Hei me luetaan taas mutta ei me opita

Viime aikojen juttuja:

• Tekstitaidon yo-koe. Istuin salissa melkein loppuun asti ja kirjoitin niin raivokkaasti, että pelkäsin käteni irtoavan. Vaikka kynä ja paperi on yo-kokeessa varmempi väline, sähköisissä kokeissa on hyvätkin puolensa, totesin yrittäessäni epätoivoisesti saada kättäni jumppaamalla vähemmän kipeäksi. 

• Lukeminen. Lähinnä tietenkin koulukirjoja, mutta olen ehtinyt lukea vähän muutakin. Ehkä olen vähän hidas, mutta tajusin vasta alkuvuodesta, että bussissa lukeminen on vaihtoehto. Olenkin ehtinyt koulumatkoillani lukea ihan mukavasti "ihan oikeaa kirjallisuutta". Ostin pari päivää sitten Austenin Emman, kun löysin sen nättinä kovakantisena. Yleensä antikvariaateissa liikkuu vain rumaa kovakantista painosta kyseisestä kirjasta. Nyt omistan kaikki Austenit, jotka haluan omistaa, toisin sanoen kaikki, paitsi Kasvattitytön tarina :D 

• Juhlahulinaa. Viime viikolla kävin kotona lähinnä nukkumassa sekä vaihtamassa vaatteita ja piilareita, mutta hauskaa oli. Sain laittautua nätiksi, syödä hyvin ja nauttia tuttujen ihmisten seurasta sekä abeille järjestetyistä ohjelmanumeroista. Pienet ykköset olivat juhlissa samassa asemassa kuin minäkin kolme vuotta sitten. Aika kuluu nopeasti. 

• Kansallispuku. Koulullani on tämän suhteen pitkät perinteet, joten penkkaripäivän aamun vietin kansallispuvussa. Puvun etsiminen aiheutti pientä stressiä, mutta kun puvun päälleni sain, se istui kuin hansikas ja oli yllättävän mukava päällä. Vaikka puku oli myös todella kuuma, siinä oli silti mukavaa viettää päivää. Olisin voinut pitää sitä ylläni pidempäänkin! Olen melkein yli-innostunut kansallispuvusta, odotin melkein koko viime viikon, että saan pitää sitä päälläni. Takuulla käytän sitä myöhemminkin! (Onglemana on tosin se, etten saa pukua yksin päälle: siinä on niin paljon neppareita ja hakasia...) Olen yhä sen verran pärinöissäni kansallispuvusta, että se hivuttautui jopa piirtämiseen (ja osittain myös kirjoittamiseen, onhan kuvan hahmo eräs P:n keskeinen henkilö). 

• Penkkarit. Kansallispuvusta mainitsin jo, mutta koko päivä oli tosi kiva. Jotenkin odotin, että rekan lavalla olisi epämukavaa olla, mutta se olikin yllättävän hauskaa. Itse olin pukeutunut Wickedin Elfabaksi (tunnetaan ehkä paremmin Ihmemaa Ozin Lännen ilkeänä noitana), ja vaikka puvun vaihtamisessa ja kasvojen maalaamisessa tuli hirveä kiire ja vastoinkäymisiä, sain asuni kuitenkin ihan vakuuttavaan kuntoon viidessätoista minuutissa. Rekan kyydissä hakkasimme auton kylkeä karjuen koulumme nimeä ja laulaen abilauluja. Oli ihanaa nähdä, kuinka iloiseksi kaiken ikäiset ihmiset tulivat, kun heille heitti karkkia. Ihan parasta oli myös spotata väkijoukosta muutama yllättäväkin tuttu ja tärkeä ihminen. Ajeluiden jälkeen suurin osa porukasta lähti abiristeilylle, mutta itse menin kavereiden kanssa syömään. Sekin oli tosi kivaa, ja ainakin itselleni sopivampi tapa juhlistaa koulun loppumista kuin mahdollisesti stressiä aiheuttava risteily. Päivän kohokohtiin kuului myös kaupassa käyminen vihreänaamaisena :D 

• Kirjoittaminen ja editointi. En tosiaankaan olisi uskonut, että tässä elämänvaiheessa kummallekaan olisi aikaa, mutta niin vain olen ehtinyt tehdä kumpaakin jonkin verran. Kerralla kirjoittamani määrät eivät ehkä ole kovin suuria, mutta tammi- ja helmikuun yhteenlaskettu määrä onkin sitten aika mukava. Tarinat etenevät ja kirjoittaminen on kivaa, vaikka illan käyttäminen kirjoittamisen parissa aiheuttaakin hieman huonoa omatuntoa, vaikka kuinka olisin ehtinyt tehdä päivän koulujutut. Alunperin pelkäsin aiheuttaako yhtäaikainen raakatekstin kirjoittaminen ja toisen tekstin editointi sekoittumista ja vaikeuksia keskittyä, mutta onneksi P ja JL ovat tapahtumiltaan, tunnelmiltaan ja henkilöiltään melko erilaisia. 

