10 syyslevyä

En ole varmaankaan ainoa, joka assosioi helposti musiikkia joihinkin tiettyihin hetkiin elämässä. Jotkut biisit tuovat mieleen jonkin tarkan hetken, mutta toisissa mielleyhtymät ovat laajempia. Monilla on varmasti biisejä ja levyjä, joita tekee mieli kuunnella johonkin tiettyyn vuodenaikaan. Yhtenä päivänä mietin, mitä "syksylevyjä" en ole vielä tänä vuonna kerinnyt kuunnella, ja siitä tuli idea kirjoittaa niistä blogiinkin.

 

Monet listani levyistä liittyy mielessäni syksyyn lähinnä siksi, että olen kuunnellut niitä syksyisin, mutta välillä niiden biiseissäkin on jotain syksyistä, kuten tulevista esittelyistä huomaa. Esittelen levyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. 

The Beatles: Abbey road

 

 

The Beatlesin viimeisenä äänitetty albumi on lyhyesti sanottuna mestariteos. Kun 11-vuotiaana hullaannuin Beatlesiin, rupesin ensiksi koluamaan niitä levyjä, jotka kotikodin levyhyllystä löytyi. Abbey roadia kuuntelin siis viidennen luokan syksyllä, ja itse asiassa se on alun perinkin ilmestynyt syyskuussa 1969. Vaikka levyllä onkin ultimaattinen kevätlaulu Here comes the sun, levyn tunnelma on vähän raskaampi ja jo 70-luvun rokkitunnelmiin kallistuva. Siksi se sopii mielestäni hyvin syksyyn, alkusyksyn kirpeisiin mutta yhä aurinkoisiin päiviin. Biisinäytteeksi valikoitui Something, jonka musiikkivideossakin on kivan syksyinen tunnelma.

 

Hector: Nostalgia 

 

Hectorin debyyttialbumi on syyslevy mm. siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on Syyskuu-niminen kappale. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi syksyisin pitää kuunnella Nostalgiaa. Vaikka sille mahtuukin söpö ja huoleton kesäkappale Heinäpellolla (myös Sadepäivälaulu on mielestäni jotenkin kesäinen), yleistunnelma on haikea ja kaihoisa. On surua lapsuuden loppumisesta, lauluja lähtemisestä ja poissaolosta, sekä kaiken kruunaavaa katkeransuloista nostalgiaa. Tämä on ehdottomasti albumi, jota täytyy kuunnella kynttilöiden valossa pimenevinä iltoina.

ABBA: The Visitors

 

The Visitors on ABBAn kasarein levy. Sen tunnelma on kylmä ja etäinen, eikä ole mikään ihme, että kahden eronneen pariskunnan bändi hajosi sen ilmestymisen jälkeen. Kun kuuntelen tätä levyä, mieleeni tulee viimaiset syyspäivät ja sade ikkunan takana. Viileä, levoton ja surullinen tunnelma osuu ja uppoaa, sillä vaikka itse syksystä ihan pidänkin, liittyy siihen aina jotenkin surumielisiä ja haikeita tunnelmia, sellaisiakin, joita on vaikeaa sanoittaa. Slipping through my fingers on hyvä esimerkki tästä ja sopii koulun alun tunnelmiin, alkaahan se tilanteeesta, jossa puhuja katsoo kouluun lähtevää tytärtään. Itselleni tämä osui kaikkein voimakkaimmin silloin, kun olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot ja muuttanut uuteen kaupunkiin. Edelleen syksyisin tulee ajateltua ajan kulumista ehkä enemmän kuin muulloin, joten senkin puolesta tämä on syysbiisi.

Kaija Koo: Tuulten viemää

 

Syksyllä 2019 perheeni oli löytänyt Tuulten viemää -cdn kirpparilta ja ostanut sen minulle. Se syksy kuluikin sitten lähinnä tätä levyä kuunnellen :D Pehmeä ysärisyntikkatunnelma kietoo syleilyynsä, ja levyn kuunteleminen tuntuukin siltä, kuin kääriytyisi vilttiin. Levyssä on jotain todella lohdullista, silloinkin, kun laulut kertovat haikeita ja surumielisiä tarinoita. Kylmä ilman sua tuo mieleeni vanhan pikkuyksiöni, jossa oli syksyisin ja talvisin aivan kamalan kylmä, eikä sinne monta ihmistä olisikaan mahtunut :D

Miljoonasade: Käärmeenkantaja

 

Miljoonasade oli koronavuosieni lohtubändi, ja Käärmeenkantajaa kuuntelin paljon syksyllä 2021. Varsinainen lohtulevy Käärmeenkantaja ei kyllä todellakaan ole, sillä sen biisit ovat äärimmäisen synkkiä ja tarinat jopa absurdin kamalia. Siksi se sopiikin sellaisiin hetkiin, kun marraskuun pimeys vain jatkuu ja jatkuu, ja maailma tuntuu toivottomalta paikalta. Silti synkkyydestä huolimatta Käärmeenkantajassa on yllättäviä valonpilkahduksia. Esimerkiksi varsin tuskaisessa Pitkä piikissä todetaan vähän ihmetellen, että surusta huolimatta ei kuoltukaan.

Scandinavian music group: Baabel

 

Smg:n Baabel ilmestyi, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Edellinen albumi Terminal 2 ei ole mikään lempparini, vaikka olenkin oppinut siitä vähän enemmän vuosien mittaan pitämään. Baabel on kuitenkin huippu, tanssittava ja puhutteleva levy. Sekä Baabel että Terminal 2 vie kuuntelijansa dystooppisiin tunnelmiin, mutta Baabel on mielestäni post-apokalyptisempi kuin edeltäjänsä. Mielikuvissani nimibiisi kertoo raunioiden keskelle kohonneesta tanssiklubista: ulkona on tuhotunut maailma, siksi nyt täytyy tanssia. Baabel sijoittuu mielessäni hyvin tummasävyiseen, neonvalojen värjäämään kaupunkiin, jossa aurinko ei paista ja vettä sataa jatkuvasti. Siksi se on syyslevy parhaasta päästä, varsinkin, jos syksyään viettää kaupungissa.

Rajaton: Salaisuus

 

 

Kun kuuntelen Rajattoman Salaisuutta, kiidän muistoissani lapsuudenkotiini ja omaan huoneeseeni ja näen itseni istumassa sängyllä ja lukemassa koeviikon kokeisiin. Tämä on minulle syksylevy oikeastaan lähinnä siksi, että olen kuunnellut sitä syksyllä. Mutta eipä sitä aina sen kummempaa aasinsiltaa edes tarvita. Lokakuu tosin lienee aika itseselitteinen biisivalinta tältä levyltä.

 

Behm: Draaman kaari viehättää 

 

 

Myös Draaman kaari viehättää assosioituu korona-aikaan: singlet julkaistiin juuri ennen eristyksen alkamista ja levy syksyllä. Täytyy myöntää, ettei tähän levyyn tee heti mieli palata, sillä monet biisit linkittyvät niin vahvasti korona-ahdistukseen. Hyviä biisejä siinä silti on, ja onhan se muisto omanlaisestaan syksystä.

 

Nupu: Valheet, tupakka ja reivit 

 

 

Eräs ystäväni vinkkasi minulle Nupun ensimmäisen levyn, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Valheet, tupakka ja reivit ei ole ollut minulle koskaan kesälevy, mutta sitä kuunnellessa tuntuu, että muistelisi kesää syksyn synkkyydessä. Kuunnellessa syntyy outo nostalginen tunne tilanteisiin, joita ei ole koskaan kokenutkaan. Varsin tanssittavalla levyllä on hieman samaa tunnelmaa kuin Baabelissa: juhlitaan ja tanssitaan, vaikka tuho odottaisi nurkan takana. Pidän erityisesti myös siitä, miten biisien tarinat keskittyvät ystävyyteen. Rakastuminen, ihastuminen ja sydänsurutkin kyllä mainitaan, mutta monessa kohdassa ystävyys nousee tärkeäksi voimavaraksi.

 

Vilma Jää: Kosto 

 

Viime syksynä ilmestynyt Kosto kuului erottamattomasti viime syksyni soundtrackiin. Vilma Jään henkilökohtaisista traumoista kummunnut levy on äärimmäisen synkkä. Siinä on paljon julmuutta ja kauheuksia, väkivaltaa ja kostonhalua. Jotenkin sen tumma tunnelma sopii syksyyn: albumikokonaisuus tuntuu liian synkältä kevääseen ja kesään, vaikka eipä levyn teemat sinänsä vuodenaikaa katso. Henkilökohtaisten kipujen lisäksi biisit käsittelevät yhteiskunnallisiakin aiheita: naisvihan lisäksi puhutaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, kun Jäistä neitiä pyydetään tuomaan kylmyyttä palaville alueille. On albumilla kuitenkin vähän valoakin: esimerkiksi päätösraita Surulintu on todella lohdullinen ja lempeä.

Heh, synkkyys ja tuskaisuus näyttää toistuvan teemoissa :D Mutta sellaista syksy on, ja ainakin itse viihdyn tässä tunnelmassa. Mitä sinä kuuntelet syksyisin?

