Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Oklahoma! (1955)

 

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinneman

Perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs

Päärooleissa Gordon McRae (Curly McLain), Shirley Jones (Laurey Williams), Rod Steiger (Jud Fry), Gene Nelson (Will Parker), Gloria Grahame (Ado Annie Carnes), Charlotte Greenwood (Aunt Eller) 

Pitkästä aikaa jatkamme Suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua! Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on musikaali Oklahoma! vuodelta 1955. Oklahoma! perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs vuodelta 1931. Musikaalin Broadwayn ensi-ilta oli vuonna 1943, ja kyseessä on Rodgers & Hammerstein -tiimin ensimmäinen yhteinen musikaali. (Molemmat tekijät olivat tosin tehneet useampia musikaaleja muiden tekijöiden kanssa aikaisemminkin.) Wikipedian mukaan Oklahoma! on R&H-kaksikon musikaalien elokuvaversioista kaikkein uskollisin alkuteokselle. Teoksen musiikkia on tallennettu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -tietokantaan, johon tallennetaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä. 

(Lähde: Wikipedia) 

Oklahoma! oli minulle ainoastaan nimeltä tuttu teos. Nimi ja dvd:n kansikuva auttoivat päättelemään, että kyseessä on cowboy-teemainen seikkailu, joka ei kauheasti herättänyt kiinnostusta (niissä kun on monesti melko ikävän yli-isänmaallinen tunnelma). Toisaalta esimerkiksi teoksen musiikin saama arvostus houkutteli teoksen pariin, ja pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kuinkas sitten kävikään? 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne ovat ruutukaappauksia elokuvasta, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin heikko.) 

Tästä eteenpäin tekstissä on pieniä juonipaljastuksia. 

Juoni

Oklahoma! sijoittuu nimensä mukaisesti Oklahoman osavaltioon 1900-luvun alussa. (Tosin tuolloin kyseessä oli pelkkä terrotorio, ja osavaltio perustettiin myöhemmin, mutta tätä historiaa ei kauheasti elokuvassa avata, vaikka se mainitaankin pariin otteeseen. Ehkä tämä on yhdysvaltalaiselle yleisölle ihan selvää pässinlihaa, mutta minun piti vähän lueskella Wikipediasta aiheesta myöhemmin.) Iloinen ja huoleton cowboy Curly McRae on ihastunut tätinsä Ellerin suojattiin Laurey Williamsiin, ja Laureyllakin on lämpimiä tunteita Curlya kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen jääräpäisiä ja ylpeitä henkilöitä, ja Laurey ei niin vain suostukaan Curlyn seuraksi tanssiaisiin, vaan suostuu mustasukkaisuutta herättääkseen tilan työmiehen Jud Fryn seuralaiseksi. Saavatko nuoret toisensa? Entä kuinka helposti Jud antaa periksi tälle tähtiin kirjoitetulle rakkaudelle? Sivujuonteena kulkee Laureyn ystävän Ado Annien kolmiodraama kulkukauppias Ali Hakimin ja pitkäaikaisen ihastuksensa Will Parkerin kanssa. 

Sinänsä juonessa ei ole mitään vikaa: se on yksinkertainen ja vähän ennalta-arvattava, mutta se ei välttämättä ole paha asia. Silti elokuvaa katsoessani minun teki mieli lyödä päätäni useamman kerran seinään. Juonen konfliktit syntyvät pääosin siitä, että hahmot eivät suostu keskustelemaan keskenään tai tulemaan senttiäkään toisiaan vastaan, ja varsinkin ensimmäinen on suuria inhokkijuonikuvioitani. Lähes kaikki tarinan konfliktit olisi voinut ratkaista sillä, että hahmot olisivat istuneet noin kymmeneksi minuutiksi alas ja puhuneet asiat halki. Toinen inhokkitrooppini, kolmiodraama, on myös melkoisen päälleliimatun oloinen, vaikka onkin tärkeä osa tarinaa. Katsojalle on alusta asti selvää, kuka Laureyn sydämen valittu on, ja siksi kaikki draamailu sen ympärillä tuntuu turhalta. 