Yllä olevaan kuvaan liittyvä teksti: 

"Yksin jäädessään hän oli yrittänyt kiinnittää huomionsa muihin tyttöihin, mutta hänen katseensa oli aina palannut takaisin siihen yhteen: auringonkultaisiin hiuksiin, jotka oli sidottu kirjavilla nauhoilla, heinäkuisen metsän väriä toistaviin, hieman vinoihin silmiin, siroihin, paljaisiin jalkoihin, jotka vilkkuivat valkoisen leningin monimutkaisesti kirjaillun helman alta." 

• Lukuloman alku. Kavereiden kanssa pohdin, mahtaako kyseessä olla lukuloma vai lukuloma, mutta itse taidan kallistua ensimmäisen puolelle. Reaaleihin on nimittäin vielä aika paljon luettavaa... (Tosin fiilis on otsikossa lainatun abilaulun mukainen...) Ihan kokonaan en ole voinut lomalle heittäytyä, sillä minun on täytynyt vielä käydä koululla preleissä. Lukusuunnitelmaa pitää vähän uusia, mutta aion kyllä varata aikaa muullekin kuin pelkälle pänttäämiselle. Innolla odotan maaliskuun 21. päivää, kun pääsen marssimaan (toivon mukaan) viimeisen kerran kirjoitussalista ulos. 

• Wanhat. Kävin koululla katsomassa kakkosten wanhoja, ja voihan vieteri, miten kauniita ja komeita he olivatkaan! Teki mieli itsekin tanssia wanhat uudestaan. (Kävin kyllä kavereiden kanssa pistämässä parkettia uuteen uskoon yleisötanssien aikana, se oli hauskaa.) Vähän meinasi napsahtaa tätiasetukset päälle kakkosten menoa ihastellessani ja vähän meinasi myös itkettää, mutta sain hillittyä itseni ajoissa. Kahdella sanalla: ihanat wanhat. 

• Aurinko. Tämä ihmeellinen valoilmiö on ilostuttanut päiviäni kuluneella viikolla, vaikka on myös ollut hirmuisen kylmä. 

Vaikka kirjoitukset hieman ("hieman") stressaavatkin, yritän tasapainottaa urakkaa parhaani mukaan tekemällä toisinaan jotain ihan muuta. Tällä hetkellä odotan kaikista eniten pientä hiihtolomamatkaa Helsinkiin. Se tulee tosiaankin tarpeeseen! 

Mitä teille kuuluu? 

2017 (1/2)

2017 oli vuosi, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja myös omassa elämässäni tapahtui suuria asioita. Yleisen mukavuuden vuoksi vuosikooste on jaettu kahtia. Juttua luetuista kirjoista sitten ensi vuoden puolella :) Kuvat liittyvät tai ovat liittymättä tilanteisiin. 

Vuonna 2017 minä

• aloitin vuoden mahtavalla reissulla Rovaniemelle, jonka aikana ehdin nähdä kavereita ja poroja, käydä pulkkamäessä, juhlia post-pikkujouluja, kuunnella Hamiltonin, katsoa leffoja ja hävitä Monopolin. Aivan täydellinen reissu kaiken kaikkiaan, upea tapa aloittaa vuosi!

• tein sanataidekoulujuttuja. Viime vuoden iso projekti aiheutti toki stressiäkin, mutta pääpiirteissään oli ihanaa kirjoittaa P:a ja saada siitä palautetta niin ammattilaiselta kuin omalta ryhmältäkin (vaikka deadlinepäivinä saatoinkin pelata kolme erää pasianssia putkeen kirjoittamisen sijaan, hups). Syksyllä starttasi viides ja viimeinen sanisvuosi, jälleen hieman uudistuneella ryhmällä. Monta kertaa vuoden aikana tuli huomattua, miten tärkeäksi tämä harrastus on minulle lyhyessä ajassa muodostunut. 