2021 (1/2)

Ja niin on jälleen yksi vuosi saapunut viimeiseen päiväänsä, joten on aika vuosikatsauksen. Perinteiseen tapaan tämä postaus on jaettu kahteen osaan: kuulumisiin ja kirjatilastoihin, joista viimeksi mainittu ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. 

Toinen pandemiavuosi tuntui monessa kohdassa ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta tarjosi myös yllättäviäkin onnistumisen kokemuksia ja iloja. Monessa kohdassa muistikuvat kuluneesta vuodesta ovat vähän sumuiset, mutta katsotaan, mitä muistoja onnistun aivojeni sopukoista kaivelemaan. Postausta kuvittavat hetket vuoden varrelta, ne liittyvät asiaan tai ovat liittymättä. 

Vuonna 2021 minä

• tein kandintutkielmaani. Tammikuusta toukokuuhun elämääni määritti pääosin kandiseminaari ja tutkielman kirjoittaminen. Olin hieman pelännyt koko prosessia, mutta yllätyin, miten mukavaa se loppupeleissä oli! Toki näin jälkiviisaana olisin voinut valita helpommankin tutkimusaiheen (esimerkiksi sellaisen, josta olisi ollut aikaisempaa tutkimusta tai josta edes joku haastateltavistani olisi tiennyt varmoja faktoja...), ja ainestonkeräysvaiheessa meinasi iskeä melkoinen epätoivo. Itse kirjoittaminen oli kuitenkin hämmentävän kivaa! Ehkä ratkaisun avain olikin siinä, että sai kirjoittaa aiheesta, joka oikeasti kiinnosti ja jonka tutkiminen tuntui (ainakin osan ajasta) mielekkäältä. Meillä oli myös todella mukava porukka seminaarissa, ja palautteen anto ja saaminen oli helppoa ja ilmapiiri kaikin puolin hyvä. Toki seminaarissa olisi ollut kivempi olla livenä kuin kökkiä Zoomissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten näillä mentiin. Kandista sain loppujen lopuksi arvosanaksi nelosen, enkä voisi olla tyytyväisempi! 

"Teen merkittävää akateemista tutkimusta vakavasti otettavasta aiheesta," hän kuiskasi itselleen liimatessaan tutkimuskirjallisuutensa vielä yhden nallekuvioisen muistilapun.

• kuuntelin jälleen runsaasti musiikkia. Useammalta lempiartistiltani ilmestyi uutta musiikkia, ihan albumillisenkin verran: näihin kuuluivat niin Marina, Autoheart kuin jopa ABBA (!!). Loppukesästä kuuntelin ahkerasti myös Erika Vikmanin debyytialbumia. SMG:ltäkin tuli uusi biisi, mikä on mainitsemisen arvoista, olihan edellisestä singlestä kulunut aikaa jo monta vuotta. Vuoteni suurin ja tärkein musiikillinen löytö on kuitenkin Miljoonasade, mikä ei liene mikään uutinen bloginkaan lukijoille. Vaikka bändin koko tuotannon olenkin kahlannut läpi, on vielä monta albumia, joihin voisin tutustua paremmin. Vuoden Spotify-tilastoissani näkyy myös se, että DVR:n soittolista on ollut kovassa kulutuksessa: viiden soitetuimman biisin joukossa on tältä listalta kaksi. 

• koin keväällä korona-ahdistusta. Koronatilanteen heiketessä kevään korvalla olin hieman eri tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin: silloin olin pelastautunut kotikotiin juuri ennen Suomen sulkeutumista, nyt olin opiskelukaupungissa, yksin omassa yksiössäni. Saattoi mennä päiviä, jopa viikkoja niin, että ainoat kontaktini olivat opettajat ja kanssaopiskelijat Zoomissa ja kaupan kassat. Uutisten lukeminen ahdisti, varsinkin, kun opiskelukaupungissa tautitilanne oli todella paha. Kun yritti vältellä kontakteja, jäi helposti entistä yksinäisemmäksi. (Kerran teelle tullut ystävä kysyi, onko kaikki ok, mikä johti siihen, että purskahdin välittömästi itkuun ja itkin hyvin pitkään.) Maaliskuu tuntui kestävän sata vuotta, seinät kaatuivat päälle ja kaikki maailman asiat, myös sellaiset, jotka eivät liittyneet koronaan, ahdistivat. Lopulta totesin, että on ehkä paras ostaa menolippu kotikaupunkiin, koska muuten pää ei kestä enää. 

Keväällä piti kirjoittaa itselleen muistutus sellaisiin hetkiin, jolloin katastrofiajattelu uhkasi paisua liian suureksi. 

• tulin loppukevääksi kotikotiin. Huhtikuun ja toukokuun oleskelu kotona sisälsi tavallisen etäilyarjen lisäksi pääosin kandin kanssa puurtamista, mutta välillä myös autoilua. En ollut ollut ratissa elokuun 2020 jälkeen, joten autoilu hieman kammotti, mutta ennen pitkää pääsin vauhtiin (pun not intended) ajamisen kanssa, ja toimin kuskina, kun tarvittiin. En edelleenkään erityisemmin pidä autolla ajamisesta, mutta tutulla reitillä uskaltaa kuunnella jo musiikkia, eikä tarvitse puristaa rattia rystyset ihan niin valkoisina. Välillä kotikotona olemisen aikana meinasi hermo kiristyä, kun oma aikataulu ei mennyt ihan yksiin muiden kanssa, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että oli oikea päätös evakoida itsensä kaupunkiyksiöstä peräkylille. 

Viime hetken kandituskailut.

• vietin jo toista opiskelijan koronavappua, jälleen koti- eikä opiskelijakaupungissa. Jotenkin tänä vuonna en jaksanut yhtään innostua opiskelijoille tarkoitetuista etätapahtumista, joten kävin vain kuuntelemassa ainejärjestömme puheenjohtajan puheen vappustriimistä. Vapunaaton vietin perinteisissä merkeissä perheen kanssa. Vapunpäivääni puolestaan kuului pientä huonovointisuutta, lainalakki sekä pieni onnettomuus polkupöyrän ja halpis-Pommacin kanssa. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin toverieni kanssa vappupiknikille, jossa oli oikein hauskaa! 

Onneksi vain pullo meni ruttuun, enkä minä tai pyörä.

• Katsoin Euroviisut! Vuoden tauon jälkeen olin kaivannut tätä musiikkispekaakkelia niin paljon, että kun Te deum kajahti ensimmäisen semifinaalin alussa, olin itkeä. Semifinaalit katsoimme Zoomissa seuralaiseni kanssa, välillä pätkivää yhteyttä kiroten, ja vaikka en ihemeemmin Suomen biisistä pitänytkään, karjaisuni oli melkoinen, kun Suomi finaaliin pääsi. (Sori vaan, naapurit!♥) Finaalin puolestaan katsoin ihan fyysisessä kisakatsomossa, ja äärimmäisen jännittävän finaalin jälkeen piti tasata sykettä hyvän aikaa. Rakastan Euroviisuja yli kaiken. 

• pidin lopultakin tuparit! Muutin helmikuussa 2020, mutta koronan takia jouduin lykkäämään tuparien pitämistä aina toukokuuhun 2021 asti. Pidin kyseiset kekkerit oikeastaan kahdessa osassa, molemmat olivat erittäin mukavia tilaisuuksia, joissa oli mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja makoisia herkkuja. 

• sain kesätöitä! En oman alan (sehän olisikin ollut melkoinen temppu), enkä mitään intohimotyötä muutenkaan, mutta ei pahinta mahdollista. Suurimmat hankalauudet liittyivät työtunteihin (niitä oli sopimukseen nähden liikaa), pallotteluihin eri toimipaikkojen välillä, aikaisiin aamuheerätyksiin (yhdessä vaiheessa kesää kello soi 4.30 joka arkiaamu) ja työn fyysiseen raskauteen (jalat olivat työpäivän jälkeen niin kipeät, että pari kertaa jouduin istumaan alas jopa tiskaamisen lomassa). Esimies ja työkaverit olivat onneksi mukavia, ja syksyllä oli kivaa, että tilillä oli vähän enemmän rahaa kuin pelkkä Kelan sponsorointi. 

• vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Työni pakottivat minut jäämään kesäksi opiskelukaupunkiin, nautin tästä uudesta kokemuksesta! Töiden ohella suuri osa kesästä meni siihen, että tein viimeisiä folkloristiikan sivuaineopintoja kirjatentteinä, mutta silti ehdin tehdä jonkin verran myös kivoja kesäjuttuja. Kävin pari kertaa uimassa, leivoin britatorttua, vein itseni retkelle, tapasin ystäviä, nautin lämpimistä kesäilloista. Välillä tosin kesähelteillä töiden jälkeen virtaa riitti ainoastaan siihen, että makasin kuumassa asunnossani tuulettimen edessä. 

 

• juhlin kesällä. Oli ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, isoja ja pieniä kekkereitä. Oli ihanaa juhlia, kun oli viettänyt niin pitkän aikaa koteloituneena omaan koloonsa! Ja syntymäpäivistä puheen ollen...

Tein kortin eräälle kevään sankarille.