Juonenkuljetuskin tökkii ja pahasti. Loppupuolella elokuva alkaa laahata ja pahasti, ja mietin monessa kohdassa, että koko homma voisi loppua tähän ja kaikki olisi hyvin. Sitten viimeisen 10 minuutin aikana tapahtuukin monta todella isoa asiaa, jotka sitten kuitenkin ratkeavat sormia napsauttamalla. Kun Oklahoma! lopulta loppui, olin sekä helpottunut sen loppumisesta että turhautunut liian helposti ratkeavasta lopusta. Tarinan alkuasetelmassa olisi ollut potentiaalia ihan hyvään teokseen, mutta koko homma lässähti kuin pannukakku. 

Virallinen arvosana juonelle on 2/5. 

Laurey ja Curly, rakastavaiset. 

Laulut

Oklahoma! sisältää yhteensä 11 laulua (plus repriisit): Oh what a beautiful mornin, The surrey with the fringe on top, Kansas city, I cain't say no, Many a new day, People will say we're in love, Pore Jud is daid, Out of my dreams, The farmer and the cowman, All er nuthin ja Oklahoma. Lauluja on siis hyvin runsaasti, mutta niistä yksikään ei jäänyt elokuvan jälkeen mieleen. Jos ajattelen esimerkiksi sarjan edellisessä osassa käsiteltyä State fairia, pystyisin tältä istumalta hyräilemään pariakin laulua siitä, vaikka en ole kuunnellut niitäkään sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta postauksen. Huomaa kyllä, että R&H-tiimi on ollut vasta yhteistyönsä alussa: tämä ei tosiaankaan ole heidän parasta työtään. 

Eniten pidän musikaalin lauluista The surrey with the fringe on top, Many a new day ja People will say we're in love. Ehdottomia inhokkibiisejäni ovat puolestaan Pore Jud is daid ja I cain't say no. Muut kappaleet eivät herätä oikeastaan mitään tunteita. 

Tanssikohtauksille annan kuitenkin pisteitä. Esimerkiksi Kansas city, jossa kaupungista palaavat cowboyt tanssivat rautatieasemalla, ja Many a new day, jossa Laurey ja lähiseudun tytöt tanssivat valmistautuessaan juhliin ovat molemmat kivasti koreografioituja, ja niissä on ihanasti vanhan Hollywoodin musikaaliglamouria. Myös unikohtaus, jossa Laurey pohtii tunteitaan Curlyn ja Judin välillä, oli mielestäni hienosti toteutettu. Ehkä kohtaus oli hieman alleviivaava, mutta se toimi ja oli tehokas. Sanattomasta kerronnasta tuli hieman mieleen The Red shoes -elokuva vuodelta 1948, josta pidin kovasti. 

Virallinen arvosana lauluille on 2/5. 

Lähiseudun tytöt tanssivat alusvaatteissaan ennen juhliin lähtöä. 

Hahmot

Suoraan sanottuna: 99% musikaalin hahmoista on täysin ääliöitä. Curly ja Laurey ovat rasittavia jääräpäitä, ja kuten jo aiemmin sanoin, kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat, jos he puhuisivat asioista keskenään. Jatkuvat yritykset tehdä toinen mustasukkaiseksi on ärsyttävää. Kumpikaan hahmo ei herätä sympatioita. Judiakaan on vaikea nähdä uskottavana kolmiodraaman osapuolena, koska hän on uhkaava ja väkivaltainen jo alusta alkaen, eikä sitä salata katsojilta (tai muilta hahmoiltakaan). Tarpeetonta lienee sanoa, että Judinkaan puolella olisin katsoessa ollut. 

Ado Annie on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, tyhjäpäinen ja hölmö, joka ei osaa ajatella puolta tuntia pidemmälle. Hän on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, eikä hänen pitkäaikainen ihastuksensa Will ole kovinkaan paljon parempi. Heidän kolmiodraamansa kolmatta osapuolta, kulkukauppias Ali Hakimia käsikirjoitus kohtelee kummallisesti. Koska Ado Annie esitetään tyhjäpäisenä hupakkona, Ali Hakimin sitoutumiskammo häneen nähdään oikeutettuna. Kuitenkin Ali Hakim saa "rangaistuksen" hylättyään Ado Annien (joka on kuitenkin tässä vaiheessa jo päätynyt onnellisesti yhteen Willin kanssa) joutuessaan puolipakolla naimisiin vielä Ado Annietakin ärsyttävämmän tytön kanssa. Kenen puolella tässä nyt sitten pitäisi olla? 

