Huhtikuun luetut 2026

Huhtikuussa 2026 luin 10 kirjaa (2118 sivua, 4 h 26 min), joista kahdeksan oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi tietokirja, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.

 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 3 148 s. 

Kauppinen, Katri: Laulunpunojat (Laakso ja Aava #2) 254 s. 

Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (Pekka Töpöhäntä #2) 75 s. [U]

Tammela, Juha-Matti & Luukkanen, Antti: Raul Reiman: iskelmäsanoittajan elämä 493 s. 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 4 132 s. 

McGuire, Seanan: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #1) 4 h 26 min [K] 

Renko, Mari: Pihlajapalatsi (Häiveen tapauskirjat #1) 429 s. 

Laulajainen. Leena & Hakkarainen, Anna-Liisa: Kultamarja ja metsän salaisuudet 28 s. [U]

McQuiston, Casey: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä 400 s. 

Malin, Mitja Mikael: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 159 s. 

 

kotimaisia: 5 

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 7

muualta: 1

 

Jatkoin Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) lukemista. Lähes koko kolmososa oli sotimista, minkä olen todennut jo edellisten osien perusteella hankalaksi seurata. Rauhallisemmissa hetkissä viihdyin paremmin, ihan vain siksikin, että hahmotan silloin, mitä tapahtuu :D Tämä osa ei kuitenkaan niitä ihmeemmin tarjonnut. Tässä oli paljon kiinnostavaa maailmanrakennusta, ja jopa todella kammottavia paljastuksia! Silti lukukokemus oli raskas. 

 

Pari vuotta sitten luin Katri Kauppisen Laakson linnut, Aavan laulut -kirjan, josta pidin kovasti. Laulunpunojat jatkaa tarinaa, mutta tällä kertaa kertojana on pelkästään Mai, Aavan entisen päällikön tytär. Kun tunnelma Aavalla kasvaa liian ahdistavaksi, päättää Mai lähteä kauemmas kuin kukaan aavalainen: etsimään lauluja, jotka voisivat tuoda rauhan aavalaisten keskuuteen. Kaukaisilla mailla Mai tapaa viholliskansaan kuuluvan Mietin, joka vetää Maita omituisella tavalla puoleensa. Laulunpunojat on edeltäjänsä tavoin viihdyttävää kalevalaistyyppistä fantasiaa. Ensimmäinen osa oli ehkä kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta viihdyin Laulunpunojienkin kanssa vallan mainiosti, ja luinkin kirjan parilta istumalta. Kauppisen kieli on nautinnollisen kaunista, ja tarina vei mennessään. Juonessa oli ennalta-arvaamattomia käänteitä, ja Main ja Mietin välinen suhde aiheutti kipinöitä lukijankin sydämeen. Lopetus jätti mahdollisuuden jatko-osalle, mahtaakohan sellaista olla tulossa? 

 

Syksyllä luin ensimmäisen Pekka Töpöhäntä -kirjan uudelleen, ja jatkoin lukuprojektia nyt keväämmällä toisen osan myötä. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (suom. Terttu Liukko) on nimensä mukaan (tämä on kyllä hyvin tylsä tapa nimetä sarjan osia :D) pitkälti toisinto ensimmäisestä osasta: pieniä episodeja Pekan elämästä. Ensimmäisen osan tavoin tarinat ovat hyvin sympaattisia ja söpöjä, vaikka Monni ja muut kissat ovatkin Pekalle ilkeitä. En missään nimessä hyväksy kiusaamista, mutta samaan aikaan ymmärrän kyllä, miksi Pekka ottaa Monnia hermoon :D Tarinat kuitenkin loppuvat aina Pekan kannalta onnellisesti, ja Monni jää nuolemaan näppejään. Jonkin verran juonikuviot toistavat itseään, mutta se ei näin lyhyessä kirjassa kauheasti haittaa. 