• juhlin omaa 22-vuotispäivääni elokuussa. Juhlapäivä kului suuremmaksi osaksi töissä (mikäs sen parempaa syntymäpäivätekemistä kuin esimerkiksi vessojen pesu!), mutta kävin töiden jälkeen hakemassa pyörän huollosta (pyörän huolto noin viiden (?) vuoden jälkeen oli parhaita sijoituksiani tänä vuonna!) ja kutsuin pari ystävää syömään kakkua. Loppujen lopuksi ihan kiva päivä, vaikka töissä olikin vähän ankeaa.  

• harrastin kylttyyriä, niin kesällä kuin syksylläkin. Kävin elokuvissa, museoissa, kulttuuritapahtumissa ja tein elokuussa jopa pienen reissun Uuteenkaupunkiin kesälomani kunniaksi. Vuoden paras kulttuurielämys oli Turussa esitetty taidespektaakkeli Huoneiden kirja, jonne päädyin vähän spontaanisti ja yllättäen, mutta joka jätti voimakkaan jäljen. Mielene jäi myös Serlachius-museon Banksy-näyttely, jonka kävin syksyllä katsastamassa. 

Huoneiden kirjan lopetusperformanssi.

Viiksien kastumista estävä teekuppi Uudenkaupungin museossa.

Banksy.

Tässä Unescon maailmanperintökohteessa en tällä kertaa käynyt sisällä, mutta kävelin pihamaalla ja ihastelin lämpimän syysillan valoa kirkon seinillä.

• katsoin elokuvia ja sarjoja. Tänä vuonna aloitin merkkaamaan myös katsomani elokuvat ja sarjat ylös, ja se on ollut erittäin hyvä asia: näin muistan vielä näin loppuvuodestakin, mitä katsoin alkuvuodesta! Suosikkielokuviani tänä vuonna olivat esimerkiksi The Labyrinth (David Bowie tiukoissa housuissa!!), In the hights ja Chigaco. Sarjojen puolelta minua viihdytti erityisesti Aikuisten toinen kausi, How I met your mother, Community ja Queen's gambit. Myös Rakastuin mä luuseriin -sarjan uusintakatselu Yle areenasta oli eräitä parhaita päätöksiä tänä vuonna, niin järjettömän hyvä sarja!

• sijoituin Nova-kirjoituskilpailussa. Kyllä, luitte oikein!! Monista eri syistä olin täysin varma, että en päässyt edes esiraadista läpi, joten voitte uskoa hämmästykseni ja yllätykseni, kun avasin eräänä iltana sähköpostin ja näin alla olevan viestin. (Saattaa olla, että huusin taas hieman ääneen. Terveisiä taas naapureille.) Jo esiraadista läpi pääseminen olisi ollut enemmän kuin olisin osannut toivoa, saati sitten kärkikymppiin pääseminen! En todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiini tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että äärimmäisen kovassa spefikirjoittajien joukossa ollaan. Palkintoseremoniaan en valitettavasti päässyt paikan päälle, mutta seurasin striimiä, ja oikeastaan vasta silloin, kun kuulin oman nimeni sanottavan, uskoin, että olen tosiaan Novan kärkikympissä! Ajatus on edelleen todella hämmentävä, mutta samalla hymyilyttää joka kerta, kun asian muistan. Isoimpia ja parhaita juttuja koko vuonna. Tarkempaa sijoitusta tai yksityiskohtia novellistani en halua kertoa, koska haluan säilyttää edes jonkinlaisen anonyymiteetin. 

• aloitin syksyllä neljännen opiskeluvuoden. Iski akateeminen ikäkriisi: miten minä voin olla jo neljännen vuoden opiskelija, eihän siitä ole kuin vasta ihan tovi, kun aloitin! Ksoka kanditutkintoni oli  syksyllä vielä muutamaa opintopistettä vaille valmis, päätin, että tämä lukuvosi saa luvan olla ns. "hassutteluvuosi", jolloin voin opiskella kaikenlaista, mikä ei ole aikaisemmin mahtunut lukkariini. Syksyyn mahtuikin siten niin luovaa kirjoittamista, museologiaa, pari ylimääräistä sukupuolentutkimuksen kurssia ja venäjän alkeita. Ja miten ihanalta tuntui kävellä lähiluennolle ja istua jossain muualla kuin omassa makuuhuoneessa tekemässä muistiinpanoja! Jonkin verran pääsin etäopetuksestakin "nauttimaan" syksyn aikana. Syksyllä pääsin myös nauttimaan opiskelijaelämästä, kun pitkän tauon jälkeen oli taas fyysisiä tapahtumia! 

Venäjän aloittamisen myötä seinälleni on ilmestynyt muistilappuja. 

• katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin The Promin, The Labyrinthin, The story of Fire sagan, Chigacon, State fairin ja In the Hightsin. Aloitin blogissa myös Suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun, jonka on tarkoitus jatkua ensi vuonna. Tänä vuonna en tainnut kuunnella yhtäkään musikaalia, mitään ei ainakaan tule mieleen. 

• kävin taas vuoden tauon jälkeen Helsingin kirjamessuilla. Vaikka korona tarjosi ylimääräistä jännitystä vielä messuviikon alussa, oli ihanaa viettää taas viikonloppu kirjoja pursuilevassa Messukeskuksessa. 

• valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi! Lokakuussa koitti maaginen päivä, jolloin olin kerännyt tarpeeksi opintopisteitäja valmistuin. Toisaalta valmistuminen keskellä syksyä oli vähän antiklimaattista: opinnot jatkuivat suoraan ilmaan sen suurempia fanfaareja, opintopisteet menenvät vain opintorekisterissä eri sarakkeeseen. Mutta onhan se virstanpylväs silti, joten voin taas taputtaa itseäni olalle. Minä tosissaan tein sen! Fyysinestä tutkintotodistusta en ole tosin vieläkään saanut, kusti polkee hitaasti. 

• vietin aikaa monien kivojen tyyppien kanssa. En viime vuonna tavannut juuri ketään uusia ihmisiä, mutta tänä vuonna asia muuttui, kun tapasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi ainejärjestömme tämän ja viime vuoden fukseja. Huomasin tosin, että sosiaaliset taidot ovat erittäin pahasti ruosteessa eristyselämän jälkeen :D Vanhat tutut ystävätkin pysyivät matkassa mukana, vaikka monia näin pandemiaolosuhteiden vuoksi paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Tänä vuonna huomasin monesti kantapäänkin kautta, että ystävät ovat tärkeitä ja pitävät pään kasassa vaikeinakin hetkinä. Edes introvertti ei pärjää täysin yksin. Olen aivan järjettömän etuoikeutettu, että minulla on elämässäni juuri sellaisia ihmisiä kuin on. 

Foccaciaa kandijuhliin tarjoiltavaksi. (Tässä tosin vielä raakana...)

• pidin kandijuhlat. Joulukuun alussa järjestin juhlat valmistumiseni kunniaksi, ja kutsuin mukaan ystäviä niin läheltä kuin kaukaa. Juhlat osuivat äärimmäisen kiireellisen viikon päätteeksi, ja välillä stressasin kovastikin sitä, miten ehdin tehdä kaiken, ja tuleeko juhlista loppupeleissä yhtään mitään, mutta hyvin kaikki sujui! (Mitä nyt valmisteluissa ehti olla pientä kaoottisuutta...) Minulla oli hauskaa ja vieraat viihtyivät hyvin. Lahjaksi sain esimerkiksi aivan uskomattoman, minulle sävelletyn onnittelulaulun, joka nauratti ja nosti kyyneleet silmiin. Olen näitä juhlia muistellut lämmöllä vielä näin viikoja jälkikäteen. 

• tulin jouluksi kotiin. Ennen joulua olin melkoisen kiireellisessä tenttisumassa, ja sen lisäksi piti juosta kaiken maailman kissanristiäisissä, joten se, että pääsin karkaamaan kotiin jouluksi ja ottamaan rennosti, tuli todella tarpeeseen. Minulla ei jäänyt edes mitään rästihommia kotona tehtäväksi, vaan sain kaiken tehtyä ennen kuin lomani alkoi! 

• kirjoitin. Kirjoitusvuoteeni kuului muutakin suurta kuin Novassa sijoittuminen: sain nimittäin lopultakin Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi! Tämä teki minut erittäin iloiseksi ja tuntui miltei siltä, että taakka olisi pudonnut hartelta: olihan prosessi melkoisen raskas. Kauheasti muuta en DVR:n rinnalla kirjoittanut, mitä nyt muutamia satunnaisia novelleja ja lämmittelyjä. Syksyn luovan kirjoittamisen kurssilla pääsin kokeilemaan itselleni vähän vieraampiakin tekstilajeja, kuten draamaa. P:n editointiakin jatkoin jonkin verran, tavoitteenani se, että pääsen tammikuussa aloittamaan toisen version kirjoittamisen. Vallan mainio kirjoitusvuosi siis! Tulen aina iloiseksi, kun saan jotain isoa valmiiksi. 

"– Tässä levottomassa maailmassa pitää tarrautua kaikkeen hyvään, mitä elämä sinulle tarjoaa." 

