keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Musikaalit – koko perheen viihdettä?

Kaikki musikaalit ovat koko perheelle suositeltavia. Lapset nauttivat musikaaleista ja niiden värikkäästä ulkoasusta, aikuiset voivat rentoutua niiden parissa ja heittää aivot narikkaan. Musikaalin juoneen ei tarvitse perehtyä etukäteen, nehän ovat kaikki samasta puusta veistettyjä: pääpari saa aina toisensa ja kaikilla on kivaa. Musikaalien ikärajat ovat ihan tuulesta temmattuja, eihän niissä tapahdu mitään sellaista, jota meidän Maija-Anselmi ei saisi nähdä. Eihän niissä tehdä muuta kuin vähän laulellaan ja tanssitaan!

Edellisen kappaleen kirjoittaminen provosoi minua itseänikin. Valitettavan usein musikaaleja nimittäin pudetään harmittomana koko perheen viihteenä, jota voivat katsoa pienetkin lapset. Myönnän itsekin usein puhuvani musikaaleista päännollauksena ja höttöisinä tarinoina, mutta musikaaleja, aivan kuten elokuvia tai kirjojakin, on laidasta laitaan. Shokeeraavaa, eikö?!

Toki koko perheelle sopivia, lapsiystävällisiä musikaaleja on olemassa, Sound of music tai Maija Poppanen hyvänä esimerkkinä. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat hyviä ja viihdyttäviä ja hyvä tapa tutustuttaa lapset ihanaan musikaalimaailmaan. (Uskon porttiteoriaan musikaaliasiassa!) Kuitenkaan pelkkä musikaali ei genrenä tarkoita, että sitä voisi mennä katsomaan koko perheen voimin. Olen nähnyt sekä Pienen kauhukaupan että Jekyllin & Hyden katsomossa alakouluikäisiä lapsia, viimeksi mainitussa mahdollisesti nuorempiakin. Pienestä kauhukaupasta löytyy niin ihmisverta himoitseva lihansyöjäkasvi kuin sadistinen hammaslääkärikin. Vaikka musikaalin tyyli on humoristinen, huumori on pikimustaa ja voi mennä pieniltä lapsilta ohi. Voin vain kuvitella, miten ahdistunut pikku-Cele olisi katsomossa ollut, vaikka vanhempi versio vain hihitteli kauheillekin jutuille, koska tajusi huumorin niiden takana. Jekyll & Hyde on puolestaan musikaali, jonka aikana lukioikäinenkin minä säikähdin äkkinäisiä valaistusmuutoksia ja muita yllättäviä ja rajuja kohtauksia. (Jekyllin muuttuminen Hydeksi oli niin hurja, että melkein tärisin penkissäni. Pikku-Cele ei olisi Jekyll & Hyden jälkeen nukkunut viikkoon.) Tarina pohtii ihmisen pahuutta ja menee jatkuvasti synkempään suuntaan. Vereltä ja ruumiilta ei säästytä, onhan musikaalissa laulukin nimeltä Murder murder. Kaiken huippuna eräs keskeisistä hahmoista on ilotyttö Lucy, jonka soolonumero Bring on the men ei jätä epäselväksi, mistä siinä kohtauksessa on kyse. Ja tämän musikaalin yleisössä oli alakouluikäisiä (tai alle?) lapsia. Epäilykseni siitä, että teatteriin lapset tuoneet henkilöt eivät olleet tietoisia siitä, ettei musikaali tarkoita välttämättä lapsille sopivaa sisältöä, varmistuivat, kun kuulin hämmentyneen keskustelun väliajalle mentäessä: 
"En mä arvannut, että tää ois ihan... semmonen."