• tanssin wanhat. Jos minä, jolla on kolme vasenta jalkaa sen normaalin kahden sijasta, oppi tanssit, kuka tahansa voi oppia. (Tosin minulle sattui myös uskomattoman hyvä pari!) Wanhojenpäivä oli hauska, vaikka jouduinkin heräämään jo viideltä ja iltaa kohden molempiin päkiöihini ilmestyi rakko. Mekossa pyöriminen oli kuitenkin lystiä, tanssiminen pieniä mokailuja lukuun ottamatta hauskaa ja ruoka todella hyvää. Vaikken virallisille jatkoille lähtenytkään, Disney-piirretyn katsominen ystävän kanssa oli hieno tapa päättää unohtumaton päivä. 

• muutin. Kokemus oli kammottava kaltaiselleni ihmiselle, joka vihaa muutoksia yli kaiken. Kaikkeen ehkä tottuu, vaikka nykyinen asuinpaikka onkin jo valmiiksi pienehkön kotikaupungin entistä pienempi ja kuolleempi nurkka. Ehkä jonain päivänä asun sellaisessa paikassa, jossa bussi kulkee myös kesäisin, iltaisin ja viikonloppuisin useammin kuin kerran tunnissa. 

• katsoin leffoja hämmentävän paljon ihan leffateatterissa. Yleensä käyn leffassa vain kerran tai kaksi vuodessa, tänä vuonna monta kertaa: La la land, Beauty and the beast, Wonder woman, Dunkirk, The Last jedi... Dunkirkia lukuun ottamatta pidin kaikista näistä paljon! Muita lempielokuvia tänä vuonna katsotuista olivat Imitation game, Casablanca, Heathers ja Kuninkaan puhe. Lisäksi Sherlockin neljäs kausi ilmestyi ja vaikka se vaatikin Netflixin omistavien kavereiden etsimistä, sain sen katsottua. Innostuin myös Yle Areenasta enemmän kuin ennen syksyn aikana ja olenkin ehtinyt katsoa sieltä Siskonpedin kaikki kaudet (ja huomaan välillä lainaavani sarjaa puolivahingossa jokapäiväisessä keskustelussa), jäätävän hirveää ja ihanaa 2000-luvun alkuun sijoittuvaa nuortensarjaa Rakastuin mä luuseriin ja nerokasta komediasarjaa Psychobitches. Yle Areenasta, tästä "köyhän naisen Netflixistä", on tullut suosikkiasiani loppuvuoden aikana. Tämän kaiken lisäksi minä, joka olen aina ollut huono katsomaan sarjoja, katsoin kuukauden sisään Mirandan kaikki kaudet bonusjaksoineen päivineen. Mirandasta tuli ehdottomasti lempisarjani ja niin ikään ahkerasti lainattu jokapäiväisessä keskustelussa: "Such fun!"

• olin isosena riparilla kolmatta kertaa. Leirin vanhimpana isosena minulla oli paljon kokemusta siitä, mikä toimi ja mikä ei, mutta opin myös uusia juttuja. Tälle leirille sattui todella hyvä porukka, joiden kanssa oli hauskaa viettää aikaa. 

• opettelin soittamaan ukulelea. Olen ennestään osannut soittaa vain pianoa erittäin huonosti, mutta erään keväisen musatunnin jälkeen aloin harjoitella ukulelen soittoa kotona. Opin hämmentävän nopeasti, ja vaikka sormia särki aluksi todella paljon, sinnikkyys palkittiin. Riparillakin olin ensimmäistä kertaa soittotaitoisena isosena, vaikka soittotaito oli vielä vähän heikko tuolloin. Mikään ukulelevelho en edelleenkään ole, mutta on sitä kiva soitella! 

• vietin kesälomaa, johon kuului riparin lisäksi matkustelua Suomessa, kirjoituksiin opiskelua, kirjoittamista, lukemista ja kavereiden näkemistä. 

• täysi-ikäistyin. Järjestin ystäväni kanssa yhteissynttärit, jotka olivat oikein hauskat juhlat, vaikka stressitasot ehti pariin otteeseen singahtaa niiden vuoksi pilviin saakka. Kaikki kuitenkin meni mainiosti, ja olikin hauskaa, miten alunperin puolileikillä heitetty ajatus juhlista onnistuikin oikein hyvin. Täysi-ikäisen elämää olen viettänyt allekirjoittamalla lappuja ja käymällä kaksi kertaa baarissa, molemmilla kerroilla juomassa vettä. Tosin täysi-ikäisimmän asian taisin tehdä heti syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä: minun täytyi perua kaverin kanssa sovitut lounastreffit, koska olin menossa pankkiin :D Myös blogi täytti vuosia, hänestä tuli kolmevuotias. Kyllä vuodet kulkee nopsaan!