 (Dystopiavampyyriromanssi, luku 24)

Sellainen oli vuosi 2021: onnistumisia ja iloja, mutta koronan varjossa. Huonoistakaan hetkistä en haluaisi vaihtaa tätä vuotta, sillä elämä on vuoristorataa, johon kuuluu nousuja ja laskuja, ja muita vanhoja latteuksia. Vuodelta 2022 toivon lempeyttä ja seikkailuja (ja kolmatta rokotusta). 

Hyvää uutta vuotta 2022 jokaiselle! Muistakaa rakastaa!

Lokakuun luetut 2021

Lokakuussa 2021 luin kuusi kirjaa (1740 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja yksi uusinta.

Sisältää hieman spoilereita!

Helminen, Sini: Hurme (Lujaverinen #1) 324 s.

Meresmaa, J.S.: Voimanpesä (Ursiinitrilogia #3) 195 s. 

Petterson, Maria: Historian jännät naiset: Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja 502 s. 

Jansson, Tove: Muumipappa ja meri (Muumit #8) 210 s. [U]

Strömquist, Liv: Nousu ja tuho 133 s. 

Ligget, Kim: Armonvuosi 376 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 4

muualta: 0

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja oli ihan kivaa YA-fantasiaa, mutta luulen, että olin sarjalle sen ilmestyessä liian vanha, ja siksi en mitenkään ikihyviksi ihastunut siihen (plus Tuulia oli niin raskas hahmo, että ärsytti aina, kun sinipiika kirjan sivuille ilmestyi :D). Hurme aloittaa uuden Lujaverinen-trilogian, joka Helmisen esikoistrilogian tavoin ammentaa elementtejä suomalaisesta kansanperinteestä. Kirjan alussa päähenkilö Seela muuttaa Helsinkiin saatuaan opiskelupaikan yliopistossa. Hän asuu enonsa Sepon luona ja auttelee tämän hautaustoimistossa opintojensa ohella. Kirja alkaa Seelan pilalle menneistä Tinder-treffeistä, joiden jälkeen treffikumppani ghostaa hänet – kirjaimellisesti. Tämän lisäksi Seelan elämää sekoittavat paitsi oman menneisyyden raskaat asiat, myös huumepussi alusvaatelaatikossa. Yliopistolla Seela iskee silmäänsä upeaan ja salaperäiseen Hallaan, joka tuntuu tietävän häntä piinaavista asioista, mutta samaan aikaan välttelevän kaikkia kontakteja. Olin ehkä hieman ennakkoluuloinen kirjaa kohtaan, koska vaikka Helminen on itsekin sanonut kirjan olevan suunnattu vanhemmille lukijoille kuin Väkiveriset, odotin siitä huolimatta ehkä lapsellisempaa kirjaa. Yllätyin positiivisesti, sillä Hurme oli paljon parempi kuin Helmisen edelliset teokset! Oli kivaa lukea yliopistomaailmaan sijoittuvaa YA:ta, sitä kun ei ihan ruuhkaksi asti ainakaan Suomessa ole. Pidin myös tarinan tummemmista sävyistä, jotka istuivat hyvin tarinaan. Kirjasta on monessa arviossa nostettu esiin se, miten siinä on kauhuelementtejä, eikä kirjaa kannata lukea ennen nukkumaanmenoa. Itse kuitenkin tein juuri niin, ja vaikka olen melkoinen arkajalka, mielestäni kirja ei ollut erityisen pelottava, ja sain oikein hyvät yöunet. Olen tehnyt yhden folkloristiikan tentin, jonka kirjallisuutena oli kirja kirkonväestä, joten oli hauskaa bongailla kansanperinteestä tuttuja piirteitä kirjasta. Ehkä tähän liittyi myös se, ettei kirja pelottanut: tiesin, miten yliluonnollisista otuksista pääsisi eroon :D Täydellinen teos ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi erästä loppupuolella tulevaa Seelan sisaruksiin liittyvää paljastusta ei mielestäni erityisen syvällisesti käsitelty, vaikka se vaikuttaisi hyvin suuresti Seelaan ja hänen perheeseensä. Helmisen käyttämä kieli on sujuvaa ja nopealukuista, mutta jokin siinä hiertää omalla kohdallani, enkä osaa oikein sanoittaa, missä ongelma on. Viihdyin hyvin Hurmeen parissa, vaikka se ei mikään uusi lempikirjani ollutkaan. Ensi keväänä ilmestyvä jatko-osa Sysi kuitenkin kiinnostelee!

Olin lukenut J.S. Meresmaan vaihtoehtohistoriallisen Ursiinitrilogian kaksi edellistä osaa, mutta kolmatta Voimanpesää en ollut saanut aikaiseksi lukea ennen kuin vasta nyt. Hämäränsäteiden lukemisesta ehti vierähtää jo yli kaksi vuotta, joten ei ollut mikään ihme, että muistikuvani siitä (Naakkamestarista nyt puhumattakaan) oli erittäin hämärät. Voimanpesä alkaa tilanteesta, jossa ursiinikansan ei ole enää turvallista olla Tampereella. Naakkamestari on siirrettävä jonnekin turvalliseen paikkaan, ja Jyly lähtee ilmalaivapilotti Tuulin kanssa Verlan tehdasmiljööseen kartoittamaan sopivia paikkoja. Jyly saa kuitenkin pian huomata, ettei voi kunnolla luottaa kehenkään, ja Naakkamestari ja koko ursiinien tulevaisuus saattaa olla suuressa vaarassa. Kuten sarjan edellisissäkin osissa, ursiinien kulttuuri ja mytologia sekä steampunk-estetiikka kiinnostivat ja kiehtoivat kaikista eniten. Pidin myös siitä, että ensimmäisestä kirjasta tuttu Enne sai äänen tässä osassa, sillä hänen tarinansa oli jäänyt kiehtomaan. Juoni oli tässä osassa kuitenkin harmittavan epätasainen. Suuret tapahtumat pakkautuivat loppuun ja tapahtuivat lyhyessä ajassa, ja sitten tarina vain loppui. Periaatteessa langat punottiin yhteen, mutta kirjan loppuminen tuli silti vähän puun takaa. Pienoisromaanimuoto oli tälle tarinalle ehkä liian lyhyt. Meresmaan luoma vaihtoehtohistoriakin jäi tässä osassa mielestäni pienempään osaan kuin edellisissä osassa. Luulen, että olisin saanut tästä päätösosasta enemmän irti, jos olisin lukenut sen heti Hämäränsäteiden perään. 

Olen varmaan asiasta joskus blogissakin maininnut, mutta minua kiinnostaa historiantutkimuksessa erityisesti naisten (ja vähemmistöjen) historia. Ilokseni varsinkin naisten historiaan keskittyviä kirjoja on viime vuosina ilmestynyt runsaasti! Sain Maria Pettersonin Historian jännät naiset viime vuonna joululahjaksi ja luin kirjaa pikkuhiljaa pitkin vuotta. Nimensä mukaan kirja esittelee koko joukon mielenkiintoisia naisia, jotka ovat suurimmaksi osaksi painuneet historian hämäriin. Suurin piirtein kaikissa arvioissa, joita kirjasta olen lukenut, mainitaan, että lukiessa tutustui moniin aivan uusiin historiallisiin naisiin, ja sama pätee myös omalla kohdallani, vaikka jotkut kirjassa esitellyt henkilöt olivatkin ennestään tuttuja. Pettersonin tyyli kirjoittaa on sujuva, ja muutaman sivun minielämäkerroissa yhdistelläänkin luontevasti faktoja ja hieman tarinallisempaa kerrontaa. Pidin kirjassa myös siitä, että Petterson suhtautui kriittisesti paitsi esittelemiinsä naisiin (kaikki eivät puhtaita pulmusia olleet), mutta myös omaan tutkimusprosessiinsa: nykynäkökulmasta on mahdotonta sanoa, millainen kenenkin historillisen henkilön sukupuoli-identiteetti on ollut, tai miten he sen nykytermein sanoittaisivat. Oli myös tärkeää, ettei kirja kaunistellut kohteitaan. Vaikka joku olisikin tehnyt merkittävää, lasikattoja rikkovaa työtä, nykyfeminismin näkökulmasta hänen mielipiteensä eivät enää ole kovin korrekteja. Ihmiset ovat harvoin mustavalkoisia, siitä tämäkin kirja muistuttaa. Olisin jäänyt kaipaamaan kirjalta vielä enemmän antiikin tai renesanssin naisia, mutta ymmärrän, että heistä on todennäköisesti vaikeaa löytää lähteitä. Pidin kuitenkin siitä, että siinä esiteltävät naiset eivät olleet pelkästään (valkoisia) länsimaalaisia. Lähdeluetteloakin jäin kaipaamaan, vaikka se olisi kasvattanut jo valmiiksi massiivista kirjaa entisestään. Kirjan lukeminen oli hidas ja pitkä prosessi, koska tarinat alkoivat toistaa itseään nopeasti, ja halusin antaa kaikille naisille ja heidän tarinoilleen mahdollisimman paljon huomiota. Hidas eteneminen ei kuitenkaan haitannut, päin vastoin. Voinkin suositella tätä ihan jokaiselle ihmiselle. Mieskeskeisen historiankirjoituksen aika saa luvan olla ohi! Historian jännät naiset on ansainnut kaikki kehunsa. Kirja on muuten fyysisenä esineenä aivan todella kaunis! 