 

Siihen nähden, miten paljon rakastan (1900-luvun) Suomi-iskelmää, on kummallista, miten tuntematon hahmo Raul Reiman on minulle ollut. Nimi on ehkä ollut etäisesti tuttu, mutta en ollut tiennyt hänen valtavan suuresta merkityksestään suomalaiselle iskelmäkentälle. Siksi ilahduinkin suuresti, kun sain tietää, että Reimanista ilmestyi viime syksynä elämäkerta. Raul Reiman syntyi vuonna 1950 ja kuoli vuonna 1987 ja ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä lähes 1300 iskelmäsanoitusta ja 200 sanoitusta. Monta kaikkien suomalaisten dna:ssa olevaa sanoitusta on juuri Reimanin kynästä, kuten Olen suomalainen, Titanic ja Tummat silmät, ruskea tukka. On uskomatonta, minkä määrän teoksia Reiman ehti tehdä: ensimmäisestä julkaistusta sanoituksesta viimeiseen on vain reilun 10 vuoden mittainen jakso. Silti Reiman on (ainakin nykyisin) jokseenkin piiloon jäänyt tekijä. Tuntuu ainakin, että viime aikoina esimerkiksi Vexi Salmi ja Chrisse Johansson ovat olleet mediassa enemmän näkyvillä kuin Reiman. Siksi tämä kirja on kulttuuriteko! Varsinkin uransa loppupuolella julkistakin ryöpytystä saanut Reiman ansaitsee elämäkertansa, joka nostaa esiin sen, miten ahkera ja taitava tekijä on kyseessä. Reiman on jättänyt suuren jäljen suomalaiseen musiikkihistoriaan. Valitettavasti kirja on toteutukseltaan raskaslukuinen ja luettelomainen. Suurin osa kirjan sivumäärästä menee siihen, että esitellään eri artisteja, joille Reiman teki kappaleita. Totta kai sanoituksista puhuttaessa on pakko puhua myös musiikin esittäjistä, mutta en siltikään tiedä, tarvitsiko minun tietää ihan jokaisen yhden singlen levyttäneen artistin myöhempiä vaiheita... Tästä syntyi luettelomainen vaikutelma, mikä ei ollut omiaan huoukuttelemaan takaisin kirjan pariin. Elämäkerran päähenkilö tuntuu välillä jäävän kokonaan syrjään. Kirjan ensimmäinen ja viimeinen osio olivat kaikista parhaiten koossa pysyvät, sillä ne keskittyivät eniten Reimaniin itseensä. Harmittaa, että kiinnostava elämäkerta kompuroi toteutukseensa. 

Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) neljäs osa oli parempi kuin kolmas, mutta poliittisia kuvioita on edelleen vaikea hahmottaa. Varasin jo sarjan kolme viimeistä osaa, katsotaan, milloin pääsen niiden kimppuun. 

 

Ovi joka sydämessä -kirjaan (suom. Kaisa Ranta) törmäsin kirjasomessa ja ihastuin sen ideaan. Kautta aikojen lapset ovat kadonneet vaatekaappeihin, kaninkoloihin ja muihin portteihin, jotka vievät ihmeellisiin fantasiamaailmoihin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset palaavat takaisin kotiin seikkailuidensa jälkeen? Niille, joiden on vaikea unohtaa ihmemaitaan ja sopeutua tavalliseen elämään, on olemassa paikka: Eleanor Westin koulukoti harhateiden lapsille. Sinne saapuu myös 17-vuotias Nancy, joka ei haluaisi mitään muuta kuin vain palata takaisin Vainajien saleihin. Hän saa kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun koulukodissa tapahtuu murha. Kirjasta jäi jokseenkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkäsin ideasta tosi paljon, ja konsepti ja juonikuvaus yleisesti olivat todella mielenkiintoisia. Toteutus kuitenkin vähän ontui: näin lyhyessä kirjassa ei päässyt oikein kunnolla sisään hahmoihin tai maailmaan tai oikeastaan mihinkään, ja juonenkuljetuskin tuntui jotenkin epätasaiselta. Jatko-osiin jäi kuitenkin kiinnostus, ehkä annan vielä sarjalle mahdollisuuden. 

 

Mari Rengon Pihlajapalatsi on myös näkynyt voimakkaasti kirjasomessa. Ilisiran valtakunta on jakautunut hyvin voimakkaasti kahtia, ihmisiin ja keijuihin, ja jakolinja on syvä. Jännitteet kärjistyvät, kun ihmishovissa voimakkaasti vaikuttanut mies murhataan juhlailtana, ja paikalta löytyy pahamaineinen keijuvaras Häive. Tilanne näyttää hyvin selkeältä, mutta nuori ja nokkela aatelisneito Viona Hollins huomaa nopeasti, että jotain epäilyttävää siinä on. Viona päätyy tekemään yhteistyötä Häiveen, oikealta nimeltään Elyn, kanssa, ja pian he huomaavat, että pelissä on mukana valtavan suuria panoksia. Pihlajapalatsi on kuin Agatha Christien, keijufantasian ja steampunkin yhteentörmäys, ja tämä keitos on varsin herkullinen! Alkuun minulla iski perinteinen uuden fantasian alku-uuvahdus uusien nimien ja termistöjen kanssa, mutta sain onneksi aika nopeasti jutun juuresta kiinni. Pihlajapalatsi ei keksi pyörää uudelleen, mutta on silti varsin viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun asti. Tykkäsin päähenkilöistä kovasti, ja odotan innolla, mihin nokkelan ihmisetsivän ja kieron keijuvarkaan suhde kehittyy. Ilahduin siitäkin, että Vionalla oli vamma, joka myös näkyy hänen toiminnassaan, mutta ei määrittele häntä. Tällainen representaatio ei ole turhan yleistä fantasiakirjoissa(kaan). Myös miljöiden estetiikka hiveli sieluani. Odotan jatkoa innolla! Onneksi sitä on tulossa pian. 