Oikeastaan koko musikaalin ainoa kiva hahmo on Aunt Eller, jolla on ehkä koko musikaalin ainoa aivosolu. Hän on napakka järjen ääni, ja sellaiselle tässä teoksessa on todellakin tarvetta. Toisaalta hänkin antaa Laureyn pelata peliään Judin kanssa, vaikka aavisteleekin, että Jud voi olla mustasukkaisena vaarallinen. Ehkä Aunt Eller haluaa antaa suojatilleen jonkinlaisen opetuksen, mutta voisiko sen järjestää niin, että kenenkään henki ei joutuisi vaaraan? 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikki hahmot olivat niin typeriä, että teki mieli hakata päätä seinään lähes koko musikaalin ajan. 

Virallinen arvosana hahmoille on 1/5. 

Laurey ja Ado Annie lammella. 

Onko teos kestänyt aikaa?

Ei erityisen hyvin. Vaikka teoksessa ei olekaan mitään erityisen räikeää epäkorrektiutta (kauhulla odotan muutamaa seikkailussa edessä olevaa musikaalia), tarina tuntuu vanhanaikaiselta, eikä erityisen hyvällä tavalla. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan, jos sanon, että tyyli on ehkä sopinut 1950-luvulle, mutta ei oikein enää toimi 2020-luvulla? En tietenkään odottanut tältä musikaalilta mitään kauhean syvällistä, mutta tarina on mielestäni jopa turhauttavan kepoinen. 

Suuresta inhostani musikaalin hahmoja kohtaan puhuin jo, mutta puhun siitä vielä hieman lisää. Ado Annie on paitsi ärsyttävä hahmo, myös melkoisen huonosti aikaa kestänyt. Kun hän laulaa, että ei vain kerrassaan mitenkään pysty sanomaan miehille ei, nousevat feministin niskakarvat pystyyn. Me too -ajassa tällainen (miesten kirjoittama!) laulu herättää erittäin ikäviä mielleyhtymiä, varsinkin, kun tämä Ado Annien ominaisuus nähdään lähinnä humoristisena. Kun Ado Annie on vieläpä niin tyhjäpäinen hahmo, esimerkiksi Ali Hakim käyttää häntä melko suruttomasti hyväkseen. Ali Hakimista puheenollen, hänenkin hahmonsa on melkoisen ongelmallinen. Hahmo on kotoisin Persiasta, mutta näyttelijä on valkoihoinen, mikä tekee hahmosta melkoisen kiusallisen (joskaan tämä valinta ei yllätä yhtään...). Hahmo on muutenkin melkoisen stereotyyppinen. Tällainen ei (toivottavasti!) menisi enää nykyaikana läpi. 

Eivät kaikki laulutkaan ole selvinneet ajan hampaasta. Esimerkiksi Pore Jud is daid -kohtaus, jossa Curly yrittää houkutella Judia itsemurhaan oli melkoisen järkyttävä, varsinkin, kun se esitettiin koomisena. Toki vakavilla ja synkilläkin aiheilla voidaan vitsailla musikaaleissakin (hyvänä esimerkkinä Heathers), mutta tässä koko kohtauksen sävy tuntuu vain erittäin epäsopivalta ja inhottavalta. 

Virallinen arvosana Oklahoman! kestävyydestä on 2/5. 

Aunt Eller huutokauppaa eväskoreja. 

Viimeinen tuomio

Mikäli edellisistä kohdista asia ei jo käynyt selväksi: minä en pitänyt Oklahomasta!

Juoni ei jaksa kiinnostaa, hahmot ovat sietämättömiä ja musiikki loppujen lopuksi melko tylsää. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että katsoin elokuvan olleessani kuumeessa, ja oloni oli siksi melko hirveä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta en usko, että terveenä katsottaessa se olisi saanut sen kummempia pisteitä. 

Edellisessä osassa käsiteltu State fair ei myöskään ollut mikään lempimusikaalini, mutta sitä katsoessa ei sentään tehnyt mieli lyödä päätä seinään. State fairista muistan edelleen paljon asioita, vaikka katsoin sen melkein vuosi sitten. Oklahoman! katsomisesta on reilu kuukausi aikaa, ja siltikin olen unohtanut siitä jo melkoisesti asioita. Lienee sanomattakin selvää, että tätä musikaalia tuskin tulen katsomaan uudelleen, vaikka ei tämä mikään maailmankaikkeuden huonoin musikaali ollutkaan. 

Oklahoma! saa yhteensä seitsemän pistettä kahdestakymmenestä. 

