viikkoa julkaisun jälkeen ennen yhteistä kuunteluhetkeä.

Now and then ei ole paras Beatles-biisi, eikä paras John Lennonin biisi.  Silti se onnistuu kouraisemaan jostain todella syvältä, sen merkitys on valtavan suuri.

 

Se on rakkauslaulu. En tiedä, ketä John on ajatellut biisiä kirjoittaessaan, vaimoaan Yoko Onoa vai jotakuta ihan muuta, mutta sanat sopivat Beatlesiinkin täydellisesti. Vasta ihan muutaman vuoden sisään minulle on konkretisoitunut, miten nuoria Beatlesin jäsenet olivat: bändi hajosi ennen kuin kukaan ehti täyttää kolmeakymmentä vuotta, ja siinä vaiheessa he olivat saavuttaneet jo kaiken, mitä bändi voi saavuttaa. Vertailun vuoksi: olen tällä hetkellä 24-vuotias, ja saman ikäisenä Ringo Starr, joka oli Beatlesista vanhin, oli valloittanut bändin mukana Englannin lisäksi Amerikan ja tähdittänyt elokuvaa A hard day's night, joka oli monella tavalla mullistava (musiikki)elokuva, joka on ikonin asemassa yhä edelleen. Puhumattakaan siitä, miten monta ikivihreää hittiä bändillä siinä vaiheessa jo oli! Teini-iästä asti yhdessä soittaneet pojat kasvoivat miehiksi bändissä, ja vaikka varsinkin John puhui myöhemmin varsin kitkerästi bändistä ja bänditovereistaan, ilman heitä hän ei välttämättä olisi saanut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä sitä, mitä hän rakasti kaikkein eniten. Uskon, että syvällä sydämessään John on ollut kiitollinen Beatlesille ja Paulille, Georgelle ja Ringolle. Pian Beatlesin hajoamisen jälkeen John muutti Yhdysvaltoihin, eikä luonnollisestikaan nähnyt entisiä bändikavereitaan enää kovin usein. Haavat kuitenkin alkoivat pikkuhiljaa umpeutua, ja on aivan mahdollista, että hän kaipasi entisiä parhaita ystäviään. 

 

Toisaalta nykyhetkessä sanoihin on tullut oma merkityksensä: Paul ja Ringo kaipaavat Johnia ja Georgea, jotka ovat olleet joukosta poissa jo pitkään. Vaikka Johnin ääni kuulostaa paremmalta kuin 1990-luvun tekniikalla tehdyissä biiseissä, siinä kuuluu silti se, että äänenlaatu ei ole lähtökohtaisesti ollut erityisen hyvä. Minidokumentissa Johnin laulua soitettiin erillään kaikesta muusta, ja se nosti kyllä karvat pystyyn. Voin vain kuvitella, miltä Paulista ja Ringosta on tuntunut kuulla tuo ääni niin selkeänä ja yksittäisenä.

 

Peter Jacksonin ohjaama musiikkivideo on vähän korni, mutta myönnän, että itkuhan sitä ensimmäistä kertaa katsoessa tuli. Toisaalta kornius on mielestäni myös siitä osuva valinta, että huumorihan Beatlesin elinkaaressa oli aina läsnä. Sitä ei välttämättä tule ensimmäiseksi ajatelleeksi, mutta perehdyttyään huomaa, että bändin jäsenillä on ollut jo 1960-luvulla yllättävän moderni huumorintaju. Videosta olisi voinut tehdä kunnon itketysteoksen, mutta tätä valintaa ei tehty, mikä on ehkä loppujen lopuksi hyvä valinta.

 

Digitaalisesta ajasta huolimatta kyseessä on perinteinen singlejulkaisu, joka julkaistiin myös lp-levyllä. Ja mikä onkaan singlen B-puolella? Love me do, Beatlesin kaikkien aikojen ensimmäinen single. En ole koskaan ihmeemmin välittänyt Love me dosta (epäsuosittu mielipide, tiedän), mutta tähän kontekstiin se sopii kuin nenä päähän. Ympyrä sulkeutuu, ja singlejulkaistu kiteyttää nimensä: tässä ja nyt, 60 vuotta sitten ja juuri tällä hetkellä. 