 

Lapsena perhepäivähoitopaikassani oli paljon kirjoja, ja yksi parhaiten niistä mieleen jäänyt oli Leena Laulajaisen kirjoittama ja Anna-Liisa Hakkaraisen kuvittama Kultamarja ja metsän salaisuudet. Meni tosin vuosia, ennen kuin löysin kirjan uudelleen, sillä muistin siitä vain kansikuvan, enkä esimerkiksi nimeä tai kirjoittajaa. Muistan selanneeni kirjaa useasti, mutta koska en vielä perhepäivähoidossa ollessani osannut lukea, kokemus jäi kuvien katseluksi. En myöskään muista, luettiinko minulle hoidossa ollessani tätä kirjaa koskaan ääneen. Kirja on joka tapauksessa elänyt mielessäni yli 20 vuotta, ja olen monta kertaa miettinyt, että haluan sen lukea. Ja nyt sitten toteutin haluni! Kirja kertoo kylästä, jossa on ikuisesti talvi ja pimeä. Lapset eivät kasva, ja kylää vartioi suuri, sininen hevonen. Tyttö nimeltä Kultamarja lähtee ystävänsä kanssa metsään etsimään kadonnutta metsänvartijaa ja aurinkoa. En ollut ehkä menettänyt mitään, jos en ollut aikaisemmin kuullut tarinaa, sillä se oli melkoisen köppänen. Sinänsä pidin sen sanomasta (tai ainakin sanoman yrityksestä), mutta ei tämä kyllä mikään kuolematon klassikko ole. Siksi pidänkin vähän omituisena, että tämä voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia junioirin, kovin suuria kirjallisia ansioita tällä ei nimittäin mielestäni ole. Kuvituksesta sen sijaan pidin edelleen. Se oli suloinen ja lumoava, ottaisin monet kuvat mielellään vaikka postikortteina seinälle. Vaikka en ole ihan varma, olinko varsinaisesti lukenut tätä aiemmin, merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, sillä sen verran monta kertaa kirjaa kuitenkin selailin lapsena. 

 

Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) oli ehtinyt olla lukulistallani vuosia. Kirjan päähenkilö Alex on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika, ja sen myötä melkein koko maailman silmien alla. Hän on vuosikaudet pitänyt ykkösvihollisenaan Britannian tylsää ja persoonatonta prinssi Henryä, joka on aina suhtautunut Alexiin jotenkin nuivasti. Poikien välinen kärhämä kärjistyy kuninkaallisissa häissä tapahtuvaan selkkaukseen, minkä vuoksi heidän täytyy esittää parhaita kavereita säilyttääkseen Britannian ja Yhdysvaltojen väliset diplomaattisuhteet. Sietämätöntä, eikö? Vai voisiko sittenkin ennakkoluulot pettää puolin ja toisin? Ja tunteeko Alex itseään lopulta niin läpikotaisin kuin luuli? Olipas se söpö kirja! En aina tykkää vihollisista rakastavaisiksi -troopista (siinä on monesti vaarana jonkinasteinen toksisuus ja epäterveet valtasuhteet), mutta tässä se mielestäni toimi oikein kivasti. Vakavammat teemat ja kepeämpi romanssi olivat hyvin tasapainossa, eikä kumpikaan vienyt tilaa toiselta. Tykkäsin myös kirjan luomasta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Yhdysvaltoihin on valittu naispresidentti vuonna 2016, eikä koronasta ollut kirjan nykyhetkessä vuonna 2020 tietoakaan. Olisivatpa asiat olleet tosiaankin näin! Toisaalta oli mielestäni myös hyvä ratkaisu, ettei kaikkia tämän maailman ongelmia ollut ratkottu tässä rinnakkaistodellisuudessakaan. Se tuntui uskottavalta, vaikkei ollutkaan erityisen kivaa: totta kai sitä toivoisi, ettei itsestäänselvyyksistä tarvitsisi vääntää tai ihmisten henkilökohtaisesta elämästä tehdä niin isoa numeroa. Pari kertaa mietin, olivatko kaikki kohtaukset tarpeellisia juonen kannalta, mutta kyllä ne loppujen lopuksi solahtivat tärkeäksi osaksi tarinaa. Suurin ongelma omalla kohdallani oli ehkä se, etten ymmärrä kauhean hyvin Yhdysvaltojen sisäpolitiikan rakennetta, mikä vaikeutti vähän joidenkin käänteiden tajuamista. Mutta tässä kohtaa vika on lukijassa. Lukukokemus oli joka tapauksessa oikein ihana ja herätti halun lukea McQuistonia tulevaisuudessakin. 