Muumipappa ja meri on niitä Muumi-kirjoja, jotka ovat jääneet hyvin vähälle lukemiselle. Muistan itse lukeneeni sen loppuun vain yhden ainoan kerran, enkä muista, onko sitä luettu minulle kokonaan ääneen koskaan. (Minulla on kyllä voimakas muisto siitä, miten kirjan alkua luetaan minulle iltasaduksi, mutta se ei todista, päästiinkö kirjaa koskaan loppuun asti :D Vahva muisto minulla on myös siitä kerrasta, kun kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana kirjan loppuun luin. Olimme kesälomamatkalla sukulaisten luona, oli valoisa kesäyö, ja kirjan loputtua en saanut unta, vaan hipsin makuuhuoneen ikkunaan katselemaan maisemaa. Jännittävää, millaisia muistoja lukuhetkistä mieleen jää!) Muumipappa ja meri on hyvin selkeästi aikuisille suunnattu teos. Vaikka jo parissa aikaisemmassa sarjan osassa on ollut selviä aikuisille suunnattuja sävyjä ja syvempää tematiikkaa, huolettomista ja aurinkoisista alku-Muumeista ei ole enää tietoakaan. En yhtään ihmettele, ettei tämä oikein puhutellut minua lapsena! Muumipappa kokee olevansa turha osa perhettä, ja miestään lohduttaakseen Muumimamma päättää ehdottaa hänelle muuttoa majakkasaareen. Niinpä Muumiperhe, Pikku Myy mukanaan, jättää Muumilaakson taakseen ja lähtee yksinäiselle, kaukaiselle saarelle keskellä merta. Saari paljastuu vielä mielikuviakin rujommaksi ja yksinäiseksi, majakan valo ei pala, outo kalastaja on jotenkin epäilyttävän oloinen ja Mörkökin seuraa perhettä saareen. Kaikki perheenjäsenet joutuvat kohtaamaan ja käsittelemään omaa yksinäisyyttään ja muita ongelmiaan, mutta eivät kohtaa toisiaan. En tosiaankaan muistanut, miten synkkä tämä kirja oli! Hahmojen kokema yksinäisyys oikein väänsi vatsanpohjassa. Ei mikään ihmekään, että tämä ei oikein nuorena vedonnut minuun, mutta nyt teoksen teemat kiehtoivat ja kiinnostivat. Erityisen paljon minua tällä lukukerralla kiinnosti Muumimamman hahmo. Hän toimii jatkuvasti niin, että Muumipapalla olisi helpompi olla, vaikka se tekisi hänen oman olonsa epämukavaksi. Kun koti-ikävää poteva Mamma alkaa kapinoida, hän maalaa Muumitalon puutarhan majakan seiniin ja katoaa omaan maalaukseensa. Kapinakin on hiljaista ja pehmeää, mutta kapinaa kuitenkin. Jäinkin miettimään, miksi Mamma myötäilee Pappaa niin paljon. Miksi Muumipappa saa elää miehisiä majakanvartijaunelmiaan, mutta Muumimamman rooli on vain joustaa miehensä oikkujen edessä? Vai onko siinä sittenkin hänen vahvuutensa? Myös Muumipeikon ja Mörön suhteeseen kiinnitin lukiessani huomiota. Se oli liikuttavampi kuin muistin! Muumipappa ja meri ei ollut lempiosani sarjasta, mutta synkän harmaisiin syyspäiviin tämä sopi luettavaksi täydellisesti. 

Luin viime syksynä lähes kaikki Liv Strömquistin siihen mennessä suomennetut sarjakuvat, mutta Nousu ja tuho jäi lukematta, kun sitä ei lähikirjaston hyllyssä sattunut olemaan. Odotellessani Strömquistin uusinta sarjakuvaa pitkässä varausjonossa (tämän postauksen kirjotushetkellä olen jo sijalla 36!) päätin, että nyt olisi hyvä aika lukea myös aikaisemmin väliin jäänyt teos. Nousu ja tuho ei niinkään käsittele feministisiä aiheita, vaikka niitäkin sivutaan, vaan Strömquist kritisoi pääasiassa kapitalismia ja sen lieveilmiöitä. Aiheet ovat tärkeitä, mutta ehkä minua ei erityisesti kiinnosta talouselämän käänteet, koska Nousu ja tuho ei ollut mielestäni yhtä mielenkiintoista luettavaa kuin Strömquistin muut teokset. Tekstiä oli myös välillä liian paljon omaan makuuni. Minusta oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että vaikka Strömquist kritisoi juurikin oikeistolaista maailmaankuvaa, myös vasemmisto saa osansa kritiikistä. Kritiikki on täysin oikeutettua, ja huomasin myös itse toistavani samanlaisia ajatusmalleja, joita Strömquist nostaa esiin ja kritisoi. Tällainen itsereflektio on välillä virkistävää, ja sarjakuvassa se toimii hyvin, koska se osoittaa sen, etteivät asiat ole missään nimessä mustavalkoisia. Vaikka Nousu ja tuho ei ollut suosikkini Strömquistilta, pidän kovasti siitä tavasta, millä hän asioita käsittelee. 

Armonvuoden kauniin vaaleanpunainen kansi oli tullut somessa usein vastaan, ja lähinnä sen peruusteella se lähti eräällä kirjastoreissulla mukaan. Kirja kertoo fiktiivisestä yhteiskunnasta, joka on hyvin uskonnollinen ja patriarkaalinen. Naisilla uskotaan olevan vaarallisia taikavoimia, joista eroon päästäkseen kaikki tytöt lähetetään 16-vuotiaana metsään piirikunnan ulkopuolelle. Tätä aikaa kutsutaan armonvuodeksi, eikä siellä koetuista asioista saa puhua kellekään ulkopuoliselle. Selvää on vain se, että armonvuodesta eivät kaikki selviä, ja nekin, jotka selviävät, eivät palaa entisellään. Armonvuodessa oli muutamia elementtejä, joista pidin. Kukilla viestiminen, symboliikka ja visuaalinen kerronta olivat kiinnostavia osia tarinassa, mutta loppupeleissä kirjassa oli ehkä enemmän ongelmia kuin hyviä puolia. Ensinäkin päähenkilö Tierney oli melkoisen ärsyttävä päähenkilö. Hän oli kunnon "not like other girls" -troopin henkilöitymä, joka ei halua käyttää hameita ja joka pitää muita tyttöjä typerinä ja naiiveina, koska hänet on kasvatettu kuin pojat... Myöskään Tierneyn hahmokehitys ei oikein vakuuttanut. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa lukea päähenkilöstä, joka uskoo sokeasti yhteiskuntaan ja armonvuoteen, ja joka herää näkemään totuuden kirjan aikana. En kauheasti muista Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -trilogiasta, mutta sen toisen päähenkilön muistan olleen tällainen hahmo, ja se oli mielestäni hyvä ratkaisu, ja olisi toiminut tässäkin. Sivuhahmoissakaan ei ollut erityisesti lihaa luiden päällä. Esimerkiksi armonvuoden tytöissä ei oikein ole persoonallisuutta, ja he jäävät vain listaksi nimiä. Oikeastaan ainoa mieleen jäävä tyttö on hyvin perinteinen mean girl, eikä siksi erityisen mielenkiintoinen. Myös miljöö jää hyvin epämääräiseksi. Armonvuotta on markkinoitu dystopiana, mutta itse en löytänyt siitä muita dystopiapiirteitä kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin tyylinen misogynistinen ja naisia alistava yhteiskunta. Itselleni tuli enemmänkin mieleen 1600-luvun Keski-Eurooppa. Mistä ihmiset ovat päätyneet piirikuntaan? Missä se edes sijaitsee? Mietin myös sitä, onko edelleen tarvetta tarinoille, joissa yhteiskunta alistaa naisia ja kontrolloi heidän seksuaalisuuttaan. Toki kyseessä on edelleen todellisuus monessa osassa maailmaa, mutta vahvistaako se vain mielikuvia jo olemassaolevista syrjivistä rakenteista, eikä pura niitä. Jos jostain kirjan tematiikassa pidin, niin loppupuolen hetkessä, jolloin naiset asettuvat toistensa puolelle. Naisten välinen solidaarisuus ilahduttaa aina! (Vaikka kohtausta ei ole kauhean hyvin pohjustettukaan...) Pidin myös siitä, että vallankumous ei taphtunut hetkessä, vaan kirja jäi hetkeen, jolloin kipinä kytee ennen liekkiin leimahtamistaan. Toisaalta Goodreadsissa oli huomioitu useammassa arviossa, että oikeastaan miehet pelastavat Tierneyn useampaan kertaan, ja hänen oivalluksensa eivät välttämättä synny hänen omassa päässään, vaan miesten kautta. Totta kai miehillä on tärkeä rooli tasa-arvon rakentamisessa, mutta tällaista maailmankuvaa luovaa kirjaa ei ehkä voi kovin feministisenä pitää. (Miehistä liittolaisena tosielämässä on mielestäni kuvattu hyvin Historian jännissä naisissa!) Kaiken lisäksi vielä kirjan rytmitys kompuroi: viimeisen 60 sivun aikana tapahtui todella paljon lyhyessä ajassa, ja monet asiat jäivät melko kevyesti käsitellyiksi, kun taas keskivaihe oli melko hidas ja puuduttava. Armonvuoden kansi oli kaunis, mutta en kyllä tiedä, suosittelisinko tätä kellekään, sen hyvistä puolista huolimatta. 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

38. Kirja on käännetty hyvin: Muumipappa ja meri

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021: Hurme

Lokakuu sisälsi pääosin opiskelua: paahdoin viimeisiä kandiin vaadittavia kursseja. (Olen ehkä teoriassa jo valmistunut: hakemus on lähetetty jo muutama viikko sitten, mutta vielä en ole saanut tietoa, että se olisi hyväksytty...) Opiskelun vastapainona oli onneksi jonkin verran rientojakin: oli niin sukujuhlia kuin opiskelijakekkereitäkin. Lokakuu oli myös kirjamessukuukausi: kävin sekä Turun että Helsingin messuilla! Turun messuilla vietin vain yhden päivän, mutta Helsingin messuista on tulossa oma postauksensa. Sen sanon jo tässä vaiheessa, että oli hämmentävän ihanaa olla kirjaihmisten kanssa pyörimässä! Elämä on melkein kuin joskus ennen. 