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Se, että kyseessä on musikaali, ei automaattisesti tarkoita kukkaniittyjä ja pieniä poneja. Dear Evan Hansenin päähenkilöllä on sosiaalisten tilanteiden pelko, Heathersin teemoja ovat mm. koulukiusaaminen ja itsemurha, Hairin kestosta varmaan puolet vietetään jonkin sorin huumepöllyssä, Rentin päähenkilökaartista suurin osa joko kuuluu seksuaalivähemmistöön, sairastaa aidsia tai parhaimmassa tapauksessa kuuluu molempiin ryhmiin, minkä lisäksi kaikilta on rahat jatkuvasti loppu. Nämähän kuulostavat aivan loistavilta esityksiltä koko perheen teatterielämykseksi, eikö totta? Ärsyynnyn todella paljon, kun musikaaleja vähätellään sen vuoksi, että puhjetaan lauluun ja mahdollisesti myös tanssiin spontaanisti. Tästä huolimatta musikaalit voivat käsitellä samoja aiheita kuin kaikki muutkin näytelmät ja elokuvat, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Parhaassa tapauksessa musikaali sekä itkettää että naurattaa. Be more chillia kuunnellessani hihitän joka kerta Smartphone hourille, mutta Michael in the bathroom aiheuttaa kylmiä väreitä ja tuo kyyneleet silmiin, Hamiltonin Non-stop on varsin menevä numero, mutta musikaalin hienoimpiin hetkiin kuuluva It's quiet uptown nostaa palan kurkkuun välittömästi. Eiköhän meillä jokaisella ole höttöleffoja tai -kirjoja, joihin tekee mieli uppoutua silloin, kun on paha mieli. Jos olen mieli maassa, katson tai kuuntelen Mamma miaa tai Wizard of Ozia mieluummin kuin Dr. Horrible's sing-along blogia tai Moulin rougea! (Ja sekin pitää vielä sanoa, että vaikka Wicked sijoittuukin Wizard of Ozin maailmaan, Wicked on suunnattu huomattavasti vanhemmalle yleisölle!)


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Joten seuraavan kerran, kun aiot katsoa musikaalin koko perheen kanssa, suosittelen ottamaan etukäteen vähän selvää teemoista ja aiheista, joita kyseinen musikaali käsittelee. Elokuvissa, toki joissain teatteriesityksissäkin ikärajat pitävät yleensä aika hyvin paikkaansa. Lapset kasvavat kyllä, joten tiettyjä musikaaleja ehtii kyllä katsoa myöhemminkin.  

(Huom. En tarkoita, etteivätkö lapset osaisi käsitellä vaikeita asioita fiktion keinoin. Toki se, mikä kenellekin henkilölle sopii riippuu todella paljon persoonallisuudesta, eikä ole välttämättä lainkaan sidottu ikään. Tämä on kirjoitettu suurimmaksi osaksi omasta näkökulmastani: saan olla onnellinen, etten nähnyt tiettyjä musikaaleja liian nuorena. Ymmärtänette pointtini?) 

(Huom2. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan Musikaalimatkassa-podcastin Murha, murha, painajainen -jakson! Kuuntelin jakson vasta tämän postauksen kirjoitettuani, minkä vuoksi yllätyinkin siitä, miten samoja ajatuksia siinä käsiteltiin. Jakso sisältää myös hyvää pohdintaa siitä, mistä musikaalistereotypiat ovat peräisin!) 

torstai 17. tammikuuta 2019

Tästä se lähtee

Jokivartta kävellessä
elokuvallisessa lumisateessa
äkkiä on kevyempi olo kuin kuukausiin

Ehkä vaatii vielä hetken aikaa
että kaikki asettuu taas paikoilleen
mutta se on jo alkanut

Jonain päivänä kaikki on aidosti hyvin
nyt ilmassa on vielä pakkasen tuoksu
ja puissa talveksi jääneet mustarastaat
korvissa kosken loputon kohina

Ei haittaa, vaikka olen Lula Mae
ei minun tarvitsekaan olla muuta

hymyilen vielä kotiovellakin

(13.1.2019) 

***


Huomio maailma, kirjoitin epäangstisen, jopa toiveikkaan runon! Edellisestä olikin vierähtänyt aikaa. (Ja ah, kuinka nostalgista onkaan sisällyttää runoon Breakfast at Tiffany's -viittaus! Edellisen kerran taisin tehdä niin 15-vuotiaana, joskin silloin taisin mainita sen jokaisessa runossani...) 