 

Kirjasomesta bongattu oli myös Mitja Mikael Malinin Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sarjakuvassa käsitellään suomalaisen kansanperinteen eri puolia, yhteentörmäystä muinaisuskon ja kristinuskon välillä ja queer-näkökulmaa. Sivuainefolkloristi ja -sukupuolentutkija minussa ilahtui kovasti tällaisesta queerillä twistillä maustetusta kansanperinteestä. Piirrostyyli on ihanan pyöreä ja selkeärajainen, ja huumori upposi minuun. Viimeinen tarina kiukkuisesta saunatontusta oli ehkä suosikkini. Tärkeä sanoma on myös se, että queer-ihmisiä on aina ollut, ja heidän tarinansa ovat yhtä arvokkaita kuin kaikkien muidenkin. 

*********

 

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 

11. Kirjassa on 400-500 sivua: Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan elämä

19. Kirjan nimessä on jokin talon osa: Ovi joka sydämessä

26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

40. Kirja sijoittuu syksyyn: Pihlajapalatsi

45. Kirjassa on kiusaamista: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut 

 

Huh, kun olikin huhtikuu. Töissä on aika raskasta tällä hetkellä monesta syystä, ja tuntuu, että kaikki mehut menee työmaalla. Olin toki myös pääsiäislomalla, emännöin yhden yökylävieraan ja vietin vappua opiskelijakaupungissa, ne olivat kaikki ihania asioita, mutta silti kuukautta tuntuu hallitsevan se, että olen ollut töissä ja yrittänyt toipua työnteosta. 

 

 

Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick... tick... boom! Olen nykyiseen kotikaupunkiin muuttamisen jälkeen käynyt uimahallissa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen (olisiko peräti lukiossa ollut edellisen kerran?), ja tämä soi usein uimahallissa päässä. 

Musikaalitohtori auttaa, osa 5

Pitkästä aikaa musikaalitohtori availee jälleen musikaalilaatikkoa ja kaivelee esiin musikaalin vaivaan kuin vaivaan. Vaivaako stressi tai kevätväsymys? Ei hätää, musikaalitohtori auttaa! 

Mikäli et löydä oireisiisi sopivaa musikaalia, voit kurkata, löytyisikö apua osista 1, 2, 3, tai 4. 

Oireet: Kaipaat rakkautta ja rauhaa maailmaan. 
Ratkaisu: Hair (1979)

Hippiestetiikkaa ja 1960-luvun musiikkia, mikäpä sen parempaa! (Ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään.) Hair sijoittuu hippiaatteen kuumempiin aikoihin. Nuori Claude saapuu New Yorkiin ja kohtaa Bergerin johtaman hippijoukon. Ennen pitkää joukkoon liittyy myös Clauden ihastus, hienostoperheen tytär Sheila. Joukko pakoilee Vietnamiin joutumista, käyttää huumeita ja näyttää keskisormea yhteiskunnan konservatiivisille rakenteille. Hairin musikaalikohtaukset ovat kauniita ja värikkäitä. Hippiestetiikka vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja Hair luo uskottavan kuvan 1960-luvun lopun Yhdysvalloista (vaikka elokuva onkin tehty 1980-luvun kynnyksellä, kun hippiaate oli suurimmaksi osaksi kuopattu). Elokuvassa on ehjempi rakenne kuin alkuperäisessä lavaversiossa, vaikka sen tekemistä muutoksista hahmoihin en oikein pidäkään. Elokuvan lopetus on hieman epäuskottavampi kuin alkuperäisessä versiossa, mutta tuo sodan mielettömyyden ja epäreiluuden niin voimakkaasti iholle, ettei sitä voi edes ajatella itkemättä. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Haluat elämääsi hieman enemmän vaaraa ja viettelystä. 