Kuukauden biisi on Miljoonasateen Merestä löytynyt. Lokakuussa tuli kuunneltua runsain määrin Miljoonasateen Käärmeenkantaja-albumia, jonka laulut ovat synkkiä ja kertovat rumista, rujoista ja rajuista asioista. Merestä löytynyt on kiehtova, maaginen fantasia, joka on ehdottomasti lempikappaleitani albumilla. Siinä sävellys tukee hienosti tekstiä, ja kokonaisuus toimii. Minun on vaikea löytää kappaleelle sopivia adjektiiveja. Voimakas? Hurja? Rujo? Runollinen? Oli miten oli, olen kuunnellut sitä paljon. Se liikauttelee jotain ispiraatiokanavaa päässäni, mutta ideat vaativat vielä kypsyttelyä. 

Valoa marraskuuhun!

Lisää ukulelebiisejä

Hyvää syntymäpäivää seitsemän vuotta täyttävälle blogilleni! Niin ne vuodet vierii, ihme juttu. 

Juhlan kunniaksi ajattelin palata kaikkien aikojen suosituimman blogipostaukseni aihepiirin pariin, ja ei, kyseessä ei tällä kertaa ole kouluvihkojen tuunaus :D Parhaat (ja helpot) ukulele-biisit -postaus maaliskuulta 2018 nimittäin ohitti kouluvihkopostauksen blogin suosituimpana tekstinä jo vuonna 2019, eikä se ole sieltä muualle liikahtanut. (Se on myös ihan omissa sfääreissään näyttökerroissa: yli 21 tuhatta! Tilastoissa seuraavalla tekstillä on vain alle puolitoistatuhatta näyttökertaa.) 

Edellisen ukulelepostauksen tapaan tässä on läjä biisejä, joita tykkään ukulelella soittaa. Monissa on helppo (/helpohko) sointukierto, eikä erityisen vaikeita tai nopeita vaihtoja. Toisaalta vaikeus on usein soittajan taitotasosta ja sorminäppäryydestä kiinni (itselleni esimerkiksi H ja Hm ovat edelleen vaikeita, varsinkin nopeatempoisissa biiseissä), joten korostan tässä, että nämä ovat vain oman kokemukseni mukaan kivoja soittaa :D mutta jos tästä on jollekulle muullekin iloa, sen parempi! 

J. Karjalainen: Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään & Telepatiaa & Avaruuden ikkuna & Hän

Perinteistä suomirokkia heti listan kärkeen! Karjalaisen biisit ovat yleensä aika simppeleitä soitettavia, ei kovinkaan montaa sointua ja yleensä aika yksinkertainen kierto. 

Scandinavian music group: Kaunis Marjaana & Vieläkö soitan banjoa & Helena & Ruotsiin ja takaisin & Näin minä vihellän matkallani

Hirvittävää, miten unohdinkaan Smg:n edellisestä postauksestani! Ukulelen soundi sopii bändin tuotantoon kuin nenä päähän, eteenkin folk-vaiheen kappaleisiin. Toisaalta esimerkiksi yksinkertaiseen Helenaan ukulele on juuri sopiva, vaikka Terminal 2 -albumi muuten on melkoisen koneellinen. Valitsin tähän nyt vain muutaman suosikkini, vaikka monia muitakin usein soitan. 

Huom. Vieläkö soitan banjoa kannattaa transponoida (-1), jos haluaa helpommat soinnut. 

La la land: City of stars

Listan pakollinen musikaaliosuus. Yleensä musikaalibiiseissä on niin vaikeat soinnutukset, että jätän ne suosiolla soittamatta, mutta City of stars on ihanan helppo. Tätä olisi ihanaa laulaa jonkun kanssa duettona, vaikka alkuperäisessä versiossa se lauletaankin pianon, eikä ukulelen säestyksellä :D 

The Cure: Lovesong

Äärettömän helppo sointukierto! The Curen tuotanto ei ole minulle muuten tuttua, mutta ystäväni vinkkasi tämän kappaleen joskus, ja se päätyi välittömästi DVR:n soittolistalle, koska se kuvaa täydellisesti tarinan pariskuntaa. Joskus, kun haluan viritellä itseäni DVR-tunnelmaan, kuuntelen tätä, ja joskus jopa innostunun soittamaan sitä itse.

Autoheart: Moscow

Autoheartin biisit ovat usein vähän vaikeampia kuin ensiksi kuulostaa, mutta Moscow on mukavan helppo! Se on muutenkin eräs lempikappaleistani Autoheartilta, ja myös ylipäänsä ensimmäisiä, joita opettelin soittamaan, kun sain oman ukuleleni (ja siitäkin on jo yli neljä vuotta, kauhistus!) 

Riki Sorsa: Haaveissa vainko oot mun

Vähän vanhempaa suomi-iskelmää tähän väliin! En oikein muista, missä yhteydessä tähän joskus lapsena törmäsin, mutta silloin tykästyin tähän heti, vaikka en ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse. "Löysin" tämän uudelleen melko vähän aikaa sitten, ja pitihän sitä sitten kokeilla ukulelellakin. Hyvin toimii!

Erika Vikman: Cicciolina

Cicciolinan olisi pitänyt voittaa vuoden 2020 UMK (tosin sitten viisujen peruminen olisi kirvellyt varmaan vielä enemmän, joten ehkä asioiden oli tarkoitus mennä, miten meni), mutta onneksi niukka häviö ei todellakaan tarkoita kappaleen katomista maailmankaikkeudesta. Yhden ukulelen kanssa ei ihan päästä samoihin musiikillisiin tunnelmiin kuin alkuperäisversiossa, mutta on tätä niin kiva soittaa!

Huom. Kannattaa transponoida (-2), jos haluaa helpommat soinnut. 

Olavi Uusivirta: Kultaa hiuksissa & Nuori ja kaunis & Kaiken jälkeen olet kaunis & Elvis istuu oikealla & Paperisiivet

Olavin tuotannosta löytyy helpompia ja vähän vaikeampia biisejä, mutta yleisesti niitä on kiva soitella. (Monesti suurin vaikeus onkin sopivan laulukorkeuden löytämisessä, helposti se on liian korkea tai liian matala itselleni :D) Olavin sävellykset ja sanoitukset ovat sen verran hienoja, että niiden soittaminen ja laulaminen on erityisen miellyttävää!

Miljoonasade: Marraskuu

Jos haluaa lähestyvään syksyyn sopivan synkähkön ja helposti soitettavan korvamadon, voi kokeilla soittaa Marraskuuta!

Jippu: Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)

En oikein välitä Jipun musiikista (rehellisyyden nimissä en ole sitä kauheasti kuunnellutkaan), mutta Eva on kaunis kappale. Jotenkin yllätyin siitä, miten kiva tätä oli soittaa! 

Kaija Koo: Kuka keksi rakkauden

Ja totta kai tällä listalla pitää yksi Kaijan biisi olla! 

The Bonzo Dog Band: I'm the urban spaceman

Tämän pienen, kahjon biisin bongasin alun perin Monty Pythonista. Se lienee tarpeeksi selittämään :D Itse pidän enemmän juuri nopeammasta Python-versiosta kuin varsinaisesta levytyksestä, mutta onneksi soittaessa tahdin voi päättää ihan itse. 

Vielä loppuun sellainen ekstravinkki, että Nuoren seurakunnan veisukirjassa on useita yksinkertaisia lauluja, joita on aloittelevankin ukulelensoittajan helppo oppia. Jo kolmella, neljällä soinnulla pääsee monesti pitkälle. Jos blogiin on eksynyt esimerkiksi nykyisiä tai tulevia isosia, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että soittotaitoiset isoset ovat ainakin oman kokemukseni mukaan kovin haluttuja ripareille, ja ukulele on helppo soitin ottaa haltuun niin, että pystyy leirillä säestämään laulujen laulamista. 

Huhtikuun luetut 2021

Huhtikuussa 2021 luin yhdeksän kirjaa (2050 sivua), joista kaksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja kaksi uusintaa.