Rakastan tammikuun aurinkoa, se täyttää mielen valolla ja tekee sydämestä kevyen. 
It's getting better all the time, lauloi jo The Beatles aikanaan. 

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Joulukuun luetut 2018

Joulukuussa 2018 luin kahdeksan kirjaa (2484 s.), joista viisi oli spefiä ja yksi sarjakuva.

Simukka, Salla: Sytytä valot!/Sammuta valot! 77 s./66 s.
Enoranta, Siiri: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä 513 s.
Turtschaninoff, Maria: Maresin voima (Punaisen luostarin kronikoita #3) 383 s.
Sfar, Joann: Rabbin katti (Rabbin katti #1) 142 s.
Pitkäkangas, Elina: Ruska (Kuura #3) 352 s.
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta 290 s.
Crossan, Sarah: Yksi 439 s.
Leinonen, Anne: Vaskinainen 222 s.

kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 3

Jatkumo-lukuhaaste: 23 kirjaa (Sarjastaja)

Salla Simukan kääntökirja oli konseptiltaan mielenkiintoinen: toisella puolella kirjaa on pieniä kauniita tarinoita, toisella puolella taas pieniä kauheita tarinoita. Lukutapoja kirjalle on varmasti monia, mutta itse luin novelleja molemmilta puolilta vuorotellen. Ilmeisesti Simukka oli itse suositellut tätä lukutapaa. (En itse ollut kuuntelemassa häntä kirjamessuilla, mutta keskustelun katsonut henkilö sanoi asian olevan näin.) Huomasin saavani tällä tavalla novelleista melko paljon irti ja kiinnitin huomiota asioihin, jotka novelleissa toistuvat. Olin odottanut, että novellit tarjoaisivat ns. kolikon kaksi puolta ja/tai vaihtoehtoisen tarinasta, ja olinkin vähän pettynyt, kun kaikissa tarinoissa näin ei ollut. Vaikka tavallaan pidin välillä todella pienistä asioista, jotka sitoivat eri puolten novellit yhteen ja pareiksi, olin odottanut jotain muuta. Pidin kuitenkin siitä, miten tulkinnanvaraisiksi joissain novelleissa asioita jätettiin. Plussaa myös heteronormatiivisuuden rikkomisesta! Sytytä valot! -puolelta lempinovellejani olivat niminovellin lisäksi Etäisyys, Ariel, Ranneke, Näytän sinulle, miten lennetään ja Sama kude meissä. Sammuta valot! -puolen lemppareita plivat puolestaan Ariel, Huvipuisto, Kengät ja Koru.

Josir Jalatvan eriskummallisen elämän ostin Helsingin kirjamessuilta jo vuonna 2017, mutta en ollut lukemut sitä ennen kuin vasta nyt, kun halusin lukea sen ennen Enorannan uusinta teosta, Finlandia-palkittua Tuhatkuolevan kirousta. Kuten loistavin lukukokemuksen kanssa yleensäkin, olen yhtä aikaa järkyttynyt, että olen antanut näin hienon teoksen maata hyllyssäni lukemattomana niin pitkään, mutta samalla onnellinen, että minulla on ollut itsekuria säästellä sitä niin pitkään. Vaikka 500-sivuinen kirja onkin melkoinen järkäle, huomasin jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen, että en haluaisi sen koskaan loppuvan. Tarina on kirjoitettu vetävästi, ja Enorannan tyyliin sopivasti myös ihanalla kielellä. Henkilöhahmot ovat myös upeasti luotuja. Päähenkilöt Josir ja Miho ovat todella aitoja tunteissaan ja ajatuksissaan, mutta sivuhenkilöinä toimivat Sirkus Minimissimin jäsenet eivät jää heille toiseksi. Enoranta kuljettaa seuruettaan läpi kiehtovan fantasiamaailman, johon kesti hetken aikaa päästä sisään, mutta johon ihastuin niin paljon, että olisin halunnut jäädä tutkimaan tuota maailmaa vielä pidemmäksikin aikaa. Tarina on yhtä aikaa matkakertomus, mysteeri, rakkaustarina ja raportti. Kun mukaan lisätään vielä kiehtovia pohdintoja sukupuolesta ja ruumiillisuudesta, luulisi, että kirjasta tulisi täyteen ahdettu, mutta näin ei ole. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli eräs vuoden 2018 parhaista lukuelämyksistä. Kirjasta tuli muuten todella vahva Dorian Grayn muotokuva -tunnelma! 