• kuuntelin musikaaleja. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, en tainnut katsoa kuin kaksi elokuvamusikaalia: La la landin ja Moulin rougen! (No jaa, Blues brothersin toki myös, mutta siitä voidaan kiistellä, onko se musikaali vai ei.) Sen sijaan kuuntelin musikaaleja, mikä on ollut minulle aiemmin haastavaa. Kuuntelin Hamiltonin, Heathersin, Dear Evan Hansenin, Be more chillin, Wickedin ja Hairin ja pidin kaikista! Tosin on myönnettävä, että arviointikykyni musikaalien kanssa on aika olematon, tykkään musikaalista kuin musikaalista todella helposti :D Suurimpia suosikkejani näistä neljästä ovat Hamilton, Heathers ja Wicked. Ensi vuonna voisin ottaa tavoitteeksi myös katsoa jotain, nyt kun kuuntelun makuun on päästy ;)

• minusta tuli koulun vanhin. Abeilla on kirjoitusten lisäksi ollut syksyn mittaan monia järjestettäviä asioita, vastuuhommien jakoa ja sen sellaista. En tiedä, olenko pienten ykkösten tai yläastelaisten silmään niin pelottava kuin silloiset abit ollessani itse ykkönen, mutta välillä tuntuu, että ainakin olen sieltä pahantuulisimmasta päästä :D Paras asia abivuodessa on toistaiseksi kuitenkin ollut abihuppari, jossa olen toisinaan käytännössä asunut ja joka on yksi ehdottomasti mukavimmista omistamistani asuista. 

• kävin YTL:n järjestämällä eväsretkellä koulumme liikuntasalissa kahteen kertaan. Ennen psykologian kirjoituksia jännitys oli niin kova, että pelkäsin alkavani itkeä salissa ennen kokeen alkua, mutta siitä selvittiin, samoin kuin ruotsin kirjoituksista, vaikka alla oli erittäin huonosti nukuttu yö. Arvosana M kuitenkin molemmista tuli, psykakin oli nipin napin rajan yli. Olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut, mutta nyt pitäisi kääntää katse jo kevään koitoksiin, eikä se oikein innosta. 

• kävin syyslomalla Prahassa ja rakastuin. Kaupunki oli todella kaunis ja taianomainen, ihania vanhoja taloja ja kapeita kujia. Puhumattakaan siitä, miten lämmintä siellä oli! Yleensä lokakuussa ei ole t-paitakeli edes Prahassa, mutta meille kävi hyvä tuuri matkustuspäivien suhteen. 

• kävin Helsingin kirjamessuilla kolmatta kertaa. Aivan mahtava viikonloppu! Omia henkilökohtaisia voittoja oli paitsi ihan itse ratikalla kulkeminen paikasta toiseen, myös yksikseen messukeskuksessa suunnistaminen ja muille bloggaajille juttelu. Kun paikat ja tavat olivat tuttuja, oli helppo keskittyä siihen olennaiseen: kirjoihin ja kirjapöhinään. Voi että, olisipa taas messut! 

• sävelsin ja sanoitin biisin. Tuo on lause, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Ilmoittauduin koulussa sävellyskurssille, jonka alkaessakin vielä pohdin, oliko kyseessä virhe: enhän minä edes osaa lukea nuotteja tai ollut ikinä säveltänyt mitään! Biisi kuitenkin syntyi hämmentävän kivuttomasti, aivan kuin olisin ollut mestarisäveltäjä, ja siitä tuli yllättävän kiva! Kun äänityksissä siihen lisättiin vielä muitakin soittimia kuin pelkkä ukulele, se kuulosti ihan oikealta laululta. Kyseessä on musikaaliduetto, tehty ajatuksella "jos JL:sta tehtäisiin joskus musikaali". En tiedä, tuleeko tämä höpsö haave koskaan toteutumaan, mutta ainakin minulla on yksi biisi valmiina sitä varten ;) Ainoa harmittava asia on vain se, että äänitetyssä versiossa laulan jännityksen takia muutamassa kohdassa ihan nuotin vierestä. Tiedän, että olisin pystynyt parempaankin...

• pohdin tulevaisuutta. Lukion loppu häämöttää jo, ja olenkin ehtinyt kokea monenlaista tulevaisuusahdistusta vuoden mittaan. Opokeskustelussa syksyllä kuitenkin sanoin ääneen erään opiskelualan, joka minua voisi kiinnostaa ja se tuntui heti oikealta. Olinhan minä sitä aiemminkin pohtinut, mutta vasta nyt se tuntui kunnolla vaihtoehdolta. Studia-messuilla marraskuussa käteeni lykättiin hakijan oppaita ja Turkua lämpimästi suositteleva kangaskassi, mutta täysin selvyyttä valintoihin ei tullut. Tiedän, mita ainetta haen opiskelemaan ja minulla on kolme yliopistovaihtoehtoa, mutta hakujärjestys on auki. Mutta ehkä se selviää tässä kevään mittaan. 