Kun mietin omaa elämääni, voin yhtyä laulun sanoihin. Loppujen lopuksi hyvin monet asiat elämässäni aina musiikkimaustani ja estetiikkamieltymyksistäni alanvalintaan ja tärkeisiin ihmissuhteisiin linkittyvät Beatlesiin. It's all because of you. Taidan katsoa taas musiikkivideon ja itkeä vähän lisää. Kiitos John, Paul, George ja Ringo, kaikesta. Nyt, silloin, aina. <3

I know it's true
It's all because of you
And if I make it through
It's all because of you

And now and then
If we must start again
Well, we will know for sure
That I will love you

Now and then
I miss you
Oh, now and then
I want you to be there for me
Always to return to me

I know it's true
It's all because of you
And if you go away
I know you'll never stay

Now and then
I miss you
Oh, now and then
I want you to be there for me

I know it's true
It's all because of you
And if I make it through
It's all because of you

 

(John Lennon)

Värejä ja viivaa

Olen ollut erittäin taiteellinen lapsukainen. Olen väkertänyt kuviksen päättötyötä paitsi kuvistunneilla, myös kotona ja hitaasti mutta varmasti alkaa tulla valmista.

Päättötyöni on kuvitus novelliini Puku kuin sielusi. 

Oheessa terveystiedon ja fysiikanvihosta löytyviä taideteoksia. Hallitsevana teemana on (yllätys yllätys) Pusu. Mulla on tapana piirrellä tekstien hahmoja kouluvihkoihin (pysyäkseni tunneilla hereillä, heh heh), mutta turhaudun usein kykenemättömyyteeni siirtää mielikuvia paperille. 

Vasemmassa yläkulmassa on George Harrison, joka ei millään muotoa liity Pusuun, mutta olen tuohon kuvaan erittäin tyytyväinen. Se on ihan näköinenkin :)

Georgen vieressä on Thomasin äitipuoli, lady Granet. 

Georgen alapuolella on Thomasin sisarpuolet, lady Granetin tyttäret Dorothea ja Annabella. 

Ladyn alapuolella on Ameen, Avrellin kehtoonsa kironnut paha haltiatar.

Viimeiset kaksi ovatkin sitten Thomas ja Avrell. Mun on ollut tosi vaikea piirtää poikia, koska esikuvat on ollut niin vahvoina mielessä. (Kuva löytyy täältä.) Avrell onnistuu jo, mutta Thomas aiheuttaa mulle harmaita hiuksia. Oheinen kuva on paras Thomasista saamani kuva :) Thomasin vieressä näkyvä tekstikatkelma on osa Pusun takakansitekstiluonnosta. (Joo, tiedän ettei mulla oo elämää. Mutta sillä tunnilla oli tosi tylsää.) 

Sitten asia, joka ei liity millään muotoa Pusuun, piirtämiseen tai kirjoittamiseen. Olen nykyään nimittäin FROOTin onnellinen omistaja<3 Levy on pyörinyt mankassa lähes tauotta eilisillasta asti ja olen entistä rakastuneempi siihen❤️

(Kukaan ei saa koskaan tietää, että kirjoitin postauksen välttyäkseni fysiikan kokeeseen lukemiselta.)

The Beatles at the Budokan, Tokyo

The Beatlesin viimeiset kiertueet kierrettiin 1966. Yksi näistä käsitti Länsi-Saksan (Hampurin), Japanin ja Filippiinit. Hampurin keikka meni melko mukavasti, mutta Aasian kiertäminen ei mennytkään niin hyvin. Tokiossa konserttipaikaksi oli nimittäin järjestetty Nippon Budokan, joka oli monille japanilaisille pyhä paikka. Mielenilmausten seurauksena faneja kiellettiin kirkumasta, ja niin kaikki istuivta hiljaa paikoillaan. Periaatteessa hyvä juttu, mutta vuosikausia jatkuneen kiljumisen yli soittamisen johdosta Beatlesin lavaesiintyminen oli myös päässyt huononemaan. Tämän kuuli selvästi fanijuokon ollessa kerrankin hiljaa. (Lähde: Tim Hill&Marie Clayton: The Beatles kuvina)

Tämän verran tiesin Beatlesin Tokion-keikasta ennen tätä viikkoa. Voitte arvata tunteitteni ristiriitaisuuden, kun kirjastosta läytyi tämän kovan onnen keikan DVD-taltiointi. Pitihän se tietty fanityttönä katsoa, vaikkeivät odotukset olletkaan kovin korkealla. 