Maresin voimakin oli ostos Helsingin kirjamessuilta, tosin viimesyksyisiltä. Vaikka sormiani syyhyttikin kovasti päästä lukemaan, säästin sen jouluksi, koska olen lukenut sarjan edellisetkin osat joulun pyhien aikana. Kirjeromaanimuoto oli toimiva, vaikka kärsikin samasta epäuskottavuudesta, joka vaivaa lähes kaikkia kirje- ja päiväkirjaromaaneja. Ihastuin tässä kirjassa erityisesti miljöökuvaukseen, joka on todella aito: melkein saatoin haistaa ja maistaa Maresin kotikylän. Kylän tavat ja perinteet olivat kiehtovaa luettavaa. Pidin myös siitä, että toisin kuin edellisissä osissa, miehiä ei demonisoitu. Toki Maresissa ja Naondelissa on tavallaan syy siihen, miksi miehet ovat pelkkä suuri, paha joukko, mutta se on kuitenkin häirinnyt minua jonkun verran. Maresin voimassa kuitenkin esiintyy myös hyviä ja ystävällisiä miehiä, minkä lisäksi Maresin itsensä asenteet myös muuttuvat. Maresin voima ei ole lempiosani trilogiasta, mutta se on hieno päätösosa. (Täytyy tosin sanoa sen verran, että en ihan tiedä, mitä mieltä olen Maresin rakkauselämästä. Olisin ehkä toivonut sille sivujuonelle toisenlaisen lopetuksen.) 

Yritin joulukuussa hieman epätoivoisestikin kahmia kirjoja Helmet-lukuhaastetta varten, minkä vuoksi luin Rabbin katin oikeastaan vain siksi, että saisin sarjakuvaromaani-kohdan haasteesta täyteen :D Joann Sfarilta olin aiemmin lukenut sarjakuvan Pikku vampyyri menee kouluun (joka on sivumennen sanoen aivan loistava, ja harmittaakin tosi paljon, että jatko-osia ei ole suomennettu!), ja Rabbin katti löytyi vanhempien kirjahyllystä, joten tartuin siihen. Kirja algerialaisen rabin puhekyvyn saavasta kissasta on kiinnostava. Vaikka siinä käsitelläänkin suuria asioita, tietynlainen kepeys ja huumori säilyy läpi kirjan. Olin kuitenkin yllättynyt, kun takakannesta sai käsityksen, että katin puhekyky olisi sarjakuvan suurimpia teemoja, mutta näin ei ollut. Tarina myös hieman heikkeni loppua kohden, mutta aion silti lukea jatko-osankin. Pidän Sfarin piirrostyylistä todella paljon, ja sarjakuvan tekstaus on kaunista! 

Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian viimeinen osa oli eräs vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirjaan tarttuminen pelotti hieman. Vaikka olinkin hyvin varma siitä, että Pitkäkangas saa solmittua kaikki langat yhteen, pelkäsin silti, että Ruska vie tarinan sellaiseen suuntaan, mihin en haluaisi sen menevän. Sen lisäksi kaksi eri ihmistä olivat viitanneet kirjaan nimellä Tuska (minkä kyllä täysin allekirjoitan nyt sen luettuani), mikä herätteli hieman pahoja aavistuksia. Ruska on todella synkkä, mutta se ei tunnu liioitellulta: henkilöiden elämä on muuttunut ensimmäisen osan maailmasta niin paljon, ettei muunlainen tunnelma edes sopisi kirjaan. Pidän tässä trilogiassa kauheasti siitä, miten hahmot oikeasti kasvavat ja kehittyvät. Inka tekee välillä yhä typeriä päätöksiä, mutta ei enää niin usein kuin esimerkiksi ensimmäisessä osassa, ja Aaronin maailma on laajentunut oman navan ympäriltä huimasti. Kirjassa ehtii sattua ja tapahtua vaika mitä, mutta se ei siltikään tunnu täyteen ahdetulta. Arvostan sitä, että toiminnan lomassa on aikaa myös hahmojen ajatuksille ja tunteille. Se tekee kirjasta erityisen aidon ja riipaisevan. Kuura-trilogia on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia YA-trilogioita! Yhdestä asiasta vain olen muuten erityisen katkera: Pitkäkangas murhasi ehdottoman lempihahmoni koko trilogiasta. En ole edelleenkään yli tästä. 