• kuuntelin musiikkia. Tutustuin paremmin kahteen "uuteen" musiikintekijään, jotka olivat minulle muutaman biisin perusteella tuttuja jo yläasteelta: Autoheart ja Samae Koskinen. Uutta musiikkia julkaistiin jonkun verran: Haloo Helsingin! Hulluuden highway, Ed Sheeranin Divide (en edelleenkään myönnä kuuntelevani), Autoheartin My hallelujah -ep ja Marina and the diamondsin uusi biisi Disconnect. The Beatlesin Sgt. Pepper -albumi täytti 50 vuotta ja juhlistin tätä minulle myös henkilökohtaisesti tärkeää levyä kuuntelemalla sen juhlallisesti läpi. Ai että se on muuten hyvä! Nerokkaita juttuja, yllättää yhä! Vuoden suurimman musiikkiuutisen ja -elämyksen kuitenkin tarjosi Ultra bra. 

• näin Ultra bran livenä!!! Bändin paluu-uutinen tammikuussa oli odottamaton, mutta en päässyt festarikeikoille. Olin jo varma, etten ikinä tulisi näkemään erästä lempibändiäni livenä, mutta niin siinä vain kävi, että löysin itseni joulukuussa Hartwall arenalta UB:n paluukeikoista viimeiseltä. Ilta oli aivan uskomaton, huusin ja lauloin ääneni käheäksi ja itkeä pillitinkin pari kertaa. Tästä kuitenkin myöhemmin vielä lisää :)

• vietin aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Reissussa, kotona, kylässä, kaupungilla, kahvilla, koulussa, kirjastossa, juhlissa, leffassa, bussissa... Vuoden aikana ehtii itkeä ja nauraa, kokea monenlaista monien ihmisten kanssa. Kiitos, jos olit mukanani tänä vuonna, se oli tärkeää. <3

• vietin joulua, joka oli täynnä hyviä kirjoja, suklaata ja lekottelua. Täydellinen paussi kiireistä. 

• kirjoitin raivokkaasti. Pusun kakkosversio valmistui tammikuussa. P eteni 11 luvun verran, ja kirjoitin sitä myös huhtikuun Campnanowrimossa, jonka voitin kuin voitinkin. Itselleni asettamani sanamäärä tosin oli säälittävän pieni, mutta voitto se on kuulkaas pieninkin voitto! P:n ensimmäisen version kirjoittamisessa on mennyt kauemmin kuin Pusun tai JL:n ensimmäisissä versioissa ja kirjoittaminen on ollut välillä todella tahkeaa. Uskon, että tällä kaikella on ehkä tarkoituksensa. Ehkä P on tarina, jota ei voi kertoa nopeasti. JL:n editoinnin aloitin syksyllä, sain läpiluvun valmiiksi juuri ennen joulua ja ehdin kuin ehdinkin aloittaa uudelleenkirjoittamista vielä tämän vuoden puolella. Isojen projektien rinnalla olen kirjoittanut ainakin neljä novellia (tai kolme, riippuu laskutavasta), vinon pinon runoja ja tietenkin sanistekstejä. Niitä useaan kertaan mainittuja keskeneräisiä novelleja en kuitenkaan saanut valmiiksi, hupsista keikkaa :D Novelleihin liittyy myös yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista asioista. Kirjamessuviikonloppuna minulle soitettiin mahdollisesti elämäni paras puhelu, jossa sain kuulla novellini menestyneen Pulpetti puristaa -kirjoituskilpailussa. Minun pieni novellini, jonka lähetin kilpailuun ajatuksella, etten ainakaan voi hävitä mitään. Koska pysyttelen mielelläni anonyyminä, en kerto tarkempaa sijoittumista, mutta sanon sen, että paljon parempaa en olisi voinut kuvitella edes päiväunissani. Ajatus tuntuu edelleen hullulta, vaikka siihen olisi ehkä pitänyt jo tottua. Palkintojenjakotilaisuus Helsingissä oli niin hieno, etten kukkapuskaa kotiin kuljettaessani voinut olla pohtimatta, voisiko tällainen tilaisuus joskus toistua. Kirjoittamisen kannalta 2017 oli mahtava vuosi. 