Laureyn uni hetkeä ennen kuin kaikki menee karmaisevasti pieleen. 

***
Sarjan aikaisemmat osat: 

Mistä on kyse? 
State fair (1945)

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: State Fair (1945)

State Fair (suom. Kevättä ilmassa) (1945)

Ohjannut Walter Lang

Perustuu Philip Stongin samannimiseen romaaniin

Päärooleissa Jeanne Crain (Margy), Dick Haymes (Wayne), Dana Andrews (Pat), Vivian Blaine (Emily), Charles Winninger (Abel) & Fay Bainter (Melissa)

Lasisipulin Rodgers & Hammerstein -seikkailu polkaistaan käytiin vuoden 1945 State fairilla. Toisin kuin muut R&H-elokuvat, State Fair ei perustu lavamusikaaliin, vaan on tehty vuoden 1933 elokuvan pohjalta, joka puolestaan perustui Philip Stongin vuonna 1932 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Musikaalielokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 1962, ja 1990-luvulla State fair pääsi viimein Broadwayllekin. 

State fair oli ainoa Rodgers&Hammerstein -boksini musikaaleista, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään, kaikki muut olivat ainakin nimeltä tuttuja. Tämän vuoksi minulla ei ollut kerrassaan mitään käsitystä, mistä kyseisessä musikaalissa olisi edes kyse, eikä minulla siksi ollut myöskään mitään odotuksia teosta kohtaan. Olikin mielenkiintoista hypätä täysin tuntemattomaan tämän musikaalin myötä!


Huom! Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!


Juoni

State fair esittelee katsojilleen nelihenkisen Fraken perheen, johon kuuluvat äiti Melissa, isä Abel ja lapset Wayne ja Margy. Perhe odottaa jännittyneenä lähtöä maalaismarkkinoille Iowaan, kukin omasta syystään. Abel toivoo saavansa sialleen ensimmäisen palkinnon näyttelyssä, Melissaa huolettaa säilykekurkkujensa pärjääminen kilpailussa, Wayne tahtoo näpäyttää häntä edellisvuonna huijannutta kojunpitäjää ja Margy haaveilee, että markkinat toisivat hänen pitkäveteiseen elämäänsä hieman jännitystä ja veisivät hänet hetkeksi pois tylsän kosijansa luota. Nimensä mukaisesti musikaali tapahtuu suurimmaksi osaksi markkinoilla, jossa kaikki perheenjäsenet kokevat omia pieniä seikkailujaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Waynessa ja Margyssa, jotka molemmat salamarakastuvat markkinoilla kohtaamiinsa henkilöihin. 

Musikaalin pääjuoni on hyvin ennalta-arvattava: oikeastaan yksi ainoa osa loppuratkaisusta oli sellainen, jota en osannut odottaa, ja sekin johtui siitä, että eräs hahmo oli niin pienessä osassa, että melkein unohdin hänen olemassaolonsa kokonaan. Toisaalta en tiedä, oliko ennalta-arvattavuus tässä tilanteessa edes huono asia: kyllähän ihmiset katsovat mielellään esimerkiksi romanttisia elokuvia, vaikka ne noudattaisivatkin samoja juonikuvioita kuin kaikki muutkin genren elokuvat. Koska State fairia katsoessa ei tarvinnut kauheasti keskittyä juonenkäänteiden pohtimiseen ja jännittämiseen, toimi se itse asiassa mukavan rentouttavana katselukokemuksena, kun sai laittaa aivot narikkaan. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teos ei siis ollut tylsä!

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu, mutta kiinnostuksesta silmäilin Wikipediasta sen juonitiivistelmää, joka osoittautui synkemmäksi kuin musikaali. Nuorten rakastavaisten tarinat eivät pääty yhtä onnellisesti kuin musikaalimuodossa, ja Fraken sisaruksilla on painavampia syitä salata suhteensa vanhemmiltaan kuin musikaalissa, jossa salailulle ei tunnu olevan oikein mitään järkevää perustetta. Sinänsä ei ollenkaan yllätä, että 1940-luvulla tehdyssä musikaalissa ollaan haluttu ottaa kevyempi ja höttöisempi lähestymiskulma tarinaan kuin alkuteoksessa, mutta tämä oli mielestäni kiinnostava muutos. 

Virallinen arvosana juonelle on 3/5. 

Margy kaipaa elämältään jotain muuta.