Minun on pitänyt lukea Tove Janssonin elämäkerta siitä lähtien, kun se ilmestyi (2013? 2014?), mutta vasta nyt joululomalla sain sen aikaiseksi. Jansson on todella mielenkiintoinen henkilö, ja kadehdittava monilahjakkuus: todella taitava kirjoittaja ja piirtäjä. Lisäksi hänen boheemi elämäntyyliinsä ja erilaiset rakkaussuhteet olivat omana aikanaan paheksuttuja, mutta Jansson ei elänyt elämäänsä toisin vain siksi, että yhteiskunnan normit olisivat määränneet toisin. Jansson ei tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen nousemalla barrikadeille, vaan elämällä omaa, tavallista elämäänsä. Sen takia hän on niin vaikuttava henkilö. Ei hullumpi esikuva, siis! Elämäkerta kattaa hyvin koko Tove Janssonin elämän ja uran. Tiesin hänestä jo jonkin verran etukäteen, mutta opin kirjasta myös uusia asioita. Kirjassa moitittavaa oli useamman aukeaman pituiset tekstiosuudet ilman kuvia. Toki ymmärrän, että lisäkuvat olisivat pidentäneet jo valmiiksi paksua kirjaa, mutta jotenkin koin nämä kohdat raskaiksi lukea (johtunee varmaan kirjan taitosta?). Tästä pienestä valituksesta huolimatta pidin kirjasta kovasti. Se oli kirjoitettu sujuvasti, ja lukuisat kuvat (silloin kun niitä oli) Tovesta ja hänen taiteestaan olivat kauniita. Nyt minun tekisi kauheasti mieli lukea Muumit uudelleen, minkä lisäksi haluaisin lukea hänen aikuisille kirjoittamiaan kirjoja, joita en ole Kesäkirjaa lukuun ottamatta lukenut. (Aina, kun puhutaan Tove Janssonista, minun on pakko mainita, että jaan melkein syntymäpäivän Toven kanssa: hän oli syntynyt 9.8., minä 10.8.) 

Joulukuun luetuissa näkyy osittain se, miten yritin epätoivoisesti täyttää Helmet-lukuhaasteen kohtia. Sen vuoksi luinkin siamilaisista kaksosista kertovan kirjan Yksi, jota sekä eräs ystäväni että siskoni olivat minulle suositelleet. Koska kirja löytyi siskon kirjahyllystä, päätin lukaista sen. Säeromaanin muotoon puetun tarinan lukaisikin yhdessä illassa. Yhden päähenkilöt, Tippi ja Grace, ovat olleet kotikoulussa koko ikänsä, mutta nyt he siirtyvät tavalliseen kouluun. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Huomasin tässä jonkin verran yhtäläisyyksiä tammikuussa lukemaani Ihmeeseen, joskin sen pohjavire oli onnellisempi. Yhdessä ongelmia aiheuttavat nimittäin muukin kuin siskosten tila: perheessä on rahaongelmia, alkoholismia ja syömishäiriö. En halua spoilata liikaa, mutta juuri silloin, kun tuntuu, ettei tilanne enää voisi mennä pahemmaksi, se menee. Toki ilon pilkahduksiakin on, eikä kirja ole pelkkää synkistelyä. Säeromaanin ilmava muoto tuo lisää tilas ja keveyttä raskaisiinkin aiheisiin, minkä vuoksi se on juuri oikea tapa kertoa tämä tarina. Loppuratkaisuun minulla oli useampi teoria, joista eräs osoittautuikin oikeaksi. Tästä huolimatta se pääsi vähän yllättämään, plussaa siitä! Useammassa arviossa romaanin kertojamuoto on nostettu esiin, ja minä teen sen myös. Vain Grace saa äänen, mikä on mielenkiintoista: heidän tilansa koskettaa yhtä paljon myös Tippiä, mutta hän ei pääse ääneen. Lukiessani se tuntui epäreilulta Tippiä kohtaan, mutta samalla mietin myös, korostaako kertojaratkaisu sitä, että yhteisistä osistaan huolimatta molemmat tytöt ovat yksilöitä. En ole edelleenkään varma, pidänkö ratkaisua hyvänä vai huonona. 