Ratkaisu: Chigaco (2002)

Chigaco sijoittuu 1920-luvulle, nimensä mukaisesti Chigacoon. Nuori ja sinisilmäinen Roxie Hart haaveilee kuuluisuudesta, ja päätyy sen vuoksi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Murhattuaan valehtelevan rakastajansa Roxien tie vie vankilaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus. Vankilassa hän tutustuu myös muihin naisiin, jotka ovat tappaneet miehensä ("they had it coming!"). Tässä joukossa on myös Velma Kelly, kuuluisa laulajatar. Alkaa valtavan suuret keplottelut hieman kieron lakimiehen kanssa: auttaisiko julkisuus ja suuren yleisön suosio pelastamaan naisten hengen ja toteuttamaan Roxien unelman? Totuuden rajoja voidaan venyttää, jos sillä saadaan ajettua omaa etua. Chigaco on todella kiehtova tarina siitä, miten suuri yleisö janoaa mediassa tarinoita ja on valmis nielemään hyvän tarinan kyseenalaistamatta sen totuudenmukaisuutta. Varsinkin nykyään, kun true crime on suosiossaan, tuntuu tarina kylmäävän ajankohtaiselta. Rikolliset ovat olleet aina taitavia hyödyntämään mediaspektaakkeleita. Elokuvamusikaalina Chigaco on erittäin onnistunut. Musikaalikohtaukset tuntuvat luontevilta, koska niiden annetaan ymmärtää tapahtuvan Roxien pään sisällä. Tällöin katsojan on helpompi hyväksyä tietynlaiset fantasiaelementit, joita äkkiseltään lauluun ja tanssiin puhkeavat hahmot loppujen lopuksi ovat. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun musikaali kääntyy lavalta valkokankaalle. Biisit ovat mainiota ja koreografia on upea: ehdottomasti eräs suosikkimusikaaleistani! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Haluat kokea taiteellista rappionuoruutta turvallisesti kotisohvalta. 

Ratkaisu: Rent (2005)

Rent kertoo nuorista, yhteiskunnan marginaalissa elävistä ihmisistä ja heidän yrityksistään selviytyä kovassa maailmassa. On Mark, aloitteliva elokuvantekijä, Roger, muusikko ja entinen addikti, Collins, filosofian professori, Angel, drag queen, Mimi, strippari ja addikti, Maureen, biseksuaali performanssitaiteilija ja Joanne, nuori juristi, joka kiskaistaan boheemien maailmaan Maureenin vanavedessä. Rentin aikana ehditään esimerkiksi rakastua, erota, pelätä kuolemaa, palella, sytytellä kynttilöitä, järjestää performansseja, etsiä töitä, ottaa lopputilit töistä ja käydä HIV-positiivisten tukiryhmissä. Elämä ei ole aina helppoa tai kaunista, mutta tärkeintä on vapaus tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi, ja rakkaus, joka kantaa vaikeiden aikojen yli. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät pidä Rentistä. Täytyy myöntää, ettei se kuulu omiinkaan suosikkeihini, vaikka joistain asioista ja biiseistä siinä pidänkin. Elokuva ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut versiointi tarinasta. Alkuperäinen musikaali on läpilaulettu, ja vaikka elokuvan käsikirjoituksessa on säilytetty jotain poisjätetyistä lauluista, teoksen rytmi menee väkisinkin sekaisin. Näyttelijät ovat (Joannea esittävää Tracie Thomsia lukuun ottamatta) samat kuin alkuperäisessä off-Broadwayn roolituksessa. Heidän ongelmakseen kuitenkin koituu se, että he ovat kymmenisen vuotta vanhempia kuin musikaalin ensi-illan aikaan. Parikymppisten ajelehtiminen ja harhailu on ymmärrettävämpää ja samaistuttavampaa, mutta esimerkiksi elokuva-Markin kriisi luovuuden ja työelämän suhteesta tuntuu jokseenkin lapselliselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Kaipaat arkeen ripauksen taikaa, mutta et jaksa överiä tykitystä. 
Ratkaisu: Once (2007)

Tarina on kerrottu moneen kertaan: poika kohtaa tytön ja ilmassa on rakkautta. Once ei ole musikaaleista räiskyvin, oikeastaan päinvastoin. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä harmaata musikaalia! Irlantiin sijoittuva musikaali ei keksi pyörää uudelleen, mutta ei sen ehkä tarvitsekaan. Tarina on kaihoisa ja haikea, kun kaksi muusikkoa kohtaavat, kaipaavat ja kulkevat pienen hetken yhtä matkaa. Ei musikaaliin välttämättä tarvita muuta kuin ripaus arjen ihanuutta ja musiikkia.  