Laulut

State fair sisältää yhteensä kahdeksan laulua (plus repriisit): Our state fair, It might as well be spring, That's for me, It's a grand night for singing, Isn't it kind of fun? ja All I owe Ioway. Kuten aloituspostauksessa arvelinkin, musiikki oli juuri sellaista kuin odottaisi kuulevansa tämän aikakauden musikaaleissa. Kovin mieleenjääviä kappaleet eivät ole, joskin It's a grand night for singing jää aika tehokkaasti soimaan päähän. All I owe Ioway puolestaan on mukavan reipastahtinen, ja siihen liittyvä tanssinumero oli hauskaa seurattavaa. Lempikappaleeni oli kuitenkin ehkäpä It might as well be spring, jossa Margy kaihoilee kotonaan elämänsä tylsyyttä. Monessa kohdassa musiikki on hahmojen itsensä esittämää, kuten laulajatar Emily Edwardsin esittämä That's for me, sen sijaan, että sillä olisi juonta eteenpäin kuljettava funktio. Kokonaisuudessaan State fairin musiikki ei ole erityisen mielenkiintoista. Kyllähän sitä voi mielellään kuunnella, mutta musiikkinsa puolesta tämä ei nouse miksikään suosikiksini. 

Mielenkiintoinen huomio lauluihin liittyen: sekä Margya näyttelevän Jeanne Crainin että Patia näyttelevän Dana Andrewsin laulusuoritukset on dubattu, mikä oli myös ajalle tyypillistä. Dubbaus ei siis itsessään ole kiinnostavaa, mutta molempiin liittyy kiinnostava fakta. Jeanne Crainin laulut dubannut Louanne Hogan päätyi tekemään uransa juurikin Crainin dubbaajana, sillä tämän elokuvan jälkeen Crain roolitettiin useisiin muihinkin rooleihin, joissa hänen piti laulaa. Dana Andrewsilla puolestaan oli laulajan koulutus, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään kuultuaan, että hänen laulunsa oli päätetty dubata, koska hän uskoi dubbaajansa Ben Gagen tarvitsevan töitä. Huolimatta koulutuksestaan Andrews ei koskaan päätynyt elokuvissaan laulamaan itse, vaikka hänen elokuvauransa kesti vuosikymmeniä. 

Virallinen arvosana lauluille on 3/5.

Emily Edwards, markkinoiden tähtilaulajatar. 

Hahmot

Hahmot ovat tämän musikaalin isoin ongelma. State fairin hahmot ovat melko yksiulotteisia, kuin paperinukkeja, joilla on yksi määrittelevä luonteenpiirre kullakin. Kukaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, mutta ongelma on käsikirjoituksessa. Esimerkiksi Emily on kiinnostava henkilö, jonka menneisyyden salaisuudesta saisi paljonkin irti sävyjä hahmoon, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Waynen tyttöystävä Eleanor ja Margyn ihailija Harry ovat molemmat juonessa mukana sen verran vähän, että heidän olemassaolonsa melko lailla unohtaa. Varsinkin Eleanor jää etäiseksi: hän nimittäin on Waynen kanssa samassa paikassa vain pari minuuttia koko elokuvan kestosta. Heitä ei myöskään kauheasti markkinoilla muistella. Wayne ja Margy eivät itsekään ihmeemmin sykähdytä. Lehtimies Pat puolestaan on aika kliseinen sitoutumiskammoinne naistenmies, joka ei kyllä ainakaan tässä katsojassa herättänyt erityisen lämpimiä tunteita. Hänen muutoksensa ei myöskään tuntunut erityisen uskottavalta ja pohjustetulta. Yllättäen pidin kaikista eniten Fraken perheen vanhemmista! Heillä oli jotenkin kauhean hauskaksi kirjoitettu suhde ja hyvä kemia. Tykkäsinkin kovasti kohtauksesta, jossa he hassuttelevat viimeisenä iltana markkina-alueella. Tosin vaikka heilllä oli ripaus enemmän persoonallisuutta kuin heidän lapsillaan, eivät hekään mitenkään erityisen moniulotteisia hahmoja olleet. Muutamia keskeisiä sivuhahmojakin tarinassa pyörii, mutta he ovat joko äärimmäisen karikatyyrejä tai sitten heillä on vielä vähemmän persoonallisuutta kuin päähenkilöillä, mikä on jo suoritus sinänsä. 