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi niin ikään Helmetin vuoksi luettu Vaskimorsian. Kirjan kalevalainen maailmankuva on todella kiehtova, ja siinä oli elementtejä, joista pidin kovasti. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän haaleaksi. Hahmoihin ei päässyt kunnolla sisälle (esimerkiksi Ursula jäi todella etäiseksi), ja juonikin tuntui olevan pelkää pakenemista ja takaa-ajoa takaa-ajon perään. Harmitti, etten innostunut kirjasta tämän enempää, sillä olisin aidosti halunnut pitää tästä. Noh, tulipahan luettua. 


*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Yksi 
12. Sarjakuvaromaani: Rabbin katti
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sytytä valot!/Sammuta valot! (Vähän huijasin tässä: toki kansien välistä löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi hahmoa, mutta jotkut novellit sopivat tähän kategoriaan) 
20. Taitelijaelämäkerta: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Tämäkin on pieni huijaus, laajensin perheenjäsenen käsitettä lähisukulaisiin...) 
41. Valitsit kirjan sattumanvaraisesti: Vaskinainen

Tuntuu, että joulukuussa vietin enemmän aikaa kotikotona kuin nykyisessä kotikaupungissa. Luentoja tai muita pakollisia menoja oli paljon vähemmän kuin aiemmin syksyllä, mikä mahdollisti lähes viikon mittaisen joululomaetkoilun kuun alussa, jonka aikana ehdin juhlia kaksia ylioppilasjuhlia ja käydä mummolassa. Sitten palasin muutamaksi päiväksi takaisin opintojen pariin, minkä jälkeen lähdin kolmen viikon mittaiselle "viralliselle" joululomalle :D Oli aivan ihanaa vain rötköttää sohvalla kirjan kanssa, välillä suklaata naamani ahtaen. Minulla ei ollut ollut varsinaista lomaa (jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään koulujuttuja) yliopiston alun jälkeen, joten useamman viikon rentoutuminen tuli tosiaankin tarpeeseen. Loman aikana ehdin nähdä kavereita, joitakin hyvinkin pitkästä aikaa, käydä kaksi kertaa elokuvissa ja pikavisiitillä Helsingissä ihailemassa Oodia ja Amos Rexin jonoa. (Jos meille olisi maksettu jokaisesta Amos Rex -aiheisesta vitsistä, olisin nyt hieman rikkaampi.) 


Kuukauden biisi on Don't lose your head musikaalista Six. Joulukuussa hullaannuin tähän uuteen musikaaliin täysin. 42 minuutin mittaisen musikaalin kuuntelee helposti vaikka parikin kertaa päivän aikana. Vaikka musiikkityyli ei olekaan kaikissa biiseissä ihan oman maun mukaista, on idea Henrik VIII:n vaimojen perustamasta bändistä vähintäänkin mielenkiintoinen. (Puhumattakaan, miten ihanalta musikaali näyttää!) 

Hyvää tammikuuta kaikille! Onko siellä päin lunta? Täällä on pari senttiä maassa, mutta kotikotona sitä oli polvitaipeisiin asti...

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

2018 (2/2)

Hyvää uutta vuotta! 

Perinteistä on hyvä pitää kiinni, joten tässä tulee vuosikatsauksen jälkmmäinen osa, jossa puhutaan vuoden 2018 lukukokemuksista. 