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kiireisessä arjessa ei meinaa olla aikaa nautiskella musikaaleista. 

Ratkaisu: 21 chump street (2014)

21 chump street on listan lyhin musikaali: se kestää vain parikymmentä minuuttia. Musikaali kertoo nuoresta high school -opiskelija Justinista, joka ihastuu koulun uuteen oppilaaseen Naomiin. Naomi tosin ei ole tavallinen opiskelija, vaan peitetehtävässä oleva huumepoliisi. Rakastunut ja sinisilmäinen Justin tekisi mitä tahansa Naomin vuoksi, mikä johtaa hänet vaarallisille poluille. Vaikka teos on lyhyt, se kertoo kokonaisen ja eheän tarinan. Biisit ovat vallan mainioita, ja tarina riipaisee joka kerralla, kun sen kokee. 21 chump street löytyy kokonaan Youtubesta, joten sen ehtii katsoa, vaikka olisikin kiireinen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Koet ikä- tai taidekriisiä elämässäsi. 

Ratkaisu: tick, tick...BOOM! (2021)

Jon on täyttämässä 30, eikä hän ole vieläkään tehnyt läpimurtomusikaaliaan. Tämä on syössyt hänet ikäkriisin partaalle. Hänestä tuntuu, että aika tikittää liian lujaa eteenpäin, eikä kukaan, ystävät tai tyttöystävä Susan, ymmärrä häntä. Listan toinen Jonathan Larson -musikaali on syntynyt ennen Rentiä, ja elokuvaversiokin on huomattavasti Rentiä parempi. Tick, tick...BOOM! on ehdottomasti eräs lempimusikaaleistani. Sen musiikki on upeaa, visuaalisuus hengästyttävää ja tarina koskettava. Tosielämä tekee tarinasta vielä riipivämmän: Larson kuoli äkillisesti Rentin ensi-iltaa edeltävänä päivänä, eikä koskaan nähnyt musikaalinsa suurmenestystä. Sen valossa aikansa loppumista stressaava Jon tuntuu suorastaan ennustukselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oliko listalla tuttuja musikaaleja? Menikö jokin katselulistalle? 

Helmikuun luetut 2022

Helmikuussa 2022 luin neljä kirjaa (267 sivua, 10 h 23 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa ja kaksi äänikirjaa.

Strömquist, Liv: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 171 s. 

Ahonen, J.P.: Valomerkki (Villimpi Pohjola #4) 96 s. 

Riikonen, Matias: Matara 7 h 15 min [K]

Meresmaa, J.S.: Kenties tapan sinut vielä 3 h 8 min [K]

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 2

Olen pitänyt Liv Strömquistin sarjakuvista kovasti, joten odotukseni uutta Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumia kohtaan olivat korkealla. Sarjakuva käsittelee rakkautta nyky-yhteiskunnassa. Miksi meidän on vaikea rakastua? Voiko rakkautta hallita? Mitä tekemistä kapitalismilla on rakkauden kanssa? Strömquistille tyypillisesti asioita käsitellään huumorilla ja useasta näkökulmasta. Vaikka teoksessa on ansionsa, valitettavasti hieman petyin tähän teokseen. Ehkä odotukseni olivat nousseet niin päätähuimaavan korkeiksi, eikä sarjakuva ei pystynyt ylettämään sellaisiin korkeuksiin. Mielestäni tässä oli myös hieman liikaa tekstiä omaan makuuni. Toki Strömquistin teoksissa on aina paljon tekstiä, mutta tämä on kuitenkin sarjakuva, jolloin kuvilla pitäisi olla yhtä lailla painoarvoa. Valituksesta huolimatta kirjan käsittelemät aiheet olivat mielenkiintoisia. En esimerkiksi ollut osannut ajatella, että miehelle ja naiselle hyväksytyt tavat ilmaista tunteita ovat kääntyneet historian saatossa päälaelleen. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarjosi monenlaista mietittävää ja sulateltavaa pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Se on ehdottomasti Strömquistin teoksissa parasta! 