Aunila, Seija & Heiskanen, Jukka-Pekka: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole 158 s. 

DiCamillo, Kate: Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut 204 s. [U]

Lundell, Mikko: Miljoonasade 398 s. + liitteet

Hotakainen, Kari: Finnhits 78 s. 

Ishiguro, Kazuo: Ole luonani aina 394 s. 

Lindgren, Astrid: Melukylän lapset (Melukylä #1) 96 s. [U]

Rintanen, Viivi: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta 140 s. 

Austen, Jane: Emma 462 s. 

Lindgren, Astrid: Melukylässä tapahtuu (Melukylä #2) 120 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5 

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 4

Seuraan Instagramissa @ylehistoria -tiliä, jolla jaetaan esimerkiksi hupaisia ilmoituksia vanhoista sanomalehdistä. Äkkilähtöjä menneisyyteen siirtää sometilin sisällön kirjamuotoon, ja esittelee näitä ilmoituksia tällä kertaa painettuna ja kommentoituna. Kirja sisältää ilmoituksia laidasta laitaan: on kirjeenvaihto-, tapahtuma- ja katoamisilmoituksia. Suurin osa ilmoituksista oli minulle tuttuja jo Instagramista, mutta muutamia minulle uusiakin mukaan mahtui, ja suurimmat suosikit (kuten Lapuan raippa-akat) hihityttivät uudemmankin kerran. Vanhat ilmoitukset tarjoavat kiehtovan kurkistusikkunan menneisyyden ihmisen arkielämään. Vaikka nykylukijaa saattaakin huvittaa karanneiden vaimojen katoamisilmoitukset, niillä on ollut tärkeä rooli aikana, jolloin avioeron saaminen on ollut vaikeaa. Monen ilmoituksen kohdalla jäin miettimään, miten tarina milloinkin päättyi tai mitä niiden taustalla onkaan ollut. Löytyikö oksennuksen sisältävä vihreä laukku koskaan, tai saivatko iloiset tytöt koskaan vastausta kirjeenvaihtoilmoitukseensa? Kirjasta heräsi kuitenkin yksi kysymys yli muiden: miksei ilmoituksia kirjoiteta edelleen näin? 

Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut oli eräs lempikirjoistani, kun olin n. 10-12-vuotias. Luin sen varmaankin kolmesti, lainasin sen suurin piirtein aina, kun se kirjastoautossa käteeni sattui. Päätin lukea sen pääsiäisenä uudelleen, kun se on sittemmin kotikodin kirjahyllyyn hankittu ja siksi helposti käden ulottuvilla. Kirja kertoo posliinisesta kanista, jonka nimi on Eetu Keinänen. Eetu asuu pienen Amanda-tytön luona hyvin suojeltua ja hemmoteltua elämää. Amanda rakastaa Eetua yli kaiken, mutta Eetu ei rakasta ketään. Onnettomuuden seurauksena Eetu joutuu eroon Amandasta, ja joutuu hurjiin seikkailuihin. En ollut lukenut kirjaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja nuo kymmenen vuotta taisivatkin kohdallani koitua kirjan kohtaloksi. En nimittäin lumoutunut läheskään niin voimakkaasti kuin lapsena. Olihan (lastenkirjaksi yllättävän tummasävyisessä) sadussa vaikuttavatkin puolensa, sitä en kiistä. Satumaisen pinnan alla piileskelevät synkät asiat tekivät tarinaan kiehtovaa kontrastia. Minua kuitenkin häiritsi jonkin verran se, ettei kirjassa ollut oikeastaan mitään uutta. Kaikki pääelementit olivat tuttuja useista muista tarinoista, ja vaikka yksityiskohdat olivatkin omanlaisensa, kirja oli melko kaavamainen. Lapsilukijaa tämä tuskin haittaa (eikä haitannutkaan, terveiset vain menneisyyden Celelle), mutta vanhempi lukija olisi kaivannut hieman yllätyksellisyyttä ja vähemmän rautalankaa. Kriittisyydestä huolimatta on tunnustettava, että loppuratkaisu tuntui hieman kyynelkanavissa nytkin, ja kirjan lukeminen oli mukavaa ja joutuisaa, kerrontatyylistä pidin myös. Bagram Ibatoullinen kuvitus on ehdottomasti kirjan parasta antia. 

Kuten olen blogissa aiemminkin kertonut, Miljoonasade on kuulunut alkuvuoteeni erottamattomasti. Olen edelleen melko alkutekijöissä bändiin tutustumisen suhteen, mutta oikeastaan tuntuu kivalta, että on jotain odotettavaa. Bändi kiinnosti muutenkin kuin musiikkinsa takia, joten itseäni sivistääkseni päätin  pääsiäislomalla lukaista kotikodin hyllystä Miljoonasateen bändihistoriikin. Pohdin kyllä, saako tällaisesta kirjasta mitään irti, jos ei osaa bändin tuotantoa etu- ja takaperin ulkoa, mutta hyvinpä viihdyin: lukea hotkaisin kirjan muutamalta istumalta. Miljoonasateen tarina on todella kiinnostava: pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevien yliopisto-opiskelijoiden bändiviritelmistä kasvaakin koko Suomen valloittava ilmiö. Kuitenkin suursuosiosta huolimatta meiningissä tuntuu pysyvän koko ajan tietty kotikutoisuus, jokin sellainen sävy, mikä tekee bändistä uniikin muihin aikansa suosikkeihin verrattuna. Bändin elämänkaarta käydään kronologisesti läpi albumi kerrallaan, mikä on toimiva keino rakentaa tällainen teos. Tosin on myönnettävä, että koska luin tämän niin nopeaan tahtiin, loppupuolella rakenne alkoi hieman puuduttaa ja toistaa itseään, mutta se on varmaan väistämätöntä. Koska minulle Miljoonasateen musiikissa nautittavinta ovat Heikki Salon sanoitukset, olisin odottanut kirjan avaavan enemmän prosessia niiden takana ja taustoittavan lauluja. Kyllähän sitäkin kirjasta löytyy, mutta hyvin vähänlaisesti, varsinkin, kun kirjassakin mainitaan usein Miljoonasateen suosion perustuvan suurelta osin juuri sanoituksiin. Pidin kuitenkin siitä, kuinka toiveikkaisiin merkkeihin kirja päättyi: vaikeiden, riitaisien vuosien jälkeen bändi on taas koossa, tekee uutta musiikkia ja keikkailee. Toivotaan, että sama meininki jatkuu vielä pitkään! :)(Sivuhuomiona sanottakoon, että oli hauskaa lukea bändihistoriikkia, jossa jäsenet eivät tapaa toisiaan Kallion lukiossa, soita jatkuvasti Tavastialla ja pyöri Helsingin musiikkipiireissä, vaan Ilokivessä ja Kortepohjan yo-kylässä :D Huvitti myös, miten nuivasti teoksessa lainatut (helsinkiläiset) musiikkilehdet Miljoonasateeseen suhtautuivat, vissiin kaikki kehä III:n ulkopuolelta tuleva musiikki on sikäläisille junttia...)

Kari Hotakainen oli minulle tuttu hänen lastenkirjoistaan (varsinkin Satukirja oli lapsena aivan lempparini!), mutta Finnhits oli ensikosketukseni hänen aikuisille tarkoitettuun tuotantoon. Finnhits koostuu yhden kappaleen mittaisista tarinoista, joihin mahtuu välillä pienempiä, välillä suurempia elämäntapahtumia, joskus jopa kokonainen elämänkaari syntymästä kuolemaan. Pidin kovasti siitä, miten kokoelman tarinoissa näkyy arkisuus ja toisaalta arjen ihmeellisyys. Elämä voi olla tasaisen harmaata, mutta yhtäkkiä elämän suurin rakkaus voi löytyä hiihtoladulta tai Lönnrot muuttaa autotalliin potemaan luomisen tuskaa. Huumoriakin teksteistä löytyy: vaikka ei päätyisikään nauramaan kaksinkerroin, ainakin hymähdyttää ja jää hyvä mieli. Nautin myös Hotakaisen kielestä, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa koruttomalta ja yksinkertaiselta, mutta lähemmällä tarkastelulla se onkin melkein päinvastaista. Kielen rytmitys on myös todella onnistunutta! Hotakaisen tuotantoa voisi lukea enemmänkin, sen verran tähän tykästyin. 