Vuonna 2018

•luin 71 kirjaa (19687 sivua), eli keskiarvoisesti n. 6 kirjaa (1640 s.)/kk
•Niistä 27 oli spefiä
•Niistä 9 oli uusintoja
•Niistä englanniksi luettuja oli 4 kappaletta
•Kotimaisia kirjoja luin 35 kpl, käännöskirjoja 62
•Eniten kirjoja luin kirjamäärällisesti ja sivumäärällisesti heinäkuussa (12 luettua kirjaa/3000 s.) 
•Vähiten kirjoja luin kirjamäärällisesti  ja sivumäärällisesti syyskuussa (yksi luettu kirja/155 s.) 

En ihan kykene uskomaan, että luin oikeasti noin paljon vuoden aikana! Vuonna 2017 luin 21 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna, vaikka 2018 kirjoitin itseni ylioppilaaksi, kävin koko kesän töissä ja aloitin yliopisto-opinnot. Selvästikin koulu- ja työmatkoilla lukeminen kannattaa ;)

Lukemistani suurin osa oli proosaa (60 kpl), mutta luin yllättävän paljon myös sarjakuvia (4 kpl) ja non-fictionia/tietokirjoja (5 kpl). Runokokoelmia luin yhden, samoin kuin näytelmä/elokuvakäsikirjoituksia. Naisoletettujen kirjoittamia lukemistani kirjoista oli huimat 46 kpl ja miesoletettujen kirjoittamia 19. Näiden laskujen ulkopuolelle jäävät mahdolliset muunsukupuoliset kirjailijat sekä kirjat, jotka on kirjoittanut useampi kuin yksi henkilö. 

Osallistuin vuoden aikana Helmet-lukuhaasteeseen (kooste) sekä YA-lukuhaasteeseen (kooste). Niiden lisäksi olen lukenut kirjoja Jatkumo-lukuhaasteeseen, mutta koska se päättyy vasta ensi vuonna, en puhu siitä sen enempää. Goodreadsin reading challengea ehdin jo puolivälissä vuotta nostaa tavoitettani, mutta senkin ylitin huimasti. (Luku heittää vähän, koska Goodreads laskee hieman mitä sattuu.) 

Koska haluan mainita mahdollisimman monta mieleen jäänyttä lukukokemusta viime vuodelta, jaan nyt epävirallisen viralliset Lasisipulin tunnustukset vuosimallia 2018. Kategoriat ovat jo tuttuun tapaan seuraavat: 

- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2018, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
- paras kotimainen 
- paras käännöskirja/muulla kielellä luettu
- paras klassikko 
- itkettävin kirja 
- huti
- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
- paras spefikirja
- paras ei-spefikirja
- paras uusintaluku
- kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)
- odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)
kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Erillisiä perusteluja en kirjojen kohdalle kirjoita, mutta linkkaan ne aina kuukausikoosteeseen, mistä mietteitäni kyseisestä kirjasta voi käydä lukemassa. Valinnat ovat vaikeita, ja jos minulta huomenna kysytään mielipidettä johonkin kategoriaan, vastaus saattaa olla täysin eri kuin nyt. 



Vuoden 2018

Paras sarja

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin (1, 2, 3)

Paras uutuuskirja

Maria Turtschaninoff: Maresin voima 

Paras kotimainen 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Paras käännöskirja/muulla kielellä luettu

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Paras klassikko 

George Orwell: Eläinten vallankumous

Itkettävin kirja 

R. J. Palacio: Ihme 
(tähän vielä lisäplussana se, että itkin kirjaan pohjautuvasta elokuvastakin varmaan puolet)

Huti

Stephenie Meyer: Elämä ja kuolema

Yllättäjä
Paras spefikirja

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama 

Paras ei-spefikirja

Emma Cline: Tytöt

Paras uusintaluku

Rainbow Rowell: Fangirl

Kirjailija

Johanna Sinisalo
(En tosin lukenut häneltä kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, mutta haluaisin tutustua hänen tuotantoonsa paremmin!)

Odotetuin
Elina Pitkäkangas: Ruska 



Kuukauden helmi:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
seitsemän kirjaa/1760 s.

Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda
kuusi kirjaa/1360 s.

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet
kahdeksan kirjaa/2102 s.

Jonas Gardell: Kuolema
seitsemän kirjaa/1894 s. 

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
kolme kirjaa/1217 s. 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku: L. M. Montgomeryn elämä ja teokset
seitsemän kirjaa/2391 s. 

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta
12 kirjaa/3000 s. 

Muriel Denison: Susanna ja kullankaivajat
neljä kirjaa/1272 s. 

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa
yksi kirja/155 s. 

Rainbow Rowell: Fangirl
kaksi kirjaa/570 s. 

Seita Vuorela (& Vilja-Tuulia Huotarinen): Lumi
kuusi kirjaa/1482 s.

Joulukuu
Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
kahdeksan kirjaa/2484 s. 



Semmoinen lukuvuosi sitten! Viime vuonna toivoin lukevani enemmän englanniksi, mikä onnistui hyvin. Sen sijaan kotimaiset klassikot jäivät väliin. Jospa ensi vuonna vaikka Täällä Pohjantähden alla? Anna-sarjan uudelleenlukua en ihan ennättänyt saada loppuun, mutta onpahan jotain odotettavaa tällekin vuodelle :)

Vuodelle 2019 lukutavoitteenani ovat erityisesti runot. Pidän itseäni melko huonona runojen lukijana, joten sitä taitoa olisi tarkoitus opetella. Muita lukemiseen liittyviä juttuja on Goodreadsin lukuhaaste, johon asetin 52 kirjan tavoitteen. Kirja viikossa on melkoisen kova tahti, mutta jos luin joulukuun kaikki kahdeksan kirjaa kahden viimeisen viikon aikana, on kiriminen ilmeisesti mahdollista :D ja ainahan tavoitetta voi nostaa tai laskea, jos tuntuu siltä. Lisäksi osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen. 

Mikä oli sinun kirjallinen helmesi vuodelta 2018? 

Helmet-lukuhaasteen kooste 2018

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen luin seuraavat kirjat:

1. Kirjassa muutetaan: L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet
2. Kotimainen runokirja: Antti Holma: Kauheimmat joululaulut
3. Kirja aloittaa sarjan: Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Maria Turtschaninoff: Maresin voima
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Sarah Crossan: Yksi
11. Kirjassa käy hyvin: R. J. Palacio: Ihme
12. Sarjakuvaromaani: Joann Sfar: Rabbin katti
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Salla Simukka: Sytytä valot!/Sammuta valot!
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: Ilkka Malmberg: 1917 – samaan aikaan toisaalla
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Goodall, Nigel: Benedict Cumberbatch – henkilökuva
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Tebo: Hurjapää Mikki
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin: Juuli Niemi: Et kävele yksin
23. Kirjassa on mukana meri: Jonas Gardell: Sairaus
24. Surullinen kirja: Jonas Gardell: Kuolema


Tässä sähköisessä maailmassa kirjoitin kaikki kirjat ylös käsin. 

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta: Jonas Gardell: Rakkaus
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Elena Favilli & Fransesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
29. Kirjassa on lohikäärme: Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen etsintä
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: John Green & David Levithan: Will Grayson, Will Grayson
33. Selviytymistarina: Rainbow Rowell: Eleanor ja Park
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta: Moriz Stetter: Luther
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja: Sofi Oksanen: Puhdistus
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Jandy Nelson: The sky is everywhere
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
38. Kirjan kannessa on jokin kulkuneuvo: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
40. Kirjassa on lemmikkieläin: George Orwell: Eläinten vallankumous
41. Valitsit kirjan sattumanvaraisesti: Anne Leinonen: Vaskinainen
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Magdalena Hai: Haiseva käsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
44. Kirja liittyy johonkin peliin: Sini Helminen: Kiven sisässä
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Emma Cline: Tytöt
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Muriel Denison: Susanna ja ratsupoliisit
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: L. M. Montgomery: Anna opettajana
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Filippi Camboni: Mikki ja hukkunut meri
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Säfstörm, Maja: Tärkeitä tietoja eläimistä


Yhteensä: 47/50