Mutta mitä tulevaisuus tullessaan? Vuonna 2018 valmistun lukiosta, tai ainakin kovasti yritän. Alkuvuottani tulee siis hallitsemaan yo-kokeisiin lukeminen ja myöhemmin pääsykokeisiin opiskelu ja henkinen valmistautuminen. Ehkä jo ensi syksynä pääsen toteuttamaan haaveeni ja karistamaan tämän kaupungin pölyt jaloistani. Ensi vuonna yritän astua vähän enemmän epämukavuusalueelle, muistaa pitää huolta itsestäni, etten muutu kauheaksi stressihirviöksi ja ehkä myös tehdä asioita, jotka vievät askeleen lähemmäs unelmia. Sen kaiken keskellä yritän ottaa mallia eräästä P:n keskeisestä henkilöstä, jonka pohdintoja myös tuo ylläoleva lainaus on, vaikka helposti luisun samanlaisiin ajatuksiin kuin katkelman minäkertoja. 

Kiitos vuodesta 2017! Toivottavasti 2018 on teille lempeä, toivottavasti se tuo valoa ja rohkeutta uskoa hyvään. <3

Helmikuun luetut 2017

Helmikuussa 2017 luin neljä kirjaa (882 sivua), joista kaksi oli spefiä ja yksi uusinta.

Saattaa spoilata hieman. 

Grimm: Lumikki ja muita satuja 345 s.

Meresmaa, J.S.: Naakkamestari 163 s. 

Lähteenmäki, Laura: Nutcase 195 s.

Adams, Douglas: Enimmäkseen harmiton (Linnunrata #5) 179 s. [U]

kotimaisia: 2

käännettyjä: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 1

Uudelleen luettua -haaste: luettuja kirjoja 3 (Kadonneen jäljillä)

Grimmin satukokoelmien kolmas ja viimeinen osa oli ollut kesken suorastaan luvattoman pitkään, mutta helmikkuusa sain luettua kirjan lopulta loppuun. Sadut olivat viihdyttäviä ja nopealukuisia, ja ehdinkin usein lukemaan useamman aamuisin ennen kouluunlähtöä. Kaiken satumaisen suloisuuden takana piilee myös verisempi ja raaempi puoli, johon suhtaudutaan kuitenkin yllättävän kevyesti: esimerkiksi Hannun ja Kertun lopussa pahan äitipuolen kuolemasta mainitaan sivulauseessa ja keskitytään siihen, miten iloisia kaikki henkilöt ovat. Nämä versiot saduista iskivät siihen huumorintajuni kieroimpaan kohtaan ja löysinkin itseni hekottelemasta esimerkiksi sadulle, joka loppui lauseeseen "Ja niin kaikki olivat kuolleet." Myös intertekstuaaliset viittaukset eri satujen välillä olivat kiinnostavia, enkä muista törmänneeni sellaisiin aiemmissa kokoelmissa. Suosittelen tutustumaan Grimmin veljesten tuotantoon näin alkuperäisemmässä muodossa, se oli ainakin itselleni erittäin hauska kokemus. 

Olin kuuntelmassa kirjamessuilla, kun J.S. Meresmaa puhui Naakkamestarista. Keskustelun pohjalta olin kehitellyt päässäni mahdollisen juonen, jota kirja ei kylläkään noudattanut. Onneksi, sanoisin: itse keksimäni juoni oli paljon huonompi kuin oikea tarina. Rakastin vaihtoehtohistoriallista Tamperetta. "Lehtileikkeet" ovat mainio idea ja tuovat aidonkaltaista tunnelmaa. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että se loppui liian aikaisin, ja Ennin päätös tapahtui melko nopeasti. Vaikka kovasti toivoisin tarinalle jatkoa, en tiedä, mitä siinä voitaisiin kertoa. Ursiineista ainakin lukisin mielelläni lisää, vaikkei Ennin tarkna jatkuisikaan. Ennin äitiin liittyvän paljastuksen onnistuin arvaamaan ennen kuin se paljastui Ennille itselleen, mutta se ei haitannut, päinvastoin: pidin itseäni hetken suorastaan nerona. 