Ole luonani aina oli kiinnostanut minua jo hyvin pitkään. Tuntuu, että blogiympyröissä siitä on puhuttu todella paljon, ja minulla on sellainen käsitys, että se on monien lempikirja. Kirjan päähenkilö Kathy H. muistelee lapsuuttaan Englannin maaseudulla sijaitsevassa Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Lapsuus vaikuttaa ensikatsomalta idylliseltä ja onnelliselta, mutta kun aikuinen Kathy tietää, mikä kohtalo kaikkia Hailshamin lapsia odottaa, hän alkaa nähdä menneisyydessään asioita, jotka paljastavat monien asioiden oikean laidan. Enpä tosiaan tiedä, mitä tästä kirjasta sanoisin! Odotukseni kirjan suhteen olivat todella korkealla, mutta harmikseni petyin vähän. Toisaalta kirja oli kiehtova, ja sen rinnakkaistodellisuusvisio oli hyytävä. Kirjassa oli paljon asioita, joista pidin: viipyilevä kerronta, henkilöhahmojen vaikeat suhteet toisiinsa. Oli hurjaa, miten hailshamilaiset hyväksyvät kohtalonsa passiivisesti, ilman mitään ajatusta kapinoida yhteiskuntaa vastaan. Kuitenkin mielestäni monia asioita jätettiin liikaa auki. Puhkiselittäminen on ongelma, mutta olisin kaivannut joihinkin kysymyksiin tarkempia vastauksia. Maailmakin tuntui jäävän vaillinaiseksi, kun kysymysmerkkejä jäi ilmaan niin paljon. En siis ihastunut tähän täysin, mutta en pidä mahdottomana, että lukisin enemmänkin Ishiguroa, tykkäsin nimittäin pari vuotta sitten lukemastani Pitkän päivän illasta, eikä tämäkään huono ollut, vaikka aiheuttikin pienen pettymyksen. 

Kun keskittymiskyky ei eräänä iltana riittänyt Emman lukemiseen, nappasin hyllystä ensimmäisen Melukylän. Kirjojen perusidea lienee kaikille tuttu: seitsemänvuotias Liisa kertoo lapsuudestaan Melukylässä, jossa on vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Lasten arjen pieniä sattumuksia kuvaavaa kirjaa on minulle luettu paljon, kun olen ollut pieni, ja olen tainnut sen itsekin muutamaan kertaan lukea, kun olen lukemaan oppinut. Monet kohdat palautuivatkin mieleeni sanantarkasti, kun kirjaa luin. Onhan Melukylä aivan järjettömän söpö ja idyllinen paikka asua, kaikki ovat ystävällisiä toisilleen (paitsi suutari Kiltti), eikä mitään todella pahaa koskaan tapahdu. Tämä ei kuitenkaan ärsyttänyt tai käynyt tylsäksi, sillä kirja on kirjoitettu niin sympaattisesti ja jotenkin aidosti. Oli kivaa lukea tätä pitkästä aikaa, tuli mukavan nostalginen fiilis. 

Eräs ystäväni suositteli minulle syksyllä Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta -sarjakuvaa. Viivi Rintasen esikoisteosta Mielisairaalan kesätyttö olen myös jonkun kuullut suosittelevan, mutta tämä myöhempi teos oli sattunut kulkeutumaan kirjastosta kotikotiin, joten luin sen sitten ensiksi. Kirja koostuu Rintaselle lähetetyistä oikeiden ihmisten tarinoista, jotka hän on sitten piirtänyt sarjakuvamuotoon. Nämä "hulluussarjakuvat" käsittelevät monenlaista mielenterveysongelmien kirjoa: on masennusta, syömishäiriötä, itsemurha-ajatuksia, persoonallisuushäiriöitä... Kirjan kehyskertomuksessa seurataan Rintasen omaa matkaa terapiassa ja syömishäiriöstä toipumista. Tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja on hienoa, että tällainen teos on tehty, ja ihmiset saaneet omat sairastumis- mutta myös selviytymistarinansa kuuluviin. Minulle itselleni tämä ei tarjonnut kovinkaan paljon uutta tietoa tai oivalluksia, mutta monenlaisia ajatuksia kuitenkin. Sen lukeminen oli myös kiehtovaa ja toivoa antavaa, ja useaan kertaan meinasi kyynelkin tulla silmään (ja tulikin), milloin mistäkin syystä. Piirrustyylistä en kauheasti pidä, mutta toisaalta se sopi erittäin hyvin Suosittelen vahvasti lukemaan tämän. 

Emma oli viimeinen Jane Austenin romaani, joka minulla oli vielä lukematta, ja sitä luinkin sitten pitkään ja hartaasti: joulukuun puolivälistä huhtikuun loppuun. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja kertoo Emma Wodehousesta, joka on kaunis, älykäs ja hemmoteltu. Emma alkaa punoa monenlaisia rakkausjuonia tuttavapiirissään, mutta saa huomata, ettei se ole aina niin helppoa, ja siinä puuhassa saattaa loukata muita pahastikin. Emma on taattua Austenia: hauskaa, kepeää ja romanttista viihdettä. Henkilöhahmotkin ovat herkullisia, ja Austenin huumori iskee tälläkin kerralla täydellisesti. Mikä ihme sitten venytti lukukokemustani niin pitkäksi? Minulla oli monesti talven mittaan aivan väärä milentila kirjan lukemiseen, enkä edennyt kuin hädin tuskin muutaman sivun kerrallaan. Vanhahtava kieli vaati myös omanlaistaan keskittymiskykyä, joka oli niin ikään monesti hukassa. (Joskin oli kiinnostavaa, että luin kirjaa melko pitkän pätkän eräänä unettomana yönä, jolloin keskittymiskyvyn ei luulisi olevan mitenkään huipussaan...) Lisäksi juoni jäi keskivaiheilla jotenkin laahaamaan, mutta loppupuolella kiinnostukseni heräsi jälleen, ja luinkin viimeiset 150 sivua tuosta noin vain :D Pääosin ongelmat eivät siis olleet kirjassa, vaan omassa päässä, ja kirjasta pidin vauhtiin pääästyäni kovin, vaikka se ei ehkä ihan lempi-Austen olekaan. Emmaa on muuten tituleerattu Austenin ärsyttävimmäksi sankarittareksi, mutta mielestäni hänestä voiton vie Kasvattitytön tarinan Fanny. Emmalla sentään on luonnetta ja hän kehittyy kirjan aikana... :D

Meillä kotona on vain Melukylä-sarjan ensimmäinen ja viimeinen osa, joten päätin lainata kirjastosta keskimmäisen osan, Melukylässä tapahtuu. (Sivuhuomio: koska kotikaupungissa tautitilanne on rauhallisempi kuin opiskelukaupungissa, kirjastot ovat lähes normaalisti auki. Vierailu saa toki täälläkin kestää vain 15 minuuttia, mutta hyllyjen väliin pääsee vaeltelemaan. En edes muistanut, miten ihanalta päämäärätön liirailu kirjastossa tuntuu!) On hyvin todennäköistä, että minulle on luettu lapsena myös tämä, mutta koska en ollut varma asiasta, en nyt merkannut tätä uusintaluvuksi. Monet tässä osassa olevat tarinat olivat kuitenkin minulle ennestään tuttuja, esimerkiksi Lapsen joulu -kirjasta tai Melukylä-elokuvasta, jonka katsoin lapsena monta kertaa. Vaikka tämä noudattaa täysin ensimmäisen kirjan kaavaa ja tyyliä, jotenkin tämä ei onnistunut lumoamaan minua samalla tavalla kuin se. Johtuiko siitä, että Melukylässä tapahtuu oli jäänyt minulle niin vieraaksi, että se jätti vähän kylmäksi, vai sattuiko olemaan lukiessa vain huono päivä? Mahdotonta sanoa. Ei Melukylässä tapahtuu missään nimessä huono kirja ollut, ja sitä oli kiva lukea, mutta jokin jäi puuttumaan. Jäin lukiessani miettimään, mihin aikakauteen Melukylän lasten seikkailut sijoittuvat, kun he lukevat lehdestä sodan mahdollisuudesta. Wikipedia tiesi kertoa, että aikakausi olisi maailmansotien välinen aika, mutta silti kiinnostaa, viittasiko kyseinen kohta toiseen maailmansotaan vai mihin konfliktiin. 

*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

10. Kirjan nimessä on numero: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole

16. Kirjassa eletään ilman sähköä: Emma

19. Kirjassa leikitään: Melukylässä tapahtuu

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia: Ole luonani aina

42. Satukirja: Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija: Melukylän lapset 

Maaliskuuhun verrattuna huhtikuu oli helpompi siinä mielessä, että vietin koko kuukauden kotikotona. Sijaintini lisäksi juuri mikään muu ei kuitenkaan muuttunut, opiskelu vei suurimman osan huhtikuustani. Erityisesti minua ilahdutti kandin opponointi: mitään kovin isoja muutoksia ei tarvitsekaan tehdä, ja selviän suurimmaksi osaksi hienosäädöllä ja pienillä viilauksilla. Kahden viikon kuluttua tutkielma pitäisikin jo lopullisesti palauttaa, hui! Opiskelun vastapainoksi oli onneksi esimerkiksi pääsiäisloma, jonka vietin lautapelejä pelaten ja herkkuja napaani ahtaen, ja tänä viikonloppuna ollut vappu, joka sujui melko lailla samoissa merkeissä. Erikoista huhtikuussa oli se, että ajoin jopa useamman kerran autoa, ensi kertaa sitten viime elokuun! Huhtikuussa sain myös kesätyöpaikan, mutta puhun kesäjutuista enemmän tulevassa postauksessa :) 

Kuukauden biisi on Miljoonasateen Roskaa. Kuten aiemmin mainitsin, kuuntelin huhtikuussa(kin) paljon Miljoonasadetta, erityisesti Laukauksia viulukotelossa -albumia, jolla on paljon hyviä biisejä. Roskaa on mukavan menevä, ja sen sanoitus on myös kiehtova. 

Toivon teille lämmintä toukokuuta!