Ensinnäkin huomioin, että The Beatles kuvina on hieman väärässä. Fanit kyllä kiljuvat, tosin kappaleiden aikana porukka on melko hiljaa. George-faneja joukossa on selvästikin useita: kun George vilkuttaa kesken biisin, koko sali räjähtää. Mutta millainen se itse keikka sitten oli?

Keikalla soitettiin kappaleet Rock and roll music, She's a woman, If I needed somone, Day Tripper, Baby's in Black, I feel fine, Yesterday, I wanna be your man, Nowhere man, Paperback writer ja I'm down. Kaksi ensimmäistä biisiä menevät vielä suht kivuttomasti, mutta kun on Georgen vuoro astua mikin eteen laulamaan soolonsa, keikka alkaa mennä alamäkeä. George ei pysy nuotissa, eikä Paulin ja Johnin taustalaulu auta asiaa. Oli kauheaa huomata, kuinka beatlet tajuavat itsekin keikan menevän huonosti ja vilkuilevat toisiaan epätoivoisena. Porukka kuitenkin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Melko hyvin se onnistuukin aina I feel fineen saakka, kun John unohtaa sanat. Hän laulaa "I'm in love with her and I feel fine", kun Paul ja George laulavat "She's in love with me and I feel fine". John huomaa virheensä, vilkaisee Paulia ja laulaa kertauksen oikein. Yesterdaysta pidin. En ollut kuullut ennen bändiversiota kyseisestä biisistä, joten klassikko kuulosti melkeinpä uudelta laululta.

Ringon soolo I wanna be your man onkin sitten taas huonompi. Mikki on asetettu yhden rummun yläpuolelle, joten Ringon on pakko laulaa kumartuneena rumpusetin ylle. Koska rummuttaessa on pakko liikkua, Ringon ääni häipyy välillä kuulumattomiin. Myös Paul joutuu jatkuvasti korjaamaan omaa, alas painuvaa mikkiä. Ringo kuitenkin näyttää nauttivan laulustaan. Keikka jatkuu tutulla tyylillä, ja I'm downin ensi sointujen rämähtäessä käytiin yleisö räjähtää kättentaputuksiin ja huutoihin. Beatlet kumartavat, kävelevät lavan takaosaan ja kävelevät portaat alas, yleisön näkymättömiin. Keikka on päättynyt. 

Mielipidettä on vaikeampi muodostaa. Keikalla soitettiin paljon loistavia kappaleita, muttei mitään ehdotonta suosikkiani. Pidin varsinkin Johnin välispiikeistä ja tavasta, jolla kaikki beatlet kumarsivat joka kappaleen jälkeen. Vaikka pojat tekivät parhaansa, huomasin väsymyksen. Joo, johtuu osittain varmasti  aikaerosta, mutta myös kyllästymisestä. Miettikää nyt, bändi oli tuolla kokoonpanolla soittanut lähes joka päivä kirkuvalle tyttölaumalle jo vuodesta 1962, John, Paul ja George noin vuodesta 1960 (tokihan kaikki olivat instrumenttejaan rämpyttäneet kauemminkin, mutta vuonna 1960 oli ensimmäinen Hampurin reissu!). En ihmettele, että bändi kyllästyi keikkailuun. Joka tapauksessa, keikka ei ollut niin katastrofaalinen kuin pelkäsin, muttei myöskään uskomattoman hyvä. Kokemushan toki tämäkin, mutta suosittelen vain tosifaneille. Muita se saattaa vain järkyttää. 

Mietin tässä, että löytyisikö 1965 tehtyä konserttitaltiointia The Beatles at the Shea Stadium kirjastosta? Ne pätkät, joita olen konsertista nähnyt, näyttävät lupaavalta, ainakin lupaavammilta kuin Budokan. Plus siinä on se versio I'm downista, jossa John soittaa keybordia kyynärpäällään :)