Laura Lähteenmäen Nutcaseen en välttämättä olisi tarttunut, ellen olisi tiennyt päähenkilöstä muutamaa asiaa, jotka ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kirjaa lukiessani minulle selvisi päähenkilö Saimista myös lisää asioita, jotka osuivat erittäin lähelle omaa elämää, syntymäpäivän ajankohdasta alkaen. Vaikka samankaltaisuudet tuntuivat aluksi hassulta, myöhemmin olin onnellinen, että isoja erojakin löytyi. Lähteenmäen kirjoilla on nimittäin tapana olla jollain tasolla hyvin ahdistavia, eikä Nutcase tehnyt poikkeusta. Tapahtumat vyöryvät koko ajan yhä pahempaan suuntaan, ja tarinan edetessä olin onnellinen minun ja Saimin eroavaisuuksista. Liiat yhtäläisyydet olisivat siinä vaiheessa tuntuneet todella pahalta. Arvasin Sumun henkilöllisyyden todella pian ja ihmettelin, miksei se ollut Saimille itsestään selvää. Positiivista kirjassa oli se, etten ollut pitkään aikaan lukenut kirjaa yhdeltä istumalta, mutta Nutcasen sivut kääntyivät nopeaan tahtiin ja kirja oli luettu ennen kuin ehdin edes huomata. Lisäksi kirja tuntui todella realistiselta, joka sekin oli jollain tapaa hyvä asia. Vaikka yleensä luenkin päästäkseni pakoon ympäröivää maailmaa, välillä tekee ehkä hyvää lukea jotain tiukasti realistista. Tulee katsottua maailmaa vähän eri kulmasta. 

Viides ja viimeinen osa Linnunrata-trilogiasta on yleisesti haukuttu sarjan huonoimmaksi osaksi, eikä Adamskaan itse pitänyt siitä. Uudelleenlukukierroksella tulin siihen tulokseen, ettei kirja ollut erityisen hyvä, mutta ei kyllä ihan hirveän huonokaan. Mahtava trilogia olisi ansainnut paremman lopetuksen, vaikka tässäkin oli hetkensä, esimerkiksi Colin ja ihan tavalliset elukat. Olisin kaivannut syvennystä esimerkiksi Randomin ja hänen vanhempiensa suhteeseen. Lisäksi ikävöin Fenchurchia yhtä paljon kuin Arthurkin, ja olen edelleen sitä mieltä, että oli ilkeä veto kirjoittaa hänet ulos sarjasta sillä tavalla. Lopetus on vähän turhan synkkä ja tapahtuu liian nopeasti. En kuitenkaan kadu, että luin tämän sarjan uudelleen, sillä tämä on virheistään huolimatta lempisarjojani ikinä, nyt ja ikuisesti. (En todellakaan aio lukea uudelleen Eoin Colferin kirjoittamaa Vielä yksi juttu..., jota kutsutaan sarjan kuudenneksi osaksi. Niin huono kirja ei ansaitse sitä arvonimeä, eikä sitä ole minun universumissani olemassakaan.)

Helmikuussa olin väsynyt ja kiireinen koulujuttujen ja muiden hulinoiden keskellä. Väänsin viikonloput milloin mitäkin esseetä ja tekstitaidon vastausta, stressasin potkiaisjärkestelyistä (meidän koulussa on perinteenä, että kakkoset järjestävät potkiaiset) enkä ehtinyt juurikaan rentoutua. Koeviikkokin ehti tulla ja mennä ja tuoda minulle lukioaikani ensimmäisen kutosen. (En ole koskaan ollut niin iloinen kyseisestä numerosta!) 

Helmikuun tähtihetki oli ehdottomasti wanhat! Olin ollut varma, etten ikinä nousisi wanhojenpäivänä epäinhimilliseen aikaan, mutta kuinkas kävi: kello soi viideltä aamulla. Siitä huolimatta kyseessä oli ihana päivä, vaikka molempiin päkiöihini tuli rakot ennen illan esitystä. Tanssitkin sujuivat hyvin, mitä nyt pieniä virheitä tapahtui. Olisin kovasti tahtonut laittaa tänne jotain kuvaa, mutta koska tahdon pysytellä salaperäisyyden verhon takana, en laita edes mekkokuvaa, josta naama on rajattu ulos. (Olen nimittäin melko varma, että mekkoni on uniikki lumihiutale, ja minut tunnistettaisiin siitäkin.) Voitte kuitenkin kuvitella allekirjoittaneen tähän kerrankin meikanneena ja laittautuneena, hiukset nätisti ja leveä huulipunahymy kasvoilla. Sen verran voin kuitenkin raottaa salaperäisyyden verhoa, että mekkoni oli tiilenvärinen. 