Helmikuussakin luin Villimpää Pohjolaa. Valomerkissä hahmokaartin opiskeluputken päässä alkaa näkyä valoa, tai ainakin gradun kirjoittaminen. Opiskelun ohella esimerkiksi podetaan vauvakuumetta ja kriiseillään parisuhteissa. Tämä oli ehkä inasen heikompi teos kuin edellinen osa Lapsus, josta pidin todella paljon, mutta ei tämäkään missään nimessä huono ollut. Hieman tosin häiritsi Rontin pelikirjaan liittyvä juoni. Rontti nyt muutenkin muistuttaa todella paljon How I met your motherin Barneyta, ja pelikirja oli niin selkeä viittaus sarjaan, että en jaksa uskoa sen päätyneen sarjakuvaan vahingossa. 

Matias Riikosen Mataran bongasin alun perin Siiri Enorannan Instagramista, jossa sitä suositeltiin. Kiinnostuin heti, kun kirjaa kuvattiin kertomukseksi poikien välisestä väkivallasta ja hellyydestä. Ensimmäisestä teemasta on kirjoitettu paljon, mutta toisesta teemasta en muista lukeneeni kovinkaan paljoa, joten päätin ottaa äänikirjan kuunteluun. Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesää opistolla. Päivät he viettävät metsässä, jonne he ovat rakentaneet antiikin Roomasta inspiroituneet Mataran kaupungin, jota hallitsevat lakanaviittaiset senaattorit. Kirjan keskiössä ovat nimettömäksi jääneet veljekset, jotka toimivat kaupungin tiedustelijoina. Eräänä päivänä he törmäävät viholliskaupungin leiriin, ja mataralaiset alkavat valmistautua sotaan. Sota on osa leikkiä, mutta samaan aikaan totisinta totta. Kun kerran saa puumiekasta, on kuollut, eikä saa enää koskaan palata Mataraan. Matara muistutti minua kovasti omista lapsuuden leikeistäni (vaikka niissä olikin vähemmän väkivaltaa :D), mikä ihastutti minua kirjassa heti. Leikin ja todellisuuden raja on kiehtova. Matarassa kaikki on totta. Valtiolla on pitkä historia, säännöt ja arvoasemat ovat tarkkoja ja sota on todellista, mutta illan tullen pojat palaavat opistolle ja ovat jälleen pelkkiä tavallisia (esi-)teini-ikäisiä poikia. Haavoittumisesta ja tappamisesta puhutaan paljon, mutta sekin on suurimmaksi osaksi symboliikkaa, eikä varsinaista väkivaltaa oikeastaan tapahdu. Matara muistutti minua Kärpästen herrasta, vaikka Mataran kuvaama väkivalta olikin siihen verrattuna erilaista, symbolisempaa. Kirjoja yhdisti sekin, että poikien elämää tarinan ulkopuolella kuvattiin hyvin vähän. Matarassa "ulkopuolelle viittaaminen" on ehdottomasti kiellettyä, joten poikien perhe-elämästä ja arjesta poissa opistolta puhuttiin hyvin vähän. Jopa opistosta itsessään puhuttiin hyvin vähän. En oikeastaan edes tiedä, mitä aikaa kirjassa elettiin. Kirja keskittyy nimensä mukaan Mataraan, ja lähes kaikki muu jää ulkopuolelle. En oikein tiedä, mitä ajattelin tästä ratkaisusta. Se on kirjan kontekstissa looginen, mutta sen vuoksi jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi. Kirjassa ihastutti teemojen lisäksi myös Riikosen käyttämä kieli. Oli ihana kuunnella voimakasta ja yksityiskohtaista luontokuvausta! Matara on kirja, joka jää varmasti mieleen. 