Luulen, että osasyy hahmojen ohuuteen voi liittyä lauluihin. Kun suuri osa lauluista on kirjoitettu esiintymisen muotoon, eikä niiden avulla päästä oikein hahmojen päiden sisään (It might as well be springia lukuun ottamatta), heidän sielunmaisemansa ei katsojalle avaudu. Musikaaliformaatin parhaita puolia on juuri se, että henkilö voi rauhassa laulaa ajatuksensa suoraan katsojalle, eikä se tunnu infodumpilta, mutta State fairissa tätä ei kyllä ole hyödynnetty. 

Virallinen arvosana hahmoille on 2/5. 

Emily ja Wayne laulavat juhlissa.

Onko teos kestänyt aikaa?

State fairia voisi kuvailla sanalla harmiton. Värikkäät markkinamaisemat, äärimmäisen epäuskottavat rakkaustarinat ja onnellinen loppuratkaisu ovat juuri sellainen kombo, jonka kanssa voi viihtyä ja nauttia puolitoistatuntisen ajan. Se ei muuta maailmaa, mutta ei myöskään sisällä mitään kauheuksia, jotka nykykatsojaa järkyttäisivät. Toki kaikki henkilöt ovat valkoihoisia, ja sukupuoliroolit ovat hyvin konservatiiviset, mutta se oli myös odotettavissa. Suurempi ongelma esimerkiksi naishahmojen kohdalla on se, että he ovat kuin paperinukkeja, kuin se, että he toteuttavat useaan kertaan nähtyjä stereotypioita. Myös amerikkalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen tuntui itselle jotenkin epämukavalta, koska se oli melko ylistävää, eikä kritiikkiä 1940-luvun Yhdysvaltoja kohtaan ollut (vaikka syytä ehkä olisi...). Toisaalta State fair on aikansa lapsi, mutta vaikka se voisi olla hyvin negatiivinen asia, tällä kertaa selvittiin melko kuivin jaloin. 

Virallinen arvosana State fairin kestävyydestä on 3/5. 

Margyn ja Patin herkkä hetki. 

Viimeinen tuomio

Tämä projekti lähti kivasti käyntiin, State fair nimittäin yllätti erittäin positiivisesti! Onko se maailmaa järisyttävä klassikko? Ei. Onko kyseeessä uusi lempimusikaalini? Ei tosiaankaan. Pidinkö siitä silti? Kyllä! Joskus vain haluaa upota epäuskottavaan hattararomantiikkaan ja nauttia siitä. Erityinen kunniamaininta menee puvustukselle, oli ihana katsella erityisesti Margyn ja Emilyn mekkoja! 

State fair saa yhteensä 11 pistettä kahdestakymmenestä. 

Viimeisen markkinaillan riehakkaat tanssit.

***

Sarjan muut postaukset: 

Mistä on kyse? 

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Mistä on kyse?

 Mitä kummaa? 

Sitä varmaan kysyy itse kukin, joka tämän postauksen näkee. Mikä ihmeen seikkailu? Ketkä Rodgers & Hammerstein? Onko arvon bloggaaja kenties lähdössä jollekin pitkälle ja raskaalle vaellukselle löytääkseen elämän tarkoituksen? 

Myönnän, että otsikointi on ehkä hieman suuruudenhullu, sillä tämä "suuri seikkailu" tulee omalta osaltani tapahtumaan omasta nojatuolistani, läppärin välityksellä. Omassa elämässäni seikkailu nimittäin tarkoittaa sitä, että katson musikaaleja, joita en ole aikaisemmin nähnyt. Sain viime vuonna kirpparilta löytyneen dvd-boksin, joka sisältää kuusi Rodgers & Hammerstein -musikaalia: The Sound of music, The King and I, South Pacific, Oklahoma!, Carousel ja State fair. Boksi oli täysin avaamaton, minkä vuoksi tämä 50 senttiä maksanut aarre oli entistä hienompi löytö, varsinkin, kun se paketin tarrojen perusteella maksoi alun perin melkein 26 puntaa (!). 

Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II olivat amerikkalainen parivaljakko, jotka tekivät yhdessä useita klassikon asemaan nousseita musikaaleja Hollywood-musikaalin kulta-aikoina 1940-50 luvulla (vaikka tietenkin nämä musikaalit olivatkin alunperin teatterilavalle tehtyjä). He ovat musikaalimaailman suurimpia nimiä, ja koenkin, että heidän musikaaliensa tunteminen kuuluu itseään kunnioittavan musikaalifanin yleissivistykseen, varsinkin jos jostain syystä tituleeraa itseään "musikaalitohtoriksi" ja kuvittelee olevansa jossain auktoriteettiasemassa. Itselleni nämä boksin musikaalit ovatkin nimeltä tuttuja, State fairia lukuun ottamatta, mutta olen nähnyt ainoastaan Sound of musicin aikaisemmin, enkä tiedä esimerkiksi yhtäkään laulua muista musikaaleista, saatika sitä, mitä niissä edes tapahtuu. Kyseessä on minulle siis jonkinlainen hyppy tuntemattomaan, eli suomeksi sanoen seikkailu! 

(Sivuhuomautuksena sanon, että olen nähnyt yhden Rodgers & Hammerstein -musikaalin Sound of musicin lisäksi, ihan teatterilavalla itse asiassa, mutta sen elokuvaversiota ei tästä boksista löydy. Kyseessä on Tuhkimo-musikaali, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa ollessani ensimmäisellä luokalla, ja vaikka muistikuvani ovatkin jo hieman hämärtyneet, se on jäänyt mieleeni eräänä hienoimmista ja vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan!) 

Odotukset ja ennakkoluulot

Odotukseni boksin musikaaleille on se, että ne ovat hyvin perinteisiä musikaaleja, koska käsitykseni mukaan Rodgers&Hammerstein -musikaalit ovat juuri sellaisia, mitä ihmiset ajattelevat, kun heille sanoo sanan "musikaali". Toki rakastan nykyisen musikaalimaailman innovatiivisia ratkaisuja uusien musikaalien luomiseen, mutta vanhoissa musikaaleissa on oma lumouksensa ja taikansa, jota nykyiset (elokuva)musikaalit eivät pysty tavoittamaan. (La la land on poikkeus, joka vahvistaa säännön.) Musiikinkin odotan olevan hyvin perinteistä musikaalimusiikkia, ja uskon, että elokuvien laulukohtaukset täyttävät kaikki perinteiset musikaalilaulujen kategoriat ("I want" -laulu, rakkausduetto yms). 

Toki minulla on myös jonkin verran ennakkoluuloja näitä musikaaleja kohtaan. Ennakkoluuloni liittyvät lähinnä kyseisten taideteosten ikään ja siihen, että Rodgers ja Hammerstein olivat valkoisia miehiä. Vaikka en kovinkaan paljon ole perehtynyt musikaalien sisältöön, esimerkiksi South Pacific ja King and I sijoittuvat ymmärtääkseni ei-eurooppalaisiin maisemiin, joten on hyvin todennäköistä, että nämä sisältävät rasistisia ja/tai muuten epäkorrekteja asioita, mitkä voivat (nyky)katsojalle tuntua ikäviltä. Musikaalit ovat ainakin ennakkomielikuvissani (joita luovat esimerkiksi dvd:n kannet) romanttisiin tapahtumiin painottuvia, joten pohdin sitäkin, miten romanttisia suhteita elokuvissa käsitellään: millaisia rooleja esimerkiksi miehille ja naisille tarjotaan? 

Kirjoittaessani musikaaleista keskityn neljään osa-alueeseen, joita itse pidän kaikista tärkeimpänä: juoneen, lauluihin, hahmoihin ja siihen, onko teos kestänyt kuinka hyvin aikaa. Annan jokaiselle kategorialle pisteitä asteikolla 1-5, joten jokainen musikaali voi saada enintään 20 pistettä. Tässä on siis pientä kilpailuasetelmaakin musikaalien välillä, mikäs sen hauskempaa :D

Mitä seuraavaksi tapahtuu? 

Koska suureksi harmikseni elämässäni on muutakin sisältöä kuin musikaalien katsominen, en osaa luvata, kuinka aktiivisesti tämä sarja tulee blogissani ilmestymään. Todennäköisesti tahti on säännöllisen epäsäännöllinen, sillä en myöskään halua ottaa tästä minkäänlaista stressiä itselleni. 

Kuitenkin sen voin luvata, että ensi viikolla samaan bat-aikaan tällä samalla bat-kanavalla (nyt tuli kyllä viittaus aivan väärään populaarikulttuurin tuotteeseen!) ilmestyy sarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee vuoden 1945 State fairia. Käsittelen elokuvat kronologisessa järjestyksessä, joten sarja päättyy Sound of musiciin. 

Tervetuloa seikkailulle mukaan!