Helmikuun kuunnelluimpia levyjä on ollut ihanan La la landin soundtrack, joka on ollut hyvin ahkeralla soitolla sen jälkeen, kun kävin sen kuun puolivälissä katsomassa. City of stars on ihana biisi, joskin aiheuttaa aina lievää itkuherkkyyttä. Yksi helmikuun helmistä (heh heh) oli ehdottomasti se, kun kuulin hyppytuntia viettäessäni jonkun soittavan kyseistä biisiä pianolla. Pieni, kaunis ja taianomainen hetki. 

Enkä tahdo osallistua keskusteluun (eli pieni ylistysepäsosiaalisuudelle ja vähän kuulumisia)

Otsikko Ultra bran biisistä Villiviini (sanat Anni Sinnemäki).

Hip hei, pitkästä aikaa ihan vain kuulumisten höpöttelyä postauksen muodossa. Edellisestä vastaavasta onkin jo aikaa. Tiedä sitten kiinnostaako ketään, mutta kenties juuri siksi jaan hieman asioita tämänhetkisestä elämästäni. 

Koulu on alkanut. Olo on edelleenkin kuin tyhmällä ja eksyneellä pienellä ykkösellä, vaikka olenkin siirtynyt vuosikurssin ylemmäs. (Menin yhtenä päivänä väärästä ovesta ulos ja päädyin ihan eri puolelle rakennusta kuin olisi ollut tarkoitus.) Kesäloman aikana en kokenut suurta ammattivalaistumista enkä siis tiedä edelleenkään, mihin suuntaan lukion jälkeen. Wanhat häämöttävät kimaltavan hiuslakkapilven muodon ottaneena mörkönä kaukana tulevaisuudessa. Oletan, ettei kyseessä ole kuitenkaan ihan hirveän kamala mörkö vaan ihan pieni ja kiltti sellainen. Koulu on alkanut hyvin, vaikka näin viikon verran käyneenä motivaatio ei ole edelleenkään palannut lomilta. Väsyttää, koska en osaa mennä aikaisin nukkumaan. Toisaalta tässä jaksossa ei ole ihan hirveän kamalia kursseja muita kuin maantieto. 

Jos olen jotain muutosta itsessäni huomannut, niin epäsosialisuuden. Kun viime vuonna olisin kaivannut seuraa itselleni, tänä vuonna olen vain iloinen istuessani yksin luokan takanurkassa. Pelkkä ajatuskin ryhmätöistä saa kangistumaan kauhusta, kunnes molemmilla kerroilla on kerrottu, että työn saa tehdä yksinkin. Iltapäivät haluan viettää kotona, yksikseni. Älkää käsittäkö väärin. Meidän koulussa ja samalla vuosikurssilla on aivan ihania ihmisiä, joiden kanssa on kiva olla. Minä pidän siitä, kun vieressä kurssilla istuu joku kaveri, jonka kanssa voi tuskailla päivien pituutta ja ruotsin kielioppia. Minusta on hauska viettää aikaa kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Tarvitsen kuitenkin omaakin aikaa, sellaista, jolloin saa olla ihan keskenään omien ajatustensa kanssa eikä olla sosiaalinen. 

Päässä pyörii jo uusivanha idea, johon kuuluvat nämä ruotsintunnilla vihkooni ilmestyneet sisarukset. He haluavat toistaiseksi pysyä nimettöminä. 

Editointi sujui hyvin, kunnes ripari katkaisi hyvän kirjoitusputken. Kyseessä oli upea viikko, ei sen puoleen, mutta en ehtinyt sen aikana ajatella juurikaan Pusua tai mitään muutakaan kirjoitusprojektia. Koulun alun takia kesälomatahtiin on ollut vaikea päästä takaisin. Olen tosin hieman kirjoitellut kaksi vuotta sitten aloittamaani novellia, joka olisi tarkoitus saada valmiiksi ennen minkään uuden projektin aloitusta. Koska uusi projekti todennäköisesti olisi tuo jo aiemmin mainittu idea, novellin loppuunsaattaminen olisi tärkeää: novelli kun on eräänlainen prequel-osa tuolle tarinalle. Ensi viikolla kuitenkin alkaa taas sanataidekoulu ja kirjoittamiseen tullee taas rytmiä ja ympärille tuttu, turvallinen ja rakas kirjoittajaverkosto. 

Kirjoittaminen on kuitenkin kivaa, kuten on lukeminenkin ja neulominen. Tuskaista päättää, mihin iltapäivänsä käyttäisi. Mutta jospa vielä tämän vuoden puolella oppisin virkkaamaan!

Jos tehtailisin tossuillani bisnestä, tämä olisi mahtava mainoskuva. Kunpa yläasteen käsityönopetteja näkisi tämän! 

Elokuuhun lämpimiä päiviä toivoen.