J.S. Meresmaan uusin romaani Kenties tapan sinut vielä kertoo e-urheilijaksi tähtäävästä Aleksista, joka tapaa jäätelöbaarissa tytön, joka paljastuukin vampyyriksi. Aleksin suureksi yllätykseksi Noraksi esittäytynyt vampyyri ei tapakaan häntä, ja on vielä kaiken lisäksi kiinnostunut tietokonepeleistä. Aleksin ja Noran välille syntyy ystävyys, mutta pian Aleksi saa huomata, että kaikki vampyrit eivät tosiaankaan yhtä uteliaan ystävällisiä ihmisiä kohtaan kuin Nora. Vampyyrit eivät ole myyttisistä olennoista suosikkejani (sanoo hän, joka kirjoitti lähes 400 liuskan romaanikässärin vampyyreista...), mutta Meresmaahan voi luottaa: Kenties tapan sinut vielä on varsin viihdyttävä kirja! Teoksen vampyyrimyytissä on kivasti sekoitettu vanhaa ja uutta, ja kliseiden sijaan tarina on virkistävän erilainen. Hahmotkin ovat sympaattisia. Aleksi on mukavan fiksu ja jalat maassa oleva päähenkilö, ja Norakin on inhimillinen ja kiinnostava, vaikka hän olisi voinut lipsahtaa pelkän persoonattoman ihailun kohteen puolelle. Meresmaan käyttämä kieli oli myös luontevaa, vaikka monesti vähän vierastan (jostain syystä erityisesti nuortenkirjoissa) puhekielisyyttä. Hieman tosin jäin miettimään, oliko kaikki lyhenteet pakko avata. Luulen, että kirjan kohderyhmä tietää kyllä, mitä tarkoittaa esimerkiksi irl...Kirjan suurin ongelma on sen lyhyys. Vaikka tarina on ehjä, eikä se cliffhangerista huolimatta tunnu loppuvan pahasti kesken, silti tuntui, että pääsin vasta vauhtiin, kun kirja jo loppui. Olisin halunnut kuulla paljon enemmän Noran ja Kasparin menneisyydestä, muista nykyajan vampyyreistä, Aleksin opinnoista ja arjesta. Toivottavasti tälle saadaan jatkoa! 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

7. Kirja kertoo ystävyydestä: Valomerkki

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen: Matara

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022: Kenties tapan sinut vielä

Olen ollut koko helmikuun blogissa hiljainen, mutta se johtuu lähinnä siitä, että tämä helmikuu oli yhtä syvää stressirotkoa. Oli kauheasti hommia niin opintojen kuin erilaisten järjestönakkien parissa, ja vaikka esimerkiksi kävin alkukuusta kotona ja loppukuusta viihdytin hiihtolomalaisia, helmikuusta muistan lähinnä sen, miten paljon tehtävää oli, on itse asiassa edelleen, ja miten paljon kaikki kasaantuvat ja tekemättömät tehtävät stressaavat. Kun yhtälöön lisää vielä esimerkiksi harjoitteluhaun ja viikonloppujen käyttämisen pelkästään opiskeluihin lepäämisen sijaan, alkaa räjähdysherkkä paketti olla valmis. Pahinta on, että sama tahti tulee jatkumaan vielä maaliskuun puolellekin ainakin nyt muutaman viikon ajan. Oma jaksaminen on tällä hetkellä vähän kortilla, ja se harmittaa, koska on paljon kivoja juttuja, joita haluaisin tehdä, lukea ja kirjoittaa nyt etunenässä, mutta kumpikaan ei oikein tällä hetkellä vedä puoleensa, päivän opiskelujen (tai niiden välttelyn) olen jaksanut lähinnä katsoa jotain sarjoja (viime aikojen katsottuja ovat The Office ja Unorthodox). Voi olla, että olen vielä maaliskuussakin blogissa vähän hiljainen, vaikka postausideoita kyllä olisi. Ehkä maaliskuussa saan kiivettyä täältä suosta ainakin jossain määrin pois, kun saan kurssitöitä valmiiksi ja vapaa-ajan vastuuhommia rullaamaan omalla painollaan. Ehkä motivaatio tehdä kivoja asioita (kuten lukea!) palailee pikkuhiljaa. Ainakin kevään toinen periodi on näillä näkymin suurimmaksi osaksi lähiopetusta, ja tällä viikolla on ensimmäiset kuoroharjoituksetkin sitten maaliskuun 2020! Mennään kivojen juttujen voimalla eteenpäin. 

Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick, tick...boom! Kyseessä on Rentin luojan Jonathan Larsonin omaelämäkerrallinen musikaali, josta tehtiin elokuvaversio viime vuoden lopussa. Olen useampana vuonna tipahtanut alkuvuodesta Rent-kuoppaan, ja vaikka sen tänä vuonna vältinkin, Jonathan Larsonilta on näköjään mahdotonta välttyä :D Katsoin elokuvan tammikuussa, ja helmikuussa olen kuunnellut lähinnä sen soundtrackia. Vaikka tykkäänkin Rentistä (olkoonkin, että se ei ole mikään lempparini), tick, tick...boom! on mielestäni parempi niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Olisin voinut laittaa tähän lähes minkä tahansa biisin elokuvasta! Elokuva teki minusta itkuisen mytyn, ja sen pääsiäismunat ja cameot saivat minut itkemään vielä enemmän. Suosittelen erittäin lämpimästi! 

Mainiota maaliskuusta!